ONNETTOMUUKSIEN KESKELLÄ.

Joko nyt onnettomuuksia?

Eihän vielä ole läheskään tyhjentävästi, ei kyllin runsain, kyllin täyteläisin värein kuvattu sitä onneakaan, jonka piti olla paratiisilaistenkin onnea säteilevämpää. Ja nytkö se onni jo vaihtui onnettomuuksiin?

Ei, lukijani. Tosin minä en alun pitäenkään ottanut esittääkseni mitään ruusupoluilla leijailevaa perhosparia, jommoisia ihmislasten keskellä kyllä on, mutta joiden onni saattaa silti olla keveä ja ensimäiseen myrskysateeseen sortuva. Syvempi on se onni, josta minä puhun. En minä olisi perhos-onnen vuoksi kynään tarttunut.

Vastuksien, sukuvihan, rotu-inhon keskellä syntyi minun kertomani onni ja se ei ole kasvanut ja huippuansa saavuttanut suinkaan vähempien onnettomuuksien keskellä.

Menisin kertomuksessani järjestään eteenpäin päivä päivältä, nauttien kuvauksestani kuin suuresta päivänpaisteesta, joka valaisee elämää antaen värinsä kaikelle mitä siinä on. Mutta juuri kun olin itse puolestani kiihkeimmilläni ja jo — kuten luulin — pääsemässä vihdoinkin perille Martin tunne-elämän laadusta, minut kohtalo erotti pitkäksi aikaa heistä. Olin juuri alkanut antaa tunteja Jöijelle suomessa ja Martille ruotsissa. Sain ihmeekseni todistaa, ettei minulla vielä milloinkaan ollut heidän vertaisiaan oppilaita, että he syventyivät kumpikin kielensä tutkimiseen hartaudella ja lämmöllä, jommoista en ollut pitkässä opettajatoimessani koskaan ennen nähnyt. Jöije tutki ja opiskeli suomen kielen salaisuuksia aivan kuin olisi siten hakeutunut oman Marttinsa hengen ytimiin. Aivan vaivatta, pelkän elävän intonsa vuoksi hän sai aikaan suoranaisia ihmeitä edistyksen nopeudessa. Ja monesti minä tein hullunkurisen johtopäätöksen, että Jöije oli Marttinsa tähden rakastunut yksin tein myöskin suomen kieleen: tämä kieli alkoi aivan sananmukaisesti elää hänessä, tai sanoisinko: hänessä oli syntymässä jokin uusi, suomalainen Jöije. — Martti osasi koulutietoinaan paremmin ruotsia kuin Jöije suomea. Hänelle oli kielioppi selvänä ja oli hän lukenutkin yhtä ja toista kirjallisuudesta. Meidän harjoituksemme tarkoittivat paraastaan vain käytännöllistä puheluruotsia, ja hänen intonsa taisi vähän kärsiä minun liian sitkeistä foneettisista vatkutuksistani, kun hinnalla millä hyvänsä tahdoin totuttaa hänet olemaan sekoittamatta toisiinsa "dit" ja "tid" sanojen ääntämistä. Martti puolestaan ei välittänyt käytännöllisistä asioista eikä pyrkinyt "oppimaan puhumista", jota Jöijekin, kumma kyllä, piti tarpeettomana. "Se ei sopinut Martille", hän sanoi. Martin koko harrastus kääntyikin pian Ruotsin historiaan ja kirjallisuuteen, johon hän näytti syventyvän herkällä innolla, aivan kuin hänkin olisi Jöijensä kautta löytänyt jonkun uuden, ennen tuntemattoman maailman. Lähempi Marttiin tutustumiseni perustui melkein kokonaan näihin kieli- ja kirjallisuusharjoituksiimme.

Mutta silloin keskeytyikin niinkuin sanoin kaikki tyyni parhaaseen alkuunsa.

Minun oli erään suomalaisen perheen seurassa matkustaminen vuodeksi tai pariksi ulkomaille, — taaskin lasten hoitajana ja kotiopettajana.

