Nuori nainen katsahti puolisoonsa, ja kaksi suurta kyyneltä tulvahti hänen silmiinsä.
Hän teki ainoastaan tämän kysymyksen:
»Kumman on syy?»
»Ei kummankaan, luullakseni.»
»Tai molempien!» änkytti Viktorine. »Minä… minä tahdoin kuitenkin, minä.»
»Kiitos, minä uskon sen. Mutta on — millaisilla aikomuksilla hyvänsä — mahdotonta elää ilman omaisuutta. Sen tähden sinun tulee tehdä kuten sanoin.»
»Jos sanot tämän vakavasti…»
»Kyllä, Jumala tietäköön, aivan vakavasti.»
»Silloin… siinä tapauksessa» — Viktorine vitkasteli joka sanaa, ikäänkuin hän olisi tarkoin tahtonut miettiä niitä — »olen hyvin pahoillani, mutta minä en tahdo muuttaa takaisin kotiin.»
»Mutta, ymmärrä minua toki: sinä luulet, että isäni on rikas.»
»Siitä minä en välitä.»
»Hän on vararikon partaalla, kuten sinunkin isäsi.»
»Ah!»
»Me olemme molemminpuolisien itsekkäiden laskelmien uhreja — emme mitään muuta.»
»Kyllä, kyllä me olemme jotain muutakin!» sanoi Viktorine päättävästi ja varmasti, mikä oli aivan vierasta hänen tavalliselle luonteelleen. »Minä olen sinun vaimosi, enkä muuta pois luotasi!»
VII.
VIKTORINEA UHKAA UUSI VAARA.
Se pätevä todiste, jota nuori vaimo heikkoudessaan oli käyttänyt, teki hänet niin voimakkaaksi, että hänen miehensä ensi kerran katseli häntä kunnioituksen tunteella.
Mies suorastaan häpesi, että oli mennyt niin pitkälle, että hänen vaimonsa tarvitsi puolustaa itseään häntä vastaan — joka oli vaimon luonnollinen puolustaja — ja hän tuli liikutetuksi siitä todistuksesta minkä vaimo samalla antoi hänelle tunteestaan.
Ja kuitenkin, mitä piti hänen tehdä?
Niin, mitä hänellä oli vaimolle tarjottavana muuta kuin kaikkea sitä, mitä tällä ei ollut voimaa eikä rohkeutta kantaa.
Miehen ajatellessa näitä oli vaimo pannut hatun päähänsä.
Ja joko sitten levottomuus, suuttumus tai pelko punasi hänen poskensa ja sai hänen suonensa sykkimään kiivaasti, olivat hänen liikkeensä kuitenkin vilkastuneet samassa suhteessa kuin hänen kasvoihinsa tuli väriä ja ilmettä.
Tällä hetkellä saattoi luulla Viktorine aivan toiseksi ihmiseksi.
Se oli sielu, joka vaikutti, ja tämä sielun vaikutus teki hänet kerrassaan kauniiksi.
Tultuaan valmiiksi sanoi hän miehelleen jäähyväiset, vähemmän jäykät kuin tavallisesti, jonka jälkeen hän nopeasti meni ovelle.
Jotain liikkui silloin myöskin Wilhelmissä. »Anna minulle kätesi!» sanoi hän, ensi kerran osoittaen jonkinlaista hellyyttä. »Olisin pahoillani, jos luulisit, että itsekkyydestä sanoin sinulle sen, mitä äsken puhuin.»
»En luule, että sinä puhuit sellaisesta syystä.»
»Ei, Jumalan nimessä, mitään niin halpamaista ei koskaan saa tulla sieluuni! Kuitenkin, Viktorine…»
»Oi, jätä se siksi kun tulen takaisin!» kuiskasi nuori vaimo vienosti ja pyytäen.
Nopeasti ja arasti veti hän kätensä pois, kietoi turkin ympärilleen ja kiiruhti ulos.
* * * * *
Aivan väsyneenä näin tavattomista ponnistuksista vaipui Wilhelm nojatuoliin.
Katsoen kaikkea ympärillään olevaa ihanuutta, jota hän neljä kuukautta oli pitänyt tulevana pysyväisenä omaisuutenaan, mutisi hän jotenkin huolimattoman ivallisesti:
»Kaikki on katoavaista auringon alla!»
Tuo hidas mies ei suuttunut isäänsä, joka, aina vedoten hänen mielitaipumukseensa, hitauteen, oli kehoittanut häntä naimisiin, eikä tukkukauppiaaseen, joka oli tahtonut saada tyttärelleen rikkaan miehen. Vielä vähemmän valitti hän Viktorinen tähden, joka ei tahtonut jättää häntä, vaikkei hän tietänyt mitä tekisi hänellä. Hän ei edes ollut suutuksissaan itselleen, ettei ajoissa ollut totellut parempaa vakaumustaan ja luopunut avioliitosta, joka oli suunniteltu vain ajatellen sitä »onnea», jota rikkaus tuo.
Ei, Wilhelm Reinerissä ei vielä ollut niin paljon voimaa, että hän voi suuttua.
Hän oli tyhjentänyt kaiken ymmärtämänsä huolen siihen neuvoon, jonka hän oli antanut vaimolleen. Jollei tämä tahtonut seurata sitä — no, sitä pahempi hänelle: hän saisi kyllä ajoissa nähdä, että olisi ollut parempi, jos olisi tehnyt niin.
Pari kertaa pyrki joku ajatus tunkeutumaan siihen usvaan, johon sankarimme nyt vaipui, sillä aikaa kun sikaarin ulkonainen usva kietoi koko hänen persoonansa.
Hän oli nimittäin miettimässä pääsyytä siihen velttouteen, siihen sielunherpautumiseen, sanalla sanoen, siihen väsymykseen, mikä aina lapsuudesta saakka oli kiehtonut hänet ja estänyt häntä elämästä muuten kuin puolinaisesti, ja hän haki samaa syytä vähäisimpienkin toiveittensa ja oikkujensa alttiiseen täyttämiseen, jota hän aina oli saanut kokea; mutta ennenkun hän oli päässyt tämän tehtävän puoliväliin, vaipui hän taas noihin raskaisiin unelmiin, mitkä muodostivat oikeastaan hänen olemuksensa.
Ja mitä olivat nämä unelmat?
Suloinen horros, jossa kaikki aineellisuus oli lakannut ja henki lepäsi keinuen sinisillä laineilla keveiden tuulien suhinassa, tarpeeksi voimakkaat löyhyttelemään miellyttävää viileyttä uinailijaan, jonka ainoa toivomus oli silloin, ettei koskaan heräisi tästä jumalallisesta horroksesta.
Mutta tuo nuori heittiö vietti toisenlaistakin elämää, jossa ei ollut mitään miellyttävää, vaan ainoastaan tuskia.
Tämä tapahtui sellaisina aikoina, jolloin luulotauti kahlehti häntä. Sellainen ei hän ollut kuitenkaan ollut naimisiin mentyään, sillä sen jälkeen oli hän vain vetelehtinyt.
Mutta aikasemmin oli hän harhaillut koko maailman taakka sydämellään Tidanäsin ympärillä olevissa jylhissä metsissä; ja hänen salaiset kärsimyksensä, ollen melkein aina kuviteltuja, olivat niin kiduttaneet häntä, että hän kernaasti olisi uhrannut kymmenen vuotta elämästään päästäkseen vapaaksi näistä tuskista ja takaisin rakastettuun uinailuhorrokseensa.
Ei pidä kuitenkaan luulla, että tämä kaikki olisi jatkunut ilman taisteluja vanhempien puolelta.
Mutta nämä taistelut, nämä rukoukset, nämä uhkauksien ja kyynelien vaihtelut eivät olleet vaikuttaneet muuta kuin vain ikävystyttäneet häntä. Ja sellaisessa mielentilassa oli hän (sittenkun hän vihdoinkin oli lopettanut seitsemän vuotta kestäneen lainopillisen kurssinsa) päättänyt mennä naimisiin päästäkseen — rauhaan.
* * * * *
Mutta seuratkaamme nyt Viktorinea hänen tuskaisella matkallaan äitinsä luo.
Kun hän tuli vanhempiensa komeaan asuntoon, huomasi hän heti siitä äänettömyydestä ja toimettomuudesta, mikä vallitsi kaikkialla, että jotain tavatonta oli tulossa.
