XII.
POIKA KOTONAAN.
Oli huomattavaa, ettei Viktorine siinä kirjeessä, jonka äsken olemme esittäneet, eikä missään edellisessäkään kirjeessä ollut puhunut erikoisesti miehestään. Hän puhui aina jostain asiasta, mikä oli hänen itsensä yhteydessä.
Riippuiko se tarkoituksesta, vaistosta tai hienotunteisuudesta —
Viktorine osoitti useinkin sitä — on epätietoista.
Mutta varmaa on, ettei hän koskaan antanut kenenkään ihmisen ymmärtää suurta huoltaan, joka joskus hiipi hänen mieleensä, kun hän — mikä melkein aina tapahtui — löysi miehensä toimetonna makaamassa sohvalla sikaari suussa ja silmät puoliksi suljettuina tai tuijottaen kattoon.
Vielä oli nuorella vaimolla muuan kaikkia muita vaikeampi kärsittävä: kun vanhemmat marisivat Wilhelmille.
He rakastivat häntä kuitenkin mitä suurimpaan heikkouteen asti.
Hän sai kaikki, mitä tahtoi, ja hän teki kaikki mitä tahtoi, nyt kuten ennenkin, mutta se ei estänyt, että alituiset kuvaukset siitä, minkälaista hänen elämänsä voisi olla, ajoivat hänet sohvalta metsään ja että hän, kerran sinne päästyään, makasi ja uinaili puiden suhinassa kunnes — ainakin muutamiksi tunneiksi — onnistui unohtamaan suhinan kotona.
Ennen ei Viktorine ymmärtänyt kuinka onneton ja vaarallinen hänen miehensä luonne ja olento oli, erittäinkin perheenisälle, mutta nyt hän ymmärsi sen, ja nyt hän rupesi aina enemmän ja enemmän pelkäämään, ettei se koskaan muuttuisikaan.
Ja kuinka paljon syytä hänellä olikaan pelätä!
Viktorinen hitaus ja välinpitämättömyys oli ollut hänen ujon, lempeän ja itseensä sulkeutuneen luonteensa ulkokuori, luonteen, joka joutuneena väärään asemaan ei ymmärrä eikä osaa auttaa itseään, kunnes toiset luonnonlahjat ovat kypsyneet tai olosuhteet pakottaneet ne esiin.
Wilhelmin velttous taas johtui tottumuksesta ja luonteen heikkoudesta; ja kun Viktorine iloitsi työtä tehdessään ja ajatellen sitä hyötyä, jota hän sillä voi tuottaa, pelkäsi Wilhelm työntekoa ja pakkoa olla hyödyllinen.
Mutta nykyään ei hän läheskään aina heittäytynyt ilman taistelua velttoon mukavuuselämäänsä.
Häntä liikutti suuresti, niin aivan vakavastikin se kestävyys, jota Viktorine taloustehtävissä yhä osoitti; ja vielä paljon enemmän liikutti häntä tuo sanomaton hyvyys, ihmeteltävä kärsivällisyys, jolla Viktorine sieti katkeraa kohtelua, mikä hänen osakseen aina tuli, vaikka hän olisi tehnyt kuinka tahansa.
Viktorine istui niin mielellään ompelemassa sivurakennuksessa, kun Wilhelm oli siellä, ja kuitenkin, jos häntä kutsuttiin jonnekin vaikka kuinka monta kertaa, juoksi hän yhtä auliisti sieltä; ja vaikka hän sai kuinka paljon tahansa nuhteita siitä ajanhukasta, joka johtui edestakaisin juoksemisesta, kun hän yhtä hyvin olisi voinut työskennellä päärakennuksessa, ei hän koskaan osoittanut pahaa mieltä, vaan selitti lempeästi, että hän kyllä korvaisi ajanhukan kaksinkertaisella ahkeruudella, kun hän vain toisinaan saisi olla sivurakennuksessa »omissa oloissaan».
Ja sivurakennuksessa omissa oloissaan hän kyllä olisi saanut olla! Niin, anoppi ei olisi koskaan muuta ajatellutkaan, kun vain Wilhelm olisi viihtynyt ylhäällä; mutta sotakamreeritarta harmitti kovin, että »tuo pikku hanhi» saisi vähänkään valtaa hänen poikaansa nähden, jota oli niin hirveästi, niin sanomattomasti petetty.
Niinä aikoina, kun Viktorine kuitenkin sai olla rauhassa »siellä alhaalla», oli hänen tapanaan usein ottaa tuoli ja istuutua töineen sohvan viereen, ei koskaan kuitenkaan kysymättä silmillään Wilhelmin mieltä.
Jolleivät Wilhelmin silmät silloin sanoneet mitään, niin istuutui hän aivan hiljaa johonkin nurkkaan, ja sormet kiidättivät yhtä nopeasti neulaa, mutta silloin pääsikin huokaus hänen huuliltaan.
Jos Wilhelmin silmät sitävastoin vastasivat: »tule!» niin tuli Viktorine oikein kauniiksi, sillä silloin loistivat hänen kasvonsa ilosta, joka pulppusi suoraan sydämestä.
Eikä Wilhelm ollut sokea eikä kuurokaan, vaikka hän väliin oli olevinaan molempia.
Hän huomasi, kuinka syviä ja eläviä tunteita yhä enemmän ja enemmän heräsi Viktorinen sielussa. Ja juuri sen vuoksi, ettei tämä ollut vähääkään kiihkeä, vaan aina ujo ja vaatimaton, tunsi hän kaiken tämän vaikutuksen päivä päivältä voimakkaammin.
* * * * *
»Ei, minun täytyy ryhtyä työhön!» sanoi Wilhelm tuhansia kertoja.
Ja hän lisäsi:
»Pitääkö hänen, pikku raukan, ahertaa yksin ja kestää niin paljon minun tähteni… Jumalan nimessä, minä tahdon tehdä työtä!»
Ja niin teki hän kahtena tai kolmena päivänä kerrallaan muutamia yrityksiä isän ohjeiden mukaan.
Mutta silloin joutuivat he tavallisesti riitaan keskenään, s.o. Wilhelm vaikeni ja isä torui itsekseen ja vakuutteli itselleen, että olisi kokonaan, niin aivan varmasti mahdotonta saada Wilhelmiä kelpaamaan mihinkään. Tämä riita loppui aina siihen, että poika jätti työnsä ja palasi mielitoimeensa, nimittäin siihen, ettei tehnyt yhtään mitään.
Pari kertaa uskalsi Viktorine tällaisissa tapauksissa muistuttaa, että Wilhelmin isä sentään varmaan tarkoitti hyvää ja että vähällä kestävyydellä…
Mutta silloin näytti Wilhelmin katse niin synkältä, että nuori puoliso arasti vetäytyi takaisin.
Wilhelm ei sentään koskaan sanonut kovaa sanaa hänelle.
Mutta ainoakin kova sana Wilhelmiltä olisikin nyt tuottanut hänelle tuhat kertaa suuremman surun kuin heidän avioliittonsa alussa kaikkein ärtyisimmät ja katkerimmat vastaukset olisivat voineet tehdä, ja aivan varmasti olisi tämä sana surettanut häntä paljon enemmän kuin koko sarja anopin pisteliäitä loukkauksia.
Ja kenties oli sentään jonkunlaisena hyvänä puolena nuoressa miehessä se, että hän, niin ärtyisä ja kiihottunut kuin hänen luonteensa yhtenään olikin, kuitenkin aina vaimonsa läheisyydessä säilytti ystävällisen tyyneytensä.
