II.
Rasmus Rask on iltapäivällä ulkona ajelemassa. Hän ajaa landoossaan. Automobiileja hän ei tunnusta. Ne kulkevat liian nopeasti. Ennenkuin huomaakaan, on jo kaukana metsässä, ja mitä siellä on tekemistä? Kun hän tekee puolitoistatuntisen ajeluretkensä, tahtoo hän ajaa Strogetiä pitkin, ulos kaupungista Bredgaden kautta Langeliniea ja tehdä korkeintaan pienen kierroksen Charlottenlundiin päin; niin ajeltiin siihen aikaan, jolloin jokaisella hulivilillä ei ollut ajoneuvoja.
Vielä aivan äskettäin istui hänen pieni pyylevä Sofiensa hänen vieressään, nyt ajelee Rasmus yksin. Hänen lapsensa ovat hajaantuneet ympäri maailman, hän seurustelee heidän kanssaan mitättömän vähän. He jättivät kodin aikaisin tai heidät ajettiin pois. »Minun lapseni ovat kiittämättömiä», sanoo hän, »ja vävyni ovat pelkkää pötyä». Heillä ei ole ollut samaa käsitystä rahan arvosta kuin hänellä, ja he tekivät velkoja ajatellen hänen odotettua hengenheittoaan.
Senvuoksi hän nyt Sotien kuoleman jälkeen ajelee yksinään. Hän istuu raskaasti vaunuissa, hänen seitsemänkymmentä ikävuottansa ovat raskaat kantaa. Mutta silloin tällöin hän hieman oikaisee itseään ja vetäisee hevosten hieshöyryjä sieraimiinsa. Sitten hän kumartuu eteenpäin ja keinuttaa aivan hiljaa yläruumistaan ravin tahdissa, kädet lepäävät hänen polvillaan, ja hänen huuliltaan kuuluu — äärettömän heikkona, hän ei tiedä siitä itsekään — se kuvaamattoman pieni maiskaus, minkä kieli antaa suulakea vastaan ja jota kuskit käyttävät hevosia kiihoittaakseen.
Silloin tällöin hän lausahtaa pienen kehoituksen. »Pidä hevoset kunnolla kurissa, Ludvig…»
Ludvig, joka on melkein yhtä vanha kuin Rasmus ja takaruumiistaan lihava istuttuaan suunnilleen kaksi miehenikää kuskipukilla, vastaa viemällä piiskan kasvojen eteen ja menettelee muutoin hevosten kanssa niinkuin katsoo oikeaksi ja kohtuulliseksi.
Rasmus Raskin nimi on oikeastaan Jörgensen, mutta Pörssissä ei häntä jokapäiväisessä puheessa koskaan nimitetä muuksi kuin Rasmus Raskiksi, sen hän varsin hyvin tietää, koska hän kaikista kaupungin miehistä ajaa hitaimmin ja aina kiivailee ajan kiirettä ja rauhattomuutta vastaan. »Tämä käy liian ripeästi», on hänen kertosäkeensä — hän sanoo sen lievällä juutalaisella murteella, joka on ollut hänelle arvaamattomaksi hyödyksi, kun on pitänyt voittaa näiden kööpenhaminalaisten luottamus. »Kaikki tämä käy liian ripeästi.»
Nuoruudessa hänen liikanimensä Pörssissä oli Rasmus Repo. Hänessä on aina ollut jotakin, mikä on houkutellut antamaan hänelle haukkumanimiä; hän ei ole samanlainen kuin muut. Revoksi nimitettiin häntä sekä siksi, että hän oli punatukkainen, että siksi, että hän oli niin kirotun taitava liiketoimissa. Tämä juuttilainen renki, tai oikeastaan puotipoika, joka jäi pääkaupunkiin suoritettuaan asevelvollisuutensa rakuunana, sai hämmästyttävän nopeasti pystyyn rehuaineiden kauppaliikkeen, ja paljon ennenkuin aavistettiinkaan, oli hän varakas mies, joka saattoi käyttää kopeaa kieltä vanhoja toiminimiä kohtaan. Kun se tapahtui ensikerran, tiukasti, mutta kieltämättömän elegantisti, sai hän Revon nimen, ja nyt ei hänelle enää naurettu, kun oli pakko tunnustaa hänet, hymyiltiin vain — pirun Rasmus Repo, sanottiin, ja niin hän oli perillä. Ja seuraavaa kilpailijaa, joka tahtoi tunkeutua esiin, kohtasi kiinteä liitto Rasmuksen ja vanhojen toiminimien kesken, jotka olivat ottaneet hänet piiriinsä.
Mutta valtioneuvosta hänestä ei tullut. Vaikka hän oli lahjoittanut mitä lahjoittaa piti isänmaallisiin tarkoituksiin, ja vaikka hänen päivällisilleen saapui sekä pari lakitieteen professoria että rovasti ja moniaita upseereja, ajoi yritys karille. Muutamat luulivat sen epäonnistuneen siksi, että eräs niin korkea henkilö, ettei häntä juuri sovi mainita tässä yhteydessä, sattui vetämään suunsa hymyyn, kun Rasmusta, jonka haukkumanimen hän tunsi, ehdotettiin hänelle; toiset väittivät näin käyneen siksi, että Rasmus Repo oli yhden ainoan kerran elämässään ollut liian ripeä käänteissään, hän kun eräillä ampumajuhlapäivällisillä etukäteen käytti nimitystä, jonka oli sanottu olevan hänelle tulossa, ja oli ollut liian häikäilemätön erästä korkeata ministeriön virkamiestä kohtaan, joka kostoksi ehkäisi sen. Joka tapauksessa koitui siitä vain oikeusneuvoksen titteli, josta Rasmus kieltäytyi, perustellen tätä Sofielle: »Jos sinusta tulisi oikeusneuvoksetar, pikku Sofie, niin kaikki naureskelisivat sinulle. Sinä et voi selvitä vähemmällä kuin valtioneuvoksettaren arvolla.»
Tämä oli hänelle onneksi sikäli, että hän tuli siten vasemmistolaiseksi, joka sopi paljon paremmin hänen luonteelleen, ja koska oikeiston vaikutusvalta heikkeni nopeasti, oli hänellä ilo kuulua kehittyvään puolueeseen, jossa hänen merkityksensä kasvoi kasvamistaan. Ei poliitikkona — se ei huvittanut häntä hiluistakaan, koska hän ei tahtonut tuhlata konttoriaikaa valtiopäivien istunnoissa — vaan miehenä, joka kuului Pörssin vakavaan siipeen ja siten loi edullista valoa tämän puolueen ylle, jota pääkaupungin pomot kohtelivat olkapään kohautuksella, ja jonka talo muodostui kokoontumispaikaksi, missä monet merkitsevät henkilöt tapasivat toisensa. Hänen päivällisensä saivat mainetta, ja itse hän viihtyi oivallisesti näissä juhlissa, joissa Kööpenhaminaan kokoontuneet yksinkertaisemmat, itsetietoiset ja usein rattoisat maalaispatruunat olivat kunniavieraita ja tekivät mahtavia aukkoja Sofien tukevaan ruokaan ja Rasmuksen väkeviin viineihin. Ja pari juristia ja upseeria ja erään rovastin — joskin muutamasta maalaiskunnasta — saattoi myös hankkia, sikäli kuin kehitys meni eteenpäin.
Vähitellen tuli tukkukauppias Rasmus Jörgensenistä mies, jolla oli merkitsevä asema monella alalla. Hän oli sitkeä. Sillä välin kuin useimmat, jotka olivat olleet mukana hänen astuessaan ensimmäisiä askeleitaan, luopuivat kamppailusta, kesti hän sen yhä, vaikka revon turkki alkoi vivahtaa punaisesta harmaaseen, mikä sivumennen sanoen sopi hänelle. Hänen liikkeensä säilytti luotettavan leimansa, hän ei halunnut siihen mitään poikaa tai vävyä, kuten muut, saattaakseen sen uhkapeliin tai ulkomaisen luoton varaan; hän jäi »vanhan hyvän ajan» mieheksi. Kerrottiin juttuja hänen älykkäistä, kokeneista vastauksistaan, hän pääsi tukkukauppiasyhdistyksen komiteaan, tuli monen oivan johtokunnan jäseneksi, ja kun se todellinen valtioneuvos, joka oli ollut erään laivayhtiön puheenjohtaja, kuoli niin sopivasti ennen suurta yhteenliittymistä, kohosi Rasmus, joka oli ollut varapuheenjohtaja ja hyvin huomattava liiketuttava, vallan luonnollisesti yhdistyneiden laivayhtiöiden puheenjohtajaksi.
Rasmus Rask istuu leveästi hyvinvoinnin ja kansalaisten kunnioituksen hartioilla ajellessaan landoossaan, molempien suloisesti tuoksuvien hevostensa vetämänä ja lihava Ludvig kuskipukilla.
Sää on ihana, Rasmus käy lyyrilliseksi ja sanoo:
»Tänään ajetaan satamansarvelle.»
Ludvig ajaa ulospäin Langelinielle. Rasmus tirkistää käveleviä naisia — hän hymyilee muistellessaan, kuinka kiukkuiseksi Sofie saattoi tulla huomatessaan sen — ja huomioi, kuinka monta hänen laivoistaan purjehtii satamaan ja sieltä pois. Aurinko paistaa yli kaiken.
Heidän tultuaan aallonmurtajalle Rasmus laskeutuu kävelemään, sillä välin kuin vaunut kääntyvät. Ja luonto vaikuttaa häneen niin voimakkaasti, että hän, joka muuten ei milloinkaan ole liikkeessä, saa halun astella majakalle saakka, parikymmentä askelta. Hän ei ole ollut siellä koskaan ennen, hän tuntee olevansa kelpo vanha herra. Yks kaks, yks kaks, keppi kopsaa betonia vastaan. Hän tulee loistavalle tuulelle nähdessään siellä penkillä kaksi päivällisvierastaan: puoluejohtajan ja puoluetoverin.