Isää hän ei tavannut. Sulkeutuneena omiin huoneisiinsa ei hän ottanut vastaan ketään. Mutta äitinsä makuuhuoneeseen päästettiin tytär.
Rouva H. istui kirjoituspöytänsä ääressä ja tarkasteli laskuja. Kun hän näki Viktorinen, nousi hän heti ylös ja ojensi hänelle kätensä.
»Rakastettu lapseni! Miehesi on siis ollut niin varomaton ja näyttänyt sinulle kirjeen, jonka lähetin hänelle? Tunnustan, että olisin odottanut enemmän hienotunteisuutta.»
»Oi, on pahempaakin kuin se!» sanoi Viktorine nyyhkyttäen nojaten äidin olkapäähän.
»Pahempaa?»
»Hän tahtoo… hän tahtoo… että minun pitää muut… muut… muuttaa taas kotiin.»
»Hän ei ole koskaan voinut loukata sinua niin arvottomalla esityksellä?
Olet varmaan kuullut väärin, rakastettu enkelini!»
»En, hän sanoi, että se olisi parasta ja oikeimmin, sillä meillä ei ole yhtään mitään, millä elämme.»
»Onko ihminen mieletön — entä hänen isänsä suuret rikkaudet: Tidanäs, puolen miljoonan arvoinen maatila…»
»Minä en ymmärrä kuinka asian laita on, äiti, mutta mielestäni hän sanoi, että hänen isänsä asiat eivät ole paremmat kuin isänkään ja että meidät molemmat oli uhrattu.»
Kuullessaan nämä sanat näytti äiti kuolonkalpealta.
»Jos voisin luulla, että meitä olisi narrattu niin halpamaisesti, jos voisin luulla jotain niin inhottavaa, niin…»
»Äiti kulta, älä ole tuon näköinen — minä pelkään niin kauheasti… Wilhelm sanoi myöskin, ettemme voi moittia toisiamme kummaltakaan, puolen.»
»Vai niin, hän sanoi niin, tuo alhainen olento tuo laiskuri, tuo heittiö, joka on mennyt naimisiin sinun kanssasi rahojen tähden ja nyt tahtoo lähettää sinut kotiin, kun hän huomaa pettyneensä… Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin…»
»Hyvä äiti, älä toki ole niin vihainen — minä en suinkaan jätä häntä.»
»Kyllä, sinä jätät hänet, ja vielä tänä päivänä, tällä hetkellä! Me olemme kyllä vararikon partaalla, sillä ennen viikon loppua jättää isäsi konkurssianomuksen, mutta sinun ei sentään tarvitse olla tuon pedon vaivoina.»
»Äiti, äiti», sanoi Viktorine pyyhkien kyyneliään, »minä tahdon jäädä mieheni luo!»
»Sinulla, pikku ystäväni, ei ole koskaan ollut mitään tahtoa, eikä maksa vaivaa, että nyt ensi kerran käytät sitä, kun se olisi sinun vahingoksesi. Voit uskoa minua, että mies, joka onnellisien olosuhteiden aikana on käyttäytynyt kuten hän, tulee aivan tyranniksi onnettomuudessa.»
»Olkoon niin, äiti, mutta kuitenkin…»
»Ethän Herran tähden liene rakastunut tuohon kolloon, joka ei edes katsokaan sinuun?»
»Rakastunut — sitä en juuri luule… Hän on kyllä hyvin kaunis mielestäni, mutta hän saattaa minut aina niin pahoilleni.»
»Ja aina pahoillaan oleminen on niin hauskaa, että tahdot sitä jatkaa?»
»Niin, siinä pahoillaan olemisessa on jotain erikoisen miellyttävää: ajattelen aina, että kai olomme tulee paremmaksi.»
Äiti vaipui syviin ajatuksiin. Viktorinen viimeinen lause oli luisunut kuulematta hänen korviensa ohi. Hän oli saanut päähänpiston.
Voihan olla mahdollista, että Wilhelm oli turvautunut tähän valheeseen — huonot asiat — ainoastaan päästäkseen vaimostaan, jota hän vain vaivoin kärsi.
»Ahaa», ajatteli tuo arvoisa rouva, »tahdotaan pelata hienosti, tahdotaan narrata meitä varomattomuuteen. Mutta me varomme itseämme siitä!»
Ääneen sanoi hän nyt:
»Kuule, tyttäreni — olin liian kiivas, tein väärin antaessani sinulle sellaisen neuvon. Vaimon tulee jakaa hyvä ja paha miehensä kanssa, ja minä olen alkanut ymmärtää, että miehesi on tahtonut vain koetella sinua.»
»Minä menen sitten!» sanoi Viktorine ja ilonsäde loisti hänen vielä kyyneleisistä silmistään.
»Niin tietysti, mutta pyydä miehesi tulemaan tänne yksin iltapäivällä!
Nyt minun täytyy olla yksinäni huolineni.»
»Ja isä, enkö saa nähdä häntä? Oi, kuinka mielelläni, mielelläni tahtoisin tehdä jotain teidän molempain puolesta!»
»Lapsi rukka, sinä et voi tehdä mitään. Jos olisin edes rauhallinen sinun puolestasi…»
»Kyllä, minun puolestani äiti voi olla rauhallinen, sillä kun tiedän mitä olen päättänyt, voin paljon paremmin.»
»Hyvä, lapseni… jätä minut nyt!»
VIII.
RIITA RATKAISTAAN.
Kotiin palattuaan ei Viktorine sanonut mitään miehelleen, jonka hän vielä tapasi istumassa siistimättömän aamiaispöydän ääressä, vaipuneena, kuten hän luuli, tärkeään mietiskelyyn.
Mutta Wilhelm, joka lähestyvistä askelista mieliharmikseen heräsi suloisista unelmistaan, sanoi sen sijaan:
»No, mitä uutisia kuuluu?»
»Kotoa kuuluu hyvin huonoa. Äiti pyytää, että olisit hyvä ja menisit hänen luokseen iltapäivällä.»
»Ja se, mistä puhuimme?»
»Mikä?»
»Oletko unohtanut neuvoni?»
»Minun on vilu!» sanoi nuori rouva väristen kylmästä ja mielenliikutuksesta — hänen melkein ensimäinen mielenliikutuksensa. »Salli minun muuttaa vaatteita ja paneutua vähän levolle!»
Wilhelm nyökkäsi hiljaisen myöntymyksensä merkiksi, meni sitten huoneeseensa hakemaan sohvaa, ja laskeutui siihen muistamatta edes, että hänellä ei kohta olisikaan sohvaa, jossa voisi uneksia.
Päivällisellä ei nuori rouva tullut pöytään — kova päänsärky pidätti hänet nojatuolissa — ja kun Wilhelm ennen poislähtöään iltapäivällä kävi häntä katsomassa, tunsi hän melkein katumusta nähdessään vaimonsa punaiset silmät.
Lapsi rukka oli itkenyt niin paljon.
Näistä kyynelistä ei kuitenkaan puhuttu sanaakaan, ja Viktorine kuiskasi vain toivomuksen, että hänen miehensä tulisi hänen luokseen niin pian kun hän palaisi kotiin.
»Luota siihen!» vastasi mies mennessään.
* * * * *
Kello oli puoli viisi, kun notaario lähti kotoaan noudattaakseen anoppinsa kutsua. Ja nyt oli Viktorine jo odottanut viisi pitkää tuntia eikä häntä vielä kuulunut.
Vihdoinkin, kun pöytäkello löi neljännestä vaille kymmenen, tuli
Wilhelm.
Niin vähän tarkkanäköinen kuin Viktorine olikin, huomasi hän kuitenkin heti, että Wilhelm oli ollut ja oli vieläkin kiihtynyt, sillä koko hänen ulkonäkönsä, vaikka tuskin ainoakaan lihas hänen kasvoissaan liikkui, osoitti hurjistumista, joka melkein pelotti Viktorinea.
»Mikä sinua vaivaa?» änkytti hän.
Wilhelm vastasi vain potkaisemalla Viktorinen pientä koiraa, joka oli joutunut hänen jalkoihinsa.
»Voi sentään, varo Biancaa!»
»Ole hyvä ja vaikene, muutoin muserran sekä Biancan, että…»
Hän keskeytti nopeasti, mutta tarttui tuolin selkänojaan, jota hän puisteli niin kiivaasti, että se oli irtaantumaisillaan liitoksistaan.
