XIX.
VIKTORINEN KIRJE ÄIDILLEEN.
»Rakastettu äiti!
Kuinka paljon minulla nyt onkaan kertomista — oi, hyvä äitini, oikein
äärettömän paljon!
Ja kuinka äiti tulee tuntemaan itsensä onnelliseksi… Lähinnä itseäni
kaiketi äidin sydän nauttii enin ilostamme.
Mutta ennen kaikkea pyydän anteeksi, etten ole kirjoittanut niin
pitkään aikaan muuta kuin lyhyen kirjeen tulostamme käräjätaloon!
Nyt alamme siis siitä, missä lopetin viimeistä edellisessä, Blombosta
kirjoittamassani.
Muistaako äiti missä kohti se loppui… Niin, siinä, kun kerroin Wilhelmin ja minun suuresta neuvottelusta, veisimmekö ainoan omaisuutemme — lukuunottamatta huonekaluja — lehmän ja porsaan mukanamme R… staby'hyn tai möisimmekö ne.
Tämä merkillinen neuvottelu päättyi siten, että kun olimme melkolailla rahantarpeessa, möimme nuo molemmat oivalliset apuneuvomme.
Se kyllä koski minuun aika paljonkin; mutta ajattelin, että jos Jumalan tahto on, että vielä saan jotakin omaisuutta maailmassa, niin löytyy kai useampia lehmiä ja pikku porsaita, jotka voin saada omikseni.
On helppo löytää lohdutusaiheita, kun niin pitkän pimeyden jälkeen
kaikki muuttuu ruusunpunaiseksi!
Wilhelm oli koko ajan mitä parhaimmalla tuulella, ja me leikimme aivan
kuin lapset, kun pakkasimme pientä omaisuuttamme.
Vihdoinkin lähdimme matkalle.
Tuomari E. oli mielellään suostunut siihen että saimme haltuumme kaksi
huonetta. Käräjätalo on jotenkin iso.
Koko matkalla en voinut olla ajattelematta kuinka ihmeellistä mahtaisi
olla asuminen käräjätalossa.
Voin kernaasti myöntää äidille, että kesken iloa olin jotenkin arka
tai oikeammin pimeänarka suurenmustan ullakon takia, joka erotti
huoneemme rappusista.
Wilhelm oli hyvin tarkkaan kuvaillut kaiken tämän, mutta samalla vakuuttanut, ettei minulla olisi mitään pelättävää, erittäinkin jos pysyisin sisällä, kunnes hän tulisi ylös.
Kun parhaillaan puhelimme tästä, olimme perillä.
Mutta huu, kuinka pimeältä ja kauhealta kolkkona syysiltana näyttikään tuo harmaa talo, joka minusta muistutti linnaa!
Mutta tulin heti rohkeammaksi kun Wilhelm vei minut erään vanhan kunnon leskirouvan luo, joka asuu siellä ja pitää ruokaa käräjähenkilökunnalle.
Tuo hyväluontoinen ihminen — aivan kuin toinen Ulla täti — huolehti minusta ja vakuutti minulle hymyillen, että vaikka joskus olikin vähän pelottavaa, niin kuitenkin voi käräjätalossa asua yhtä hyvin kuin missä muualla tahansa.
Hyvän takkavalkean ja hauskan illallisen ääressä katosivat viimeisetkin huoleni.
Ja seuraavana aamupäivänä, kun tavaramme saapuivat, sain niin paljon tehtävää uuden kotimme järjestämisessä, etten ennen pimeän tuloa edes muistanutkaan, että juoksin edestakaisin mustalla »kummitusullakolla», kuten ajatuksissani sitä sanoin.
Mutta silloin rupesinkin äkkiä kauheasti pelkäämään, sillä — voiko äiti uskoa — juuri kun olin avannut erään ullakkokomeron, johon mielestäni sopi asettaa tyhjät matkalaukkumme, sain nähdä koko joukon hirveän kauheita tavaroita… voiko äiti arvata mitä — niin, käsirautoja, jalkarautoja, köysiä ja paljon muuta!
Ja minä olin silloin niin lapsellinen, että huusin kaikin voimin — ja luulen varmasti että olisin pyörtynyt, jollei Wilhelm olisi tullut juosten ja melkein kantanut minua pieniin somiin huoneisiimme.