Hän ei aina ollut niin veltto miltä hän näytti. Sen voi havaita kun vähänkin tarkasti pani huomioonsa miten erilailla hänen otsansa silloin tällöin rypistyi tai hänen sormenpäänsä toisinaan naputtivat sohvanpäätä hänen istuessaan sohvalla.
Mutta nämä rypyt, tämä sormien konemainen leikki olikin kaikki, mikä osoitti hänen mielenliikutustaan.
XIII.
JÄLLEEN KIRJEVAIHTOA.
Rouva H. tyttärelleen.
»Hellästi rakastettu Viktorineni!
Oi, lapseni, kuinka lyhytnäköisiä, kuinka turhamaisia ovatkaan suunnitelmamme, kuinka usein kehnoja laskelmamme!
Oli kerran päivä, jolloin sanoin isällesi:
'Kas tuossa on onnellinen, s.o. loistava naimiskauppa tyttärellemme!
Älkäämme laiminlyökö mitään saadaksemme hänet siihen?'
Emmekä me laiminlyöneet mitään.
Myimme pois ainoan todellisen hyvän, lempeän ja kuuliaisen lapsemme, väärinkäsittämämme tyttären puolen miljoonan maatilasta.
Eikä siinä kylliksi!
Me iloitsimme halpamaisessa omanvoitonpyynnissämme, että olimme narranneet hänen tulevaa puolisoaan: iloitsimme siitä, että olimme salanneet oman lähenevän häviömme.
Mutta Jumala, joka ei salli niin suurta viekkautta, rankaisi meitä
samoilla aseilla, jotka itse olimme valinneet.
Me vuorostamme tulimme petetyiksi: rikas appi kaupungissa oli
kerjäläinen, kuten rikas appi maallakin.
Ja nyt oli kaikki liian myöhäistä.
Lammas oli uhrattu ja minulla, arvottomalla äidillä, ei ollut muuta jälellä kuin kaikkein katkerimmat itsesyytökset.
Oi, Viktorineni, taivas varjelkoon sinua saamasta katua jotain! Katumus on kauheaa. Se ei koskaan anna meille lepoa eikä rauhaa. Se pukeutuu tuhansiin eri muotoihin ja on alituisesti vieressämme, yöllä ja päivällä.
Minä hämmästyn Jumalan ihmeellistä voimaa, jota en ennen niin usein ajatellut.
On kulunut vain yksi vuosi, yksi ainoa vuosi siitä, kun mielestäni valtani oli suuri. Ja nyt, kun julmat surut ovat raadelleet sieluani ja musertaneet ylpeän mieleni, olen langennut maahan, joka päivä syvemmin. Ja minä olen oppinut rukoilemaan, rukoilemaan nöyrällä, kuuliaisella ja hartaalla sydämellä: 'Herra, ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä tahdot!'
Olen varma siitä, että se oli terveellinen, vaikka ankara kuritus, jonka Herra minulle antoi. Muistan, että olin itsekäs ja ylpeä lankeemukseni viimeiseen hetkeen asti.
Mutta sinä aamuna, jolloin heräsin tajuten todellisuuden, jonka kauheutta tuskin vieläkään voin käsittää, sinä aamuna musertui maallinen mieleni ikipäiviksi; ja sairaus — tuo pitkällinen sairaus, jonka kestäessä opin oikein tuntemaan arvosi, Viktorineni — se täydensi työn, niin että voin sanoa päivä päivältä tulleeni toiseksi ihmiseksi.
Oi, kuinka lämpiminä rukoukseni palavat sinun puolestasi, joka nyt joka päivä saat kestää rangaistusta vanhempiesi synnillisestä itsekkyydestä!
Kallis, rakas lapseni, en voi sanoa kuinka ikävöin seuraavaa
kirjettäsi! Älä salaa minulta mitään! Pyydän sinua uskomaan, ettet sen
kautta säästä minua!
Ei, tuhat, tuhat kertaa mieluummin totuus kuin kuolettava pelko, joka yhä kuiskaa minulle: 'Asianlaita on paljon pahemmin kuin hän sanoo… paljon pahemmin!'
* * * * *
Rakastettu tyttäreni, olen lukenut kirjeesi.
Ja se on oikein virkistänyt ja lohduttanut minua.
Huomaan kyllä, että sinun on pakko kestää suuria ikävyyksiä todellakin liian vähän jalomieliseltä anopiltasi. Mutta sinä kestät nämä ikävyydet ja pistokset niin arvokkaalla ja kunnioitettavalla tavalla, että ilahdutat äitiäsi ja puolisoasi samalla kertaa, kun itsestäsi tuntuu hyvältä, ja Jumalan avulla perustat itsellesi paremman onnen tulevaisuudessa.
Sinulla on oikein virkistävä tapa kertoa asioistasi, Viktorineni. Tuntuu ikäänkuin synkät ajatukset, mitkä niin usein vaivaavat minua, olisivat haihtuneet, kun olin lukenut rakkaan, rakkaan kirjeesi, ja on aivankuin kuulisin äänen kuiskaavan:
'Lapsesi ei ole alennustilassaan alentunut! Hän käy nyt koulua, joka on hyödyksi koko hänen tulevalle elämälleen!
Oi, on muutakin, josta olen sydämestäni ihastunut.
Se on yhä enemmän ja enemmän selvenevä varmuus, että Wilhelm virheineen kuitenkin on se, jonka sinä olisit valinnut, jos olisit saanut vapaasti valita.
Ja minä kiitän häntä, että hän on niin hyvä sinulle, että hän puolustaa sinua, niinkuin hänen tuleekin tehdä. Niin, se on kauniisti häneltä, että hän nyt, juuri nyt, kohtelee sinua äärettömän paljon tuttavallisemmin ja paremmin kuin silloin kun olitte vastanaineita.
Ehkä tulee sekin päivä, jolloin hän myöntää, että hänen valintansa oli paras hänelle. Minä luulen niin, sillä sinun luonteesi muodostuu hänen luonteensa mukaan.
Jatka sitä tietä, jolla olet! Ja jos kärsivällisyytesi pettää, niin ajattele vain, että olet tuhat kertaa onnellisempi kuin äitisi, sillä kun hän suree omia vikojaan ja erehdyksiään, voit sinä vain surra muiden.
Ja jollei se onni, jota pidät korkeimpana, hymyilisi sinulle täällä maan päällä, niin on hyvällä, hellällä, kärsivällisellä sydämelläsi lohdutuksensa onnessa, minkä Jumala suo sinulle. Tulet aina olemaan tyytyväinen, koska sydämesi on niitä harvoja puhtaita, jotka tyytyvät vähään.
Lämmin siunaukseni ja pyhimmät rukoukseni seuraavat sinua aina.
Hyvästi, rakastettu tyttäreni!
Syleile minun puolestani kunnioitettavaa Ulla tätiä ja vastaanota itse tuhat syleilyä hyvin hartaalta äidiltäsi
Louise H:lta.»
* * * * *
Viktorinen vastaus:
»Pikku hyvä, rakas äiti rukka!
Jollei olisi ollut sitä loppuosaa äidin kirjeessä, olisin joutunut sen
johdosta epätoivoon.
Ei, minä en salli, en kestä, että äiti noin julmalla tavalla syyttää
itseään — lupaa minulle pyhästi, että tämä on viimeinen kerta!
Äidin onnettomuudet ovat olleet niin suuret, että Jumala varmasti pitää niitä riittävänä sovituksena äidin entisistä maallisista mielipiteistä. Ja mitä tulee minun avioliittooni, niin… oi, älä koskaan murehdi siitä!
