IV.
Lahvartin Risto oli nyt rahalla lunastanut itsensä, tahtonsa ja majansa orjuudesta ja vallanalaisuudesta vapaaksi; nyt vasta saattoi hän ilolla ruveta työhön; mitä hän nyt teki, teki hän itselleen. Talon vuokra ei nyt enää noussut talon vaurastumisen mukaan, nyt kävi kyllä tarttuminen kirveesen, höylään ja savilapioiseen sekä majan muuttamiseen todelliseksi ihmisasunnoksi. "Noh, eivätkö siis meidän talomme ole ihmisten asuttavia?" kysynevät meidän vuokramiehemme. Siihen vastaan suoraan: "olen Tarton, Veron, Tallinnan ja Pernon kaupunkien seuduilla paljon matkustanut, ja useissa vuokrataloissa viettänyt yötä ja saanut tarpeeni ruokaa; oikeata ihmisasuntoa en ole vielä siellä nähnyt, mutta sitä vastoin kyllä monesti Viliannin seuduilla perintötalojen isännillä. Tarkemmin kuulustellessani syytä tähän olen aina saanut saman vastauksen: Kelle me tekisimme? kelle rakentaisimme? Lyhykäinen vuokra-aika sitoo käsiämme." Ja tämä on toden totta, ja te olette aivan oikeassa. Kansamme asunnot ovat enimmästä vielä orjan hökkeleitä ja jäävät siksi, kunnes koko maa rahalla on lunastettu. Armollinen keisari on meidät itse kyllä orjuudesta ja kahleista päästänyt, mutta maa on jäänyt kahleisin ja saadaan ainoastaan rahalla lunastetuksi.
Mitä enemmän Viron kansa ostaa talon- ja kartanonmaata perinnöksi, sitä suuremmaksi kasvaa sen valta maan suhteen, ja mitä enemmän se poikiansa ja tytärtänsä korkeimmissa kouluissa kouluttaa, sitä enemmän raukenevat tyhmyyden kahleet. Sentähden eteenpäin, eteenpäin tukevin askelein maan perinnöksi ostamisessa ja lasten kouluttamisessa.
Lahvartin Risto oli viiden kolmatta vuoden vanha. Hän oli tukeva ja vahva mies, ja terveys loisti hänen kasvoistaan. Hänen oli onnistunut lyhyen ajan kuluessa ostaa talonsa perinnöksi ja nyt saattoi hän ruveta työhön.
Huoneen päätyseinän eteläpuolelle teki hän parhaan omenatarhansa, syksyllä istutti hän siihen vielä kaksikymmentä omenapuuta lisää sekä joukon marjapensaita ja teki aidan ympäri, pihan jakoi hän niin, etteivät elukat enää päässeet huoneen edustalle sekä istutti tämän ympäri muutamia vahtera- ja jalavapuita. Itse tuvan suhteen hän ei voinut mitään parannuksia tehdä, mutta kamaria tuvan takana rupesi hän korjailemaan. Hän veisti seiniä sisäpuolelta sileiksi, löi niihin pieniä puunappuloita, kalkitsi ne sitten aivan sileiksi ja viimeiseksi valkaisi ne. Kamariin hän vieläkin teki lautapermannon[10] ja silitti sen niin tasaiseksi, että sitä kerta kuukaudessa sopi märällä rievulla pestä, Riston suurin vihollinen oli savu. Huoneuksessa ei ollut savutorvea, savu siis tunkeusi joka paikkaan ja oli silmille ja keuhkoille vahingoksi. Myös sitäkin vastaan keksi hän keinon. Hän repi vanhan muurin maahan, osti kartanon herralta tiiliä ja rakensi sijaan pienemmän, mutta kymmenen kertaa enemmän lämpöä antavan tulisijan. Sen viereen jätti hän vähäsen välipaikan, johon hän muurasi kaksi pataa sisään, ja mistä torvia, jotka vähällä puunkululla täydellisesti lämmittivät kamarin, johdettiin. Kaikki savu meni nyt savutorven kautta tuvasta ulos. Kyllä hänen äitinsä usein pyysi häntä olemaan noin paljon uudistuksia tekemättä, mutta Risto vastasi: "Äitiseni, nyt on meillä oma tupa, nyt saatamme parempaa elämää aloittaa." Martinpäivänä oli työ valmis, ja vanha äiti löi nyt joka päivä käsiänsä yhteen, huudahtaen: "Mutta kuinka kaunista ja kelvollista! Jos isä nyt nousisi haudasta, niin hän ei enää tuntisi majaansa. Hän kylmettyi paksussa turkissaan, ja nyt saatamme täällä oleskella vaikka paitasillakin, ja kuitenkin tuntuu melkein liian lämpimältä; mutta varmaankin tuot nyt nuorikon taloon. Minä olen vanha, enkä jaksa enää talon askareita hoitaa; mutta tuo, rakas poikani, semmoinen ihminen, jonka kanssa voin sovussa elää, niin saamme onnellista elämää viettää."
"Saapi nähdä mitä talvi mukanansa tuo," sanoi Risto, "mutta työtä on minulla kyllälleen ollut, ja ompa vieläkin paljon tekemistä, sillä meillä ei ole vielä laadullista pöytää eikä istuinta, ei vuodesijaa eikä patjaa; näitä kaluja puuttuu vielä, ja koska kerran olen saanut kamarin lämmönpitäväksi ja isoilla akkunoilla varustetuksi, niin tahdon myöskin pitää huolta huonekaluista. Hyväksi onneksi on isäni opettanut minua puutyötä tekemään; se oppi on nyt oleva meille hyödyksi."
"Tee poikani miten parhaaksi luulet, mutta ajattele myöskin sitä, että meillä vielä on paljon velkoja; tuhannen ruplaa ei ole naljan asia."
"Sen minä tiedän, rakas äitini, mutta jos Jumala siunausta antaa, niin velat kyllä aikanansa maksetaan. Sinä tiedät, äitiseni, että neljä vuotta sitte vähällä aloitin, ja nyt maksoin muutama viikko sitte 1000 ruplaa, 300 ruplaa jäi vielä meille takavaraksi. Jumalan siunaus on yritystäni seurannut, kaikkien enimmän on se minulle ollut avuksi, että kouluopettajamme on minut ymmärtäväiseksi ihmiseksi kasvattanut. Niin totta, äitini, kuin nimeni on Risto, tahdon sen hänelle vielä teossa palkita, ja jos minua joskus kutsutaan semmoiseen kunnan virkaan, että minun sanani jotakin vaikuttavat, mitä maksuihin tulee, niin olen hänen palkastansa huolta pitävä. Yksi ihminen voi paljon tehdä, jos hän vaan tahtoo."
"Äläpä nyt, poika, ylpeäksi rupea, äläkä liian paljon viisauteesi luota; muutoin saatat itsellesi vihollisia, jotka sinulle enemmän pahaa kuin hyvää suovat ja tekevät."
"Ylpeys tulee tyhmyydestä, mutta viisauteen on aina luottaminen, muutoin veisi tyhmyys voiton viisaudelta, ja mitä vihamiehiin tulee, niin ei jokainen vihamies ole meille vahingoksi, vaan usein hyödyksikin. Vihamiesten kanssa on usein parempi elää kuin luihujen ystävien kanssa."
"Ole varoillasi, poikani, muuta en toivo."
"Tietysti, rakas äitini! varovaisuus on tärkeä asia elämässä ja tarkka huolenpito samaten; niiden avulla olen tähän saakka tullut toimeen, mutta saadaan nähdä, mitä tulevaisuus mukanansa tuo. Sanoit, että minun pitää ottaman emäntä itselleni. Ennenkuin vaimon otan, pitää asiata tarkoin harkita, sillä usein käypi niin, että miehen täytyy vaimon pillin mukaan hyppiä."
"Se on tosi, mutta jos hyvän vaimon otat, ei ole siinä kohden mitään pelkäämistä."
"Aivan niin, rakas äiti, mutta hyviä emäntiä ei ole kosolta; ihan sivistymätöntä vaimoa en millään lailla tahdo ottaa, ja puoleksi sivistyneitten seassa on paljon akanoita; perin sivistynyttä en saa, eikä talokaan kannattaisi semmoista elättää. Sinä näet, äiti, että siinä kohden olen pahassa pulassa. Yhtä olen paljon ajatellut, mutta hänen vanhempansa panevat varmaankin vastaan. Täytyy kuitenkin onneansa koettaa."
