(Sävel: Tääll yksinäni laulelen.)
Ma laulan ja olen iloinen,
Jo vaikka vanhaks' saan.
Jos hautaani käyn tanssien,
Se ketä koskiskaan?
(Toiset kertaavat kaksi viimeistä säettä, Aapeli mukana.)
TAAVETTI. Kies avita! Kuulkaapas isäntää, kun jälleen laulaa! Olisipa tässä nyt ainetta, millä tehdä punssit, niin kilauttaisinpa ilosta kanssanne isäntä!
TORKKOLA. Kyllähän sitä ainetta. Käyppäs Tilta hakemaan. Mutta eihän sinulla ole kuppiakaan?
LIISA. Me juomme samasta kupista.
TAAVETTI (Iloisesti). Sen teemmekin, Liisa, me kaksi, me juomme samasta kupista!
(Ottaa kupin häneltä. Tilta tuo viinapullon, jota Nykänen
hartaasti katselee.)
TORKKOLA. No vie sun, Taavetti! Hänenkö takiaan sinä tässä viime aikoina olet alakärsänä käynyt?
TAAVETTI (Kaataa isännän kuppiin ja omaansa). Saattaapa niin ollakin!
(Kilistelevät.)
LIISA (Laulaa edelleen).
Ah, eihän luojaa loukkaa se,
Ett' iloitsen ma näin.
Ja käskyjään en rikkone,
Jos mull' on ystäväin?
TORKKOLA (Lyö Nykästä selkään). Hörise mukana, senkin vanha hörriäinen!
(Kaikki kertaavat säkeet)
LIISA (Laulaa).
Ei kenkään voine luopua,
Omasta luonnostaan.
Jos tanssin haudan partaalla,
Se kelle kuuluukaan!
(Kaikki yhtyvät.)
NYKÄNEN (Asettaa päättäväisesti kuppinsa pöydälle). Ja semmoista sinä laulat, lanko. Sitä et voi! Vai voitko kenties? Laula sitte, jos puhtaalla omallatunnolla voit väittää, ettet ikinä ole ollut kenellekään haitaksi! Voitkohan ehkä? Mitä?
TORKKOLA (Joka laulaissaan on noussut jo ensivärssyn aikana, vaipuu takaisin penkille. Synkästi). En — kyllä minä en saa sitä laulua laulaa. —
NYKÄNEN (hiljaa ja hurskaasti). Ettäs sen tietäisit: et sinä sillä tavalla syntisen ihmisraukan sielua vapahda, joka sinun tähtesi helvetin tulessa kituu. Etkä sillä matoakaan kuoleta! Vai luuletko, ettei se muka jälleen henkiin virkoo, vaikka sitä viinalla nukutat? Kyllä se siitä virkoo, ole varma siitä — vieläpä julmasti sittenkin!
LIISA (Ihmeissään heidän luokseen). Mikä ihme teitä vaivaa, isäntä?
TORKKOLA. Ei mikään — ei mitään mainittavaa, tyttöseni. Ja kiitos muuten hyvästä tahdostasi. Mutta, näetkös, se nyt on sillä tavalla, että sinä ja minä emme voi yhtä köyttä vetää. Sinä kyllä voinet sovittaa ja mukautua, sen kyllä uskon. Mutta semmoinen ei käy minulle. Sillä sisimmässä sisässäni istuu ankara ja vanhurskas herra, joka kaiken ilon karkoittaa, — eikä ainoastaan minulta, vaan jopa koko talostakin. Eikä siinä mitään muutosta tule minun elämäni aikana, niin että kyllä minun täytyy sanojasi todella noudattaa ja lähettää sinut pois taas. Ja kaikkein parasta on, että lähdet heti. Taavetti hän voi kappaleen matkaa sinua seurata, kun on työnsä päättänyt, ettei sinun tule ikävä.
LIISA. Täytyykö minun mennä tieheni juuri nyt, kun te aloitte taas iloiseksi tulla? Ja jättää teidät tuon kitupiikin kynsiin?!
TORKKOLA (Huokaa). Niin. Kyllä tässä ei mikään muukaan edessäni ole.
LIISA. Mutta miksi sitten, herran nimessä?
TORKKOLA. Tiedätkös tyttöseni, sinä olet kyllä otollinen sille, jonka sydäntä ei ole mikään painostamassa. Mutta sille, jolla semmoista on, sille kyllä tuo tuossa (näyttää Nykästä) on mies paikallaan. Puoli vuotta sitte herra minulle ensimmäisen varoituksen antoi. Niin terve kuin olin ja aina olen ollut, niin enkös sittenkin saanut halvausta. Ja kun sitte siinä viruin enkä ymmärtänyt, miksi minulle näin kurjasti piti käydä, silloin lankomieheni sen tiesi minulle selittää. Kiireimmän vilkkaa hän silloin tuli luokseni ja sanoi: "lanko, mitäs minä aina olen sanonut sinulle? Sinä haudot salaista syntiä, jota et vielä ole katunut. Liian kevyesti olet erhetyksesi ottanut ja antanut madon halvautua sieluusi, ja huomaamattasi olet siten elämäsi ja sielusi turmellut. Heräjä sinä, milloin vielä aika on. Parempi myöhäinen katumus kuin ei mikään katumus!" Ja oikeassa hän oli! Erään vanhan jutun olin liian kevyesti ottanut. Oikeassa hän oli vallan, — niin oikeassa!
LIISA. Olisitte mieluummin antanut sen vanhan jutun olla oloillaan. Viisaampaa se olisi ollut, kuin antaa tuon kitupiikin omantunnon matoa itseenne tyrkyttää.
TORKKOLA. Ole sinä laskematta leikkiä vakavista asioista, tyttöseni. Et tiedä mistä on kysymys. Mutta saat tietää. Saat oppia tuntemaan minut kaikessa synnillisyydessäni, niinkuin olet minun tuskanikin nähnyt. — Saat tuon vanhan jutun eväiksi matkallesi, niin on jotain tuumittavaksesi, joka voi olla sekä sinulle että muille opiksi ja hyödyksi. Siitä on kai nyt suunnilleen viisikolmatta vuotta, eukkoni vielä eläessä, kun otimme erään tytön palvelukseemme, pieni ja pyörehkö hän oli, ja ylpeä hän oli myös. Sillä hän ei vähääkään nuorista pojista piitannut — minuun hän silmänsä iski. Ja minun asiani olivat sillä viisiä, että eukkoni oli myötäänsä sairas ja huono ja minä olin silloin, kuten ainakin reipas mies, — ja silloin sattui niin, että minä jäin kahden kesken tytön kanssa ja niin sitten kävi, kuten semmoisissa tapauksissa ainakin. Ja liekö sitten eukkoni huomannut tytön tilan vai mitä, mutta hän se sai hänet lähtemään palveluksestani. Enkä minä ollut sitä juuri vastaankaan.
LIISA (Silittelee esiliinaansa). Siinä te tosin olette oikeassa, isäntä, että ette vallan oikein tehneet siinä, minkä kerroitte. Vaan ei kai se yksin teidän syynne ollut kun teitä siinä kaksi oli mukana!
TORKKOLA. Niin, semmoisessa pelissähän sitä tavallisesti ollaan kaksittain. Mutta minun asiani olisi ollut olla viisaampi kuin hän. Ja kun hän sitte joutui pois, oli hän kuin tuuleen haihtunut. Eikä yksikään koko paikkakunnalla nähnyt hänestä edes savuakaan. Mitenhän hänen on mahtanut käydä? Sano se minulle! Mieltäni niin pahasti painostaa, että hänet syntiin viekottelin, ja sitte päästin hänet menemään, yhä pitemmälle, synnin polkua — ken tiennee kuinka pitkälle, — ehkäpä aina alimpaan helvettiinkin. — —
TAAVETTI. Ja siinäkö kaikki? Senkö takia te maasta ja mannustanne luovutte ja jätätte kaiken omaisuutenne vieraisiin käsiin, saadaksenne aikaa katumaan ja parannusta tekemään?
TORKKOLA. Niin, niin se on.
TAAVETTI. Niinkö te sitte arvelette, isäntä, siitä paranevanne, että nyt vielä suuremman tyhmyyden teette, kuin minkä jo teitte.