Ja Wilhelm sytytti heti tulen ja lohdutti minua, osoittaen sellaista hyvyyttä, etten suuressa arkamaisuudessani olisi sitä ollenkaan ansainnut.
Mutta nyt hyvästi huomiseen, rakastettu äiti! Lopussa saa äiti nähdä kuinka paljon minulla on tekemistä.
Kuinka Jumala onkaan hyvä, kuinka hyvä hän on ollut…
äidin omalle Viktorinelle.»
(Jatkoa.)
Nyt olen taas kirjoituspöydän ääressä puhellakseni äidin kanssa!
Käräjät oli kuuluutettu seuraavaksi päiväksi, ja silloin tulivat tuomari ja hänen herransa.
Nyt tunsin itseni taas araksi.
Sehän ei ollutkaan ihmeellistä!
Mutta äiti ei voi uskoa miten sanomattoman hyväntahtoinen ja ystävällinen tuo vanha herra on — aivankuin olisimme aina tunteneet toisemme — ja kuinka isällisesti hän pyysi minulta joskus saada tulla ylös »pikku rouvan» luo juomaan kupin teetä päivän väsyttävän työn loputtua.
Vastasin ehkä vähän kömpelösti, sillä olin melkolailla hämilläni kun minun piti esiintyä niin… niin… äiti ymmärtää.
Mutta yleensä suoriuduin varmaan auttavasti, sillä tuomari hymyili ja arveli, että meistä kyllä tulisi maailman parhaat ystävät, ja Wilhelm hymyili ja katseli minua kauniisti, kuten hän nyt niin usein tekee.
Oi, niitä aurinkoisia katseita!
Jos äiti voisi kuvitella mielessään, kuinka muuttunut Wilhelm nyt on — ja niin hänkin sanoo minusta! Minä luulenkin, että hän tarkoittaa totta.
Niin, paljon on muuttunut onneksemme, ajatelkaa, jollemme olisi
tulleet köyhiksi! Vielä kerran:— tuhat kertaa minä toistan: Kuinka
Jumala onkaan armollinen!
Ole hyvä, rakastettu äiti, älä pahastu että puhun köyhyydestä, kuten
voi näyttää, näin ymmärtämättömästi — mutta minä tiedän hyvin mitä
tarkoitan.
Nyt palaamme toiseen asiaan.
Pahimmin pelästyin ensimäisenä oikeudenkäyntipäivänä.
Wilhelm, joka piti pöytäkirjaa, viipyi myöhään illalla tulematta ylös.
En ollut nähnyt yhtään ihmistä, sittenkun Wilhelm käräjävirkakunnan palattua kirkosta kävi minua katsomassa, tuoden vähän aamiaista.
Kuinka tämä päivä oli tuskallinen ja pitkä!
Niin kauan kun ullakolle tuli vähän päivänvaloa, uskalsin joskus pistää pääni ulos. Niin, joskus rohkenin ottaa muutaman askeleenkin oven ulkopuolelle, mutta olin kohta iloinen saadessani vetäytyä takaisin, sillä nyt ei tuo salaperäinen komero ollut kaikkein pahin.
Toisinaan kuulin julmaa hälinää porstuasta ja kovaa, karkeaa puhetta.
Sitten tuli haudan hiljaisuus.
Mutta juuri kun tämä haudan hiljaisuus vallitsi, kuului muutamia sydäntäsärkeviä huutoja, niin vihlovia, että selvästi kuulin niiden tulevan epätoivoisesta sydämestä.
Hyvä Jumala, kuinka kauheaa tämä kaikki oli!
Tiesin, että kahta nuorta naista oli syytetty, toista lapsenmurhasta, toista siitä että oli myrkyttänyt sulhasensa, jota hän oli pitänyt uskottomana.
Huu, huu, minä tutisin ja palelin tuskasta, säälistä ja pelosta! Nuo molemmat kalpeat naiset, veitsi tai myrkky kädessä, seurasivat minua vaikka mihin olisin kääntänyt silmäni.
Ja sitten — mitä tapahtui, kun tahdoin ottaa tulen…
Vähäpätöinen seikka muuten, mutta nyt paljon merkitsevä.
Ei yksikään tulitikku syttynyt.
Sain siis jäädä pimeään — sillä en olisi mitenkään uskaltanut mennä ulos, vaikka henkeni olisi ollut kysymyksessä.