"Ketä sinä ajattelet, poika, tahdotko sen minullekin sanoa?"
"Sinulta, äiti, ei ole minulla mitään salattavana. Metsänvartijan
Leenaa olen ajatellut."
"Metsänvartijan Leenaa! Poika, se tyttö on kullan arvoinen, mutta hänen isänsä oli miesvainajani verivihollinen ja pieksetti häntä kaksi kertaa aivan syyttömästi. Leena on uuttera työntekijä ja sivistyksessä sinun vertaisesi, mutta pelkään minäkin että vanhemmat tulevat sitä tuumaa kaikin voimin vastustamaan, ja missä vanhempien siunaus puuttuu, siinä ei ole onnellista avio-elämää. Metsänvartijan Leenaa vastaan ei ole minulla mitään sanomista, sopiihan sinun onneasi koettaa — mutta kuinka Wellin Tahvon käy? Kuulin mennä sunnuntaina kirkossa sanottavan, että Leena jo on Tahvon morsian."
"Se ei voi olla totta," sanoi Risto hypähtäen pystyyn, "Tahvoa ja Leenaa erottaa tukeva väliseinä toisistaan, ja sitä ei käy niinkään pian maahan repiminen, ja se on: Tahvon viinahalu ja kortinlyöminen sekä hänen tyhmyytensä."
"Saattaa olla, mutta vanhalla Wellillä on hiukan rahaa, ja sitä metsänvartija ennen kaikkea rakastaa."
Äiti ja poika erosivat toisistaan, mutta Risto oli kerrassaan syttynyt ilmituleen.
Leena Tahvon morsian? Tämä sana ajoi unen hänen silmistään ja sitoi hänen kätensä työn ääressä. "Kuinka voisin Leenan tavata? Missä voisin hänen kanssansa asiasta puhua? Millä taivutan vanhempien sydämet minun puoleeni?" Näitä kysymyksiä mietti ja aprikoitsi hän mielessään. "Kirjoitanko Leenalle? Koetanko kirkkotiellä onneani? Paha kyllä, etten mennä suvena sitä tehnyt, kun kaksi kertaa olin Leenan seurassa; mutta onneani pitää minun koettaa, muutoin lentää lintu pesästä, ja minä jään sitä katsoa ällistelemään."
Ihminen ajattelee ja toivoo, mutta Jumala yksin määrää hänen teitänsä. Lauantaina aamupäivällä tuli metsänvartijan Leena itse Lahvarttiin ja ihan yksin. Lapsena oli hän usein siellä käynyt, mutta nyt hän ei kymmeneen vuoteen taloa ollut nähnyt. Hän oli nyt kaiteen hankinnassa. Hän oli käynyt useissa paikoin kaidetta kysymässä, mutta kun hänen ei onnistunut saada, päätti hän viimein omin lupinsa mennä Lahvartin emännältä pyytämään. Vanha emäntä otti hänet sangen ystävällisesti vastaan, pakisi hänen kanssansa kaikenlaista talon askareista, näytti hänelle talon oloinensa, eloinensa, sekä kiitteli kaikin puolin poikaansa. Risto oli itse metsässä, mutta äiti ymmärsi pakinallaan pidättää Leenaa, kunnes hän tuli kotiin. Arasti ja väristen tervehti Risto Leenaa, joka heti huomasi, mistä tuuli kävi. Risto näytti nyt Leenalle kaikki uudistustyöt ja kysyi, olivatko ne hänen mieleensä.
"Sinä elät, koulutoveri, puoleksi kuin kartanon huoneuksessa, en eläessäni olisi voinut ajatella, että sinun olisi onnistunut sisustaa tätä kamaria näin somaksi."
"Mutta annapas, kun saan istuimeni, pöytäni, vuodesijani ja laatikostoni valmiiksi, silloin kelpaisi sinun majaani nähdä," sanoi Risto.
"Kuinka minä enään saisin sen nähdä? käyn nyt ehkä ensimmäisen ja viimeisen kerran tässä huoneessa."
Äiti pujahti tupaan. Risto ja Leena olivat kahden kesken.
"Nyt, taikka ei milloinkaan," ajatteli Risto, tarttui Leenan käteen ja sanoi: "Kallis Leena," — hänen äänensä värisi ja samaten hänen kätensä — "koko tämän taloni ja kaikki, mitä minulla tässä maailmassa on, tahtoisin ainoastaan sinun kanssasi jakaa; minä olen lapsuudesta asti kantanut kuvaasi sydämessäni, mitä sinä siitä arvaat?"
Leena seisoi vakaana, mutta hänen äänensä värisi, kun hän vastasi: "Risto, ajattele mitä sanot. Sinä talonisäntä, ja minä vain metsänvartijan tytär."
Risto likisti Leenan rintaansa, painoi makuisan muiskun hänen huulillensa, mitä Leena vähäsen vastaan ponnistelemalla sallikin, ja lausui: "Leena, sano tänään Jumalan edessä, tahdotko vaimokseni tulla ja minun kanssani jakaa kaikki, mitä elämä saattaa mukanansa tuoda, anna vastaus."
"Tahdon, Risto," sanoi Leena juhlallisesti, "olen aina pitänyt sinua rakkaana, mutta minun isäni ja sinun äitisi ovat sitä kuolemaan asti vastustavat."
"Minun äitini ei, ole siitä varma, Leena!"
Äiti astui nyt kamariin, Risto työnsi Leenan, joka seisoi punaisena kuin äyriäinen, äitinsä puoleen ja sanoi: "Äiti, tässä on tuleva aviopuoleni, nykyinen morsiameni, jonka tähden minä yöt ja päivät olen työtä tehnyt ja vaivaa nähnyt. Jumalan silmien edessä on hän nyt luvannut olla morsiameni, hän pelkää vain sinun sitä vastustavasi."
Vanha äiti otti Leenan syliinsä, antoi hänelle suuta ja sanoi: "Terve tulemasta, tyttäreni; Jumalan siunaus olkoon teidän kanssanne!" Leena painui vanhan äidin rintaan ja itki kuin lapsi. Ei eläessään olisi hän voinut uneksiakaan tänään tulevansa morsiameksi ja vieläkin vapaan miehen morsiameksi. Hänen sydämensä oli riemua täynnään ja ilosta pakahtumaisillaan, niinkuin Ristonkin. Kauniilla, valkealla vaatteella katetulle pöydälle oli pian puhtaat ruoka-astiat asetettu ja kaikki kolme istuutuivat pöydän ääreen, ja varmaankin lauloivat Jumalan enkelit: Ja rauha maassa!
"Helluntain aikana vietämme häät, jos Jumala suopi. Siksi tahdon panna taloni ja majani täydelliseen kuntoon ja astukoon sitte vaimoni talon kunniaksi siihen sisään."
"Ja minä tahdon tehdä mitä suinkin voin kaunistaakseni sitä vielä enemmän," sanoi Leena, "mutta vaikein asia on suostuttaa isääni tähän; hän tahtoo naittaa minut Wellin Tahvolle, ketä minä en silmissäni kärsi, mutta koettakaamme onneamme. — Tuleva talvi on tuova minulle paljon kärsimistä ja taistelemista, mutta ole pelkäämättä, Risto; sinun kanssa onnellinen Lahvartissa, taikka ilman sinua kalmistossa, — se on mielessäni varma asia."
Nuoret rakastavaiset lupasivat toisillensa pitää asiata salassa häihin saakka, ja riemumielin sanoi Leena jäähyväiset. Matkalla hän yhä ajatteli: "minä olen tänään kosimassa käynyt ja morsiameksi tullut, ken semmoista ennen on kuullut; mutta mitenkä isäni suostutan?"
Leenan saapuessa kotiin tuli isä häntä vastaan ja sanoi: "Missä tänään toki kyliä juoksentelet? Aioin jo tulla sinua etsimään. Mistä kaiteen sait?"
"Lahvartista," vastasi Leena.