TORKKOLA. Sitä sinä olet liian tyhmä ymmärtämään. Ja ole iloinen, ettei sinun tarvitse oppia ymmärtämään sitä, niinkuin minun!
NYKÄNEN. Siinä oli tosi ja kristillinen oppi, Taavetti! Paina se mieleesi vain! Ja opi katselemaan elämää semmoisena, kuin olisi se yrttitarha täynnänsä hedelmäpuita ja pensaita, joista herra on kieltänyt sinua syömästä.
LIISA. Olkaa te siinä tekemättä herrasta linnunpelätintä. Itseppä hän on luonut kirsimarjat niin punaisiksi ja kauniiksi. Ja se, joka niitä liiaksi maistelee, pitäköön itse huolta siitä, että saa vatsansa kuntoon jälleen.
NYKÄNEN. Järjettömiä siinä haastelet. Sillä siitä ei ole koskaan ollut kysymystäkään, etteikö herra soisi meidän kylliksemme syödä. Vaan siitä ainoastaan, että me emme saa antaa rienaajan houkutella itseämme ylensyömiseen. Sillä ylellisyys tuottaa kärsimyksiä ja se koiruohotee, jonka me sitte saamme helvetissä juoda, parantuaksemme siitä taudista, se ei hyvälle maistu. Herran kirsikkapuun alle virittää rienaaja lankansa. Ja jos lankoni nyt haluaa päästä pirun pauloista ja katua ja parannusta tehdä, niin tekee hän siinä vallan oikein, että hän ratkoo poikki jok'ikisen uuden silmukan, jonka tuo peikko on verkkoonsa parsinut.
TORKKOLA. Nähkääs — nähkääs — niinikään sitä on haastettava. Se se totta vie asiansa taitaa.
TAAVETTI. Kyllä, herra paratkoon.
TORKKOLA. Ja riittäköön nyt tätä lörpötystä siitä asiasta. Ennen kuin lähdet, Liisa, niin käyhän nyt visusti katselemassa taloani. Ja tee se ilman kateutta, se ei sinua vahingoita. Päinvastoin. Monesta houkutuksesta säästyt, jos pääset saamasta sitä, mitä äitisi ajatteli. Ja tervehdä häntä, kun kotiin tulet, ja sano hänelle niinkuin tosi on, että liian myöhään tulit tänne! Sillä huomenna lähden minä kaupunkiin, jos ilma seestyy ja katkon poikki jok'ikisen langan, jonka paholainen on kokoon parsinut, ja luovutan talon Malakiakselle. Hän kyllä paremmin kuin minä, varoo siihen syntiin lankeemasta, jonka rikkaus mukanansa tuo. Jos haluttaa, niin käyhän taas katsomassa, kun olen syytingillä lankoni luona. Olen silloin kyllä iloisemmalla tuulella.
NYKÄNEN (Pudistaa hänen kättään). No siitä voit olla varma. Silloin ei haittaa, jos häntä tervehtimään tulet.
LIISA. Hyvästi sitten, isäntä!
TORKKOLA. Herran haltuun, lapseni. Muista käydä tervehtimässä.
LIISA (Tulee hänen luokseen). Kyllä, kyllä minä toki muistankin. En tiedä miksi, — — mutta minä niin teitä säälin. — Minusta näet tuntuu aivan kuin olisi murhe teihin tyrkytetty. Ja sehän ei hyödytä jumalaa eikä ihmisiä. — Niin, mieluummin jäisin luoksenne, ja puhuisin kanssanne, — oikein kauniisti — — ja kauvan, lohduttaakseni teitä. — Enkä kuitenkaan tiedä, mitä teille tahtoisin sanoa. Herra siunatkoon teitä, isäntä!
(Juoksee pois.)
TAAVETTI. Ja hänet päästätte te menemään? (Aapelin kohottaessa olkaansa) Isäntä, isäntä — — hänet teidän täytyy pidättää! — Kutsukaa hänet takaisin taas! Tehkää se, isäntä!
TORKKOLA (Nauraen). Sekös olisi sinulle mieleen, vekkuli!
TAAVETTI (Kääntää hänelle selkänsä ja seuraa Liisaa. Mennessään). Tehkää sitten, kuten tahdotte. Mutta jos tuon kitupiikin tämän talon herraksi toimitatte, niin silloin minä lähden tieheni. Sillä tuota en isännäkseni huoli, — en, hitto minut vieköön, jos huolinkaan!
(Menee Liisan kanssa taloon.)
NYKÄNEN. Enkös sitä sanonut — Aapeli! Enkös sitä sanonut! Niin pian kuin huomaavat, että tässä talossa on jotain otettavaa, niin loikkivat tänne kuin ahmivat sudet, yksi toisensa perästä, joita et ikinä ole huolinut katsoakaan ennen vanhaan.
TORKKOLA. Kukin parastaan etsii tässä maailmassa! Tulevat ja nuuskivat, ja jolleivat mitään saa, niin menevät matkoihinsa taas! Vaan eipä minua nenästä vedetä. Ja sama kai se sinulle on!
NYKÄNEN. Niin, kun sinä sillä tavalla ajattelet, niin yhdentekeväähän se silloin minulle on. Vaikka sanoihan se sisar-vainaani, jonka kanssa sinä olit naimisissa, — — niin miten se sanoikaan, — niin, näin ikään se sanoi; "Malakias", sanoi, "huolehdi miehestäni ja pidä häntä silmällä ja auta häntä sitte oikealle tielle, jotta hän taivaaseen pääsisi! Et sinä sitä suotta tee, se on varma. Sillä niin paljon pahaa kuin hän minulle on tehnyt, ja niin törkesti kuin hän on rikkonut omaa lihallista vaimoaan vastaan, niin eipä olisi liiaksi, jos hän antaisi sinun ja omaistesi periä kaiken omaisuutensa."
TORKKOLA (Joka on istunut pää käsien varassa, katsoo ylös). Hänkö on sinulle noin sanonut!? — Hän, joka ei sietänyt sinua nähdäkään. Mitä sinä tuota nyt esille vedät, kun kuitenkin jo olet määrän päässä? Varo itseäsi, jos yllätän sinut valheita laskettelemassa! Katua saisit — niin totta vie saisitkin.
NYKÄNEN. Varjelkoon, miten kiivastut!
TORKKOLA (Kiivaasti). Hän ei ole ikinä niitä sanoja sinulle sanonut.
NYKÄNEN. Oon, onpa niinkin. Mutta sinä olet sairas ja huono, — älkäämme siis riidelkö — se ei ole hyvä sinulle — — —
TEEMU (Rahtimies, leveähköt, punakat kasvot, viekas katse, leveälierinen hattu päässä, yllä sininen pusero, pitkävartiset saappaat jalassa, tulee veräjästä). He-hei! — Terve teille! Hyvä että sinut tapasin, Malakias. Eukkosi sanoi, että kyllä sinä täällä oleilet! Eihän minulla tietystikään paljon aikaa ole, hevoseni ovat kärsimättömät, — ne ovat kuin minäkin — eivät tahdo alallaan seistä.
NYKÄNEN. Mikä hätänä?
TEEMU. Ensiksikin, sinulla on tynnyrillinen etikkata kaupungissa odottamassa. Toimitusmies sanoi, että haettaisit sen niin pian kuin mahdollista. Ja rahtikirjan hän lähetti minun mukanani. — Tässä sen saat!
NYKÄNEN. Miks'et tynnyriäkin mukaasi ottanut?
TEEMU. Se kun ei vielä ollut maksettu.
NYKÄNEN. Vieläkö mitä on asiaa?
TEEMU. Niin, mielestäni nyt olisin voinut ansaita tuon ryypyn, josta niin kauvan on puhe ollut!
NYKÄNEN. Eipä tuo etikkatynnyri ole sen veroinen!
TEEMU. Kukas siitä pakisee? Onko muistisi käynyt niin huonoksi viimeaikoina? Niinkö oli, että vaan etikasta sinulle selvän ottaisin? Mitä?
NYKÄNEN (Ponnahtaa pystyyn). Älä siinä suutasi piekse! — Lähde kanssani kotiin ja kerro siellä, mitä tiedät.