Kävin nyt sohvalle makaamaan.
Mutta minä vapisin niin kovasti, etten edes uskaltanut toivoa muutaman hetken unta.
Rauhoittaakseni itseäni jollain tavoin kysyin itseltäni tahtoisinko, huolimatta avioliittoni kaikista vaihteluista, palata takaisin siihen aikaan, jolloin minua pidettiin rikkaana ja kun ikävissäni ja tyhmyydessäni — sillä minä olin tyhmä siihen aikaan — saatoin kuluttaa päiväkauden pukemiseeni ja välillä laulaa aarioita, jotka eivät sopineet äänelleni eikä laulutaidolleni.
Mutta tähän kysymykseen, jonka todellakin tein sieluni sisimmässä, vastasi sydämeni kovasti ja selvästi: en! Ja tästä tulin niin ihmeellisen turvalliseksi, että saatoin verrata asemaani muutamien vanhojen tuttavieni asemaan — rouvien, jotka ehkä juuri tällä hetkellä valmistautuivat oopperaan tai illallisille; ja kun en taaskaan tahtonut vaihtaa, täytyi minun siis myöskin olla tyytyväinen nykyiseen asemaani.
Ja kuinka tulinkaan palkituksi, kun vihdoin viimein kuulin Wilhelmin
askeleet ullakolta!
Hän tuli kiivaasti, melkein juosten, hän, joka muutoin kävelee niin
hitaasti.
Varmaan oli hän ollut levoton minun tähteni — sen kuulin hänen
äänestäänkin, kun hän avasi oven:
»Herra Jumala, pikku Viktorine, oletko sinä pimeässä!»
En voinut vastata, mutta hypähdin ylös ja kiiruhdin heittäytymään hänen syliinsä.
En tiedä mitä varten en ole koskaan tehnyt sitä niin kiihkeästi tai sellaisilla tunteilla. Suoraan sanoen: en ole ennen koskaan tehnyt sitä, sillä ujostelen vielä häntä ja tahdon mieluummin, että hän hyväilee minua.
»Enkeli raukkani», sanoi hän silloin, »pääsit ajoissa kyllä naimisiin!» ja painoi minua lujasti vasten sydäntään ja suuteli minua niin lämpimästi, niin lämpimästi, että olisin tahtonut kuolla ilosta.
Kerroin mitä olin kärsinyt ja mitä olin ajatellut lohduttaakseni
itseäni.
»Ja sait lohdutusta?» kysyi hän. »Et tahtoisi vaihtaa rauhatonta
kohtaloasi kenenkään kanssa?»
»En kenenkään!»
Hän ei vastannut minulle. Mutta siitä hetkestä tuntuu kuin välillämme olisi vieläkin jalompi tunne.
Minä luulen, niin — rohkenen melkein uskoa, että hän alkaa rakastaa minua siten, kuin rakastetaan sitä, jonka on valinnut omasta tahdostaan.
Mutta minä en saa pysähtyä joka seikkaan, sillä silloin ei kirjeeni koskaan tule valmiiksi.
Taaskin täytyy pysähtyä.
Enemmän huomenna.
(Vieläkin jatkoa.)
Tuomari piti sanansa.
Hän tuli melkein joka ilta juomaan teetä meidän luoksemme, ja minä tulin yhä vapaammaksi sekä häntä että niitä nuoria herroja kohtaan, joita hän väliin toi mukanaan.
Myöskin pelättyyn kummitusullakkoon totuin vähitellen…
Mutta nyt saat kuulla jotain, mistä meillä on ollut erittäin suurta hyötyä: iloisimman uutiseni, lähinnä kaikkein iloisinta, jota äsken koskettelin.
Eräänä päivänä, kun Wilhelm istui ylhäällä kotonani — onko kauniimpaa sanaa olemassa kuin koti — ja kirjoitti puhtaaksi, tunsi hän itsensä niin väsyneeksi, tottumaton kun oli työhön, että sanoi minulle:
»Rakas Viktorine, minun täytyy säästää huonoja silmiäni ja heittäytyä tunniksi sohvalle; mutta jos nukun, niin herätä minut varmasti sitten!»
Hän nukkui melkein heti.
Sillä aikaa istuin minä ja mietin, kuinka Wilhelm joskus saisi lepohetken. Hänelle, joka ennen lepäsi niin paljon, olisi se varmasti tarpeen — ja hänen silmilleenkin, vaikka hän monta kertaa on sanonut minulle, ettei niillä nyt enää ole mitään vaaraa.
