Onnellinen mies

language: Finnish

ONNELLINEN MIES

Kertomus

Kirj.

POUL LEVIN

Suomentanut

Eino Kaila

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

I.

Tämä kirja kertoo miehestä, joka on melkein viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen nimensä on Jens Vinge.

Hän asuu vaimonsa ja molempien lastensa kanssa Kronprinsessesgaden varrella. Tällä kadulla tuoksuu lehvälle ja mullalle, kenties ei niin paljon kadulla kuin korkeammalla olevissa kerroksissa niinkuin Vingen. Vanhasta Kongens Havesta uhoavat tuoksu-aallot huoneisiin, sillä tämän puiston piirteissä on aina hieman metsäntapaista. Kai se johtuu siitä, että maan kätkössä on niin paljon kuihtuneita lehtiä ja että noilla leveillä puilla on niin raskaat lehvät. Tämä luonnon tuoksu on kohtaava Vingen perheen, kun he avaavat akkunan, se on tänä syksynä tuntuva huoneissa, höysteisenä ja maakylläisenä.

Syksy tulee taloon pienen kirjavan oksan mukana, jonka kymmenvuotias Annette on poiminut ulkona Langeliniellä poliiseista ja vartijoista huolimatta ja jonka hän nyt on pistänyt äitinsä ruokaliinaan. Ja rouva Vinge löytää sen, kun hän istuutuu päivällispöytään tyttärensä ja tämän neljä vuotta vanhemman veljen Georgin kanssa, hän katsoo hymyillen Annetteen päin, jolle tulee kiire sitoa ruokaliina kaulaansa. Annette harrastaa tällaisia pieniä runollisia lahjoja — hän asettelee jonkin pienen nukenkapineen paikkaan, mistä se löydetään juuri oikeana hetkenä, hän antaa omituisia pikku kukkakimppuja, jotka hän on sitonut oman makunsa mukaan, joskus paperilapun, jolle hän kankean virheellisesti ja vinosti on kirjoittanut pari mustetahrojen ja pyyhkäisyjen sotkemaa sanaa, kuten esimerkiksi sinä päivänä, jolloin Georg oli saanut toria tutkinnossa tekemistään tyhmyyksistä: »Ällä itke, Rakas georg, ystävälinen terveys siskoltasi.»

Annette muistuttaa äitinsä lapsikuvia, jotka riippuvat seinällä isän
kirjoituspöydän yläpuolella ja joita kukaan ei katsele arkioloissa.
Mutta eräänä päivänä heidän perhelääkärinsä ja vanha ystävänsä, tohtori
Salting, sattui ne huomaamaan ja sanoi:

»Kas, että tuosta kummallisesta lapsesta saattoi tulla te, rouva Vinge!»

Rouva Vinge nauroi, mutta kun hän oli yksin seuraavana aamupäivänä, otti hän muotokuvat alas seinältä ja tarkasteli niitä. Silloin vasta hän tuli tietoiseksi niiden ja Annetten yhtäläisyydestä, vaikka hän aina oli tuntenut sen. Herra Jumala, ajatteli hän, pitääkö Annettenkin läpikäydä kaikki tuo: ujous ja liian pitkät sääret ja tukka, joka aina pyrkii törröttämään luvattomilla paikoilla, ja kapeat käsivarret!

Mutta sitten hän muisti mitä Vinge oli sanonut, kun hän kihlauspäivinä löysi nuo vanhat muotokuvat hänen äitinsä albumista: »Sen mielestä, joka sinua rakastaa ja joka pitää sinua maailman kauneimpana naisena, on näissä muotokuvissa kumma ihanuus Sinä olet niissä. Sinun katseesi on niissä. Etusormen pikku liike näkyy. Ylähuulen kurttu ja sinun kapeat, värisevät sieraimesi. Sinä olet niissä omituisella kätketyllä ja tajuttomalla tavalla — — tuo lapsi, pieni ujo tyttö, sopertelee sinusta ja ojentaa minua kohti pieniä suloisia kapeita käsivarsiaan!»

Kuinka he sinä hetkenä syöksyivät toistensa syliin…

Rouva Vinge antaa Annetten pikku oksan luisua kasvojensa yli. Kun se joutuu hänen suullensa, hän suutelee sitä. Georg näkee sen ja punastuu. Hän on neljätoistavuotias, ja monet omituiset syyt saavat pojan punastumaan siinä iässä. Eikö muka ole kiusallista, kun muut näkevät, että tuntee jotakin? On ihanaa rakastaa äitiään, mutta kukaan ei saa sitä tietää. Olenhan kasvanut erilleni hänestä, eikö niin? Olenhan tulemassa mieheksi!

Georg ryhtyy puhelemaan, jottei hänen äitinsä huomaisi mitään, ja hän käy yhä punakammaksi kasvoiltaan. Mutta äiti ojentaa kätensä häntä kohti, ja hän panee omansa äidin käteen, heillä on samanlaiset voimakkaat kädet. Se ei ole mikään oikea hyväily, mutta Georgin kasvoille palaa äkkiä luontainen väri.

Niin on päivällinen ohi, eikä Vinge tullut kotiin. Vieras ääni ilmoitti siitä puhelimitse. Rouva Vinge menee saliin ja seisoo hetken akkunan ääressä.

Niin, nyt on siis syksy. Tämä taivas… tämä tunne siitä, että jossakin kaukana, korkealla ja sisällä hänen omassa mielessään kohoaa jotakin, joka sinertyy ja uneksien häipyy pois… kuin kaartuisi yli maan äärettömän hienosta lasista tehty kupu, jossa on aivan heikko teräksen kajo, ja kuin lasia sivelisi jokin hentoinen, pienet siivet, niin että siitä syntyy sävel, sama sävel kuin hänellä on mielessään… Onko se voimakkaan syksyn odotusta vaiko ohimenneen kesän kaihoa?

Hän kuulee Annetten käyvän laulellen ruokasalissa, ja hän ikäänkuin kohottaa pikku äänen luokseen, nostaessaan käsivarret rinnalleen ja hän seisoo siinä melkein liian suorana ja kuitenkin täysin luonnollisena, samalla kuin hänen vartalonsa ääriviivat hitaasti sulavat hämärään, joka vallitsee ulkona ja hänen omassa salissaan.

* * * * *

Minä en unohda, että Jens Vingestähän minun on puhuttava. Mutta enkö kerro hänestä silloin, kun tässä sanon minkälaiseen kotiinsa hän yhä on palaamatta, vaikka tulee pimeä ja lamput sytytetään kaikissa taloissa?

Sinä hetkenä tuntee itsensä äärettömän kodittomaksi se kadun kävelijä, joka tietää, että häntä varten ei missään huoneessa sytytetä lamppua. Se on koti-ikävän hetki ulkomailla oleskelevain elämässä. Sinä hetkenä vanhatpojat ja yksinäiset naiset menevät hoitoloihinsa ja ravintoloihinsa, saadakseen ruokansa haukatuksi, huumaten kaihonsa ja pettymyksensä lörpöttelyllä ja lautasten kalinalla ja orkesterinsoitolla tai lukemalla päivän rypistyneitä sanomia. Köyhempinä kuin köyhimmät, joilla on kodintapainen.

Tunnen miehen, varakkaan ja arvossapidetyn vanhanpojan, jolla on julkinen asema ja arvonimi, mitä monet kadehtivat; hän kertoi kerran muutamana alakuloisena hetkenä erään elämyksen, jota hän ei voinut unohtaa, vaikka hänen elämänsä oli rikas »tapahtumista»:

Eräs köyhä puolalainen hatuntekijä, karkoitettu juutalainen, oli keksinyt ruveta käymään hänen luonaan saamassa joskus pientä avustusta. Mies oli harvinaisen ruma, kyttyräselkäinen karilas, jolta oli toinen silmä lyöty pois, ja suun oli ikäänkuin raaka käsi vääntänyt vinoon. Rintakehä pisti esiin, hänellä oli kyttyrä sekä edessä että takana. Hän muistutti yltiöpäisen romantikon liioiteltua mielikuvaa hovinarrista. Hän valitteli aina. Oli vaikeata elättää vaimo ja lapset näinä aikoina ja vieraassa maassa.

»Miksi olettekaan mennyt naimisiin ja saanut lapsia?» kysyi arvossapidetty mies puolittain ajatuksissaan.

Pieni hatuntekijä astui askelen häntä kohti ja katsoi häneen ainoalla suurella ruskealla silmällään, joka tällä hetkellä loisti kahden edestä, ja sitten hän piti seuraavan pikku puheen:

»Anteeksi, herra salaneuvos, te olette suuri mies ja lahjakas mies ja — minä sanon sen omasta kokemuksestani — hyvä mies, mutta te olette yksinäinen, eikö niin? Kun minä nyt tulen kotiin illalla, tulevat minun molemmat pienet hienot tyttäreni juosten minua vastaan ja sanovat: 'Hyvää iltaa, isä!' — Anteeksi!»

Jens Vingellä on hieno rouva ja hieno pieni tytär ja poika, jonka silmissä hän on miehen ihanne, ja kuitenkin hän istuu konttorissaan vaipuneena rahtitariffeihin ja mietiskelyihin siitä, miten päästä edelle kilpailijoista, tai jonkin niiden monien johtokuntain kokouksessa, joiden jäsen hän on, tai hän seisoo valtuusmiesten salissa käsitellen kunnan työmiesten palkkojen järjestelyä ja hänellä on kaikki puoluetoverinsa vastassaan… Mutta kotona hänen salissaan on Annette mennyt äitinsä luo ja sanonut:

»Isän pitää herättää minut kotiin tullessaan.» Hänen ylpeytensä on, että hänen suuri isänsä kumartuu hänen ylitseen ja suutelee häntä otsalle, kun hän on päässyt vuoteeseen. Hän tuntee, kuinka isän parta kutittaa häntä, avaa hetkeksi silmänsä, mutisee jotakin käsittämätöntä ja nukkuu sitten silmänräpäyksessä taas. Mutta hän muistaa sen kuitenkin.

