Onnellinen aviomies

language: Finnish

ONNELLINEN AVIOMIES

Kolminäytöksinen huvinäytelmä

C. A. Görnerin mukaan suomeksi sovittanut

Lauri Suonperä [Erland Piirinen]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1920.

HENKILÖT:

HEIKKI TUULISPÄÄ, taiteilija ylimalkaan.
PETÄJÄ, hänen enonsa.
REINO AARNIO, taidemaalari.
ELLI, hänen vaimonsa.
LAURA, tämän sisar.
TAAVA, palvelijatar.
AJURI.

Näyteltävä reippaasti. Näytöksen väliajat hyvin lyhyet.

Huom.! Kaikissa näytöksissä on sama näyttämö.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Näyttämö esittää tilavaa huonetta peräovineen, jonka molemmilla puolilla on ikkuna; vasemmalla yksi ja oikealla kaksi sivuovea. Vasemmalla peräikkunan edessä maalausjalusta, jolla on suuri maalaus käännettynä niin, ettei maalattava kuva näy yleisölle; sen vieressä tuoli ja pieni pöytä, jolla on värilaatikko. Oikeanpuolisen peräikkunan edessä pöytä sanomalehtineen, viereisessä nurkassa uuni ja sen edessä korkea varjostin. Oikealla etualalla pöytä, jolla on ompelutarpeita; vasemmalla samoin isompi pöytä, jolla on kirjoitusneuvot, kirjoja ja piirustuslauta. Tuoleja tarpeen mukaan. Kuvastin seinällä. Peräoven vieressä oikealla takki ja miehen hattu tuolilla. Avoimesta peräovesta näkyy osa puutarhaa. Oikea ja vasen näyttämöltä.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

AARNIO (Kevyessä työpuvussa, istuu perällä ikkunan luona vasemmalla maalausjalustan edessä, kädessään pensseli ja paletti; maalaa. Elli istuu oikealla pöydän luona ja ompelee).

ELLI (Puhuu kielevästi hyväntahtoisen opettavalla äänellä miehelleen, kuitenkaan katsomatta mieheensä). Saat varmasti nähdä, Reino-kulta, että minä olen oikeassa. Ellei meitä vaimoja olisi, joutuisitte té miehet ihan perikatoon. Kevytmielisyydellänne kun ei ole mitään rajoja! Kuka pitää kodin järjestyksessä? Vaimo! Miehet antavat täyden vallan intohimoilleen ja hakevat huolettomana huvituksia. Heistä on yhdentekevää pysyykö talous kunnossa vai ei — Ei, ei, Reino! Kaunistele käytöstäsi miten tahdot, mutta sydämesi syvyydessä täytyy sinun tuntea, että minä puhun totta. Ja mihin tällainen elämä sitte lopulta johtaa? Kapakoissa käyminen rikkoo kodin onnen, tuo surua ja huolta perheeseen. Miksi sinunkin aina vain pitää mennä kapakkaan? Piristyäksesi työn jälkeen muka, nähdäksesi ihmisiä, joiden kanssa voit vaihtaa ajatuksiasi, virkistääksesi henkeäsi! Mutta, rakas Reino, jos sinun välttämättä täytyy vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa, niin voithan sen tehdä minun kanssani, sehän on ihan luonnollista — minä olen sinun vaimosi ja minähän voin antaa sinulle parhaat maalausaiheet, koska ei kukaan muu tunne sinua niin hyvin kuin minä. Tai luuletko sinä, että minä olen niin ymmärtämätön, etten soisi sinulle mitään virkistystä? Ei, rakas Reino, sittenhän minä en enää olisi täydellä järjellä! Ei! Kyllä sinun pitää mennä ulos, sinun pitää virkistyä, mutta — minun kanssani, jos tahdot virkistää sieluasi. Minä ymmärrän sen paremmin kuin kaikki nuo herrat, joihin sinä lopulta kuitenkin ikävystyt. Ja mitä hyötyä sinulla on siitä, Reino? Tyhjä rahakukkaro ja täysi pää! Ja minun pitää sitten sitä päätäsi aina parannella. Eilenkin tulit pää kipeänä kotiin, mies kulta. Se tapahtuu tosin harvoin, mutta se tapahtuu kuitenkin ja on paha merkki. Olemmekin olleet vasta kaksi vuotta naimisissa ja sen vuoksi sinä et vielä istu ulkona niin usein, mutta mikä sinulla nyt on virkistyksenä, tulee sinulle kohta tavaksi; sinä et voi enää luopua kapakkaelämästä, ja sitten on onnettomuus täydellinen. — Älä väitä vastaan sanallakaan, rakas Reino — olen varma siitä, ettei sinulla ole mitään sanomista puolustukseksesi!

AARNIO (On koko tämän puheen aikana keskeyttämättä maalannut kuulematta vaimoaan tai katsomattakaan häneen; puheen lopulla hän ottaa kellonsa esille ja sanoo sitten hyvin levollisesti). Kello on kohta yksitoista. —(Rupeaa jälleen maalaamaan rauhallisesti).

ELLI (Jatkaa saarnaansa, kuten ennen). Jos sinä olisit yksin maailmassa, niin sinua ei voisi moittia, mutta sinähän olet aviomies ja perheenisä! Sinulla on hyvä, rakas ja kaunis vaimo — ja kaikkein suloisin vuoden vanha tytär, joka on aivan sinun näköisesi, ja siksi on sinun pyhin velvollisuutesi pitää huolta tästä lapsesta. Sinun täytyy nyt jo supistaa tarpeettomia menoja, säästää kauniisti myötäjäisiä tyttärellesi, sillä jos ei hänellä ole mitään, jää hän lopulta vanhaksi piiaksi, ja se olisi kamalaa. Ei, ei, paras Reino! Älä puhu sanaakaan — sinä tunnet, että minä olen oikeassa, ole siis vain vaiti.

AARNIO (Hetken kuluttua). Ei pälkähtäisi päähänikään vastata mitään sinun puolituntia kestäviin kotiripityksiisi. (Nousee ylös ja panee pois pensselin ja paletin).

ELLI. Niin, kun et voi vastata mitään.

AARNIO (Yhä hyväntahtoisesti ja hellästi). Aivan oikein! — Joko olet lopettanut, Eli kulta, vai onko sinulla ehkä vielä jotakin sydämelläsi?

ELLI. Oi, Reino! Jos minä tahtoisin sanoa kaikki, mitä minulla on sydämelläni, niin en saisi sitä viikossakaan sanotuksi. Mutta minä säästän sen sopivaan tilaisuuteen.

AARNIO (Vaihtaa työtakkinsa toiseen, ovenpielessä olevaan). Tee se, rakas enkelini!

ELLI (Kummastelevan näköisenä). Aiotko mennä ulos? (Nousee ja panee pois työnsä).

AARNIO (Puuhaten pukunsa kanssa, edelleenkin hyvin rauhallisesti ja levollisesti). Tiedäthän, että minun täytyy mennä rouva Hanhivaaran luo jatkamaan hänen muotokuvansa maalaamista.

ELLI. Hm! Sinuahan vetää kovasti tuon rouvan luo.

AARNIO. Eipä juuri. Mutta muotokuva on nyt kerran aloitettu ja —

ELLI. Tuo rouva on kai hyvin kaunis?

AARNIO (Kohauttaen olkapäitään). No — mukiinmenevä. Hieman elähtänyt, mutta — (haukotellen) muuten varsm miellyttävä.

ELLI (Yhä peittäen mustasukkaisuuttaan). Vai niin? Sinähän puhut hänestä suurella innostuksella.

AARNIO (Ihmetellen). Minäkö? Eikö mitä! — Sinä vain luulet niin.
(Naureskellen). Innostus on minulle yleensä tuntematon asia.

ELLI (Huoaten). Niin, valitettavasti.

AARNIO. Miksi valitettavasti, Elli kulta?

ELLI. Koska minua ilahduttaisi, jos sinä edes minun takiani joskus hurmaantuisit.

AARNIO. Oh, sehän on ihan toinen asia, rakas lapsi! Sinun takiasi minä aina olen hurmaantunut, sinä et vaan huomaa sitä, se on minussa sisällinen ilmiö. (Ottaa hattunsa). Hyvasti nyt, rakkaani. (Panee hatun päähänsä).