"Oletko hullu, tyttö," kiljaisi isä, "kävitkö Lahvartissa?"
"Kävin kyllä, onko se sitten niin kummallinen asia?" kysyi tytär. "Lahvartin vanha emäntä on kaikkein ystävällisin ihminen ja ensimmäinen kankuri näillä seuduilla."
"Sinä kävit Lahvartissa ja olit koko tämän ajan siellä?"
"En suinkaan, isäni, minä kävin useissa paikoin kysymässä, mutta kun en saanut, ei ollut viimein muuta neuvoa, täytyi Lahvarttiin mennä onneansa koettamaan."
"Ja sinä sait Lahvartista kaiteen?"
"Aivan niin, Lahvartista sain; he ovat nyt onnellisempia ihmisiä kuin me, heidän kamarinsa on sata kertaa lämpöisempi ja puhtaampi kuin meidän, ja kuinka kauniin takan ja keittopesän Risto on tehnyt, ja kuinka ymmärtäväisesti hän on istuttanut omenapuut hedelmätarhaansa; sen sanon: oppinut mies tekee oppineen työtä, mutta oppimaton jää vanhan sonta-aukkonsa viereen istumaan. Söin myöskin päivällistä Lahvartissa ja niin kauniisti ja puhtaasti katetulta pöydältä?"
"Ja Risto söi sinun kanssasi yhdessä?"
"Niin tietysti, olihan hän koulukumppanini pitäjänkoulussa, ja jo silloin söimme yhdessä samasta astiasta ja joimme vettä samasta sangosta; eihän siis mitään ihmettelemistä, jos nyt kymmenen vuoden kuluttua taaskin kerran koetamme samaa; sen sanon: Risto on ymmärtäväinen mies."
"Hitto vieköön teidät ja teidän pitäjänkoulunne; aina viskaat sinä sen vasten silmiäni; paljon mieluisemmin olisin sinulle kymmenen kaidetta ostanut, kuin olisin suonut sinun tänään menemäsi Lahvarttiin sitä hakemaan; soisin, että huomenna sen palauttaisit."
"Eikö se ole aivan tarpeetonta, rakas isä? Kun kangas päästetään puista, vien sen kyllä takaisin ja kiitän lainasta. Lahvartin eukko antoi sen aivan mielellään; muistatko kuinka hyviä sikareja Risto toi sinulle? he eivät näy pitävän mitään vihaa meitä vastaan."
"Ja sinä kävit Lahvartissa? Sitä en olisi minä sinä ilmoisna ikänä tahtonut, älköötkä sinun jalkasi koskaan enää sinne menkö!"
"Älä nyt, rakas isä, suutu; jos olisin tiennyt tuon käynnin olevan noin sinun mieltäsi vastaan, en olisi sinne mennyt."
"Se on oikein sanottu. Mene nyt saunaan, äitisi on jo siellä sinua odottamassa — mutta älä enää juokse Lahvarttiin."
Leena meni saunaan. Äidin ensimmäinen kysymys oli, mistä Leena oli kaiteen saanut.
"Lahvartista," oli tyttären vastaus.
"Sinne ei olisi sinun tarvinnut mennä."
"Mistä sen siis ottaisin? Maanantaina on aikomus kangasta luoda, panna kaiteesen ja niisiin."
"Se on kyllä tosi, mutta Lahvartin väki vihaa meitä."
"Sitä minä en ensinkään usko. He ottivat minut erittäin ystävällisesti vastaan, näyttivät minulle talon kaikkine katuineen, kapineineen, syöttivät minua kunnollisesti, ja suoraan sanon sen: en ole eläessäni missään niin suloisia hetkiä viettänyt ihmisten seurassa, kuin tänään Lahvartissa ja he ovat nyt vapaita Virolaisia."
"Tytär, sinä houraelet, mekin olemme yhtä vapaat kuin Lahvartin väki."
"Se ei ole totta! Meillä ei ole kämmenenkään alaa maata, mitä voisimme omaksemme sanoa; vapaa mies vapaan maan isäntänä on minun mielestäni suuressa kunniassa pidettävä."
"Siis ehkä tahtoisit vielä Lahvarttiin emännäksi asettua, jospa vaan
Risto tulisi hakemaan."
"Tahtoisin tuhat kertaa mieluisammin kuin Wellin taloon. Wellillä ei ole mitään muuta kuin lavea suu ja suuret sanat, mutta Lahvartin olo ja elo pitäisi sinun näkemän! Sen sanon, jos ne näkisit, et silmänräpäystäkään enää empisi, vaan, jos Risto minut sinulta vaimoksensa pyytäisi, olisit heti valmis suostumaan."
"Sinä olet aivan hourupäinen. Varmaankin on Lahvartin emäntä sinulle jotakin noidankeitosta kypsyttänyt, sen avulla kahlehtiakseen sinua poikaansa."
"Rakas äiti, noidankeitoksia ei osaa kenkään kypsyttää; ne kypsyvät ainoastaan sydämessä hyväin sanojen kautta; missä sydän sydäntä vetoraudan voimalla puoleensa vetää, siellä on armastuksella asuntonsa, vaikka rahoja ja varoja puuttuisi. Rakas äiti, sinä voit minut onnelliseksi tehdä, jos noidankeitoksen kypsytät, jolla kävisi meidän talomme Wellin Tahvolta varjeleminen; sitä ihmistä minä en jaksa silmilläni nähdä."
"Menkäämme tupaan ja heretkäämme lörpöttelemästä. Tahvo ei ole vielä käynyt kosimassa, ja Lahvartin Ristolle me emme sinua anna, vaikka hän olisi Tahvoa sata kertaa rikkaampi."
"Jos on aikomuksenne väkisin pakottaa minua naimisiin, niin sanon nyt heti, että minä tänään viimeistä päivää olen teidän kattonne alla. Kauppatavarana te ette saa minua pidellä."
"Kenenpä sitten oikein luulet sinulta lupaa kysyvän," sanoi äiti kiukustuneena, "me olemme sinun vanhempasi, ja meidän käskyämme noudattaen on sinun meneminen sille miehelle, jonka me sinulle määräämme. Tuota säveltä lauloin minäkin kerran, mutta nyt kiitän Jumalata siitä, että olen metsänvartijan emäntä. Meillä on leipää ja särvintä kylläksi, ompa myöskin joku kopeikka ollut talossa, ja tullee varmaankin lisää, jos Jumala siunauksensa antaa, ja yksi on myöskin Wellin talon laita. Mutta Lahvartissa on ammoisista ajoista kurja köyhyys asuntoansa pitänyt, ja ken tietää millä keinoin Risto on haalannut kokoon ne rahat, millä hän talon osti; rehellisesti hän ei näy niitä kokoelleen."
"Älä, armas äitini, syntiä tee tuommoista ajattelemalla. Risto ei ole rahaansa varastanut."
"En nyt juuri sitä luule, mutta kavaluudella kiskoa itselleen on myöskin syntiä, ja nyt on jo mailma kovin turmeltunut; itsekukin havittelee nyt ainoastaan rahaa ja parin kymmenen ruplan edestä myypi ihminen ruumiinsa ja sielunsa paholaiselle, kun kerran saa rahat silmiinsä."
Molemmat naiset menivät nyt huoneesen ja rupesivat hiuksiansa sukimaan, mutta äidin terävä silmä oli jo huomannut, että tyttären sydämessä tykki jotakin, jota hän ei siellä ennen ollut havainnut.
"Sinä olet levoton, tyttäreni?" kysyi äiti.
"Levoton, niin, levoton olen todellakin sinun sanojesi johdosta. En ole koskaan kuullut mitään pahaa puhuttavan Ristosta, mutta Tahvosta tietää jo joka lapsi sata juttua jutella, ja suurin osa niistä ovat todenperäisiä. Tahvo on sata kertaa viinasta väsyneenä maannut tien ojassa, pelissä kadottanut monta kymmenistä ruplaa, ja monta yötä väijynyt kylän tyttöjä. Hän kiroilee ja sadattelee joka sanalta — ja semmoiselle tahdotte myydä minut. Rakas äiti, sinä olet minua vaivalla kasvattanut, sinun sanojasi olen aina kaikissa kohden noudattanut, ja nyt — ja nyt — nyt kaupittelette sinä ja isä minua mullikan tavalla ja vaaditte ehkä tuopin viinaa kaupanpäälliseksi."