»Minä kyllä muistutan isää siitä», lausuu rouva Vinge.

»Puhu nyt tuosta — tiedäthän…»

Rouva Vinge puhuu tuosta »tiedäthän», kertoo tarinan, jonka Annette haluaa kuulla, kun hän on väsynyt, mutta kuitenkin mielellään viivyttää maatamenon hetkeä. Hän istahtaa rouva Vingen polvelle, ja kun pieni lapsi tuolla tavoin painautuu äitiään vasten ja vaipuu lepoon, puoleksi uinuen, silloin he ikäänkuin yhtyvät toisiinsa uudelleen, erikoinen syvä, salaperäinen yhteenkuuluvaisuus tuntuu, paitsi ulkoisissa piirteissä, siinä rytmissä itsessään, millä heidän liikkeensä täydentävät toisiaan — kuin kukka oksalla, joka on kantanut sitä sen ensi itiöstä saakka.

Rouva Vinge kertoo siitä ajasta, jolloin Annetten isä oli merimies ja hän oli merimiehen vaimo. Kuinka isä teki matkoja sekä Islantiin että Länsi-Intiaan ja moniin ulkomaan satamiin. Kuinka hän, äiti, ei ikävöinyt, sillä sitä ei meriväenluutnantin vaimo saa tehdä, eikä ollut levoton, sillä sitä hän ei saa toki ensinkään olla, mutta kuinka hän kuitenkin joka ilta ennen nukahtamista näki mielessään tuon ison laivan, joka höyrysi yli meren, ja pikku miehensä päivettyneenä, valkoisessa univormussa, tai ahavoituneena, öljyvaatteisiin puettuna, katse tiukkana vasten myrskyä, ja hän uneksi, että hänen vuoteensa oli laiva, joka purjehti hänen miestään vastaan, hän seisoi komentosillalla ja tuijotti yli aaltojen, ja kone jyskytti niin uskollisesti siellä alhaalla… eteenpäin… eteenpäin…

Äiti kertoo laivastaan. Miten kaikki oli juhlallista ja hilpeää. Annetten mielikuvitus työskentelee mukana. Ja yhdessä he ohjaavat merelle laivansa, joka vie heidät päivettyneen, valkoiseen kultanappiseen univormuun puetun miehen luo. Ja heillä on mukanaan kaikkea kaunista, mitä he voivat keksiä. Kaikenlaisia kukkia on laivan kannella, ja lippuja ja kallisarvoisia kankaita riippuu yli laidan, ja kaikki heidän hienot huonekalunsa ja punainen japanilainen pianoliina ja kirjoituspöytä on siirretty kannelle ison, vaaleansinisestä silkistä tehdyn päivänverhon alle ja Annetten nukkehuvila, jonka parvekkeella ovat kaikki hänen nukkensa… ja kaikki ruoka mitä heillä on mukanaan… kaikki Annetten mielilaitokset… paistettua kyyhkystä ja vaniljajäätelöä… ja kyyhkysiä… ja…

Annette on nukahtanut. Rouva Vinge istuu hetken häntä katsellen. Niin, nyt he purjehtivat hänen unilaivallansa isän luo!

Sitten hän nousee varovaisesti ja kantaa nukkuvan Annetten vuoteeseen. Keveästi hän nostaa hänet voimakkaille käsivarsilleen ja riisuu vaatteet hänen yltään niin varovasti, että Annette vain hetkeksi herää ja sopertaa jotakin äidilleen.

* * * * *

Eikö Vinge siis tiedä, että sellaista on hänen kotonaan? Kyllä, tietenkin. Mies tuntee rikkautensa. Mutta hän ei käy sitä joka päivä laskemassa, ellei hän pelkää jonkun sitä häneltä varastavan, ja tätä pelkoa ei Vinge tunne. Hän on sanonut vaimolleen:

»Sen mielestä, joka sinua rakastaa ja pitää sinua maailman kauneimpana naisena»… hän on sanonut sen, kun he olivat nuoria ja valtasivat toisensa yhä suuremmalla ilolla joka päivä, hän ei ole koskaan rakastanut ketään muuta naista, hän tuntee rikkautensa.

Mutta ensin hän siis oli merillä. Ja Georgin syntyessä hän liittyi appensa laivanvarustajaliikkeeseen, tuli johtajaksi, ja kun vanhus kuoli ja liike sulautui suureen yhtymään, tuli hänestä maan suurimman puolivirallisen höyrylaivayhtiön itseoikeutettu johtaja. Ja sitten tulivat johtokunnat; Vingen tapaisen miehen he kernaasti haluavat mukaan. Hän kuuluu piireihin. Luottopankki, puhelinyhtiö, uusi laivaveistämö, kivihiili… johtaja Jens Vingen täytyy olla mukana, sillä nimellä on sointua, siinä miehessä on vauhtia ja hilpeyttä.

Häntä tultiin tahtomaan kaupungin valtuustoon. Politiikka — ei, sitä hän ei ymmärtänyt! Kuka puhuu politiikasta? Käytännön miestä he vain tahtoivat. No niin, miks'ei? Jos vasemmisto huolii hänestä, niin… käytännön miehenä.

Tietenkin! Se koristi listaa, jossa olivat kaikki nämä monet poliittiset vähittäiskauppiaat. Hän vastasi myöntävästi.

Tämän vuoksi Vinge niin usein ehtii kotiin vasta myöhään illalla. Eilen oli kokous pankissa, tänään valtuustossa, huomenna jokin kolmas, pyörät surisevat. Hänellä on aikaa kaikkeen. Elämän loiste on hänen yllään, hän on aina kunnossa. Hänessä on edelleenkin hieman merimiestä, järjestys kaikessa… ja ripeästi, ripeästi. Hän on iso, voimakas, vaalea. Hänellä on vielä kaartuvat viikset, jommoiset olivat muodissa hänen nuoruudessaan, hän käy mieluimmin merensinisessä nutussa, hattu hieman takaraivolla, kädet takintaskussa, ja pari hansikkaita pistää niiden vierestä esiin. Kaikki tuollainen vaatturinsilitys puvussa on outoa hänelle. Tuhat tulimmaista, eihän housuissa mikään luuranko ole, vaan oikeat miehen koivet lihaa ja verta, ja ne tarvitsevat tilaa.

Mutta hän on hieno mennessään vieraskutsuille. Musta frakki ja valkoinen liivi korostavat hänen sulavaa vartaloaan, hän ei näytä tarjoilijalta. Hänellä on kuninkaallisesti hauskaa pitopöydässä, hän ei kaipaa viiniä tullakseen tunnelmaan, puhelu, kauniit naiset pukuineen, joita hän yhtä vähän voi arvostella kuin muistaa, kukat ja valot hurmaavat hänet, hän puhelee kaikkien kanssa ja unohtaa vierusnaisensa, innostuu, kiivastuu, kohtaa vaimonsa katseen alhaalta pöydän toisesta päästä, pidättää itseään hetken alkaakseen kohta taas uudelleen. On onni, että ruvetaan pelaamaan bridgeä, silloin hän ei enää tee tyhmyyksiä sen kestäessä, hän pelaa intohimoisesti, mutta aivan liian vilkkaalla mielikuvituksella, häikäilemättä vastapelaajaansa, joka ei koskaan tiedä, mikä hänelle voi pistää päähän; tavallisesti hän menettää.

Hänellä on vihamiehiä. Oikeastaan itse mitään tietämättä hän saattaa haavoittaa toista kiihkeällä tuimalla vastauksellaan, joka kuuluu vihlovana läpi lörpötyksen. Mutta kuka on saanut vastauksen, muistaa sen.

Ja tuollainen loukkaantunut herra, joka muistaa sen, jäytää melkein huomaamatta hänen mainettaan.

»Aivan niin», sanoo hän, »Vinge on kerkeä mies, mutta vähän liian kerkeä, eikö teistäkin?»

Tai: »Vai niin, nyt on Vinge joutunut siihenkin johtokuntaan! Niin, siunatkoon, hänhän kuuluu niihin, joiden pitää olla mukana kaikessa, ja hän on todellakin kerkeä mies… mutta voitteko oikein ymmärtää, kuinka laivayhtiön johtokunta suostuu sellaiseen? Eikö hänen varsinainen työnsä kärsi siitä? Minä puhuttelin taanoin johtokunnan puheenjohtajaa, tiedättehän, tuota vanhaa Rasmus Raskia… eli Repoa, kuten häntä nimittävät… no, hän ei tietenkään sanonut mitään, mutta väitetään, ettei hän koskaan ole voinut sietää Vingeä. No, Rasmushan ei ole mikään hieno mies…»

»Johtaja Vinge valtuustoon — käytännön miehenä, ei poliitikkona. Kyllä, äänestänhän minä häntä, sen teen, minähän olen Studentersamfundetin vanhoja radikaaleja, ja kun minun puolueeni sanoo: äänestä, niin minä äänestän, minähän olen vanha jäsen vaalipiirini puoluejohdossa. Ettekö muista, että minä olin 'Sosiaalidemokraatin' johtava ehdokkaiden esittäjä monta vuotta… vaikka minua oikeastaan ei voi nimittää sosiaalidemokraatiksi, mutta jos itsekukin vetäisi omaan suuntaansa, miten kävisi silloin politiikan? Minä siis äänestän Vingeä. Mutta minä pelkään, että hän valmistaa meille jonkin epämiellyttävän yllätyksen, hän saattaa intoutua pahasti… taanoin eräillä kutsuilla… no, en minä viitsi kaivella sitä, hän oli kenties juonut pari lasia liikaa, mutta hän suorastaan tiuskaisi minulle… vaimoni, jonka pöytätoveri hän oli, piti häntä vallan säädyttömänä. Ettekö muuten arvele, että hänen pitäisi hieman enemmän varoa mitä hän juo?»