ELLI (Tarttuu nopeasti hänen käteensä vetäen hänet etualalle). Reino, sinä tekisit minut äärettömän onnelliseksi, kun tänään jäisit kotiin etkä menisi tuon tyhmän rouvan luo.

AARNIO. Mutta minunhan täytyy; tuo muotokuva —

ELLI. Eihän tuo muotokuva juokse pois, vaikka oletkin tämän päivän kotona. — Toivoisin hartaasti, että ne naiset, jotka maalauttavat kuvansa, tulisivat sinun luoksesi sen sijaan että sinun aina pitää juosta heidän luoksensa.

AARNIO. No, muttia ajattelehan nyt vähän. Tämä meidän kesäasuntomme on lähes tunnin matkan päässä kaupungista. Piitäisikö nyt jokaisen —?

ELLI (Nopeasti keskeyttäen). Sen kyllä voi järjestää, kun tahtoo. Olethan sinä jo siksi kuuluisa maalari, että sen, joka tahtoo käyttää sinun taidettasi ei myöskään pidä pelästyä tuota pientä matkaa. Minä saan joka kerran pistoksen sydämeeni, kun tiedän, että sinä olet tekemisissä naisten kanssa, enkä minä voi olla sinun luonasi. Oh! sinun olisi pitänyt ruveta eläinmaalaajaksi.

AARNIO. Oho, Elliseni! Tuo kuulostaa melkein siltä kuin sinä olisit mustasukkainen.

ELLI (Nauraa). Minäkö mustasukkainen? No, miksikä en! Mutta sinä tiedät, kuinka paljon minä sinusta pidän, ja että olen onnellinen ainoastaan silloin, kun sinä olet luonani.

AARNIO. Olethan sinä hyvä, kelpo vaimo.

ELLI. Niin, Reino. Sellainen minä olen todellakin! Ja sen takia sinä et tänään mene tuon rouvan luo — eikö totta?

AARNIO. Ei suinkaan tässä sitten mikään auta. Ja olkoon minun puolestani — voinhan jäädä kotiinkin tällä kertaa.

ELLI (Ottaa hatun häneltä ja panee sen pöydälle). Miten hyvä sinä oletkin!

AARNIO. Täytyyhän minun nyt kerran tanssia sinunkin pillisi mukaan.

ELLI (Neuvoo). Olisi suureksi hyödyksi sinulle, kun aina tekisit niin. (Istuutuu). Tule tänne — asetu tuohon minun eteeni — tahdon puhua sinun kanssasi muutaman oikein järkevän sanan.

AARNIO. Vai niin — vielä kerran? (Istuutuu hänen luokseen). No — tässä minä nyt olen.

ELLI. Katsohan — sinä olet hyvä, oikein oivallinen mies —

AARNIO. Mikä tässä muukaan auttaa —

ELLI. Mutta sinä annat viekoitella itsesi hyvin helposti.

AARNIO (Hymyillen). Eihän kukaan ole edes koettanut tehdä sellaista.

ELLI. Onpas, Reino kulta! Sinun rakas ystäväsi —

AARNIO (Nousee ylös). Ah — joko taas tahdot alkaa siitä! Sinä olet jo sata kertaa vaatinut minua lopettamaan seurusteluni Heikin kanssa ja minun on täytynyt yhtä monta kertaa kieltäytyä sitä tekemästä.

ELLI. Siinä et ole menetellyt ollenkaan oikein, rakas Reino.

AARNIO. Olenpa kyllä — aivan oikein. Unohdatko sitte kokonaan, mitä
Heikki on tehnyt minulle?

ELLI. Korvaa se hänelle ja anna hänen mennä.

AARNIO. Kuinka sinä puhut, Elli kulta! Sitä ei voi ensinkään korvata! — Kaksi vuotta sitten, kun velat melkein masensivat minut ja olin vähällä joutua vararikkoon, tuli Heikki kuin pelastava enkeli ja antoi minulle kaikki, mitä hän enoltansa sai — tekipä minun takiani velkojakin —

ELLI. Jotka sinä aikoja sitte olet maksanut takaisin.

AARNIO. Niin kyllä! Mutta siitä huolimatta en milloinkaan unohda, mitä hän on tehnyt. Ellei häntä olisi ollut, en olisi milloinkaan voinut mennä naimisiin kanssasi. Niin! — Ja sinun kai täytyy myöntää, että se olisi ollut suuri onnettomuus sinullekin.

ELLI. Niin, no niin — mutta —

AARNIO. Anna siis Heikin olla rauhassa — hän on meidän onnemme perustaja.

ELLI. Epäilemättä! Kun ei hän vain olisi niin ylimielinen ja kevytmielinen ihminen —

AARNIO. Sellainen hän kyllä on! En luule, että löytyy toista niin kevytmielistä ihmistä koko maailmassa.

ELLI. Kun hän tulee taloon, kääntää hän heti kaikki ylösalaisin.

AARNIO. Ja kun hän on poissa, kääntyy kaikki taas entiselleen ja eurooppalainen tasapaino on paikoillaan.

ELLI. Siskoani hän alituiseen pistelee ja härnää.

AARNIO. No, siskosi kyllä osaa antaa sanan sanasta, kaksi parhaasta.

ELLI. Mutta tuo alituinen kinastelu —

AARNIO. Ketä rakastaa, sitä kurittaa.

ELLI. Mokomaakin rakkautta.

AARNIO. Eipä tiedä. Rakkaus ilmenee usein hyvin omituisessa muodossa. Katsohan vain meidänkin avioliittoamme. Minusta olisi muutoin varsin hauskaa, jos Heikki tulisi langokseni.

ELLI. Minusta ei.

AARNIO. Mutta ennenhän sinä tulit niin hyvin toimeen hänen kanssaan.
Mitä hän nyt on sitten tehnyt sinulle?

ELLI. Sitä ei sinun tarvitse tietää, Reino. Sinä et kuitenkaan luopuisi hänestä, joten siitä asiasta ei enää maksa vaivaa puhua.

AARNIO. Hyvä on, Elliseni! (Itsekseen). Lyönpä vetoa, että ennenkuin kymmenen minuuttia on kulunut, on hän taas Heikin kimpussa.

LAURA (Tulee keskeltä).

TOINEN KOHTAUS.

Edelliset. Laura.

LAURA (Kolme kirjettä kädessään, nauraa). Hahhahhaa! Eipä hullumpaa! Voi nauraa itsensä ihan kuoliaaksi! — Ah, kas vain, lanko! Oletko sinä vielä täällä?

AARNIO. Siltä näyttää.

LAURA. Sinunhan piti mennä kaupunkiin, rouva Hanhi —

ELLI (Keskeyttää nopeasti). Mieheni jää tänne.

AARNIO. Niin, — minä jään tänne.

LAURA. Vai niin! (Niiaa kujeillen Ellille). Herra käskee, (niiaa sysään
Aarniolle) rouva tottelee! Hahhahhaa!

AARNIO (Ellille). Näetkös nyt, joudumme vielä lasten ivailtaviksi!

ELLI. Tiedäthän sinä, Reino, että hän jaaritteleé pelkkiä mielettömyyksiä! (Lauralle, hyväillen Aarniota). Sellaista miestä kuin minun Reinoni et sinä saa koskaan.

LAURA. En minä sellaista haluakaan.

AARNIO (Osoittaen itseään). Tällaiset rypäleet riippuvatkin liian korkealla.

LAURA. Eipä suinkaan! Kyllä niitä on aivan nenän edessä, mutta minä en huoli.

ELLI (Osoittaen kirjeitä). Mitä sinulla on kädessäsi?

LAURA (Pitää kirjeitä korkealla). Narreja nuorassa.

ELLI. En ymmärrä.

LAURA (Aarniolle, pitäen kirjeitä korkeealla). Rastaita ansassa.

AARNIO (Hyvin rauhallisesti). En minäkään ymmärrä.

LAURA. Sitten täytyy minun surkutella teidän käsityskykyänne.

AARNIO. Kiitän.

LAURA. Ei kestä. — Tässä on kolme rakkauskirjettä.

AARNIO ja ELLI. Sinulleko?

LAURA. Minulle tietenkin.

ELLI (On ottanut pöydältä sukkalankavyyhdin). Reino, pitelehän tätä vyyhtiä.

AARNIO. Kyllä, lapseni. (Ottaa vyyhdin).

ELLI (Kerii).

