III.
Kasööri Andersen on kavaltanut kassasta viiden vuoden ajan. Hän nauttii luottamusta, senvuoksi sitä ei ole huomattu ennen kuin nyt, jolloin hän joutuu loukkuun pelkän sattuman, laiminlyönnin kautta, mikä oikeastaan on hänen vaimonsa syy, koska tämä viime vuoden kuluessa on tehnyt hänet niin sekapäiseksi. Hänellä suorastaan ei ole henkisiä voimia kylläksi jatkaakseen nerokkaasti suunniteltua kirjanpitoaan, ja eilen sai vihdoin tarkastaja, tuo teoreettisesti koulittu idiootti, asiasta vainua, tänään se keksitään suunnilleen kello kaksitoista.
Silloin on vihdoinkin selviävä, kuinka Andersen vaimoineen on voinut viettää moista elämää — teattereissa, ravintoloissa, kesäisin Marienlystissä. Ihmiset saavat tietää, että Andersenin konttorissaan kertoma tarina rouva Andersenin Ranskassa eläneestä sedästä, joka kuoli ja jätti kaikki rahansa hänelle, on valetta alusta loppuun, ja pahinta kaikesta: rouva Andersen saa tietää, että juttu, jonka Andersen on kertonut hänelle aina heidän kihlausajastaan saakka Andersenin muka johtavasta asemasta liikkeessä ja osuudesta voittoon, sekin on valetta alusta loppuun; vaimo ja anoppi tulevat raivoihinsa, ja sitä ei Andersen jaksa kantaa.
Vaimonsa tähdenhän hän on kaiken tehnyt. Vaimo on maailmannainen ja hyvästä perheestä, Andersen on rakastanut häntä juuri siksi, että hän on niin hieno ja että hänen tottumuksensa ovat peräisin aivan toisenlaisesta ympäristöstä kuin hänen omansa. Herra Jumala, Andersenhan on vaatimaton mies, hänen pienet silmänsä punareunaisine luomineen ovat aina epävarmoina räpytelleet kohti maailmaa, kunnes ne lankesivat hänen tulevaan vaimoonsa, joka siis oli hieno ja hyvästä perheestä, mutta istui puoleksi vanhanapiikana ommellen salassa muutamalle korumyymälälle leveillä valkoisilla sormillaan ja uskoi Andersenin valeita.
Ensimmäinen seikka, joka hurmasi Andersenin, oli se perhesinettisormus, joka hänellä oli etusormessaan. Moista ei Andersen ollut milloinkaan ennen nähnyt. Hän näki unia tästä sormesta, jonka sormus teki melkein majesteetilliseksi, hänen silmänsä ahmivat tuota kookasta naista, omituisia viettejä heräsi hänessä, ja sitten hän alkoi kerskua ja valehdella saadakseen hänet.
Andersen sai myöntävän vastauksen ja vaipui hänen jalkainsa juureen ja aloitti autuaallisen rikolliselämän. Anoppi joutui ensiluokan täyshoitolaan, ja kesällä asui siis Andersen vaimoineen Marienlystissä. Kun hän saattoi vaimoaan ruokasalin punaista kävelymattoa myöten kohti Sundetia tai kasinon »pikku hevosten» luo, missä he eivät koskaan voittaneet, tunsi sekä Andersen että hänen vaimonsa, että he olivat Euroopan hienostuksen keskus. Herra Andersen ikuisti kuningattarensa tämän seisoessa Hamletin haudan ääressä, perhesormus etualalla, Andersenista tuli näet kesällä amatöörivalokuvaaja, hän havaitsi näet, että todellisella kylpyvieraalla riippuu pieni valokuvauskone hihnassa olan yli. Ja vielä toisestakin syystä. Valokuvaajat käyttävät syankaliumia levyihinsä. Andersen tietää eräästä sanomalehtien itsemurhakuvauksesta, että se on nopeimmin vaikuttava myrkky.
Nyt aamulla hän ottaa pienen pullon mukaansa pimeään koppiin.
»Muistathan liput tämäniltaiseen konserttiin», sanoo vaimo vuoteestaan ja kääntyy seinään päin nukkuakseen edelleen.
»Kyllä, ystäväni», sanoo pikku Andersen, ja samassa hän tuntee, kuinka kaikki hänen kaulassaan kasaantuu tönkäksi. Hän menee vaimonsa vuoteen ääreen ja hapuilee hänen kättään peitteen alta.
»Anna olla», sanoo vaimo ja läiskäyttää häntä päin.
»Kyllä», sanoo Andersen puoleksi tukahtuneella äänellä ja juoksee ulos.
* * * * *
Hän syöksyy siihen vaununosastoon, minne Vinge on kätkeytynyt toivoen saavansa olla yksin, juuri sinä hetkenä, kun juna lähtee liikkeelle.
Vinge hypähtää pystyyn, tahtoo väittää vastaan… tyhmyyksiä, toisellahan on yhtä hyvä oikeus olla täällä kuin hänelläkin. Vieras vetää ikkunan alas, silmäisee molemmille puolille, vetää sitten nopeasti päänsä takaisin ja heittäytyy nurkkaan. Hänellä on kaikki päivän sanomat ja kuvitetut lehdet mukanaan, iso pinkka, kuin hän aikoisi pitkälle matkalle, ilman matkatavaroita.
Andersen luo Vingeen nopean pälyvän katseen, sitten hän hypähtää pystyyn ja kumartaa:
»Anteeksi… minä en heti tuntenut hra johtajaa… hyvää päivää…»
Vinge luo katseensa ylös. Tunnetaanko hänet täälläkin? Tietysti. Kuka tuo pikku mies on? Vinge tervehtii epävarmasti.
»Andersen», sanoo Andersen virallisella, jäykällä äänensävyllä, jonka hän on oppinut kesällä Marienlystissä kuullessaan automobiilien omistajain esittäytyvän toisilleen: »Benedict & Co:n toiminimestä».
Niin, nyt Vinge muistaa ja vastaa tervehdykseen. Aivan mitätön henkilö.
Vinge katsoo ulos akkunasta. Andersen on käynyt käsiksi sanomalehtiin. Hän näyttää haeskelevan jotakin, antaa silmien kiitää läpi palstojen, päästää sitten lehden käsistään, niin että se putoaa lattialle, tai pistää sen taakseen. Sitten tulee pilalehden vuoro, hän pudistelee päätään ja nauraa ja lausahtaa Vingeen päin:
»Tämä on hyvä, tämä, tahdotteko nähdä?»
Vinge ei ojenna kättään, Andersen ei hellitä.
»Johtaja on matkustelemassa. Minä aion Helsingöriin. Minulla on siellä vähän toimitettavaa.»
Kun Vinge ei vastaa, istuu Andersen hetken kädet polvillaan.
»Tämä vaunu hytkii», sanoo hän käsiänsä katsoen. »Huonoa ainesta.»
Sitten hän vaikenee, nojautuu taaksepäin ja näyttää nukkuvan.
Vinge ei voi olla katsomatta häneen. Hänen parraton suunsa liikkuu niin avuttomana hänen nukkuessaan. Miksi minä istun tässä? ajattelee Vinge. Melkein koneellisesti hän on mennyt rautatieasemalle ja ostanut lipun Helsingöriin. Kuin Salting olisi hypnotisoinut hänet eilen illalla. Koko yön hän on nukkunut raskaasti ja herännyt uupuneena; enimmin häntä halutti jäädä makaamaan suljetuin silmin ja kuitenkin hän tietäisi varsin hyvin, että hänen täytyy nousta, mennä ulos, pois.
Konttorissa on kirje Rasmukselta, ja Vinge mielestään tiesi sen jo edeltäkäsin. Johtokunnalla on ollut kokous. Tilannehan on vakava. Kova kilpailu ja uhkaava lakko, joka niin selvästi on kohdistettu Vingen politiikkaa vastaan, vaikka sitä ei sanota. On käsitelty Vingen tarjousta tai esittämää halua poistua, ja kieltämätöntähän on, että uusi mies otaksuttavasti voisi torjua molemmat vaarat. Johtokunta on tietenkin kiitollinen Vingelle näiden monien vuosien työstä, jonka merkityksen se kaikissa suhteissa tunnustaa, mutta varsin hyvin ymmärretään, että hän näin pitkän työpäivän jälkeen tuntee olevansa väsynyt, mikä valitettavasti käy ilmi hänen lausunnoistaan tuonoin johtokunnan kokouksessa. Johtokunta on vakavasti pohtinut tilannetta. Asia saattaa kehittyä siihen, että yhtiön parasta katsoen oltaisiin pakotettuja esittämään Vingelle, että hän vetäytyisi pois politiikasta. Ellei se hänestä ollut ajateltavissa, löytyi kenties joku nuorempi voima, joka…
Ei, tämä ei ollut mikään uhkavaatimus! Puheenjohtaja vain kirjoittaa tämän Vingelle selvittääkseen tilannetta, onhan aina aikaa, miettiä asiaa; teidän harras Rasmus Repo.
Sanomalehdetkään eivät ole ihmetyttäneet Vingeä. Helsingillä on johtava kirjoitus lakosta, joka on kohdistettu laivayhtiöittemme kovaa kuria ja liian sotilasmaista johtoa vastaan. Toisessa paikassa lehteä on haastatteluja, ei Vingen kanssa, jonka nimeä ylipäänsä ei mainita, vaikka jokaisen täytyy huomata, että se tuntuu ilmassa. Luvataan pakina valtamerihöyryjen lämmittäjistä lehden matkustavalta kirjeenvaihtajalta, joka useamman kerran on matkustanut Atlantin poikki ensi luokassa. Vinge heittää lehden pois. Niin, Salting on kyllä oikeassa… hän kaipaa ilmaa, hän tahtoo tehdä pitkän kävelyn aivan yksin tämän yhden kerran. Niine hyvineen hän meni. Hänellä oli Saltingin resepti taskussaan, hän pistäytyi apteekkiin ja sai pienen pullollisen kirkkaita tippoja… mitä nimilapulla seisookaan… nitro… kuka voi moista töhryä lukea! No niin, tänäänhän hänellä ei ole ensinkään kipuja.
»Pullo… pieni pullo», Andersen on ilmeisesti kauan katsellut häntä ja on nyt ikäänkuin yhdellä hyppäyksellä hänen vieressään.
»Ettekö kenties ole oikein terve?»
Vinge pistää pullon taskuunsa ja lausuu torjuen:
»Minä haluan levätä vähän.»