TEEMU. Enkä lähde laputtamaan sen takia vain. Sen asian me voimme selvittää yhtä hyvin täälläkin. Lankosihan tässä vain on kuulemassa.
NYKÄNEN (Kärsimättömästi). Sinun pitää lähteä minun kanssani kotiin, sanon minä. Ja heti paikalla sittenkin!
TEEMU (Levittelee silmiään). Pitääkö minun?! Hä?!
NYKÄNEN. Pitää, sillä muuten tipahtaa ryyppy sivu suun.
TEEMU. Kas perhanaa! Niinkös se on! Luulet kai olevasi helkkarinmoinen mies, vai! Vaan älä sinä yritäkkään minun kanssani! Ei, se ei käy kontoon ikinä! En ole viinasi vaivainen, ettäs sen tiedät. Kaada kurkkuusi itse, jos haluttaa! Ja kun toiste tahdot tietoja Torkkolan isännästä, niin hanki itse! Ettäs sen tiedät! (Aapelille). Onko mokomampaa kitupiikkiä nähty! Tuosta viinatilkasta, jota hän ei koskaan raatsi hellittää, hän jo lähes puoli vuotta on juoksuttanut minua läkähtyäkseni, jotta hankkisin tietoja siitä Myllärin Leenasta, joka ennen vanhaan tässä talossa palveli, mutta sitte tiehensä karkasi.
TORKKOLA (Ponnahtaa pystyyn). Myllärin Leenasta?! Mitä herran nimessä sanotkaan, Teemu?
TEEMU. Tuo tuossa oli kuin hullu, saadakseen tietää, oliko hän oikein kuollut, vai vieläkö eli. Ja sen asian takia on hän minua juoksuttanut, niin kuin ei minulla muka muuta tekemistä olisikaan, ja kun sitte tosi tulee, niin kieltää minulta tuon viinaryypyn, jonka minä, hitto soikoon, olen ansainnut ainakin kymmenen kertaa.
TORKKOLA (Kiihkoissaan). Mitä sinä mies sanotkaan?
TEEMU. Minä sanon, että minä olen rehellisesti ansainnut tuon viinan.
Ja niin se on.
NYKÄNEN (Huutaa). Sitä et ikinä saa!
TEEMU (Huutaa vielä kovemmin). Pidä hyvänäsi, sanon minä, että köyhän saatanan petit! Ja vielä uskovaiseksi itseäsi nimität, sinä! Pirun oma sinä olet.
TORKKOLA. Älä hänestä huoli, Teemu. Mitä sinä puhuit Leenasta.
TEEMU. Minä hänestä selvän otin, minä!
TORKKOLA (Huudahtaa). Hän elää?!
TEEMU (Huutaa vielä kovemmin). Niin, piru vie, elääkin! Vai niin — sinäkös se olitkin! Minä luulin, että Malakias se minulle taas kiljui!
TORKKOLA. Älä valhettele minulle! Älä herran tähden valehtele! Oletko varma siitä, että olet oikein nähnyt?
TEEMU. Varmaan minä olen. Olen sekä nähnyt hänet, että puhellut hänen kanssaan!
TORKKOLA. Se ei ole mahdollista! Kun tuomarit ovat perään kuuluttaneet häntä tuon tuostakin!
TEEMU. Tuomarit niin! Eikähän se muuten mikään ihme ollut, ettei huolinut periä niin velallista taloa.
TORKKOLA. Missä hänet tapasit?
TEEMU. Mitä lie ollut kolmen tunnin matkan päässä täältä, heti yläkulmalle päästyä. Siellä hänellä on talonsa Autioitten kallioiden luona, tiedättehän!
TORKKOLA. Silloin minä lähden sinne, heti paikalla. Semmoisen matkan ajaminen ei henkeä vie. Mutta minä tahdon nähdä hänet omin silmin, ja ottaa selvän, miten hänen on ja missä kurjuudessa hän nyt elää. (Menee ovelle). Tilta, tule tänne — joutuun — kuuletko sinä! — (Lähestyy Teemua, liivintaskuaan kopeloiden). Et tule tätä ilman edestä tehneeksi, Teemu. Hyvän työn teit vallan. Ja kiitos siitä!
(Antaa hänelle rahaa.)
TEEMU. Mitäs nyt tuossa — jopahan kannatti puhua! (Pistää rahat taskuunsa). Kiitos vaan!
TILTA (Ovella). Kutsuitteko minua, isäntä?
TORKKOLA. Niin, joudu ja käske Mikon valjastaa, — hän paraiten tuntee tiet sillä yläkulmalla. Me lähdemme siinä siunaamassa.
TILTA. Mutta, isäntä, vallanko te olette järjiltänne!
TORKKOLA. Ei auta, vaikka mitä sanoisit, sinne minun täytyy lähteä, muuten en saa rauhan hetkeäkään enään. Sano Taavetille, että olen pahoillani hänen tähtensä. Mutta hän jääköön kotiin taloa vartioimaan — antakoon tyttönsä mennä yksin. Minulla ei ole aikaa menetettävänä sen takia. Joudu nyt ja tuo palttooni ja hattuni. Lammasnahkaturkkini voit panna vankkureihin, sillä kyllä yöksi kylmä tulee!
TILTA. Mutta isäntä — —
TORKKOLA. Älä jaarittele. Tee kuin käskin.
(Tilta menee.)
TORKKOLA (Menee ottamaan tyynyn penkiltä).
NYKÄNEN (Hyökkää sitä ottamaan). Minä kannan!
TORKKOLA (Tempaa tyynyn). Anna olla!
NYKÄNEN (Ei hellitä). Mutta lanko!
TORKKOLA. Sinä et enään koske minun omaani! Ettäs sen tiedät!
NYKÄNEN (Hellittää). Mutta, rakas lanko!
TORKKOLA. Rakas lanko, niinhän! Eikös hän eläkin, häh!? Eikös eläkin, vai? Onko helvetti kolmen penikulman päässä täältä, Autioitten kallioitten luona, hä? Valhettelija!
(Menee ovea kohti huitoen tyynyllä aina kun Nykänen yrittää tulla lähelle.)
NYKÄNEN (Seuraa ovelle saakka). Rakas Aapeli.
(Tarttuu hänen takkinsa liepeeseen.)
TORKKOLA (Hirmustuneena.) Valhettelija!
(Heittää tyynyn hänen päälleen, riistäytyy irti ja menee sisään.)
TEEMU. Jumaliste, jopa tuli kyytiä ukkoon! — Älä ole sinä milläsikään!
Lähde matkaan, niin tarjoon sinulle ryypyn. (Näyttää saamansa rahat).
Ja toisenmoista paloviinaa annetaankin, kuin mitä sinä tarjosit.
NYKÄNEN. Selkääsi pitäisi sinun saada!
TEEMU. Niinkö luulet. Hyvää yötä sitten! Nuku makeasti. — päänalunenhan sinulla jo on!
NYKÄNEN. Piru itse sinut varmaan päälleni lennätti!
TEEMU. Piruko lie? Eukkosihan sen teki!
(Menee.)
NYKÄNEN. Senkin perhanan ämmä retale, ettei ollut sen vertaa älyä päässään, että olisi pidättänyt tuon juopporatin kotona! Olisihan hän itsekin tänne jaksanut. Mutta mittasi sinä saat. — Tässä minä olen kulkenut ja huhtonut lähes puoli vuotta ja kiittänyt luojaani jokaisesta päähäni pälkähtäneestä juonesta, jolla voisin tämän syntisen omaatuntoa herättää! Ja hukkaan on kaikki mennyt, kaikki tyyni, vain siksi, että akkaväki on niin perhanan tyhmä. Vaan minäpä en antaudu — en piru vie hellitäkään! Minäkin ajan mukana sinne, tahtokoon eli ei! — Kätkeydyn hänen turkkinsa alle — sen minä teenkin.
(Aikoo hiipiä taloon, kuulee sieltä puhetta, kääntyy ja livistää pois nurkan taa.)
TAAVETTI ja LIISA (Tulevat ovesta).
TAAVETTI. Sinä siis lähdet, Liisa?