Mutta Vinge ei kuullut mitään kaikesta tästä, ja kun hän ensi kerran tapaa tämän miehen, seisoo hän kauan hänen kanssaan puhelemassa puolueasioista ja sanoo paljon enemmän kuin hänen pitäisi.

Ja nyt on siis tuo epämiellyttävä yllätys esiintynyt valtuustossa. Kaasulaitoksen työmiesten palkanjärjestely — sosiaalidemokraatit tahtovat viedä asian perille yhdessä radikaalien kanssa; silloin Vinge lohkeaa erilleen. »Hän ei ole poliitikko, hän on käytännön mies — eikö niin? Eikö meillä tässä ole palkanparannus, jonka kautta me voimme sekä antaa että vaatia? Mahdollisimman suuri palkka tietenkin, mutta työhalun, työkyvyn pitää olla sitä vastaava, siitä on meidän saatava varmuus. Ja tämä yksityisen työmiespiirin yksityinen palkanparannus sitoo meidät edeltäkäsin, ilman että se antaa meille mitään varmuutta siitä, että meidän on mahdollista viedä perille vaatimuksemme… Menkää katsomaan herroja kadunlaskijoita… siinä istuu mies sikari suussa pienellä tuolilla, hänellä on vasara kädessä, silloin tällöin hän antaa sen pudota katukivelle, jonka toinen on asettanut hänen nenänsä eteen; klik! panee vasara, sitten hän taas tupakoi, puhelee vähän toverinsa kanssa, pyyhkii hien pyöreäkupuisesta hatustaan, huomaa sattumalta, että taas on kivi hänen nenänsä edessä… no, mitämaks, saakoon se napauksen… ja sitten hänen tulee jano. — Herra Jumala, mehän olemme yksimielisiä pääasiassa, ja on kenties luonnollista, että sosiaalidemokraatit tahtovat tuloksen nyt heti… mutta katsokaamme asiaa suurpiirteisesti… minä en ole tässä mukana… en nyt…»

Puoluetoverit vetävät hänet syrjään, saavat hänet muutamaan soppeen. Hän ei kenties ole vallan väärässä teoreettisesti katsoen, mutta tässähän tarvitaan jok'ainoa ääni. Eikö hän voi laskea? Niin ja niin monta, ja niin ja niin monta, eikö totta? Aikooko hän siirtyä sosialistien vastustajain puolelle juuri palkkakysymyksessä, arkaluontoisimmassa kaikista kysymyksistä? Tuleeko tästä julkinen pahennus?

Eräs puoluetovereista on tullut verenpunaiseksi kasvoiltaan, hän on pieni, paksumahainen herra, jonka ääni kolisten lähtee suusta, niin että toinen sana vaientaa toisen kuulumattomiin. Voipa suorastaan tuntua hieman kostealta, kun seisoo hänen läheisyydessään hänen puhuessaan. Hän aikoo kuiskata eräälle virkatoverille, mutta hän huutaakin yli kokoushuoneen: Kavallusta!

Toiset vievät hänet pois. Vinge on kuullut sanan. Enkö minä siis ole vapaa mies? Kun tämä nyt kerran on minun vakaumukseni?

»Saanko hetkisen puhua kanssanne, johtaja Vinge», lausuu puoluejohtaja. Hän on vanha, hänellä on valkea tukka ja parta, hän on maailman viisain ja vaiteliain mies. Hän on istunut politiikan keskellä monta sataa vuotta, hän on nähnyt monien tusinoiden Vingen tapaisten tulla tuupertavan saliin, synnyttävän melskettä, tyyntyvän… kuinka, eikö hän itse ollut samanlainen alkaessaan? Mikä tuli ratkaisevaksi?

Jäädäkö tänne vai ei, siitä on kysymys. Mutta kysymys on esitettävä hienosti. Hän esitti sen hienosti Vingelle. Mitä se hyödyttää! Siitä miehestä ei tule koskaan poliitikkoa. Hän puistelee puoluejohtajaansa takinkauluksesta ja sanoo: »Ettekö siis ole yhtä mieltä kanssani? Eihän siitä ole ensinkään kysymys. Sosiaalidemokraatithan ovat äänestäneet ehdotuksen puolesta.»

Paksulla puoluetoverilla on salainen neuvottelu sosiaalidemokraattien kanssa. »Kavallusta… kavallusta», sanoo hän vasten naamaa merimiesten ammattiyhdistyksen puheenjohtajalle. »Johtaja Vinge», sanoo puheenjohtaja pyyhkien jotakin märkää leuastaan, »kyllä me jo sen herran tunnemme! Tulee täyttä vauhtia, kädet taskussa, milloin missäkin… luulee kai vielä olevansa upseeri komentosillallaan… mutta me olemme kuitenkin nolanneet hänet pari kertaa. Hänellähän on onneksi johtokunta yläpuolellaan. Mutta hänen pitäisi kuitenkin olla vähän varuillaan. Tämä voi koitua hieman happamaksi hänen höyrylaivoilleen.»

Puoluetoveri ei rohkene sanoa tätä kokoushuoneessa, jossa Vinge on. Hän saa johtajan mukaansa ulos käytävään, vetää hänet syrjään koristeelliselle askelmalle ja nojautuu graniittiin veistettyä lepäävää leijonaa vastaan.

»Hänen on pakko antaa myöten», huutaa hän salaperäisesti… »minä olen neuvotellut johtavien sosiaalidemokraattien kanssa. He ovat uhanneet häntä laivoissa puhkeavalla lakolla.»

Johtaja katsoo sammunein silmin leijonaa, sitten hän panee toisen kätensä sen nieluun ja sukii toisella partaansa.

»Eikö hän siis kuule mitä minä sanon…?» Nyt hän kääntyy ympäri ja menee saliin taas.

Puoluetoveri ymmärtää. Se on tehtävä hienosti, hemmetin hienosti! Hän vetää alas liivinsä, ja kädet housuntaskuihin haudattuina hän tallustaa johtajansa jäljestä kokoushuoneeseen, josta ollaan juuri poistumassa. Hän vilkuttaa johtajalle ja menee kotiin. Kun hän ojentelee vuoteessaan, sanoo hän vaimolleen: »Amalie, minä neuvottelen hyvin tärkeästä asiasta siellä valtuustossa. Minulla on ollut monta tärkeätä keskustelua eri puoluejohtajien kanssa tänä iltana, mutta me sovimme, ettemme puhuisi siitä kenellekään. Hyvää yötä, tyttöseni.»

Radikaalisessa lehdessä on hiljakseen alettu valmistua siihen, mitä tuleman pitää. Sukkela salanimi »Amicus», Vingen koulukumppani, joka »tuntee» hänet, kirjoittaa hänestä pienen petiittiartikkelin — pelkkiä rakastettavuuksia, mutta sitä lajia, joka on Amicuksen erikoisuus.

* * * * *

Tämän vuoksi Vinge ei tule illalla kotiin rikkautensa luo. Rouva Vinge on saanut Annetten vuoteeseen, nyt hän istuutuu lukemaan englantia. Georg tuli eilen näyttämään hänelle muutamaa lausetta oppikirjassaan, josta hän ei päässyt selville. Rouva Vinge on ottanut esiin vanhan resuisen kielioppinsa. Hän oli sanonut Georgille, että tänä iltana he koettavat, kumpi heistä parhaiten osaa tulkita lauseen kaikkia sen yksityiskohtia myöten, ja nyt Georg tietenkin ahertaa huoneessaan kaikin voimin. Rouva Vinge on kyllä näyttävä hänelle olevansa voimakkaampi! Hetkisen hän selailee vanhaa kirjaa, hänen kouluaikansa nousee niin elävänä mieleen, ja tiedottomasti hän asettaa molemmat kyynärpäät pöytään kuin koulutyttö, jonka täytyy pistää sormet korviin saadakseen olla häiriintymättä.

Georg on työntänyt syrjään englannin kirjan ja sanakirjan. Hänen edessään on se sanomalehti, missä hänen isäänsä kuvataan.

Georg ymmärtää kyllä, että kirjoitus yrittää olla sukkela ja ironinen, sellaisiahan ovat aina tällä paikalla olevat kirjoitukset, mutta ironia tekee hänen olonsa epävarmaksi. Se on jonkinlainen elämänkuvaus, mutta miksi ne nimittävät hänen isäänsä »herra meriluutnantiksi»? Hänhän olisi ollut amiraali nyt, ellei hän olisi jättänyt laivastoa ja liittynyt äidinisän liikkeeseen, jossa — kuten kirjoituksessa sanotaan — »tietenkin heti tehtiin tilaa tälle onnen lemmikille». Typerää on tuossa kirjoituksessa se, että kaikki tämä, minkä Georg niin hyvin tuntee, on nähty uudessa valaistuksessa, jonka tarkoitus on tehdä hänen isänsä naurettavaksi tai kenties pikemminkin vastenmieliseksi.

Georg istuu riipien paksua, vaaleata tukkaansa. Niinpä niin, olisipa se vintiö, joka tämän sepustuksen on kirjoittanut, tässä huoneessa, niin hän aivan yksinkertaisesti rökittäisi hänet. Luokallakin on muutamia tuontapaisia — he eivät oikeastaan sano mitään, mistä pääsisi heidän kimppuunsa, mutta kuitenkin on heillä kasvonilmeessään jotakin, joka tekee vastustajan epävarmaksi ja saa hänet iskemään päin. Miks'ei hänen isänsä kurita moista junkkaria? Hänhän on vahva. Georg ja hän mittailevat silloin tällöin voimiaan… silloin kun isä huomaa, että Georg pian on yhtä pitkä kuin hän. »Käy kimppuun, poika!» sanoi hän viime sunnuntaina, ja silloin he painiskelivat keskellä salia.