LAURA. Eilen konsertissa seurahuoneella huomasin — ihan sattumalta, sen vaikka vannon — kuinka eräs pitkäkoipinen luutnantti, joka seisoi vasemmalla käytävällä, tähysteli minua. Niin usein kuin minä — ihan sattumalta, sen vaikka vannon — katsoin sinnepäin, alkoi hän kierrellä viiksiään (näyttää), ja kun katsoin toisen kerran, oli hän niin hävyttömän rohkea, että heitti minulle hymyillen lentomuiskun.

AARNIO. Siis älä milloinkaan kiemaile vasemmalle päin, muutoin —

ELLI (Nopeasti). Älä viisastele.

LAURA. Syvästi liikutettuna tästä sankaruudesta käänsin minä katseeni salin päinvastaiselle puolelle —

AARNIO. Oikealle —

ELLI. St!

LAURA. Jossa minä — myöskin ihan sattumalta — huomasin erään nuoren ylioppilaan, joka alkoi tehdä minulle samoja sormi- ja suuliikkeitä.

AARNIO. Se oli varmasti joku teoloogi! Ne istuvat aina oikealla ja —

ELLI. Mutta, Reino hyvä, pidä nyt suusi kiinni!

LAURA. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki, sillä ylioppilaan takana huomasin minä Kokkosen paitakaupan puotilaisen, joka tietenkin luuli katseeni tarkoittavan häntä ja alkoi mulkoilla hartaasti sekä pitää kaikennäköistä sormipeliä.

AARNIO. Kas vain! Eipä luulisi, että löytyy niin järjettömiä miehiä.

ELLI. Herran nimessä, Reino, ole nyt ääneti! Et sinä ole aikoinasi ollut yhtään parempi.

AARNIO (Hyväntahtoisesti). En, Elliseni, en todellakaan. Minä olin aina —

LAURA. Ei mitään synnintunnustuksia. — Jos olette narreja, ajattelin, niin kohdellaan teitä myöskin kuten narreja. Katsoin vuoroin oikealle, vuoroin varemmalle — joten luutnantti oli ihastunut, ylioppilas hurmaantunut ja puotilainen seitsemännessä taivaassa.

ELLI. Ilkimys!

AARNIO (Kohauttaen olkapäitään). Naisväen tapaista!

LAURA. Konsertin loputtua tuo kolmikko seurasi minua.

ELLI (Nopeasti). Luutnantin minä huomasin.

AARNIO. Minä myös — hän kulki vuoroin edellämme, vuoroin jälessämme.

LAURA. Hänen virkansahan onkin käydä leikkisotaa.

AARNIO. Nyt minä myös ymmärrän, miksi niin usein kuulin takaamme yskimistä ja aivastusta.

LAURA. Sitä tekivät nuo toiset kaksi. He tahtoivat, että minun piti katsoa taakseni, mutta minäpä en tehnytkään heidän mielikseen. Vasta puutarhan portilla katsahdin taakseni vartiostooni ja — katosin.

ELLI. Ellen erehdy, olin vielä huomaavinani neljännenkin veijarin.

LAURA (Välinpitämättömästi). Paljon mahdollista. Nykyäänhän juoksentelee veijareita kaikkialla.

AARNIO (Nauraa, Ellille). Ehkä se olikin sinun ihailijoitasi?

ELLI (Pisteliäästi). Olisiko se niin mahdotonta?

LAURA. Kuulkaahan loppuun tämä juttu! — Tänä aamuna sain hyt nämä tärkeät asiapaperit, joissa luutnantti vannoo hehkuvaa rakkauttaan, ylioppilas vakuuttaa kuumaa uskollisuuttaan ja tiskinuorukainen lupaa tyhjentää palavan nenkensä jalkojeni juureen, jos armollisesti soisin heille auringonkatseeni! Luonnollisesti lupaavat kaikki kolme syvintä vaiteliaisuutta.

AARNIO. Niin. Ja mitä muuta?

LAURA. Minä vastaan kirjeisiin ja pyydän kaikkia kolmea samaan aikaan tulemaan Kaivopuistoon toivossa, että luultavasti saavat tavata minut siellä.

AARNIO. Ethän toki!

LAURA. Mutta kun luultavasti ei lähimainkaan ole varmaa, niin pysyn minä kotona ja laitan noille kolmelle rakkauden ritarille pitkän nenän. (Istuu kirjoituspöydän ääreen).

ELLI (Lakkaa kerimästä ja ottaa Aarniolta tähteenä olevan langan). Älä anna leikin mennä liian pitkälle, Laura, siitä voi olla ikäviä seurauksia.

LAURA (Kirjoittaa). Eikö mitä! Minä kyhään kirjeet muuttamalla käsialaani, ja sitten en pane mitään nimeä alle, vedän vain ristin.

AARNIO. Sinä oletkin ainainen risti.

LAURA. Vai niin? Ethän sinä ole minun mieheni?

AARNIO. En, Jumalalle kiitos! (Ottaa sikarin ja tulitikkuja taskustaan, vaimolleen). Estä tuo hullutus, Elli hyvä. Saamme lopulta koko rykmentin, ylioppilaskunnan ja kauppa-apulaisyhdistyksen niskaamme.

ELLI (Katsoen ankarasti). Aiotko polttaa täällä?

AARNIO. En täällä. Sinähän et kärsi sitä. Aion mennä vähän puistoon johonkin varjoisaan paikkaan, jossa voi rauhassa ajatella. Eikö se ole hyvä sinustakin?

ELLI (Hyväillen). Tiedäthän, että minusta on kaikki hyvää, mitä teet, Reinoseni! Pidä oikein hauskaa. (Saattaa häntä). Mutta älä ole liian kauan ulkona — täsmälleen kello yksi syödään — ja älä nuku taas penkille, kuuletko? Sinulta ehkä varastetaan kello.

AARNIO (Ovella) Minä en nuku milloinkaan.— näyttää vain siltä, kun tavallisesti suljen silmäni silloin kun minulla on uusia suunnitelmia mielessäni, — (viimeisten sanojen aikana on hän mennyt ulos ovesta ja sytyttänyt ulkopuolella sikarin) ja että minulla aina on uusia suunnitelmia. (Katoaa).

ELLI (Ovella) Niin, niin, minä tiedän! Mene vain, mene!

KOLMAS KOHTAUS.

Elli. Laura.

LAURA (Kirjoittaa). Siinä vasta mies!

ELLI (Palaten takaisin). Ei sinun tarvitse sanoa sitä niin ivallisesti.
Hän on sellainen kuin kaikkien miesten pitäisi olla.

LAURA (Huoaten). Niinpä kyllä!

ELLI. Ja olisi täydellinen, jos hän voisi jättää tuon hirveän tupakoimisen.

LAURA. Herran tähden, ota häneltä vielä sekin, ja — niin — nyt ovat kirjeet valmiit. (Sulkee ne).

ELLI. Toivottavasti et lähetä niitä, sisko.

LAURA. Aivan varmasti! Minun täytyy kostaa häpeä, nuorelle tytölle tehty loukkaus.

ELLI. Eiköhän koko syy ole sinussa? Olenhan usein sanonut sinulle, ettet saa pitää sellaista silmäpeliä joka taholle, vaan katsoa kauniisti, kunniallisesti ja säädyllisesti suoaan eteesi, kuten —

LAURA. Kuten hanhi, joka ei osaa laskea viiteen. Siitä ei tule mitään!
Kun Jumala on kerran antanut meille silmät, niin tulee niitä käyttää.

ELLI. Entä seuraukset? Saa julkeita rakkaudentunustuksia.

LAURA. Siihen ei ole syynä meidän, vaan narrien silmät, jotka luulevat näkevänsä silmissämme sellaista, mitä niissä ei ole. — Minä vihaan kaikkia miehiä — lukuunottamatta yhtä ainoaa —

ELLI. Ja kuka on tuo onnellinen?

LAURA. Hän on mies sanan täydessä merkityksessä — enempää en sano.

ELLI. Onko sinulla salaisuuksia, joita et sano siskollesi?

LAURA. On.

ELLI. Ja miksi?

LAURA. Koska siskoni on naimisissa.

ELLI. Tyhmä tyttö! Mitä tahdon salata Reinolta, sitä ei hän saa tietää.
— Eihän se vain ole Heikki Tuulispää?