Viktorine nousi vavisten ja meni ovelle.
»Mihin, jos saan kysyä?» sanoi mies.
»En mihinkään. Aioin vain lukita oven.»
»Ja minkätähden?»
»Sentähden että… sentähden, ettei kukaan tulisi sisään.»
»Ahaa, luulet ehkä, että olen humalassa… mutta tiedä, että vanhempiesi oivallinen käytös on saattanut minut tähän mielentilaan. Ensiksi» — Wilhelm näytti harmissaan puhuvan enemmän itselleen kuin vaimolleen — »ensiksi hyökätään kimppuuni moittein ja syytöksin, siksi että on tultu narratuksi, kuten minä itsekin. Senjälkeen uskalletaan puhua salaisesta liitosta isäni kanssa, kun hän kieltäytyy hankkimasta poikansa arvoisalle apelle summaa, joka, jos se olisi saapunut päivän postissa, olisi vielä voinut pitää pystyssä kauppahuonetta pari kuukautta! Ja lopuksi — kuinka kehnoa, halveksittavaa oman voiton pyyntiä — esitetään minulle että ryhtyisin kauppaan joka…»
Mutta tähän Wilhelm pysähtyi; ja kun hän vielä kerran oli tyhjentänyt suuttumuksensa kuolleisiin esineisiin, loppuikin se äkkiä.
Hän asetti tuolin velton huolellisesti paikoilleen. Ja kun vähitellen hänen rauhallinen kasvojenilmeensä ja hidas mielenmalttinsa oli palannut, virkkoi hän hiljaisesti:
»Suo minulle anteeksi, Viktorine! Jouduin suutuksiini, halpamaisimpaan ja tyhmimpään kaikista mielenliikutuksista. Kiitän sinua, ettet istunut itkemään ja valittamaan — luulen, että se olisi ärsyttänyt minua vielä enemmän.»
»Etkö sitten enää ole vihoissasi?»
Viktorine ei nyt ollut siinä mielentilassa, että hän olisi sortunut hyttysenpistosta, sitten kun häntä aamulla oli uhannut vakava isku.
»En, tunnen vain vastenmielisen mainingin… Sano minulle: mistä johtui, että sinä, joka muutoin olet niin herkkä, pysyit rauhallisena?»
»Sinullahan on oikeus antaa minun tuntea mitä itsekin tunsit.
Sitäpaitsi olen usein nähnyt isän vihaisena, äidin silti hermostumatta.
Hänellä oli silloin vain tapana sanoa: 'Viktorine, mene ulos!' tai:
'Sule ovi, ettei kukaan palvelijoista tule sisään!'»
»Ja tämän» — Wilhelm katseli vaimoansa ihmetellen — »olet sinä spartalaisella tyyneydellä ottanut esikuvaksesi? Siis tottumuksesta tällaisiin kohtauksiin, ja koska luulet, että niin sopii ja saa olla, sallit miehesi loukata sinua?»
»En tiedä oliko se vain sen takia — ehkä ajattelin jotain muutakin?»
»Ehkä ajattelit jotain muutakin?»
Viktorine punastui kovin vastatessaan:
»Mainitsiko äiti mitään siitä asiasta, josta puhuimme aamupäivällä?»
»Kyllä hän mainitsi.»
»Ja mitä hän sanoi?»
»Että hän huomispäivänä tulee hakemaan sinua.»
Väristys puistatti Viktorinen jäseniä; hän tuli yhtä kalpeaksi kuin hän äsken oli ollut punainen.
»Sallitko sinä sen?» hän melkein kuiskasi.
»Ole järkevä, lapseni — ei ole mitään muuta neuvoa.»
»Älä sano niin… älä sano niin!»
»Mutta, Viktorine, tämä itsepäisyys ei ole ainoastaan ihmeellistä: se on selittämätöntä. Ajattele, mikä sinua odottaa miehen luona, jolle olet antanut kätesi ennenkaikkea ilman rakkautta…»
»… ja joka ei rakasta minua!» sanoi nuori rouva, joka nyt tuskin voi pidättää kyyneleitään.
»Siinäkään suhteessa, ystäväni, ei meidän ole moittiminen toisiamme, sillä et kai aikone sanoa, että rakkaudesta tahdot jäädä luokseni?»
»En sano mitään muuta, kuin että olen vaimosi ja tulen olemaan vaimonasi, niin kauan kuin elän.»
»Siinä tapauksessa, lapseni, ei kukaan voi kiistää oikeuksiasi. Sinä olet minun vaimoni ja pysyt vaimonani — ei koskaan pälkähtäisi päähänikään esittää mitään niin vaivaloista kuin eroamista. Mutta kunnes paremmat ajat koittavat, tulee sinun valita varma epävarman asemasta.»
»Etkö siis ollenkaan voi kärsiä minua?»
»Suoraan sanoen: en ole koskaan kärsinyt sinua niin hyvin kuin senjälkeen, kun tämä ukkosilma puhdisti avioelämämme tukahduttavan tyyneyden. Oikussasi on jotain mielenkiintoista… Mutta yhtäkaikki: minä en voi elättää sinua, ja siksi…»
»Oi», sanoi Viktorine, jonka silmiin tuli selittämätön hohde, »minä ajattelen erästä asiaa!»
»Anna kuulla!»
»Niin, jos voit kärsiä minua…»
»Kärsiä sinua? — Olemmehan eläneet yhdessä neljä kuukautta, ja nyt alat sen lisäksi lakata olemasta ikävä.»
»No hyvä, annat minulle rohkeutta kysyä, emmekö voi tehdä, kuten niin moni muu, joka on joutunut häviöön?»
»Kuinka he sitten tekevät?»
»He tekevät työtä.»
»Tämä sana, ystäväni, näyttää hyvältä romaaneissa, mutta tehdä työtä todellisuudessa on jotain aivan toista.»
»Mutta…»
»Vaiti, vaiti! Minulla on kahdeksantoista kruunua kynttilärahoja ja silmäni eivät salli minun ansaita mitään puhtaaksikirjoituksella. Jos minulla olisi taipumusta kirjoittamiseen, tekisin niin, ellei synnynnäinen laiskuuteni olisi esteenä. Näet siis, ettei ole mitään muuta tehtävissä.»
»On kyllä, paljon muuta… Tiedän, että koulussa, josta pääsin pari vuotta sitten, tarvitaan nyt toinen piirustuksen opettaja. Ja voisit ehkä myöskin luennoida siellä.»
»Paras Viktorineni, sinä olet paljon kekseliäämpi kuin luulinkaan; mutta et ota huomioon erästä seikkaa: minun mahdottomuuttani kestää niin kuolettavaa tointa.»
»Mutta jos kuitenkin yrittäisit…»
»Yrittäminen ei hyödytä mitään, ellei ole kestävyyttä viedä yrityksiään perille asti.»
Viktorine huokasi.
»Ja vaikka otaksuttaisiinkin, että pääsisin opettajaksi tyttökouluun, niin mihinkä sellainen tulo voisi riittää — voisimmeko elää sillä, maksaa huonekalut, huoneet, puut, valon, paitsi kaikkea muuta?»
»Meillä olisi hyvin yksinkertaista… Oi, kuinka hauskaa siitä tulisi!» lisäsi nuori rouva yhä vilkkaampana, yhä vapaampana puheessaan ja liikkeissään. »Kaksi pientä huonetta, joihin vuokraisimme muutamia yksinkertaisia huonekaluja… Minä keittäisin itse.»
»Niin, kuten silloin kun leikit nukkiesi kanssa!»
»Ei, oikeaa ja kunnollista ruokaa.»
»… kynttilärahoillani: kahdeksantoista kruunua vuodessa?»
»Niillä ja myöskin niillä, mitkä saisin omasta työstäni.»
»Ahaa, sinä et siis vain keittäisi — sinäkin tekisit työtä elatukseksemme?»
»Luonnollisesti. Minä osaan tehdä oikein hyvin pahvitöitä ja verhoustöitä myöskin, ja se kannattaa hyvin.»
Wilhelm pudisti päätään: hän piti kaikkea lapsellisuutena, mutta kauniina lapsellisuutena.
»Minä teen myöskin kukkia, ja sitten minulla on niin paljon koristeita, joita voimme myydä tarpeen tullen.»