Niin, niin, miksi en tunnustaisi, että äidin aavistuksessa on hyvin paljon perää!
Jos olisin siihen aikaan ymmärtänyt valita, olisin valinnut Wilhelmin. Ja kaikki joutava, mitä täällä saan kokea epäsovusta anoppini kanssa, ei ole mitään, kun panen toiseen vaakaan ilon, jota joka päivä tunnen, kun Wilhelm katseillaan, hymyilyllään ja ystävällisin sanoin hyvittää minulle kaiken.
Eilen esimerkiksi oli täällä vieraita, ja juuri kun olimme istuutuneet
päivällispöytään, tuli vielä eräs herra.
Nyt sattui niin, että jo aikaisemmin oli ahdasta, kuitenkaan ei niin
ahdasta, ettei olisi vielä voinut tehdä tilaa yhdelle.
Mutta anoppi sanoi, kun Briitta sisäkkö aikoi asettaa lautasen lisää:
»Ei käy päinsä — herrasväelle tulisi aivan liian ahdasta… Viktorine, tahdotko olla hyvä ja muuttaa lautasinesi voileipäpöytään!»
Nousin heti ylös. Mutta en ollut ehtinyt työntää syrjään juustoa ja viinapulloja, ennenkun näin mieheni lautasineen pöydän toisella puolella.
»Wilhelm, Wilhelm, mitä tuo hyödyttää!» huusi anoppi punastuen.
»Eikö äiti ole lukenut raamatusta» — vastasi hän, yrittäen laskea leikkiä, sillä hän ei koskaan tahtonut loukata äitiään — »että miehen tulee hyljätä isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa sidottu oleman.»
Nyt nousi hälinä vieraiden kesken ja loppumaton tuolien siirtäminen.
Mutta me istuimme vain ja söimme pienessä pöydässä — ja, oi, miten
hupainen, niin sanomattoman hauska ateria se oli!
Anoppi näytti sähisevän vihaiselta. Mutta Ulla täti hymyili Wilhelmin
pienille kohteliaisuuksille, kun hän kehoitti minua aina ottamaan
ensin.
Mutta nyt ei enempää tänään, sillä minun pitää mennä päärakennukseen
noutamaan neulomisiani.
Äidin oma
Viktorine.»
XIV.
SUURI HÄLINÄ.
Oli vähän ennen juhannusta ja tavattoman ankara helle.
Sotakamreeritar oli kyllä käskenyt ja määrännyt, että Viktorinen piti olla ylhäällä suuressa rakennuksessa ja silittää koko päivä.
»Täytyyhän ihmisen kai oppia että tarvitaan tässä elämässä enemmänkin kuin pukea päällensä valmiit vaatteet!» Sanoi arvoisa rouva miehelleen.
Vastaansanomatta jätti Viktorine tavallisen istumatyönsä, jättiläismäisien vanhojen pöytäliinakasojen paikkaamisen, joiden piti tulla uusiksi ensi syksynä pideltävää huutokauppaa varten; mutta vaikka hän ei tahtonut eikä uskaltanut valittaa päivän rasituksista, ryhtyi hän työhön kuitenkin vakavasti huolissaan, sillä hänen oli vaikea nykyisessä tilassaan seisoa ja silittää kuumalla raudalla, lukuunottamatta tottumattomuutta sen käyttämiseen.
Wilhelmillä oli tänä päivänä muuan hyviä puuskiaan: hänen piti mennä katsomaan töitä jollain maatilan kaukaisemmalla kulmalla.
Ennenkuin hän ratsasti pois, meni hän sanomaan hyvästi vaimolleen ja huomasi silloin, että tämä, huolimatta ponnisteluistaan, oli melkein joka hetki pyörtymäisillään.
»Ei käy päinsä, että sinä seisot täällä työssä, pikku Viktorineni!» sanoi Wilhelm ja otti ystävällistä väkivaltaa käyttäen silitysraudan häneltä. »Hyvänen aika, älä rupea lellittelemään tyttöletukan kanssa niin että hän polttaa poimukauluksen!» kuului samassa sotakamreerittaren ääni. Sana »tyttöletukka» oli nimitys, joka yhdessä »ihminen» ja »arkailija» sanojen kanssa vaihteli anopin lempinimittelyissä.
»Minäkö lellittelemään — minähän olen täällä moittimassa vaimoani, että hän on ottanut tehtäväkseen työn, mikä ei millään tavalla nyt sovi hänelle.»
»Mitä ihmeitä — ei nyt sovi hänelle… Ohoo, sepä nyt olisi todellakin merkillistä! Eikö sekin, jolla on jalat oman pöydän alla, ole saanut seisoa niillä minkälaisessa asennossa tahansa… eikä ole tarpeellista, että lellittelet sitä, joka jo on muutoinkin lellitelty!»
»Äiti hyvä, tämä…»
»Niin kyllä, tämä on päivän selvä totuus, enkä minä salli mitään itsevaltaisuutta — sitä en todellakaan tee, niin että tiedät sen.»
Vastaamatta sanaakaan tarttui Wilhelm nyt vaimonsa käteen ja sanoi:
»Tule, ystäväni — saatan sinut asuntoomme! Ja jos tämän rasituksen jälkeen jaksat tehdä mitään, niin tee jotain kevyttä käsityötä. Minä kiellän sinulta kaiken muun!»
Ja Wilhelm vei vaimonsa sivurakennukseen.
Nytpä Viktorine oli samalla sekä onnellinen että peloissaan.
Wilhelm oli puolustanut häntä äitiänsä vastaan, ja matkalla rappusilla ja pihan yli oli hän puristanut hänen käsivarttansa omaansa, hymyillyt hänelle ja — vasta sitten kun oli huolehtinut hänestä kaikin tavoin, kuitenkaan koskettamatta edellistä kohtausta — lähtenyt ennenmainitulle asialle.
Sotakamreeritar oli kuitenkin — niin pian kuin hän vähänkin oli ehtinyt tointua hämmästyksestään, mikä oli tehnyt hänet vähäksi aikaa mykäksi — syöksynyt Ulla tädin luo ja sanaryöppynä viskannut tuhat moitetta tuota hyvää mummoa vastaan siitä, että tämä muka oli kokonaan piloille lellitellyt »kurjan arkailijan, josta piti olla mieliharmia jok'ikinen päivä.»
»Mikä herran nimessä nyt sitten on hätänä?» virkkoi täti. »Mitä hän nyt sitten on tehnyt?»
»Niin, sitäpä voi serkku kysyä, kun Wilhelm ei häpeä näytellä isäntää vanhempiensa omassa talossa!»
»Mehän puhuimme Viktorinesta!»
»Minä puhun siitä, mitä olen nähnyt ja kuullut, mutta sen voin sanoa, etten ollut odottanut saavani nähdä enkä kuulla sellaista… Mutta kuka kuvittelee sekä Viktorinelle että Wilhelmille, että edellinen on liian heikko liikkumaan: 'Oi, varo itseäsi, kukkaseni!' 'Oi, katso eteesi, kultaseni!' Hyi sellaista kurjaa kursailua ja hemmoittelua. Minä en voi kärsiä sellaista, enkä sitä teekään, niin kauan kun minä täällä komennan!»
»Ei, mutta rakas Josefiinani, nyt liioittelet! Tuletko sinä nyt moittimaan minua, kun et uskalla moittia Wilhelmiä… Mutta yhden seikan sanon sinulle, että jos hän on ottanut vaimonsa työstä, johon sinä olit asettanut hänet, niin on se tapahtunut kohtuuden mukaan, sillä hän ei koskaan hätiköi.»