No niin, kun istuin siinä ja mietin sinne ja tänne, katselin tarkkaan pöytäkirjaa.
Ajattelin, että käsialaani oli aina kiitetty, että Wilhelmin ei juuri ollut voittamaton…. ja lyhyesti: suomatta itselleni aikaa ajatella enempää aloin kirjoittaa puhtaaksi erästä sivua.
Eihän voinut käydä pahemmin kuin että se hylättäisiin. Mielestäni onnistuin kuitenkin hyvin ja venytin käsialaani niin sievästi kuin konsanaan mikään kirjuri.
Ennenkun tiesinkään oli minulla kolme kokonaista arkkia valmiina.
Silloin heräsi Wilhelm itsestään. Kuinka hän hämmästyi nähdessään
minun työskentelevän käräjätehtävissä!
»Mitä tämä merkitsee — oletko sinä, rakas lapsi, kirjoittanut tämän…
Niin, todellakin: kukaan muu ei ole voinut sitä tehdä.»
»Kelpaako se? Voinko auttaa sinua joskus? kysyin sydämeni sykkiessä
ilosta.
»Kyllä, sen uskon hyvin — sinähän kirjoitat kymmentä kertaa paremmin kuin minä!» Ja hänen silmänsä loistivat ilosta. Mitä sitten minun tekivät! Tuomari sai nähdä mestarinäytteeni ja vakuutti, että hän oli suuresti sen avun tarpeessa, minkä voin antaa.
»Kunniani kautta», sanoi hän nauraen, »eikö ollut onni minulle, että tässä kiireessä sain neljännen kirjurin ja vielä kaunokirjoittajan!»
Minä olin ylpeä ja ihastunut, pikemmin sanoen kopea, sillä nyt minäkin ansaitsisin rahaa; ja tulin, kuten äiti kyllä käsittää, tavattoman ahkeraksi, voidakseni sitäpaitsi auttaa Wilhelmiä, kun hän lepäsi.
Päivää ennen tuomionlunastusta — äiti kuulee, että tunnen kaikki sanatavat, mitkä kuuluvat virkaamme — tuli tuomari ylös ja sanoi minulle, että hän toivoi että tahtoisin »muun käräjävirkakunnan» seurassa tulla Elmstarydiin; se on sen paikan nimi, jossa tuomari asuu. Wilhelmin olisi aivan välttämättä saavuttava. Ja hän lisäsi, että tulisimme olemaan hänen rakkaina vierainaan vähintään kolme viikkoa.
Ja tämä matka — kuinka hauska!
Niin, nyt meillä on toisellainen elämä kuin Tidanäsissä, kun minun piti olla ja alistua ja…
Hyi ei, nyt olin sanomaisillani jotain hyvin häijyä!
Anoppini tarkoitti kyllä hyvää, vaikka hän ei voinut kärsiä minua, sitten kun olin tullut köyhäksi; ja Ulla tätikin oli lähinnä Wilhelmiä lohdutuksenani.
Puhuttaessa Ulla tädistä, niin kirjoittaa hän joskus mitä rohkaisevimpia kirjeitä. Mutta hän, vaikka onkin varakas, ei kuitenkaan koskaan lähetä meille mitään.
Olen arvannut, ettei hän anna Wilhelmille rahakannatusta siitä syystä, että hän pelkää, ettei Wilhelm silloin käyttäisi omia voimiaan…
Mutta nyt on aika sanoa äidille viimeinen uutiseni, se nimittäin, että tämä pitkä kirje kirjoitetaan juuri Elmstarydissä, jossa Wilhelm ja minä asumme mitä somimmissa vierashuoneissa, ja pidetään meitä täällä kuin talon lapsina.
Tuomarin rouva on niin hellä ja suopea minulle, etten tiedä kuinka osoittaisin kiitollisuuttani; ja molemmat nuoret tyttäret pitävät minua sisarenaan.
Toden totta — nyt kaikkein viimeisin uutiseni:
Huomenna lähdemme vierailulle Tidanäsiin
Wilhelmin vanhempien luo. Se on tuomarin hyväksymä ja päättämä
Wilhelmin esitys, ja tuomari antaa hevosensa.