Ja koko tältä pitkältä ja tärkeältä ajalta minulla ei ole muita personallisia tietoja heistä kuin pari kirjettä Jöijeltä ja hänen myöhempiä tiedon-antojaan, joiden avulla nyt koetan täydentää näin syntyneen pahan aukon.

Ei, sanoin väärin. Paitsi Jöijen kirjettä sain toisaaltakin, tavallisten juorujen muodossa tietää sarjan sangen tärkeitä tapahtumia, jotka järkyttivät koko olentoni pohjia myöten.

Perhe, jonka luona oleskelin ulkomailla, sai kotimaasta kirjeen, eräältä naistuttavalta, joka oli ventovieras paroonin perheelle. Minä sain kirjeen lukeakseni.

Jälkikirjoituksena sanottiin siinä, ikäänkuin vain sivun täytteeksi:

"A propos — olette kai jo kuulleet parooni B:n kuolemasta, ainakin sanomalehtien mukaan? Mutta kulissien takana tiedetään kertoa paljon muuta. Kuolema oli itsemurha. Browningkuula ohimoon. Syy? Onneton rakkaus. — Rakkauden esine? Viinitarjoilijatar jostakin bodegasta … täällä Helsingissä!…"

En voinut lukea etemmäs. Päätäni huimasi, minä olin kuin salaman lyömänä.

Ja kuitenkin tunsin heti ensi hetkestä että muuten ei olisi voinutkaan käydä, eli että tämä oli juuri se ratkaisu, joka oli paroonin tyyliselle miehelle ainoa luonnollinen.

En tosin ollut koskaan ennen ajatellut, että hän tekisi itsemurhaa, mutta kun se oli tapahtunut, oli kuin olisin aina tiennyt sitä odottaa.

Ja minä syvennyin nyt vapaasti, itsetietoisesti hänen elämänsä kauheaan, millään rauhallisella tavalla ratkaisemattomaan ristiriitaan. Nyt kirjoitan siitä — en siksi että aihe kiinnittäisi minua vastustamattomalla voimalla, sillä päinvastoin minun on sanomattoman vaikeata tehdä tässä asiassa näkemyksiäni julkisiksi, enkä myöskään senvuoksi, että tämän miehen synkkä kohtalo olisi sopivan musta pohja "onnellisteni" kirkkaudelle, vaan siksi, että tunnen sen velvollisuudekseni lukijaa kohtaan, joka varmaan osaa tehdä siitä johtopäätöksiä toisen päähenkilöni luonteen ymmärtämiseksi.

Jo silloin kun vielä jotenkin nuorena tulin parooni B:n perheeseen, sain kohta huomata tuon omituisen kaksinaisuuden, joka oli paroonin olennon pohjana: maailmallisen keveyden kuoren alla synkän tyytymättömyyden omaan itseensä.

Lähempi tuttavuutemme alkoi meille molemmille hyvin tuskallisella tavalla, jota vain pintapuolinen, hurmiossa syntynyt sana olisi saattanut nimittää onneksi. Minä tiedän, että hän yhtaikaa sekä haki minua että vältteli minua. Kun hän löysi minut kahden kesken, syttyi hänen katseeseensa se tuli, joka hänen tunnossaan kaiketi kantoi onnen nimeä, ja hän ikäänkuin eli minun silmiini katselemisesta. Ja kuitenkin tiedän, että hän itse pelkäsi tuota aistimustensa kuohua, missä hän varmaan tunsi oman määräämisvaltansa luisuvan käsistään. Kun hän kerran vihdoin kokonaan kadotti hillitsemiskykynsä, ja asettuen oven eteen kasvot kalpeina ja vavistus jäsenissä sulki minulta pois-pääsyn, ja kun hän sitten sai mielihalunsa tyydytetyksi niin pitkälle että hurjasti syleillen suuteli minua ja ainoastaan satunnaisen häiriytymisen pelosta päästi minut menemään, tiedän minä, että hän, vaikka olisikin pitänyt intohimonsa tyydyttämistä kaikkien toiveittensa täyttymisenä, todellisuudessa kuitenkin iloitsi siitä, että asia oli keskeytynyt. Siis oli hänelläkin jokin tunne onnesta, joka on suurempi kuin intohimon onni.