Mutta Andersen on vain onnellinen siitä, että hän vihdoinkin on saanut vastauksen. Hän alkaa kuumeisesti puhella. Hänellä on, kuten sanottu, jotakin toimitettavaa Helsingörissä. Sää on ihana. Jos aikaa riittää, tekee hän kävelyretken metsään, hän tuntee sen hyvin viime kesältä, silloin hän teki vaimonsa ja anoppinsa kanssa sinne huviretkenkin pari kertaa, hotellista heillä oli mukana eväskori kuin entisaikoina, he makasivat ja söivät paikoilla, missä oli aivan hiljaista ja rauhallista… niin, vaihtelun vuoksi… hänen vaimoaan huvitti maata metsässä ja nyppiä katkorappoja. Hän ei ole ottanut vaimoaan mukaansa tänään, ei, he kai aikovat konserttiin illalla… missä nyt liput olivatkaan? Ne eivät ole tässä taskussa… vaan tässä… no, sehän oli hyvä. Mitä, jos hän olisi kadottanut ne! Hänhän tiesi niin varmasti käyneensä hakemassa ne. — Syyskuu on ihana kuukausi. Ovatko puut jo kellastuneet? On jokseenkin kylmä öisin. Eilen satoi. Metsässä on varmaan märkää. Hän unohti tosiaankin ottaa kalossit mukaansa…
Sitten hän vaikenee vihdoin ja vetäytyy takaisin nurkkaansa.
Vinge antaa vauhdin ja vaununjyskeen viedä kaikki ajatukset mukanaan, nyt vilahtaa jokin asema ohitse, veräjä huiskuttavine lapsineen, metsikkö, alastomat vainiot… miks'ei vainioilla näy milloinkaan ihmisiä?… Tuolla huvilassa liputetaan… tuolla on Sundet… juna pysähtyy Helsingöriin.
Andersen hypähtää pystyyn ja ryhtyy keräilemään lehtiään. Vinge aikoo kiiruhtaa hänen ohitseen, mutta hän liittyy seuraksi.
»Olisi kai käytävä parturissa», hän sanoo ja tunnustelee poskiaan… »En ehtinyt tehdä sitä aamulla… ja sitten syödä vähän aamiaista… ehkä?»
»Hyvästi», sanoo Vinge ja kääntyy pois, niin pian kuin he ovat tulleet aseman ulkopuolelle.
Hän tuntee helpotusta nähdessään Andersenin häviävän parturiin lehtipakka kainalossa.
Vinge kuljeksii aallonmurtajalle päin. Hän kulkee epävarmana, polvet vähän notkuen, hän ei oikein tiedä minne suunnata kulkunsa, kun hänellä ei ole mitään päämäärää. Sitten hän tuntee meri-ilman silmissään ja suullaan, jotakin entistä sukeltaa esiin jossakin hänen mielessään, jokin muisto Kronborgista, Helsingörin punaiset katot, auder Helsingborgin yllä, merimerkki tuolla rinteellä.
Vinge on uloimmalla niemellä, merkkiaseman luona. Luotsi seisoo tähystämässä. Vinge kysyy häneltä konemaisesti minkä mitäkin ja sattuu tietämättään käyttämään merimiesmäistä puheenpartta. Luotsi katsoo häneen ja ymmärtää vaistomaisesti, ettei hän ole tavallinen kylpyvieras, joka tahtoo olla olevinaan. Ja sitten tuolla herralla ei ole purjehduslakkia päässään. Siis hän ei kuulu myöskään siihen halveksittavaan ihmiskunnan osaan, joka istuu leikkilaivan kannella rottinkituolissa ja näyttelee kapteenia muutamille tytöille, joilla on pitkät sulat hatuissaan. Luotsi antaa senvuoksi kunnollisen merimiehenvastauksen. Vinge lausuu vain pari sanaa lisää, asiallisia sanoja, luotsi vastaa lyhyesti ja ammattimaisesti, Vinge kohauttaa hattuaan ja istuutuu uloimmalle penkille.
Selvästi, lyhyesti, miesmäisesti. Ne, jotka ymmärtävät toisensa, eivät käytä kaikkea turhaa sananpaljoutta. Kuten siellä valtuustossa… puheita, puheita. Kenenkä vuoksi? Puoluejohtajanko? Hänhän pitää kaunopuheisuudesta, eikö niin, sujuvasta esityksestä, ne ovat omiansa huomisaamun lehdille, jos puhujalla on sama käsitys kuin niillä, mutta asia itse… sehän on ratkaistu!
He eivät voi pakottaa häntä sanomaan: en äänestä; eivät voi, ja kenties pari liittyy häneen, ja asia raukeaa tänään. Entä sitten. Kohta on vaalit, ja ensikerralla on puolue varovaisempi. Valitaan oikea mies, ja kaikki sujuu niinkuin pitääkin.
Helsinghän on sanonut sen hänelle: mitä julkinen elämä takaa miehille, jotka eivät seuraa puoluetta? Mutta miksi hänen pitää sitten seisoa siinä puhumassa? Hän on äkkiä hengittävinään suuren salin ilmaa, ummehtunutta kokoushajua, kaikkien näiden ihmisten vaatteiden, vanhan tupakan, ruumiiden höyryjä, tomuisien paperien ja mattojen pölyä, hän kuulee oman äänensä… ulkoa opitut lauseet… selostajain lyijykynät rapisevat paperilla… puoluejohtaja istuu sukien partaansa kädellään ja puoluetoveri on vetänyt jonkun mukaansa nurkkaan ja koettaa kuiskata! Mutta hän puhuu puhujaäänellä, joka ei ole hänen luontainen äänensä… opitut lauseet, pienet keskeytykset… nyt hän lisää voimaa, sillä nyt hänen on lopetettava… hyi hitto!
Sillä hänhän ei ollenkaan tahdo sanoa tätä. Sitä, mitä hän tahtoo, ei kenties voida sanoa, sitä muut eivät voi ymmärtää, työmiehet kaikkein vähimmin, ja senvuoksi he pitävät häntä vain alhaisena luonteena, joka ei suo heille rahoja. Hän ei välittänyt siitä, mitä Helsing tuona iltana sanoi hänelle, mutta se on kuitenkin jäänyt häneen, koska se nyt tulee hänen mieleensä. Hän on sekoittanut yhteen jotakin, joka ei kuulu yhteen. Oman ilonsa siitä, että saa toimia ja elää, että saa tuntea oman vauhtinsa ja panna muut käyntiin, ja sitten suuren työtätekevän massan, jolle työ on ikeenä ja ilo aivan muualla — mikäli sillä on mitään sellaista.
Astuessaan julkiseen elämään hän ei oikeastaan ensinkään ajatellut tätä kaikkea. Hänelle vain tarjottiin uusi työn muoto, ja niinpä hän vastasi myöntävästi. Miksi? Olihan oikeastaan hauska istua siellä kauniissa raatihuoneessa ja elää kaupungin elämää uudella tavalla. Jokin seikka itse kokouksissa viehätti häntä, monilukuiset ihmiset, jotka oikeastaan kukin sinänsä ovat rakastettavia, erilaatuiset kysymykset, jotka suoritettiin melkein koneellisesti, tämä säännöstelevä voima, joka panee liikkeelle kaupungin sadat rattaat… jopa itse valaistuskin, joka lankesi yli erilaatuisten kasvonpiirteiden ja kuulijain vaihtelevan piirin.
Mutta nyt Vinge ymmärtää, ettei hän itse ole ensinkään ollut mukana panemassa koneistoa liikkeelle, ja ensikerran kun hän aikoo panna oman persoonansa vaakaan, muserretaan hänet kuin hietajyvänen. He eivät voi käyttää häntä. Hän on asiaankuulumaton. Nyt hän seisoo ensikerran ulkopuolella ja näkee, minkä arvoista tämä kaikki oikeastaan on.
Hän näkee suuren valitsijalauman sysäävän muutamia olioita edelleen, ei siksi, että nämä ovat parempia, viisaampia, vapaampia kuin muut, vaan koska nämä suostuvat olemaan heidän puhetorvinaan, tekemään mitä toiset toivovat, ja vaativat itselleen vain sen pienen turhamaisuuden tyydytyksen, että saavat istua tuoleilla ja olla äänessä.
Ja nyt ovat kaikki nuo tuntemattomat kasvot kääntyneet häneen päin, tuhannet silmät tuijottavat häneen, niin että hänen ihoaan pistelee: Mitä sinä tahdot? Miksi sekaannut siihen, mikä ei sinuun kuulu? Pysy alallasi!
Eivätkö he muka ole oikeassa? Eikö hänen velvollisuutensa juuri olekin pysyä työssään, jossa hän voi käyttää kaiken voimansa luodakseen muillekin samaa elämää ja työiloa, jota hän on tuntenut itsessään? Jos kukin tekee sen omassa piirissään, eivätkö silloin itsestään yhä useammat taistele hänen taisteluansa, ja eikö voittoa saavuteta juuri siten?
Näin työskentelevät hänen ajatuksensa hänen kävellessään takaisin aallonmurtajaa myöten ja kaupungin läpi. Se ei ole mikään järjestynyt ajatussarja, pikemminkin vain välähdys toisensa jälkeen, joka herättää hänet siitä horroksesta, mikä tänään on vallinnut hänessä.
Kun hän kääntyy eräässä kulmassa, näkee hän Andersenin istuvan kahvilan edustalla; pöydällä on hänen lehtikäärönsä.
Andersen hypähtää pystyyn ja sulkee kapean käytävän.
Syödään vähän aamiaista, eikö niin? Kun kerran on aikaa, miks'ei tehdä niin? Andersen tempaa kellonsa esiin ja katsoo sitä: kyllä, hänellä on aikaa. Vasta vajaan tunnin päästä hänen tarvitsee tavata sitä… jonka kanssa hänen on puhuttava.
Äkkiä hän katsahtaa pitkin katua, nopeasti, kuin lähestyisi se, jonka kanssa hänen on puhuttava.
Täällä on vähän kylmähkö, sanoo Andersen ja kuivaa otsaansa, täällä käy veto kulmauksessa, hän siirtyy mieluummin sisään. Eikö herra johtaja Vinge tahdo tulla mukaan?
Andersen on saanut lehtensä kainaloon ja tepastelee Vingen edessä.
Siellä on aivan tyhjää sisällä… hän on tilannut itselleen pihvin paistettujen munien kanssa, mutta jos heitä nyt tulee kaksi, voisivat he ensin tilata voileipäpöydän — se on tavallisesti erinomainen täällä pikkukaupungissa — »minun vaimoni suorastaan rakastaa voileipäpöytää», sanoo Andersen äänellä, joka vapisee innosta ja liikutuksesta.