LIISA. Tietty se. Parasta on, että menen kiireimmän kautta, kun sinäkään et nyt saattamaan pääse, niin ennätän kotiin ennenkuin liiaksi pimenee. Luulenpa, että äidiltä lentää silmät pystyyn kuullessaan, miten perinnön on käynyt! Kyllä hän minut pellolle ajaa, kun saa vihiä siitä, minkä moisen aarteen minä sain.
TAAVETTI. Kunpa hän sen tekisikin, Liisa! Silloin sinä tulet minun luokseni!
LIISA. Niin tulenkin. Vaan mihinkä sinä nyt ryhdyt? Etkö tahdo jäädä tänne kauvemmaksi?
TAAVETTI. Piru tänne jääköön, kun ukkovaari antaa lankonsa tuolla tavoin itseään hanssata. Näetkös, miten hyvä oli, että me kaksi yhdyttiin ja taas sovittiin. Jos olisi ollut asiat niinkuin ennen, olisin antanut palttua kaikelle ja livistänyt tieheni heti paikalla. Mutta nyt, kun minulla on sinustakin huoli pidettävä, nyt kyllä varon, että ensin saan hyvän palveluspaikan.
LIISA. Tee se. Vaan älä niin äkkipikaa, että ukkovaaria pahoittaisit.
Sillä hän pitää sinusta ja sinä hänestä.
TAAVETTI. No, niinhän se on.
LIISA. Minun käy häntä niin sääli. Minä niin mielelläni auttaisin ja lohduttaisin häntä. Vaan hänpä ei anna siunaaman rauhaa siihen. Kyllä minä hänet tolalle saisin. Etkös luulekin!
TAAVETTI. Rakas kultaseni, sinäpä se juuri ihmisen iloiseksi saatkin!
LIISA. Herra olkoon kanssasi nyt, Taavetti!
TAAVETTI. Herra olkoon kanssasi, tyttöseni! Mielessäni sinut pidän yöt sekä päivät!
LIISA. Niin — päivisin teen minäkin samoin. Sen lupaan. Mutta yöt aijon nukkua.
TAAVETTI (Naurahtaa). Tee mitä tahdot, kunhan olet minun! Käy niin raskaaksi ajatellessa, että sinä olet niin kaukana minusta. — Joka päivä ja joka minuutti tahtoisin tietää, miten sinä jaksat ja mitä sinä teet, ja lähettää sinulle terveisiä vähintäin kymmenentuhatta kertaa päivässä, — jos vaan maailmassa löytyisi joku, jonka kanssa lähettää sinulle niitä.
TAAVETTI.
LAULU
(Sävel: Minä seison korkealla vuorella.)
Lirittele, pikku kirkas puronen, Kerkeästi vieri tie ja mun ystävällein pienellen tervehdykset multa vie.
LIISA.
Puro sulle pulpahtavi: "hulluhan lienet kaiketi, etkö nää: myllyä ma suurta kuljetan, sehän minua pidättää."
TAAVETTI.
Kyyhky pieni, lennä kultaseni luo, sinä syleillä häntä saat. Sitten häneltä mulle sa suukko tuo, sekä terveiset tunteikkaat!
LIISA.
Kyyhky pieni suuteloita itsekin tänäpäivänä odottaa kultasensa kaukaa kotihin lopultakin palajaa.
MOLEMMAT.
Syki, leisku sydämmeni rinnassain että kultani muistais mun, yöt päivät olet minun unelmain sua muistaissa riemastun.
Lempi vain nyt aina laulustani soi enkä toista ma lemmi, en kuolo vain mun sulta riistää voi senkin voitamme lempien.
(Tiellä Liisa kääntyy ja nojaa veräjään, laulaessaan. Lopuksi hän heittää Taavetille lentomuiskun ja juoksee pois. Taavetti jälestä ilosta riemuiten.)
Esirippu lankee.
Toinen kuvaelma.
Talo Autioitten kallioitten luona. Pihamaa vasemmalla, etualalla osa päärakennusta sisäänkäytävineen, oikealla avoin vaja, rakennettu tylsäkulmaisesti asuinrakennusta vastaan, jotta niiden välille jää vain veräjän levyinen tila. Talon takana kohoo suunnattomia kallioita, jotka siintäyvät taustalla. Etäältä kuuluu ukkosen jyrinä.
VAARI, NIKU ja JUSSI (Tulevat hitaasti ja varovasti portista viikatteineen ja haravoineen.)
NIKU. Mitä me näin aikaiseen kotona teemme, isä?
JUSSI. Niin, minkä tähden lopetimme työmme niin aikaiseen tänään?
VAARI (Suunnilleen 70-vuotias, harmaahapsinen ja kumara, tuuheat tummat kulmakarvat, puku huolimaton, nolona). Miksikö? Siksi että rajuilma on tulossa.
(Panevat työaseensa vajaan.)
NIKU. Ettekö siis lähde kylään, isä, naukkua ottamaan?
VAARI. Tiedäthän, ettei muori anna minulle rahoja siihen.
NIKU (Antaa hänelle rahoja). Tässä saatte minulta, isä.
VAARI. Sinä olet kelpo poika, Niku. Jaa-a, niinkin. Laittaudunpa tästä matkaani. Niin, sen teen. Kunhan ei vaan rajuilma yllättäisi minua.
NIKU. Ei siitä ole pelkoa!
JUSSI. Ei, olethan sinä itse useasti sanonut meille, että jos se tuolta suunnalta uhkaa, niin se pysähtyy vuorten taakse.
VAARI. Niinkö sanot, senkin vekkuli. Tahdot kai vain päästä minusta.
Aijot kai itse johonkin?
NIKU. Niin, aijoimme tästä pistäytyä vähän metsälle —
VAARI. Entä jos rajuilma yllättää?
JUSSI. Eikä yllätä.
VAARI. Eihän se, se on totta se.
NIKU. Ja voimmehan sitäpaitsi päästä jonnekin sateen suojaan.
JUSSI. Niin, kyllä me aina jossain suojaa saamme.
VAARI. Vai niin, vai saatte? Missä sitten?
NIKU. Siellä sysihaudan luona.
VAARI. Jopa te olette! Arvasinhan! Sysimies on kuormineen kaupungissa tänään ja silloin ovat hänen tyttärensä yksin kotona. Eikö niin?
JUSSI. Niin, kai ne sitte ovat yksin kotona.
VAARI. Ja niinpä piti teidän lähteä sinne, ja — — Niin, sen sanon, nykyajan nuoriso — nykyajan nuoriso!
NIKU. Olitte kai tekin kerran nuori, isä?
VAARI. Kahdeksan viidettä olin, kun muorin kanssa naimisiin menin. Niin kauvan minä odotin!
JUSSI. Niin, mitäs te olitte semmoinen unikeko?!
VAARI (Suuttuneena). Sanoitko "unikeko", niinkö? Mikäs sinä itse sitten olet? Etkös sinäkin muka ole unikeko, vai, kun vetelehdit täällä aamusta iltaan tyhjää toimittamassa. Etkös muka olekin? Kyllä minä sinulle vetelehtimistä opetan. Nyt jäätte kotiin ja sillä hyvä! (Huutaa). Leena!
NIKU (Jussille). Mikset pitänyt turpaasi, nauta!
(Leena tulee sisälle.)
LEENA. Vai niin, jokos te olette kotona?
(Menee sisään takaisin.)
NIKU. Nyt saat taas sukkaa kutoa, näetkös!
JUSSI. Ja sinä myöskin. Ja isäkin!
LEENA (Tulee tuoden kolme suurta lankakerää ja alettua sukankudinta puikkoineen). Kas tuossa saatte. Minä en jouda, ja pennut kuluttavat kuluttamistaan, jotta on mahdotonta pitää heitä sukissa. Kutokaa nyt!
(Äänettömyyden kestäessä istuutuvat vajan eteen ja alkavat kutoa.)
NIKU. Tämäkös nyt lemmon työtä on, jumala paratkoon!
VAARI. No, onpa niinkin!
NIKU (Huokaa). Niin, niin!
JUSSI. Mitähän Ruusa tästä sanoisi?
NIKU. Nenästä vetää, jos tietää tahdot. Arkipäivinä sinä kyllä hänelle kelpaat, mutta sunnuntaina hän onkin toisen kanssa.