»Nukkukaamme kuitenkin ensin tämän asian päälle!» virkkoi Wilhelm, joka ei tietänyt muuta keinoa siitä päästä.
»Minä en mainitsekaan mitään koko asiasta enää tänä iltana, kun et vain salli äidin huomenna ottaa minua mukaansa muutoin kuin vierailulle.»
»Sen lupaan varmasti. Asiat pysyvät kai tällään vielä pari viikkoa ja ennen sitä ajattelet kai itsekin toisin.»
Nyt oli Viktorine rauhallinen. Hän ei koskaan ollut nukkunut niin onnellisena… miksi, sitä hän ei tietänyt.
Mitä Wilhelmiin tulee, niin näki hän ensi kerran unta — vaimostaan, näki unta, kuinka tuo odottamaton tarmo, jota tämä oli osoittanut, kaunisti hänen kasvojaan: se oli sielu, joka kuvastui niistä. Ja siitä syystä päätti hän unessa, ettei hänen vaimonsa suinkaan ollutkaan niin hemmoiteltu, kuin tähän asti oli näyttänyt.
* * * * *
Mutta jos puolisojen uni olikin ollut kaikkein paras heidän yhtymisensä jälkeen, niin oli heidän heräämisensä sitä kauheampi.
Kuuden aikana herätti heidät molemmat voimakas soitto eteisen ovella.
Se oli eräs tukkukauppiaan kirjanpitäjä, joka pyysi saada heti puhua notaarion kanssa.
Wilhelm heitti kiireesti aamunutun ylleen, ja Viktorine huusi, kaikki jäsenet vavisten:
»Oi kiiruhda, kiiruhda, — asia koskee isää: tunnen, että se varmasti koskee isää!»
Viiden minuutin kuluttua tuli nuori aviomies takaisin.
Hän oli kuolonkalpea.
Viktorine ei voinut kysyä mitään.
Silloin sanoi Wilhelm ojentaen päättävästi hänelle kätensä:
»Toivoit eilen, Viktorine, että koettaisimme yhdessä pyrkiä eteenpäin maailmassa — no hyvä, me emme eroa: sen lupaan sinulle pyhästi!»
Viktorinen pää vaipui hänen rinnalleen.
»Sitten», sammalsi hän hiljaa nyyhkyttäen, »ei minulla ehkä ole ketään muuta kuin sinä… Isä…»
»Lapsi rukka, itke vain, sinä olet isätön — mutta minä olen jälellä!»
Myöhemmin päivällä levisi kaupungissa huhu, että tukkukauppias H. oli yöllä ampunut itsensä.
Hän ei ollut voinut elää sen päivän ohi, jolloin hänen olisi pitänyt jättää konkurssianomuksensa.
IX.
LÄHTÖ.
Toukokuu oli juuri alussaan.
Notaario Wilhelm Reinerin tyhjässä asunnossa — sillä kaikki huonekalut ja talousesineet olivat niiden omistajat ottaneet pois, kukin omansa — oli useita matka-arkkuja ja laukkuja pakattuna ja valmiina pois vietäväksi.
Nuoren parin piti samana iltana lähteä laivalla Länsi-Göötanmaalle. Heille oli kesäksi tarjottu asunto Tidanäsissä, jonka sotakamreeri vielä pitäisi vuoden ajan. Mutta silloin se menisi varmasti häneltä, kun sen kauppa jo oli sovittu muiden osakkaiden kanssa.
Niinä kolmena kuukautena, mitkä olivat kuluneet sankarimme ja sankarittaremme kohtauksesta viimeksi kerrottuna aamuna, oli niin monta vaihtelua, niin paljon tarpeellisia ja välttämättömiä tehtäviä ilmaantunut, ettei heillä ollut aikaa vaipua entiseen toimettomuustilaansa.
Ensin tuli kauhea hälinä tukkukauppiaan kuoltua, puolison epätoivo, tyttären rauhallisempi suru, sitten suuri kuolintalon hajoittaminen, johon työhön Wilhelmin vävynä täytyi ottaa osaa, sitten nuoren parin oman talouden hajoittaminen — kun saamamiehet olivat ottaneet jokainen omansa, saattoi Viktorine vaivoin kalustaa muutamilla jätteillä yhden huoneen — ja vihdoin lesken sairastuminen pitkälliseen kuumeeseen, josta hän äsken oli toipunut alkaakseen aivan toisellaista elämää, kuin hän ennen oli viettänyt.
Koko tänä aikana oli Viktorine ollut verraton tytär.
Hän jätti silloin vapaaehtoisesti miehensä, hoitaakseen hellimmällä huolella äitiänsä.
Ja niin väsymätön oli hän toimissaan, niin kokonaan unohti hän itsensä uuden ja hyväätekevän tunteensa valtaamana, tietäessään olevansa hyödyllinen — hän, jolta ei kukaan tähän asti ollut vaatinut hyödyllisyyttä eikä toimintaa — että Wilhelm, jonka pari kertaa tyhjässä kodissaan yllätti omituinen kaipauksentunne ikävää vaimoaan kohtaan, eräänä päivänä kysyi aikoiko Viktorine nyt toteuttaa hänen vanhan esityksensä.
Nämä sanat saivat hehkuvan värin nousemaan Viktorinen kalpeille poskille.
Mutta hän vastasi heti:
»Onko sinulle jollain tavalla vastemielistä, että näin joka päivä menen äidin luo, joka tarvitsee minua?»
»Ei, ei juuri sitä… se on kauniisti sinulta. Mutta…»
»Mutta?»
»Minä tarvitsen sinua ehkä myöskin!»
»Sinä… Sinä?»
Viktorine punastui vielä enemmän.
Sen jälkeen lisäsi hän:
»Ehkä sinua palvellaan huonosti, kun ei meillä enää ole muuta kuin yksi palvelustyttö?»
»Ei, palvelija on kyllä hyvä!»
Nuori vaimo ei uskaltanut kysyä enempää.
Mutta ehkä hänen silmänsä kysyivät.
Se on mahdollista, sillä mies jatkoi:
»Siitä tapahtumarikkaasta päivästä asti, sinä tiedät, olen yhä enemmän tottunut sinuun; ja kun sinä et tule kotiin siihen aikaan kun sinun on tapana, niin, niin — sanalla sanoen — huomaan, että sinä olet poissa.»
Viktorinen sydän sykki ylpeästä, sanomattoman miellyttävästä tunteesta.
Mutta vastoin haluansa vastata miehelleen muutamalla oikein ystävällisellä ja kiitollisella sanalla, ei lapsi rukka kyennyt saamaan suustaan muuta kuin pitkäveteisen ja ujon:
»Ooh!»
Hän huomasikin pian Wilhelmin keveistä haukotteluista, että hänen osakkeensa uudelleen alkoivat laskea. Haukotukset lisääntyivät samassa suhteessa kuin hänen hämmennyksensä, joka taas lisääntyi samassa määrässä kun hän tuli vakuutetuksi, että se hyvä vaikutus, minkä hän aikaisemmin oli tehnyt, nyt oli hävinnyt.
»Oi, niin ikävää», huokasi hän itsekseen, »nyt luulee hän taas, että olen tyhmä! Ja kuitenkaan en ole niin tyhmä kuin olen onneton. Sillä on todellakin onnetonta, kun ei löydä koskaan sanoja, kun niitä tarvitsee. Sillä välillä on minulla yllinkyllin sanoja. Mutta hän ei tiedä sitä, hän! Ja vaikka hän tietäisikin sen, niin ehkä ne hänestä sittenkin olisivat tarpeeksi typeriä.»
Hänellä ei kuitenkaan ollut rohkeutta sanoa mitään järkevistä ajatuksistaan.
Mies ajatteli:
»Olen varmaankin nähnyt unta, kun luulin pikku hanheni riisuneen hanhensiipensä!»
Sitten lisäsi hän uudelleen katuen:
»Hän on joka tapauksessa yhtä hyvänluontoinen kuin uuttera, pikku raukka, ja häntä voi paljon paremmin kärsiä kuin monta muuta, jotka kaakattavat, huutavat ja liehuvat, niin että voi menettää sekä korvansa että ymmärryksensä.»
Näinä kolmena kuukautena ei oltu vielä oikeastaan köyhdytty.