Vinge jatkaa matkaansa kesken toisen lörpötystä. Hän kulkee kapeiden katujen kautta, matalien talojen lomitse. Hän saattaa nähdä sisään perheisiin, jotka asuvat alakerrassa. Jokapäiväinen elämä huvittaa häntä. Vanha vaimo seisoo kumartuneena yli höyryävän padan, vanha mies istuu nojatuolissa lukien lehteään isojen pyöreiden silmälasiensa lävitse; pieni tyttö loikoo ikkunalla silitellen kissanpojan selkää…
Hänet temmataan töykeästi tunnelmastaan: ajoneuvot, jotka täyttävät koko hevosradan, pakottavat hänet siirtymään pyöreille mukulakiville, jotka esittävät muka jalkakäytävää. Ohi ajaa jonkin läheisen herraskartanon landoo, hiljaisuutta raatelee hevosten ravi epätasaisella kivityksellä. Ja nyt vasta Vinge ikäänkuin oikein ymmärtää, että hän kulkee tässä aivan yksin tavallisena arkipäivänä ja miksi hän tekee niin. Saattavatko vaunut hänet ajattelemaan Rasmusta… pikku koditko saattavat hänet ajattelemaan lapsia kotona ja Marie-Louisen leikkejä heidän kanssaan? Mika liittää nämä mietteet toisiinsa? Jokin ääni hänen rinnassaan puhuu Marie-Louiselle. »Minkälaiseksi on meidän välimme muuttunut, Marie-Louise? Miksi on siitä niin kauan, kun viimeksi puhelimme? On ollut niin paljon seikkoja, joista minä en ole puhunut sinulle. Minä en edes oikein tiedä, kuinka niin on käynyt. Mitä liikuttaa Rasmus sinua ja minua?»
Tämä vieras, mitätön mies on vyöryttäytynyt hänen elämäänsä, on asettunut hänen ja hänen työnsä väliin, asettunut hänen ja hänen kotinsa väliin… onko se mahdollista, voiko jotakin sellaista tapahtua? Sellaista tapahtuu todellakin, hän tuntee sen rintaansa vasten, kuin ne seisoisivat tuossa hänen edessään, repo ja kaikki ne muut. Juuri nyt, kun Salting on sanonut hänelle sen… sen, mitä hän ei tahdo ajatella… sehän on ohi, ei hänellä ole mitään kipuja…
Hän kulkee yhä rivakammin, nyt hän tuntee jalkojensa alla, että kivitys loppuu, hänellä on maantie edessään, huviloita, puutarhoja, hän kuulee automobiilin ajavan ohitseen, merkkitorven törähdys kiihoittaa häntä… olisivatpa ne tässä, niin hän saisi puolustautua oikein kouraantuntuvasti! Ne ovat hänen kimpussaan, kaikki nuo, jotka hän otti lukuun vain toisessa sijassa, herättävät hänessä kyllästymistä itseensä, alentavat häntä hänen omissa silmissään…
* * * * *
Päivä kulkee tasaista rataansa kaupungissa, ihmiset kohtaavat toisensa ja puhelevat keskenään. Sanat varisevat heistä. Tuossa seisoo kaksi Vingen tuttavaa kadunkulmassa. »Oletteko kuullut, että on jotakin epäsopua Vingen ja hänen johtokuntansa välillä. Niin, minulla oli taanoin pöytätoverina amiraalitar Fuchs, hänen miehensähän on johtokunnassa… hän sanoi suoraan, että Vinge pannaan viralta. Minä näin hänet eilen kadulla, hän olikin vallan surkean näköinen. Mutta voihan se olla vain siitä, ettei hän ole oikein hyvissä voimissa. Kuka ei olisi vilustunut tähän aikaan? Vai tekö ette ole?»
Puhelin soi Vingen konttorissa. Ei, johtaja ei ole täällä. Niin, mutta sanomalehtimiehen piti puhua hänen kanssaan tänään, milloin hän siis on tavattavana? Ei tiedetä. Sanomalehtimies on loukkaantunut. Hän on vain olevinaan, kyllä hän on siellä, se johtaja… silloin täytyy yrittää hänen yksityisasuntoonsa päivällisaikaan. Ruokaa hänen kai on saatava. Sillä välin hän voi puhella puheenjohtajan kanssa.
Rasmus on huono puhumaan telefonissa. Hän ei ole milloinkaan voinut oppia, että hänen on puhuttava alas tuohon suppiloon. Se on niin epämukavaa, kun on sikari suussa, ja Rasmusta miellyttää imeä sikariansa, kun hän puhuu telefonissa jonkun kanssa… se antaa hyvää pohtimisaikaa. Oikeata luottamusta hänellä kylläkään ei ole tähän laitteeseen, joka on syntynyt sen jälkeen kuin hänestä tuli sivistynyt mies.
Onko kysymyksessä jotakin, joka koskee johtajan vaihdosta laivayhtiössä? Onko se jossakin yhteydessä tämän lakon kanssa? Sitähän herra toimittaja kysyy? Niin, katsokaa, mitä siihen tulee… Rasmus imee sikanaan taaksepäin nojautuneena leveässä kirjoitustuolissaan, jalat melkein otsan tasalla… Halloo, halloo, huutaa sanomalehtimies. Ei, sanoo Rasmus, asiahan on niin, että lakko… Halloo… niin, minä kuulen… mehän toivomme parasta… niin, senhän me teemme…
Rasmus naurahtaa vähän, kun sanomalehtimies soittaa kiinni. Se on kuitenkin varsin hyvä keksintö, tuo puhelin.
»Nyt siis Vinge sulattelee tuota kirjettä. Mitähän hän siihen vastaa? Hän ei kyllä vetäydy syrjään politiikasta, hänhän tahtoo esittää suurta osaa… niin, mutta jos hän kuitenkin ratkaisisi niinpäin, silloin on kai hänen korskeutensa tiessään! Ja jos hän ei tee niin, otamme me siis Johnsenin, ja hänet olen siis minä asettanut toimeen…»
Päivä kuluu. Vingen konttorissa puhellaan pulpetilta pulpetille. On puolueita myötä ja vastaan. Lyödään vetoa: Kuka tulee ensin taloon, Rasmus vai Vinge? Konttoripäälliköt eivät pidä pilaa sopivana. Jos jotakin tapahtuisi, ei käy laatuun, että on omaksunut kannan, joka ei ole yhtäpitävä yhtiön edun kanssa. Ne, jotka pitävät Vingestä, puhuvat hänestä hillitysti kuin sairaasta. Herra prokuristi Jensen istuu paikallaan ja tekee velvollisuutensa, hänestä on yhdentekevää, mikä johtajan nimi on.
Vinge istuu penkillä tien vieressä, joka vie merenrannalta metsään. Hän tietää, että nyt hänestä puhutaan. Voivatko he ottaa häneltä hänen työnsä? Se ei ole oleva helppoa. Hän ei ole sanonut viimeistä sanaansa. Mutta jos hän »voittaakin»? Voittaa — hänhän on menettänyt. Hän on menettänyt myötätuntonsa ihmisiä kohtaan, valoisan ja hilpeän työkykynsä, hänen työpäivänsä on pimentynyt. Hän, joka luuli kaikkia ystävikseen ja jonka jokainen uusi päivä tempasi mukaansa, hän ymmärtää nyt, että hänellä on vihamiehiä ja että hänenkin täytyy ruveta tyrkkimään itseään eteenpäin vilinässä, aivan kuin muutkin.
Lomaa, sanoi Salting. Niin, nyt hän alkaa ymmärtää, miksi otetaan lomaa. Kun tullaan väsyneiksi, niin väsyneiksi kuin hän nyt. Mutta silloinhan ihminen myös on liian väsynyt levätäkseen.
Tuolla kuuluu joku tulevan juosten tietä pitkin. Vinge kuulee sen, ennenkuin hän näkee mitään, askelet kajahtavat kovalla tiellä ja kirkkaassa ilmassa. Sitten sukeltaa Andersen esiin. Ennenkuin Vinge ehtii nousta, on Andersen penkin luona.
»Minä juoksin pois ennen kahvia», sanoo Andersen hengästyneenä, hän aivan syöksee sanat suustaan, ja hänen poskensa vapisevat, »minä söin vain paistetut munat… en ehtinyt…»
Sitten hän istuutuu, ja samassa luisuvat hänen lehtensä maahan. Vinge ottaa koneellisesti ylös lehden, joka on pudonnut hänen jalalleen.
»Niin, niin, lehdet…» Andersen takertuu heti tarjoutuvaan aiheeseen. »Sunnuntai-iltaisin menen vaimoni kanssa kernaasti kahvilaan ja me luemme kaikki sanomat ja kuvitetut lehdet, ulkomaalaisetkin, vaimoni osaa kieliä, myös ranskaa…»
Vinge on luonut katseen lehteen, joka hänellä on kädessään, eikä näe että Andersen itkee, kyynelet vierivät pitkin hänen poskiaan, ja hän ikäänkuin nielee sanat. Kun Vinge edelleenkin on omissaan, tarttuu Andersenkin lehtikääröön.
»Näissä lehdissä on niin paljon… ne tietävät kaiken. Mistä niillä oikeastaan on tietonsa? Saattaisi luulla, että tämänkin penkin alla makaa sanomalehtimies, eikö niin? Ja huomenna luetaan, että tässä me istuimme… ja nimet ovat mainittuina… minunkin nimeni… huomisessa lehdessä…»
Hän istuu mutisten. Sitten hän hypähtää pystyyn, tarttuu Vingen käteen ja pudistaa sitä kiivaasti:
»Jääkää hyvästi, herra johtaja Vinge, minun täytyy livistää nyt, kello on jo yli kaksitoista, ja minun on mentävä metsään. Kiitos siitä, että olette ollut niin ystävällinen minulle… minä toivotan teille miellyttävää kävelyä… tehän teette kävelyn, ennenkuin lähdette kotiin, eikö niin? Te olette onnellinen mies, herra johtaja, niin, niin olette…» Andersen pudistaa kerran toisensa jälkeen Vingen kättä, »mutta nyt minun täytyy lähteä luotanne…»
Andersen lähtee juosten, hän kääntyy metsään ja katoaa, lehtensä hän jättää lojumaan maahan.
»Hänhän itki», sanoo Vinge itsekseen. »Mikä häntä vaivasi? Oliko hän päissään? Ei. Mutta hän itki.» Vingen pitäisi mielestään seurata häntä, mutta hänellä ei ole tarmoa siihen. Mitä häntä sitäpaitsi liikuttaa, että vieras ihminen itkee? Mitä liikuttavat häntä pikku Andersenin surut?