»Mitä näenkään», huudahtaa Rasmus, »tapaako täällä tuttavia?»
Niin, sehän totisesti on varsin luonnollinen asia. Puoluetoverin pitää lääkärin määräyksestä ainakin kerran viikossa tehdä tämä kävely ennen päivällistä, muuten hän kuolee sydäntautiin. Aallonmurtajalla hän toki ei missään tapauksessa joudu komiteojen kokouksiin. Ja puoluejohtaja haaveksii mielellään täällä ulkona, hän on lyyrikko — kuinka hän muuten olisi sietänyt elää monta sataa vuotta pelkässä taktiikassa? Hänen pikku runonsa ja isänmaalliset laulunsa, jotka ovat hänen ylpeytensä, kun ne nimettöminä julkaistaan maaseutulehdissä, syntyvät hänen astellessaan täällä majakan ympärillä. Kaikilla hänen säkeillään on sama poljento. Hänen unelmansa on, että kerran, kun hän saa muistopatsaansa, huomataan, että hän oikeastaan olikin suuri runoilija. Puoluetoveri on keskeyttänyt hänet toiseen säkeistöön:
»Tanskan lippu hulmuaa
Yli Salmen suurten laivain…»
ja ruvennut punomaan juonia hänen kanssaan lakosta Vingen yhtiötä vastaan. Puoluejohtaja sulkee taas kasvonsa ja on taas pelkkää valkeata partaa ja tukkaa.
Rasmuksen tullessa alkaa puoluetoveri rykiä, sohia johtajaa kyynärpäällään ja räpytellä pullistuvilla silmillään. Lopuksi tuprahtaa hänestä kuin savu laivanpiipusta: Mitä johtokunta sanoisi lakosta? Eikö olisi syytä puhua vähän järkeä Vingelle? Rasmus katsoo puoluejohtajaan. Mitä tämä sanoo?
»Juttu on lykätty muutamaksi viikoksi», kuuluu parran sisästä.
Lykätty… lykätty… puoluetoveri on noussut ja tarttunut Rasmuksen takinrinnukseen. Tässä on toimittava ripeästi, muuten luopuu yhä useampia. Ei totisesti ole hänenkään mieleensä, että työmiesten pitää saada korkeampi palkka, mutta politiikka ei siis olekaan kuria — kun jokainen tempoo omaan suuntaansa, miten silloin käy kokonaisuuden? »Minä siis äänestän palkankoroituksen puolesta, mutta niin eivät ajattele kaikki…»
»Teidän pitäisi puhua hieman hänen kanssaan ajoissa, tukkukauppias Jörgensen. Mitä oikeastaan luulette osakkeenomistajienne sanovan, jos he saavat maksaa siitä huvista, että heidän johtajansa komeilee valtuustossa erikoismielipiteineen?»
Puoluejohtaja nousee ja puristaa vaiteliaasti herrojen kättä. Rasmuksen mielestä täällä tuntuu vetoa, hevosille ei ole myöskään hyväksi seisoa tuossa odottamassa hiestyneinä. Puoluetoveri hölkkää yksin kotiinsa. »Amalie», sanoo hän lusikoidessaan olutkeittoa suuhunsa — hänellä on kiire, piirijohtokunnassa on tänä iltana kokous — »nuo kirotut kävelyt ovat sentään joksikin hyödyksi; minulla oli tänään hyvin tärkeä neuvottelu ulkona aallonmurtajalla».
Rasmus ei katsele laivojansa eikä naisiansa ajellessaan kotiinsa. Hänen aivonsa sulkeutuvat hitaasti Vingen ympärille. Pitääkö hänen kanssaan nyt ruveta rettelöimään? Rasmus ei voi sietää häntä; on jotakin kohtalokasta siinä, että nämä kaksi ihmistä ovat tavanneet toisensa; he ovat yhtä erilaisia kuin juutalainen kyntöhevonen ja kilpa-ajoratsu, ei ole mitään järkeä siinä, että heidät valjastetaan yhteen. Kaiken sen, minkä Vinge on saanut lahjaksi, sen kohtasi Rasmus ponnistellessaan ylöspäin ja sitä hän ei voi koskaan hankkia itselleen — hän tietää varsin hyvin, että jos hän sen voisi, olisi hän valtioneuvos jo aikoja sitten. Hän ajattelee Vingeä melkein yhtä suurella vastenmielisyydellä kuin tätä juttua.
Mutta sitäpaitsi on olemassa toinen paljon kouraantuntuvampi syy siihen, että Rasmusta haluttaa antaa Vingelle pieni löylytys. Vingellä itsellään ei siitä ole mitään aavistusta.
Rasmus kumartuu eteenpäin ja katsahtaa hevosiin.
»Pidätä vähän vasempaa, Ludvig!» Hän koettaa ajatella jotakin muuta, mutta se pyrkii esiin, tuo kohtaus Vingen kanssa… silloin…
Sofie eli vielä silloin. Oli herrakutsut, Vinge oli myös pyydetty. Aterian jälkeen, kun vielä seisoskeltiin salissa, johduttiin puhumaan jalokivistä. No niin, Rasmus oli itse johdattanut puheen siihen, sillä hän oli äskettäin lahjoittanut Sofielle hyvin kalliin koristeen sen johdosta, että tämä oli täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Hän antoi Sofien mennä hakemaan kalleutensa ja näytteli niitä. Vuosien kuluessa oli niitä kerääntynyt monta, sillä Rasmus käytti niitä kotirauhan ostoon, kun Sofie oli saanut hänet kiinni ilmeisestä uskottomuudesta, ja sitäpaitsi jalokivet ovat eräänlainen pääoman sijoitus.
»Tämä on siis rubiini… ja tämä tässä rannerenkaassa on timantti, ja tämä on topaasi, ja tuo vihreä on… on… miten sitä nyt taas nimitetäänkään… sma… sma…»
— »fiiri!» sanoi Vinge, joka seisoi piirissä ja oli hilpeällä päällä.
»Niin», sanoi Rasmus ja nyökkäsi kiitollisena hänelle, »se on hyvin harvinainen smafiiri!»
Samassa näki hän seuran nauravan ja käänsi kasvonsa pois. Sofie näki sen myös ja tempasi kalleudet itselleen, hän ymmärsi tehneensä tökeryyden, Vinge oli saattanut hänet häpeään professorien, upseerien ja rovastin edessä, maalaispatruunien läsnäollessa, syötyään hänen ruokaansa ja juotuaan hänen viiniään.
Tämähän oli vallan mitätön seikka, nenäkkyys, poikamaisuus… safiiri, smafiiri… sehän on yhdentekevää. Mutta Rasmus oli siis tehty naurunalaiseksi seisoessaan omassa salissaan kehuskelemassa. Tuo meriupseeri tuolla, yhteiskunnan toiselta siiveltä, on sen tehnyt, ja se syöpyy karkean talonpoikaislihan läpi sydämeen saakka ja siellä se piilee vuosikausia. Niin, sanalla sanoen, tuo Vinge olkoon varuillaan!
Tästä hetkestä on lakko ja Vingen suhde siihen tullut yhdeksi niveleksi
Rasmuksen hitaissa pohdinnoissa.
* * * * *
Onneksi Vinge ei osaa arvostella lähimmäisiään oikein. Hän on huono ihmistuntija.
Pessimistit eivät koskaan erehdy, mutta he eivät ilostu siitä. Vinge on optimisti, hän ei koskaan kiinnitä huomiota siihen, että pessimistit seisovat nurkassa huokaamassa: Tästä ei koidu hyvää! Vinge saa niin paljon toimitetuksi, koska hän lähtee siitä edellytyksestä, että hänellä on paljon työtovereita. Ja hänen onnistuu tosiaankin usein saada ihmiset temmatuksi mukaan. He ikäänkuin eivät voi vastustaa tätä miestä, joka on niin iloinen työstään, niin kiinni siinä, ja joka niin ajattelemattomasti paljastaa itsensä niille, joiden kanssa hän kulloinkin on tekemisissä. Perästäpäin monet katuvat, että ovat antaneet hänen temmata itsensä mukaan, ja sysäävät syyn harmistaan Vingen harteille. Mutta siitä hänellä ei ole mitään aavistusta.
Huonot ihmistuntijat ne tekevät suurimman työn. Heitä eivät epäilykset kalva, eivätkä he tuhlaa aikaansa juoniin ja vastajuoniin. He eivät aloita päiväänsä epäluuloisina ja väsyneinä. Joka aamu he sanovat itselleen: Tänään minä teen sen ja sen, siihen ja siihen ihmiseen minun pitää päästä käsiksi, tosin Rasmus Rask ei ole mikään hieno mies, ja sanotaanhan, että hän on kettumainen, mutta hän on kykenevä mies ja hänellä on myös kokemusta, ja minäpä puhun hänelle tuosta kujeesta, minkä Frits Johnsen on minulle tehnyt… no niin, Johnsen on petkuttanut minua, mutta tulimmaista, hän tahtoo päästä eteenpäin, ja sentähden minä pidän hänestä, ja emmepä me tosiaankaan kuole tuosta tappiosta, mutta meidän täytyy siis olla sitä enemmän varuillamme… ja sitten on tuo juttu valtuustossa, niin, mutta kun he huomaavat, että tässä on minulla tosi kysymyksessä, elinkysymys siitä, pitääkö minun ensinkään olla julkisessa elämässä mukana, kun minulla itselläni on tällainen käsitys työn arvosta, niin kyllä he ymmärtävät minut… he ovat vain niin tottuneet siihen, että kaiken pitää mennä vanhaa hölkkää, mutta itse asiassa he taipuvat vakaumuksen edessä… hän oli oikeastaan mahdottoman miellyttävä tuona iltana, toimittaja Helsing, ja puoluetoverihan on vain rähisijä, jolla on liian paljon sylkeä suussaan…
Näin tuumiskelee Vinge, joka ei älyä ihmisiä, ja hän puuhailee pitkän aamupäivän konttorissaan. Ja unohtaa aivan pohtia sitä, että olisi mahdoton kestää keskellä maailman melskettä, elleivät pessimistiset ihmistuntijat vallan hiljaa kävisi järjestelemässä ja sormeilemassa koneistoa, hillitsisi milloin mitäkin ratasta ja ikäänkuin panisi siihen huopapäällystä, joka on kudottu epäluulosta ja laskelmista. Niinpä niin, optimistit, huonot ihmistuntijat, onnelliset ihmiset tekevät työn, mutta toiset panevat nuoran Vingen jalkaan, muuten hän pillastuisi ja karkaisi tiehensä. Nyt he vetävät nuorasta aivan keveästi, hän ei sitä vielä huomaa.