Voitiinkin kyllä elää kaksitoista viikkoa suurella osalla Viktorinen koristuksia; mutta jollei nyt kutsua Tidanäsiin olisi saapunut, niin olisi varmaan näyttänyt synkältä, sillä nuo tunnit tyttökoulussa eivät oikein tahtoneet pystyä Wilhelmin muistiin, vaikka Viktorine kiertäin kaartain niistä puhuikin.
Ei ollut sentään varsin suuri ilo lähteä Tukholmastakaan.
Sotakamreerin kirje oli ollut niin vähän hienotunteinen pojan vaimoa kohtaan — kun ei tämä enää ollut rikkauden lumoavan kehän ympäröimä oli hän appivanhempiensa silmissä menettänyt kaiken suloutensa — ettei Wilhelm ollut voinut näyttää sitä hänelle. Hän ei myöskään voinut olla, huolimatta kaikesta välinpitämättömyydestään, tuntematta levottomuutta sen elämän vuoksi, mikä nyt alkaisi.
Hän ei sentään vielä tietänyt, hänellä ei edes ollut pienintäkään käsitystä miltä tuntuisi pakosta oleskella kotona vanhempain luona vaimonsa kanssa ja ehkä, ennen kesän loppua, lapsenkin kanssa; mutta hänellä oli katkera esimaku siitä, ettei siitä koituisi hyvää, erittäinkään Viktorinelle.
Uskaltamatta tai tahtomatta sanoa mitään tunsi Viktorine samaa pelkoa.
Niin, hän tunsi sitä vielä suuremmassa määrässä, ja hänen pelkonsa perustui siihen, että kun hän avioliittonsa alussa alituisesti sai mitä hellimpiä ja suopeimpia kirjeitä anopiltaan, hän nyt sitävastoin ei ollut saanut yhtään sen jäykän surunvalituskirjeen jälkeen, jonka hän sai isäänsä koskevan suuren onnettomuuden tapahduttua.
Kuinka monta kyyneltä hän vuodattikaan hiljaisuudessa!
Ja hänellä ei ollut ketään, jolle olisi voinut uskoa huolensa — sillä hänellä ei ollut sydäntä lisätä äidin raskasta surua.
* * * * *
Nyt oli lähdön hetki. Katkerat ja järkyttävät jäähyväiset äidin ja tyttären välillä olivat ohi, tavarat kannettu alas ja ajopelit oven edessä.
»Tuletko, ystäväni?» kysyi Wilhelm, joka seisoi salin ovella ja odotti.
»Heti!» vastasi entisestä vierashuoneesta Viktorinen ääni.
Mutta tämä ääni oli niin heikko ja sortunut, että Wilhelm pani hattunsa pois ja meni vaimonsa luo.
Viktorine seisoi uunin luona nojaten päätään käsiinsä.
»Kuinka on laitasi, lapsi rukka?»
»Oi, minä… minä…»
Hän vaikeni — hän oli niin liikutettu.
»Ethän sinä, joka koko ajan olet osoittautunut niin rohkeaksi, nyt voi tuskastua erotessasi näistä tyhjistä seinistä?»
»Kuinka voit luulla…»
»No, mikä sinun sitten on?»
»Olen tuskissani siksi, että sinä olet ollut onneton täällä ja siksi, että olisi pitänyt olla aivan toisin…»
»Ooh, mitä siihen tulee…»
»Anna minun puhua… Maailman mielestä meistä tuli onnellinen pari. Oi, siitä on kuusi kuukautta kun menimme naimisiin, ja nyt on minun pakko muuttaa sinun vanhempiesi luo armoille eläjäksi!»
»Mitä siitä, hyvä Viktorineni, vaikka maailman ennustus ei toteutunutkaan! Meille kävi kuten niin monelle muulle. Mutta…»
Hän keskeytti.
»Tahdoit sanoa jotain enemmän?»
»Surullisen mielentilasi takia tahdon muistuttaa sinulle erästä seikkaa, kun vielä on aikaa.»
»Mitä sitten?»
»Muista, että sinun ei ole pakko seurata minua… ehkä nyt aivan viime hetkellä tahdot jäädä? Olehan rohkea — minä pyydän sinua — ja sano suoraan!»
»Ei, ei! Vain sinun tähtesi minä häpesin. Mutta… mutta ehkä sinä itse…»
Hän oli hetken vaiti. Sitten jatkoi hän rohkeasti:
»Sinä et ole koskaan sanonut minulle kuinka luulet minut otettavan vastaan?»
»Koska kysyt niin suoraan, pikku Viktorineni, niin tahdon tunnustaa, etten ole varma siitä, että vanhempani nyt — tällä hetkellä ainakaan — ovat yhtä ystävällisiä sinua kohtaan kuin viimeksi!»
»E-ei mutta!»
»Minä pelkään vielä lisäksi, että…»
»Sano suoraan!»
»… että he ajattelevat liian maallisesti voidakseen välinpitämättöminä nähdä rikkaan miniänsä muuttuneen varattomaksi. Mutta jos sinulla on voimaa, jos olet kärsivällinen, niin luulen voivani lieventää paljon, kun tarvitaan.»
»En koskaan», sanoi Viktorine hiljaa, hellästi ja nöyrästi, »tahdo napista tai valittaa, ellet sinä salaisesti toivoisi minun olevan mieluummin äidin kuin sinun luonasi. Hänellä on hyvin vähän, mutta se on kylliksi meille; ja» — lisäsi hän, yhä enemmän vavisten — »minä en tahdo nyt, juuri nyt, tulla väkisin luoksesi, kun en työlläni…»
Wilhelm toivoi todellakin itsekseen, että Viktorine olisi tahtonut olla sanomatta sitä mitä hän pelkäsi, mutta hän tunsi samalla vilpitöntä iloa hänen niin jalosti lausumasta toivomuksestaan ja asian jättämisestä hänen itsensä päätettäväksi. Ja tuntien mahdottomaksi pyytää häntä vielä kerran jäämään tarttui hän sydämellisesti Viktorinen käteen ja sanoi lempeästi:
»Kas tässä vastaukseni, hevonen odottaa, lähtekäämme — ja tapahtukoon mitä tahansa, niin turvaa minuun!»
»Oi kiitos, kiitos — siinä on enemmän kuin kylliksi.»
»Ja jos sattuu joku ikävä hetki, pikku ystäväni, niin tulee myös hyviäkin. Pääasia on, ettei suututa eikä tulla katkeroiksi, sillä koko elämä ei ole sen arvoinen, että kannattaisi uhrata sen takia mielenrauhaansa.»
X.
KOTIINTULO.
Tidanäsin ulkopuolella oli kyllä lämpöä ja vihannuutta sinä päivänä, jolloin Wilhelmiä odotettiin nuoren vaimonsa kanssa kotiin.
Mutta oli vaikea sanoa oliko sisällä lämpöä ja kevättä.
Ei ainakaan näyttänyt siltä, sillä vielä sittenkään, kun pieni vene, joka toi puolisot höyrylaivasta, oli tullut rantaan, ei näkynyt ketään ihmistä, vaikka ikkunoista olisi aivan hyvin voinut nähdä koko tulon.
»Isä on luultavasti poissa asioilla — ja suokoon Jumala, ettei äiti vain ole sairaana!» sanoi Wilhelm ikäänkuin puolustukseksi, tarjoten samalla vaimolleen käsivartensa.
Viktorine vaikeni.
Olihan hän luvannut olla rohkea.
Ja kuitenkin luuli hän tällä hetkellä melkein tukehtuvansa.
Tahtomattaan hän muisti sen vastaanoton, joka oli tullut hänen osakseen edellisellä vierailulla.
»Oi, se oli hyvin erilainen kuin nyt!»
Missä nyt oli kunniaportti, kukkaköynnökset, onnentoivotukset, ilonkyyneleet, hyväilyt?
Kaikki, kaikki puuttui.
Mutta tämä ei olisi merkinnyt mitään, jos hän vain olisi kuullut ainoankaan lempeän tervehdyksen.
Nyt vihdoinkin näkyi sotakamreeri rappusilla, tullen hitaasti alas.
»Kuinka äiti voi?» huusi hänelle Wilhelm.