* * * * *
Marie-Louise tietää varsin hyvin, että hänen miehensä on lähtenyt jonnekin ja missä mielentilassa hän on sen tehnyt. Tohtori Salting on ollut hänen luonaan, ja hän on soittanut konttoriin ja saanut tietää, että johtajaa ei odoteta sinne enää tänään.
Salting tuli ontuen, hän melkein laahasi ruumiinsa kaikkia portaita ylös, niin että kaide kitisi. Marie-Louise pyytää häntä istuutumaan ja sanoo hymyillen:
»Mitä te haluatte, herra tohtori? Meitä ei vaivaa mikään tässä talossa.»
Salting istuu ja katselee häntä vähän huohottaessaan ja etsiessään jalalleen asentoa.
Hän katselee myös ympärilleen, isoa, valoisaa huonetta, vetää luokseen kukkamaljakon, katselee sitten taas Marie-Louisea, puistaa päätään ja sanoo:
»Nämä ruusut muistuttavat teitä. Enkö minä saisi tulla tänne tunnin ajaksi joka aamupäivä? Jens on oikeassa… minun luonani on tympäisevää.»
Ja sitten hän muitta mutkitta kertoo Vingen käynnistä hänen luonaan eilen illalla.
Hän selittää kaiken tarkkaan. Hän on tietämättään ottanut Marie-Louisen kädet omiensa väliin ja taputtaa niitä kaiken aikaa. Marie-Louise istuu katsellen jäykästi eteensä, hänen silmänsä ovat ilmeettömät, mutta luomet vapisevat ja ovat läpikuultavat.
»Minä sanoin Jensille, ettei hän sanoisi mitään tästä teille. Niin, sillä minä tahdoin tehdä sen itse, silloin saisitte kunnollisen lääkärinselityksen samalla. Ja sitten minä — olen lähettänyt hänet ulos metsään tänään ihan yksinään, jotta hän selvittäisi asiat itselleen. Ja kun hän nyt tulee kotiin, on teidän vuoronne. Silloin tulee teidän tehtävänne. Sillä Jenshän on onnellinen mies, kun hänellä tällä hetkellä on sellainen vaimo kuin te. Ymmärrättehän: te olette hänen lääkkeensä, ja teidän avullanne hän voi elää monta hyvää vuotta teidän molempien iloksi. Tämän hänen kotinsa pitää antaa hänelle hänen ruumiinsa kaipaamaa lepoa, mutta minä myönnän, ettei se tule käymään helposti… ei edes teiltä. Itkekää toki ennemmin kuin istutte tuolla tavoin. Mutta nyt minä menen tieheni, sillä teille ei ole mieleen, että minä olen tässä katsomassa.»
Ja hän kumartuu Marie-Louisen käsien yli ja suutelee niitä… hämillään ja kömpelösti niin että mäiskähtää, ja hän pudistaa vähän päätään kuin saisi havaita oman rumuutensa ja kömpelyytensä, pinnistäytyy ylös tuolista ja kompuroi ulos ovesta.
Marie-Louise saa tuskin sanaa suustaan, mutta kun hän on sulkenut eteisen oven Saltingin jälkeen, menee hän jäykin askelin saliin ja astuu akkunan ääreen. Hän seisoo siinä melkein liian suorana, hän ponnistaa kaikki voimansa ollakseen antamatta myöten, hänen on vilu aina sydämeen saakka. Jens poloinen! Onko se totta… oletko sinä todellakin aivan yksin nyt ajatellen kaikkea tuota?
Hän soittaa konttoriin ja saa tiedon. Ja hetkeksi leimahtaa närkästys hänen mielessään siitä, ettei Jens ole uskonut huoliaan hänelle. Mutta syyhän on tohtorin. Viekas ihminen seisoo hänen ja Jensin välillä, täynnä hyviä sanoja, niin, ja ystävällisiä ajatuksia… hän katselee käsiään, joita Salting on suudellut isolla suullaan… mutta nyt, nyt pitäisi hänen olla Jensin luona, kun tämä taivaltaa ties missä metsässä tai maantiellä. Eihän Jens ensinkään ymmärrä sellaista. Monta vuotta, sanoi Salting, monta vuotta on heillä vielä jäljellä. Niin, mutta jonkun tuntemattoman armosta… he eivät enää voi tuhlata päiviään, kuten ovat tehneet… miksi he siis eivät ole yhdessä, miksi he puhuivat toisilleen tuolla tavoin eilen illalla, kuin heillä olisi iäisyys edessään ja kuin he kernaasti voisivat vähän torailla?
Koko keskustelu on niin ilmielävänä hänen mielessään. Hän muistaa mitä hän sanoi Svendsen-vanhuksesta… miksi hän niin teki? Olihan hän oikeassa, sen hän tietää, mutta miksi sanoa se juuri sillä hetkellä. Silloin ei Jens eikä hän itsekään tietänyt, että Jens oli sairas… ei sairas, sanoi Salting, ei sillä tavoin… mutta kuitenkin. Kaikkihan johtui siitä, että Jens niin rajusti kävi tuon toisen kimppuun… Johnsenin, niin, hän…!
Marie-Louisen suupieliin tulee kova ilme. Hänen huulensa ovat kapeat ja valkoiset, hän on ankara itselleen tällä hetkellä. Hän on puolustanut Johnsenia Jensiä vastaan. Nyt hänen siis on puolustettava Jensiä Johnsenia vastaan. Hän ei tahdo suostua siihen, että hänen miestään kohdellaan sillä tavoin. Hän menee Johnsenin luo ja sanoo sen. Nyt heti. Kun Jens tulee kotiin, ei heidän välillään ole oleva enää mitään.
Hän ei ajattele mitä hänen on sanottava Johnsenille. Hän menee ilman muuta Johnsenin konttoriin, astuu hänen ovestaan sisään, ja Johnsen hypähtää hämmentyneenä pystyyn. Mitä merkitsee tämä käynti? Onko heidät nähty tuona päivänä, ja onko jotakin rettelöä miehen kanssa? Rouva muuten ei näytäkään niin nuorelta tänään…
Marie-Louise menee hänen luokseen ja ojentaa hänelle kätensä, ja nyt hän äkkiä tietää mitä hän tahtoo ja mitä hänen pitää sanoa. Nyt hän on aivan tyyni. Hän ei hetkeäkään ajattele, että hän on täällä vieraassa paikassa, hän ajattelee vain Jensiä ja sitä, että Salting on sanonut hänelle, että nyt on hänen vuoronsa.
»Teillä on jotakin tekeillä minun miestäni vastaan», hän sanoo, »minä tiedän sen, ja hän tietää sen. Hän ei tiedä, että minä teen tämän nyt, mutta sanon sen kyllä hänelle. Teidän pitää antaa Jensin tehdä työtä aikansa. Hän on sen ansainnut. Ja teidän on tehtävä se myös itsenne tähden. Muuten te kadutte sitä kerran. Minä saatan hyvin sanoa sen teille, sillä minä olen pitänyt teistä… silloin kerran, kun te juoksitte, jos muistatte sen, ja te kyllä muistatte. Mieheni tarvitsee nyt rauhaa, ja sen minä annan hänelle. Mutta teidän pitää auttaa minua, ja sen te voitte varsin hyvin tehdä, te ette tule siitä sen huonommaksi, ette omissa silmissänne ettekä minun. Te olette tarmokas mies, tiedän sen, eikä teidän tarvitse tunkea tieltänne Jensiä, olette muutenkin kyllin varma siitä paikasta, ja minä lupaan teille, että mieheni on kerran tuleva luoksenne ja itse vievä teidät siihen, ja se on tuova teille enemmän iloa.»
Hän katselee Johnsenia valoisalla katseellaan, hänen eloisat kasvonsa, joista loistaa yhtäaikaa lempeys ja ankaruus, ovat kokonaan kääntyneet Johnsenia kohti, hänen äänensä tunkee väreillen Johnsenin läpi… miksi tulee hän ajatelleeksi äitiään, joka kuoli hänen ollessaan aivan pieni? Niin, seisoohan hän nyt tässä kuin poika, joka on tehnyt jotakin väärää ja nyt vapauttaa itsensä siitä tunnustamalla sen… hän on tavannut jotakin, minkä olemassaolosta hän ei tietänyt, jotakin, mitä kukaan nainen ei ole ennen osoittanut hänelle; hän ymmärtää, että Jens Vinge ei ole vain mies, joka omaa aseman, minkä hän kernaasti itse haluaa, vaan että hänellä on takanaan koti, kaunis ja urhoollinen nainen, jonka kohtalo hän on. Hän ei tiedä mitä sanoa, sillä meidän sanamme eivät ole luodut mitään sellaista varten, se kuuluu äänettömyyteemme; hän saattaa vain sanoa:
»Kyllä.»
Ja hän tuntee uudelleen Marie-Louisen käden omansa ympärillä… sitten hän on mennyt, ja Johnsen hapuilee käsillään amerikkalaista kirjoituspöytäänsä, saa kiinni työntökannen kouruista ja antaa sormensa hitaasti liukua kourusta kouruun kuin vakuuttautuakseen siitä, että hän todellakin seisoo tässä eikä ole uneksinut kaikkea…
Rasmus Repo tapaa häneltä kirjeen tullessaan kotiin ajoretkeltään. Johnsen ilmoittaa vallan lyhyesti, että hän ei halua muuttaa asemaansa siinä yhtiössä, jota hänellä nyt on kunnia johtaa.
Rasmus imeksii sikariaan. »Mikä miestä vaivaa?» ajattelee hän. »On paras antaa hänen vähän tointua. Parin päivän perästä puhumme sitten hänen kanssaan kahden kesken.»
* * * * *
Mitä se Vingeä liikuttaa, että pieni mies juoksee metsässä itkien? Mutta hän ei kuitenkaan voi olla sitä ajattelematta, ja hän nousee penkiltä ja käy samaa tietä kuin Andersen. Mutta kun hän jonkin matkan kuljettuaan ei saa tätä näkyviinsä, poikkeaa hän umpimähkään metsäpolulle, missä on puita niin tiheässä, että ne melkein sulkevat häneltä tien.