Hän ei huomaa, että Rasmus Revolla on Sofien smafiiri esillä ja hän taas kuulee tirskuntaa ympärillään… sen vanhan jutun on Vinge jo aikoja sitten unohtanut, ja jos tilaisuus tarjoutuisi, tekisi hän saman tyhmyyden uudelleen tänään ja unohtaisi sen huomenna. Mutta Rasmuksella on ollut monet mietteet näinä päivinä. Kuinka nyt lieneekään Pörssissä sukeltanut esiin, että lakko on tekeillä laivayhtiössä ja osakkeet ovat alhaalla. Rasmus on suuri osakkeenomistaja, hänen omaisuutensa sulaa kokoon näinä päivinä, ja vaikka hän ei aiokaan myydä mitään, niin eihän hän kuitenkaan pidä siitä. Ja tuo rahtijuttu, jonka Vinge on hänelle esittänyt, ei suinkaan kevennä hänen mieltään. Rasmus ajaa konttoriin. Ludvig voi jaloitella hevosia Amaliegadella lähetystöjen edessä sen ajan.
Rasmus tahtoo koetella Vingeä. Puhuuko hän jotakin lakosta? Ei sanaakaan. Hän puhelee tuosta Johnsenista.
»Niin», sanoo Rasmus, »siinähän me olemme olleet vähän liian hitaita liikkumaan».
Vinge tulee ajatelleeksi haukkumanimeä ja hymyilee. Se kiukuttaa Rasmus Raskia. Kuka silloin hymyilee, kun häntä on vedetty nenästä liiketoimissa? Tuo Vinge ei sitten koskaan ole muuta kuin meriluutnantti, joka on joutunut väärälle paikalle. Rasmusta oikein haluttaa nähdä tuota Johnsenia.
»Puhutaanpa vähän kahden kesken sen junkkarin kanssa.» Vinge voi varsin hyvin telefonoida Johnsenille, he ovat hyvissä väleissä, pystyvä nuori mies.
»Niin, käyhän laatuun puhella», ajattelee Rasmus.
Johnsenilla on konttorinsa aivan läheisyydessä, ja hän tulee heti, hän tahtoi näet myös mielellään tavata puheenjohtajaa.
Rasmus on suurenmoinen, kauppias aina leveihin sormenpäihin saakka. Viisas, vaitelias, vaaniva, mutta samalla rakastettava, hän on omassa elementissään, se tekee kaikki ihmiset kauniiksi. Hän tarttuu asioihin kuin seppä vasaraansa ja pihtiinsä, kuin puuseppä höyläänsä, yht'aikaa pontevasti ja miellyttävästi. Johnsenin ja hänen tarvitsee puhella vain neljännestunti, kun he jo saavat vainua toisistaan.
Epäluotettava koira, äännähtää oikealla paikalla Johnsenin ajatuksissa, on hitaasti voitettava, muuten se puree. Kelpo äijä, joka oikeastaan ihailee minun toimintaani.
He ovat kuin yksin huoneessa, Vinge istuu itsekseen, hänen on hauska katsoa heitä.
Rasmus on saanut kyllikseen täksi päiväksi. Hän istuutuu landoohon ja jatkaa matkaansa. Tuosta Johnsenista voi tulla epämiellyttävä kilpailija, mutta hänessä on ainesta kunnon johtajaksi. Ja Vingellähän on niin paljon muuta. Politiikka… ja ties mitä. Voihan sitäpaitsi ostaakin Johnsenin ja hänen laivansa, eihän niitä ole niin monta.
Vinge lyö Johnsenia olalle.
»Eikö hän olekin suurenmoinen, tuo minun Rasmukseni! Tehän tulitte mainiosti toimeen. Mutta kuulkaa nyt vakava sana: me kilpailemme gentlemannien tavoin, muistakaa se?»
»Eikö hän oikeastaan ole tyhmä», kuuluu Johnsenin aivoissa, hänen sytyttäessään yhden Vingen savukkeista ja hyvästellessään.
Niin, Vinge on tyhmä näinä päivinä.
Aluksi hän ei näe puoluejohtajankaan lävitse, kun tämä käy hänen luonaan.
Tarkemmin ajatellen — kun nyt palkkakysymys tulee esiin, niin pitäköön
Vinge vain puheensa! Niin, eikö totta, sitähän Vingekin ajatteli.
Kunnon väkeä!
Kyllä.
Ja hän saa kernaasti tuoda esiin koko aineistonsa.
Kyllä.
Sillä se on kuitenkin oleva vapauttava sana monelle puolueen jäsenelle, ja sosiaalidemokraateillekin on terveellistä kuulla se kerran.
Vinge säteilee! Hän on voittanut! Hänen uskonsa ihmisiin on voittanut.
Kyllä.
Puheenjohtaja puristaa hänen kättään. Hän on vanha, mutta häntä voi vielä vallan hyvin lämmittää nuori into ja usko. Ja hän haluaa mielellään kuulla kauniin, oivasti rakennetun puheen. Yhtä vähän kaunopuheisuutta kuin lyyrillistä paatosta pidetään ansionsa mukaisessa arvossa meidän päivinämme. Kun Vinge sitten on lopettanut puheensa, on hänen vain lisättävä, että asian nykyisellä kannallaan ollessa hän ei äänestä.
Mitä tämä on? Vinge hätkähtää ja on vähällä kaataa tuolin kumoon.
Niin, sanoo johtaja, jos Vinge sekä puhuu että äänestää vastaan, saa hän osan puoluetta mukaansa ja yhden noista niinsanotuista villeistä, se on niistä, jotka ovat sidotut molemminpuolisesti… voisi melkein sanoa käsistä ja jaloista. No niin, Herra Jumala, nämä omituiset ihmiset eivät siis voi sietää erikoismielipiteitä. Mutta jos hän tyytyy vain puhumaan ehdotusta vastaan, niin hän on puoluetoverin tarmokkaiden toimien johdosta varma siitä, että nämä rakastettavat, mutta vähän vaivalloiset kumppanit äänestävät niinkuin heidän tulee. He tulevat arvelemaan, että heidän käsityskantaansa on kylliksi tehostettu hänen puheessaan, jos siitä vain tulee pitkä ja sisältörikas, he pyytävät sitten puheenvuoroa ja ilmoittavat vallan lyhyesti yhtyvänsä häneen ja äänestävät sitten niinkuin tulee, perustellen tätä niin, että periaatteessa he ovat aivan yhtä mieltä sosiaalidemokraattien kanssa: korkeampi palkka koko joukolle. Sehän on Vingenkin mielipide, mutta koska hän nyt ei tahdo äänestää ehdotuksen puolesta ja on niin outo asiassa — niin varjelkoon, tämän yhden kerran…
Ah, puoluejohtaja on totisesti järjestellyt paljon mutkikkaampiakin asioita. Siis: Vinge puhuu, muttei äänestä. Ken osoittaa itsekieltäymystä, vahvistaa isänmaata. Tunnustus tulee kerran.
Pisara pessimismiä putoaa Vingen sieluun, ja vastahakoisella äänensävyllä hän kysyy:
»Entä jos minä en teekään niin, miten käy silloin?»
Puoluejohtajan sielu on poistunut hänen ruumiistaan ja liihoittelee lyriikan kukkaskedoilla, vain tukka ja parta viipyvät maan päällä. Vinge ei siis voi saada mitään vastausta, kokous on loppunut.
* * * * *
Lakko! Sana on sanottu. Ahnein, nopsin basilli yhteiskunnan ruumiissa. Sosiaalidemokratia neuvottelee. Myötätuntoisuuslakko, ei yksityisten laivayhtiöiden työmiesten, vaan koko yhtymän lakko. Näin saadaan laveampi neuvottelupohja. Vingen vastuu käy laajasisältöisemmäksi. Se merkitsee, että hänestä saadaan parempi ote. Alkaa kuulua mutinaa. Helsingin lehti referoi vain, sitten tulee artikkeli mielialasta. »Amicus» metsästää muilla mailla, nyt täytyy Helsingin itsensä tarttua asiaan. Kun Vinge sattumalta tapaa hänet kadulla, ei Helsing pysähdy jutteleman vähän kalastuksesta ja korkeista huoneista ja sanomalehtensä töhrijöistä, vaan kiiruhtaa ohi.
Monia tarinoita kerrotaan sadun hurjasta ajosta. Talonpojat kömpivät peitteen alle, kun se kiitää yli katon ulvovine otuksineen ja herättää yön huuhkajat ja lepakot horroksestaan; se on kuolleiden yö. Se on oikein omiaan romanttisille runoilijoille. Se on niin maalauksellinen, tuo hurja ajo. Yö, eläinten punaiset, höyryävät kielet, pimeässä hehkuvat silmät, valkeat haamut liehuvine sumuvaippoineen… joutavia asioita, tuulen pieksämistä! Ihmiset sulkevat silmänsä, kömpivät peitteen alle ja tuntevat vasta sitten, kuinka suloinen olo on.