»Terveys on kyllä hyvä», sanoi sotakamreeri, saavuttuaan nuorten luo, »mutta et kaiketikaan ihmettele, että hänen ankara mielenliikutuksensa kaiken odottamatta tapahtuneen johdosta pidättää häntä tällä hetkellä sisällä… Ja nyt tervetuloa, poikani, ja sinäkin rakas Viktorineni — toivon että tahdot olla hyvänä apuna anopillesi?»
»Lienee vielä hyvää aikaa sopia siitä asiasta!» vastasi Wilhelm jotenkin kylmästi. »Mutta sill'aikaa kun äiti rauhoittuu, on isä ehkä niin hyvä ja sanoo missä meidän huoneemme ovat. Viktorine on ollut niin sairas, että hän ennen kaikkea tarvitsee lepoa.»
Niin lausuttuaan astui Wilhelm suurille rappusille.
»Ei, odota vähän! Tähän sivurakennukseen olemme teidät sijoittaneet — äiti luuli, että olisi parasta ja hauskempaa, kun voisitte olla vähän itseksenne.»
»Samantekevää, missä asumme, kunhan vain viihdymme… Tule, pikku
Viktorine!»
Mutta ennenkun Viktorine oli ehtinyt sivurakennukseen, tuli sotakamreeritar nyyhkyttäen, toinen käsi silmillä, alas rappuja.
»Wilhelm, Wilhelm, rakas lapsi, pakene äitisi syliin ja itkekäämme yhdessä!»
Ja nyt oli Wilhelm sulettu tämän hellän äidin syliin.
Mutta kaukana siitä, että olisi yhtynyt hänen kyyneleihinsä, vastasi poika hymyillen:
»No, miksi taivaan nimessä, äiti kulta, pitää meidän viettää jälleennäkemistä tällaisella sadekuurolla? Minä toivoin vähemmän surullista tervehdystä!»
»Oi, sinä jalo sielu, ymmärrän sinut!» kuiskasi sotakamreeritar katsoen kieroon… »Mutta rauhoitu — hän saa todentotta istua sivurakennuksessa eikä sinun tarvitse olla huolissasi täällä pää-asunnossamme.»
»Vaiti, vaiti, Jumalan tähden!» vastasi Wilhelm hiljaa ja niin pyytävästi kuin hän osasi. »Tervehdi häntä nyt ja, minun tähteni, tee se ystävällisesti!»
»Ystävällisesti — niin, niin hyvin kuin voin… Mutta tulla niin julmasti pet…»
Wilhelm vetäytyi äitinsä sylistä.
Ja nyt täytyi tämän huomata takana seisova Viktorine, joka silmät maahan luotuina ja nöyrässä asennossa seisoen ainakin niin paljon lepytti kopeaa ja ylpeää anoppia, että tämä jotenkin imelästi virkkoi:
»Vai niin, sinä seisot siinä, raukka — minä en nähnyt sinua.»
Ja viileää tervehdystä seurasi yhtä viileä syleily.
»Äitini… Wilhelmin äiti!» kuiskasi Viktorine.
»No, no, hyvä on, rakas lapsi… minä en ole hentomielisten kohtauksien ystävä.»
* * * * *
Viktorine saattoi tuskin pysyä jaloillaan, kun hän vihdoinkin tuli takimmaiseen niistä kahdesta huoneesta, mitkä olivat määrätyt hänelle ja hänen miehelleen.
»Kas niin, tyttöletukkani», — sanoi välinpitämättömästi appi, joka oli saattanut hänet sinne, kun taas äiti poikansa seuraamana oli mennyt suureen rakennukseen — »saat istua ja neuloa täällä liinaompelua äidille. Hänellä on isoja pakkoja sinua odottamassa. Ja kun vain olet kiltti eikä sinulla ole mitään vaatimuksia, niin koetamme kai pitää huolta… Mutta kas tuossahan tuleekin jo Wilhelm takaisin. Hänhän on aivan odottamattoman huomaavainen aviomies!»
Ja poismennessään sulki sotakamreeri oven, josta Wilhelm oli tullut sisään.
»Kas niin, pikku vaimoni» — Wilhelm ei ollut koskaan puhunut niin ystävällisesti — »anna minun nyt auttaa kappa päältäsi, niin että saamme tutustua asuntoomme… Täällähän on oikein hyvä, oikein hauskaa… vai kuinka?»
»Kyllä, oikein hyvä… olen sydämestäni iloinen, ettei minun tarvitse asua noissa suurissa huoneissa: nämä sopivat paremmin nyt.»
Tietämättä lausuttu, mutta sattuva moite, mikä sisältyi Viktorinen sanoihin, sai Wilhelmin punastumaan.
Mutta hän ei ollut huomaavinaan mitään, vaan asetti toimeliaasti tyynyn valmiiksi sohvalle ja vei vaimonsa sinne.
Kun hän taas kohosi pystyyn, tunsi hän Viktorinen lämpöiset huulet kädellään.
»Mene nyt ylärakennukseen!» sanoi Viktorine tuskin kuuluvasti. »Kun olen vähän levännyt, tulen myöskin, jos… jos he tahtovat.»
»Niin, äiti odottaa sinua teelle tunnin kuluttua — sen sanoi hän nimenomaan… ja jos lupaat minulle ettet täällä makaa itkemässä, niin menen nyt ja tulen sitten sinua hakemaan, kun aika joutuu.»
»Enhän ole sen näköinenkään, että tahtoisin itkeä?»
»Hm, hm!»
»Älä luulekaan, että olen pahoillani — olen vain vähän huonovointinen, mikä ehkä johtuu… johtuu tilastani!» lisäsi hän kovasti punastuen.
»Kiitos, ystäväni! Olet yhtä hienotunteinen kuin hyvä, ja toivokaamme että tulevaisuudessa olomme tulee paremmaksi kuin miltä nyt näyttää.»
* * * * *
Jo teepöydässä tuli olo paremmaksi.
Wilhelm oli nyt ehtinyt lämpimästi ja kaunopuheliaasti kuvailla kaikkia odottamattomia hyviä puolia, joita Viktorine oli osoittanut.
Hän ei ennen kaikkea ollut typerä eikä ikävä, kun oikein alkoi ymmärtää häntä.
Ja hänen kärsivällisyytensä, hänen mielenmalttinsa, hänen uskollisuutensa ja erittäinkin hänen toivomuksensa elää velvollisuuksiensa mukaan, joihin toiset olivat sitoutuneet hänen puolestaan, vaikuttivat lepyttäen anoppiin, vaikka hän tietysti väitti, että kaikki tämä vain oli Viktorinen velvollisuus.
Mutta ehkä kaikesta tästä huolimatta olisi Viktorinelle tullut jäykkä ja tuskallinen ilta — hän ei anopin läsnäollessa voinut tuntea itseään vapaaksi ja näytti siitä syystä kömpelöltä — ellei olisi ollut saapuvilla eräs henkilö, jota hän ei edellisellä kerralla nähnyt, mutta joka siitä huilimatta kuului perheeseen. Tämä henkilö oli sotakamreerittaren serkku, eräs vanha neiti, joka pienen omaisuutensa koroilla vietti hurskasta, kunnioitettua ja huoletonta elämää.
Kuitenkaan… huoletonta se ei oikeastaan ollut.
Sillä maailmassa ei ollut yhtään naissielua, joka olisi ollut niin hellä toisten suruille.
Täti Ulla Holm — eli »täti», kuten häntä vain aivan yksinkertaisesti sanottiin koko paikkakunnalla — ei ollut mitenkään niiden vanhojen neitojen kaltainen, joita niin usein tapaa sekä todellisessa elämässä että romaaneissa.
Hän ei koskaan juorunnut, ei koskaan panetellut eikä ruvennut ihmisten ja heidän tekojensa tuomariksi, joita hän ei ymmärtänyt. Mutta hän ei myöskään sanonut ylpeiden kanssa: »Jumalan kiitos, minä en tyrkytä neuvojani niille, jotka eivät niitä pyydä!»
Päinvastoin antoi täti neuvojaan sekä niille, jotka pyysivät että niillekin, jotka eivät niitä pyytäneet.
Mutta nämä neuvot olivat samalla kertaa niin järkeviä ja lempeitä, niin lämpimästä sydämestä lähteneitä, etteivät ne koskaan suututtaneet ketään; ja jollei niitä voitu seurata, niin iloitsi tuo hyvä mummo ainakin siitä, että hänellä oli ollut tilaisuus antaa niitä.