Oliko tämän korkeamman onnen ehtona vain oman sisäisen rauhan säilyminen, vai uskollisuus elämänkumppanille, vai sopuko Jumalan kanssa, sitä en mene päättämään. Hän ei ollut uskonnollinen.

Tiedän vain, että hän — vaikkei aavistanut kenenkään syrjäisen sitä näkevän tai ymmärtävän — epätoivoisesti, lakkaamatta, kaikin voimin taisteli intohimoa vastaan, siis yhä jonkun korkeamman onnen nimessä. Sillä intohimoa vastaan ei kukaan koskaan taistele muun kuin jonkun korkeamman onnen vuoksi, siksi vaikea se toki on ihmiselle.

Luultavinta on, että hänen "korkein onnensa" oli vain säilyttää omissa, perheensä ja maailman silmissä rikkoontumattomana kuva hienostuneesta, perinnäisesti sivistyneestä ja siveellisestä ylimyksestä, jommoiseksi kohtalo oli hänet luonut ja tahtonut. Mutta siinäpä se näiden vanhojen sukujen traagillisuus onkin, että juuri heissä intohimot hillittömimmin riehuvat. Missä hienostuneen siveyden halu olisi suurin, siellä intohimo on voittamattomin! Joku nousukas, terve liikemies, talonpoika osaa aina antaa sellaisille asioille toisarvoisen sijan milloin hänen pelkkä etunsa niin vaatii. Mutta ylimys, vaikka asettaa vaakaan edun asemasta kunniansa, sittenkin lannistuu.

Jo nuorena ollessa hiipii intohimon kohtalotar heidän sieluihinsa heidän aikeittensa ja suurten suunnitelmiensa keskelle — särkemään, hajoittamaan ja hallitsemaan. Voi ylimys-äitien ja isien huokauksia nuorisonsa vuoksi! "Mitä olisikaan meidän pojastamme tullut, ellei olisi noita kirottuja naisia!" — Pian huomataan, ettei muuta ole tehtävänäkään kuin vain parhaalla tavalla osata maailmalta salata lasten skandaaleja, siirrellä toisesta koulukaupungista toiseen, viedä maanääreltä maanääreen. Mutta kaikkien toiveitten ylin toive on saada heidät pian "onnellisiin" naimisiin, mitä pidetään varmimpana keinona intohimojen taltuttamiseksi.

Luullakseni paroonikin tällä tavalla ja tästä syystä naitettiin paroonittaren kanssa.

Kaikki oli järjestyksessä. Nuorenmiehen lukemattomat lemmenjuonet olivat avioliiton johdosta arvatenkin katkenneet kuin gordilainen solmu miekan iskuun. Nuori paroonitar oli komea, ylhäissukuinen, mielevä. Parooni olikin aluksi todella kuin taikavoimasta muuttanut elintapansa, ei mitään yöllisiä juominkeja enää, ei mitään naisseikkailuja. Kaikki sanoivat, että onni suorastaan loistaa hänen koko olennostaan. Kaiketi hän itsekin oli nyt alkanut uskoa, että hänessä on miestä kannattamaan vanhan sukunsa nimeä, ja otaksun, että tuo juuri olikin se sisäinen tietoisuus, jonka hän katsoi "korkeammaksi onnekseen."

Paroonin mielenmuutos ilmeni erittäinkin siinä äärimmäisessä täsmällisyydessä ja säännöllisyydessä, millä hän nyt hoiti sekä avioasioitansa että kaikkia muitakin toimiansa. Oikein siitä tuli sananparsi hänen lähimmässä tuttavapiirissään. Hän oli todella kuin viritetty kello. Moitteettomuus puvussa, käytöksessä, kohtelussa, toimissa — se oli tullut ikäänkuin hänen tunnussanaksensa.

Ja sittenkin — sittenkin!

He olivat olleet vasta kuusi vuotta naimisissa, kun minä tutustuin heihin. Ja ehkäpä olinkin ensimäinen, joka sain todistaa hänen vanhan intohimonsa olleen vain nukuksissa ja sen hävittävään voimaansa jälleen heräämisen.