Me osaamme tehdä tuon paljon paremmin nykyään. Mutta me emme vedä kuningas Volmerin miehiä varustuksineen asehuoneesta. Me käytämme oikeita eläviä miehiä. He istuvat kokouksissa punaisten pöytien ympärillä, he puikkelehtivat käytävissä, he seisoskelevat kadunkulmissa, he vetävät toisensa akkunaloukkoihin ja kuiskivat, he puhuvat laveasti puhujalavoilta, he istuvat toimituksissa laskien rivejänsä, he käyttävät suuria sanoja ja toisia vallan pieniä; ensin tulevat juhlalliset ja kunnialliset, sitten taivaltavat ironiset ja pisteliäät, ja viimeisinä kääpiöt, jotka entisaikoina menivät piiloon ajon lähestyessä, mutta joita nyt kuhisee maasta esiin, jotka hoilaavat, virnistävät ja ovat mielissään: olkaa varuillanne, nyt me lyömme häntä!
Läpi kaupungin käy hurja ajo. Ei yli kattojen, ei, vaan pitkin katuja, sisään taloihin, huoneistosta toiseen, yhä hurjemmin, kaikki mukaan, täällä on yksi, jota pitää lyödä, eilen hän oli vapaa, tänään voimme saada hänet kiinni, jos meitä onnistaa; eilen hän oli onnellinen, sallimmeko me sitä? Hän alkaa luisua, hän horjuu hieman… oi, katsokaa, hän luisuu, hän horjuu, olkaa nyt reippaita miehiä, »herättäkää hevoset laitamiltaan, kylkihin kultaiset kannukset vaan», ja antakaa katujen ja kujien loan roiskua hänen jälkeensä. Ajo! Mistä se tulee? Ken kuljetti kapulaa? Ken puhalsi ensin torveen?
Kukaan ei sitä tiedä. Sinäkö se olit? Pysähdy, vastaa, tuhat tulimmaista, sinäkö se olit? Minäkö? Kuinka se voi pälkähtää päähäsi? Mieshän on ystäväni! Minä sanoin juuri: antakaa olla, minä sanoin; minä tein kaiken estääkseni sen. Sinähän se siis olit — miksi punastut? Miksi silmäsi hiipivät minusta pois? Minäkö? Kuinka se voi pälkähtää päähäsi? Hänhän on ystäväni. Juuri näinä päivinä minä olen osoittanut hänelle ystävyyttäni. Kutsuin hänet suurille päivällisille ja kirjoitin: Rakas ystävä… harras veljesi… Ja muille minä sanoin: antakaa olla, sanoin. Ei, se oli tuo tuossa. Hänkin kieltää. Näin he rientävät ohitse.
Näin he liittyvät yhteen, näin he yllyttävät toisiaan, näin he kieltävät kaikki kuorossa, joka alati kasvaa, että he eivät ole ajossa mukana, mutta kun nyt on näin käynyt, niin eteenpäin, eteenpäin, hänen jälkeensä — emmekö pian saa häntä käsiimme, emmekö pian ole osanneet hänen sydämeensä? Eläköön, täällä on verisiä jälkiä tiellä, olemme osanneet, hänen sydämensä vuotaa verta…
Ei vielä, Vinge ei vielä tiedä ajon alkaneenkaan. Mutta hän luulee kuulevansa torventoitotusta kaukana metsässä. Hän alkaa kuunnella. Hän tuntee omituista epävarmuutta, ihmisillä on niin kiire, he eivät pysähdytä häntä, kuten heidän on tapana.
Marie-Louise odottaa. Hän huomaa, että Vingellä on jotakin mielessään. Päivällispöydässä hän oli väkinäisen vilkas, laski Georgin kanssa leikkiä sellaisella tavalla, että poika katsoi häneen melkein pelokkaasti, ja kun Annette rupesi vallattomaksi ja tuli kolistelleeksi haarukkaansa lautastaan vastaan, häivähti vaivautunut ilme hänen kasvoilleen.
Vinge ei ole sanonut mitään Marie-Louiselle. Heidän juodessaan kahvia hän tavallisesti kertoo hänelle yhtä toista päivänsä kulusta. Sen hän on viime aikoina unohtanut. Hän joko vaipuu ajatuksiinsa istuessaan kahvikuppi kädessään tai menee kiireesti omaan huoneeseensa. Hän on ollut kiivaskin jonkin kerran. Mitättömät pikkuseikat ovat saaneet hänet kärsimättömäksi. Hänen katseessaan on ollut jotakin kuin hän ei näkisi Marie-Louisea häntä katsoessaankaan.
Marie-Louise huomaa sen, siksi että hän rakastaa Vingeä. Hän tahtoisi auttaa tätä, mutta ei voi sitä vielä tehdä. Tämä on rakkauden syvin tuska, naisen ja miehen yhteinen. Sinä tahdot päästä rakastettusi maailmaan. Koetat kaikkea. Portti on suljettu. Se portti, joka ennen lennähti auki, kun vain henkäisitkin siihen. Lennähti auki kuin hymy rakastettusi kasvoille, ja sinä kuljit autuaana eteenpäin, ei, sinä liitelit, jokainen lausumanne sana liiteli, vähäpätöisinkin arkisana liiteli väreilevässä yhteisymmärryksessä yhä syvemmälle äänettömyyteen.
Äänettömyyttä Marie-Louisen ja Vingen välillä. Saattoi tulla tällaisia onnellisia iltoja, jotka olivat kuin aselepo hänen rauhattomassa elämässään. He istuivat kumpikin huoneessaan, Vinge työnsä ääressä, Marie-Louise omansa, kirjan, ompeluksen ääressä; silloin tällöin meni Marie-Louise hänen luokseen tai hän seisoi ovessa katsellen Marie-Louisea, he vaihtoivat vain pari sanaa, mutta heidän välillään oli virta, se tuntui toisesta toiseen, he tiesivät mitä he omistivat.
Mutta kun portti on suljettu, seisot sinä niinkuin köyhin ulkopuolella. Sinä tiedät, että sen takana on tuska, alakuloisuus, toivottomuus. Sinä katsot rakastettuasi, hänen katseensa on tyhjä, toivoton. Rakastettusi puhuu, ääni on väsynyt. Mitä on tapahtunut? Miks'et saa auttaa, miks'ei sinulla ole voimia murtaa porttia? Tällaisina hetkinä liian töykeä ihminen lyö iskun toisensa jälkeen suljettua porttia vastaan, ja liian nöyrä polvistuu rukoilevasti ja suutelee kynnystä, ja sisäpuolella oleva kuiskii: »Et saa… et saa… älä nyt anna minun tuntea itseäsi sellaiseksi.»
Marie-Louise ei ole töykeä eikä nöyrä. Hän odottaa. Valo lankeaa yli hänen joustavan vartalonsa, yli hänen voimakkaiden käsiensä, jotka ovat maailman lempeimmät niitä kohtaan, joita hän rakastaa; silkkilanka ei katkea, kun hän vetää sen läpi koruompeluksen kirjavan mallin, eikä kenkään ole näkevä, että se värähtää hiukan.
* * * * *
Vinge kävelee edestakaisin huoneensa lattialla. Nyt hän pysähtyy suljetun salinoven eteen. Miks'ei hän avaa sitä ja mene Marie-Louisen luo? Siksi, että levottomalta tunteelta, jonka vallassa hän on, puuttuu sanoja.
Mikä oikeastaan on kysymyksessä?
Kenties se on vain hänen päähänpistonsa, että johtokunnan kokouksessa tänään oli vallalla töykeä sävy. He ikäänkuin kömpivät nahkaansa. Kun hän hymyili, olivat he kaikkein vakavimman näköisiä. Ja Rasmus istui siellä pöydän päässä jäljitellen edeltäjäänsä valtioneuvosta. Tuo Johnsenin juttu tuli esiin yhä uudestaan. Niinkuin Rasmus olisi tahtonut jännittää sen vielä merkityksellisemmäksi kuin se ansaitsi. Moneen kertaan mainittiin Frits Johnsenin nimi. Sellaista kilpailijaa on pidettävä silmällä. Pystyvä nuori mies. Rasmus antoi tietoja hänestä, kuin olisi tuntenut hänet perinpohjin, ja kuitenkin hän oli tavannut hänet vain tuon yhden kerran.
Niin, oliko todellakin niin? Mistä Vinge sai sen epäluulon? Hän karkoittaa sen, mutta silloin juolahtaa jokin toinen puoli asiaa hänen mieleensä. Viimein hän on palauttanut muistiinsa jokaisen Rasmuksen lausuman sanan. Ja toisten ilmeet. Kokonainen pieni näytelmä esitetään hänen mielessään. Se vaivaa häntä kuin sävel, josta ei pääse rauhaan.
Ja vielä toinenkin seikka saattaa hänen mielensä alakuloiseksi. Hän ei voi olla ajattelematta Svendseniä, vanhaa Svendseniä, jonka hän karkoitti apen liikkeestä. Sellaista ei ihminen vallitse. Ajatus, jota ei ollenkaan tahdo tunnustaa ajattelevansa, yhtyy toiseen, ja ne vyöryvät eteenpäin kuin lumipallo, joka tulee yhä suuremmaksi.