Vain harvoin Georg tuolla tavoin leikki isänsä kanssa. Eihän isällä ole aikaa. Sehän juuri hänessä on suurenmoista, että hän aina syöksyy esiin kiire liepeissään, rientää läpi huoneiden niin että viuhuu. Georg on saanut olentoonsa saman tavan, hän jäljittelee sitä tietoisesti. Hän saattaa sivuuttaa läksynsä kuin täyttä laukkaa… ellei äiti hillitse häntä ja vedä häntä takaisin aherrukseen jollakin uudella tavalla.

Niin, englanninlukuhan olikin kysymyksessä! On oikeastaan kummallista, että voi saada ikäänkuin tunnon siitä, mitä lause merkitsee, mutt'ei kuitenkaan voi selvittää jokaista sananpartta ja muotoa erikseen. Mutta äiti ei hellitä. Nyt Georg kuulee hänen hameensa kahinan käytävässä. Taas hän saa tuon punan poskilleen… hänen mielestään on omituista, että hän yhä vielä opettelee kieliläksyt äitinsä johdolla — toverien ei missään tapauksessa pidä saada tietää siitä… ja kuitenkaan hän ei tahdo siitä luopua.

»Georg!»

»Nyt minä tulen.»

»Minä en muuten ole sitä vielä oikein kunnolla lukenut.»

Georg kävelee edestakaisin lattialla, hän seurailee tarkoin maton kuviota aina pimeään nurkkaan saakka.

Rouva Vinge istuu kirjansa ääressä odottamassa.

»Sillä… sillä minä olen istunut lukemassa tuota kirjoitusta isästä, ja sitten…»

»Tulisit nyt tänne, niin minä koettaisin selittää sen sinulle.»

Rouva Vinge siirtyy ompeluksineen »oikeaan» tuoliinsa, niin että valo paremmin lankee hänen työlleen.

Tällaisena Georg tuntee parhaiten äitinsä. Hän istuu hieman takakenossa ja kuitenkin niin suorana, että saattaa tuntea hänen ruumiinsa joustavuuden ja tarmon. Hän lepää, mutta ei veltostu. Tämä antaa hänelle tiedotonta hallitsijatarsävyä, se ikäänkuin kohottaa hänet tuoleineen arkipäiväisyyden yläpuolelle, ja hänen kuljettaessaan neulaa ompeluksen läpi on käsivarren ja käden liike niin varma ja samalla niin viehättävä, että katsoja tuntee kaipausta syvimpään tuttavallisuuteen ja pelkää lausua harkitsemattoman sanan. Valo lankeaa hillitysti hänen pehmeälle vaalealle tukalleen, yli korkean, vapaan otsan ja tunteellisten silmäluomien, joiden värinä paljastaa hänen mielensä. Georg näkee tämän kaiken eikä tiedä siitä. Se sitoo tämän neljätoistavuotiaan pojan, joka ei ole nähnyt muuta kuin onnea, äitiin, kotiin — sitein, joita hän ei koskaan huomaa, ennenkuin ne kerran katkeavat. Silloin hän on ymmärtävä kaiken. Päivästä päivään ne katketessaan solmiutuvat yöllä hänen unissaan uudestaan ja katkeavat niin pian kuin hän herää, ja tämä sointu on oleva salaisena säestyksenä kaikkeen mihin hän ryhtyy. Hän on kenties joksikin ajaksi unohtava sen, mutta se on joka tapauksessa olemassa, ja kun hän kerran saa oman kodin, on sointu taas tietoisesti helähtävä. Hänen nuori vaimonsa on myös kuuleva sen ja tunteva olonsa turvallisemmaksi, ja hän itse on jonakin ihmeellisenä hetkenä ymmärtävä, että onnellinen mies rakastaa kaksi kertaa, ensin äitiään ja sitten sitä naista, josta tulee hänen vaimonsa, ja sitten heitä molempia, kun muistot ja aika sulavat yhteen. Sinä päivänä Georg on riemuitsevana ja kaihomielin ymmärtävä sen, mitä hän nyt vain tuntee.

Rouva Vinge istuu hetken ommellen, sitten hän katsahtaa Georgiin, joka nyt istuu hänen edessään epämukavasti pehmeällä tuolilla, joka on sekä liian pieni että liian mukava hänen poikamaiselle kömpelyydelleen. Mitä hänen pitää tehdä säärilleen… ja käsivarsilleen… eihän hän voi piilottaa niitä pöydän alle?

»Katsohan, Georg, se joka on isästä kirjoittanut, ei nyt tosiaankaan ole ajatellut, että minä tai sinä sen lukisimme. Hän tuntee isän elämän vain ulkoapäin eikä muuten ole siitä ensinkään huvitettu, mutta hänenhän pitää ansaita elantonsa tällaisilla kirjoituksilla.»

»Mikä hänen nimensä on?»

»Sen minä kyllä tietäisin sinulle sanoa, mutta minun mielestäni hänen nimensä on aivan yhdentekevä. Minä olen muuten kerran ollut hänen huoneessaan.»

»Oletko sinä —»

»Kyllä. Siitä on muutamia vuosia. Isällä oli taistelu lämmittäjien kanssa. Silloin kirjoitti tuo sanomalehtimies suunnilleen saman kirjoituksen — 'Amicukseksi' hän nimitti itseään silloinkin. Se on tuommoinen arvossapidetty salanimi. Minä kysyin niinkuin sinä nyt hänen nimeään, ja isä tiesi sen. Se on eräs hänen koulutoverinsa. Mutta minä en tahtonut miestäni kohdeltavan sillä tavoin, ja niin minä muitta mutkitta menin tuon Amicuksen luo.»

»Lehden toimitukseenko?»

»En, poikaseni», rouva Vinge hymyilee hieman, »hänen kotiinsa. Se oli varhain aamupäivällä. Hän makasi kyllä vuoteessaan, mutta hänen palvelustyttönsä osoitti minut työhuoneeseen. Siinä minä seisoin katsellen ympärilleni. Olihan siellä kaikki mitä olla pitää, ymmärräthän, kirjoituspöytä ja tuoleja ja sohva ja kirjahylly, mutta kuitenkin, tuntui, kuin siellä ei olisi koskaan ihminen asunut… siellä ei ollut yhtään kukkaa eikä kasvia, ei pienintäkään elävää esinettä… on niin vaikea selittää sellaista, mutta ajattelepas tuommoista puusepän akkunaa, jonne huonekalut on asetettu kuin oikeaan huoneeseen, vaikka se ei ole ensinkään mikään huone… sellaista oli siellä. Ja minä seisoin katselemassa kaikkea sitä ja kuulin hänen häärivän viereisessä huoneessa saadakseen aloittaa päivänsä. Ja äkkiä iski päähäni: »Herra Jumala, sellaistako on hänen elämänsä!»

»Entä sitten?»

»Sitten minä hiivin hiljaa pois.» Rouva Vinge nauraa. »Ja sen näköinen on tietenkin hänen huoneensa yhä edelleen! Ja mitä se silloin liikuttaa sinua ja minua, jotka istumme täällä sisällä… sanohan?»

Hän ojentaa kätensä Georgille, ja kun tämä kömpelönä ja punastuvana tarttuu siihen, vetää rouva Vinge hänet luokseen ja suutelee häntä otsalle.

»Ja nyt me luemme englantia, ymmärrätkö! »

* * * * *

Jos Vinge olisi mennyt kotiin suoraan toimikunnan kokouksesta, olisi hän vielä saattanut nähdä Marie-Louisen ja Georgin vaaleat päät englanninkirjan yli kumartuneina, mutta raatihuoneen edessä hän tapasi toimittaja Helsingin. He kuljeksivat katua alas ja puhuivat tuosta palkanjärjestelystä ja lehden kirjoituksesta.

»Ystäväni Amicus liikkeellä! Minä tunnen aivan hänen hajunsa tänään. Minä muistan hänen eväspussinsa kouluajalta. Vihreätä juustoa ja savustettua silliä!»

Hymyn tapainen häivähti Helsingin kasvoilla. »Te olette siis loukkaantunut — no, sitä minä en ihmettele. Me sanomalehtimiehethän emme niin syvästi aprikoi jotakin artikkelia. Mutta torukaa te vain minua!»

»Toruako? Ei. Mutta tiedättekö, mitä ajattelin aamulla. Eiköhän Helsing pari kertaa kuussa kysy itseltään, miksi hän sekaantuu kaikkiin mahdollisiin asioihin, eiväthän ne kaikki voi häntä huvittaa, ja tyynenä katsoo, kuinka hänen lehtensä joutuu satojen ihmisten käsiin, jotka esimerkiksi istuvat teatterissa tai syövät päivällistä ravintolassa.»

Helsing pyyhkäisee suutaan ja tirkistää välinpitämättömänä ilmaan.

»Miksikö minä en kysy sitä itseltäni pari kertaa kuussa? Sitä minä totta vie kysyn itseltäni jok'ainoa aamu, kun avaan lehteni ja luen mitä nuo töhertäjät ovat kirjoittaneet.»

»No, mutta mitä te sitten vastaatte?»

»Mitäkö minä vastaan? Sen minä unohdan päivän kuluessa.»

He kulkevat Dronningens Tvaergaden läpi, missä Helsing asuu vanhassa talossa. Siellä muuan mies kolkuttaa kovasti kodittomain majatalon porttia.

Hän on päissään. »Sehän on hitto, eikö nyt edes voi päästä sisään tuohon syyhypesään?» Vastapäätä, tanssisalin räikeässä valaistuksessa, rähisee pari naikkosta kahden vallan nuoren, poikamaisen merimiehen kanssa. Molemmat tytöt ovat kai hekin nuoria, heidän suunsa ovat hampaattomat, tukka riippuu yli heidän harmaiden kasvojensa, vaatteet ovat likaiset, siinä asussa, kuin he olisivat äsken heittäneet ne ylleen, mutta jaloissa on heillä korkeakantaiset kiiltokengät. »Avatkaa lain nimessä!» huutaa juopunut mies yömajan edessä, jonka akkunat vielä ovat avoinna, kuin talo hengittäisi raskaasti pimeässä. »Minä tarjoan koko joukolle», sanoo toinen merimies rahojaan helistellen; tytöt tarttuvat häntä vyötäisiin.