Hyvä rakastettu äitini, nykyään olen niin onnellinen, että minulla on
vain yksi toivomus… sanon äidille mikä.
On niin hauskaa sanoa äidille kaikki.
Aivan Elmstarydin vieressä on pieni ihastuttava maatila, jonka nimi on Lövby, se on rakennettu niin sievästi, etten koskaan voi kyllikseni katsella sitä, erittäin sen pieniä, nukkekaappimaisia sivurakennuksia.
Kas siellä me viihtyisimme — ja mikä onni sitten olisi asua niin
lähellä tuomarilaisia!
Jollen sitten enää saisi seurata Wilhelmiä käräjille, niin olisi
minulla ainakin ilo odottaa häntä suloisessa kodissa.
Mutta nämä ovat vain haaveita, ja ne ovat sitäkin tarpeettomampia, kun
meillä nykyään on niin hyvä olo, niin, tuhat kertaa enemmän kuin hyvä!
Tässä onnessamme on vain yksi vika: että se on muuttelevaa ja että
Wilhelm ja minä olemme kaksi muuttolintua, jotka etsimme suojaa
milloin mistäkin, kunnes olemme saaneet kokoon oman pienen pesämme.
Ja nyt hyvästi, rakastettu äiti!
Jumalan kiitos, että äiti tulee toimeen, vaikka ei olekaan liikoja!
Voi todellakin elää paljon vähemmällä kuin mitä ennen luulimme.
Mutta kaikkein enimmän iloitsen siitä seikasta, että äidin mielenlaatu
nyt on rauhallisempi.
Odottakaamme: kerran vielä tulee oikea auringonpaistekin — silloin
tulee äiti luoksemme.
Äidin hellästi kuuliainen
Viktorine.
XX.
VIERAILU.
Syksy ja talvi oli kulunut, ja vielä asui nuori notaario vaimoineen käräjätalossa.
Jouluna olivat he viettäneet neljätoista päivää vanhempien luona.
Ja johtuiko se siitä, että he nyt vain olivat »kylässä», että he olivat hankkineet itselleen kunnioitusta työnsä kautta tai sen takia että Viktorinen »uusi tila» taas vaati jonkunlaista huomiota — joka tapauksessa ei anoppi enää lähettänyt häntä sinne eikä tänne. Mutta hän ei kuitenkaan voinut pidättäytyä huomauttamasta kaikenlaisilla pienillä pistopuheilla, ettei hän ollut erittäin ihastunut poikansa naimiskauppaan.
Ainainen valitus oli:
»Hän olisi voinut tehdä jonkun paremmankin kaupan!»
»Sitä en koskaan usko, että hän olisi voinut», vastasi Ulla täti, »jos on ollut kysymyksessä vaimo, joka sopii hänelle».
Ja juuri samaa ajatteli Wilhelmkin.
Sotakamreeri ei ajatellut mitään.
Hänen ylpeydenhenkensä oli alituisesti kuohuksissa, sillä yhä läheni aika, jolloin hänen piti jättää ruhtinaallinen Tidanäs. Ja hänen keinotteluhenkensä oli yhtä toimelias, voidakseen täyttää aukkoja, joita tämä mullistus jo oli tehnyt hänen maineeseensa.
Onnellisempi kuin vanhempain kodissa oli nuori pari tuomarin luona, mihin he sittemmin matkustivat; mutta kaikkein onnellisimmiksi tunsivat he kuitenkin itsensä niukkuudesssaan kotonansa, jossa he — sillä vähällä, joka voitiin saada heidän yhteisillä työansioillaan, sillä Viktorine oli reipas puhtaaksikirjoittaja — valmistivat toisilleen milloin yhden milloin toisen viattoman yllätyksen.
Kunnollisen talouskaluston puutteessa olivat he täysihoidossa käräjärouvan luona. Ja niin hyvin oli tulot ja menot laskettu, etteivät he koko talvena joutuneet pulaan.
Joskus saattoi Viktorine pitää vielä »pidotkin», se merkitsee, että hän itse valmisti mitä oivallisimman päivällisen uunissa, tavallisesti sunnuntaina, jolloin mandariinikupin kokoinen vanukas ja kaikkein rakkain, hyvin silavoitu ja paistettu metsäkana komeilivat toisiaan vastapäätä pöydällä.