Vinge ei ole ollenkaan sanonut itselleen, että Frits Johnsen saattaisi käydä hänelle vaaralliseksi, ei myöskään, että Rasmuksen tietenkin täytyy tarkoittaa jotakin sillä, että hän useita kertoja mainitsee hänen nimensä, ja kaikkein vähimmin on Vingen päähän pälkähtänyt, että hänen saattaisi käydä kuin Svendsen-vanhuksen… mikä ajatus… eihän tässä ole mikään vertailu mahdollinen… ei, hän ei ole sanonut sitä itselleen, ei myöskään kuiskannut sitä, se ei ole mikään selvä ajatussarja, mutta on kuitenkin jotakin… jotakin hänessä… tietymätöntä mistä se tulee…
Svendsen… Jumala tiesi, miten hänen oikeastaan kävi. Ehkä
Marie-Louise tietää? Voihan mennä häneltä kysymään. Tuleehan hän,
Vinge, samalla astuneeksi tuon kynnyksen yli. Hetken hän seisoo
hymyillen nolona itsekseen.
Vihdoinkin! Marie-Louisen silkkilanka värähtää niin, että hänen täytyy tehdä pistos mahdollisimman nopeasti. Vinge vaeltelee permannolla… aivan kuin Georg, ajattelee Marie-Louise.
»Sano minulle… en tiedä, kuinka olen tullut sitä ajatelleeksi…
Svendsen… vanha Svendsen konttorista… miten hänen oikeastaan kävi?
Sinähän tunsit hänen vaimonsa, eikö niin? Oletko koskaan kuullut
hänestä mitään?»
Marie-Louise ei sano: miksi sinä sitä kyselet? Hän vastaa:
»Kyllä, minä tiedän varsin hyvin, kuinka hänen kävi. Minä tapasin hänen vaimonsa muutamia vuosia myöhemmin.»
»No?»
»Ensin hän oli sairaana jonkin aikaa.» »Sairaanako?»
»Niin. Mielisairaana.»
Marie-Louise ei ole koskaan tahtonut sanoa sitä Vingelle. Mutta kai sen täytyi käydä välttämättömäksi nyt, kun Vinge kysyy.
»Mielisairaanako? Johtuiko… johtuiko se siitä…?»
»Kyllä. Hän oli saanut halvauksen.»
»Entä sitten? Myöhemmin?»
»Hänen täytyi lähteä pois kotoa. Ensin johonkin hoitolaan, sitten maalle erään sedän luo, joka oli puutarhuri. Siellä hän virkistyi, ja silloin kun minä puhelin rouva Svendsenin kanssa, oli heidän aikomuksensa ottaa puutarhuriliike haltuunsa niillä rahoilla, mitä oli jäljellä siitä summasta, jonka hän sai lähtiessään.»
Vinge kävelee edelleenkin lattialla. Marie-Louise ei sano: tule nyt kertomaan minulle mikä on kysymyksessä. Sen täytyy siis olla jotakin konttoria koskevaa. Mutta hän puhuu muista asioista.
Vinge tulee lähemmäksi ja lähemmäksi. Nyt hän seisoo Marie-Louisen takana, tämä huomaa Vingen käden tuolillaan. Hän tulee siinä seisoessaan yhä tyynemmäksi. Marie-Louisehan on niin tyyni. Kaikki on niin rauhallista täällä sisällä. Pikku pronssikello tikuttaa pianolla melkein äänettömästi. Vinge ei viitsi kertoa Marie-Louiselle kaikkia typeriä ajatuksia, joita hänellä tänään on ollut. Hän karkoittaa ne. Marie-Louise on voittanut. Vinge unohtaa todellakin.
Mutta Marie-Louise muistaa.
* * * * *
Toinen ilta. Marie-Louisen veli on käynyt heitä tervehtimässä. Valdemar väittää, ettei hän ole koskaan elämässä tehnyt mitään. Hän sanoo sen yhtä vähän uhmaillen kuin ylpeillen tai anteeksipyytäen. Herra Jumala, hänellä on niin paljon rahaa kuin hän tarvitsee, ja Vinge, joka on ollut hänen ystävänsä lapsuudesta saakka, — he ovat samanikäisiä — Vingehän hoitaa kaikki.
»Kun minä menen puhelimeen», lausuu Valdemar, »soittaakseni vaatturilleni ja kirjakauppiaalleni, ajattelen minä: No, pikku Jens, voitko nyt juosta toimittamaan tämän minulle? Ja sinä olet aina halukas, paitsi kun sinä ilmoitat: minulle väärän numeron, siksi että sattumalta istut tällä hetkellä toisessa johtokunnassa, hoitamassa minun kadunkivitystäni tai hiiltäni tai pikku papereitani. Etkö pian voisi tulla jonkin avioliittotoimiston johtokuntaan ja hankkia minulle vaimoa?»
Vinge nauraa. Hän nauraa aina Valdemarille, joka ei tee mitään. Marie-Louise pilkkaa häntä. Marie-Louise on kookkaampi, rehevämpi kuin hän, hän nimittää veljeään lapseksi, häntä huvittaa työntää hänet tuolille istumaan tai pyöräyttää hänet ympäri.
Valdemar kirjoittaa runoja. Sitä hän on tehnyt siitä saakka kuin tuli ylioppilaaksi. Mutta hän painattaa vain silloin tällöin jonkin runon. Joskus hän lukee ääneen jonkin näistä Vingen luona. Heikolla, aralla äänellä, ja niin pian kuin on lakannut lukemasta, hän poistuu haluamatta kuulla mitä he sanovat. Hän selittää aina, että runo oikeastaan käsittelee sitä tai sitä, jotakin keksittyä pikku juttua, jolleivät he tietäisi, että se tarkoittaa jotakin, joka on tapahtunut hänelle itselleen. Tänä iltana hän sanoo, että runo on kirjoitettu vanhalle ystävälle, joka on mennyt naimisiin nuoren tytön kanssa. »Runo kertoo siis tämän ystävän ajatuksista hänen katsellessaan vaimoaan. Olen aikonut antaa sille nimeksi: Kahvilassa.»
Olen elänyt mä päiviä, jotk' iäks saduks jää,
ja käynyt kaukomaissa, tienohia joiden
en enää muista. — Tapahtuiss' sen iltahämärää
mä vietin kahvilassa vanhass' aterioiden.
Olen tuntenut ma vavistuksen vuotten vastaisten,
ja kummat äänet sieluni on sisimmässä
salaperäisesti soineet joukoss' ihmisten,
oven käydessä ja lautasien helinässä.
Olen nähnyt vakavuuden, leikin elämän
— runsaan sadon korjuumiehen, joka aina kiittää
vuoks kukan, korren, lyhteen tähkäisän
ja illoin aina sormet ristiin rukoukseen liittää.
Hän se haastoi, vaimoni. Vain vaiti katselin.
Yö ympärillä meiltä tuhat salaisuutta peitti.
Ma vallass' unelmien häntä tuijotin,
hänen kasvojansa, joille lamppu hohdottansa heitti.
Ja silloin oli niinkuin käsi hellä väristen
ois hunnun sulta poistanut — mi kirkkaus silmissäsi! —
ja niinkuin joku näkymätön mulle hymyten
ois viitannut ja olalleni laskeunut ois käsi.
Ma seurasin. Nyt kerron, mitä nähdä sain:
sun onnes, kallis, näin mä siellä kaukomailla.
Ja joka toive, rukous vuokses rukoelemain
on kerran koristava sieluasi jalokiven lailla.
Olen nähnyt, mitä anteina saat maailman muun:
kera riemun tuskaa ja kullan kera kuonaa se lainaa,
ja aika suita merkitsevi posket ja suun
ja ympäri silmäisi leimansa painaa.
Olen nähnyt: sinun heilimäsi hetki vielä lyö,
syys kaikki toiveet siunaten täyttää
nähnyt elämäsi pyhänä kuin onnen, min yö,
yö yksin uness' ihmiselle näyttää.
Minä maasta, jota rakastan, koska se sun,
sun synnytti, kaunis ja kallis, olen poissa,
ja oli kuin mykkä ja ikuinen yöni mun
olis hehkunut autuuden hurmioissa.
Olen vaeltanut seutuja, joit' en enää nähdä saa,
mut hamaan hetkeen, jona kuolema mun jäätää,
sieluni vain sua, sua, kallis, kaihoaa,
mut turhaan, ah turhaan — niin kohtalo säätää.
Valdemarin mentyä seisoo Vinge hetken katsellen epävarmana
Marie-Louiseen. »Kuinka Valdemar on onnellinen», sanoo tämä.
»Onnellinen? Eikö runo juuri kertonut hänen kuolemastaan?»
»Kyllä. Mutta hän rakastaa.»
»Saattaako ihminen rakastaa ja ajatella kuolemaansa samalla hetkellä?» kysyy Vinge.
Marie-Louise katsahtaa häneen hymyillen pientä hymyä, joka tekee hänet luottavaiseksi ja kiitolliseksi.
Vinge pyyhkäisee otsaansa ja tahtoo vapautua jostakin. Mutta se ei ota väistyäkseen.
Onhan taas tänään tapahtunut jotakin uutta. Rasmus on ollut hänen luonaan. Rasmuksella on valtiollisia ystäviä, jotka pitävät häntä ajan tasalla, eikö niin? Hänellä oli poliittiset päivälliset eilen… hm, sellaiset päivälliset voivat saada eräänlaisen merkityksen, sen Vinge kyllä tietää. Eikö hän todellakaan ole kuullut mitään tuosta lakosta? No niin, uskoihan Rasmus sen. Vingellähän on suhteita työmiespiireihin… poliitikkona… mutta kenties nuo suhteet eivät ole aivan ystävällistä laatua tällä hetkellä? Täytyy vähän höllentää ohjaksia, sanoo Rasmus, kuin puhuisi Ludvigille. Olla taipuisa mielipiteissään. Ei ole niin helppoa olla poliitikko, kun samalla on toisessa toimessa, jossa on vastuussa muille. Siitäkin, kuinka käyttää aikansa. Rasmus itse ei ole milloinkaan luullut voivansa sellaisesta selvitä, vaikka hän tosin aina on ollut oma herransa. Hänellä ei ole ollut aikaa. Mutta nythän kaikki menee niin ripeästi. Ei kai Johnsenista kuulu mitään uutta?