LAURA (Nauraa). Tosiaankin! Oikeaan osuit! (Painavasti). Mutta sinä tunnet hänet — hänen verensä on jäätä — sydämensä kiveä! Ah, Elli, jospa hän rakastuisi minuun. (Hyppää ylös, tavallisella äänellä). Niin, hänen laistaan minä tahtoisin silloin oikein piinata ja kiusata.

ELLI. Siis se ei ole hän?

LAURA. Ei, ei todellakaan.

ELLI. Mutta eihän meidän talossamme käy ketään muita mieshenkilöitä —

LAURA. No sitten täytyy sinun hakea ihannettani talon ulkopuolelta.

ELLI. Sinä kiusaat minua! Tuulispää on oikeassa, kun hän sanoo sinua tontuksi.

LAURA. Minä taas sanon vuorostani häntä paholaiseksi, ja sinun täytyy olla yhtä mieltä kanssani siitä, että tuo nimi sopii hänelle oivallisesti.

NELJÄS KOHTAUS.

Edelliset. Palvelijatar. Sitten Heikki Tuulispää ja ajuri.

PALVELIJATAR. Rouva, tuolla ulkona on ajuri, jonka rattailla on suuri matka-arkku. Herra Tuulispää laskeutui juuri pois niistä.

ELLI (Suuttuneena). Hyvä Jumala, mitähän hän tekee täällä näin aikaisin?!

LAURA. Sanokaa sille ilkiölle, ettei kukaan ole kotona.

HEIKKI (Tulee samassa ja kuulee viimeiset sanat). Anteeksi — olkaa rauhassa, neiti Ei kukaan, mutta minä en anna lähettää itseäni mihinkään. (Ellille). Missä Aarnio on?

LAURA. Kuulitteko äskeiset sanani?

HEIKKI (Nopeasti ja kiihkeästi). Että tahdoitte vähän valehdella?
Kuulin kyllä.

LAURA. Myöskin sen, että sanoin teitä ilkiöksi?

HEIKKI. Tietenkin! (Katsoo kelloaan). Ja olen siitä hyvin ihastunut.

LAURA. Tosiaanko?

HEIKKI. Tietysti! (Herttaisesti). Sydämen kyllyydestä suu puhuu. (Ellille). Onko Aarnio kotona? (Lauralle). Että minunlaisenikin ilkiö on teille kallis ja rakas — —

LAURA. Miten äitelää!

ELLI. Sallitteko nyt minunkin vähän puhua tai —

HEIKKI. Tahdon ensin saada matkatavarani talteen. (Ajurille, joka tuo suurta arkkua). Pankaa sinne perälle ja palatkaa sitten arapialaiskoninne luo.

AJURI (Panee arkun perälle). Vai arapialainen? Kyllä se on vain tavallista hämäläistä maatiaisrotua —

HEIKKI. No? Mitä vielä odotatte?

AJURI Rahaa.

HEIKKI. Niin — se on totta! Tässä — (Koettelee kaikkia taskujaan). Tässä — kaksi ja puoli markkaa. — No, eipä hullumpaa! Olen unohtanut rahakukkaroni.

LAURA (Nauraa). Ei kai tämä ole ensi kerta —

HEIKKI. Mitä?

LAURA. Kun te unohdatte jotakin.

HEIKKI. Eikä myöskään viimeinen. (Ellille). Oletteko niin ystävällinen ja maksatte minun puolestani — kaksi ja puoli markkaa — kolmen kuukauden vekseliä vastaan.

ELLI. Tahdotte nähtävästi väkisinkin päästä naurettavaksi — (Ajurille).
Saatte palvelijalta kyökissä. (Ajuri ja palvelija poistuvat).

HEIKKI. Sydämelliset kiitokseni! Olen Teille velassa kuolemaani asti.

ELLI. Hyvä, hyvä! (Osoittaa arkkua). Mutta mikä tuo sitten on?

HEIKKI. Se on matka-arkku. (Katsoo kelloaan).

LAURA. Aiotteko matkustaa?

HEIKKI. Siitä myöhemmin! Mutta minähän tässä kiireissäni unohdan kaikki! Olkaa niin ystävällisiä ja olettakaa, ettette ole minua vielä ensinkään nähneet, että minä juuri tulin. (Kumartaa). Hyvää huomenta, arvoisat naiset!

LAURA. Kun te ilmestytte, ei voi olla puhettakaan hyvästä huomenesta.

HEIKKI. Aivan oikein, silloin koittaa paras huomen. (Katsoo kelloaan).
Mutta missä Aarnio sitten on? Minun täytyy puhua hänen kanssaan.

ELLI. Hän ei ole kotona.

HEIKKI (Huutaa). Ei ole kotona?! Mutta miksi sanotte sen mimille nyt vasta?

ELLI. Ettehän ole tässä antanut minulle edes suunvuoroa.

HEIKKI. Paljon mahdollista! Mutta — (katsoo kelloaan) minä olen kuin kuumilla hiilillä. — (Ellille). Ei suinkaan hän vain ole mennyt kaupunkiin?

ELLI. Ehkä on mennyt.

HEIKKI. Sitten minä olen hukassa! (Kulkee kiivaasti edestakaisin).

LAURA. Mikä teitä vaivaa? Tehän olette kuin elohopea!

HEIKKI. Niinpä kyllä! Mutta minä lasken kuumalla ilmalla. Katsokaa vain minua, tuskanhiki on nytkin otsallani kuin kaste ruusunlehdillä.

LAURA. Tosiaankin, sisko! Paholainen on oikeassa. Hän näyttää siltä kuin —

HEIKKI. Ei mitään vertauksia,- tonttu! Vertauksenne ovat aina kuin kärpäspaperi, kun kerran niihin takertuu, saa rimpuilla itsensä kuoliaaksi. (Katsoo kelloaan). Aika rientää — minun täytyy saada Aarnio käsiini! (Aikoo mennä).

ELLI. Odottakaa- Minä lähetän hakemaan häntä. (Lauralle). Mitähän tuolla on nyt niin kovin tärkeää asiaa? (Menee keskiovelle ja viittaa ulos).

PALVELIJATAR (Tulee ovelle).

ELLI (Puhuu hänen kanssaan).

PALVELIJATAR (Poistuu taas nopeasti).

ELLI (Palaa takaisin).

LAURA. Mitä pahaa nyt sitten on tapahtunut — herra paholainen!

HEIKKI. Hirveitä asioita, pikku tonttu! Saatte tietää sitten, kun olen puhunut Aarnion kanssa, sillä valitettavasti täytyy teidänkin saada tietää salaisuuteni.

LAURA. Valitettavasti?

HEIKKI. Kuten sanoin. (Ellille). Oletteko löytänyt hänet?

ELLI. Lähetin juuri hakemaan. (Istuu pöydän luo ja ottaa käsityönsä).

HEIKKI (Vilkkaasti). Miksi ette heti tuonut häntä mukananne? (Kulkee kiivaasti).

ELLI. Hourailetteko?

LAURA. Milloinka tekin oikeastaan alatte tulla'järkiinne?

HEIKKI. Heti kun olemme menneet naimisiin.

LAURA. Oi voi! Sitten ei parannuksestanne ole paljon toivoa.

HEIKKI. Niin uskon itsekin! Minä varon ryhtymästä kanssanne semmoiseen narrinpeliin —

LAURA (Leikillisesti). Eikö minussa sitten ole mitään miellyttävää?

HEIKKI. Ei teistä ainakaan ole naimisiin —

LAURA. Miksi ei?

HEIKKI. Koska ette milloinkaan osaa vastata myöntävästi. Te olette kuin vastahakoinen akka — joka aina känää vastaan.

LAURA. Niinkuin tekin.

HEIKKI. Te vihaatte kaikkia niehiä.

LAURA. Ja te kammotte kaikkia naisia.

HEIKKI (Vilkkaasti). Se ei ole totta! Päinvastoin! Minä rakastan heitä kaikkia, ja jos tahtoisin, saisin koko naissukupuoen jalkojeni juureen.

LAURA. Ettekä vain mene naimisiin?

HEIKKI. Se on vain puhdasta jalomielisyyttä. Koska en tahdo riistää maailmalta sen parasta koristusta, naisväkeä. Sillä jos nain yhden, niin kuolevat kaikki muut kiukusta, kuten kärpäset syksyllä. — Eih! Minä en ota ketään, ja niin jäävät kaikki naiset elämään, eikä helvetti häviä maan päältä. (Kulkee kiivaasti).