Vinge tuntee koko tilanteen siltä ajalta, jolloin hän oli merillä. Nyt menee koko pestiraha menojaan, ja monta suolavedenpäivää tarvitaan pesemään puhtaaksi sellainen poikaraukka. Miksi pitääkään kulkea tätä siivotonta katua? Onko Marie-Louise mennyt nukkumaan? Vinge tahtoo kotiin. Hänenhän on suudeltava Annettea. Mutta hän ei pääse erilleen Helsingistä, kun tämä nyt on takertunut häneen.

Kyllä kiitos, Helsing tahtoo mielellään nähdä hänen asuntonsa. Huoneistoista hän on aina ollut huvitettu… kun vain kerran saisi varaa siihen.

Samalla hetkellä Vinge katuu tarjoustaan, mutta nythän se on tehty.

Hän avaa oven saliin — pimeätä. Niin, tiesihän hän sen varsin hyvin. Hän tuntee nyt, että hän on tietänyt sen kaiken aikaa. Hän johdattaa Helsingin huoneeseensa, sytyttää, menee sitten hakemaan viskyä ja soodavettä. Hän hiipii Marie-Louisen makuuhuoneeseen, seisoo aivan hiljaa ja kuuntelee hänen tyyntä hengitystään.

»Minä en nuku», sanoo Marie-Louise.

Vinge hymyilee ja menee hänen luokseen.

»Toimittaja Helsing on huoneessani, aion läksyttää häntä.»

»Ei», sanoo Marie-Louise ja panee kätensä hänen kasvoilleen; Vinge suutelee sitä. »Ole nyt järkevä, muuten minä nousen ja tulen sinne.»

»Minä kyllä pidän varani.»

»Se on hyvä. Mene sitten.» Hän kääntää pois päänsä ja sulkee silmänsä.

Helsing on istuutunut. Hän on pieni hienosteleva herra, hän räpyttää silmiään valoa kohti, hänhän työskentelee aina lamppujen valossa, se on tehnyt hänen silmänsä ylen herkiksi. Hänen ihonsa on harmaa. Hän istuu tuolilla ja tirkistää eteensä, kuin hänen huomionsa olisi kiintynyt määrättyyn kohtaan.

»Sikari?» kysyi Vinge.

»Kiitos, minä en tupakoi, minun on täytynyt lopettaa.»

»Kuinka vanha olette oikeastaan, herra toimittaja?»

»Liki kuusikymmentä.»

»No, kun tulee niin vanhaksi! Minä tupakoin nähkääs kaiken päivää. Näitä pieniä venäläisiä savukkeita… pistätte suuhun, pari haikua, heitätte pois pätkän ja sytytätte uuden. Se vaikuttaa kuin lapiollinen hiiliä koneeseen.»

Vinge puhelee haihduttaakseen epäsoinnun mielestään.

Helsing katselee ympärilleen.

»Niin, minä kyllä ajattelinkin, että teillä oli hauska asunto.
Täältähän täytyy olla ihana näköala.»

Hän avaa akkunan ja hengittää keuhkoihinsa ulkoilmaa.

»Korkealla… ja puita edessä», sanoo hän melkein itsekseen.

»Niin, mutta niitähän saa tuskin koskaan nähdä», sanoo Vinge. »Eihän tule koskaan oltua kotona.»

Helsing palaa tuoliinsa takaisin.

»Ei, senhän voin ymmärtää. Mutta jos te pysytte erikoisissa käsityksissänne, niin pääsette ainakin valtuustosta. Teillähän on puolue vastassanne.»

»Minä viis puolueesta.»

»Hyvä on. Mutta minäpä sanon teille, että juuri teidän tapaisia henkilöitä meidän ei pidä päästää julkiseen elämään. Vaalitempun kautta te tulitte valituksi. Te vain aikaansaatte epäjärjestystä. Te sekoitatte toisiinsa asioita, jotka eivät kuulu yhteen. Mielialoja, käsityksiä, periaatteita, jotka ovat kotoisin teidän muusta toiminnastanne. Herra Jumala, ettekö sitten tiedä, että työmiehet ovat enemmistönä. He tahtovat enemmän palkkaa, hyvä, silloin he saavat sen. Miksi te siihen sekaannutte?»

Helsing sekoittaa viskyään. Hänen äänensä on sisäänpäinkääntynyt, melkein manaava. Hän ei todellakaan halua käydä rynnistämään Vingeä vastaan, mutta se saattaa käydä välttämättömäksi. Vinge on palannut ennalleen. Hän heittää pois savukkeen ja sytyttää uuden, ja samalla hän ikäänkuin pudistaa päältään huonon tuulensa.

»Minäpä sanon teille erään seikan.» Hän seisahtuu äkkiä Helsingin eteen. »Kun minusta tuli laivayhtiön johtaja…»

»Saatoinpa arvata sen.»

»Ei, kuulkaa nyt… niin minä puolen vuotta kuljin vain katsellen. Tässä oli kunnon mies, joka tahtoi tehdä työtä, tuossa toinen, joka oli välinpitämätön ja laiskoitteli… kas silloin minä iskin. Kunnollisille minä annoin paremman palkan. Muiden annoin mennä. Raha ei ole tärkeintä. Työhalu se on, ymmärrättekö. Ken ei tahdo tehdä työtä kunnollisesti, on kiusaksi toisille, jotka sitä tahtovat. Samaa tahdon sanoa kunnan työmiehille. Lisätkää vauhtia, niin rahaa kyllä tulee.»

»Luuletteko, että joku tulee kadunlaskijaksi tai muurariksi siksi, että se huvittaa häntä? Mies on siihen pantu, ja siinä hän on, ja silloin on raadettava niin vähän kuin mahdollista, niin runsaan rahan edestä kuin mahdollista. Te puhutte kuin onnellinen mies, joka itse on saanut valita — jopa kaksikin kertaa, kuten huomaan Amicuksen oivallisesta pikku kirjoituksesta. Olisipa minulla ollut yksikin kerta valitsemisen varaa! Mutta minä sain aikaisin perheen, joka minun oli elätettävä. Muuten minusta olisi tullut kalastaja.»

Vinge ei voinut olla nauramatta.

»Niin, se on totinen tosi. Sunnuntaisin menen pikku tuvalle, jonka omistan Fure-järven rannalla. Siellä minä sitten istun kalastamassa. Mikään ei ole niin ihanaa kuin istua tuollainen pitkä onkivapa kädessä ja huomata, että siima soluu virran mukana. Maanantaiaamuna minä sitten palaan taas kaupunkiin.»

Molemmat vaikenevat.

»Te olette liiaksi elämän hemmoittelema voidaksenne olla julkinen henkilö, johtaja Vinge. Enkö saa nähdä salia, ennenkuin lähden?»

»Niin», sanoo Helsing. »Kaunis huone, ja iso. Minä pidän tilavista huoneista. Hyvää yötä, te onnellinen ihminen!»

Vinge saattaa hänet alas. Sitten hänen on kirjoitettava pari kirjettä.
Iltalehtiä hän ei ole lukenut. On myöhä, ennenkuin hän menee nukkumaan.
Sinä iltana hän unohtaa suudella Annettea.

* * * * *

Miestä ei tunne, ennenkuin on saanut nähdä hänen kirjoituspöytänsä. Onko se kuormitettu täyteen papereita, ovatko nämä paperit kaikesta huolimatta järjestyksessä, vai näkyykö, että mies sohii niitä ja kuluttaa puolet ajastaan hakiessaan käsiinsä sen, mitä kulloinkin tarvitsee? Vai onko pöydällä vain kirjoitussalkku ja iso pronssinen mustetolppo ja kalenteri ja tulitikkulaatikko nahkakotelossa, jossa on nimikirjaimet? Minkälainen pöytä on? Onko se amerikkalainen kirjoituspöytä, joka muistuttaa huijaria lukuisine pikku taskuineen ja lokeroineen? Vai onko se vanha ja kulunut, jonka ääressä mies on istunut nuoruudestaan saakka ja jonka jokainen naarmu ja reikä on muisto? Onko pöydällä vanha haalistunut valokuva? Tai jokin kummallinen kirjepaino helmiompeluksineen, jommoisia pikku tytöt tekivät siihen aikaan, jolloin veistoinnostus ei vielä raivonnut pohjolassa?

Vingen kirjoituspöytä konttorissa on vanha raskas tammipöytä, väriltään tumma ja syvä, sen ääreen mahtuu kaksi istumaan vastakkain, siinä on monta laatikkoa, jotka liukuvat edestakaisin kuin henkäisemällä — se on kerran ollut hyvin kallisarvoinen, sen on tehnyt oikea vanha puuseppä, jommoinen otti tällaisesta pöydästä yhtä korkean hinnan kuin minkä nykyään kokonainen empiretyylinen salinkalusto maksaa, se oli hänen appensa pöytä, ja nyt se on hänen pöytänsä, hän siirsi sen mukanaan vanhasta konttorista uuteen rakennukseen, ja pöydällä on kaunis kristallimaljakko vanhuksen ajoilta; Marie Louise pitää huolen, että siinä aina on pari kukkaa. Ja sen lisäksi kasoittain papereita, joiden järjestämistä varten Vingellä on sihteeri, ja säiliökynän teline.