Enempää hän ei sanonut. Pitääkö Vingen nyt tässä selostaa se
Marie-Louiselle? Nykyaikaanhan hän epäilee Jumalaa ja koko maailmaa.
Ei, hän käy läpi salin ja heittäytyy kirjoituspöytänsä ääreen. Hän on ottanut työtä mukaan kotiinsa. Hän ei ehtinyt lopettaa sitä tänään konttorissa; ensin häiritsi häntä Rasmus, ja sitten hän ei ollut enää työtuulella.
Marie-Louise katsoo hänen jälkeensä. Nyt hän tietää, että jotakin on kysymyksessä.
* * * * *
Sali on pimeä ja tyhjä. On hiljaista koko talossa. Vinge on tehnyt kauan työtä. Alussa se kävi pingoitetusti, ajatukset muualla, sitten se sujui paremmin. Hän kuuli Marie-Louisen lopettavan ompelunsa salissa, hän saattoi seurata hänen jokaista liikettään, kun hän pani tavaransa syrjään, ymmärsi, ettei hän tahtonut häiritä miestään, kosk'ei hän tullut huoneeseen, ja sitten Vinge ikäänkuin uhalla työskenteli yhä kiihkeämmin. Näin tulee hän vihdoin valmiiksi. Hänestä tuntuu, kuin ilma olisi tullut raskaaksi kaikista savukkeista, jotka hän on polttanut, hän menee ikkunan ääreen avatakseen sen.
Samassa hän horjahtaa, hänen täytyy hapuilla tukea tuolista. Hän tuntee kovasti kalpenevansa. Hänen jäsenensä tuntuvat pyörivän. Hän kumartuu eteenpäin. Silloin tulee kipu. Hän muistaa äkkiä, kuinka se yllätti hänet muutamia päiviä sitten konttorissa, hänen ruumiinsa muistaa sen, rinta, käsivarret muistavat ja valmistavat tietä sille kuin vanhalle tutulle.
Se on pistos, joka alkaa terävänä ja ikäänkuin laajenee, mutta enemmän kuin kipu vallitsee häntä omituinen voimattomuuden tunne.
»Kuolenko minä nyt?» hän ajattelee.
Samassa hän huomaa jotakin lämmintä; hän saattaa ojentaa ruumiinsa.
Kipu häviää. Hän tunnustelee otsaansa, se on aivan kostea ja kylmä.
Hän menee ikkunan ääreen ja saa sen avatuksi. On rankkasade. Ilma on lauhkea ja täynnä varisevien lehtien tuoksua… oh, hän hengittää syvään.
Lampun valojuovassa hän näkee tupakansavun ajelehtivan kohti avointa ikkunaa. Ilmanpaine työntää sen ensin takaisin, sitten se nousee korkeammalle ja heilahtaa aaltona ulos. Minä olen ihan yksinkertaisesti tupakoinut liikaa, sanoo hän itsekseen. Hän tarkastaa savuaaltoa ja toistaa tyyntyneenä: tupakoinut liikaa. Hän ei milloinkaan ole ollut sairas. Hänellä on terveet, voimakkaat jäsenet. Hän herää joka aamu hilpeys ja lepo ruumiissaan, joka höyryää, kun kylmä suihku virtaa sen yli. Hän ei milloinkaan ajattele ruumiinsa vointia. Mutta nyt hän on siis tässä istuessaan tupakoinut liikaa. Hän ei tahdo puhua siitä Marie-Louiselle. Hänet valtaa hyvinvoinnin tunne. Hänen sisäinen lämpönsä palautuu entiselleen. Mutta hän on väsynyt. Hän sammuttaa työlampun, menee vuoteeseen ja nukkuu raskaasti. — —
* * * * *
Hurraa, täällä tiellä on verisiä jälkiä, olemme osanneet häneen, hänen sydämensä vuotaa verta…
Näinä päivinä on Vingen vaikea hillitä itseään. Hän ei tahdo ajatella muuta kuin että hän on tuntenut itsensä sairaaksi, mutta se on jättänyt jälkeensä ärtyisyyden, joka saattaa hänet hairahtumaan.
Koirat nuuskivat hänen jälkiään.
On ollut johtokunnan kokous lakonuhan johdosta. Rasmus antoi muiden johtokunnanjäsenten olla kauan äänessä, lopuksi hän teki yhteenvedon keskustelusta: Vingen julkinen asema ei ole eduksi yhtiölle, osakkeet laskevat näinä päivinä kuin romahduksen edellä, lakko on seuraus hänen poliittisesta toiminnastaan, sen tietää Rasmus »näin meidän kesken», Johnsenia koskeva tyhmyys on todisteena siitä, että hänellä on liian monta rautaa tulessa, Johnsenin tapaiseen kilpailijaan on joko kohdistettava koko huomio tai on hänestä tehtävä työtoveri. Rasmus on vallan varovasti tunnustellut Johnsenia, hän ei luule, että tällä on mitään läheisempää yhteistyötä vastaan, joka siis osaksi voisi vapauttaa Vingen kaikesta tästä, mikä nyt tuottaa hänelle liiaksi vaivaa.
Nyt se on sanottu.
Vinge syöksyy puhumaan. Hän ei puhu läheskään niin hyvin kuin Rasmus. Hän on ärtyisä. Hän intoutuu. Hän näkee vain umpimielisiä kasvoja ympärillään, hän ymmärtää, että heillä on ollut kokous ilman häntä. Kukaan ei mainitse mitä hän on ollut ja on liikkeelle, ja kun hän itse sanoo sen, on kuin muut hymyilisivät noloina hänen puolestaan kuiskiessaan toisilleen ja mutistessaan: »Varjelkoon, sehän on niin totta, aivan totta.» Vinge vaatii oikeuttaan vapaana kansalaisena. Äänettömyys. Kasvot ovat noloja näin suurten sanojen johdosta.
Sitten keskeyttää Rasmus.
Ei, sanoo Vinge, hän ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa. Jos toivotaan hänen jättävän paikkansa, niin hän puolestaan ei ainakaan ole estämässä sitä.
Rasmus lausuu ystävällisesti kuin kärsimättömälle potilaalle: »Tämähän on vain valmistava keskustelu, rakas Vinge, eikö niin?» Mutta nyt hän siis tuntee mielialan. Niin, sitten on kokous lopussa, hyvät herrat. Rasmus ottaa varapuheenjohtajan, siivon komendöörin, jonka muisti ei ulotu nenää pitemmälle, mukaansa iltapäiväajelulle päntätäkseen hänen päähänsä, mitä kokouksessa on tapahtunut.
Seuraava hairahdus: Vinge menee tapaamaan Johnsenia. Niin, sillä puhelimessa Johnsen vastasi, että hänellä valitettavasti ei ole aikaa tulla Vingen luo tällä kertaa. Silloin Vinge menee Johnsenin luo.
»Nyt minä olen voiton puolella», sanoo Johnsen itsekseen. Ja sitten: »Hän on vallan kalpea kiukusta, hän on totisesti surkean näköinen, antaa hänen nyt vain intoutua.»
Eikä Vinge säästä itseään. Kokonainen rajuilma iskee Johnsenin yli, Vinge sanoo kaikki tyhmyydet, mitä hän vain saa päähänsä: kavaluutta, alhaisuutta, moukkamaisuutta, hienotuntoisuuden puutetta ja huonon kasvatuksen tulosta ja koko joukon kauniita sanoja Rasmuksesta, tuosta ketusta, rakista, vanhasta aasista… siinä on kokonainen eläintarha, joka huvittaa Johnsenia suuresti. Hän tulee yhä kohteliaammaksi, vastaa mahdollisimman vähän, saattaa Vingen melkein rakastettavasi ovelle. Vinge ryntää alas portaita ja tietää varsin hyvin, kuinka tyhmä hän on ollut. Johnsen tuulettaa huoneen hänen jälkeensä ja ajattelee: Mikä onni, että selvisin silloin rouvasta seurauksitta! Mutta minua ei haluta tavata häntä liian pian uudestaan.
Tätä Vinge ei voi salata Marie-Louiselta. Hänen täytyy puhua Johnsenista. Kaikkea tuota muuta hän ei voi mainita, kun hän nyt kerran on saanut päähänsä, että hän pitää sen omana tietonaan… häntä hävettää, että hän tuo sen mukaansa kotiin… hän on niin tottumaton siihen… jos Vinge olisi ollut ihmistuntija ja pessimisti, olisi hän vallan tyynesti keskustellut siitä Marie-Louisen kanssa sopan ja paistin välillä.
Mutta Johnsen! Aterian jälkeen hän purkautuu. Heidän syödessään on Vinge ollut vaiti, on tuskin koskenut ruokaan, Marie-Louise hoitaa koko keskustelun, mutta sekä Georg että Annette huomaavat, että jotakin on hullusti, ja vaikenevat lopuksi kokonaan.
Vinge työntää kahvikupin luotaan, ja sitten hän sanoo: »Oletko voinut kuvitella, että hän on sellainen roisto?»
Marie-Louisen päätä huimaisee hetken. Frits Johnsenko? Hänkö, jonka
Marie-Louise on tuntenut olevan itsensä ja miehensä välillä tänä aikana?
Mutta hänen täytyy puolustaa Johnsenia. Hänhän tietää tästä jotakin, jota Jens ei tunne. Onhan hän kuulevinaan Johnsenin äänen… tuolta vanhasta puistosta, muutaman minuutin matkan päästä, hän näkee sillan, kaivannon, jossa vesi virtaa… hänen silmänsä… ja hän juoksi…
Vinge ei ymmärrä. Marie-Louisen täytyy toistaa puolustuksensa: »Niin ei Johnsen varmaankaan ole tarkoittanut… sinähän et tiedä sitä, Jens…»
Eikö hän tiedä! Oh, hän tietää paljon! Hän tuntee ihmiset. Kateellisia!