LAURA (Itsekseen). Odotapas! Tämän saat vielä maksaa! (Ääneen). Te olette todellakin erinomainen ihminen!

HEIKKI. Eikö totta? Eikä minusta sentään vielä ole tullut edes salaneuvosta?! (Katsoo kelloaan). Mutta missähän se Aarnio viipyy? (Istuu uupuneena arkulle ja pyyhkii otsaansa).

ELLI. Miksi istutte arkulla?

HEIKKI. Kun ei minulle ole tarjottu tuolia.

ELLI. No, mutta ettehän te tavallisesti kursaile.

LAURA. Mutta palatkaamme taas tuohon arkkuun —

HEIKKI. Minä olen jo tässä.

LAURA. Onko teillä matka edessänne?

HEIKKI. Päinvastoin — se on takanani.

LAURA. Tuo on hieman hämärää puhetta.

HEIKKI. Anteeksi — päinvastoin tavattoman selvää ja kirkasta kuin sähkövalo. (Hyppää ylös).

LAURA. Ettekö tahtoisi selittää tarkemmin?

HEIKKI. Vieläkö tarkemmin? Näettehän, että tulen tänne tavaroineni ja asetun asumaan luoksenne?

ELLI (Hypähtää ylös). Mitä? (Panee työnsä tuolille).

LAURA. Ettekö ole maksanut vuokraanne ja onko teidät sen vuoksi häädetty asunnostanne?

HEIKKI. Miten hienosti sanottu! Tarkoitatte kai, että minut on räjäytetty ilmaan? Niin hullusti ei asianlaita sentään vielä ole, mutta se voi kyllä tapahtua milloin tahansa. Ihminen kuitenkin toivoo niin kauan kuin elää. (Juhlallisesti Ellille). Siis teidän luoksenne minä nyt majani rakennan —

ELLI (Nopeasti). Minulla ei ole huonetta.

HEIKKI (Nopeasti). Rakastavaiselle sydämellekö? Siitä kyllä sovimme!
(Lauralle, juhlallisesti). Teidän luoksenne tahdon turvakotini perustaa.

LAURA. Pidättekö minua tasavaltana?

HEIKKI. Tietysti! Tehän rakastatte vapautta, mutta ette suo sitä muille. — Mutta pila sikseen, sillä minä olen aivan huutavassa hukassa, (tarttuu Lauran ja Ellin käteen) jos te, ystävälliset kodin jumalattaret, suljette minulta vieraanvaraisen ovenne.

ELLI ja LAURA (Vetävät pois kätensä ja huutavat yhtäaikaa). Ai!

HEIKKI. Oliko se ilohuuto!

ELLI (Melkein itku kurkussa). Tehän pusersitte käteni miltei murskaksi.

HEIKKI. Noo, minä puristan sen taas eheäksi.

LAURA (Samoin itkemäisillään). Julmuri! Kun ihan siniseksi puristaa käteni!

HEIKKI. Sittenhän tulette lemmenkukan näköiseksi. (Aikoo taas tarttua
Ellin ja Lauran käteen).

ELLI ja LAURA (Vetäytyvät syrjään). Te olette narri!

HEIKKI (Katsoo kelloaan). Kolme neljännestä jo kulunut.

PALVELIJATAR (Tulee keskeltä).

VIIDES KOHTAUS.

Edelliset. Palvelijatar.

PALVELIJATAR. Rouva hyvä, herraa ei löydy mistään. (Menee).

KAIKKI. Eikö?

ELLI (Suuttuneena). Hän on sittenkin mennyt kaupunkiin.

HEIKKI (Huutaa). Kaupunkiin?! Nyt saan mennä vaikka hirteen! (Vaipuu tuolille, jossa on Ellin työ).

ELLI (Huutaa). Mutta mitä ihmettä te teette? Minun työni!

HEIKKI (Vetää työn esiin). Kaipaa vain vähän silittämistä.

LAURA (Ikkunan luota). Tuollahan Aarnio on —

ELLI ja HEIKKI. Missä?

LAURA. Puutarhassa.

HEIKKI (Hypähtää ylös). Hih! Nyt voin jälleen palata elämään. (Rientää ikkunaan).

LAURA (Ellille). Mitenkä sinun miehesi on uskaltanut, ilman sinun lupaasi —

HEIKKI (Ikkunan luona viittoillen ulos). Heh! Pst! Hän istuu kaalimaassa kuin jänis korvat pystyssä! — Tulehan tänne! Pian! Herra varjele! Hän kulkee hitaasti kuin etana!

ELLI (Pisteiiäästi). Niin kevytjalkainen ja hinterä kuin te ei hän toki ole.

HEIKKI (Yhä ikkunan luona). Riennähän nyt! Vaara uhkaa! Mitähän tästä tulee?!

LAURA. Ei ainakaan mitään järjellistä.

KUUDES KOHTAUS.

Edelliset. Aarnio.

AARNIO. Onko tuli irti! Pitääkö minun hakea ruisku?

HEIKKI (Rientää Aarnion luo). Ruisku, eikö mitä! Aarnio — ystävä — minä en nykyään enää ole ihminen!

AARNIO (Hyvin rauhallisesti). Etkö? No mikä sitten?

HEIKKI. Sammakko — tarhakäärme — lutikka — mitä vain tahdot.

LAURA. Mielipuoli.

HEIKKI (Lauralle). Tehkää minulle tämä ainoa kerta mieliksi ja kunnioittakaa minua joskus toiste noilla henkevillä huomautuksillanne — nyt minulla ei ole aikaa kuunnella. (Aarniolle). Ellet sinä ojenna minulle pelastavaa kättäsi —

AARNIO. Kerrohan salaisuutesi —

HEIKKI (Vauhdikkaasti). Heti paikalla— (KatsahtaaLauraan, joka hymyilee hänelle).

LAURA. No?

HEIKKI. Tuon tontun läsnäollessa takertuvat sanat kurkkuuni.

LAURA. Nyt minä jo tosiaankin suutun.

HEIKKI. Se onkin hartain toivomukseni.

LAURA. Te olette parantumaton. (Niiaa hänelle lyhyesti, kääntyy nenäkkäästi ja menee nopeasti sivuovesta vasemmalle).

HEIKKI. Tulkaa pian takaisin.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Heikki, Elli, Aarnio.

ELLI (Ivallisesti). Tahdotteko ehkä, että minäkin poistun?

HEIKKI. En suinkaan, arvoisa emäntä ja pienokaisenne äiti. Tehän soitatte uudessa oopperassani ensi viulua. (Aarniolle). Ja sinä säestät —

AARNIO. No, annahan kerrankin pamahtaa! Mikä sinua vaivaa?

HEIKKI. Rikas eno —

AARNIO. Sen me tiedämme.

HEIKKI. Jonka ainoa perillinen minä olen, ja jonka perinnön varalta jo olen tehnyt melkoisia velkoja —

AARNIO. Valitettavasti.

HEIKKI. Jotka hänen on täytynyt maksaa jo kaksi kertaa.

AARNIO. Ja viimeisellä kerralla uhkasi tehdä sinut perinnöttömäksi, ellet rupeaisi kunnolliseksi ihmiseksi —

HEIKKI. Pikkukaupunkimaisia käsityksiä! Mutta kun minun elämänkäsitykseni tähtää korkeammalle, ja kun minusta velaton ihminen aina näyttää siltä kuin — kuin liivi ilman etupuolta, niin olen lainaillut väsymättä.

ELLI. Se on väärin.

HEIKKI. Herra nähköön, mikä nyt sitten on oikein tässä matoisessa maailmassa? — Peittääkseni vajausta, mutta näyttääkseni samalla myöskin enon silmissä velattomalta, on täytynyt keksiä kaikennäköisiä välttämättömiä menoja. Enon luuvalo ei ole sallinut hänen vuosikausiin ilman apua astua viittäkään askelta talon ulkopuolelle — ja siksipä rohkenin minä mennä kihloihin erään ihastuttavan tytön kanssa —

AARNIO. Sinäkö?

ELLI (Yhtaikaa). Tekö?

HEIKKI. Jonka kanssa minä yksitoista kuukautta sitten menin naimisiin.

AARNIO ja ELLI. Mitä?