»Kyllä vaan, seitsemän kertaa liikaakin tuollaisen puolesta, joka ei ainoastaan ole narraamalla päässyt naimisiin, vaan myöskin tuottanut meille häpeää… itsemurh… Mutta odotahan vain: minä kyllä luen lakia hänelle, minä, niin pian kuin Wilhelm vain on lähtenyt!»
Tämän uhkauksen kuultuaan valtasi Ulla tädin niin oikeutettu harmi, että ruusu, jonka solmiamisen myssyyn hän oli onnellisesti lopettanut — täti oli nimittäin ollut paraillaan peilin edessä, istuen pukeutumassa — alkoi kiivaasti täristä; ja kun joku huomasi ruusun tädin myssyssä tärisevän, silloin oli paras olla varoillaan, sillä vaikka täti olikin paras ihminen maailmassa, saattoi hän kuitenkin suuttua, ja kun niin tapahtui oli leikki kaukana.
Sotakamreeritar —jota onneksi ajoissa varoitti tuo tuttu merkki ja joka nyt sitäkin vähemmän tahtoi loukata Ulla tätiä tämän pienen omaisuuden takia, kun itsellä oli vain velkoja ja rettelöltä korviin saakka — sotakamreeritar muutti menettelyä kaikessa kiireessä ja lisäsi, alkaen samalla nyyhkyttää:
»Taivaallinen isä, että pitää läheisten omaisienkin niin väärinkäsittää minut! Sekä serkku että Wilhelm ovat aina minua vastaan eivätkä tahdo ymmärtää, että juuri Viktorinen oman hyödyn tähden pidän hänestä huolta. Niin, niin totta kuin elän ja tahdon olla rehellinen äiti, minä teen kaiken vakaumuksesta ja hellyydestä… tietysti järkevästä hellyydestä!»
»Kas niin, Josefiina, en luule, että sinä juuri tarkoitat niin pahaa, vaikka väliin näyttääkin siltä. Ja jos nyt lupaat minulle varmasti — mutta se sinun täytyy tehdä — ettet mene lapsi rukan luo, niin en sano koskaan sanaakaan!»
Nyt lupasi sotakamreeritar kaikki mitä hänen rakas serkkunsa vaati. Mutta arvoisa rouva suosi eräitä jesuiittamaisia ajatuksia, kuten esim. tehdä pakollisia lupauksia salaisilla ehdoilla.
Saadaankin kohta kokea mille kannalle hän todellisuudessa asettui hyvään neuvoon nähden.
* * * * *
Kello oli noin neljä iltapäivällä, kun Wilhelm palasi kotiin.
Kappaleen matkaa puistokujalta tuli häntä vastaan kuski, joka nelisten ajoi kolmivaljakolla… ja sen lisäksi sotakamreerin nopeimmilla hevosilla.
»Mikä nyt on… Seis, seis! Mihin sinä olet menossa?» kysyi Wilhelm.
Kuski kyllä vastasi jotakin ohi ajaessaan, mutta nuori mies ei käsittänyt mitään, ja kiiruhti siksi sitä enemmän omaa vauhtiansa.
Niin pian kuin hän oli ehtinyt pihalle tuli sotakamreeritar kovin kiihtyneenä ja hehkuvan punaisena syöksyen häntä vastaan.
»Onko joku sairas, äiti, koska vaunut menivät tyhjänä?»
»Pikku Wilhelmini, minä vakuutan sinulle pyhästi, että minä, Jumala minua auttakoon, en ole syypää tähän, kuten hän ehkä koettaa uskotella sinulle!»
»Haa — Viktorine…» Wilhelm aikoi syöksyä sivurakennukseen. »Ei, sinun täytyy odottaa hetkinen! Ei saa hyökätä sillä tavoin — silloin voit tehdä asian vielä pahemmaksi, poikaseni! Minä sanon sinulle, että hän sattumalta kompastui kynnykseen ja kaatui, ja… ja enempää ei tarvittu. Kun onnettomuus on tullakseen, täytyy sillä olla joku syy. Mutta lohduta itseäsi: mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, eikä meidän tule moittia Herran aikeita — ja minä, pikku Wilhelmini, olen tehnyt kaikki mitä olen voinut… näet itse, että olen lähettänyt hakemaan lääkäriä.»
Wilhelmin kasvoista oli hävinnyt kaikki tavallisen velttouden jäljet: syvä sieluntuska näkyi joka piirteessä.
Puhumatta sanaakaan, mutta hurjan moittivasti katsoen äitiinsä riistäytyi hän tästä irti ja kiisi alas omiin huoneisiinsa.
Täällä astui Ulla täti häntä vastaan:
»Kuollut ehkä?» sammalsi hän värisevällä äänellä.
»Ei, ei, ystäväni — Jumalan avulla ei meillä ole mitään sellaista pelättävänä! Mutta hän on äärettömän heikko, hyvin heikko, niin, niin heikko, että sinun tulee varoa näyttämästä hänelle vähintäkään mielenliikutuksen merkkiä.»
»Oi, älkää pelätkö… Mutta jos hän saa elää, niin pitää meidän päästä pois täältä, se on luja päätökseni, niin, luja päätökseni. Enkeli parkani — ainoa ilo, josta hän saattoi riemuita, on siis nyt ohi… Päästäkää minut, Ulla täti… minun täytyy päästä sisälle!»
XV.
PÄÄTÖS PANNAAN TOIMEEN.
Monta päivää häilyi Viktorine elämän ja kuoleman välillä; ja koko aikana ei Wilhelm tehnyt yhtään kysymystä, mikä koski kiellettyä aihetta.
Mutta eräänä päivänä — silloin kun Viktorine ensi kerran makasi pukeutuneena sängyllä, valkoisena kuin lilja ja lempeänä kuin auringonsäde — istuutui Wilhelm hänen viereensä ja sano hellästi:
»Nyt pitää sinun sanoa minulle omantunnon mukaan kuinka se tapahtui!
Olinhan pyytänyt, että pysyisit paikoillasi täällä alhaalla.»
»Oi», vastasi Viktorine katsahtaen niin suloisesti, että se lämmitti ja virkisti Wilhelmin sydäntä, »oi, enkö pääse sanomasta sitä?»
»Äiti varmaan käski sinun mennä päärakennukseen, eikö niin? Sen kai ainakin voit myöntää.»
»Ei, minä vakuutan: hän ei suinkaan käskenyt.»
»Mutta joka tapauksessa tuli hän tänne ja moitti sinua kiivaasti?»
»Wilhelm, sinä et saa pyytää, että minun pitää sanoa jotain epäystävällistä sinun äidistäsi! Hänellä on kiivas luonne. Sinä loukkasit häntä, kun otit minut pois siitä työstä, johon hän oli minut asettanut — ja silloin… silloin…»
»… piti sinun kärsiä siitä, lapsi rukka?»
»Mutta eikö se oikeastaan ollut minun oma syyni? Hän oli niin kiihtynyt, kun hän lähti täältä, että minä välttämättä tahdoin juosta hänen jälkeensä ja selittää, että tunsin itseni paremmaksi ja voin uudestaan ryhtyä silittämään… silloin minä varomattomuudessani, huolimattomuudessani, kiireessäni saavuttaa hänet, kaaduin… kuten tiedät. Niin, niin, koko suuri onnettomuus oli, kuten sanoin, oma syyni.»
Wilhelm sulki nuoren naisen syliinsä.