Katrin kasvot kävivät lumivalkeiksi, ja tytär itki katkerasti, mutta kietoi rakkaudella käsivartensa äidin kaulan ympäri ja sanoi: "Kallis äiti, sinä voit pelastaa minut ja saattaa isäni toiseen mieleen, sinun kädessäsi on nyt onneni ja onnettomuuteni, eikä isän. Isälle on aivan yhden tekevä, ken minua kosii, Tahvoko vai Risto, kunhan vaan hunnun alle tulen; rakkaudesta hän vähän lukua pitää, ja minä olen jo — minä olen — minä — minä olen jo —"
"Mitä sinä jo olet?" kysyi äiti vavisten.
"Minä olen — oh äiti — älä lykkää minua luotasi — minä olen —"
"Jumala auttakoon! Kallis Jumala! mikä sinun on?"
"Minä olen teidän tietämättänne jo kihloihin mennyt, minä olen kihlattu morsian — sinun kädessäsi, äiti, on nyt minun onneni ja onnettomuuteni — olen lapsuudesta saakka rakastanut Lahvartin Ristoa, ja tänään olen ajattelemattanikaan hänen morsiameksensa kihlautunut; suurimpana huolenamme on nyt taivuttaa teidät tuumaamme."
"Noh Jumala auttakoon! Tule nyt suuri Jumala avuksi! Sinä olet sekapäinen."
"Jumala varjelkoon minua ja kaikkia ihmislapsia siitä onnettomuudesta, mutta mitä minä nyt täällä Jumalan ja sinun edessäsi sanon, on tosi, ja vielä kerran sanon: Äiti, sinun kädessäsi on onneni ja onnettomuuteni; tänään on Lahvartin Risto kodissansa julkisen Jumalan ja hänen äitinsä edessä kosinut minua vaimoksensa ja auttajaksensa elämässä, ja Kaikkivaltiaan kasvon alla olen tänään luvannut mennä hänelle vaimoksi taikka — kalmistoon lepäämään. Tämä lupaus ei ole tämän päivän tunteiden synnyttämä, se on jo monen vuoden kuluessa itänyt ja sydämeeni juurtunut; Jumalalta olen Ristoa miehekseni pyytänyt, ja tänään on odottamaton sattumus saattanut hänet tunteensa ilmaisemaan ja minua vaimokseen pyytämään, sillä hänessäkään eivät nämä tunteet ole tänpäivän synnyttämiä, vaan ovat hänessä jo kauan kyteneet, muuten hän ei olisi antanut minulle tuota kaunista arkkusta, jonka hän omalla kädellään on tehnyt: sinun kädessäsi on onneni ja onnettomuuteni, armas äiti, ole minulle avullinen saattamaan Ristoa isän suosioon ja anna siis isälle tieto tänpäivän tapahtumasta."
"Armas tytär, sinä hourailet, mene maata, huomenna on sinulla varmaankin toinen juttu kerrottavana."
"Unta ei silmissäni ole, ja tänpäivän tapahtumuksesta ei minulla koskaan ole oleva muuta juttua kerrottavana. äiti, tee tyttäresi onnelliseksi."
Äiti astui ulos kamarista. Itsekseen ajatteli hän: "Nytpä ovat asiat tykkänään hukassa; me olemme Tahvolle tyttäremme luvanneet, ja tytär on mennyt Riston kihloihin; tee nyt mitä tahdot! Onnetonta, kovin onnetonta oli, että tänään lähetin hänet kaidetta hakemaan, mutta varmaankin ovat hän ja Risto jo koulussa valinneet toinen toisensa, ja vaikea on tämän tämmöisiä rakkauden siteitä katkaista. Mutta vahinko olisi, jos armaasta tyttärestäni tulisi Lahvartin isännän vaimo."
V.
Lahvartin Risto työskenteli uutterasti suojiensa siivoilemista ja sisustamista; mutta Wellin talossa oli kaikki samalla kannalla, millä se jo isän ja isänisän aikoina oli ollut. Pirtin vieressä, jota myöskin riihenä käytettiin, oli sielläkin, tavallisuuden mukaan, toinen suoja eli kamari, mutta se oli siinä kunnossa, että sitä paremmin sopi sianläätiksi kuin ihmisasunnoksi sanoa. Lattia oli multaa, seinät mustia ja hirret seinässä veistämättömiä, semmoisina, mimmoisina ne metsästä tuotiin, laki musta ja hämähäkinverkkoa täynnänsä. Akkunoissa oli neljä pientä ruutua, ja nekin oli savu siihen määrään mustentanut, että ainoastaan hiukan valoa pääsi niitten läpi tunkeumaan sisään. Pirtti eli riihi ulkopuolella kamaria oli väljä ja tilava. Nurkassa oli iso kiuas, huonetta ympäröi laudoista seiniin tehdyt lavat, joidenka päällä oli olkikupoja väen makuusijoiksi. Akkunoita ei ollut. Päivällä oli pirtin ovi selki seljällänsä ja naiset kehräsivät pirtissä turkit yllänsä ja kaksi paria sukkia jaloissa, kuten vielä tänäkin päivänä on yleisenä tapana.[11] Puhtaus ja siivo olivat siellä tuntemattomia vieraita, ja vanha kuten nuorikin Welli piti niitä, jotka heitä puhtaammin asuivat, Saksalaisina. Talonpoika, virolainen talonpoika, ei voi puhtaasti asua, vaan elukoitten tavalla, se oli Wellin mielestä vastustamaton totuus.
Piha oli yhtä likainen ja siivoton. Elukansonta valui usein oven edessä monen tuuman paksuisena, ja monesti piti emäsika poikineen atriata pöydän alla samaan aikaan kuin talon väki istui pöydän ääressä syömässä, ja tätä piti talonemäntä suurena kunniana. Maidonhoidosta emme huoli tässä paljon puhua, mainittakoon vaan, että kun Wellin emäntä vei voita kaupunkiin, oli se tavallisesti rattaanvoiteen kaltaista, ja kärpäsien, torakkojen ja lutikoitten osaset siinä täyttivät myöskin painonsa, ja emäntä puolusteli itseänsä sanomalla että ruhaa varmaankin oli tiellä vankkureista tahi re'estä tunkeunut astiaan. Ja kuitenkin oli Wellin isäntä tukeva talonpoika ja toimelias mies. Mutta Wellin esi-isät olivat sillä tavalla eläneet ja vanhoiksi käyneet, mikä syy sitte nykyisen polven ymmärtäväisemmin elämään, ja nuori Welli astui luopumatta isänsä jälkiä ja nauroi usein Lahvartin Riston siivoelemisia ja korjailemisia ja soimasi häntä ryysymekoksi ja kerskailijaksi.
Ennen joulua pitivät Wellin isäntä, emäntä ja poika perheneuvottelua naimisasiasta. Päätökseksi tuli: Tahvon tuli viimeisenä pyhäpäivänä käydä varsinaisesti kosimassa ja neljän viikon kuluttua olivat häät vietettävät. Tahvon tuli ensi aluksi jäädä metsänvartijan taloon ja suveksi, ennenkuin kesätyöt alkoivat, muuttaa vaimoineen Wellin taloon. Sittemmin oli Simo Mikkelin talo ostettava, johon uusi aviokunta asettuisi asumaan. Kaikki hyvin kaunista, kuinhan vaan edelleen elettäisiin.
Ennen pyhiä kävi vanha Welli kaupungissa kosiolahjoja ostamassa, muutamia karttuunipaloja morsiamelle koristeeksi, yhdet kengät ja muutamia pulloja halpahintaista viiniä. Näillä kapineilla oli Leenan sydän valloitettava.
Viimeisenä pyhäpäivänä illalla pani Tahvo hevosen aisoihin, puki päällensä kirkkovaatteet, punaisen vyön vyötäisille, ketunnahkaisen lakin päähän, pisti pari pulloa lakkariinsa, vehnäis- ja vaatemytyn rekeen, isä istuutui puhe- eli kosiomieheksi viereen, ja nyt liikkeelle. Tiellä tuli vanhapiika vastaan. Welli sylkäisi vihassa, kirosi minkä ehti naisraukkaa, pyöritti hevosensa kolme kertaa ja ajoi sitte edelleen. Vanhapiika oli ensimäinen onnettomuuden enne.