Vinge ei ole milloinkaan sietänyt käydä metsässä yksin. Hänen hermonsa eivät siihen sovi. Hän voi kernaasti nauraa itselleen. Mutta seikka on nyt kerran se, että häntä alkaa peloittaa. Kaikki nämä tuntemattomat äänet tekevät hänet araksi. Vinge on tottunut melskeeseen konttorinsa ympärillä ja voi suorastaan nauttia, kun rautakiskoilla täyteen kuormitetut työvankkurit kolisevat kiireesti pitkin katua tai kun palokunta lähtee kokonaisuudessaan liikkeelle. Mutta kun mustarastas näkymättömänä hiipii kuihtuneen lehden yli hänen takanaan tai jokin lintu äkkiä lepattaa oksien välissä, hätkähtää hän ja huomaa, että hänen kasvonihonsa kiristyy. Ja tuossa luikertaa vaskikäärme tien yli aivan hänen jalkainsa edessä, hän oli vähällä polkea sitä… hän astuu ensin askelen taaksepäin, sitten hänen täytyy hymyillä käärmeraukalle, joka vainuaa vaaraa, nostaa päätään ja liikuttaa kieltänsä. Sitten se luikertaa eteenpäin ja luisuu alas ojaan melkein kuulumattomasti kahisten, ja Vinge seisoo hetken tuijottamassa tähän kasvinvanojen, lehtien, köynnösten ja kuihtuneiden lehvien myllerrykseen. Hän näkee hyönteisiä, joiden nimiä hän ei tunne, on kuin kukin korsi eläisi omaa elämäänsä; tuossa tulee mehiläinen, Vinge seuraa sitä silmillään, ja vaistomaisesti hän pidättää hengitystään, kuin olisi tässä jokin, jota hän ei tahdo häiritä. Pieni aarniometsä umpeenkasvaneine polkuineen valtavien takiaisenlehtien alla, täynnä villejä eläimiä maassa ja runkojen välissä, ja hämähäkki kutoo verkkoaan rungosta runkoon ja on vihdoin käärivä koko maailman pehmeään, petolliseen ansaansa, joka surmaa äänettömästi. Niin hiljaa kuin mahdollista Vinge laskeutuu ojanreunalle, hänen täytyy nähdä, minne tuo pieni hämähäkki aikoo… onnistuuko sen kiinnittää lankansa tuohon köynnökseen? Niin, nyt se on siinä… Hän tahtoo nähdä kärpäsen lentävän verkkoon… hän tuntee jotakin outoa tuoksua… kaikki tämä on hänelle outoa. Täällä on kaikki niin ihmeen rauhallista… on kuin hautajaisissa, joissa laulettiin virsi, jonka hän muistaa lapsuudestaan… vanhan sävelen… kas nyt kömpii kovakuoriainen tuolle takiaiselle…
Hän kumartuu hitaasti eteenpäin, ja samassa hän tuntee kivun salpaavan hengityksen… ei pahasti, ei mitään kohtausta, mutta siinä se on, hän muistaa sen… ei tahdo… täytyy kuitenkin… ja vastahakoisesti pistää hän käden taskuunsa; kyllä, siellä on pieni pullo.
Ja nyt hän vihdoinkin tietää, miksi hän istuu tässä. Kaikki tuo muu, mitä hän tänään on ajatellut, on ollut vain tekosyytä, jotta hän pääsisi siitä, mikä itse asiassa on kaiken aikaa vaaninut hänen mielessään. Hän muistaa nyt joka sanan, minkä Salting lausui eilen illalla, ja ne kerääntyvät kaikki yhden seikan ympärille: kuolema. Se oli kaiken sen selvä, lyhyt sisällys, mitä Salting saattoi hänelle sanoa. Hänen vammansa ei ole vaarallinen. Ei tietenkään. Se ei ole muuta kuin mitä useimmat kokevat hänen iässään. Ei, tietenkään ei. Mutta se on siis siinä, sitä ei saa selitetyksi olemattomaksi. Hänen tietämättään on hänen elämänsä edennyt noususta laskuun. Kohti kuolemaa.
Muut hänen ikäisensä ovat kaikki siitä tietoisia. Valdemar kirjoittelee runoja siitä! Hän rakastaa kuolemaa, hän ajattelee sitä, ja sitten hän kirjoittaa siitä runon. Salting lueskelee pohjoisnaparetkikunnasta ja ajattelee omaa kuolemaansa, puhuu siitä kuin luonnollisesta asiasta. Tosissaanko he sitä tarkoittavat? Eikö se ole valhetta ja teeskentelyä? No niin, toinenhan on runoilija, ja toinen istuu yksinään autiossa huoneessaan, heillä on siis aikaa siihen. Mutta hän, hän on mies, joka tuntee päivien arvon, hänen päämääränsä on itsessään siinä työssä, joka tulee hänen osalleen, hänellä ei ole aikaa ajatella mitään sellaista.
Siinä he tulevat hänen luokseen kertoillen hänelle kuolemasta säkeissä ja proosassa… omituista, kyllä sen piti sattua juuri nyt, niin että hän ei voi olla sitä ajattelematta. Onko se sattuma? Onko sekin sattumaa, että hän meni liiallisuuksiin johtokunnan kokouksessa taanoin ja antoi Rasmukselle aihetta kirjoittaa kirjeen? Vinge tuntee, ettei mikään ole satunnaista. Valdemar ja Salting ovat samanikäisiä kuin hän, he ovat päässeet askelen pitemmälle ymmärtämyksessä kuin hän, ja sen hetken täytyi tulla, jolloin heidän sanansa tunkeutuivat häneen ja juurtuivat. Senvuoksi hän on sitä aavistamatta ollut hermostunut, niin että he saivat hänet ansaan, nuo muut, jotka vain ajavat omaansa; kuolema siinä liikahti ja taudinvaippaan verhoutuneena lausui heille: tehkää hyvin, herrat, nyt on teidän hetkenne!
Vinge on ajatuksissaan istuen lyönyt kepillään ojan reunaa, yhä kovemmin, tietämättään. Nyt hän tulee tietoiseksi siitä, että hän tekee niin. Tässä hän istuu. Metsässä. Yksin. Tänne ulos ajettuna. Hän puristaa keppiä ja lyö kaikella voimallaan nokkospehkoon, joka taittuu. Ei, hän ei tahdo! Tämähän on mielettömyyttä, tämä. Sairas — hänkö sairas? Hän ei voi olla sairas, se ei sovi hänelle. Mitä hän tekee elämässä, jos hän on sairas ja vaivainen? Olla lomalla, sanoo Salting. Lorua! Lorua… niin, lapsille ja kurjimuksille… ja niille raukoille, joilla ei muuta ole… ja jotka eivät uskalla kuolla.
Hän huomaa äkkiä hiljaisuuden. Hän kuulee puiden humajavan. Oksa murtuu. Hänen korvissaan suhisee. Hän hypähtää pystyyn. Koko hänen ruumiinsa vapisee. Hän luulee palelevansa. Hän tahtoo juosta. Hän tahtoo tuntea veren käynnin valtimoissaan.
Vinge juoksee metsän läpi. Hän ei aavista minne. Eteenpäin polkua pitkin, jotkin oksat lyövät hänen kasvojaan vasten, on ihanaa tuntea tuo pieni kipu. Eteenpäin hän tahtoo. Eikä hän tahdo olla sairas. Hän ei hellitä. Hän tahtoo tehdä työtä, kunnes hän suistuu kirjoitustuolista… mieluummin niin kuin sairastaa. Käydä hoitelemassa itseään. Nähdä lasten istuvan arasti isää katselemassa. Ja Marie-Louise! Hänkö sitten hoivailisi häntä? Eikä hän enää olisikaan Marie-Louisen mies. Eikö hän enää voisi heittäytyä hänen eteensä, tarttua hänen ihanaan ruumiiseensa, ottaa hänet käsivarsilleen? Hän muistaa ajomatkan, jolloin he istuivat kuin kaksi nuorikkoa, jotka ensikerran kokevat rakastavansa toisiaan… ja sitten kun he olivat juhlassa ja vilkaisivat toisiinsa keskellä kaikkia muita ja kohtasivat toisensa salaisessa, voitonriemuisessa ymmärtämyksessä… Marie-Louise, onko tuo kaikki nyt ohi? Eikö jäljellä ole enää mitään muuta kuin purkautuminen, tuska?
Vinge juoksee läpi metsän, eteenpäin, yhä syvemmälle, hän noudattaa tietämättään jotakin polkua, ei näe ensinkään runkoja, kuulee vain veren suhisevan korvissaan. Hän tietää varsin hyvin, ettei hän voi sietää tätä. Hänen rintaansa kouristaa, kuin hän painisi jonkun voimakkaan kanssa… niin, tulkoon sitten mieluummin kuolema samalla! Lääke, sanoi Salting. Kolme tippaa. Tai koko pullo…
Miksi hän sanoi niin? Eikö se ollut neuvo? Mieluummin niin kuin istua lääkepullo edessään ja odottaa seuraavaa lääkkeenoton hetkeä. Vanhoja muistoja hänen vanhempiensa viimeisistä ajoista nousee hänen mieleensä. Vanhukset! Kun hänen isänsä kadotti muistinsa eikä voinut kuulla, mutta horjui kuitenkin yhä edelleen kirjoituspöytänsä ääreen ja istui siinä, hän, joka oli ollut niin toimelias, ja tuijotti puhelimeen, joka ei koskaan soinut, tai tempasi kuulotorven käteensä, koska hän luuli kuulleensa soiton, ja änkytti hallootaan, eikä voinut kuulla puhelinneidin vastausta. Ja hänen äitinsä… joka makasi kuoleman kielissä monta päivää… ja muut hiipivät huoneissa ja ajattelivat kaikessa surussaan vain: jospa se olisi ohitse…
Vieläkö hän juoksee? Vai onko hän heittäytynyt maahan? Itkeekö hän vai huutaako hän siihen huminaan, joka kohisee metsän läpi? Onko päivä vai onko jo hämärtynyt? Sitä hän ei tiedä. Hän ei tiedä, että hän harhailee runkojen välissä, hoippuu kuin päihtynyt, törmäilee puihin ja kompastelee. Hän ei tiedä, että hän puristaa keppiään ja lyö sillä kaikille tahoille… nyt se sattuu pensaaseen… ja nyt puuhun, niin että hän tuntee sen kädessään… nyt johonkin pehmeään, joka makaa maassa.
Tämä odottamaton aistimus saa hänet hillitsemään itsensä, hänen jalkansa töytäisee jotakin, hän on taas vähällä kompastua, sitten hän ojentaa kätensä ja hapuilee jotakin edessään, joka tuntuu hänestä tutulta… hän on saanut hatun käteensä… hän pysähtyy… näkee mikä siinä maassa makaa, ja huutaa tietämättään.