»Tiedätkö, Viktorineni, että tämä jalo menettely kohottaa sinua minun silmissäni niin, etten voi olla ajattelematta, että jokainen vastoinkäyminen vie meidät yhä lähemmäksi toisiamme.»
»Niin minäkin tunnen. On niin rauhoittavaa, että saan turvautua sinuun; ja minä olen kuvitellut itsekseni, että sinä ehkä… ehkä…»
»No, mitä?»
»… ehkä olisit kaivannut minua vähän, jos olisin kuollut?»
»Jos olisit kuollut, Viktorine, olisin — usko minua, sanon sinulle totuuden — kaivannut sinua syvästi.»
Nuoren rouvan poskilta hävisivät liljat jättääkseen sijaa helakanpunaisille ruusuille.
»Mutta älkäämme puhuko kuolemasta, vaan sen sijaan elämästä ja sen puuhista… Tiedätkö mitä teemme?»
»En, minä en uskalla aavistaa mitään.»
»Me hankimme itsellemme pienen asunnon, sillä nykyinen olomme ei enää käy päinsä — tällainen elämä ei saa jatkua!»
»Kuinka — me… me kaksi asuisimme itseksemme! Sinä, Wilhelm, tahtoisit tehdä työtä?»
»Ystävä rukka, sinulla ei ole paljon toivoa minusta, koska sanot sen tuollaisella äänellä?»
»Oi, Jumalani» — Viktorine pani kätensä ristiin liikuttavan hartaalla ilmeellä — »sehän olisi liian suuri autuus!»
»Etkö sitten näe, että lempeytesi, hienotunteisuutesi, rohkeutesi, väsymätön hellyytesi ovat tunkeutuneet sieluuni! Etkö sitten ymmärrä, että keskellä näiden aineellisten huolien sekamelskaa vähitellen versoo tunteita, joita emme koskaan olisi tulleet tuntemaan toisiamme kohtaan, jos olisimme edelleen eläneet siinä ilmakehässä, mikä oli meille määrätty ja jossa sinä liikuit niin itsellesi epäsuotuisassa valossa!»
Uskaltamatta tuskin vetää henkeään oli Viktorine kuunnellut puolisoaan, mutta hänen kasvonsa säteilivät niin pyhää ihastusta, niin sanomatonta onnea, että hän melkein näytti kirkastuneelta.
Sulkien hänen kätensä omiinsa katseli Wilhelm häntä.
Se oli ensimäinen kyllin puhuva hiljaisuus.
»Muutammeko syksyllä?» kysyi Viktorine ujosti.
»Niin pian kuin voit olla ylhäällä — minä olen jo alkanut tehdä valmistuksia.»
»Mutta vanhempasi, he eivät…»
»Ole levollinen — minullakin on tahto, ja kun olen aikonut käyttää sitä, niin se myös tapahtuu!»
* * * * *
Ja vielä samana päivänä ilmoitti Wilhelm vanhemmilleen järkähtämättömän päätöksensä, jonka hän oli tehnyt.
Sotakamreeri ja hänen rouvansa pitivät koko asiaa niin mahdottomana, että se tuskin kaipasi vastaansanomista.
Edellinen nauroi, jälkimäinen päivitteli. Mutta Ulla täti sanoi aivan vakavasti: »Antakaa lasten yrittää — sen täytyy kuitenkin tapahtua ensi vuonna, kun te itse saatte hakea toista kotia.»
Nyt alkoivat kaikellaiset vastaväitteet. Mutta Wilhelm oli kuuro niille.
* * * * *
Eräässä entisessä herraskartanossa, nykyään talonpoikien omistama, oli pari huonetta vuokrattavana.
Tähän paikkaan, joka oli noin kolme penikulmaa Tidanäsistä, muutti nuori pari heinäkuun puolivälissä.
Sotakamreeri sanoi, kun hän antoi viedä Wilhelmin nuorenmiehen huonekalut sinne:
»Luulen, että kohta saamme takaisin sekä ne että herrasväen!»
137
Ja sotakamreeritar lisäsi:
»Kun pakkaamani eväät ovat loppuneet, lienee kai Wilhelmin työhalukin lopussa!»
Ulla täti ei tehnyt mitään johtopäätöstä — hän virkkoi ainoastaan:
»Pysykää vain urhoollisina, ystäväni, ja olkaa rohkeita! Jos Wilhelm, kuten on sanonut, ryhtyy asianajoon, tulee kyllä ansiota. Ja jos näen, että tästä on jotain hyötyä, en kai niinäkään unohda teitä. Mutta minä kuulun niihin, jotka tahtovat nähdä, ennenkuin uskon.»
Tidanäsistä erotessaan tuli Viktorinelle kyynel silmään vain Ulla tädin äidillisessä syleilyssä.
XVI.
ELÄMÄ BLOMBO'SSA.
Blombo ei ollut mikään luonnonkauneudesta osattomaksi jäänyt maatilkku; ja siinä voi elää vallan hyvin, kun vain oli jotain, mistä elää.
Paikka oli runollisen ihana, ja huoneissa oli vielä hienouden leima, jota Wilhelmin kauniit huonekalut puolestaan yhä lisäsivät.
Ja niin eli nuori parimme aivan erinomaisesti, niin kauan kun äidin kinkut, makkarat, hanhenrinnat ja lihakimpaleet kestivät.
Viktorine rikkoi ja vatkasi munia munakokkeliksi, sillä aikaa kun Wilhelm laittoi tulen ja auttoi häntä pannen pannun tulelle — sillä ei tahdottu rasittaa taloutta pitämällä muuta palvelijaa kuin pieni juoksutyttö lypsämässä ja hoitamassa lehmää, jonka Ulla täti oli lahjoittanut heille, ja laittamassa aamiaista kolmelle espanjalaiselle kanalle, jotka sotakamreeritar oli antanut miniälleen.
»Oi, hyvä Jumala», sanoi Viktorine, kun päivällispöytä oli katettu laskotettuine ruokaliinoineen ja tuoreine kukkineen, »oi hyvä Jumala, kuinka vähän tarvitaan elämiseen, vieläpä onnellisena elämiseen — tämähän ei maksa mitään!»
»Ei… mutta kun se loppuu?» huomautti Wilhelm vähän miettiväisenä.
»Me säästämme, ja sittenhän jää kanat ja lehmä jälelle ja sinun asianajosi, jota aiot ruveta harjoittamaan.»
»Se on totta — saan kai alkaa ajatella sitäkin jonakin kauniina päivänä, kun nyt ehdin.»
»Niin, siitä olen varma!»
»Kuule kuinka kauniisti puut suhisevat!»
»Niinpian kuin olemme syöneet ja minä olen korjannut ruuan, menemme alas lehtoon, jakun sinä nukut, vilvoittelen minä sinua löyhyttämällä neuloessani.»
»Ei, sinun täytyy varmasti myöskin nukkua, nojautuneena olkapäähäni, kuten eilenkin. Ja kun heräämme, luen minä sinulle — neulomisesi käy silloin paljon paremmin.»
»Oi, kuinka ihanaa! Kun vain saisimme elää kauan, oikein kauan niinkuin nyt!»
»Nauttikaamme mitä meillä on, Viktorineni, siinä on todellinen elämänviisaus! Aika keinon keksii.»
»Mutta, Wilhelm, tulee sentään vähän ajatellakin puolestaan… Sinä et tiedä, minkä suuren kaupan olen tehnyt.»
»Niin, sinä aina ensin ajattelet sellaista, se on tavallista!»