Metsänvartijan pihalle jäi Tahvo seisomaan hevosen luo, ja isä astui tupaan, tervehti talon väkeä ja sanoi tänä iltana virkun mullikan juosseen häneltä kadoksiin, jota hän nyt kävi täältä hakemassa. Metsänvartija, joka tarkoituksen oivalsi, antoi hänelle luvan etsiä.
Wellin Antti astui pirtin läpi ja tapasi Leenan kamarissa lukemasta.
"Terve neitoseni, sinua olen tänään etsinyt."
"Terve Antti, mitäs siis minusta tahdot?"
"Isäsi on luvannut sinut pojalleni vaimoksi, ja nyt olemme tulleet kosio-asiata selvilleen suorittamaan. Olet kai hyvilläsi siitä, kun niin pian tulimme; Tahvo on hevosen luona."
Leena katseli Anttia terävin silmin ja sanoi sitte vakavalla äänellä: "Antti, Te olette tänään vähäsen sekainen päästänne, sentähden olette erehtynyt meidän taloomme. Teidän oli ehkä aikomus poikinenne ajaa Kalmun taloon, missä Elina teitä odottaa; minä en ole teitä odottanut, enkä siinä asiassa millään lailla ole isäni määräyksen alainen."
"Neitoseni, älä nyt noin paljon vastuksia tee; Kalmun talosta ei ole meillä mitään etsimistä."
"Siinä tapauksessa etsii Kalmun Elina teitä oikeuden kautta, poikanne on Elinan itselleen kosinut, ja Elina on suostunut hänelle menemään, sen pituinen se; tuossa on ovi, nyt saatte mennä."
"Tätä juttua en käsitä," sanoi Antti, "sinä olet poikani kihlattu morsian, ja olet hänen vaimoksensa tuleva, niin totta kuin nimeni on Wellin Antti."
"Minä en suinkaan vielä ole teidän kihlojanne vastaan ottanut, enkä poikanne vaimoksi eläessäni tule, vaikkapa isänikin sadankertaisilla kahleilla sitoisi minut häneen."
Tommi emäntineen astui nyt kamariin ja lausui: "Nyt, tyttäreni, ota kihlat vastaan, ja kolmen viikon perästä vietämme iloiset häät."
"Olen jo Antille ilmoittanut, missä hänen poikana kihlattu nuorikko asuu, ja hän tekee aivan oikein vielä tänä iltana lähtiessään sinne kosintaan; mutta minun silmieni eteen olkoon Tahvo tulematta, aion vapaalle miehelle vaimoksi, enkä tyttöraukkojen pettäjälle."
"Ketä Tahvo sitte on pettänyt?" kysyi Antti.
"Lähtekää sitä tiedustelemaan Kalmun tyttäreltä, hän on varmaankin antava teille tyydyttävän vastauksen."
Antin silmät säihkyivät vihaa, ja häpeästä olisi hän mielellänsä maan sisään vajonnut, mutta hän koetti näyttää vakavalta ja sanoi: "Tuo on tyhjää lorua ja kylän vaimojen sepittämä kavala juttu; sinä olet poikani ainokainen morsian."
"Olen jo kerran teille nimittänyt poikanne oikean morsiamen ja nyt arvaan teillä olevan sen verran ymmärrystä päässä, että lähdette häntä kosimaan."
"Antti tule pirttiin, tuo Tahvo pihalta sisään, niin juomme kihlajaiset," sanoi Tommi, "ja tulevana lauvantaina lähtevät nuoret pappilaan 'paadert'[12] lukemaan."
"Kallis isä," sanoi Leena, "sinua minä rakastan ja kunnioitan kaikesta sydämestäni, mutta jätä tänä ehtoona kosiojuttu sikseen; jos mielenne tekee vanhan tavan mukaan juoda pullo viinaa yhdessä, niin minulla ei ole siihen mitään sanomista, mutta olkaa minun nimeäni sitä tehdessänne mainitsematta, ja Tahvo jääköön paremmin hevosen luo, taikka menköön kylän kapakkaan,[13] taikka Kalmun taloon, minulle se on yhtä kaikki."
"Kuinka rohkenet noin tyhmästä jutusta Tahvoa ja Kalmun Elinaa syyttää?" kysyi metsänvartija.
"Rakas isäni, minä en yhtään tyhjiä loruele. Eilen kun kirkosta tulin, seurasi Kalmun Elina, tuo kaunis nuori tyttö, minua kotimatkalla. Tiellä rupesi hän minua varoittamalla varoittamaan mielimästä Wellin Tahvolle, joka viime suvella oli useasti käynyt heidän luonansa ja luvannut ottaa Elinan vaimoksensa; häntä oli Elina lujasti uskonutkin, ja nyt hän on onneton ihminen."
Hämmästyksestä vaaleina seisoivat Antti ja Tommi Leenan edessä, eivätkä saaneet sanaakaan suustansa; vihdoin kiljaisi Antti: "Se on valetta, se on tyhjää herjaamista.'
"Se ei ole ensinkään valhetta eikä herjaamista, lähtekää Kalmuun, kyllä siellä saatte kuulla."
Antti tömisteli vihoissaan jaloillansa laattiata, lupasi lyödä Elinan kuolijaaksi ja maan tasalle hajoittaa koko Kalmun talon. Mutta Tommi seisoi vieressä syviin ajatuksiin vaipuneena ja äiti huokasi syvästi. Viimein lausui Tommi juhlallisesti: "Jos tässä jutussa on perää, niin neuvon teitä tänä ehtoona lähtemään Kalmuun tuota kosioasiata selvilleen suorittamaan. Kalmun Elina on kaunis ja rivakka tyttö, ja minun kävisi häntä sääliksi, jos hän poikasi kautta tulisi häväistyksi."
"Jos siinä on perää, pitää kai minun sinne menemän," sanoi Antti vihoissaan, "mutta Tahvon selän olen vielä ennen häitä kypseksi keittävä."
"Se on aivan tarpeetonta," sanoi Leena, "mutta pitäkää kiireesti häät, ja te tulette minua kaiken elinaikanne kiittämään siitä, että niin lempeän ja taitavan ihmisolennon olen teille taloon saattanut."
Antti samosi pihalle, missä onnellinen Tahvo kylmästä väristen häntä odotti.
Antti kiroeli ja sadatteli julmasti ja solvasi poikaansa ilkeimmäksi riiviöksi.
"Istu rekeen," kiljaisi hän viimein, "ja pidä suus kiinni, muuten saat korvillesi."
Tahvo oli hiljaa kun lammas.
Antti ajoi suoraa tietä Kalmuun, joka oli neljän virstan[14] päässä metsänvartijan talosta. Tahvo värisi kuin haavanlehti.
Kalmun talossa oli väki vielä ylhäällä, kun kosijat sinne saapuivat. Elina istui surullisena vuoteessa. Wellin Anttia nähdessään koetti hän pujahtaa ulos pirtistä, mutta tämä tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Minulla on tänä iltana rahtusen puhumista sinulle, älä yhtään pelkää minua, vaan vastaa suoraan, se saattaa olla sinulle ja minulle hyödyksi." Hän lykkäsi hämmästyneen tytön kamariin, missä hän vanhempien läsnä ollessa kyseli asiata, josko Tahvo oli luvannut ottaa Elinan vaimokseen.
Elina värisi kuin haavanlehti ja sanoi pelokkaasti: "Tahvo vannoi Jumalan edessä valan ottavansa minut ennen joulua vaimoksensa, ja minä olin heikko tyttölapsi ja kuuntelin häntä ja nyt olen onneton."
Antti juoksi pihalle, veti Tahvon tukasta pirttiin, antoi hänelle tiellä muutamia tenhollisia selän pehmittäjiä, vei hänet kamariin ja sanoi: "Onko tosi, että valalla olet luvannut ottaa tämän neidon vaimoksesi?"
"On se tosi," änkytti Tahvo.