Kauimpana talossaan, kaikkien muiden huoneiden takana, aitauksien, ovien ja käytävien suojaamana, on Vingen konttori. Sen kahdesta isosta akkunasta, jotka päästävät valon tulvimaan huoneeseen, on näköala satamaan. Kun hän nojautuu taapäin kirjoitustuolissaan ja katsoo ulos, häviää laituri peltivajoineen ja laatikkoineen ja tynnyreineen, ja hän näkee vain vettä ja taivasta. Se on kuin purjehtimista, ja hän muistaa laivastoaikansa. Hänen pitää nähdä vettä ja kuulla hälinää, millä laivat lastataan ja puretaan. Sillä hänen toimistonsahan ei ole ensinkään vain nämä neljä seinää ja kirjoituspöytä ja kristallimaljakko ja iso pöytä nahkasohvan edessä, mihin puheenjohtaja, paksu Rasmus, paiskautuu, niin että joustimet laulavat hänen allaan; hänen toimistonsa alkaa aivan laiturin päästä, missä itkevät mummot ja nuoret tytöt seisovat huiskuttamassa hänen lähteville laivoilleen ja luulevat nähneensä saatettavansa nostaneen hattuaan viime tervehdykseksi ja missä vanhat täysinpalvelleet merikarhut istuvat penkillä syljeskellen ja ovat tiukkoja arvostaan.

Vingen toimistossa vyöryvät raskaat työvankkurit edestakaisin. Työmiehet, jotka eivät voi tuntea voimiaan, ellei ole melskettä ja riitaa, työntävät laatikoita ja paaleja, kunnes nostokoneet ottavat haltuunsa taakat ja kohottavat ne kannelle niin sirosti kuin ne olisivat pikku neitejä, ja laatikot luisuvat äänettömästi pitkin kuluneita kiskoja kuin pojat, jotka ovat liukumassa.

Vingen toimisto, se on tämä lautojen ja tervaisten touvien ja tavaroiden ja hevosten ja koneöljyn ja laivakeittiöiden eltaantuneen rasvan haju, mikä joka aamu tulvii hänen ylitseen, kun hän tulee kiireissään, hattu hieman takaraivolla ja kädet takintaskussa — tämä kaikki on hänen. Toimisto, sitä ovat kaikki nämä ajoneuvot ja automobiilit, jotka sotkeutuvat toisiinsa suurten valtamerilaivojen edessä, ja matkustajat matka-arkkuineen ja laukkuineen ja polkupyörineen ja »Hyvästi, hyvästi, muista tervehtiä Amandaa… kirjoita nyt kunnolla… eihän tuule paljon… minä menen heti selälleni keskilaivaan… hoi, kaupunginlähetti…» koko tämä hämmennys, joka tulvii yli laivaportaan, ja muuttuu järjestykseksi samalla hetkellä, kun laivakello soi.

Koko talo on hänen konttorinsa. Häntä huvittaa tehdä kierros naputtavien kirjoituskoneiden luota alas toimistoon, missä ihmiset seisovat aitauksen edessä juhlallisin ilmein, kuten aina, kun on ostettava lippu matkaa varten… ensimmäinen luokka, kansipaikka, yksityinen hytti…

Hytti, hytti, suurenmoinen sana. Hytti! Voihan aivan kuulla tuulen ulvovan. Vingen täytyy nauraa juostessaan ylös portaita. Miksi juuri se sana nyt iski hänen mieleensä? Sen on valoisa aamu ikäänkuin lähettänyt häntä vastaan. Matkatuntujako? Ei hitustakaan! Täällä hän on kotonaan. Häntä haluttaa kiertää kaikkien pulpettien luo ja kirjoittaa itse kirjeisiin ja luetteloihin, jyskyttää näitä nuoria herroja selkään, houkutella tytöt nauramaan… ei, hänhän on johtaja, ei esimerkiksi käy laatuun ensinkään, että hän asettaa kätensä aitaukselle ja kiepauttaa itsensä sen yli. Mutta hyvää huomentahan saattaa sanoa.

»Hyvää huomenta!»

Kas niin, nyt hän ei taaskaan vastaa, tuo herra Jensen, herra prokuristi Jensen, — varjelkoon, älä vain unohda arvonimeä —, joka tuossa kuhnustelee, omahyväisenä ja soreana kuivasta tukasta aina hyvinharjattuihin, leveäkärkisiin nauhakenkiinsä saakka, virkamies, joka tekee velvollisuutensa, velvollisuutensa, ja se ei sisällä mitään siitä, että hänen pitää tuhlata yhtiön aikaa joutavan hyvänpäivän takia. Tietysti herra prokuristi Jensen istuu paikallaan, ellei ole sunnuntai tai pyhäpäivä tai hänen 14-päiväinen kesälomansa, jolloin hän velvollisuudentuntoisesti syö jonkin kesähoitolan häviön partaalle; tietenkin hän tekee työnsä saamansa palkan edestä; ei siihen ole mitään hyvänpäivän toivottamista.

Tuommoisia ihmisiä… Vingellä on aina sydän kurkussa hänet nähdessään. Tämänlaatuisen ihmisen hän oikeastaan ensimmäisenä tapasi käytännöllisessä elämässä, appensa liikkeeseen liityttyään. Hänkin oli prokuristi. Herra Svendsen, ukko Svendsen, kuten appi nimitti häntä, ensimmäinen mies konttorissa, viime vuosina liikkeen varsinainen johtaja, joka silloin myöskään ei pukahtanut paikaltaan. No niin, ukko Svendsen, joka muuten oli varmaankin vain hieman yli viidenkymmenen, valmistautui kenties täällä pääsemään kaiken johtoon, kun talon pojalla, Valdemarilla, oli vain halua istua kirjojensa ja sepustustensa kimpussa ja kun sekä hänelle että Marie-Louiselle oli riittävästi rahaa.

Kunnes Vinge syöksyi paikalle hyvine huomenineen ja tietenkin heti iski yhteen Svendsenin kanssa. Ja Svendsen loukkaantui ja lähti, saaden määrätyn summan kerta kaikkiaan, eläkkeestä hän ei tahtonut kuulla puhuttavan… Jumala ties, minne hän oikeastaan oli hävinnyt?

Oliko Vinge ollut tyly silloin, ollessaan nuori ja vilkas, tottunut komentamaan, ylimielisen iloinen Marie-Louisesta ja sydämessään vähän levoton sen uuden uran johdosta, jolle hän nyt oli joutunut? Niin, sitä hän kai oli, kosk'ei hän milloinkaan saanut tuota Svendseniä oikein pehmenemään, vaan tämä meni ja sulki oven perässään vallan hiljaa.

Vai niin, kirjeet, neuvottelut…

Vinge kääntyy ripeästi nuoren miehen puoleen, jolla on kädet täynnä papereita. Sitten he tekevät työtä. Ulkona kaikuu voimakas höyrylaivan puhallus, kuuluu laivasta laskettujen portaiden kajahdus kivisiltaan, hajaantuvan väkijoukon hälinää. Vinge sanelee kirjeen, keskustelee puhelimessa, pari vanhaa kapteenia, joita on käsiteltävä kiirehtimättä, toverillisesti, käy häntä tapaamassa. Sitten ilmoitetaan Frits Johnsen.

»Niin, antakaa hänen tulla sisään.»

Frits Johnsen käy kolmattakymmentä, hän on erään laivayhtiön johtaja, joka ponnistelee eteenpäin hyvin tarmokkaasti ja toistaiseksi mitä parhaimmassa sovussa suuren yhtiön kanssa. Hän seurustelee hieman Vingen talossa, Vinge pitää hänestä paljon. Heidän välillään on parinkymmenen vuoden ikäero. Kuten Vinge kuului niihin, joiden piti päästä perille oman sukupolvensa aikana, niin on Johnsenkin niitä, joita ajan kehitys työntää eteenpäin. Siksi on heidän välillään luontaista sukulaisuutta.

Mutta kuitenkin on hänessä jotakin uutta, jota Vinge ei ymmärrä yhteisten etujen kannalta. Se kai johtuu siitä, että Johnsen on hieman saanut harhailla tässä maailmassa ilman muuta tukea kuin oma itsensä. Elämä on tietenkin näyttänyt hänelle vain yhden puolen, sen, mikä kohtaa sitä, jonka täytyy päästä perille. Mutta kuka tietää, eikö Johnsen tulisi vallan toiseksi sinä päivänä, jolloin hän tapaisi jotakin, joka on yläpuolella tätä kamppailevaa kuhinaa, rikkaiden, voimakkaiden ja kuitenkin niin lauhkeiden mielien loistoa? Vinge uskoo niin, koska hän tahtoo käsittää Johnsenin niin, vaikka hän varsin hyvin tietää, etteivät sukupolvet täysin ymmärrä toisiaan.

Onko se tarpeen, jotta he kohtelisivat toisiaan ystävinä? Eikö Vingen tapaisella miehellä ole varaa tunnustaa nuoren miehen kuntoa? Varsin helppoa on löytää vikoja ympäristöstään ja sitten antaa laimea tunnustus: »Niin, hän on todellakin oikein kelpo nuori mies, mutta onhan hänessä sitä ja sitä ja sitä… no, kai hän sen oppii. Onhan meillä muillakin ollut oppivuotemme.»

Tämä »me muut», se on se sitkeä vastus, joka voi tehdä nuoren miehen katkeraksi ja vihamieliseksi koko elämänsä ajaksi, niin että hän itse lausuu »me muut», kun hänen aikansa tulee. »Me muut», se on pienen yhteiskunnan kirous, jossa on niin vähän paikkoja ja niin vähän mahdollisuuksia, niin että nuoret tuntevat edessään kuin muurin, jossa on raskas portti; avain on huolellisesti väännetty lukkoon, ja portinvartija sanoo vieressä: »Paikat ovat täynnä, hyvät herrat, saatte odottaa, kunnes joku näistä sisälläolijoista ystävällisesti ottaa kuollakseen, sillä vapaaehtoisesti he eivät nouse pöydästä.»

Johnsenissa on se omituista, että hänellä ikäänkuin ei ole oikeata luottamusta itseensä ja muihin. Tietenkään sitä ei ole ymmärrettävä niin, että hänellä ei olisi tuntoa omasta kyvystään. Vinge arvelee usein, että tosin hän itsekin on ollut röyhkeä nuorena, mutta se oli sulaa vaatimattomuutta sen Johnsenin kallionlujan vakaumuksen rinnalla, että hänen täytyy päästä eteenpäin — ei mutta tämä Johnsen virittää sen omituisen tunteen, että nyt hän pysähtyi siihen paikkaan, nyt hän ei rohkene antaa enempää itseään alttiiksi. Hänellä ei ole mitään kykyä intoutua, ajattelee Vinge.