JUSSI. Minun viikossani on seitsemän arkipäivää!
NIKU. Ja seitsemäntenä saat nuolla huuliasi!
JUSSI. Suus' kiinni, että voin lukea silmät.
NIKU. Kuulkaas isä, — noinko ne työkalut jätetään? —
JUSSI. Niin, entä jos rajuilma puhkeaisi!
NIKU. Sitähän minäkin — (pistää kutimensa vaarin kainaloon) pidähän tuota sillä aikaa!
(Juoksee perälle.)
JUSSI. Älä ota niin monta yhdellä kertaa. Leikkaat itsesi viikatteisiin. Odota, minä tulen auttamaan.
(Pistää kutimensa vaarin toiseen kainaloon ja juoksee
Nikun jälestä pois.)
VAARI (Kutoo ahkerasti, mutta kainaloissa olevat lankakerät vaivaavat häntä). Enkös taaskin kadottanut silmää! (Syyhyttää puikolla leukaansa). Ala vaan taas laskemaan!
LEENA (Ovessa). Ruoka on valmis. Mutta minne pojat joutuivat?
VAARI. Heidän piti kantaa työkalut vajaan.
LEENA. Näinkö tekivät! Tuossahan ne vielä ovat.
VAARI (Katsoo taakseen). Katsos perhanoita! Eivätkö olekin livistäneet tiehensä!
LEENA. Niin, etsippäs heitä nyt!
(Sisään.)
VAARI. Äh, kyllä minä heidät käsitän (Kääntyy, yhä kutoen, mennäkseen, pudottaa toisen kerän). Perhana! (Kumartuu sitä ottamaan, pudottaa taas toisen ja kolmannenkin kerän). Noin ikään, nyt on helvetti valmis! (Vetää langoista, joten kerät vierivät yhä kauvemmas). No, kun ette tahdo, niin vieköön piru teidät kaikki tyyni! Eipä tarvitse hänen silloin avojaloin käydä. (Survaisee kaikki pihalle). Haukkumisia me kuitenkin saamme, kun kotiin tulemme — ellemme onnistu siitäkin rajuilmasta pelastua.
(Lähtee toisten jälestä. Lyhyt äänettömyys. Jyrisee tuon tuostakin.
Aapeli ja Malakias tulevat portista. Sitten Leena tulee talosta.)
NYKÄNEN. Hyvä toki oli, että mukaasi lähdin, lanko. Eikös ollutkin? Niin ei sinun tarvinnut täällä yksin rämpiä! Niinhän se oli aivan kuin ajattelin, että kyllä sitä ei pääse perille asti ajamaan. Tämä talo tässä on ainoa täällä kallioitten luona!
TORKKOLA (Tulee hitaasti keppiinsä nojaten). Niin, mutta hiukan se on liian suuri yksinäiselle naisihmiselle.
NYKÄNEN. Mielisinpä nähdä tuon naikkosen. Minulla on omat arveluni. Tuo juopporatti Teemu tahtoi vaan juonitella itselleen ryypyn! — Ja tämän jutun hän on keksinyt meitä narratakseen, sen saat nähdä.
LEENA (Sisältä). Kuka siellä? (Ovessa). Vai niin, jokos vihdoinkin olette täällä taas, te tyhjäntoimittajat.
TORKKOLA. Hyvää iltaa.
LEENA. Jumal'antakoon! — Mitäs te täältä etsitte?
TORKKOLA (Lähestyy kiihoittuneena). Sinäkös se olet se Myllärin Leena?
LEENA (Kiivaasti hänen eteensä). Mitäs se kelle kuuluu? Hä? Kuuluukos se kelle, kysyn minä! Minä olen Kiviojan vaarin vaimo, jos tietää tahdot ja tämän talon emäntä. Eikä se kehen kuulu, kuka olin ennen sitä. Eikös sitä saa elää rauhassa, hä? Mitä te täällä juoksentelette kuin hullut sitä kyselemässä. Äskettäinkin oli täällä muuan humalainen ajurinrenki, ja kyseli ja tutkiskeli, jotta vallan pelotti! Mitäs se teitä ja häntä liikuttaa, olenko minä myllärin Leena vai en. Nuoruudessani minä kerran tein vähän tyhmyyksiä erään talonpoikaisroikaleen kanssa. Mutta siitä on jo niin pitkä aika, ettei se ole melkein tosikaan enään. Onko hän ehkä kuollut nyt? Periäkö saan, vai? Tuomariko taas minua hakee, sanokaa pois vain!
TORKKOLA (Tulee lähemmäksi). Leena! (Salamoi ja etäistä jyrinää kuuluu). Etkö enää tunne minua?
LEENA. Mistäs minä teidät tuntisin?
(Taas salamoi.)
TORKKOLA. Minä se olen Torkkolan Aapeli.
LEENA (Huudahtaa). Jeesus — oletteko te Aapeli? (Lyhyt äänettömyys, puhuu vielä suulaammin). Mitäs nyt tahdot täältä? Oletko vihdoinkin tullut ottamaan selkoa, miten minun kävi? Useammin kuin yhden kerran olen halunnut antaa sinulle tietoja siitä. Sinä kyllä luulit, että niin kävisi, kuin sinä mieluummin toivoit, että minä kuolisin jonnekin köyhyyteen ja kurjuuteen. Mutta herra jumala piti minusta parempaa huolta. Ja kolme vuotta sen jälkeen, kun olin sinun luotasi lähtenyt, salli hän ukko Kiviojan ottaa minut. — Hän nai minut ja siitä pitäen minä tätä taloa olen komennellut. Eikä se omastasi paljoakaan perää anna ja se on pääasia. Sillä älä sinä uskokaan, että minä sinun kanssasi rupesin muun tautta, kuin että luulin vaimosi pian kuolevan ja että minä pääsisin hänen tilalleen! Luuletko sinä, että minä välitän sinusta tuon vertaakaan! En, en hiukkaistakaan, — ettäs sen tiedät!
TORKKOLA (Peräytyy hämmästyneenä). En usko, lanko, että minä viimeisilläni tulen koviakaan tuskia tuntemaan tuon takia tuossa!
LEENA. Mutta vaimosi elikin kauvemmin kuin luulin. Ja niin pian kuin hän keksi, mitä minä pyytelin, antoi hän minulle kaikki säästönsä, saadakseen minut pois tieltä. Niin että, en minä tyhjin käsin talostasi lähtenyt, ja lapselleni hän sai elatusapua antaa —
TORKKOLA. Lapsellesiko, sanoit? Sinä siis sittenkin sait lapsen? Sano, jumalan nimessä, Leena, missä se on?
LEENA (Hiukan lempeämpänä). Sitä en voi sanoa sinulle, jos tahtoisinkin. Mutta tyttö se oli, ja se riistettiin minulta heti synnyttyään. (Kuin ennen). Ota selvä hänestä nyt. Nyt on sinun vuorosi! Kun naimisiin jouduin, sain kaksitoista lasta ja olipa kuin olisi paholainen pelissä mukana ollut, sillä jok'ikisellä heistä oli samanlainen käyrä pikkusormi, kuin sinullakin vasemmassa kädessä! — He ovat nyt, jumalalle kiitos, pois talosta, seitsemän vanhinta! — Viittä me vielä toistaiseksi saamme täällä elättää! — Luuletko, että silloin on aikaa ottaa selkoa siitä, minne kolmastoista joutui?
TORKKOLA. Kai sinulla toki on jotain aavistusta, missä se on?
LEENA. Ei pienintäkään! Ja nyt me olemme tästä tarpeeksi pakisseet. Nyt tiedät, miten laitani on. Ja että minun pahemminkin olisi voinut käydä, sen tiesit ennenkin. Ja näet, että omillani olen. Ja ellet siitä laittaudu matkaasi toverinesi, niin on minulla riittämään asti renkejä, jotka panevat jalkanne liikkeelle. Ja ellei se sittenkään käy kyllin joutuun, — niin usutan koirat päällenne. Silloin se nähdään!
TORKKOLA. Hän pian aikaan ajaa meidät talosta, lanko!