"Ja sinä olet hänen kunniatansa häväissyt?" kiljui Antti.
"Kyllä kai," vastasi Tahvo.
"Siis on hän vaimosi, ja tulevana pyhänä kuuluutetaan ensimmäinen ja toinen kerta, seuraavana pyhänä menette vihille."
Elina lankesi Antin kaulaan, ja kyyneleet valuivat poskia myöten. Mutta
Elinan vanhemmat seisoivat hämmästyksissään kuin kiinninaulattuina.
Tytön kyyneleet pehmensivät Antin sydämen, ja hän sanoi: "Noh, jääköön nyt kaikki unhotuksiin, ihmisiä olemme kaikki, mutta pahasti olette erehtyneet."
Kihlajaisia juotiin vielä samana iltana ja lahjat annettiin morsiamelle, joka sydämestään kiitti Jumalata tästä onnellisesta tapauksesta, ja Tahvo näkyi olevan aivan tyytyväinen.
Kahden viikon perästä vietettiin Wellin talossa aivan pienet häät, ja jokainen, joka asian tarkemmin tunsi, piti Anttia sangen kunniallisena ihmisenä, ja etenkin Elina olisi häntä milt'ei käsillään kantanut.
* * * * *
Metsänvartija oli yllä kerrotun tapauksen jälkeen kovin äreä ja kärsimätön tytärtänsä kohtaan, mutta kun hän oikein asian perille pääsi, löi hän kätensä yhteen ja sanoi:
"Kiitos olkoon Jumalalle, joka varjeli tyttäreni onnettomuudesta!" ja äiti ylisteli Leenaa pilviin asti.
Mutta iloisin kaikista oli Leena itse. Hän oli häväistyksestä suojellut ihmisen, ja se iloitti hänen sydäntänsä. Ja Elina kiitti häntä, vesissä silmin ja sanoi: "Jospa vähäisenkään tietäisin, ketä sinä armaana pidät, kyllä minä häntä polvillani rukoilisin heti viemään sinua kotiinsa."
"Kiitos Taivaan Taatolle," vastasi Leena, "minä en ole kosiomiehen tarpeessa; tahdon kerran antaa käteni ja sydämeni vapaalle miehelle, mutta en koskaan pakolla. Hyvä oli että minulle ilmaisit salaisuutesi, muuten ei olisi minun ollut aivan helppo asia vapautua nykyisestä. miehestäsi ja auttaa sinua. Jos minä olisin kihlat vastaan ottanut, olisimme molemmat elinajaksemme onnettomiksi tulleet."
Samaan aikaan, mihin nuori nuorikko ja metsänvartijan tytär näin kirkon pihalla keskenänsä juttelivat, tapahtui metsänvartijan talossa jotakin, jota emme voi jättää kertomatta.
Lahvartin Risto pukeutui kirkkovaatteisin, läksi metsänvartijan luo ja tapasi tämän yksinänsä kotona.
Risto tarjosi äijälle hyvän sikarrin, jutteli hänen kanssansa ystävällisesti talon hoidostaan ja töistään, vetäisi viimein lakkarista pullon hyvää viiniä ja pyysi metsänvartijan hyväntahtoisesti juoda lasillisen hänen onneksensa ja unhottaa kaikki vanhat asiat.
Metsänvartijan mieli heltyi heltymistänsä ja virtana juoksi juttu.
Äkkiä kysäisi metsänvartija:
"Mutta minkä tähden olet oikeastaan tullut tänne? Oletko tarvepuitten puutteessa? vai mitä?"
"Älkää siitä huoliko, tulin oikeastaan teitä likeisenä naapurina tervehtimään sekä omaa mieltäni virkistämään. Mutta koska tulitte tarvepuita maininneeksi ja olette likeisin puutarhuri, niin rohkenen suoraan sanoa, että olisin omenavesan tarpeessa, jonka olen aikonut omenatarhaani istuttaa; jos voisitte semmoisen minulle turvata, olisi hartain toivoni toteutunut."
"Mutta nyt on talvi, eikä ole helppoa sitä maasta nostaa," vastasi metsänvartija, "kyllä minulla on joukko aivan hyviä puita."
"Juuri talvella niitä paraiten saakin; minä nostan puun kaikkine juurineen maasta ja vien sen sitte vaikkapa neljällä hevosella kotiin."
"No, menkäämme sitte tarhaan katsomaan."
Miehet menivät nyt omenatarhaan, mutta Ristolle ei ollut yksikään puu oikein mieliksi.
Metsänvartija siitä pahastui ja mielellään olisi hän suonut nenäkkään vieraan, jolle hänen oli ollut aikomus osoittaa ystävällisyyttä, mutta joka ei ymmärtänyt sitä hyödyksensä käyttää, menevän tiehensä, mutta Risto viimein pyysi saadaksensa itse valita omenapuun ja, maksoi mitä maksoi, ostaa sen.
"Ota minkä tahdot," sanoi metsänvartija, "yhtä hyviä ne kaikki ovat."
"Lähtekäämme sitte takasin laseja kilistämään nuoren omenapuun terveydeksi."
Taasen nousivat savupilvet laelle ja lasit kilisivät; samassa astuivat Leena ja hänen äitinsä, jotka juuri olivat palanneet kirkosta, tupaan. Molemmat jäivät hämmästyneinä seisomaan. Mutta Risto hypähti seisaalle, tarttui Leenan käteen, vei hänet isän eteen ja sanoi; "Rakas ja kunnioitettu naapurini, tämä on se omenapuun, jota teidän tarhastanne halusin, istuttaakseni sen omaan tarhaani; antakaa siunauksenne siihen, ja minä vien sen juurineen päivineen, vaikka keskitalvellakin, tarhaani."
"Mitä, mitä, — mitä hullutusta tämä on, ja sinä Leena seisot aivan tyynenä hänen vieressään; ulos huoneestani!" kiljui metsänvartija.
Leena heittäysi isänsä kaulaan, suuteli häntä ja rukoeli: "Isä, anna minut vapaalle miehelle, äläkä kiellä, tee ainokainen tyttäresi onnelliseksi."
Kuni käärmeen pistämänä, lykkäsi Tommi tyttären luotansa pois, hypähti pystyyn, rupesi lattiata astumaan ja kiljaisi viimein: "Nyt on hullu aika käsissä, tytöt juoksevat miehiä hankkimassa ja kosivat itse, isästä ja äidistä ei nyt kenkään enää huoli, varmaankin olette jo kihlajaiset ja häät viettäneet, ja nyt tulette jälestäpäin minua kiusaamaan ja näyttämään että olette minulta voiton saaneet. Minä olen sinun isäsi ja minun vallassani on naittaa sinut kelle itse tahdon; mutta tuon sulhasen kanssa pois silmistäni!"
"Älä nyt tuolla tavalla toru," sanoi Leenan äiti, "luulen sinun tekevän viisaammin antaessasi tyttäresi Lahvartin Ristolle vaimoksi, hän tulee silloin perintötalon emännäksi, ja he rakastavat toisiansa."
"Aha, vai niin, sinäkin olet yksissä neuvoin tyttäresi kanssa; kaunista, kaunista! noh, tehkää sitte miten mielenne tekee, mutta tyttäreni annan kelle tahdon," pomisi Tommi.
"Niin, teiltä minä pyydänkin Leenan vaimokseni; rakas metsänvartija, minun asemani on nyt semmoinen, että voin kunnollisesti tytärtänne elättää; ja teitä lupaan pitää kaikessa kunniassa kuin omia vanhempiani."
Metsänvartija katseli tytärtänsä, joka seisoi Riston vieressä ja sanoi: "Ja sinä, tyttäreni, tahdot kaikesta sydämestäsi Ristolle vaimoksi mennä."
"Tahdon, armas isä, tämän vapaan Virolaisen vaimoksi, tahikka ei kenenkään."
"Jumal' auttakoon, sinä olet sekapäinen," ähkyi metsänvartija.
"Jumala varjelkoon meitä kaikkia semmoisesta onnettomuudesta," vastasi
Leena, "kelle sinä sitte tahtoisit antaa minut vaimoksi, armas isä?"
"Kelle, kelle! oh — oh — mutta ei Lahvartin Ristolle," huokasi metsänvartija.