* * * * *
Siinä makaa pikku Andersen. Päänsä hän on pistänyt pensaaseen ja työntänyt jalkansa suoraksi kuin ihminen, joka nukkuu selällään. Vinge pudistelee häntä, mutta Andersen ei liikahda. Pensaasta kuuluu kuihtuneiden lehtien kahinaa, Andersenin pää kallistuu hitaasti sivulle. Vinge taivuttaa oksat syrjään ja näkee heti, että hän on kuollut. Kasvot sinertävät, suupielissä on vähän vaahtoa, joka hitaasti pisaroi alas leualle. Mutta ilme on tyyni unen ilme. Pieni pullo on ruumiin vieressä. Vinge kumartuu alas nähdäkseen mitä se on, silloin hän huomaa, että Andersenilla on kirje oikeassa kädessään, sormet ovat koukistuneet kiinni yhteen kulmaan, paperi täytyy irroittaa pienellä nykäyksellä. Siinä on harjaantuneella konttori tyylillä päällekirjoitus, joka Andersenin on täytynyt kirjoittaa, ennenkuin hän lähti kotoa: S.H.T., rouva Fernanda Andersen, Amagerbrogade…
Vinge katsoo ympärilleen. Andersen on valinnut metsän ulkoneman. Talo häämöttää rinteen toisella puolen. Andersen tahtoi olla varma siitä, että hänet löydettäisiin. Ja nyt siis Vinge oli hänet löytänyt.
Itsemurha! Sitä on siis Andersen aikonut aina siitä hetkestä saakka, kun hän syöksyi vaunuun. Hänellä on ollut murhe, sitten hän selvitti asian omin neuvoin. Herra Jumala — ja liput tämäniltaiseen konserttiin, jotka hän näytti Vingelle. Aina viimeiseen saakka hän tahtoi kuvitella, että rattaat pyörivät kuin tavallista.
Vinge hymyilee — äärettömän alakuloisesti. Miksi hän hymyilee? Tuolle poloiselle itsemurhaajalleko? Tälle merkityksettömälle miehelle, joka kävi hänen tiensä poikki arkisine lörpötyksineen ja nyt makaa tuossa kuin rohkeuden, kuolemanhalveksumisen irvikuva. Itselleenkö Vinge hymyilee? Hän kun on käynyt tässä kamppaillen itsemurhan kanssa eikä kuitenkaan uskaltanut sitä, minkä tuo pieni raukka uskalsi. Hymyileekö hän elämälle, joka antaa sattuman niin leikkiä meidän kanssamme ja sinkoaa katkeran ironiansa meidän syvimpään vakavuuteemme? Andersen ajatti partansa ennen kuolemaansa! Hän tilasi itselleen hyvää ruokaa! Ja tässä seison minä, minä, joka tahdoin kuolla ja tunnustelin pulloa taskussani, mutta en sitä tehnyt enkä koskaan voisi tehdä sitä! Mutta nyt hän makaa tuossa ja pilkkaa minua. Niin, hyvä herra, minä olen kunnolla kuollut. Minä uskalsin!
Vinge tuntee olonsa sellaiseksi kuin mies, joka on hirttäytynyt nuoraan, mutta sitten tulevat muut juosten ja leikkaavat nuoran poikki! Vinge on näkevinään kasvoja ympärillään, Rasmuksen, Johnsenin ja Saltingin ison hevospään, joka kumartuu hänen ylitseen: Kyllä, ehjä sinä olet ruumiiltasi, ystäväni, voit hyvin mennä konserttiin illalla mutta ota korkeampi kaulus, niin ettei juovaa kaulassasi näy!
Pilkatkaa minua! Pilkatkaa minua kaikki, niinkuin minä pilkkaan itseäni… minä en ole enemmän arvoinen. Marie-Louise, sellainen minä olen. Juoksen ulos metsään ja tahdon kuolla, jättää sinut ja Georgin ja Annetten, enkä kuitenkaan uskalla! Marie-Louise, sinä sanoit minua mieheksesi, mieheksesi!
Ei, hän ei tahdo seisoa tässä itkemässä omaa viheliäisyyttään. Tuossa makaa kuollut ihminen, hänen velvollisuutensa on toimittaa hänet pois. Hänellä on kädessään vainajan hänelle ojentama kirje, hänen täytyy jättää se omistajalle. Kuinka käy sitten hänen itsensä… kuinka hän voi kääntyä takaisin elämään tämän jälkeen… se kysymys saa odottaa… ensin täytyy hänen pitää huolta matkakumppanistaan, joka nyt on vaiennut eikä voi juosta takaisin sanomalehtiensä luo. Kuolema on antanut hänelle tehtävän suoritettavaksi… ennen teki elämä niin…
Hän kumartuu siirtämään Andersenin vähän edemmäksi pensaan alle, sillä välin kuin hän menee huutamaan ihmisille, joita kai asuu tuolla. Tarttuessaan maassa lojuvaan ruumiiseen Vinge huomaa, että hänen täytyy ponnistaa kaikki voimansa siirtääkseen sitä. Niin raskas on pikku miehestä tullut nyt kuoltuaan. Niin kankea ja kylmä, että Vinge tuntee sen hermoissaan. »Herra Jumala… herra Jumala», mutisee hän ja antaa ruumiin hitaasti luisua takaisin maahan. Ja hänen mennessään metsänrinnettä kohti painaa hänen oma ruumiinsa häntä, ja hänestä tuntuu, kuin hän kauan sitten olisi alkanut käydä tätä tietä. Eikö metsä siis milloinkaan lopu? Hänhän saattaa nähdä tuon talon päädyn, mutta ei tule koskaan perille. Hän on kuolemanväsynyt. Hän tuntee käsissään ja pitkin käsivarsiaan vilun, joka on toisenlainen kuin kaikki muu vilu, minkä hän tuntee. Hänen kasvojensa lihakset vapisevat, hän luulee pyörtyvänsä, ennenkuin hän saavuttaa metsänreunan kivimuurin, ja tuntee äkkiä olevansa sen ääressä. Kavuttuaan sen yli hän tulee polulle, joka vie kohti taloa. On suloista tuntea karheat kivet kämmentä vastaan. Hänen takkinsa tarttuu oksaan, hän tempaisee sen luokseen… päästääkö se hänet vihdoin, tuo kirottu metsä…
Hän seisoo talon luona. Siinä on puutarha hedelmäpuineen, taimilavoineen, kasvihuoneineen. Täällä on aurinkoa. Vinge kumartuu aitauksen yli, hän näkee miehen kävelevän puutarhassa, hän huutaa hänelle ja tuntee samalla, että mitään ääntä ei pääse hänen huuliltaan. Hän huutaa uudelleen äänettömästi. Mutta mies tuolla saa kai kuitenkin tunnon siitä, että joku seisoo puutarhan ulkopuolella ja tuijottaa, hän kääntää päätään. Vinge ponnistaa kaikki voimansa, hän kurkottaa kiivaasti päätään ja onnistuu vihdoin huutamaan:
»Tuolla metsässä makaa kuollut ihminen… teidän täytyy auttaa…»
* * * * *
Kuinka Vinge tuli tälle penkille talon vieressä, mitä hän on sanonut, onko hän ollut kaatumaisillaan ja saanut apua, saiko hän aikaa ilmoittaa paikan, missä ruumis makaa, muutamille miehille, jotka juoksivat — sitä hän ei oikein itse tiedä, mutta nyt kumartuvat eräät kasvot häntä kohti, ja hän kuulee äänen sanovan:
»Mutta eikö se olekin johtaja Vinge?»
Hän näkee vanhan vaimon istuvan vieressään; nainen on pitkä ja täyteläinen, hänen harmaa tukkansa on suittu ylös otsalta, Vinge kohtaa tyynen ruskean silmäparin.
»Tunnetteko minut? Minä olen kyllä Vinge.»
»Kyllä minä tunnen teidät. Mutta te ette muista minua. Te olettekin nähnyt minut vain pari kertaa, ja siitä on kauan. Minä olen rouva Svendsen.»
Ja kun Vinge edelleenkään ei ymmärrä hän sanoo:
»Vanhan Svendsenin vaimo… silloin kyllä tiedätte.»
Vinge on hypähtänyt pystyyn.
»Missä minä siis olen —?»
»Meillä tietenkin», sanoo rouva Svendsen ja hymyilee. »Te olette Svendsenin kauppapuutarhassa, herra Vinge, sitä te varmaankaan ette aavistanut. Mutta istukaa nyt taas. Te olette raihnaan näköinen, enkö mene hakemaan jotakin juomista?»
Mutta Vinge tarttuu häntä käsivarteen ja pyytää häntä pysähtymään. Hänen täytyy saada kuulla hänen puhuvan. Hänen täytyy saada tietää, onko tämä unta vai totta. Hän tekee muutamia merkityksettömiä kysymyksiä: täälläkö te asutte… missä on miehenne… ja äkkiä hän puhkeaa puhumaan:
»Vaimoni on puhunut teistä… minä tungin miehenne pois… niin, minä syynä olin, että hän lähti, enkä minä ajatellut sitä sen enempää… nyt minä istun tässä… ehkä minun on paras mennä, ennenkuin hän tulee?»
»Ei ensinkään. Hän on sitäpaitsi nähnyt teidät, ja minä näin, että hän tunsi teidät — tietenkin, ettehän te ole paljoa muuttunut.»
Hänen äänensä on tyyni. Hän katsahtaa vähän Vingeen sivultapäin.
»Eikö vaimonne ole mukana? Se oli ikävää. Minä tahtoisin kernaasti nähdä hänet uudelleen. Minähän olen tuntenut hänet siitä lähtien kuin hän oli pieni. Minulla on tosiaan kuvakin hänestä lapsena, sen hän on itse antanut minulle. Sillä kas, hän oli sellainen lämminsydäminen pikku tyttö.»
Kuinka Vinge kaipaakaan Marie-Louisea tällä hetkellä! Miksi hän sitten on niin kaukana hänestä? Hän tahtoo kotiin nyt… heti, kunhan Marie-Louise ei vain olisi tullut levottomaksi…
Mutta nyt astuu vanha mies heidän luokseen; tämä on siis vanha Svendsen. Hän astuu hitaasti ja tukevasti mullan tahraamissa työvaatteissaan, hänellä on iso haalistunut olkihattu harmaalla, tuuhealla tukallaan, hänen kasvonsa ovat ruskettuneet samoin kuin hänen kätensä.