HEIKKI. Siitä huolimatta olen kuitenkin tähän päivään asti pysynyt väärentämättömänä nuorenamiehenä.

AARNIO. Mutta Heikki! Sepä vasta kepponen!

HEIKKI. Muu ei auttanut, ystäväiseni! — Eno lähetti kihlausta ja naimista varten melkoisia summia, ja minä olin maailman onnellisin aviomies, sillä minulla ei ollut vaimoa.

AARNIO (Huokaa). Ah!

ELLI (Nopeasti). Miksi sinä huokaat, Reino?

AARNIO. Kun ihminen voi olla ilman vaimoakin — onnellinen!

HEIKKI. Avioliitto, kuten tiedätte, aiheuttaa melkoisia menoja, Ja siksipä olen saanut enolta joka kuukausi niin suuren summan, että olisin voinut sillä elää huolettomasti, ellen olisi periaatteitteni mukaan tehnyt uusia velkoja.

AARNIO. Kevytmielinen ihminen! —

ELLI. Sellainen on puolustamatonta —

HEIKKI. Ei tässä moitteet auta, arvoisa emäntä. Nyt olen pulassa kuin
Daniel jalopeurain luolassa, ja tarvitsen siis vain apua enkä nuhteita.
(Ottaa kirjeen taskustaan ja antaa sen Aarniolle). Lue!

AARNIO (Lukee). »Uusikaarlepyy, heinäkuun 14 päivänä —»

HEIKKI (Keskeyttää). Uusikaarlepyy! Se on skandaali! Kuinka voidaan kirjoittaa semmoisesta paikasta. — Oijoi — lue vain edelleen —

AARNIO (Lukee). »Uusikaarlepyy, heinäkuun 14 päivänä. — Rakas sisarenpoikani! Olen, Jumalan kiitos, taudistani kokonaan parantunut. — Uusi lääkärini on perusteellisesti parantanut minut —»

HEIKKI. Kuuletteko? Perusteellisesti! Ja minä kun en voi kärsiä mitään perusteellista.

AARNIO (Lukee). »Niin että minä jo viikon ajan olen juossut ympäri iloisena kuin sirriäinen —»

HEIKKI. Kuin sirriäinen! Äh!

ELLI. Teidän pitäisi iloita enonne parantumisesta, herra Tuulispää!

HEIKKI. Sen minä tekisinkin, jollei se tulisi minulle niin yllätyksenä!

AARNIO (Lukee). »Minä tulen siis 24 päivänä Helsinkiin —»

HEIKKI (Toivottomasti). Tänään!

AARNIO (Lukee). »Viivyn siellä kolme päivää ja asun sinun luonasi.»

ELLI. Oi voi!

AARNIO (Lukee). »Iloitsen kuin lapsi saadessani tutustua rakastettavaan rouvaasi —»

HEIKKI. Miten lapsellista!

AARNIO (Lukee). »Joka, kuten kirjoitat, on sinun elämäsi onni —»

HEIKKI (Ellille). Minä olen todellakin kirjoittanut niin.

AARNIO (Lukee). »Olikin jo aika, että sinä lurjus tulit järkeväksi ihmiseksi! Olisin muuten jättänyt sinut oman onnesi nojaan —»

HEIKKI (Sieppaa kirjeen). Ne ovat perheasioita, jotka eivät kuulu tähän juttuun. Ja tästä pannakirjasta piti minun vielä maksaa kaksikymmentä penniä lisämaksua. No mitä te nyt sanotte?

AARNIO ja ELLI. Emme mitään.

HEIKKI. Ette mitään? — Se on ennenkuulumatonta. — Te ette sano mitään — (katsoo kelloaan) Ja hän tulee tunnin kuluttua —

ELLI. Mitä se tekee?

HEIKKI. Mitäkö se teke? Voinko minä puistaa rouvia hihastani? Saanko minä kokoon talouden tyhjästä ilmasta? Jos hän huonrn itsensä petetyksi, tekee hän minut perinnottomaksi ja minä saan kaupunkilaisten huviksi täräyttää luodin otsaani.

ELLI. Niin — mutta miten sitä voi auttaa?

HEIKKI. Te voitte — teidän täytyy auttaa! (Aarniolle). Sinä olet ainoa ystäväni. Eno aikoo viipyä täällä vain kolme päivää — se on varma — sinulla on kesäasunto, paljon huoneita, sinulla ei käy vieraita — sinä lainaat minulle koko taloutesi —

AARNIO. Minäkö?

HEIKKI. Niin — taloutesi ja rouvasi.

ELLI (Pistävästi). Herra Tuulispää — olkaahan nyt siivolla.

HEIKKI. Ainoastaan lyhyeksi ajaksi — vain kolmeksi päiväksi!

ELLI (Kiivaasti). Minä en anna lainata itseäni!

HEIKKI. Miksi ette? Aarniohan saa teidät taas takaisin —

ELLI (Pontevasti). En milloinkaan!

HEIKKI (Aarniolle). Minä takaan joka tapauksessa —

AARNIO. Kuulehan, Heikki, minun on kiittäminen sinua paljosta —

HEIKKI. Se on sivuseikka! Minä tarvitsen rouvan enkä kiitosta.

AARNIO. Mutta sellainen pila —

HEIKKI. Voi taivasten tekijä! Ja tuo on olevinaan ystävä! Hän näkee minun killuvan tulivuoren aukossa ja viivyttelee heittämästä minulle pelastusköyttä! No niin! Tulkoon sitten tulivuorenpurkaus ja haudatkoon se minut, kuten ennen Pompeijin kaupungin, jotta minut taas myöhemmin voitaisiin kaivaa esille!

AARNIO. Ellei — ellei muu auta niin — niin luovutan minä mielelläni talouteni sinulle —

ELLI. Mitä?

AARNIO. Mutta — mutta en vaimoani.

ELLI. Ei, sitä ei minun mieheni tee — ei mistään hinnasta.

HEIKKI. Tahdotteko tappaa minut? (Katsoo kelloaan). Puolen tunnin kuluttua on vihollinen täällä — minä tulen aivan hulluksi. (Kulkee kiivaasti).

AARNIO. Mitä arvelet, Elliseni? Me olemme hänelle suuresti kiitollisuuden velassa — ja voisimme kai tehdä hänelle mieliksi.

ELLI. Taivas varjelkoon!

HEIKKI (Syöksyy hänen jalkoihinsa). Tässä minä makaan teidän jaloissanne — se on ensi kerta, kun minä alennan itseni ja polvistun naisen edessä — säälikää minua!

ELLI (Vähän epäiltyään). No, hyvä sitten — olkoon menneeksi! Minä luovutan teille asuntomme niin kauaksi aikaa kuin enonne on täällä, mutta rouvaksenne en rupea —

HEIKKI (Hypähtää ylös). Ettekö?

ELLI. Teidän täytyy hakea toinen rouva.

HEIKKI (Murheellisesti). Mistä minä sen saan? Enhän minä voi juosta pitkin katuja ja kysyä jokaiselta: Tahdotteko olla -niin ystävällinen ja olla olevinanne minun rouvani?

ELLI. Koettakaa saada siskoni myöntymään tuumaanne.

AARNIO. Ai, niin — se on totta! Hän kyllä näyttelee erinomaisesti tämän ilveilyn!

HEIKKI. Tonttuko? Ei! Hän syöksisi minut pulasta toiseen. Mehän olemme alituiseen sotakannalla kuin kissa ja koira.

AARNIO. Sitä parempi! Sittenhän se näyttää ihan luonnolliselta avioliitolta.

ELLI (Nopeasti ja lyhyesti). Puhutko ehkä kokemuksesta?

AARNIO. Taivas varjelkoon — kuinka minä sellaista voisin? Mehän elämme kuin paratiisin yrttitarhassa.

HEIKKI. Tässä ei auta mikään muukaan. Syö lintu tai kuole! No niin! Olen tehnyt päätökseni. (Ellille). Rientäkää rakastettavan sisarenne luo ja kertokaa tuolle tontulle minun toivoton tuumani; mutta saatte nähdä — hän ei suostu, voidakseen loukata minua.

LAURA (Tulee vasemmalta).

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Edelliset. Laura.

LAURA (Tullen nopeasti). Erehdytte! — Minä suostun.

HEIKKI ja AARNIO. Siinä hän onkin.