"Mikä hänessä sitten on vikana?" kysyi tytär.
"Mikä vikana? mikä — mikä!"
"Älä nyt, armas isä, suutu, anna suostumuksesi tähän, niin olemme onnellisia ihmisiä," sanoi Leena itkien.
Nyt äitikin rupesi isää halailemaan ja rukoili: "Älä nyt kieltäydy siunaustasi antamasta; mekin olimme kerran nuoria ja jos minun isäni olisi kieltäynyt antamasta minua sinulle, niin olisit Jumala tiesi kenen kanssa joutunut yhteen."
"Noh, olkoon siis voitto tänään teidän," nurisi Tommi.
Kaikki rupesivat nyt äijää halailemaan ja syleilemään.
"Älkää nyt, Jumalan tähden, minua kuolijaaksi rakastako. Mutta niin äkillistä kihlausta en olisi minä unessakaan voinut ajatella, ja sinä, tytär, olet nyt onnellinen?"
"Olen, isä, Lahvartin Ristoa olen kaikissa kohden esikuvana pitänyt, häntä olen joka päivä ajatellut, hän on ollut minun loistava kointähteni, nyt olen todellakin onnellinen."
"Ja sinä, Risto, myöskin?"
"Sitä ei tarvitse kysyä; sanalla sanottu; minä en olisi tänään perintötalon isäntänä, jollei tyttärenne olisi minua siksi tehnyt."
"Et suinkaan, Leena, ole Ristolle salaa rahaa lainannut," kysyi Tommi säikähtyen.
"Ei rahaa," vastasi Risto, "mutta jotakin rahaa kalliimpaa, se on, halua ja mielenvoimaa hankkia itselleni omaa tupaa ja oma lupaa, se on ollut minun onneni tie tähän saakka." Hän veti Leenan puoleensa, painoi häntä rintaansa vastaan ja suuteli häntä.
"Olkoon sitte siunaukseni teille suotu; mutta vatsani on tyhjä; naiset, tuokaa leipää pöydälle ja mitä muuta voitte matkaan saada."
"Mutta sano, Risto, kuinka rohkenit huoneeseni tuommoista tarkoittaen tunkeutua?"
"Rakkaus avaa kaikki ovet, rakkaus antoi minulle rohkeutta tunkeutumaan tästä ovesta sisään, ja vaikka se olisi ollut rautakangillakin suljettuna, varmaankin olisin keinon keksinyt murtautua sisään."
"Mutta sanopas minulle, mistä ne rahat otit, joilla talon ostit."
"Ne antoi minulle peltoni ja vähäksi osaksi myös kaupankäynti, väärällä en ole yhtäkään kopeikkaa saanut; ompa rahaa yltäkyllin ympärillämme, meidän käy sitä itsellemme korjaaminen taikka luotamme lykkääminen, jokainen ymmärryksensä ja huolenpitonsa mukaan."
"Talosi on siis velasta vallan vapaa?"
"Sitä kyllä ei, mutta velka, jossa se on, on aivan mitätön ja maksetaan kyllä pian Jumalan avulla."
"Ja siihen tarpeellisen rahamäärän toivot kai saavasi Leenan kautta."
"Sitä minä en yhtään ole ajatellut; enkä tiedäkään, onko teillä varoja; rahoja minä en ole havitellut, vaan on ymmärtäväinen ja hyvä nainen ollut ainoana silmänmääränäni. Minä puolestani, ja tyttärennekin, luulen, tyydymme parhain siihen, ett'ette anna ropoakaan myötäjäisiksi. Rahat eivät ole meitä yhteen liittänyt, vaan rakkaus."
"Noh rakastakaa sitte toisianne ja eläkää rikkaiksi, minulta ei tyttäreni saa ponsineulaakaan," sanoi Tommi nauraen.
"Sitä parempi," sanoi Risto vuorostaan nauraen, "mitä ihminen itse työllään saa, sitä hän ennen kaikkia rakkaana pitää; pyytäisin vieläkin saadakseni maksaa hääkustannuksetkin. Olen ajatellut niin: minä ensiksi tulen tänne, menen sitte armaan Leenani kanssa kirkkoon vihille, ja sitten menemme kaikki minun talooni, missä häät peri-virolaisella tavalla vietetään. Kaikista minä pidän huolta."
"Amen, niin tapahtukoon; minulta et saa muuta kuin vaimon."
"Muuta en ole pyytänytkään, ja nyt kilistämme vielä kerran lasiamme onneksemme."
"Leena ja akka, tulkaa tänne!" huusi Tommi, ja nuorten terveydeksi kilistettiin nyt neljää lasia.
"Mutta koska häät vietetään?" kysyi Tommi.
"Ensimmäisenä helluntaipäivänä," vastasi Leena.
"Niin ensimmäisenä helluntaipäivänä," kertoi Risto.
"Pitkä kihlauksenaika," vastasi Tommi, "mutta olkoon minun puolestani, silloin on metsä nuorissa lehdissä ja nurmi tuoreessa ruohossa ihmislasten ilostella ja kisata."
Nyt syötiin ja juotiin, nuoret kuiskuttelivat omia asioitansa, ja illalla läksi onnellinen sulho kotiin, ja Tommi löi kätensä yhteen, ihmetellen sitä, kuin naiset tänään olivat häneltä voiton saaneet. Seuraavana päivänä toimitettiin askareita taasen tavan mukaan, mutta päivän työn loputtua nähtiin Leenan vielä uutterasti ompelevan ja kutovan. Tommi ei enää puhunut sanaakaan häistä, asia oli hänestä kuin unennäkö. Mutta Risto oli väsymätön huonekalujen valmistamisessa, ja oikea puuseppä oli hänellä siinä kohden apuna. Mutta pyhänä kiirehti hän metsänvartijan taloon ja vietti siellä suloista keskustelua pitämällä hauskaa aikaa, ja silloin lisäsi aina metsänvartija pakinaan jonkun sanan häistä.
VI.
Astukaamme vielä kerran Wellin taloon. Elinaa, nuorta nuorikkoa, pidetään siellä kaikissa kohden palvelustyttönä. Aamusta iltaan häärää hän talon askareissa, kaikkialla pitää hänen oleman. "Tule nuorikko, mene nuorikko," kuullaan talonemännän yhtämittaa käskevän, ja nuorikko noudattaakin käskyjä minkä ehtii, ei yksikään ole hänelle avuksi. Väliäpitämättömänä katselee Tahvo tätä ja viettää aikaansa lämpöisen kiukaan takana sillä aikaa kun nuorikko vetää vettä elukoille ja yksin nostelee raskaita korvoja; ompa hän talon miniä, ja semmoisena pitää hänen näkemän ja kärsimän tuskaa ja vaivaa. Illalla täytyy hänen työstä uupuneena polkea kehräspuita kello yhteentoista asti ja aamulla kukonlaulun ajasta taasen olla työssä; kyllä tuntuu orjuus raskaalta, mutta hän kantaa kärsivällisesti kantamistansa, arvellen mielessään: nuorikon aikakin kuluu kerran umpeen, ehkä tulee sen jälkeen iloisempia päiviä.
Mutta kova talonemäntä ei säälinyt nuorikkoa, vaan yhä karttuivat työt ja askareet karttumistansa, ikäänkuin kysyttäisiin tulen sammuttamista, ja Tahvon äreät sanat, kun hän päihtyneenä palaa kapakasta, ovat hänen ainoa lohdutuksensa. — Tahvolle, tälle raakile ihmiselle, onkin hän leikkikaluksi taloon tuotu, hänen pilantekonsa ja vihanpurkaamisensa esineeksi. Ainoastaan Antin kuullaan joskus ystävällisesti puhuttelevan nuorikkoa, mutta hänkin saa siitä vaimoltansa aika nuhteita. Oi vaivainen olento, parempi olisi sinun ollut Kalmulle jäädä, kuin olla täällä orjana. Orjat eivät tiedä muuta elämää kuin orjien, se on aikojen kuluessa käynyt heille kaikkien rakkahimmaksi.