Minun oli sanomattoman sääli häntä, sillä alusta asti ymmärsin, että kaikki mitä hän minulle karkaamisestamme ja vastaisesta onnestamme puhui, oli vain hänen huulillaan ja että syvällä sielussa oli käymässä kauhea kamppailu tämmöisen askeleen tyhjäksi tekemiseksi.

Miksi en sysännyt häntä jyrkästi luotani, vaan kymmenen vuoden aikana otin osaa hänen kamppailuunsa? Suoraan sanoen siksi, että en katsonut kysymyksen olevan vain minusta, vaan myöskin hänestä. Toisin sanoen: säälin tunteesta. Lakkaamatta ja väsähtymättä koetin johtaa hänen tunteittensa kuohuja kylmän järjen arvosteltavaksi. Minun ei tarvinnutkaan tavallisesti kuin rohkeasti "ottaa asia puheeksi", niin hän saattoi aivan kuin herätä huumeestaan ja vapautua järkiinsä. "Puheeni" oli kuin kylmää vettä tuleen. Hän sekä tuskaili että kiitti minua, sekä raivosi että sai levon, sekä itki että nauroi.

Vihdoin, se oli viimeisenä siellä-oloni vuonna, jolloin kamppailumme oli saavuttanut huippunsa, — vastasin hänen kuumaan kädenpuristukseensa. Se oli ainoa pelastuksemme. Hän käsitti sen lupaukseksi ja hämmästyneessä onnen hurmiossa päästi minut menemään. Mutta sattui niin, että ennenkuin jälleen tapasimme toisemme minulle tarjoutui tilaisuus odottamatta yllättää hänet hänen pahimman synkkyytensä hetkenä. Minkään tunteiden vielä ehtimättä herätä hänessä sain sanotuksi, että tiesin hyvin hänen sisällisesti taistelevan itsensä kanssa. Sanani osuivat niin lähelle totuutta, että hän tunsi itsensä paljastetuksi eikä kyennyt enää salautumaan. Ja muuta ei nytkään tarvittu. Tuntien, että minä näin suoraan hänen sieluunsa, hän ei enää voinut minun suhteeni alentua pelkän intohimon kannalle, vaan myönsi todeksi mitä olin sanonut, nöyrtyi edessäni täydellisesti ja itki kuin lapsi. Siitä hetkestä saakka oli väliltämme kaikki tuo hirveä aivan kuin sammunut ja sijaan oli tullut jokin ystävyys, joka ei ketään häirinnyt. Omituisinta kaikesta oli, että tämän tapauksen vaikutuksiin kuului myöskin se, että hän jollakin uudella nöyrtyneellä tai lapsellisella onnen tunteella jälleen alkoi lähestyä vaimoansa. Ja noin vuoden kuluttua syntyi heidän ainoa tyttärensä — Hjördis.

Minä vetäydyin tämän jälkeen kokonaan syrjään ja vasta noin viiden vuoden kuluttua tulin heidän kanssaan jälleen kosketuksiin.

Sain näet paroonittarelta kirjeen, jossa hän pyysi minua Jöijen kasvattajaksi — ja siis muuttamaan kokonaan heidän taloonsa.

Kun olin näistä asioista paroonittaren puheilla, tuli kuitenkin ilmi, että varsinainen syy hänen pyyntöönsä oli vähän toinen.

"Teillä — teillä on aina ollut niin hyvä vaikutus mieheeni", — sai hän sanotuksi ja purskahti itkuun.

Minulla ei kuitenkaan ollut enää minkäänlaista vaikutusta parooniin. Ja jos pitkiksi vuosiksi jäin heidän taloonsa, niin se oli ainoastaan senvuoksi, että olin todella innostunut pikku Jöijen kasvattamiseen. Päinvastoin paroonin ja minun välilläni oli ensi kohtaamisesta asti jokin läpäisemätön ja varmasti suojaava muuri: emme sanallakaan kajonneet entisyyteen, ja hän näytti olevan rauhassa, etten minä voi tuon muurin läpi enää hänen sieluunsa katsoa. Vähitellen välimme kaavoittui ja jähmettyi tarkkaan totisempien puheiden välttämiseen, alituisiin leikinlaskuihin hänen puoleltaan, jopa vihdoin alkoi muistuttaa aivan tavallista talonherran ja kotiopettajattaren suhdetta kaikessa pintapuolisuudessaan. Ja me erkanimme henkisesti kokonaan, hän jäi parooniksi, minä kotiopettajaksi, välillämme toivoton juopa, jonka yli pyrkiessä aina liukastui leikinlaskuun ja putosi auttamattomasti alas entiselle pohjalle.