Kun nyt tämän lisäksi tuli puolipulloa viiniä ja lautasellinen Tidanäsin parhaita omenia, niin voi olla vakuutettu, että nämä kaksi ihmistä lämpöisessä, hyvin varustetussa kamarissaan olivat kylliksi onnellisia unohtamaan, että heillä ennen oli aivan toisenlaisia toiveita.
Kuta enemmän myrskysi ja räiski ulkona, sitä lähemmin liittyivät he toisiinsa, ja Wilhelm ihastuikin todella pian siinä määrin »ikävään vaimoonsa», että hänellä tuskin oli ajatustakaan, joka ei liittynyt häneen.
Viktorine, varmana menestyksestään, tulikin yhä iloisemmaksi, suloisemmaksi ja turvallisemmaksi. Rakkaus opetti hänelle hienompaa veikistelyä.
Hän alkoi vähitellen ymmärtää makuaistin salaisuuksia eikä laiminlyönyt pitää huolta puvustaan, vaikka toisella tavalla kuin ennen.
* * * * *
Mutta, kuten sanottu, talvi oli nyt loppunut ja kevään tullen alkoi tulla vakavia huolia — sillä kohta olisi heitä kolme.
Viktorinen ei silloin pitänyt ainoastaan luopua suuresta osasta työaikaansa, vaan hänellä piti myöskin olla palvelija, ja sitäpaitsi Jumala tiesi kuinka paljon muuta kaikenlaista.
»Älä ole levoton siitä, rakkaani», sanoi Wilhelm eräänä aamuna, kun Viktorine puoleksi tukahdutetulla huokauksella viittasi kaikkeen tähän, »älä ole levoton! Minä en enää lankea vanhaan intohimooni ja kun ei silmilläni ole oikeastaan mitään vaaraa, niin saat nähdä, että tulen kaksinkerroin työteliäämmäksi nyt, kun tarvitaan.»
»Mutta sitä juuri pelkään. Tähän asti olen auttanut sinua ja olemme tarvinneet sen kaikki. Tästä lähin… Jouduin aivan epätoivoon, kun eilen kysyin rouvalta tuolla alhaalla kuinka kauan minun piti olla sairaana, ja hän vastasi, että ainakin siihen vähintään menee kuukausi… Ajattele, kallis Wilhelm, kokonainen kuukausi ilman työtä!»
»Ohoh, pikku vaimoni, voimme pitää itseämme hyvin onnellisina, jos sinä sen ajan kuluttua olet täysin parantunut! Mutta mitä työhön tulee, niin ei kannata ajatellakaan sitä ainakaan kolmeen kuukauteen.»
»Silloin», vastasi Viktorine, puoliksi nauraen ja itkien, »on paras että… että….ei koskaan enää tule sairaaksi — se maksaa aivan liian paljon!»
»Entä sitten onni saada nähdä olento, joka niin kokonaan kuuluu meille?»
»Ai niin, sehän on totta — sen täytyy olla sanomaton onni!»
»Mutta varmaa on», jatkoi mies, »että opetamme poikamme tai tyttäremme — kumman Jumala meille antaa — lapsuudesta tekemään työtä ja luottamaan itseensä, sillä työ ja oma huolenpito on kuitenkin kaiken pysyvän onnen perustus.»
»Oi, kuinka oikein puhut! Meillä on huolia ollessamme köyhiä, mutta me olemme onnellisia, sillä huolet ovat saattaneet meidät tuntemaan sekä toisemme että itsemme. Kuvitellun rikkautemme aikana sitävastoin…»
»Älä Jumalan nimessä mainitse siitä sanaakaan — kaikki mitä jo olemme kestäneet on ollut tuhat kertaa parempaa… Mutta katso, Viktorine… tänne ikkunaan… Kuka tulee tuolla?»
»Oi hyvä Jumala, kuinka hauskaa — itse Ulla täti!»
Ja Ulla täti se olikin omassa korkeassa persoonassaan.
* * * * *
Kun nyt sotakamreerin herrasväki oli muuttanut suuresta Tidanäsistä seitsemän penikulmaa sieltä sijaitsevaan Fågelvikiin — jossa sotakamreeri, jolla aina oli suunnitelmia, aikoi perustaa hevossiittolan ja pari tehdasta — tuli Ulla täti, kuten hän sanoi, nuorten ystäviensä kanssa neuvottelemaan uudesta asunnosta.