LEENA. Senkös nyt saattoi arvata, että hän tänne löytäisi! Mutta minä tahdon elää rauhassa, sanon minä! — Tyydyn siihen, mitä minulla on. — Enkä turhia huolia hanki, — ja kummituksia en huoli nähdä. — Eikä minun, totta vie, tarvitsekaan!
(Menee taloon.)
TORKKOLA. Mennään pois täältä! Pian! Minua niin koskee, pahasti koskee, täältä. (Pitelee sydäntään). Kivi on vierinyt rinnaltani, se on totinen tosi, — mutta vielä suurempi sijalle vieritettiin!
(Menee. Ukkospilvien pimentämä näyttämö on nyt kirkkaasti kuun valaisema.)
NYKÄNEN (Yksin). Odotahan, lanko! Tulen heti! — — Ajatteleppas, että heillä oli lapsi — ajatteleppas. Ja minulla kun ei ole ollut siitä aavistustakaan. Kunpa vaan tietäisin, vieläkö se penikka elää, vai onko jo kuollut? Senhän toki ämmä tiennee. Kyllä minä sen häneltä puserran, — — minun täytyy saada siitä selvä.
(Menee taloon.)
(Jussi, Niku ja vaari tulevat hitaasti portista, toinen toisensa jälestä.)
JUSSI (Ruikuttaen). Nyt me olemme taas kotona.
NIKU. Niin, nyt sai isä tahtonsa perille.
VAARI. Niin, niin, — odottakaapas, kunhan muori saa teidät kynsiinsä!
(Katselee taivasta). Nähkääs, eipä siitä rajuilmasta mitään tullutkaan.
(Sisältä kuuluu Leenan ja Malakiaan kiivasta keskustelua.)
NIKU. Pian saamme paljoa pahemman.
LEENA (Huoneessa). Kyllä sinä sen tietää saat! Odotappas senkin — — —
JUSSI. Varokaa itseänne, isä! — Äiti kai antaa selkään jollekin tuolla sisällä!
NYKÄNEN (Lentää ovesta ulos, jälestä suuri luuta).
VAARI. Ottakaa kiinni! Hutkikaa! Suimikaa olkanne takaa!
(Lyövät häntä.)
NYKÄNEN. Älkäähän, hyvät ihmiset. (Ottaa taskustaan rahtisetelin).
Näettekös tätä punaista paperia?
KAIKKI. Näemme!
NYKÄNEN. Osaatteko lukea?
KAIKKI. Emme!
NYKÄNEN. Jumalalle kiitos siitä! — Katsokaahan tätä sinettiä. Näettekös — — se on niin kuin olla pitää. Ei se olekkaan mikään tavallinen rahtiseteli tämä; eipä niinkään! Se on kapitulin kieltokirje. Siinä sanotaan, että minulle ei kukaan saa antaa selkään! Ettäs sen nyt tiedätte!
(Poistuu mahtavasti. Muut jäävät töllistelemään.)
Esirippu lankee.
KOLMAS NÄYTÖS.
Torkkolan pirtti, kuten ensi näytöksessäkin.
TILTA (Tulee vasemmalta kädessä palava lamppu varjostimilleen). Kello on pian kymmenen, eikä isännästä vielä mitään kuulu! (Asettaa lampun pöydälle). Jestas, kyökissä on varmaankin joku? (Aralla äänellä). Kuka siellä?
(Menee ulko-ovelle.)
TAAVETTI (Avaa oven oikealla, perällä). Vaan muuan, jolla on hyvä omatunto!
TILTA. Jumalan kiitos, sinäkös se vaan alet, Taavetti?
TAAVETTI. Niinpä niin, minä se vaan olen! Sinäkös nyt pimeänarka olet, Tilta! (Näyttää piippuaan). Tulin vain saamaan tulta piippuuni, vaan takassa ei ole enään mitään hiillosta.
TILTA. Ei, johan sen tähän aikaan pitää olla sammutettu, tiemmä. —
Mutta missä se isäntä saattaa olla?
TAAVETTI. Eihän hän vielä voi kotona olla. Laske itse. Kolmen ja neljän välissä hän lähti, kolme tuntia kestää matka sinne ja kolme takaisin. Tuskin olisi vielä ehtinytkään, vaikka heti olisi takaisin pyörtänyt, kun kello vasta on kymmenen.
TILTA. Mutta mitäs asiaa hänellä sinne oli?
TAAVETTI. Jos sinä et tiedä paremmin kuin minä, niin ei meidän tarvitse sitä toisiltamme kysyä.
TILTA. Nyt kuuluu ajoa tuolta ulkoa.
TAAVETTI (Kuuntelee). Niin kuuluukin. Mutta Salokylältä päin.
TILTA. Sinulla nyt on aina korvat sinnepäin nykyään.
TAAVETTI. Oli miten oli, mutta nyt ne ajoivat sillan yli, — ja nyt ne kääntyivät kievariin ja ajoivat hevosen vajaan.
TILTA. Niin kai tekivät. Mutta nyt minä taas kuulen ratasten jyrinää ja ne tulevat toisaalta.
TAAVETTI. Niin tulevat. Ja sangen lähellä ovatkin — nyt ajoivat pihaan, — isäntä se on. Minäpä menen katsomaan.
(Ulos.)
TILTA. Sehän nyt oli hyvä se! Jumalalle kiitos, että hänellä oli turkit muassaan! Kylmäksihän siinä vetää, kun yöllä ajaa.
(Torkkola tulee Taavettiin nojaten. Viimeisenä Nykänen,
joka hiipii huoneeseen ikäänkuin piilossa pysyäkseen.)
TAAVETTI (Saattaa Torkkolan nojatuoliin). Hän on kai nyt ajanut kuin hullu, koska jo olette takaisin! Parasta lie, että minä menen talliin katsomaan.
TILTA. Sääli hevoskaakkia.
TORKKOLA. Yhdentekevä minusta. Parempi heillä kuitenkin on, kuin minulla.
TILTA. Kuinka te niin voitte sanoa, isäntä?
TORKKOLA. Sanon, koska se niin on. Aikansa elävät ja vähät muusta välittävät. — Käyhän kuitenkin niitä katsomassa, Taavetti!
TAAVETTI. Hyvää yötä sitten, isäntä.
(Menee.)
TORKKOLA. Hyvää yötä, Taavetti! Kuules Tilta. Elossahan se on se myllärin Leena vielä. Ja ison talon emäntänä. Kuka olisi uskonut.
TILTA. Mikäs kumma siinä nyt on? Joskus köyhääkin onnestaa. Sielläkös isäntä sitten kävi?
TORKKOLA. Siellä! Se Malakias, kun sanoi hänen olevan helvetissä. — Ja minkälaisen kyydin hän minulle antoikin! Kiitän etten saanut selkääni.
TILTA. Kas niin. Eihän teidän siis enää tarvitse murehtia isäntä!
Kaikkihan on nyt hyvin.
TORKKOLA. Ei ole hyvin, ei ole. Mutta mene nyt sinäkin nukkumaan,
Tilta.
TILTA. Ette te yksin mitenkään vuoteeseen pääse, isäntä, nyt olette niin huonona.
TORKKOLA. Jos maata tahdon, niin kyllä minä itsekin vuoteeseen kykenen.
Hyvää yötä.
TILTA. Hyvää yötä sitten, isäntä!
(Menee.)
(Lyhyt äänettömyys.)
TORKKOLA (Nojaa päätään käsiinsä).
NYKÄNEN (Tulee hitaasti esille). Lanko — —
TORKKOLA. Ken siellä? (Katsoo häneen). Mitä sinä täältä vielä etsit?
Minähän pidätin talosi kohdalla, että alas pääsit.
NYKÄNEN. Niin kyllä, mutta minä seurasin tänne asti. Sillä minulla on sinulle vielä pari sanaa puhuttavaa.
TORKKOLA. Oletko taas keksinyt jotain uusia pirun juonia?
NYKÄNEN. En minä mitään pirun juonia keksi! Usko minua, lanko, jos minä — puhuakseni vertauksellisesti —
TORKKOLA. Jätä minut rauhaan vertauksinesi! Minulla on kylliksi selvitettävää siinä, mitä todella on tapahtunut ja vasta tapahtuu tässä elämässäni.