Mutta leikinlaskujen takana näyttävätkin olleen uudet kamppailut (joihin minulla ei tosin enää ollut personallista osaa). Alas yhä luisuvampaa pintaa myöten! Ja tietysti yhäkin mustempia sieluntiloja kohden.

Että toivottomia yrityksiä tehtiin ulkonaisella terveydenhoidolla auttaa hermostoa, siitä minulla kyllä on todistuksia. Niinpä tiedän paroonin yrittäneen maalle muuttamalla unohtua uusiin elämäntapoihin. Jotakin hän raukka taisi siellä lapiolla hiki päässä käännellä ja kaivella "ruumiillisen uudistumisen" aikeissa. Mutta mitäpä pysyväistä siitä tuli! Se tapahtui muuten tuona samana kesänä kuin Jöije "onnettomasti rakastui."

Omituinen yhteensattuma isän ja tyttären kohtaloissa!

Tunnustaakseni minä vetäydyin heidän luotaan, kun en uskaltanut olla todistamassa lähestyvää tuhon päivää. Sitä en voi antaa itselleni anteeksi muun kuin sen perustuksella, että tuo todellinen syy on minulle vasta jälestäpäin selvinnyt ja että minä silloin kuvittelin lähteväni vain kun muka Jöije ei minua enää ehdottomasti tarvinnut.

Ja nyt siis oli tuhonpäivä tullut!

Kun ajattelen minkä hirmuisien sieluntuskien ja kuinka toivottomien kamppailujen jälkeen kuula on vihdoin ajautunut tuohon onnettomaan päähän, kauhu puistattaa minua. Enkä kuitenkaan voi ajatella luonnollisempaa loppua: "kuolema oli itsemurha!"

Otin uudestaan esille tuon onnettoman juorukirjeen ja luin kaiken mitä siinä oli.

Sain tietää, että hurjistelua viinitarjoilijattaren kanssa oli kestänyt kauan ja skandaalin tulleen vihdoin aivan yleisesti tunnetuksi.

Mutta kirjeessä juoruiltiin vielä lisäksi, että perhettä uhkaa nyt täydellinen vararikko. Paroonin kuoleman jälkeen olivat asiat osoittautuneet olevan täydellisessä sekasorrossa. Omaisuus oli hukattu arvatenkin uhkapeliin — paitsi tietysti arveluttavien naisten käsiin.

Tämän iskun täytyi olla aivan kauhea paroonittarelle, joka ei ikipäivinänsä ollut mistään puutteesta tiennyt. Näin silmieni edessä ihka elävänä hänet, hänen saamattomuudesta hajaantuneen katseensa, koko hänen olentonsa ilmeen, joka anoi apua ja neuvoa jokaiselta kenen kohtasi, voimatta yksin päättää mitä piti edes ajatella tapauksesta tai mille kannalle yleensä sen suhteen asettua. Minun oli aivan mahdotonta kuvitella paroonitarta nyt köyhäksi naiseksi, jonka pitää ajatella mitä ostaa ruuaksensa.

Ja ensimäinen ajatukseni oli, että Jöije tietysti nyt — ollen valtaan päässeen suvun raskaan paineen alaisena — katsoo välttämättömäksi suostua avioliittoon rikkaan Kr:n kanssa, joten aineellinen asema olisi ilman muuta pelastettu.