Hän tervehtii tyynesti Vingeä ja sanoo, että nyt he ovat löytäneet ruumiin ja levittäneet vaatteen sen yli ja soittaneet poliisille. Tietääkö Vinge kuka se on? Eikö hän halua odottaa täällä ja tehdä selkoa? Vinge haluaa kernaasti päästä takaisin Kööpenhaminaan. Niin, mutta se sopii varsin hyvin. Hän ehtii sinne pikajunassa, sillä poliisi on pian täällä. Svendsen kyyditsee hänet pikku vaunuillaan.
Vinge ja Sveildsen ovat puhelleet mainitsematta tuota toista asiaa.
Rouva Svendsen on ollut hetken poissa, nyt hän palaa ja sanoo, että hänellä on kahvia tarjolla salissa.
»Aiotteko todellakin…?» kysyy Vinge.
Svendsen ja hänen vaimonsa katsovat toisiinsa; sitten sanoo edellinen:
»Niin, kas, kukaan ei pääse pois tästä puutarhasta, ennenkuin on maistanut vaimoni kahvia ja katsellut minun rypäleitäni…»
»Me myymme ne Kööpenhaminaan», sanoo rouva Svendsen, »eräälle kaupungin hienoista hedelmäkauppiaista, ja hän ansaitsee niillä hävyttömästi. Niin, olkaa hyvä ja astukaa sisään.»
Siinä on pieni sali, keskellä iso pöytä. Rouva Svendsen tarjoilee. Vinge istuu ensin odottaen, että he puhuisivat siitä… hän ei tiedä mitä sanoa, mutta hänestä sitä ei voi välttää. Mutta Svendsen on sytyttänyt piippunsa, rouva Svendsen istuu kahvikuppinsa ääressä ja ojentaa hänelle korillisen pikkuleipiä, puhelu on aivan hiljaista luonnollisine äänettömyyksineen, pöydän ääressä on hänen mielestään mukava istua, täällä on niin turvallista tässä huoneessa, häntä järkyttää kuulla muiden ihmisten puhelevan niin tyynesti ja rauhallisesti. Svendsen ja hänen vaimonsa eivät keskustele vieraansa kanssa. Jos hän tahtoo olla mukana heidän keskustelussaan, niin hyvä on, mutta hän saa myös olla rauhassa. He nauttivat itse kahvistaan. Itsemurhaajasta tuolla metsässä he eivät kysele, kun ei Vingelläkään ole mitään enempää tietoa hänestä.
»Eikö enää kahvia?» kysyy rouva Svendsen.
»Siirtykäämme sitten rypäleisiin.»
Isossa kasvihuoneessa on viiniköynnös, jonka lehdet ja varret täyttävät sen kokonaan ja peittävät ruudut. Ilma on raskas auringonpaisteesta, joka lankeaa paksujen vihreiden lehtien lävitse. Suurissa, raskaasti riippuvissa sinisissä tertuissa on melkein yliluonnollinen sulo… voiko mikään olla niin hienoa ja niin runsasta samalla kertaa, huuruten voimaa ja imelyyttä?
He menevät takaisin puutarhaan taas ja katsovat taimia ja hyötölavoja, Svendsen lausuu tuskin mitään, silloin tällöin hän askartelee jonkin kukan kimpussa ja survoo maata sormiensa välissä; rouva Svendsen selittää, ilmoittaa nimiä ja hintoja.
Sitten tulee nuori poliisikomissaari pyörällä. Vinge selittää.
Kaikki merkitään muistiin, nimi, osoite, kellonlyömä, pikku Andersen
luetteloidaan, kaikki on järjestyksessä, Vinge lupaa antaa rouva
Andersenille tiedon ja jättää hänelle kirjeen.
Ja vähän myöhemmin istuvat hän ja Svendsen pikku vaunuissa. Takana heillä on joitakin koreja, joiden pitää päästä mukaan junaan. Svendsen ajaa itse, Vinge istuu hänen vieressään kovalla alustalla.
Sitten täytyy Vingen sanoa se.
»Miksi te ette puhu minulle siitä… entisestä?»
Ensin Svendsen ei vastaa. Hän huiskauttaa pois paarman hevosesta piiskallaan. Sitten hän sanoo katsellen suoraan eteensä:
»Minä en ole milloinkaan puhunut siitä, johtaja Vinge, enkä nyt sitäpaitsi koskaan ajattelekaan sitä. Ensin vei sairaus mukanaan osan siitä ja sitten vaimoni enimmän osan ja puutarha siellä kotona sen, mikä jäljellä. Kyllähän minä vähän hätkähdin, kun näin mikä mies te olitte. Mutta minä olen mielestäni tullut oikealle paikalleni elämässä. Niin että oikeastaan minun pitäisi kiittää teitä. Mutta sitä minä en kuitenkaan tee.»
He kääntyvät alas rantatielle, he ajavat ohi penkin, jolla Andersenin lehdet vielä lojuvat.
»Minun täytyi kuitenkin puhua siitä», sanoo Vinge… »Minä olen ollut täällä ulkona, tänään, koska elämä on käynyt minulle nurjaksi.»
»Niin, sitä minä ajattelinkin, kun näin teidän taivaltavan siellä aitauksen luona.»
»Minä toimin niinkuin minun täytyi toimia silloin, minä en voinut muuta, olin nuori ja minun täytyi päästä eteenpäin.»
»Niin kai teidän täytyi. Siellä on paljon törkyä, tuolla», Svendsen viittaa ruoskalla siihen suuntaan, missä Kööpenhamina sijaitsee.
»Mutta en voinut ymmärtää, että muut kohtelivat minua niinkuin minä teitä silloin. Enkä minä voinut ymmärtää sitä silloinkaan, kun vaimoni sanoi sen minulle. Mutta sen minä olen oppinut täällä teidän luonanne, ettei meidän milloinkaan tarvitse kostaa niille, jotka ovat tehneet väärin meitä kohtaan. Ja tänään on teidän puolestanne kostettu.»
Svendsen tuumiskelee hiukan.
»Minusta ei elämä enää ole niin vaikeaa. Mutta kai minä olen kokenut jotakin, joka teidänkin on koettava.» Hän sivaltaa hevostaan. »Meidän on kai muuten parannettava vauhtia saadaksemme korit mukaan junaan.»
IV.
Vingen kotiintulo, hänen ja Marie-Louisen kohtaus… jokainen, joka on seurannut tätä kertomusta näin kauan, tietää myös mitä nyt on jäljellä.
Nyt tulevat ne päivät tai pikemmin ne vuodet Marie-Louisen ja Vingen elämässä, jolloin he löytävät toisensa uudelleen onnessa, joka ei ole myrskyävä kuin heidän nuoruutensa eikä myöskään sattumoisin siepattu päivän hyörinän keskeltä, vaan syvä, täysin kypsä ja kaihomielinen kuin syksy.
Vinge saa nyt »aikaa».
Hän tekee työtä yhtä hyvin kuin ennen konttorissaan keskellä melskettä, mutta hän ei raahaa työtänsä mukaan kotiinsa tai julkiseen elämään. Hän ei ole milloinkaan vastannut Rasmus Raskin ystävälliseen kirjeeseen, eikä Rasmus myöskään tee viittauksia siihen. Johnsenin ja Vingen välillään ikäänkuin salainen liitto, vaikka he eivät milloinkaan ole puhuneet siitä, mitä Marie-Louise teki tuona päivänä. Heidän yhtiönsä kilpailevat nyt niinkuin ennenkin, mutta työskennellessään he hitaasti lähestyvät virkakumppanuutta — sellainen on mahdollista, eikä kumpikaan yhtiö tee vararikkoa sen johdosta.
Valtuustossa aikomaansa suurta puhetta Vinge ei pidä. Hän kirjoittaa puoluejohtajalle, ettei hän puhu eikä äänestä, hän tahtoo sinä iltana istua mykkänä kuin henkilö, joka ottaa jäähyväiset toimialalta, mikä ei ole hänelle omiaan. Vanha johtaja nyökkää ja ajattelee: Tietysti, tiesinhän sen kyllä… kun vain sain puhua hänen kanssaan! Molemmista epävarmoista äänistä tulee niinmuodoin varmoja, ne antavat jaa'nsa palkankoroituksen puolesta, joka läpäisee loistavasti, ilman että lakko puhkeaa.
Vinge voittaa kärsiessään tappion. Kaikki ovat he oikeassa häntä vastaan. Rasmus, jonka onnistuu panna raja hänen innolleen tekeytyä tärkeäksi julkisessa elämässä, sosiaalidemokraatit, jotka saavat tahtonsa perille, kaikki, jotka näkivät Vingen rientävän niin ärsyttävän pirteänä läpi kaupungin ja jotka nyt pudistavat päätään hänelle ja sanovat osaaottavasti: hän alkaa tulla vanhaksi! — — —
Vingen täytyy ensin mennä viemään kirje rouva Andersenille; se ei ole mikään helppo tehtävä, ja hän tahtoisi mieluimmin kiiruhtaa kotiin, mutta nyt hänen täytyy tyytyä telefonoimaan Marie-Louiselle, että hän tulee niin pian kuin saattaa, ja sitten hän menee Amagerbrogadelle.
Uusi talo hiekkakivikoristeineen ja pikku parvekkeineen, kaikki tyynni valmiiksi ommeltujen talojen myymälästä ostettua, porraskäytävä värillisine ikkunaruutuineen, joissa on myrkylliset värit, ja raudoitettuine korkkimattoineen, ja joka kerroksessa kaksi huoneistoa, joiden vinosti vastakkaiset eteisovet pälyvät toisiinsa.
Vinge nousee kolmanteen kerrokseen ja soittaa ovelle, jolla Andersenin kiilloitettu messinkinen nimikilpi loistaa naapurin posliinikilpeä vastaan. Hän soittaa kuolleen miehen ovelle, hän näkee kuolleen miehen ovikilven ja kirjelaatikon. Mutta pikku Andersen on vaihtanut satamaa, kuori on jäljellä maan päällä, mutta itse hän on jo syvällä unessaan.
Oven tempaa auki iso vaalea nainen, joka huutaa:
»Tuleeko vielä lisää? Kuka se on? Mitä te tahdotte?»
Vinge lausuu nimensä, pyytää saada puhutella rouva Andersenia.
»Minä se olen.»
Vinge näkee heti, että hän tietää jotakin. Hän ei ole itkettynyt, mutta hänen kasvonsa ovat vääntyneet, hänen kätensä levottomat.
»Minulla on teille kirje.»
Rouva Andersen avaa salin oven ja huutaa sinne:
»Täällä on lisää tietoja, äiti.» Ja Vingelle:
»Onko hänet saatu kiinni?»