Itsekseen ajatteli hän:
»Ne itävät, ja kerran ne ehkä kantavat hedelmänkin, jos se on Herran tahto!»
Hän oli kaksivuotisen poissaolon jälkeen taas palannut Tidanäsiin.
Sotakamreerin herrasväki oli pelännyt, että hänen muuttonsa aiheutui siitä, että hän oli jollakin tavalla loukkaantunut; mutta tädin suuriin ansioihin kuului, ettei hän koskaan loukkaantunut.
Syynä hänen lähtöönsä oli, että hän tahtoi maksaa puolestaan eräässä talossa, jossa hienotunteisuus esti häntä auttamasta muulla tavoin.
Ja syynä hänen palaamiseensa oli se, että hänen sukulaistensa luona nyt oli huolia jaettavana.
Ulla tädillä oli ennen ollut monta ystävällistä, mutta sangen vakavaa ottelua Wilhelmin kanssa hänen toimettomuutensa ja sen vuoksi, että hän oli täydellisesti välinpitämätön itsestänsä ja koko maailmasta.
Mutta hänen neuvonsa, vaikka hän oli monta kertaa niitä toistanut, olivat aina menneet hukkaan.
Vanhus lohdutti kuitenkin itseään sillä onnellisella vakaumuksella, että Wilhelmissä kyllä kerran tapahtuisi terveellinen herääminen, ja hänellä oli syytä luulla, että se oli nyt tapahtunut.
Oli nyt vain nähtävä, voisiko vastoinkäyminen ja huoli omaisistaan kannustaa häntä.
Hän rukoili sydämellisesti Jumalaa, että niin kävisi.
Täti ei ollut tahtonut tulla näkyville häiritsemään ensi kohtausta. Mutta nyt istui hän niin hyväntahtoisena keinutuolissa sukankutimineen ja odotti.
Tuo vanha nainen — aina säästäväinen, mitä tuli häneen itseensä — käytti aina mustaa pukua ja piti päässään valkoista, vasta tärkättyä myssyä, joka pystyssä olevine röyhelöineen ja otsarusettineen näytti polveutuvan noista vanhoista muotokuvista, jotka valitettavasti usein ovat vierashuoneesta kulkeutuneet jonkun ullakkokamarin yksinäiseen nurkkaan.
* * * * *
Heti kun Viktorine tuli sisään, puettuna aivan yksinkertaiseen surupukuunsa — sillä nyt kysyi hän usein neuvoa Wilhelmiltä — kiintyivät hänen silmänsä ilon tunteella ja turvallisesti ystävälliseen mummoon, joka osaten jutella kaikkien kanssa, heti otti Viktorinen huostaansa.
»Tervetuloa, pikku tyttäreni… Jumala sinua siunatkoon!»
Viktorine sai niin lämpöisen syleilyn, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
»Olen sinun läheinen sukulaisesi, lapseni, ja toivon hartaasti että tulet pitämään minusta niin paljon kuin minä tunnen tulevani pitämään sinusta.»
»Sen minä jo teenkin!» vastasi Viktorine, kunnioittavasti suudellen
Ulla tädin kättä.
»Ja siihen sinulla on sitäkin enemmän syytä», selitti Wilhelm hymyillen, »kun saat tädistä hyvän apulaisen, milloin tahdot torua minua velttoudestani — hän on useammin kuin kerran pitänyt minua lämpimänä, sen voit uskoa!»
»Jätä sellainen pila, pikku Wilhelm!» sanoi sotakamreeritar suuttuneena, kulettaen kiivaasti teekannua edestakaisin kuppien yläpuolella. »Vaimosi, toivoakseni, tietänee ennen kaikkea, ettei hänen tule moittia sinua missään tapauksessa!»
Suuttuneena kaikista näistä pienistä pistoksista Viktorinea kohtaan, oli Wilhelm juuri vastaamaisillaan, että moitteita kyllä tarvittiin, kun Ulla täti ennätti ennen häntä, lausuen hienosti leikkiä laskien hämmästyksensä siitä, että anoppi tahtoi kieltää miniäänsä antamasta pieniä neuvoja, joilla hyvä vaimo voi miestänsä hyödyttää.
»Rakas Ulla serkku, minä annoin tuollaisia neuvoja, kun Wilhelm oli lapsi… ja olisi todellakin omituista, vieläpä enemmän kuin omituista, jos nyt olisi koittanut aika, jolloin ne, mitkä…»
Mutta nyt kiiruhti Viktorine vapauttamaan oikeaan aikaan anoppinsa teekannusta, joka hänen kovasti vapisevassa kädessään oli läikkymäisillään yli.
»Voi, mikä tuolle tuli — riistätkö kannun minulta!»
»Oi, pyydän anteeksi… tahdoin vain tarjota apuani, jos äiti sallii?» sanoi Viktorine yhtä lempeästi kuin mukautuvasti.
»Sinä… no koeta sitten! Se sopiikin oikein hyvin, että tästä lähtien pidät huolta teentarjoilusta.»
»Niin, se on sellainen pieni, sievä ja miellyttävä tehtävä nuorille tyttärille!» kiiruhti Ulla täti lieventämään tylyä suostumusta…
»Ja kas vain, kuinka somasti nuori rouva menettelee!»
Viktorinen loukatut tunteet parantuivat pian tämän ystävällisen vastapainon vaikutuksesta.
Ja kun hän sen lisäksi sai täydellisesti rohkaisevan katseen Wilhelmin silmistä, tuli hän niin rohkeaksi, että hän melkein vaivattomasti ryhtyi tähän uuteen toimeensa…
»Tuo ihminen koettaa parastaan!» sanoi jäykkä rouva illalla miehelleen.
»Mutta minun on vaikea kärsiä häntä.»
»Entä minun sitten… Se oli hiivatin tyhmä keinottelu!»
»Niin, tyhmin mitä olet tehnyt!»
»No, no, jos on ollut yksi ainoa tyhmä keinottelu miljoonien hyvien joukossa, niin tasoittaa kai toinen toisensa!»
»Ymmärrettävästi… mutta sietämätöntä tällaisessa erehdyksessä on, että se aina on silmissä.»
»… ja luultavasti korvissakin!» vastasi sotakamreeri hyvin ymmärrettävän ärtyisästi.
»Ei, ukkoseni, älä pelkää sitä! Meillä on ikävyyksiä muutenkin, että minä vielä aiheuttaisin eripuraisuuden siementä välillemme.»
»No, sepä oli hyvä… Ja kuule, rakkaani: mitä vähemmän näytät Wilhelmille tyytymättömyyttäsi, sitä parempi! Viktorine on nyt kuitenkin hänen vaimonsa, ja… sinä ymmärrät!»
Mutta tässä asiassa ei rouva tahtonut mitään ymmärtää, sillä miniä oli kauhea malka hänen silmässään.
XI.
MINIÄ TOISEN KERRAN APPIVANHEMPAINSA LUONA.
Elämää on miljoonia kertoja verrattu jokeen, luultavasti siitä syystä, että jokea vuorostaan on käytetty niin moneen muuhun vertaukseen.
Sankarimme ja sankarittaremme keskinäinen elämä oli näyttänyt voivan kulkea vuosikausia melkein kuivuneessa jokiuomassa.
Mutta äkkiä oli tapahtunut joku mullistus luonnossa. Tuntemattomien voimien vaikutuksesta alkoi kohovesi liikkua. Eikä vesi vain väreillyt: tuli myrsky aaltoja ja merenkäyntiä — ja kuka tietää mitä nyt voi tulla joestamme!
Tidanäsiin tulon jälkeen piti anoppi uutterasti huolta siitä, ettei miniän elämä jäänyt hiljaiseksi.
Viktorinen taitamattomuus ja kokemattomuus otettiin aiheeksi työntää häntä tehtävästä toiseen.
Hänen piti olla mukana niin monessa toimessa, että hänen päänsä oli vähällä mennä pyörälle.
»Ylös leipomaan, nukkeni», sanoi sotakamreeritar, kun Viktorine aikoi levätä, »äläkä huohota, sinä arkailija» — lisättiin kärsimättömällä äänellä — »siten et opi mitään, ja sinä tiedät itse, tarvitsetko oppia!»
»Sinun täytyy myöskin pitää vaaria ruokasalin kaapista», neuvoi appi, »niin että tulee pidetyksi silmällä uusia piikoja! Sitäpaitsi ei käy päinsä, että istut kunnes tartut tuoliin kiinni.»