Oi orjuus! kuinka paljon mutaa ja epäuskoa olet tuonut Viron maahan! kuinka paljon taikauskoa ja henkistä pimeyttä; Ja kuitenkin julkeevat kannattajasi väittää, että olet valistusta ja onnea meille tuonut. Niin, onnea kyllä tuojillesi, mutta helvetin Viron lapsille, joita sinä vieläkin kahleena rasitat, ja joitten mehu muita ravitsee ja ramukkaiksi tekee, kun itse yhä laihemmiksi käyvät. Venäjän väkevä kotka on kyllä monta hornan porttia avannut, joista vähäsen valoa on päässyt sisään; mutta Viron kansan omaksi huoleksi jää avaran akkunan hankkiminen, ja sen se ainoastaan valistuksen ja rahan avulla voi. Korjaa siis, Viron kansa, rahaa ja kouluta kansaa kasvavata, nuorisoa nousevata, silloin pääsee maasi orjuudesta, ja tiedottomuuden kahleet lankeevat, ja valkeuden edestä pakenee hengen kurjuus. Jätä kapakat tyhjiksi ja käy ennen kymmenen kertaa vuoteensa virolaisissa seuroissa ja juo niistä uutta voimaa taisteluun, sillä viina on sinun suurin onnettomuutesi, ja tiedottomuus raskain kahleesi. Oma tupa, oma lupa, ne olkoot sinun elämäsi huolena, ja ymmärtäväinen taloudenpito sinun kaunisteena ja seppeleenä.
Kalmun nuorikko kärsi paljon nostamisesta ja kantamisesta. Niistä hän sai vian ja niin pahankin, että juhannuksen jälkeen painoi silmänsä ikuiseen uneen. Nyt parkui kyllä Tahvo ja torui äitiänsä, mutta kuollut jäi kuolleeksi. Antti isäntä lohdutti itseänsä sillä että: oli kuolemalle määrätty. Mutta meidän täytyy lisätä: liian raskas työ kuoletti Elinan.
Liiallinen työ on kovin vahingollinen etenkin naisille, mutta liiallinen laiskana-oleminen samaten, keskitie on tässä kohden sekä ruumiille että hengelle terveellisin, varjelee meitä sairaudesta ja pidentää ikämme. Tahvo joutui vaimonsa kuoltua yhä enemmän oikealta tieltä, ja oli muutaman vuoden kuluttua täydellinen juomari kulkulainen; ja viinankuoloon hän viimein kuolikin, sillä eräänä kylmänä talvipäivänä löydettiin hän kuolleena aidan vierestä. Siihen loppui Wellin Antin suku, ja kun Antti ja hänen vaimonsa silmänsä ummistivat, jakoivat likimmäiset sukulaiset riidellen ja kiistellen heidän omaisuutensa.
* * * * *
Lahvartin Risto oli helluntaiksi saanut huoneensa täydelliseen kuntoon ja toi armaan Leenansa sinne sisään. Vanha metsänvartija Tommi pysyi sanassaan, se on: hän ei antanut nuorelle aviokunnalle ropoakaan myötäjäisiksi. Leena oli kyllä pyytänyt hänen siinä kohden osoittaa enemmän ystävällisyyttä, mutta Tommi sanoi: "Olet puoleksi vastoin tahtoani mennyt Riston kanssa naimiseen, sentähden et saa minulta mitään."
Hää-aikana oli metsänvartija ensimmäisen kerran vuosien perästä Lahvartissa. Nähdessään talon elot ja olot, avasi hän silmänsä selälleen. Uudet istuimet, uudet pöydät, uudet makuusiat, puhdas permanto, isot akkunat ja kamari nuorta aviokuntaa varten. Nyt huomasi hän myöskin Leenan mieheksensä saaneen paraimman miehen koko pitäjässä. Hän nuuskieli ja tutkisteli kaikkia ja sanoi viimein itsekseen "näin pitää oleman."
Häät olivat lyhykäiset ja iloiset, ja niitten jälkeen oli Leena talon kaunisteena ja kunniana. Risto ei pakottanut häntä mihinkään, ei sanonut hänelle pahaa sanaakaan, vaan ystävällinen neuvotteleminen ja hyvät sanat tekivät kaikki, ja joka kerta, kun isä kävi Lahvartissa, vakuutti Leena olevansa nyt onnellinen.
Risto teki työtä kuten ennenkin, ja Jumalan siunaus oli nähtävästi heidän kanssansa. Vuoden kuluttua taisi Risto jälleen kaupungissa maksaa kaksi sataa ruplaa velkaansa, — mutta suuri oli hänen kummastuksensa, kun lainarahaston hoitokunta antoi hänelle maksutodistuksen, joka osoitti että talon koko velka nyt oli suoritettu. Ei siis nyt enää ollut kuin kruunun ja kunnan verot talon maksettavina.
"Kuka on velan maksanut?" kysyi hän ja sai vastaukseksi: "Metsänvartija Tommi." Hän osti kolme laatikkoa sikarreja, läksi kotiin ja vei sikarit apillensa sekä kiitti häntä sydämestänsä siitä, kun oli kiven heidän edestänsä vierittänyt. Tommi sytytti sikarrinsa, puhalsi savun taivasta kohti ja sanoi: "se oli minun häälahjani, ja kun kerran minä ja vanha ämmä ummistamme silmämme, peritte koko omaisuuden; mutta niin kauan kun elämme, hoidamme sitä itse."
"Eläkää vielä sata vuotta!" huudahti Risto, "ja jos olette jonkin tarpeessa, niin muistakaa että teillä on minun luonani kasvulla tuhat ruplaa."
"Auttakoon Jumala, ettemme sitä eläessämme tarvitsisi," sanoi Tommi juhlallisesti, "vaan antakaa sen pääoman korko lapsillenne säästörahaksi, se on hartain toivoni — ja tänään tunnustan Leenani olleen aivan oikeassa anoessaan sinut minulta mieheksensä. Oma tupa ja oma lupa on pyhä asia tässä maailmassa."
VIITESELITYKSET:
[1] Väinämöinen.
[2] Vironkansan ylijumala pakanallisuuden aikana.
[3] Suomen tarun "Lämminkäinen".
[4] Vipunen.
[5] Vanha isä, vrt. Ukko.
[6] "Koit ja Hämarik" on erittäin kaunis virolainen kansantaru, ks. "Virolaista Lukemista", I, J. Mustakallio.
[7] Virossa kartanonherra ja papit kilvan sortavat kansaa.
[8] "Talurahva kogukonna kohus".
[9] Itämeren maakunnissa hinnoitettiin maa Ruotsin kuningas Kaarlo XI:nen hallitessa 1687 siten, että tynnyri (= 0,91 Suom. tynnyrinalaa) parasta maata vastaa 1:tä taalaria; tynnyri toisen arvon maata = 5/6 taal.; tyn. 3:nen arvon maata 2/3 taal.; tyn. 4:nen arvon maata = 1/2 taalaria. K. K. J.
[10] Virossa käytetään usein vielä tänäkin päivänä multapermantoa. K. K. J.
[11] Missä tuo pirtin takana oleva kamari on sisustamatta, kuten joskus tavataan, on tämä multalattiainen, savuinen, pimeä ja kylmä pirtti perheen ainoa asuntohuone. K. K. J.
[12] Koska Virossa katolilaisella ajalla tuskin muuta lukemista kansalta lienee vaadittu kuin "Isämeitä", jonka latinankielinen alkusana on pater, niin sanotaan vielä tänäkin päivänä paikoittain: "na läävä paaderd lugema", kun kuulutusta pyydettäessä käydään papin luona lukemassa.
[13] Lukija on ehkä vähäsen kummeksinut sitä, kun Viron kansan elämässä kapakka näkyy olevan aina tarjona. Asian laita on se, että kartanonherroilla on yksinoikeus pitämään kapakkaa, josta syystä jokaisen kartanon (niitä on tiheästi) alueella on yksi taikka tarpeen mukaan, useakin kapakka; jota enemmän kansa ryyppää, sitä enemmän hyötyy siis kartanonherra. Mitenkä tämä on vaikuttanut kansan taloudelliseen ja siveelliseen tilaan on helppo ymmärtää. K. K. J.
[14] Virsta Virossa on melkein meidän "Ryssän virstamme" pituinen, ainoastaan muutamia syliä lyhyempi. K. K. J.