NYKÄNEN. Niin, mutta minulle on muuan asia äkkiä selvinnyt' Katsos, se minun uneni, kyllä se sittenkin jotain merkitsi. Itse sinä sanoit että eihän sitä savussa ja tulessa niin tarkkaan taida nähdä. Eikä se ollutkaan myllärin Leena, jonka kiirastulessa näin, — siinä me vallan erehdyimme! Vaan me näimmekin hänen tyttärensä ja häntä Leenaksi luulimme. Ja eikähän se mikään ihme ollut, sillä tietysti lapsi on hänen näköisensä.
TORKKOLA. Joutavia!
NYKÄNEN. Usko minua, Torkkola, niin se on. Sinun lapsesi se siellä on ja se nyt on sieltä pelastettava.
TORKKOLA. Vai niin, kiirastuleenko hänet nyt pistät, ettei hän taloa sinulta veisi?
NYKÄNEN (Innoissaan). Kirjoitettu on, että lapset saavat kärsiä isien pahanteoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Sen tautta hän nyt kiirastulessa pahasti voihkaa. Ja myöskin oman syntinsä tautta. Sillä miten tuollainen isätön ja äiditön kakara olisi synnistä säästynyt?
TORKKOLA. Mitenkä sinä sitten tiedät hänet kuolleeksi.
NYKÄNEN. Sen tiedän. Ja parempi se on hänelle että sinullekin, jos hän on kuollut, kuin jos hän eläisi, niin että sinun nyt pitäisi ajatella tunnustaa hänet lapseksesi.
TORKKOLA (Kiivaasti). Siinä sinä sanoit toden sanan, Malakias. Sillä se on totinen tosi, että se ei olisi läheskään niin vaikeata tietää hänen helvetissä olevan, kuin tietää hänen nyt maailmaa kiertelevän, puutteessa ja hädässä ja ehken täälläkin käyvän turhaan apua pyytämässä. Ja auttaa tahtoisi, eikä voi, kun ei tiedä missä hän on.
NYKÄNEN (Lähemmäksi). Lanko raukka!
TORKKOLA. Pidä suusi! (Tyyntyy). Ja mene nyt kotiin. Minä en huoli kauvemmin kanssasi sanoja vaihtaa tästä asiasta.
NYKÄNEN. Voimmehan sen sitten siirtää toiseenkin kertaan. Hyvää yötä, lanko! (Ovessa). Sanohan minulle — —
TORKKOLA. Mitä sitten?
NYKÄNEN. Pysyykös se sitten niin, kuin olemme sopineet?
TORKKOLA. Mistä me olemme sopineet?
NYKÄNEN. Sen sinä toki tietänet. Meidänhän piti lähteä huomenna kaupunkiin, tiedämmä!
TORKKOLA. Siitä en nyt voi tarkempaa sanoa. Mene nyt.
NYKÄNEN (Tulee taas lähemmäksi). Tahdon vaan sanoa, että jos siitä jotain tulee, niin tahdon minä mielelläni saada sen selväksi niin pian kuin mahdollista.
TORKKOLA (Ivallisesti). Niin, sinähän olet aina rakastanut järjestystä asioissa!
NYKÄNEN. Oli miten oli, niin minä en siedä, että jokin asia on noin ikään rempallaan. Tutkistele sieluasi, Aapeli! Ja jos niin on, että vielä lohdutuksen sanoja tarvitset, niin pysy sanassasi, jonka minulle annoit — muutoin saat jäädä ilman niitä.
TORKKOLA. Niin, hauskaa on nähdä, onko lohdutuksen sana sinun suustasi minulle tärkeämpi kuin minun taloni sinulle.
NYKÄNEN. Niin, hauska on nähdä. Älä vaan liian kauvan aprikoi, sillä muuten saattaa tapahtua, ettei minulla enää ole halua. Se olisi ikävä meille molemmille. Mutta kyllä minä osaan puolenikin pitää. (Menee ovea kohti). Minä menen nyt, Aapeli. Hyvää yötä!
TORKKOLA. Hyvää yötä!
NYKÄNEN (Hetken kuluttua). Kutsuitko minua?
TORKKOLA. En!
NYKÄNEN. Arvelin sinun jo katuneen. (Oven luona). Mutta sanassa sanotaan: "en halaja kenenkään syntisen kuolemaa", — niin, niin sanotaan. Ja kai minä sitten pistäydyn luonasi huomenna joka tapauksessa.
TORKKOLA (Kärsimättömästi). Kunhan joudut tiehesi tänään! — Jätä minut jo kerrankin rauhaan.
NYKÄNEN (Avaa oven, mutta jää kynnykselle seisomaan ja katsoo häneen). Ystävyys näkyy olevan kuitti nyt. Mutta kuittipa hänkin on kohta. Mukaan hänen täytyy huomenna, muuten piru perii kaikki tyyni! Mukaan täytyy, vaikka henki menisi! Kai herra sitten lopusta huolen pitää! Kyllä hän ei enään jaloilleen kykene! Jos yö tulee yhtä uneton, kuin se alkaakin, niin kylläpä hän pehmiää. Kyllä minä pelini olen voittanut. En minäkään unta silmiini saa — tänne jään aamunkoittoon asti, ja kiertelen täällä taloani, — niin juuri minun taloani!
(Hiipii ulos ja sulkee oven.)
TORKKOLA (Katsahtaa ylös). Monta tuhatta penikulmaa riittää maan piiriä, — monta sataa saattaa olla minun ja minun lapseni välillä, — kukapa tietää, ehkä hän on aivan läheisyydessäkin, ilman että minä mitään tiedän! (Nousee, ristii kätensä). Oi taivaallinen isä! Jos niin on, että hän jo on kuollut, niin anna minunkin kuolla, älä anna minun enään yksinäni täällä maan tomussa madella! Ja ennemmin niinkin, anna hänen ennemmin olla kuollut, kuin että minä saisin nähdä hänet häpeässä ja kunniattomana elävän! Mutta sulje korvasi hänen rukouksiltaan, jos hän kiroo syntymisensä ja siittäjänsä! (Hoipertelee ikkunan luo ja vaipuu tuolille). Ilmaa! Ilmaa!
(Avaa ikkunan. Lyhyt äänettömyys, Liisa ja Tilta tulevat.)
TILTA (Kuiskaa perässä tulevalle Liisalle). Hän on vielä jalkeilla!
(Ääneen). Isäntä!
TORKKOLA (Häneen katsomatta). Mitä?
TILTA. Tuupaiskan Liisa on tullut takaisin taas.
TORKKOLA (Kuin ennen). Vai niin.
TILTA. Hänen täytyy puhutella teitä vielä tänä iltana!
TORKKOLA. Mitä hän sitten tahtoo?
TILTA. Sanokoon hän sen itse. Minä en sitä tiedä.
(Menee ulos, viittaa Liisaa menemään Aapelin luo.)
LIISA (Tulee esille iloisesti). Niin, ette te minusta niin vähällä pääse! (Nähdessään Aapelin alakuloisen muodon). Herra jumala, isäntä, mikä teitä vaivaa?
TORKKOLA. Ei minua mikään vaivaa. Minä tässä vaan katselin uutta asuntoani.
LIISA. Eikö vanha enään kelpaa? Minne te sitte aijotte lähteä?
TORKKOLA. Tuonne noin, missä ristit välkkyvät!
LIISA. Kirkkomaalle? Vielä mitä. Älkää sinne katsoko, katsokaa tähtiä miten ne tuikkivat ja kuuta, miten kumottaa! Niin minä tein, tullessani yöllä tänne metsän läpi ja kaikki oli niin hiljaista ja sirkat sirisivät ja taivas oli täynnänsä tuhansia tähtiä, jotka tuikkivat ja loistivat koko maailmalle. Kun tuonne ylös katsoo, silloin kaikki muu unohtuu, silloin tekee mieli syliinsä sulkea koko maailman ja taivaan, — silloin sitä tuntee itsensä niin iloiseksi ja vapaaksi — — —.
TORKKOLA. Vapaaksi, niin. Jospa niin olisikin!
LIISA. Ah, ei teidän laitanne niin kehno ole, kuin luulette. Ja nyt kerron teille, mitä äitimuori sanoi, niin saatte muuta ajattelemista. Ajatelkaas, hän ei tahdo, että annatte talonne pois.