Vinge tarttuu suoraan asiaan.

»Istukaa. Mitä te nyt puuhaatte?»

Joistakin rahdeista on kysymys. Johnsen yrittää tunkea tieltään Vingen yhtiön, vaikka on sovittu, etteivät he tällä paikalla esiintyisi kilpailijoina ja vaikka Johnsenin tarjoama hinta on niin alhainen, ettei se nykyään saata olla mikään ansio — siis jokin suunnitelma, jota valmistetaan.

Johnsen istuutuu ja katselee ympärilleen. Sen hän tekee joka kerta Vingen konttorissa ollessaan. Hieno huoneisto, kuuluu kuten tavallista jostakin hänen ajatuksistaan. »Huono kirjoituspöytä! Kukkia konttorissa, he ovat sentimentaalisia, nuo vanhat. Sohva on hyvä. Hän seisoo puhelemassa. Hän on siis huomannut sen. Minä hymyilen, antaa hänen puhella, kaikkihan on selvää, rahti on meidän.»

Johnsen on komean näköinen siinä istuessaan. Tiivis ja joustava. Suu on tosin vähän epäluotettava hymyssään, mutta silmät ovat siniset ja lapselliset, niihin tahtoo Vinge päästä käsiksi. Mutta Johnsen ei tahdo. Hän nousee, lausuu muutamia merkityksettömiä sanoja; ja nythän saamme nähdä, kaikkihan oli vain yritystä… hän jättää hyvästit.

»Hän valehtelee, se vintiö», lausuu Vinge itsekseen Johnsenin mentyä. »Hän valehtelee röyhkeästi päin naamaa. Niiden täytyy saada kirje sinne.» Vinge sanelee pienelle pikakirjoittajatytölle. Se on englanninkieltä. Hän kävelee edestakaisin lattialla kuin ennen komentosillalla, hän puhuu lyhyin sysäyksin, pienet venäläiset savukkeet sinkoavat hänen suustaan.

Sitten soi puhelin, nyt tulee sihteeri, pari välittäjää, taas eräs kapteeni. Työ sujuu yhä ripeämmässä tahdissa, on päästävä valmiiksi. Vinge tahtoisi mielellään päästä näkemään uutta lokaviemärilaitosta, täytyyhän päästä näkemään mitä täällä istuu päättämässä, eihän se muuten ole kuin paperia.

Hän on valmis, hän kääntyy äkkiä. Hän tuntee pistoksen rinnassaan… vai kainaloissako se on… hän tuntee kalpenevansa, hetken hän seisoo kuin keinuen, vai huoneko keinuu?

No, nythän se meni ohi.

Hän on tietenkin kääntynyt liian äkkiä. Hän sytyttää uuden savukkeen ja imee savun keuhkoihinsa.

Hän rientää asioilleen läpi kiireisen aamupäiväkaupungin, vaihtaa pari sanaa kaikkien tuttujen kanssa; kukapa ei olisi hänen tuttunsa? Täytyyhän toki elää sen kaupungin elämää, jota on osaltaan johtamassa, ja pieni lörpöttely ei ole Vingelle suinkaan vastenmielistä.

Sellainen on hänen työpäivänsä.

* * * * *

Nyt syksyllä rouva Vinge ensi kerran avioliittonsa aikana kokee rakastumista toiseen mieheen kuin siihen, jota hän on rakastanut siitä saakka kuin tuli täysikasvaneeksi ja itsestään tietoiseksi. Tämä uusi rakastuminen kestää vain neljännestunnin, mutta se saa suuren merkityksen hänelle. Ja siitä päivästä lähtien hän ei koskaan poistu portistaan katsomatta Kongens Haveen päin, katseessaan sekä itseironiaa että kumppanuustunnetta muita naisia kohtaan.

Hän tapaa Frits Johnsenin suunnilleen portillaan, ja kun on vielä tunti päivälliseen eikä rouva Vingellä vielä ole ensinkään halua mennä kotiin, niin luonnollista on, että hän noudattaa Johnsenin kehoitusta kävellä puiston ympäri… tämä iltapäivän ilmahan on kuin viiniä, joka ei huumaa, vaan ainoastaan tekee mielen juhlalliseksi ja keveäksi.

Johnsenin ilmaisema luonnonihailu on hänelle yllätys. Johnsen on kyllä ennenkin kertonut matkoistaan ja oleskelustaan idässä, missä hän ansaitsi kannuksensa, mutta rouva Vingellä on aina ollut se vaikutelma, että hän ei ole siellä nähnyt muuta kuin liiketoimia ja alkuasukkaitten elämästä vain sen verran kuin hänelle oli tarpeen. Nyt ilmenee äkkiä, että tämän liikeaistin takana on ymmärtämystä luontoa kohtaan, josta hän itse ei ole koskaan ennen ollut tietoinen, koska kukaan ei ole siihen vedonnut. Rouva Vingen tekemät aivan luonnolliset pikku huomautukset ne varmaankin houkuttelevat hänestä esiin jotakin, jossa hän mielellään viipyy ja joka saattaa hänet muistelemaan aikaa, jolloin hän kerran lapsena kulki täällä äitinsä kanssa ja tahtoi poimia kukkia kielletyiltä paikoilta.

Mutta hänen sanoissaan ei ole mitään uneksivia, hentoja syystunnelmia, hänen ja rouva Vingen käyskellessä tässä vanhassa puistossa, joka näillä tunneilla on varsin tyhjä, ei mitään siitä, mitä rouva Vinge tunsi ensimmäisen syyshämyn hetkenä katsellessaan kohti lasikuvun siintävää äärettömyyttä. Ei, Johnsen ikäänkuin käy toteamassa: tällainen on syksy täällä ja sellainen silloin, kun hänellä oli johdettavanaan puunkuljetus aarniometsistä, ja sellainen silloin, kun hän muutamana päivänä eksyi erään kaukaisen kivikaupungin puistoon. Hän tuntee syksyn selvistä, määrätyistä väreistä, kuten merimies saa rannikon tähystimeensä ja sitten purjehtii uraansa eteenpäin, mutta rouva Vingen mielestä on jotakin voimakasta ja samalla kertaa liikuttavaa siinä, että tällä kunnianhimoisella nuorella miehellä on aikaa siihenkin ja aikaa sanoa se hänelle niin vaatimattomasti ja kuitenkin epäröimättä — hän tietää täsmällisesti mitä hän tuntee.

He ovat tulleet pikku sillalle, joka johtaa kaivannon yli linnaan. Kun mieliala on sensuuntainen, virittää tämä paikka yksinäisyyden, unelman, muinaisuuden tunteen, joka on melkein valtaava. Linnan molemmat torninhuiput, suippo pääty hiekkakiviveistoksineen, portti nauhoineen ja punainen muuri tässä iltapäivävalaistuksessa, mutta ennen kaikkea liitelevä silta, joka näyttää niin keveältä veteen kuvastuessaan, ja sitten vallikaivanto joutsenineen, rapautunut kivitys, maatuneet äyräspalkit ja kaikki tämä vihanta, joka ei ensinkään kuulu kaupunkiin, molemmat vanhat orapihlajapensaat vihreine marjoineen, orjanruusut tiilenpunaisine kiulukkoineen ja veden rajassa kasvava kaisla.

Rouva Vinge laskee kätensä rauta-aitaukselle ja katselee kaivantoon päin, seuraa silmillään vettä aina kulmaukseen saakka, mistä näkyy palanen vanhaa puusiltaa… aivan kuin siellä olisi vielä vanhempi puisto kaiken tämän takana. Hän tuntee olevansa niin onnellinen siitä, että hän on keksinyt jotakin uutta ja miellyttävää tässä nuoressa miehessä, joka tähän saakka on ollut hänelle varsin outo. Hän ei oikeastaan ajattele Johnsenia, mutta keskellä kaikkea tätä rauhaa tulee hän tietoiseksi myötätunnostaan ihmisiä kohtaan sellaisina kuin he nyt kerta kaikkiaan ovat. On ihanaa elää. On ihanaa kävellä tässä tämän kyvykkään nuoren miehen kanssa, joka tuntee tämän paikan keskellä meluavaa kaupunkia.

Johnsen ei aavista mitään siitä, mitä rouva Vingessä tapahtuu. Hän on tavannut tämän sattumalta, ja hänen mielestään rouva Vinge oli harvinaisesti edukseen tänään. Oli jotakin voimakasta, jotakin nuorukaismaisen notkeaa hänen vartalossaan ja ryhdissään, mikä houkutteli Johnsenia. Hän on miekkailija, ja samalla hetkellä kuin hän näki rouva Vingen talonsa portilla, tiesi hän, miltä tämä näyttäisi tiiviissä miekkailupuvussa floretti häntä kohti ojennettuna kädessä, joka lujasti tarttuu kahvaan.

Johnsen ei oikeastaan ole mikään naisten valloittaja; hänellä on ollut vain tuollaisia huokeasti voitettuja tai huokeasti ostettuja suhteita, joita suurkaupunki lahjoittaa nuorelle miehelle, jolla on riittävästi rahaa ja joka ei kasvatuksensa eikä ympäristönsä vaikutuksesta ole saanut turhia epäröimisiä. Hän ei suinkaan suunnitellut mitään kehoittaessaan rouva Vingeä tulemaan kanssaan puistoon, hänen päähänsä ei ole pälkähtänytkään, että rouva Vingen tapainen vallasnainen lankeaisi hänen osalleen. Tämä ei kuulu siihen piiriin, jonka hän tuntee hienoista ravintoloista, missä tanssitaan pikkutunneilla ja missä hän pari kertaa melkein ällistyneenä on pidellyt rakastajatarta käsivarsillaan nuoren naisen sijasta, joka vain tahtoo tanssia valssia hempeän soiton säestyksellä miehen kanssa, joka osaa seurata tahtia ja »vie» hyvin.