»Kun me vain asuisimme jossain muualla», vastasi Viktorine epäröiden.
»Niin nyt», vastasi Wilhelm hyvin ymmärrettävällä salaviittauksella, »olisi Ulla täti aivan korvaamaton sinulle! Mutta valitettavasti on koko huoneistomme tässä näin.»
»Paitsi että niin paljon muuta puuttuu!» myönsi Viktorine syvästi huoaten. »Mutta sen, mitä puuttuu», lisäsi hän taas hymyillen, »ei pidä estää meitä nauttimasta sitä hyvää mitä meillä on: kupillista kahvia ja kauniita tulevaisuudentoiveita.»
»Tunnustan, lapset», vastasi Ulla täti, »että minun ajatukseni ovat kauan pyrkineet samaan suuntaan kuin teidän nyt lausumanne; ja neuvotellaksemme tästä asiasta erään henkilön kanssa, joka voi olla meille molemminpuoliseksi hyödyksi, niin istukaamme, niinpian kun olen saanut maistaa Viktorinen lupaamaa kahvia, minun vaunuihini ja lähtekäämme Elmstarydiin!»
»Onko täti jo sitten puhunut tuomarin kanssa?»
»Olen kyllä, ja meitä odotetaan päivälliselle.»
XXI.
LOPPU.
Muutamaa tuntia myöhemmin oli koko seurue saapunut määrättyyn paikkaan.
Mutta kun aamupäivällä tuli kysymys suuresta neuvottelusta Ulla tädin suunnitelmien johdosta, esitti tuomari kävelyretkeä runolliseen Lövbyhyn, samalle maantilalle, jota Viktorine kirjeessään äidilleen oli kuvaillut ja jonka sivurakennuksessa hän niin hartaasti olisi halunnut asua.
Sen johdosta, ettei tilalla vielä ollut mitään varmaa ostajaa, olivat huoneet vuokrattavana; ja kun tuomari esitti, että Ulla täti ottaisi ne, asettuakseen yhdessä nuorien sukulaisiensa kanssa sinne asumaan, rupesi Viktorine itkemään.
»Oi», huudahti hän, »sellainen onnihan ei olisi mahdollinen! Olen niin monta kertaa hiljaisuudessa huokaillut ja toivonut pieniä valkoisia sivurakennuksia, jotka ovat niin ihanat vihreine ympäristöineen, ettei ensinkään ole mahdollista että pääsen sinne.»
»Jollet tahdo asua päärakennuksessa, joka minusta sijaitsee vielä kauniimmalla paikalla suurten tammi- ja lehmuskäytäviensä välillä, niin ei kai maksa vaivaa kuulustella koko asiaa, sillä emme kaikki mahdu sivurakennukseen!» tuumaili tuo hyvä mummo.
»Mutta, Herra Jumala, enhän minä voi ajatella pääseväni päärakennukseen asti!» väitti nuori rouva lapsellisesti.
Sen jälkeen kuiskasi hän iloisesti ja hellästi miehelleen, jonka käsivarteen hän nojasi käveltäessä niittyjen poikki:
»Jos pääsisin sinne, niin pelkään, että kuolisin onnesta — ajattele vain saada niin ihanassa kodissa puuhata ja järjestää sinua varten!»
»Aina vain minua varten — etkö sitten koskaan ajattele itseäsi, rakas
Viktorine?»
»Itseäni… en muuten kuin toistaakseni, että olen vain olemassa osoittaakseni kiitollisuuttani sinulle… Mutta katso… katso, Wilhelm — hyvä Jumala, kuinka tämä talo on kauniilla paikalla… Kuinka se on aistikkaasti rakennettu!»
Nyt oltiin perillä.
Ja Viktorine oli oikeassa: tämä oli ihastuttava paikka, hyvinkin uneksimisen arvoinen.
»Mutta mistä saamme nyt avaimet?» kysyi Viktorine arasti ja malttamattomasti.
Herra varjelkoon, jos joku este olisi sattunut — se olisi ollut vallan kauheaa!
»Etsikäämme!» sanoi tuomari hymyillen. »Minä otaksun, että ne on loihdittu johonkin naistemme laukkuun.»
»Meidän laukkuihimme?» huusi Ulla täti, hakien omastaan… »Minulla ei ainakaan ole niitä.»