»Sen piti tulla yllätyksenä huomenna sinun nimipäivänäsi, mutta minä en voi odottaa siksi — on niin suloista joskus kielitellä!»
»Mitä se sitten on, lapseni?»
»Olen ostanut itselleni pienen porsaan Märtha muorilta sillä tavoin, että maksan ompelemalla sen.»
»Maksat ompelemalla porsaan — no, se oli lystikästä… Mutta sano minulle, pikku Viktorineni, millä aiot elättää tuon veitikan? Ehkä et tiedä, että porsailla on hirveä ruokahalu.»
»Olen jo ajatellut sitäkin!» vastasi Viktorine riemuiten.
»Sinussa on siis epäilemättä talousneroa, sillä ellei porsas voi syödä esi-isiensä jyrsittyjä lapoja, niin en kunniani kautta tiedä, mitä voisimme sille antaa!»
»Ilvehdi sinä vain, mutta odota toki… Näetkö tuota pientä perunamaata tuolla… Onpa todellakin ikävää, etten saata säästää mitään huomiseksi?»
»No niin, tuo perunamaa?»
»… on meidän, sinun ja minun! Siitä tulee varmaan neljä tai viisi tynnyriä.»
Monen sadan tuhannen kruunun otaksuttu perijätär lausui nämä sanat huomattavan ylpeänä.
»Mutta miten ihmeessä tuo on mahdollista?»
»Mikään ei ollut helpompaa, kun vain ensin olin keinon keksinyt.
Keksiminen on aina pääasia.»
»Niin, sen kyllä tiedän! Mutta minä en sentään ymmärrä…»
»Märtha muori mielistyi minun siniseen silkkishaaliini, jota sinä et koskaan voinut kärsiä, ja…»
»Oi, sinä hyvä ihminen! Jospa ensi kerralla tulisi minunkin vuoroni tehdä joku hyödyllinen keksintö!»
* * * * *
Seuraavana päivänä — Wilhelmin nimipäivänä — oli juhlan kunniaksi kahvia mielilehdossa… ja kas: tuolla oli sitäpaitsi kaunein yllätys jälellä kahden seppeleillä koristetun karitsan muodossa, jotka seisoivat sidottuina puuhun.
»Eh, huusi Wilhelm, nyt sinä peräti nöyryytät minut!»
»En suinkaan!» vastasi Viktorine iloisesti.
»Minä vain rohkaisen sinua.»
»Niin, todellakin!»
»Tämän uuden omaisuutemme olen hankkinut sillä tavoin, että olen luvannut opettaa Märtha muorin kahta tyttöä lukemaan ja neulomaan, jonka toimen, kuten tiedät, jo olen alkanut.»
* * * * *
Mutta huolimatta perunamaasta, karitsoista ja porsaasta — viimemainittu oli vain tulevaisuuden vara ja perunat kasvoivat parhaillaan — kävi elämä talossa hyvin synkäksi, kun Tidanäsistä tuotu varasto loppui.
Eikä sitä uudistettu — ei siksi, etteivät vanhemmat olisi mielellään niin tehneet, mutta Ulla täti sanoi viisaasti:
»Antakaa heidän olla, niin saadaan nähdä mihin hätä, joka joskus on hyvä opettaja, pakottaa heidät — vielä ei ole kuulunut mitään Wilhelmin asianajosta eikä muustakaan.»
Wilhelm oli kuitenkin ryhtynyt johonkin: Sitten kun ei enää ollut jälellä mitään millä elää, oli hän alkanut kalastella ja metsästellä.
Viimemainittu ei oikein tahtonut luonnistua, sillä ei ollut varaa pitää koiraa; mutta kalastus antoi useinkin jotenkin rikkaan saaliin.
Kun Wilhelm tästä syystä meni ulos aamulla, oli sovittu erityinen merkki, jolla hän aina ilmoitti tuliko mitään syötävää päivälliseksi vai ei.
Jos Viktorine sai nähdä pitkän riu'un pystytettynä, silloin voi hän rauhassa lähettää hakemaan ruokalajin rannasta sellaisena kuin se tuli vedestä.
Mutta jollei riukua näkynyt ennen kello kahtatoista, tuli lapsi raukalle ääretön huoli, sillä sellaisina hätäpäivinä olivat jo espanjalaiset kanat Viktorinen kyynelten runsaasti vuotaessa saaneet heittää henkensä, yksi toisensa jälkeen, ja sitten ei ollut mitään muuta otettavaa, kuin porsas, joka ei vielä ollut »otettavissa», sillä perunankuoret eivät juuri olleet erittäin vahvaa lihottamisainetta.
Mutta niin huolestuneeksi kuin Viktorine tulikin, kun riukua ei tahtonut näkyä, ei hän sentään koskaan tuntenut itseään toivottomaksi, sillä niin kauan kun hän voi tehdä vaikka kuinkakin rajoitettua vaihtokauppaa emäntänsä kanssa, tuli siitä sentään jotakin.
Viktorine kehittyi yhä enemmän.
XVII.
YRITYKSIÄ.
Vihdoinkin käsitti Wilhelm, että hänen täytyi tarttua johonkin muuhun kuin ongenvapaan.
Syksy lähestyi ja Viktorinen kaikki huolenpito ei voinut estää, että hätä, todellinen, kalpea hätä, päivä päivältä tunkeutui yhä lähemmäksi heitä.
Mutta valitettavasti ei toivotusta tulolähteestä ollut sitä hyötyä, kuin oli otaksuttu.
Wilhelmille oli kyllä alkanut tulla halu ryhtyä asianajoon, mutta hän katseli useinmmiten asioita niin eri tavalla kuin asianomaiset, jotka olivat aikoneet antaa hänelle luottamuksensa, että nämä sangen suuttuneina käänsivät hänelle selkänsä, ja sillä tavoin niin sanotut varmat toiveet toinen toisensa perään raukesivat.
»Ensi kerralla käy paremmin!» lohdutti aina lohduttava vaimo.
Mutta ensi kerralla kävi niin huonosti, että Wilhelm, huolimatta velttoudestaan, tuli kotiin melkein raivoissaan.
»Suokoon Jumala ettet vain kadottaisi rohkeuttasi!» sanoi Viktorine eräänä aamuna, kun hänen miehensä miettiväisenä kulki edestakaisin lattialla.
»Ei, rohkeuttani minä en kadota», vastasi hän, »mutta kun en voi myydä vakaumustani, niin näyttää se suunnitelma synkältä, minkä aioin panna täytäntöön. Ja minua puistattaa, kun ajattelen, että sinä lopulta joudut kärsimään puutetta.»
»Oi, hyvä Jumala, kuinka voit ajatella minua!»
»Etkö sinä sitten aina ajattele minua?»
»Sehän on aivan luonnollista!»
»Niin, tietysti se on luonnollista, että sinä keksit tuhansia uusia keinoja elatukseksemme, kun minä taas en keksi yhtään ainoaa.»
»Kuinka voit olla niin epäoikeudenmukainen itseäsi kohtaan? Etkö ole hankkinut meille kalastuksellasi paljon oivallisia päivällis- ja illallisaterioita… Ja tänään» — lisäsi hän, punastuen kuin orjantappuraruusu.
»Niin, nyt tänään, ystävä raukkani, on taas — ymmärrän kyllä sinut — otaksuttu mahdollisuus… No, minä kai lähden kalaan sitten! Saa nähdä suosiiko onni minua.»
»Kuinka kiltti olet… ja kuule, hyvä Wilhelmini: sinähän pystytät riu'un niinpian kun mahdollista?»