Tahtovat vain ajaa omia asioitaan. Eivät siedä kenenkään onnistuvan.
Johnsen kuuluu kaikkein pahimpiin… oikein siihen kirottuun uuteen
sukupolveen.
Marie-Louise puolustaa taas. Hänkin kiivastuu. Hän ei tahdo Jensin olevan semmoisen. Se koskee häneen. Hän ei oikein selvitä itselleen, vaikuttaako tässä kenties hiukan myös se, että hän ei tahdo Johnseninkaan olevan sellaisen.
Nyt he seisovat vastakkain kuin kaksi miekkailijaa.
»Loruja, haaveita!» huutaa Vinge. »Mistä sinä Johnsenin tunnet? Tuon nulikan!»
»Ajattele sitten itse olevasi hänen asemassaan. Muista mitä ajattelit
Svendsen-vanhuksesta.»
Vinge värähtää kuin Marie-Louise olisi iskenyt häntä kovaa. Vertaileeko hän? Uskaltaako hän vertailla?
Eikö Marie-Louisen ja Vingen välillä ole milloinkaan ennen ollut erimielisyyttä? On tietenkin. Ne ovat aina päättyneet siihen, että he ymmärsivät toisensa entistä paremmin juuri näiden kahnausten vuoksi; he koettelivat voimiaan ja voittivat toisensa. Mutta nyt on Marie-Louise lausunut nuo sanat, ja ne olivat näiden päivien levottomuuden värittämät, sillä Marie-Louise ei ole ymmärtänyt, minkä vuoksi Vinge on salannut sen, mikä näinä päivinä on täyttänyt hänen mielensä, ja Marie-Louisen itsepuolustuksen kautta ovat sanat saaneet uuden sävyn, kuin hänkin asettuisi nyt miestään vastaan. Näin on Vinge ne tulkinnut. Hänellä on siis vihollisia kotonaankin! Tämä hämärä ajatus Svendsen-vanhuksesta, jota hän on itse vastustanut kuin vihollista, saa uutta eloa, kun hän tapaa sen juuri vaimonsa suussa. Kohtalon kostoako? Loruja! Onko mitään kohtalon kostoa? Jotakin mystillistä mahtia? Ei ole mitään mystiikkaa. Kyllä, on…
Hän on mennyt huoneeseensa. Jokin käy hänelle ikäänkuin ylivoimaiseksi. Sisäistä ja ihan ruumiillistakin väsymystä. Hänellä ei ole mitään kipuja, mutta sairauden tunne vallitsee häntä. Vaisu hätä. Tarve puhua siitä jonkun toisen kanssa ja kuulla rauhoittavia sanoja. Eihän hän ole sairas. Mutta häntä haluttaa puhua lääkärinsä kanssa. Miksi ei? Hänhän voi kernaasti pistäytyä hänen luonaan jonakin päivänä. Herra Jumala, Saltinghan on hänen vanha ystävänsä… Marie-Louisen ei tarvitse ensinkään tietää sitä… hän vain pelästyisi tai ehkä nauraisi, kun Vinge pelästyy pikku kipuja… hän on niin ankara itselleen… ja hassuahan onkin voimakkaan miehen juosta lääkärin luo. Ja kuitenkin tietää Vinge, että hän hetken kuluttua menee Marie-Louisen luo kertomaan kaikki!
Ei, hän ei tahdo. Hän ei voi. Ja Marie-Louise kun rupeaa vielä lisäksi puolustamaan Johnsenin tapaista otusta! Hän menee kuin meneekin ulos. Voihan hän yhtä hyvin käydä lääkärin luona nyt tänäänkin. Mutta hän on väsynyt. Oikeastaan häntä haluttaa enemmän loikoa tuolillaan silmät ummessa. Hän yrittää sitä. Hän sulkee silmänsä. Samassa on kuin hän olisi Saltingin luona. Hän näkee hänen huoneensa, kuulee hänen äänensä. »Sinä — voimaihminen!» Niin, sen Salting sanoo, sen hän sanoo joka kerta, kun he tapaavat. Onhan naurettavaa istua tässä pohtimassa sairautta, kun kerran on voimaihminen. Väsynytkö? Se menee ohi, kun hän pääsee ulkoilmaan. Hän on istunut liian paljon paikoillaan näinä päivinä. Marie-Louisen ei tarvitse ensinkään kuulla, että hän menee.
Marie-Louise kuulee sen. Hän on istunut melkein jäykkänä eteensä tuijottaen. Nyt hän kuulee eteisen oven käyvän. Hän kumartuu tahdottomasti ääntä kohden, sitten hän purskahtaa itkuun.
* * * * *
Vinge kävelee nopeasti tultuaan alas kadulle. On ruvennut sataa tihuttamaan. Ylhäällä kaarilamppujen kajastuksessa näkyy sumu harmaana kosteana huntuna, joka kääriytyy kaiken valon ympärille. Kadulla on lokaista, äänet vaimentuvat. Ihmisten eleissä on jotakin vaiteliasta ja painostunutta, kova ääni saa heidät käännähtämään, erikoisen kirkkaasti valaistu myymälä imee koko parven luokseen, ihmisiä ikäänkuin haluttaa seisoa siellä vähän virkistymässä.
Tohtori Salting asuu korkealla eräässä vanhassa talossa. Vingen täytyy kauan seisoa soittamassa, ennenkuin avataan. Pieni palvelustyttö, jolla on tukka epäjärjestyksessä ja märät kädet, kysyy mitä hän haluaa, ja samalla avautuu ovi eteiseen. Saltingin kookas, laiha hahmo näyttäytyy, toisessa kädessä on hänellä karkeatekoinen keppi.
»Sinäkö se olet, Vinge? Tämä herra on meidän kundejamme, Alexandra, hänet teidän täytyy heti päästää sisään, muuten hän voi livistää tiehensä.»
Vinge katsahtaa tahtomattaan palvelustyttöön, joka vilkuilee häneen kuin aikoisi sanoa: ukko on vähän tylsä! Tytöllä on pienet ruskeat silmät matalan otsan alla, kasvot ovat leveät ja huulet kapeat, punaiset.
»Emmekö mene sisään?» kysyy Vinge vastenmielisen vaikutelman vallassa.
»Menemme. Neiti Hansen on kai kiltti ja sulkee oven ja lopettaa sitten työn täksi päiväksi. Mutta ennenkuin menette, tuokaa esiin portviiniä.»
»Herra Jumala, Salting, onko sinulla yhäkin tuommoisia palvelustyttöjä?»
He ovat tulleet huoneeseen, jossa on kolme ikkunaa eikä muita huonekaluja kuin vanha kirjoituspöytä, nojatuoli, muutamia muita tuoleja, leposohva ja joukko kirjahyllyjä pitkin seiniä.
Salting pysähtyy keskelle lattiaa ja nojautuu tuolia vastaan.
»Tuommoisia palvelustyttöjä», hän puhuu kieliopillisesti ja panee painon tuolle, »tuommoisia palvelustyttöjä on minulla edelleenkin, aivan niin. Ne pitävät minut virkeänä, ja niiden kautta minä olen alituisessa kosketuksessa, rahvaan kanssa. Alexandra on kolmas pesumuijani tyttäristä, molemmat vanhemmat ovat jo kauan sitten vaeltaneet minun taloni kautta ulos avaraan maailmaan. Alexandra on pian kypsä lentämään. Hän on kyllä pystyvä tekemään kodin viehättäväksi yksinäiselle miehelle.» Hän katsoo hymyillen ympärilleen. »Ja minussa on leini, senvuoksi et ole nähnyt minua niin pitkään aikaan.»
»Olisithan voinut lähettää sanan. Marie-Louise olisi silloin voinut hieman auttaa teitä.»
»Minä kiellän vaimoasi koskaan panemasta jalkaansa tänne. Ei suinkaan teillä sairasteta?»
Hän ontuu nojatuoliinsa, asettaa toisen jalan jakkaralle ja vetää kepin avulla laatikon sikareja luokseen.
»Paina puuta nyt, pyyhkäise nuo vihot lattialle.»
»Hän näyttää vanhalta», ajattelee Vinge. »Ja kuitenkin hän on vain kolme vuotta minua vanhempi. Hänen tuuhea tukkansa on aivan harmaa niinkuin kalsea partakin, jota kasvaa hänen pitkillä laihoilla poskillaan… hän on kuin vanha, loppuun kulunut hevonen.»
Salting luo tutkivan silmäyksen Vingeen. Käynti ihmetyttää häntä, mutta antaa nyt miehen itse selittää asiansa. Sitten Salting vähän käpertyy avaran harmaan takkinsa sisään. Hän pukeutuu oman kuosinsa mukaan, takin alla on kailava liivi, sitten pehmeä paita, jonka kaulasta kiinnittää leveä sininen kravatti. Lapset niissä taloissa, joissa hän on lääkärinä, arvelevat, että hän on kuin mikäkin sadun ukko, ja heillä on luottamusta häneen. Hän maistelee usein lääkettä, jota heidän on otettava, antaakseen heille rohkeutta, »vain risiiniöljyä ei, pikku ystävä», on hänellä tapana sanoa, »siihen minulla ei ole tänään aikaa».
Palvelustyttö tuo viinin huoneeseen. Hän on pukeutunut mennäkseen ulos, hänen kaapunsa on tiukkana hänen korkean povensa yllä. Hänen mennessään uhoaa hänestä potpurin tuoksu.