ELLI (Nauraa). Sinä tiedät siis?

LAURA. Kaikki, minä olen kuunnellut.

HEIKKI. Kauniin sielun avomielinen tunnustus! On kuunnellut! Hänellähän on naisten kaikki hyvät ominaisuudet. (Lauralle). Te siis suostutte?

LAURA. Suostun.

HEIKKI. Todellako?

AARNIO. Hyvä!

ELLI (Yhtaikaa). Vai suostut?

LAURA. Kristityn velvollisuus on (viittaa Heikkiin) olla paholaisen pelastavana enkelinä.

HEIKKI (Epäluuloisesti). Kunnioitan kristityn velvollisuuttanne, mutta sen takana piilee jotakin — minä en luota teihin.

LAURA (Vakavasti). Älkää pelätkö mitään! Minäkin voin vaadittaessa vakavasti auttaa säilyttämään maailmalle niin jaloa miestä. Sanokaa vain mitä minun on tehtävä valepuolisonanne, ja jättäkää sitten kaikki muu minun huolekseni.

HEIKKI. Tehtävänämme on saada eno siihen luuloon, että olisi ollut parempi, etten olisi mennyt naimisiin. Teidän täytyy siis olla vuosisatamme kelvottomin vaimo, oikea äkäpussi, ja mennä niin pitkälle, että eno itse tahtoo meidän eroamme. Kun tämä onnistuu, on ilveily lopussa ja minä olen pelastettu. Siis, olkaa häijy, oikein riivatun häijy!

LAURA (Hymyillen). Ei se onnistu minulle.

HEIKKI. Onnistuu kyllä — teillähän on hyvät taipumukset siihen.

LAURA. Todellako?

HEIKKI. Aivan todella! Ja jos se olisi teistä alussa liian vaikeaa, niin voittehan te ottaa esimerkkiä sisarestanne.

ELLI (Närkästyneesti). Mitä?

HEIKKI (Nopeasti). Anteeksi — minä sanoin väärin! (Suutelee Ellin kättä). Minun piti sanoa, sisaristanne; tarkoitin siis koko naissukua.

LAURA. Tulette yhä kohteliaammaksi. Mutta asia on sovittu. Tässä käteni! — Toivomuksenne täyttyy, teen elämänne helvetiksi.

HEIKKI (Suutelee hänen kättään). Hyvyyden enkeli! — Kuinka minä olen käsittänyt teitä väärin niin pitkän aikaa? (Aarniolle). Hänhän on puhdasta sokeria!

AARNIO (Nyökäyttää päätään). Niin — parasta palasokeria.

ELLI (Tarttuu miehensä käsivarteen). Ja minkälaista osaa pitää meidän näytellä ilveilyssänne?

LAURA. Hyvin helppoa. Aarnio on Tuulispään lanko, sinä olet hänen kälynsä ja meillä on yhteinen talous.

HEIKKI. Niin juuri. (Tarttuu Aarnion käteen). Lanko — (tarttuu Ellin käteen) käly — (tarttuu Lauran käteen) yhteinen talous. No, tästä tulee herttaisia perhekohtauksia!

AARNIO. Kunhan ei vain lopulta leikistä tulisi tosi ja te menisitte — —

LAURA. Älä huolehdi minun takiani, lankokulta.

HEIKKI. Minulle ei voi milloinkaan sellaista tapahtua!

AARNIO. Sinulleko? Viisaammatkin miehet ovat polttaneet sormensa.

HEIKKI. Minä käytän kintaita! Vuohennahkarukkasia! Mutta — minähän unohdan taas pääasian. (Katsoo kelloaan).

AARNIO. Vanha vikasi! Sinä unohdat kaikki!

HEIKKI. Minulla on kiire jo! Täytyy mennä asemalle parantunutta enoa vastaan! (Lauralle). Olkaa te sillä aikaa ystävällinen ja harjoitelkaa häijyn rouvan osaa. (Aarniolle). Uudesta sinisestä takistani puuttuu kaksi nappia, ompele ne sillä aikaa, puolen tunnin kuluttua tuon enon tänne riemusaatossa. (Ellille). Hyvästi käly! (Lauralle, hyvin iloisesti). Hyvästi, eukkoseni! Anna minulle lähtömuisku. (Kurkoittaa suutaan).

LAURA. Kaksikin, hävytön! (Lyö häntä korvalle). Kas siinä!

HEIKKI. Hyvä! Mainiota! Harjoitusliikkeitä suureen avioliittosotaamme!
(Tarttuen poskeensa). Tunnen, että voitto on meidän! (Rientää pois).
Hyvästi!

AARNIO ja ELLI (Nauravat).

LAURA. Saadaanpas nähdä, kuka tässä viimeksi nauraa? (Uhkaa sormellaan
Heikin jälkeen).

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama näyttämö. Matka-arkku on poissa.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(AARNIO ja ELLI tulevat ensimmäisestä huoneesta oikealta. Aarnio molemmat kädet selän takana edellä, Elli seuraa. Keskustelun aikana kävelee Aarnio levollisesti edestakaisin ja Elli jäljessä).

ELLI (Hyvin kielevästi, kuten ensimmäisen näytöksen alussa). Ei, Reino, mikä on liikaa, se on liikaa! Jos tätä jatkuu näin, olen minä vuorokauden kuluttua kuollut! Ystäväsi käyttäytyy kuin talon isäntä ja on niinkuin hän sietäisi meitä vain armosta ja säälistä. Sitä minä en saata kunnollisena perheenemäntänä kärsiä — senhän sinä toki käsität?

AARNIO. Niinpä kyllä.

ELLI. Selitä siis hänelle hänen käytöksensä sopimattomuus ja sano, että hän korjaa itsensä ja setänsä niin pian kuin mahdollista pois täältä, sillä sen minä sanon sinulle, Reino, minä en päästä talouskomentoa pois käsistäni — minä olen taloudestani edesvastuussa!

AARNIO. Mutta, rakas ystäväni, kun kerran olemme alkaneet, täytyy meidän myöskin jatkaa.

ELLI. Kuka ensin myöntyi? Sinä tietysti! Minä annoin vain myöten siksi, kun minä aina noudatan sinun tahtoasi, koska kaiken pitää käydä sinun mielesi mukaan. — (Nyyhkyttää).

AARNIO. Ohoh! Luullakseni sentään —

ELLI. Sinun ei tarvitse luulla mitään, rakas Reino! Ei yhtään mitään! Täytyyhän minun tietää se paremmin, kun kerran olen sinun vaimosi! No niin, jollei sinun herra Heikkisi mene pois pian, niin ilmaisen enolle koko ilveilyn ja silloin on kaikki lopussa — sano se hänelle!

AARNIO (Tyynesti). Kyllä sanon.

LAURA (Myssy päässä, tulee toisesta sivuovesta oikealta).

TOINEN KOHTAUS.

Edelliset. Laura.

LAURA (Nopeasti). Pian sisko, kyökkiesiliina!

ELLI. „Mitä varten?

LAURA. Älä kysy! Minähän olen talon rouva! Eno on hyväntahtoinen, vanha herra, joka sydämestään harrastaa sisarenpoikansa onnea. Tule vain, tule, saat nähdä sitten! (Vetää Elliä ensimmäiseen sivuhuoneeseen oikealle).

ELLI (Mennessään kääntyen Aarnioon). Muista, Reino, mitä sanoin sinulle. Kerro herra Heikillesi minun ajatukseni!

LAURA ja ELLI (Menevät).

AARNIO (Yksin). Yhä vain »herra Heikkisi!» Hänen päässään on vain Heikkejä! — Kieltämättä on avioliitto erinomainen keksintö, mutta minusta tuntuu kuin tämä keksintö sentään kaipaisi tuntuvia parannuksia. (Poistuu keskiovesta).

PETÄJÄ ja HEIKKI (Tulevat sivuovesta vasemmalta).

KOLMAS KOHTAUS.

Petäjä. Heikki.

PETÄJÄ. Niin, poika, sinä olet tehnyt minut onnelliseksi, kun vihdoinkin olet tullut järkeväksi ja ottanut itsellesi vaimon.

HEIKKI. Eno kulta! Tiedättehän, että tarkoitukseni on ollut aina tuottaa teille iloa.

PETÄJÄ. No, no, annetaan olla. Ilo, joka minulla tähän saakka on ollut sinusta, on maksanut minulle suunnattomasti.