TORKKOLA. Vai niin, vai ei äitisi tahdo? Sehän kummallista oli
(Nousee.)
LIISA. Niin, eikös ollutkin?
TORKKOLA. Minua huvittaisi tietää miksi?
LIISA. Niin, jos tietää tahdotte, niin kuunnelkaa. Minä autan teitä!
(Auttaa häntä nojatuoliin.)
TORKKOLA. Ooh — kyllä minä itsekin! (Istuutuu). Noin ikään. Puhuppas sitten. Kummiapa se äitisi siinä. Minä olen oikein utelias! Sehän merkillistä oli.
LIISA. Sitä minäkin! Ei hän muuten noin omituinen ole. Mutta nyt en saa hänestä mitään tolkkua. Kun minä tulin kotiin ja kerroin hänelle että te olitte lähettänyt minut kotiin taas, sanoi hän, että minä olin menetellyt kuin nauta. Mutta kun minä sanoin, että te aijoitte huomenna kaupunkiin Nykäsen kanssa, kirjallisesti luovuttaaksenne talonne hänelle, silloin tuli hoppu — silloin hän sai myllärin valjastamaan hevosen tulisimmassa kiireessä, rahalla ja kauniilla puheilla tietysti, ja laittoi minun lähtemään takaisin tänne tuossa paikassa, jotta minä ennättäisin tänne ennen päivän koittoa, — ja hän syleili ja suuteli minua lähtiessäni, aivan kuin olisimme elinajaksi eronneet, Ja kirjeen hän pisti matkaani.
TORKKOLA. Kirjeenkö.
LIISA. Niin, kirjeen teille.
TORKKOLA. Näytä tänne. Tämähän käy yhä kummallisemmaksi.
LIISA (Ottaa esille kirjeen). Ja minun piti toimittaa niin, että saisitte lukea sen heti, — ja teidän piti lukea se yksin, hän sanoi.
(Antaa hänelle kirjeen.)
TORKKOLA. Olkoon menneeksi sitten!
(Korjaa lampunvarjostinta.)
LIISA (Menee ikkunan luo ja katsoo siitä ulos).
TORKKOLA (Avaa kirjeen ja lukee. Laskee hetken kuluttua kirjeen pöydälle ja pitelee päätään). Herra jumala — voiko se olla mahdollista?
LIISA. Mikä teidän on? Mitä hän kirjoittaa?
TORKKOLA. En oikein tiedä — pitänee lukea toistamiseen, — tulehan tänne minua auttamaan, tyttöseni — tule ja pitele lamppua lähempänä.
LIISA (Menee lähemmäksi ja valaisee lampulla paperia).
TORKKOLA (Lukee) "Raskaalla sydämmellä lähetän sinulle omasi takaisin. Ja kirjeen luettuasi riippuu itsestäsi, tahdotko sen omaksesi tunnustaa. Muussa tapauksessa otan minä sen ilolla takaisin taas! Sillä minun ei tarvitse hävetä häntä, ja se on varma se. Tyttö, joka nyt tulee luoksesi toisen kerran tänään, lähetettiin pienenä lapsena minun luokseni, kun vaimosi ei tahtonut häntä taloonsa jäämään. Mutta hän tahtoi hänestä kunniallista ja rehellistä ihmistä, ja silloin piti minun toimittaa hänet takaisin sinulle. Minä olen viivytellyt niin kauan kuin voin, mutta nyt en voi sitä tuonnemmaksi lykätä vahingoittamatta tyttöä." — Jumala sinua siitä siunatkoon, Tuupaiskan muori, ja kaikkia rehellisiä vaimoihmisiä, jotka huolehtivat niin hyvin meistä raukoista!
LIISA. Mutta minä en voi ymmärtää!
TORKKOLA (Lukee edelleen). "Häntä kutsutaan yleensä Tuupaiskan
Liisaksi, koskapa hän on ollut minun kasvattini, ja on sekä isätön että
äiditön, ja niin itsekin luulee. Mutta kirkon kirjassa hänen nimensä on
Elisabeth ja on sinun lapsesi." — Miksi sinä niin vapiset?
(Tarttuu hänen käteensä ja auttaa häntä asettamaan lampun
pöydälle.)
LIISA. Jestas, että muori saattoikin olla niin viekas! (Vaipuu liikutettuna polvilleen Torkkolan jalkojen juureen). Vai niin, tekö olette minulle elämäni lahjoittanut! Kiitos siitä. Siinä teitte kiltisti! Ihana se on ollut!
TORKKOLA. Minä en kadu sitä, että sen tein — enpä tosiaan kadukaan! (Laskee kätensä hänen päänsä päälle). Hyvä jumala! Lapsi talossa — lapsi talossa! (Purskahtaa itkuun ja vetää Liisan puoleensa). (Äänettömyys. Näyttämön takana alkaa kuulua kanteleen soittoa. Nousee). Nyt alkakoon taas repäisevä meininki — nyt toisia virsiä veisattakoon — —
LIISA (Nousee ja menee ikkunan luo ja yhtyy säveleeseen).
Ja poika se palas uljahasti j.n.e.
TORKKOLA (Laulun kestäessä). Kukahan siellä soittaa?
LIISA. Taavetti se on! (Syleilee Torkkolaa ja nojaa poskensa hänen olkaansa). Minun Taavettini, isä!
TORKKOLA. Ahaa! Vai silläkö lailla se olikin! (Laulaa mukana).
Ja jopahan se kannel kaikui j.n.e.
(Vetää Liisan puoleensa.)
(Malakias, Taavetti ja Tilta syöksyvät sisään.)
NYKÄNEN. Tälläkö lailla katumusta ja parannusta tehdään?
TORKKOLA. Kolme narria yhdellä kertaa! Siinä toki liikaa!
NYKÄNEN (Taavetille). Ja onpas se sinun tyttösi uskollinen!
TAAVETTI (Vihaisena). Ei hän minua petä?
(Aikoo ulos.)
LIISA. Mutta Taavetti, sinä?
TORKKOLA. Hän on minun lapseni!
TILTA. Vai on isäntä saanut lapsen!
TAAVETTI. Ja nyt hän on rikkaan talon tytär ja minä saan nuolla huuliani.
TORKKOLA. Niin saatkin, jos olet niin tyhmä, ettet tiedä, että minä tahdon juuri sinunlaisen miehen vävypojakseni —
TAAVETTI. Siunatkoon, — se on toki liikaa, isäntä! Vaan — enpä minä rupee vastaan sanomaan!
TORKKOLA. Ja nyt minä tiedän, kenen luo minä rupeen syytingille, ja huomenna me kiepautamme kaupunkiin ja teemme asiat selviksi!
NYKÄNEN (Iloisena). Niin, sen me teemme, lanko!
TORKKOLA. Me (näyttää Liisaa ja Taavettia) vaan et sinä! Sinä olet lasketellut minusta valeita ja tehnyt minut omissa silmissäni murjaania mustemmaksi. Mutta herra oli armollinen ja lähetti minulle omani takaisin, ja hän on nyt oleva minun katumukseni ja parannukseni, iloni ja suruni. Mutta sinä, korjaa luusi täältä, eläkä ikinä jalkaasi tähän taloon astu. Ja matokuurisi voit itse ottaa, miten paraiten taidat. Lapsesi voit lähettää tänne, niin katson, mitä heidän hyväksensä voin tehdä, ei heidän pidä kärsiä sinun pahojen tekojesi takia.
LIISA. Ja minä tiedän erään opetuksen, jonka voit mukaasi matkalle ottaa, Malakias, — ja se on tosikristillinen opetus, jonka kuka hyvänsä voi sydämmeensä kätkeä. (Laulaa).
LAULU.
(Sävel: Ei saa moittia juomaripoikaa.)
Meille on annettu elon lahja ilon ja riemun vuoksi. Tekopyhä murhetta kylvää koitti — päänsä hän mäntyyn juoksi.
Miksikä pistit lusikkasi toisen vellikuppiin? Ahneus ajoi typeryyttä hurskahankin nuppiin.
(Toiset kertaavat viimeiset säkeet.)
Esirippu lankee.