»Minulla vielä vähemmän!» vastasi Viktorine nauraen. »Ei maksa suinkaan vaivaa hakeakaan.»
»Hae kuitenkin!» pyysi Wilhelm, äkillisen aavistuksen valtaamana. »Jos tässä on loihtimista mukana, niin…»
»Herra varjelkoon», huusi Viktorine, »ne ovat todellakin täällä…», ja hän piti avaimia kädessään… »Mitähän se merkinnee?»
»Tämän ihmeen», sanoi tuomari, »selitän siten, että nyt samalla kumarramme talon nuorelle emännälle.»
»Antakaahan meidän ensin päästä sisälle!» pyysi Ulla täti liikutettuna. »Avaa sinä, pikku Viktorine, miehesi avulla… ja jakakaa sitten vähäinen onnenne, lapseni, yhtä arvokkaasti kuin olette jakaneet huolennekin!»
* * * * *
Miten rohkenisimme kuvata niitä tunteita, niitä tulvivia mielenliikutuksia, mitä nämä sanat saivat aikaan!
Oliko se ylimaailmallinen soitto, joka humisi heidän korvissaan, vai oliko se runollinen unelma?
Ei mahdottomuus kuvata onnea, kun onni alkaa hymyillä, saa kirjailijaa laskemaan kynää kädestään, vaan tieto siitä, ettei hänen kuvauksensa voi koskaan herättää sitä myötätuntoa, mikä seuraa hänen kuvaustaan vastoinkäymisestä.
Näyttelijät näyttämöllä ehtivät tuskin lausua viimeiset sanansa ja taiteellisesti järjestää onnellisen ryhmän, ennenkun yleisö malttamattomasti nousee poistuakseen… Olkoon siis seuraava ilmoitus kylliksi:
Ulla tädin ostama kaunis Lövby oli kummilahja, jonka hän kuusi viikkoa myöhemmin antoi Wilhelmin ja Viktorinen esikoispojalle.
XXII.
JÄLKIKIRJOITUS.
Seitsemän vuotta on nyt kulunut siitä päivästä, jolloin Viktorine avasi oven uuteen rakkaaseen kotiinsa, ja Ulla tädin harras rukous ei ollut vielä koskaan joutunut petteeseen.
Molemmat puolisot olivat arvokkaasti kantaneet myötäkäymisensä, sillä he olivat oppineet rakastamaan toisiansa vastoinkäymisessä.
Jo kaksi vuotta on Wilhelmillä ollut vuokrattuna tuomiokunta vanhalta päämieheltään, ja hänellä on hyviä toiveita, tämän pian odotetun eroamisen jälkeen, saada se.
Mitä erityisesti tulee pienen kertomuksemme sankarittareen, niin olisi vaikeaa nykyään miellyttävässä, vapaassa ja aina upeassa ja rakastettavassa rouva Reinerissä tuntea kerran niin ujoa ja kömpelöä Viktorinea.
Hänen varmuutensa, niin hyvin kotoisessa piirissä kuin seuraelämässäkin, johtuu vakaumuksesta, että hän on miehensä arvossapitämä ja kunnioittama — ja hän on niin arvossa pidetty ja kunnioitettu, kuin vain harva nainen on ja niinkuin vain harva ansaitsee.
Monesti sanoo Wilhelm… Wilhelm, joka, nyt neljän vilkkaan lapsen isä, tuskin saa aikaa päivällislepoon, vielä vähemmin uneksiakseen kokonaisia päiviä:
»Kuulehan, pikku Viktorineni, eikö sinunkin mielestäsi ole huonompiakin romaaniaiheita kuin meidän keinotteluavioliittomme tai onnellinen naimiskauppamme, kuten sitä sanottiin?»
»Ainakin», vastasi Viktorine, »toivoisin kernaasti, että kaikki avioliitot päättyisivät siten, sillä meistä tuli onnellinen pari. Ja sitten toivon, että ne rikkaat, jotka ovat laiskoja, velttoja ja kaikesta välinpitämättömiä, kuten me ennen olimme, saisivat kokea köyhyyttä ja työntekoa sekä ennenkaikkea saisivat osakseen huolia, jotka pakottaisivat heidät pitämään huolta toimeentulostaan — sillä olkoot he sidotut millaisilla siteillä tahansa niin muuttuvat ne rakkauden siteiksi, jos vain sydämessä on jotain hyvää.»