HEIKKI. Rakas eno, taiteilijakin on etupäässä kuitenkin ihminen. Pieni huvittelu silloin tällöin —

PETÄJÄ. Enhän ole milloinkaan vaatinutkaan sinusta tupajussia, mutta kaikella pitää olla rajansa, poika kulta!

HEIKKI. Tietysti! Se on minunkin tunnuslauseeni, rakas eno. Naimisissa ollessani en ole kertaakaan ollut kotoa poissa ilman vaimoani. (Itsekseen). Se onkin totta.

PETÄJÄ. Se miellyttää minua. Mutta sinulla onkin sangen suloinen vaimo.

HEIKKI. Niinkö?

PETÄJÄ. Hellyys ja lempeys kuvastuvat hänen kasvoistaan — silmistä hymyilee väärentämätön totuus — ruusuposket ja purppurahuulet —

HEIKKI. Ohoh, eno, tehän tulette ihan runolliseksi.

PETÄJÄ. Luuletko sinä sitten, että meiltä maaseutulaisilta puuttuu luonnontieteellistä kauneusaistia? Ooh, kyllä käsitän — sinun Amaliasi on mallikelpoinen vaimo.

HEIKKI. Amalia? Kuka se on?

PETÄJÄ (Nauraa). Sinä veitikka? Sinun vaimosi tietenkin.

HEIKKI. Hänkö? — Hänen nimensähän on Laura.

PETÄJÄ. Mitä hulluja! Amaliahan!

HEIKKI (Nauraa). Mutta eno, totta kai minä tiedän, mikä on minun vaimoni nimi on?

PETÄJÄ (Nauraa). Mutta poika, kai minäkin osaan lukea sentään?
Kirjeessä, jossa ilmoitit naimisestasi, puhuit vain Amaliastasi.
(Koettelee taskujaan). Pitäisihän minulla olla vielä se kirje — (Ottaa
esiin kirjeen).

HEIKKI (Nopeasti). Vai niin, aivan oikein! (Itsekseen). Hyvänen aika, tuon minä olin jo aikoja sitten unohtanut! (Ääneen). Antakaa vain olla — nyt minä muistan. Hänen nimensä on oikeastaan myöskin Amalia — Laura ja Amalia. Ymmärrättekö?

PETÄJÄ. Aivan hyvin! Useampia ristimänimiä — —

HEIKKI. Juuri niin! Kun on tusinan verran kummeja — niinkuin minun Laurallanikin. Kas tuossa hän tuleekin — rakas, ahkera vaimoni — todellinen perheenemäntä. — (Pyyhkii hikeä otsaltaan, hiljaa). Tämä juttu alkaa tulla jännittäväksi.

NELJÄS KOHTAUS.

Edelliset. — Laura suuri kyökkiesiliina edessä, kädessä suuri valkoinen vati ja vispilä.

LAURA (1:sen oven luona oikealla). Häiritsenkö?

PETÄJÄ. Varjelkoon! Lähemmäksi vain!

LAURA (Tulee lähemmäksi ja vispilöi). Eno on jo muuttanut pukuaan?

PETÄJÄ. Heitin vain pois matkatakin. (Kohteliaasti). Täytyyhän vähän somistaa itseään nuoren rouvan takia.

LAURA. Oi, eno on matkatakissaankin komea mies.

PETÄJÄ. Niinkö? (Heikille, myhäillen). Sangen ymmärtäväinen nainen!

HEIKKI (Nyökäyttää päätään). Hm!

LAURA. Mutta mitenkä kaulusliina on? (Heikille, antaen hänelle vadin). Ukkoseni, vispilöi sinä sillä aikaa. (Enolle). Kaulusliina on kokonaan vinossa — kumartukaa vähän —

PETÄJÄ (Kumartuu).

LAURA (Sitoo liinaa). Ei — miltä se nyt näyttää — (Heikille). Vispilöi toki —

HEIKKI (Vispilöi).

LAURA (Enolle).. Noin — noin — nyt se on parempi. Huomaan jo, että minun pitää laittaa se joka aamu.

PETÄJÄ (Ihastuneesti). Tuntuukin niin suloiselta, kun sinun pehmoiset samettihyppysesi sivelevät partaani. — (Autuaallisesti Heikille). Poika, hän on oikea kullannuppu! (Laualle). Ja sinulla on kyokkiesiliinakin? Keitätkö sitten itse?

LAURA. Tietysti. Minähän olen emäntä ja paikkani on kyökissä. Eikö totta, Heikki?

HEIKKI. Tietysti — tietysti —

LAURA. Hänelle ei maistu mikään ruoka, ellen minä ole sitä valmistanut.

HEIKKI (Hämillään). Niin kyllä — varsinkin jos minun täytyy sitä vispilöidä.

LAURA (Petäjälle). Mutta sanokaa nyt, eno kulta, mistä ruokalajeista enin pidätte? Ainoastaan niitä tuodaan pöytään.

HEIKKI (Nopeasti). Eno ei mitenkään salli, että sinä hänen tähtensä niin — niin rasitat itseäsi.

LAURA (Silittäen Petäjän poskea). Mutta kun minä nyt tahdon? Mitä?

PETÄJÄ (Mielissään). Niin, kun hän nyt tahtoo rasittaa itseään? Heh?

LAURA (Nyyhkien). Niin ei kukaan sää kieltää sitä minulta!

PETÄJÄ. Ei — ei yksikään sielu! Siis lihasoppaa, jossa on maksapalleroita, haukea piparjuurikastikkeen kanssa, vasikanpaistia vihanneksien kera ja sitruunahyytelöä — kas siinä parhaimmat mieliruokani.

LAURA (Iloisena lyöden käsiään yhteen). Ihanaa! Ihanaa! Niillä syötetään enoa kuin papukaijaa.

PETÄJÄ. Ja kutkutetaanko kaijan päätäkin?

LAURA (Silittää hänen poskiaan) Tietysti!

HEIKKI (Salaten suuttumustaan). Laura, kallis puolisoni — saanko sanoa sinulle pari sanaa!

LAURA (Menee hänen luokseen). Mitä tahdot, ukkoseni?

HEIKKI (Hiljaa ja kiireesti). Te kiemailette liikaa vanhuksen kanssa.

PETÄJÄ. Onko teillä salaisuuksia? Miehesihän vääntelee naamaansa kuin söisi hän karvaita manteleita? (Nauraa hytkyttäen). Hähähä! Ei suinkaan hän ole minulle mustasukkainen?

LAURA (Nauraa). Sehän olisi taivaallista! (Leikillisesti). Tunnusta, ukkoseni, tunnusta! Oletko sinä mustasukkainen?

HEIKKI (Nauraa väkinäisesti). Minäkö? (Vispilöiden). Sitä tässä vielä puuttuisi!

PETÄJÄ (Nauraa). No, no! Älä vain istu liian varmasti satulassa! On niitä'esimerkkejä.

LAURA. On kyllä. (Uhaten leikillisesti). Ja eno näyttää olevan hyvin vaarallinen mies.

PETÄJÄ (Mielissään Heikille). Kuuletkos?

HEIKKI (Nyökäyttää päätään ja vispilöi). Hm!

LAURA. Hänen silmistään loistaa ihmeellinen hehku.

PETÄJÄ (Ylpeänä Heikille). Hehku!

LAURA. Petäjä-eno on varmaan nuorena ollessaan ollut koko paholainen?

PETÄJÄ. Niin — oikein aika paholainen — ja nuoruudesta on vielä vähäsen jäljellä.

LAURA. Lopetahan jo vispilöiminen, kyllä se nyt riittää.

HEIKKI (Itsekseen). Vihdoinkin! (Panee vadin pöydälle).

PETÄJÄ. Niin, ja mene noutamaan minun piippuni.

LAURA (Vilkkaasti). Mitä? Polttaako eno?

PETÄJÄ. Tietysti! Kotona en päästä piippua milloinkaan sammumaan.

HEIKKI (Hämillään ja arasti). Niin — mutta täällä se ei käy —

LAURA (Teeskentelemättömästi). Miksi ei?

HEIKKI (Hiljaa hänelle). Ajatelkaahan toki — teidän sisarenne — hän nostaa heti äika hälyytyksen, kun tuntee savun hajua. (Ääneen enolle). Vaimoni ei voi sietää savua, rakas eno —