»Niin», sanoo Salting Vingelle, joka huiskii pois hajua, »Alexandralla on tämän kadun varrella ihailija, joka varustaa hänet hajuvesillä. Se on outo tuoksu, eikö sinustakin? Minä olen turhaan pyytänyt häntä, ettei hän kaataisi päälleen puolta pulloa kerrallaan, mutta hän tahtoo nyt kerta kaikkiaan tehdä niin. Ja hän on sitäpaitsi oikeassa. Ihminen joko haisee tai ei haise.»
»No, Jens», sanoo hän sitten, »käy asiaan. Onko vaimosi sairaana? Vai joku lapsista? Vai sinä itse? Niin kai asia on, koska et ole vielä sitä sanonut. Älä kainostele. Terveetkin voivat sairastua.»
Vinge sytyttää uuden savukkeen.
»Puh», sano Salting. »Älä kuvittelekaan, että haiset paremmalta kuin Alexandra. Siis: sinä olet tupakoinut liikaa, ja nyt tuntuu sydämessä pahalta… eikö niin?»
»Mistä sinä sen tiedät… voitko nähdä sen päältäni?»
»Olinpa oikeassa», mutisi Salting. »Anna kuulua nyt.»
Vinge selittää.
»Hm», sanoo Salting, »on helpottavaa olla terveiden miesten lääkärinä — he toki osaavat selittää asiansa.»
Pikku sana »terve» tekee Vingen iloiseksi.
»Tule nyt, niin katsomme sinua vähän. Ole hyvä, ota takki päältäsi ja liivi ja paita ja paneudu sohvalle.»
Salting ontuu Vingen luo ja kumartuu hänen ylitseen.
»Narisee kuin vanha puuhevonen.» Hänen onnistuu päästä polvilleen.
Sitten seuraa tutkimus. Saltingin tunteelliset sormet luisuvat yli Vingen rinnan, hänen iso päänsä kumartuu hieman sen yli, hänen ilmeisiinsä tulee jotakin kuuntelevaa, ja Vinge makaa siinä ensikerran elämässään toisen ihmisen vallassa, ihan yksinkertaisesti ruumiina, kuin pala maata, josta hän on tullut; ja nyt kumartuu vanha sadun ukko kuuntelemaan elämän lähdettä.
»Niin», Salting pääsee vihdoin jaloilleen, »otamme vielä pari, verinäytettä ja muita tuommoisia hauskoja pikkuseikkoja, joita me nyt olemme keksineet, mutta muutoin asia on selvä.» Hän katsoo hymyillen Vingeen. »Sinua on alkanut peloittaa, eikö niin?»
»On», sanoo Vinge ja koettaa myös hymyillä.
»Mitä turhia.»
»Jumalan kiitos», pääsee Vingen suusta.
»Ota nyt vaatteet yllesi ja puhelkaamme siitä. Pikku lasillinen? Tule sinä vain… se on kuolemaksi sekä sinulle että minulle, mutta se vaikuttaa hitaasti.»
»Katsos», sanoo Salting ja vaipuu tuoliinsa, »minä saattaisin hyvin sanoa, että tämä kaikki on kuolemaksi, mutta minä voin myös sanoa, että sinulla on monta hyvää päivää jäljellä, jos vain tahdot.»
»Tietenkin minä tahdon», sanoo Vinge hiljaa.
»Tokkohan? Jos minä nyt sanon sinulle, että sinä et saa polttaa kaikkia noita savukkeita ja että sinun pitää erota valtuustosta ja mennä ulos metsään huomenna ihan yksin ja tehdä kunnon kävely ja pitää lomaa joka vuosi ainakin kuukausi kauniin vaimosi ja Annetten ja Georgin kanssa… pelkkiä hyviä asioita, niin sinä naurat, etkö tee niin.»
Vinge vetäisee syvään henkeä.
»Siis ei minussa ole mitään vikaa… niin, tiesinhän minä sen varsin hyvin. Minulla on ollut pari harmia… sääkin on niin hemmetin kolea… ihminen tulee alakuloiseksi ja vaivaa lääkäriänsä.»
Hetken on aivan hiljaista.
»Eikö niin?»
Sen sanoo Vinge aivan hillitysti.
»Nuo kivut, mitä sinulla on ollut», sanoo Salting, kuin ei olisi ollenkaan kuullut Vingen sanoja, »tulevat sydämestä ja sitä ympäröivistä suonista. Nyt ne eivät merkitse paljoa, mutta ne ovat oireita. Ne ovat ruumiin antamia vihjauksia. Teet viisaasti, jos otat ne varteen. Sitä sanotaan alkavaksi kalkkiutumiseksi. Ja tauti päättyy kuolemalla, niinkuin kauniisti sanotaan pulmallisissa lääkärikirjoissa. Mutta se voi kestää kauan.»
Vinge luo Saltingiin katseen, jonka vanha lääkäri tuntee liiankin hyvin. Hän nousee, menee sitten Vingen luo ja panee kätensä hänen olalleen.
»Sehän se on kirottua teissä voimaihmisissä, jotka ette ole koskaan olleet sairaita, että se koskee teihin niin kovasti. Ja olette niin tietämättömiä omasta ruumiistanne, Herra Jumala, eihän rakennus ikuisesti pysy pystyssä. Huomaamatta se vanhenee, kunnes kaikki sen kerran näkevät. Sinä olet talo, joka nyt on seisonut viisikymmentä vuotta kaikille säille alttiina, ja kova kenkien kopina on käynyt portaissa ja huoneissa. Semmoinen kuluttaa. Tee se selväksi itsellesi ja aseta olosi sen mukaan, kuten olen sanonut. Äläkä nyt mene kotiin tekemään vaimoasi levottomaksi. Mene metsään huomenna ajattelemaan sitä… lupaa se minulle. Minun on tapana käyttää tuota Helsingörin metsää sekä onnetonta rakkautta että sinun vammaasi vastaan, kun minä huomasin sen itsessäni. Ja jos kivut tulisivat, niin ota tätä.»
Salting istuutuu kirjoittamaan reseptin.
»Kolme — viisi tippaa kerrallaan, jos tahdot tulla paremmaksi. Pullo suun eteen, jos tahdot päästä kaikesta kerrassaan.»
Hän hymyilee, kuten hänen on tapana hymyillä lapsille, joiden on otettava mikstuuraa.
»Kas niin, Vinge, älä nyt istu noin. Ei sinussa ole muuta vikaa kuin että sinä olet täyttänyt viisikymmentä vuotta. Yritä panna vuodet menemään takaperin, jos voit. Minä olen nyt asettanut oloni niin, että pian voin ottaa lomaa. Minä harjoittelen tässä kuluttamaan aikaa lukemisella.»
»Mitä sinä luet?» kysyy Vinge koneellisesti ja tietää tuskin mitä hän kysyy.
»Niin», sanoo Salting, »puhukaamme siitä. Minä en lue, minä elän. Se on aivan tavaton kirja, eräs noista pohjoisnaparetkistä, joita minä aina olen pitänyt hupsuna urheiluna… no, sattumalta sain kirjan käteeni ja nyt minä olen muuttanut käsitystä. Tykkänään!»
Hän kohottautuu tuolissaan tukemalla pitkiä käsivarsiaan istuinta vastaan, irvistää ja taivuttaa ruumistaan vähän eteenpäin, kuin aikoisi puskusille.
»Ruho on hellänä tässä istumisesta. Se kohottaa vaikutusta.»
Ja ilman muuta hän rupeaa kertomaan, koska hänellä on sisäinen tarve — hänhän on istunut tässä monta päivää ilman muuta puhekumppania kuin Alexandra, jonka harrastus rajoittuu kortteliin.
»Me uurastamme ja raadamme, ymmärrätkö, tunnin toisensa jälkeen. Koirat ovat lopen uupuneet, me vedämme itse, valjaat syöpyvät ruumiiseen, ruoka loppuu, me syömme viimeisen koiran, pimeys painostaa yhä pahemmin, me tunnemme kohta kuolevamme ja ponnistelemme kohti perikatoa päivät ja yöt. Miksi me teemme niin? Miksi me olemme eläneet?»
Salting antaa käden raskaasti pudota kirjalle.
»He ovat tulleet sinne kauas vain kuollakseen. Sitä ei sanota kirjassa, mutta se on kaiken takana. Tunteakseen kuoleman tulevan pakkasena ja yksinäisyytenä. Nyt minä ymmärrän, että noiden ihmisten täytyi päästä sinne ylös yhä uudestaan. Kuin olisimme aina tietäneet, että tämä pakkanen ja yksinäisyys piilee elämän takana, työn ja rakkauden ja ystävyyden takana, ja nyt me vihdoinkin tahdomme nähdä sen edessämme ja tarttua siihen, omistaa sen… kaiken tuon, mitä me kartamme ja työnnämme luotamme… ei, tässä on tosi edessä, me tahdomme nähdä tuon kuoleman… tule siis, tuhat tulimmaista, nythän me olemme täällä, ja me pinnistämme eteenpäin ja luisumme huomaamatta taaksepäin ja kompastelemme… ja tulemme niin uupuneiksi, että ainoa onni on nukkua… minä lainaan sinulle kirjan kun olen lukenut sen loppuun.»
Vinge on noussut. Hän ei tahdo kauemmin olla täällä. Hänen täytyy olla yksin. Hän ymmärtää yhä paremmin, mitä Salting on sanonut hänestä. Hän on sairas. Hänellä on resepti taskussa… kolme tippaa kerrallaan… ja hänen ei pidä puhua siitä Marie-Louiselle…
Salting puristaa hänen kättään ja saattaa hänet ulos portaille saakka ja huutaa hänen jälkeensä:
»Hyvästi, sinä. Huomenna metsään! Ja tänne sinun ei tuon seikan vuoksi tarvitse kiivetä vielä kahteenkymmeneen vuoteen.»
Kun Salting palaa taas huoneeseensa, seisahtuu hän hetkeksi keppiinsä nojaten:
»Niin, mies poloinen! Niin se tuntuu meistä — alussa!»