»Tietysti… Mutta puhuttaessa mahdollisuuksistamme: luulen että perunat…»
»Niin, paras Wilhelm, ne näyttävät arveluttavilta, sillä voithan ymmärtää, että nyt, kun lehmällä ei ole laidunta, täytyy käyttää mitä saatavissa on, — se on kuitenkin, huolimatta huolenpidostani, melkein lakannut antamasta maitoa.»
»Niin, kaikki luodut olennot ovat kiittämättömiä, paitsi sinä, lapseni!»
Sanottuaan hymyillen nämä sanat oli Wilhelm lähtenyt hakemaan päivällistä.
Viktorine raukka oli monta tuntia melkein joka minuutti katsonut ulos ikkunasta saadakseen nähdä riu'un.
Aina kuitenkin turhaan!
Lopulta luuli hän — se oli ainakin lohduttava toive — että syksyinen sumu peitti näköalan, jonka vuoksi hän pani pois neulomisensa ja lähti ylös pienelle vuorenlohkareelle kartanon lähellä, voidakseen varmemmin nähdä merkin.
Mutta, voi surkeutta, mitään riukua ei näkynyt!
Ja päivällisaika lähestyi yhä. Nyt nojasi hän miettivästi päätään käteensä. »Enkö sitten saa mitään pöydälle, kun Wilhelm tulee kotiin!»
Ei, tätä hän ei voinut sietää. Hän tunsi niin häpeävänsä, että punastui ajatellessaankin taas emännän luo menoa, sillä tämän ei ollut juuri tapana tehdä palveluksiaan erittäin hienotunteisesti.
Viime kerralla oli hän vielä lisäksi lausunut muutamia todellakin loukkaavia sanoja — ne koskivat Wilhelmiä, ja vaimoa huolestuttaa aina enimmän kaikki se, mikä koskee miestä.
Kuitenkin voitti Viktorine epäilynsä ja lähti — tosin miltei sydän kurkussa — Märtha muorin luo lainaamaan naulaa suolaista läskiä siksi, kunnes porsas olisi valmis teurastettavaksi.
Mutta Märtha muori, joka onnettomuudeksi tänä päivänä oli kovin suuttunut erääseen piikaansa, oli pahimmalla tuulella mitä ihminen voi olla.
Hän sanoikin hyvin töykeästi:
»Ohoh, porsaan varalle ei enää käy lainaaminen; sehän syödään kokonaan ennen teurastamista — eikä se edes näytäkään siltä, että saisi paljon läskiä luittensa päälle!»
Sekä kiellossa että huomautuksessa oli jotain niin karkeaa, että Viktorine, niellen surunsa, päätti mieluummin antaa Wilhelmille vain leipää ja maitoa kuin pyytää Märtha muorilta enää mitään.
Kuitenkin — vaikka tiesikin vaivan olevan turhan — meni hän etsimään tyhjän ruokasäiliönsä joka nurkan.
Ehkäpä joku pieni makkara… joku kappale kinkkua… joku hanhenpuolikas tai muu muisto kultaisilta ajoilta olisi pudonnut alas ja jäänyt huomaamatta!
Mutta voi, kaikesta etsimisestä huolimatta ei hän löytänyt mitään muuta kuin yhden ainoan munan, jonka hän joskus oli pannut erilleen niistä, joita hän varmaankin oli aikonut pannukakuiksi, siihen aikaan luonnollisesti, kun vielä oli varaa syödä pannukakkuja.
Ihastuneena ja kiitollisena tekemästään löydöstä — olihan se kuitenkin edes jotakin — kattoi Viktorine päivällispöytänsä, jossa raitis lähdevesi ja kukat loistivat valkoista liinaa vasten.
* * * * *
Ja nyt tuli Wilhelm kotiin oikein ahmivan ruokahaluisena…
Vesillä olo hiukasee.
Mutta kun hän tuli tupaan, turvallisena ajatellen Viktorinen alituista kekseliäisyyttä, hän oikein huokasi, sillä pieni lautanen, jossa muna värjötti vihreitten lehtien välissä, näytti — vaikka liinan peittämänä — niin kauhean pieneltä.
»Mitä sinulla on, paras ystäväni? Kalastus ei tahdo, jumala paratkoon, onnistua tänään.»
»Minulla on… minulla on…»
Viktorine punastui, sammalsi ja kalpeni.
Hän ei voinut sanoa mitä hänellä oli.
Wilhelm säästi häneltä jatkon.
Hän kiiruhti ottamaan pois ensin valkoisen ja sitten vihreän peitteen ja löysi — yhden ainoan munan.
Mutta tämä näky teki häneen aivan toisen vaikutuksen kuin mitä
Viktorine oli pelännyt.
Hän luuli, että Wilhelm tulisi pahoilleen, mutta sen sijaan ratkesi hän mitä sydämellisimpään nauruun, nauruun niin luonnolliseen, että se myöskin tarttui Viktorineen.
»Tiedätkö enkelini, että tämä on ainakin yhtä hassunkurista kuin surkeaa… Odotahan… vuosi sitten luulit sinä saavasi jakaa kanssani kuinka paljon?»
»Puoli miljoonaa!» vastasi Viktorine yhä nauraen.
»Ja minä, joka olin vaatimattomampi, tyydyin pariinsataan tuhanteen kruunuun… No hyvä, me menimme naimisiin toivoen saavamme jakaa rikkautemme, ja nyt — yhden vuoden jälkeen — on meillä jaettavana vain… yksi vaivainen muna.»
»Eikä sitäkään edes jaeta!» vastasi Viktorine »Minä en pidä munista, minä.»
… »En minäkään — kun syön yksin — se täytyy siis jakaa… ja varmaa on että, jouduimme minkälaisiin olosuhteisiin tahansa tulevaisuudessa emme koskaan syöne munia muistamatta tätä!»
Pienellä päännyökkäyksellä ilmaisi Viktorine, että hän oli aivan samaa mieltä.
XVIII.
PÄÄTÖS JA SEN SEURAUKSET.
Tuo nuoren parin hillitön iloisuus kurjuuden partaalla ei ollut vielä loppunut, kun saapui sotakamreerin sinetillä varustettu kirje.
»Saa nähdä mitä se sisältää!» sanoi Wilhelm
Viktorine toivoi pientä kirjelappua Ulla tädiltä ja sen mukana jotain muutakin.
Tuosta haaveesta ei kuitenkaan tullut mitään.
Sen sijaan uusia huolia ja mietiskelyn aiheita. Sotakamreerin kirjeen sisältö oli seuraava:
»Rakas poikani!
Sekä äidin että minun mielestä voitte nyt olla kylläisiä pitämään omaa
talouttanne.
Sinua vaivaa se auttamaton onnettomuus, Wilhelm, ettet sinä ollenkaan
kykene etkä sovi millekään alalle.
Asianajostahan ei tullut mitään; ja mitä tulee Viktorineen, niin on hän liian hieno ja kokematon kestääkseen kauemmin vaivoja, joihin hän nyt saa alistua.
Tulkaahan takaisin Tidanäsiin.
Kun keväällä jätän sen, vuokraan Pogelvikin, ehkä ostankin sen, tietysti ilman rahoja — se ei merkitse mitään, kun osaa toimia. Kuinka tahansa, niin en näe nälkää, niin kauan kun voin liikkua.