Salissa, joka on täynnä veistettyjä huonekaluja ja vihreää plyyshiä, istuu pitkä, laiha nainen, vanha, harmaita kiharoita riippuu korvilla, pieni musta pitsimyssy on hänen päässään. Hän istuu nenäliina kädessään ja pyyhkii usein kasvojaan.
»Hän on tehnyt hävyttömästi… tehnyt hävyttömästi», toistelee hän melkein koneellisesti. »Täällä käyvät poliisit ja sanomalehtimiehet haastattelemassa tytärtäni lakkaamatta…»
Vinge ojentaa kirjeen rouva Andersenille.
»Minun täytyy ilmoittaa teille, että miehenne on kuollut. Minä jouduin sattumalta Helsingörin vieressä olevaan metsään ja löysin tämän kirjeen.»
»Saatoin arvata sen…» sanoo vanha nainen.
Rouva Andersen avaa kirjeen, siinä on neljä tiheään kirjoitettua sivua, hän lukee ensimmäiset rivit, heittää sitten kirjeen pöydälle ja sanoo äidilleen:
»Pettänyt meitä… pettänyt ensi hetkestä…»
»Se vasta on hävytöntä…»
Vinge sanoo äänellä, jota hän yrittää hillitä:
»Jos te tahdotte kuulla puhuttavan miehenne viimeisistä hetkistä, olen valmis milloin hyvänsä. Tässä on osoitteeni. Minä en tahdo häiritä teitä surussanne.»
Hän menee.
Eikö ole missään automobiilia? Pitääkö raitiovaunulla? Ei, hän ei voi sietää suljettua huonetta, matka tuntuu sujuvan aivan liian hitaasti, rautatiematka kotiin pikajunassa oli loppumaton. Hän alkaa kävellä rivakasti. Kaikilla ihmisillä on kiire, on se hetki, jolloin konttorit ja työpaikat tyhjentyvät ja lamput syttyvät kaikissa taloissa.
* * * * *
Marie-Louise sytyttää salin lamput kuten tavallista. Hän menee Vingen huoneen, hänen kirjoituspöytänsä ääreen, ja sytytyttää lampun… pitää kai olla valoista täällä, kun hän tulee? Ei, hän sammuttaa uudelleen lampun. Täällä pitää olla aivan tavallisesti. Siitä saakka kuin Vinge telefonoi, hän on ajatellut vain sitä, että nyt hänen pitää hillitä itsensä. Jos Jens tahtoo uskoa huolensa hänelle tänä iltana, on se hyvä, ellei hän tahdo, täytyy odottaa. Marie-Louise tietää, että kerran se tapahtuu, mutta Jensin itsensä pitää se sanoa. Marie-Louise ei tahdo aloittaa kertomalla, että Salting on ollut hänen luonaan, Jens ei saa aavistaa, että Marie-Louise oli aivan tyyni, silloin kun hän pistäytyi Johnsenin luona, mutta että hän tultuaan sieltä kotiin käveli levähtämättä edestakaisin lattialla, onnettomana siitä, mitä hän oli saanut kuulla, onnettomana siitä, ettei hän tietänyt missä Jens oli ja kuinka hänen laitansa oli. Millaisena hän on tuleva kotiin? Epätoivoisena ja katkeroituneena miehenäkö? Onko hän turvautuva Marie-Louiseen ja ottava vastaan hänen apunsa? Vai onko Marie-Louisen taisteltava Jensin tautia vastaan kuin vihollista vastaan? Nyt on siis heidän kotinsa joutuva koetukselle. Onko se jonkin arvoinen?
Se on jonkin arvoinen, hän tietää sen. Hän ikäänkuin kerää sen ympärilleen. Huoneet kaikkine muistoineen. Onhan jokainen pikku esinekin täällä muisto. Tuo huonekalu, jonka he silloin ostivat. Sohvannurkka, missä hänen äitinsä istui heillä käydessään. Tuon taulun raahasi Marie-Louisen isä itse tänne ja kapusi porraspuille ripustaakseen sen hänen kirjoituspöytänsä yläpuolelle, sehän oli hänen mielitaulunsa kotona, ja »voithan sinä mieluummin saada sen minun eläessäni, niin minä voin iloita siitä, että se riippuu täällä sinun luonasi». Valokuvat… lasten kuvat ajalta, jolloin he olivat pieniä… kukkamaljakot.
Hän kerää sen ympärilleen viipymättä kunkin yksityisen pikku esineen kohdalla; hän tuntee kaiken tämän tenhovoiman mieheensä, koska hän itse rakastaa sitä. Tämä ei ole vain huoneisto korkealla vieraassa talossa, jossa asuu paljon vieraita ihmisiä, ja jos he muuttavat, on tilalle tuleva muita, jotka samalla oikeudella nimittävät sitä omakseen. Nämä huoneet ovat nähneet hänen ja hänen miehensä elämän, täällä ovat lapset varttuneet, puiston puiden kajastus ja tuoksu on päivä päivältä kutoutunut heidän elämäänsä, ja jokainen päivä, joka täällä kodissa kuluu, lahjoittaa heille muiston ja luo jotakin uutta.
Kun Georg tuli kotiin koulusta, oli Marie-Louise pulassa. Eihän hänkään saa mitään huomata. Vinge on tapaava lapset aivan arkipäiväasussaan; se juuri on antava hänelle turvallisen tunnon, ettei täällä kotona ole tapahtunut mitään. Mutta Georgin puhuessa äidilleen koulusta ja muusta, mistä hänen on tapana puhua, on hänen silmissään jotakin tähystävää tai hämmästynyttä, kuin hän saattaisi joka hetki kysyä: mitä on tapahtunut sen jälkeen kuin aamulla läksin? Mutta kun Marie-Louise ei tahdo hänen huomaavan mitään, unohtaa hän sen, menee huoneeseensa, istuutuu pöytänsä ääreen ja kirjoittaa jotakin, jota kukaan koko maailmassa ei saa nähdä.
Annettestahan selviytyy paljon helpommin. Hän harrastaa tänään innostuksella voimistelua, nykyään on koko hänen luokkansa hurmautunut neiti Ludvigseniin, voimistelunopettajattareen, ja sen johdosta kuuluu yhtämittaisia mätkäyksiä ruokasalista, missä Annette harjottelee tekemään voltteja sekä oikeaan että vasempaan.
Tuntuu hyvältä, kun he ovat kotona. Kuinka se onkaan rauhoittavaa! Marie-Louise seuraa heidän elämäänsä, hän ottaa osaa kaikkeen, mihin he ryhtyvät, siihenkin, mistä hän ei tiedä; hehän ovat häntä ja hänen miestään, ja kuitenkin he ovat jotakin itsekseen, jotakin ulkopuolella sen, mitä hänessä itsessään tapahtuu. Kuinka hän olisi kestänyt tämän päivän, jos hän olisi ollut yksin? Hän olisi täällä kaivellut mieltään, joka tunnelman hän olisi hajoittanut ja tutkinut sen alkuperän, joka ajatuksen hän olisi eritellyt ja havainnut sen kiusaavaksi tai arvottomaksi, kovana itselleen, armottomana ja lopuksi niin kuolettavan uupuneena, kuin hän oli nähnyt niiden naisten olevan, jotka yksin kantoivat jotakin, jota he eivät voineet muille tulkita, ja joilla ei ollut lapsia.
Jens on ymmärtävä, mitä hänen lapsensa saattavat merkitä hänelle nyt Ymmärtävä, minkä onnen hän on lahjoittanut Marie-Louiselle niiden kautta ja minkä onnen Marie-Louise on korvaukseksi velkapää hänelle. Jos Jensin on luovutettava osa siitä, minkä ihmiset ulkona maailmassa lahjoittivat hänelle, kun hän iloisena ja huolettomana kulki heidän keskellään, on hän ymmärtävä, että hänen lapsensa voivat antaa sen hänelle takaisin, kauniimpana, rikkaampana joka vuodelta, jona elämä voimakkaammin kutsuu heitä.
Marie-Louise ei ajattele kuolemaa. Synnyttäessään Georgin ja Annetten hän oli niin lähellä sitä, että se on tullut vallan luonnolliseksi tekijäksi hänen elämässään, se ei enää ole mitään eristynyttä, joka määrättynä hetkenä astuu uhaten esiin.
Hän ja hänen ruumiinsa tietävät, kuinka lähellä elämä ja kuolema ovat toisiaan, että elämä syntyy kuoleman kynnyksellä.
Se hirvittävä tuska, jonka hän tunsi lasten syntyessä, ääretön ilo, kun elämä soi voiton hänelle ja heille, ovat tehneet hänet kuoleman tuttavaksi sellaisella salaperäisellä tavalla, jota ei kukaan mies tunne. Hänen aistinsa tietävät, että joko se on vapahdus jota ei voi kuvata, tai voitetaan se onnen huumassa, jonka vain voi aavistaa äidin hymyssä, kun hän ensikerran panee lapsen rinnalleen.
Mutta hän tietää, että Jens on tänään kamppaillut kuoleman kanssa. Hän on ihaillut ja rakastanut Jensiä siksi, ettei hän koskaan ole ottanut sitä lukuun; sen kauttahan Jens juuri oli tuo voimakas, hilpeä mies, joka vain olemalla hänen luonaan, olemalla hänen miehensä, antoi hänelle ihmettelevää luottamusta hänen voimaansa, samalla kuin hän, Marie-Louise, voitti hänet heidän rakkauselämässään, karkoitti kaikkien muiden naisten kauneuden hänen mielestään. Tänään on Jens ollut heikko, sen hän tietää. Hänen, joka ei ole koskaan ymmärtänyt mitä sairaus on, on ollut pakko katsoa verhon taakse, elämän salaiseen kätköön. Ja senvuoksi tulevat he tästä lähtien tuntemaan olonsa toistensa luona turvallisemmaksi kuin milloinkaan ennen, he ovat saaneet yhteisen tiedon jostakin, josta he eivät puhu, itsensä vuoksi, lastensa vuoksi, päivien ja öitten vuoksi, jotka he tulevat toistensa kanssa elämään.
Senvuoksi juuri Jensin täytyi olla yksin tänään. Senvuoksi ei Marie-Louise olisi mennyt hänen luokseen, vaikka olisikin tietänyt, missä hän oli. Marie-Louise tietää, että jokainen ajatus, minkä Jens on tänään ajatellut, katkerinkin, on vienyt heidät lähemmäksi toisiaan, koska yksi voima, elämä, ei nyt enää puolusta heidän rakkauttaan, vaan kaksi voimaa, elämä ja kuolema.
Millä mielellä Jens palanneekin kotiin, epätoivoissaan vai tyynenä,
Marie-Louise omistaa hänet.
* * * * *