Viktorine, hyvä kuin enkeli ja kärsivällinen kuin mato, antoi lähettää itseänsä sinne ja tänne, mutta käyttäytyi, jumalaparatkoon, vähän kömpelösti, kunnes Ulla täti tuli ja ystävällisesti selitti hänelle eron kaikkien nuorelle emännälle niin vieraiden esineiden välillä.
Valitettavasti oli Viktorinella edelleen enemmän hyvää tahtoa kuin kykyä oppimiseen; ja kun ei tottumus tule kenellekään samalla kertaa, täytyi hänen alistua siihen, ettei häntä ainoastaan naurettu ja pilkattu vähemmän hienotunteisella tavalla muka teeskentelynsä ja hienoutensa takia, vaan myöskin siihen, että joutui hyvin ankaran koulukurin alaiseksi.
Tämä viimemainittu tapahtui erittäinkin eräänä päivänä, kun hänet oli jätetty yksin suoriutumaan vierre- ja vehnätaikinasta, josta viime mainitusta hänen olisi pitänyt leipoa korppuja. Mutta voi surkeutta, mitä hän tekikään tuskissaan ja hämmennyksissään siitä, ettei suututtaisi kaikkivaltiasta ja kovin pelättyä anoppiansa tekemällä mitään virhettä?
Niin, hän leipoi »limppuja» korpputaikinasta ja korppuja limpputaikinasta.
Tämän ennenkuulumattoman tapauksen kuvasi hän itse äidilleen seuraavin sanoin — — —
— — — »Niin, rakas äiti, olin sitten jotenkin tyytyväinen työhöni, ja mielestäni siirappi ja pomeranssinkuori teki hyvän maun korppuihin, kuten myöskin vierre tuli vaaleammaksi vehnäjauhoista. Kuinka hauskaa on olla tyytyväinen itseensä ja toivoa voivansa tehdä muut tyytyväisiksi!»
Wilhelm sanoo joka ilta:
”Koeta aina yhtä paljon, hyvä Viktorineni, olla äidilleni mieliksi!”
Nyt oli sitten kaikki hyvin noussut, kun anoppi tuli sisään… Ajattelin jonkinlaisella ylpeydellä: 'Ehkä hän sanoo jonkun ystävällisen sanan!'
Mutta, oi Jumalani, minkä suuren virheen olin mahtanutkaan tehdä!
Hän tuli niin vihaiseksi, niin vihaiseksi, niin hirveän vihaiseksi, että hän mielestäni oikein muistutti vihaista taloudenhoitajaamme, Debora mamssellia, joka kerran uhkasi minua selkäsaunalla kun olin ottanut häneltä vähän pannukakkutaikinaa.
En tiedä kuitenkaan mistä johtui, etten ensinkään ollut pahoillani enkä erittäin pelännytkään, vaan että minä myöskin suutuin… minä, joka en koskaan ole suuttunut! Ja ennenkuin oikein tiesin mitä aioin tehdä tai sanoa, olin jo — voiko äiti ajatella mitään niin rohkeata — mennyt anoppiani vastaan ja sanonut:
”Ei ole ensinkään kaunista kohdella minua sillä tavoin vain siksi, että olen tullut köyhäksi!”
Kuultuaan nämä sanat, jotka epäilemättä olivat nenäkkäitä minulta, tuli hän kasvoiltaan aivan tummanpunaiseksi, ja Jumala tietää kuinka olisi käynyt, ellei Ulla täti, tuo oivallinen Ulla täti, olisi tullut samassa ja järjestänyt kaikki hyväksi.
Hän kuiskasi muutamia sanoja hiljaa anopin korvaan ja näillä sanoilla oli niin suuri vaikutus häneen, että hän heti taputti minua poskelle ja sanoi, että kaikki mitä hän oli sanonut oli vain tapahtunut hyvässä tarkoituksessa. Hän tahtoi saada miniästään hyvän taloudenhoitajan tulevaisuudessa.
Ehkä hän oli oikeassa, mutta minulle se oli kallis opinaskel; mutta niin paljon vaikutti tuo tapaus, etten koskaan enää erehdy vierre- ja vehnätaikinasta.
Täti pyysi etten puhuisi mitään Wilhelmille, ja sen teenkin, mitä tulee siihen asiaan ja paljoon muuhunkin, sillä en tahdo, että hän tulee pahoilleen.
Oi ei, ei, en voita mitään saattamalla eripuraisuutta äidin ja pojan välille… Ei hän sen takia pidä tai tule pitämään minusta.
Muuten voi äiti olla aivan rauhallinen!
On luonnollista, että saa, että täytyy kärsiä vähän, kun asiat on sillä tavoin kuin meillä nyt. Ja sitten niin…
Mitä minun pitikään sanoa… Niin, että tuntuu ehkä helpommalta, kun… kun itse tulen äidiksi.
Mahdollisesti se on hauskaa anopillenikin tai mahdollisesti herää hänessä minua kohtaan vähän kunnioitustakin, joskaan ei ystävyyttä, kun hän huomaa, että teen kaikkeni ollakseni Jumalan hyvyyden arvoinen.
Mutta minä puhun niinkuin jäisimme Tidanäsiin pitemmäksi aikaa, ja kuitenkin on meillä täällä vain vuoden ajaksi koti ja asunto.
Ei siis ehkä voi olla mitään onnea siinä, mistä äsken puhuin. Oi, kuinka se on ikävää, sillä minä puolestani en voi ajatella itselleni mitään suurempaa autuutta!
Mutta nyt sanoin luultavasti jotain, joka ei ollut oikein totta.
Tiedän kyllä vieläkin suuremman onnen. On kuitenkin hyvä, niin, oikein hyvä että saa pitää jo omistamansa onnen; ja on mitä suurinta kiittämättömyyttä edes ajatellakaan löytyykö parempaa.
Nykyään ei minua haluta vähääkään pukeutua kuten ennen, enkä ymmärrä, kuinka silloin saatoin viettää puolia päiviä koettelemalla pukuja ja kauluksia.
Olin todellakin hyvin kelvoton!
Nykyään käytän aina kesäkuumalla vaaleita, väljiä puseronuttuja, joita ennen käytin vain aamupukuna. Ja Wilhelm sanookin toisinaan:
”Tuo sinipunainen musliini pukee sinua erinomaisesti, Viktorine!”
Ja eilen sanoi hän harmaasta gingan-kankaisesta puvustani, johon olin saanut kankaan Ulla tädiltä:
”Noin on oikein hyvä, pikku Viktorine! Tuossa korkeakauluksisessa puvussa, sievine koruompeleisine kauluksineen ja kaunis tukkasi paljaana, laitettuna juuri kuin nyt, näytät paljon hauskemmalta kuin juhlapuvussa.”
En tiedä miksi sen jälkeen tunsin niin suurta halua syleillä Ulla tätiä. Mutta hän oli valinnut sekä kankaan että opettanut minua laittamaan tukkani kuten nyt teen.
Apestani pidän kaikkein vähimmän. Hän on vieläkin kopeampi kuin anoppini.
Mutta sunnuntaina täytyi minun oikein nauraa, kun pyysin häneltä hevosta kirkkoon ja hän hyvin tylysti vastasi:
”Sinne on siksi lyhyt matka, että sinä, pikku ystäväni, voit kävellä — hevosten tarvitsee levätä sunnuntaisin.”
Tietääkö äiti miksi nauroin kuultuani tämän vastauksen?
Niin, siksi että se lausuttiin minulle juuri sen päivän vuosipäivänä, jolloin hän niin hartaasti pyysi minua valitsemaan vaunuhevosia, joita haluaisin käyttää tänä kesänä.
Mikä vastakohta — mikä kokemus!
Sain kuitenkin ajaa kirkkoon.
Minun tietämättäni oli Wilhelm toimittanut hevosen valjastetuksi. Appi vastustaa harvoin Wilhelmiä ja niin oli minulla kaksinkertainen ilo saada ajaa hänen toimestaan.
Oi, kuinka se oli hauskaa!
Tunsinkin itseni kuningatarta ylpeämmäksi, kun hän vakavasti sanoi kuskille:
”Pettersson, aja varovasti!”
Rakas äiti, eikö se kuulunut hellältä, eikö se kuulunut kauniilta?