Ja sinä, Wilhelm, voisit todenperään voittaa vastenmielisyytesi maatalouteen ja ottaa johtoosi suuret sahalaitokseni. Saisit määrätyn prosentin. Ja äiti tahtoo antaa Viktorinelle — olkoon hänestä kuinka vähän hyötyä tahansa — kunnollisen talousneidin palkan.
Tässä viimemainitussa ei teidän pidä nähdä mitään nöyryyttävää — tarkoitus on vain valmistaa teille niin paljon riippumattomuutta kuin mahdollista.
Olen pyytänyt äidiltä saada yksin välittää tässä asiassa.
Mutta voin vakuuttaa että hänellä on äidin sydän Viktorinea kohtaan. He tulevat kyllä ymmärtämään toisiansa aina paremmin, mitä kokeneemmaksi ja vanhemmaksi miniä tulee.
Mitä Ulla tätiin tulee, niin en voi sanoa terveisiä häneltä, sillä hän
on nyt poissa pienellä liikematkalla.
Jumala olkoon kanssanne. Kun olette tehneet päätöksenne, niin kirjoita
— lähetän vaunut hakemaan teitä.
Ja vielä muuan vakava sana: Älkää antako ylpeyden voittaa viisautta —
seuraus siitä on pahin itsellenne!
Hellä isäsi
Clas Reiner.»
Sillä aikaa kun Wilhelm luki kirjettä ääneen, oli Viktorine tullut aivan kalpeaksi.
Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen tuskallisesti yhteenliitetyt kätensä osoittivat selvästi, ettei hän voinut ajatella mitään kauheampaa kuin taas joutua anopin valtikan alle ja vielä palkan edestä!
»Niin, niin», sanoi vihdoin Wilhelm, »minä kyllä näen minkä vaikutuksen tämä sinuun tekee!»
»Olen valmis mihin sinä vain käsket!» vastasi Viktorine marttyyrin myöntyväisyydellä.
»Mutta minä en olisi valmis käyttämään hyväkseni rajatonta hellyyttäsi, jollen pelkäisi valmistavani sinulle vielä suurempaa kärsimystä, jos…»
»Mitä — jos…»
»… jos seuraisin sitä vaikutelmaa, josta olen kanssasi yhtä mieltä.»
»Jumalan kiitos, että ajattelet samoin!»
»Niin, mutta…»
Hän vaipui mietteisiin.
Näin istuivat molemmat hetkisen.
Silloin sanoi lopulta Viktorine:
»Mutta eikö ole mitään… mitään muuta keinoa kuin tämä?»
»Minä menen ulos miettimään, sillä asia on, Jumalan paratkoon, vakava… hyvin vakava!»
»Käsitän sen kyllä, ja meidän tulee ehkä nöyrtyä.»
»Siihen kyllä on aikaa, jollei ole mitään muuta neuvoa. Mutta olemme käännekohdassa ja ehkä Jumala suo, että jotain valoa ilmestyy minulle.»
»Olemme nyt köyhyydessämme olleet liian onnellisia… ainakin minä… että… että…»
»Lapsi parka» — sanomattoman hellästi katsoi Wilhelm nuorta vaimoaan — »oletko sinä ollut liian onnellinen?»
Mutta aivan kuin suuremman murheen valtaamana, kuin hän tahtoi näyttää, kiiruhti Wilhelm pois.
* * * * *
Koko ajan kun Wilhelm oli poissa, rukoili Viktorine lakkaamatta Jumalaa, että hänen puolisonsa voisi keksiä paremman neuvon kuin se, mikä oli hänestä julmin.
Ja luultavasti kuultiin Viktorinen lämpimät rukoukset, sillä kun Wilhelm palasi pari tuntia kestäneeltä kävelyltään, oli hänen otsallaan tummien pilvien asemasta valoisa hattara.
»Oi, sinä olet varmasti keksinyt jotain?»
»Kyllä, hyvä pikku vaimoni, luulen, että olen keksinyt jotain — mutta sinä et saa kysyä minulta mitään neljään päivään… siksi voin saada vastauksen kirjeeseen, jonka nyt kirjoitan.»
Viktorine tunsi lohdutusta jo toivon mahdollisuudestakin.
Ja tällä kertaa ei toivo pettänyt, sillä neljän päivän kuluttua saapui todellakin kirje, jonka Wilhelm ilosta loistaen toi Viktorinen käteen.
Kun hän mielenliikutukseltaan saattoi tutustua sen sisältöön, luki hän puoliääneen ja lakkaamatta keskeyttäen seuraavaa:
»Nuori ystäväni!
Kaukana siitä että hylkäisin tarjouksesi — kuten sinä pari vuotta sitten teit minun tarjoukselleni, kun pyysin sinua alottamaan lainopillisen urasi minun luonani — hyväksyn sen sitä suuremmalla ilolla, kun juuri näinä päivinä aioin kirjoittaa ja hankkia itselleni apulaisen nuoren F:n sijaan, joka on kutsuttu hoitamaan pormestarinvirkaa W:ssa.
Kuten tiedät, alkavat käräjät neljäntoista päivän kuluttua. Ole luonani ennen sitä, niin olet kaksinkerroin tervetullut! Ehdoista kyllä sovimme.
Vanha ystäväsi ja setäsi
Ulrik L.»
»Taivas varjelkoon, mitä tämä on!» änkytti Viktorine jonkunlaisessa ilonhuumauksessa. »Lähtisitkö sinä käräjille?»
»Aivan niin, lapseni! Sinun tähtesi luovun ainiaaksi häpeällisestä toimettomuudestani, josta tähän saakka olen löytänyt suurimman nautintoni. Nyt on urani aukaistu, ja niin totta kuin päivä päivältä olen oppinut rakastamaan sinua enemmän ja enemmän, niin totta pitää sinun kerran oleman arvossa pidetyn ja varakkaan miehen vaimo!»
»Wilhelm, Wilhelm…»
Viktorinen nyyhkytykset estivät häntä sanoin osoittamasta sitä suurta kiitollisuutta, jota hänen sielunsa oli tulvillaan.
»Rauhoitu, kallein ystäväni! Olen varma siitä, että kun vain olen päässyt kunnolliseen toimintaan — vaikka vähänkin siitä alussa saisin — kohtalomme nyt on nähnyt synkimmän puolensa!»
»Oi niin, minä uskon sinua… minä uskon sinua! Mutta…»
Hän tuli äkkiä alakuloiseksi, vaikka hän tahtoi hillitä itseään.
»Puhu vain!»
»… mihin aiot sijoittaa minut nyt aluksi?»
»Sijoittaa sinut — minä otan sinut luonnollisesti mukaani.»
»Käräjille?»
»Ei käräjille, mutta käräjätaloon — se on tilava ja siellä kyllä saamme asua ilmaiseksi, kunnes olemme hankkineet jotain parempaa.»
»Oi, Jumalan kiitos, sinä et siis lähde pois luotani?»
»Sitä kyllä varon! Minulla ei ole halua eikä varaa elää niin kutsuttua toverielämää. Päivän työn päätyttyä on minulle kaksinkerroin suloista saada nauttia sinun huolenpidostasi. Ja kun minä makaan sohvalla — siitä en kuitenkaan luovu — niin juttelemme tulevaisuussuunnitelmastamme, tai sinä laulat hämärissä, kuten sinun nyt on tapana, yksinkertaisesti ja koruttomasti, pienen laulun kitaran säestyksellä.»
»Mutta tuomari — salliiko hän…»
»Ooh, hän on hyvä ystäväni ja setäni. Sitäpaitsi kirjoitan hänelle asiasta edeltäkäsin. Ja ole rauhassa: se seikka ei kohtaa mitään esteitä!»