Mutta kun hän sattuu luomaan katseensa alas rouva Vingen käteen, joka vapisee melkein huomaamattomasti, ja tuntee hänen äänettömyytensä, käsittää hän sillä salaisella aistilla, mikä saa miehen ja naisen ymmärtämään toisiaan, että rouva Vingessä tapahtuu jotakin, mikä lähentää heitä toisiinsa, ja sanomatta sanaakaan hän laskee omansa hänen kätensä päälle ja huomaa hänen vastaavan aivan heikolla puristuksella.

Ja samalla tulee kummallekin hyvin kiire seurata virtaavaa vettä, joka ikäänkuin vie mukanaan kuvan ulos avaraan maailmaan — kuvan rouva Vingestä vieraan herran kanssa, jonka käsi lepää hänen kädellään. Ja ikäänkuin todetakseen, että näin todellakin on, kääntää rouva Vinge silmänsä Johnseniin päin ja kohtaa hänen katseensa.

»Ei», sanoo rouva Vinge koneellisesti.

Johnsen käy aivan ymmälleen ja sopertaa:

»Eikö…?»

Ja kun hän samalla huomaa vastauksensa ja koko tilanteen hullunkurisuuden, käy hän yhä enemmän ymmälleen eikä keksi sanoa mitään muuta kuin:

»Anteeksi, mutta… mutta minun lienee pakko lähteä…»

Hän nostaa hattuaan ja astuu muutamia hieman epävarmoja askeleita sillalta hiekkakäytävälle, ja kun hän tulee muutamien pensaitten luo, jotka peittävät hänet, rupeaa hän juoksemaan. Se vaikuttaa vapauttavasti häneen. Hän juoksee pois jostakin, joka on tullut hänen ylitseen vastoin hänen tahtoaan. Hän on esittänyt naurettavaa osaa, mutta ei edes tämäkään ole nyt pääasia. Mitä, jos rouva Vinge olisi sanonut »kyllä» »ein» sijasta! Kuinka sitten olisi käynyt? Vingen vaimo. Miehen, jolla on se asema, mikä on Johnsenin tietoinen päämäärä. Herra Jumala, Vingehän on vanha mies, vielä toistaiseksi on heidän suhteensa ystävällinen, mutta se päivä on tuleva, jolloin…

Vingen vaimo! Ei, se kävisi kyllä liian mutkikkaaksi. Liiketoimet sinänsä ja yksityiselämä erikseen!

Kun Johnsen on tullut puistosta pois, hän katsahtaa tahtomattaan Vingen akkunoihin. Ei, oli rouva sanonut. Siis hän tarkoitti kai: kyllä. No niin, noloushan vähän kevenee, kun rupeaa raa'aksi. Ja tämän jälkeen Frits Johnsen ei sitäpaitsi enää ajattelekaan asiaa.

Rouva Vinge seisoo sillalla ja kuulee hänen juoksevan. Sinä hetkenä hän pitää Johnsenista. Mutta hän on käynyt vallan kalpeaksi ja alkaa vavista, niin että hänen täytyy laskea toinenkin kätensä kaiteelle. Mitä on tapahtunut? Ei mitään. Kaikki. Eikö hän siis rakasta miestään? Onko hän sitä lajia… turvaton, niin pian kuin jotakin sellaista viriää hänessä? Hän ei ole tuntenut sitä koskaan ennen, mutta jokin kerta kai on oleva ensimmäinen.

Mistä tuo »ei» tuli, joka lensi hänen suustaan? Jensistäkö? Lapsistako?
Hänestä itsestäänkö?

Hän kävelee hitaasti pois, sillalta alas puistoon. Joka askelelta, jonka hän ottaa, hän ymmärtää ei'nsä paremmin. Se ei tullut kenestäkään erikoisesta. Se tuli heistä kaikista, kokonaisuudesta, jota hän rakastaa.

Tultuaan portille, joka johtaa Kronprinsessesgadelle, suoraan vastapäätä hänen taloaan, hän pysähtyy ja katselee puistoon. Tuolla hän siis kulki… tämä nainen joka antoi vieraan nuoren miehen taputtaa itseään. Niin vaarallista saattoi siis elämä olla. Niin lujasti oli siis pidettävä kiinni siitä, minkä omistaa!

Rouva Vinge hymyilee tahtomattaan omalle olennolleen, kuin lapselle, josta pitää, mutta jota tulee vartioida.

Hänen mielensä on kuin hedelmä… äkkiä lankeaa siihen juuri se auringon ja tuulen kosketus, joka antaa sille täyden kypsyyden.

* * * * *

Rouva Vinge… rouva Vinge… hänen nimensä on Marie-Louise, mutta niinhän häntä nimittävät yhtä vähän hänen lapsensa kuin Frits Johnsen. Niin tekee vain hänen miehensä.

Heidät on kutsuttu vieraisille sinä iltana, ja kuten tavallista saavat Georg ja Annette ihailla häntä hänen täydessä komeudessaan. Marie-Louise ihailee itsekin itseään. Uusi puku on hänelle ilo, hän rakastaa hienoja pehmeitä kankaita, hän nauraa itselleen huomatessaan tarkastelevansa näytteille pantuja pukuja ja muuttelevansa niitä hieman oman makunsa mukaan. Hänhän on vain kolmekymmentäkahdeksanvuotias, hänellä on nuoren tytön mieli kaiken muun omaisuutensa lisäksi, hän on pieni pukuasioista huvitettu nuori tyttö, joka tulee käynnille ja sanoo: »Mennäänpä nyt muotikauppaan katsomaan hienoja tavaroita ja seisomaan isojen kuvastimien edessä.»

Marie-Louise seisoo salissa pukuaan silitellen. Annette menee hänen luokseen.

»Se pullottaa», sanoo hän.

»Hienoa, hienoa!» Marie-Louise astuu askelen eteenpäin. Georg käydä maleksii lattialla eikä ole näkevinään mitään.

»Aiotko sinä tanssia?» kysyy Annette. Se on hienointa mitä hän tietää.

»Kyllä, tietysti. Tule tänne.»

Ja kun Georg samalla kevytmielisesti lähestyy häntä, tarttuu hän hänenkin käteensä ja tanssii piirissä heidän kummankin kanssa. Annette laulaa ja nauraa, Marie-Louise laulaa mukana, he laulavat yhä äänekkäämmin, itse keksimäänsä säveltä, kunnes he äkkiä rupeavat laulamaan jotakin renkutusta.

»Laula mukana, poika», huutaa Marie-Louise ja pudistaa Georgin käsivartta. Ja Georg hyräilee mukana murrosäänellään, yhä rohkeammin muiden melutessa.

»Georg röhkii», huutaa Annette.

»Hän röhkii… röhkii kuin porsas», laulavat kaikki kolme, tanssiessaan yhä kiivaammin. Marie-Louise se kiihdyttää tahtia, hän vapautuu siinä yhä enemmän, hänen lapsensa, hänen kiltti uskollinen poikansa, hänen pieni suloinen tyttönsä, hänen salinsa, hänen miehensä, joka seisoo nauraen ovessa:

»Oletteko pyörällä päästänne? Eihän tässä voi koota ajatuksiaan…»

»Tule sitten tanssimaan mukaan.»

»Meidän täytyy lähteä. Automobiili on tullut.»

»Hyvästi.»

Marie-Louise suutelee kiihkeästi Georgia ja juoksee ulos.

Vinge istuu hieman takakenossa automobiilin nurkassa, hänen täytyy ikäänkuin antaa mielensä laueta päivän työn jälkeen. He ajavat valaistuja katuja pitkin, ihmisten, askelten, puhelun, naurun ääniä soluu heidän ohitseen.

Marie-Louise katsoo Vingeen sivultapäin. — Kun he kääntyvät puolipimeälle, tyhjälle bulevardille, ojentaa hän ikäänkuin sattumalta paljaan käsivartensa ja hansikattoman kätensä Vingen kasvoja kohti. Sisällä pimeydessään istuu Marie-Louise hymyillen hymyä, jossa on sekä jännitystä että voitonriemua. Hän tahtoo miehensä hyväilevän häntä juuri nyt, hän tahtoo tuntea omistavansa hänet, jokin hänessä vaatii sitä ja tekee hänet varmaksi siitä, että hän saa sen. Käsi tulee lähemmäksi Vingen kasvoja. Siinä kädessä on sekä tahtoa että hellyyttä, se tuoksuu, hehkuu pimeydessä.

Kädet puhuvat. Miehellä, joka ei sitä kuule, ei ole vaimonsa luottamusta. Vinge kuulee. Hänen silmänsä ja suunsa ymmärtävät heti. Hän tarttuu Marie-Louisen käteen ja vie sen huulilleen. Hän suutelee kättä, sormia, käsivartta. Kumpikaan ei sano sanaakaan, kumpikaan ei katso toiseen. Vinge on polvillaan hänen edessään. Hän vapisee. Hänen suunsa etsii Marie Louisen polvea, tuntee sen puvun silkin alta. Hänen suutelee hänen jalkaansa, hänen ohutta kenkäänsä ja tuntee hänen vastauksensa, sitten kättä taas, molempia käsiä, sormia, hänen rakkaita kynsiään, nyt kulkevat huulensa yli hänen pienen sormessaan olevan naarmun…

»Marie-Louise», kuiskaa hän.

Sitten Vinge taas istuu hänen vieressään, tuntee hänen päänsä olkapäällään, kohtaa hänen suunsa, hänen ruumiinsa, hänen käsivartensa, jotka painavat puolison päätä hänen kaulaansa vastaan, samalla kuin hän kuiskaa: »Mieheni, mieheni!»