Kirjeessä olikin ilmeinen viittaus siihen suuntaan, joka antoi minulle aihetta ajatella, että asia oli tullutkin jo niin päin järjestetyksi. Siinä sanottiin: "Mutta mitä merkitsee joku vararikko noille keskenään liittoutuneille aatelisille! Sormusten vaihto — ja vararikkoutuneiden tytär astuu ylpeänä emäntänä uusiin säterihoveihin, joiden pysäkeillä komeat nelivaljakot ottavat häntä vastaan, kun hän suvaitsee palata levähtämään kaupungin huveista maalaiseen hiljaisuuteen pannakseen toimeen jonkun tuhansia maksavan iltaman maalaiselle ylhäisölle."

Sanakäänteet tässä lauseessa ilmaisivat, että kysymys todella oli emännyydestä juuri Kr:n säterillä.

Täytyy tunnustaa, että olin koko lailla hyvilläni sellaisia mahdollisuuksia ajatellessani. Sillä komeampaa säterin kuningatarta kuin minun Jöijeni en juuri voinut kuvitella.

Mutta olin toiselta puolen myös varma, että Jöije ei ollut suuritta uhrauksitta näihin kauppoihin suostunut. Arvasin että hänen on täytynyt sydämessään kovin kärsiä, kun nuo haaveet ikuisesta ja esteettömästä toveruudesta Martin kanssa asiain pakosta olivat nyt osoittautuneet mahdottomiksi.

Päätin senvuoksi — salainen hyvämieli sydämessäni — kirjoittaa hänelle lohdutus-kirjeen. Ja todella kirjoitinkin. Koetin kautta rantain esittää hänen menettelytapaansa tukevia näkökohtia. Selitin, että mielestäni nuoruuden haaveiden omakätinen hautaaminen on ihmisen kehitykselle usein välttämättömämpää kuin niiden toteutuminen: se muodostaa elämän todellisuuteen astumisen ensimäisen tulikokeen.

Näyttäisi — kirjoitin edelleen — että onnemme riippuu kokonaan haaveidemme toteutumisesta. Mutta kuka meistä on milloinkaan saavuttanut juuri sitä onnea, jota on haaveillut? Eikö onnemme ole kuin virvatuli, joka alituisesti pakenee juuri kun olemme sitä tavoittamassa? Sitä takaa ajaessamme elämä pitää meitä alituisesti liikkeellä, mikä onkin elämän ainoa salainen tarkoitus, mutta me esiinnymme sen pikku narreina — omaksi tosi hyväksemme. Jos sitä vastoin itsetietoisesti pidämme itseämme alituisesti liikkeellä, niin teemme vapaaehtoisesti elämän asiaa ja voimme silloin olla vapaat myöskin narriudesta. Onnemme muuttaa silloin kokonaan luontonsa, me emme enää sitä minään virvatulena tavoita, vaan täyttäessämme jalomielisyyden vaatimuksia tai yksinkertaisesti vain velvollisuuttamme se tulee itsestään osaksemme, tosin ehkä toisessa muodossa kuin olimme ajatelleet, mutta sensijaan pysyväisenä, ikuisena omaisuutenamme, joka keskellä suurimpiakin, tärisyttävimpiä onnettomuuksia säilyy ehjänä ja auttaa meitä aivan uskomattomien taakkain kantamisessa.

Tämmöisessä opettavaisessa hengessä saatoin hänelle kirjoittaa tietysti vain entisen kotikasvattaja-asemani perustuksella.

Vastausta ei kuulunut, — seikka, joka oli kyllä selitettävissä Jöijen tunnetusta kirjoittamisen kammosta, vaikka minä aavistin myöskin, että noiden asiain puheeksi ottaminen meidän välillämme saattoi tuntua hänestä nyt kylläkin tympäisevältä.

Ulkomaille lähdöstäni alkoi olla jo puolitoista vuotta ja kirjeeni kirjoittamisesta puoli, joten luulin turhaksi enää mitään vastausta odottaakaan.

Eräänä päivänä sain kuitenkin kotimaasta kirjeen, jonka osoitteessa olin tuntevinani Jöijen käsialan, ja ilostuin suuresti.

Erehdys. Kirje oli suomenkielinen, sisälsi kokonaisen pinkan tiheään kirjoitettua postipaperia, ja allekirjoittajana oli: Sinun Hj. Leppänen.

Hjalmar Leppänen —? Sellaista henkilöä en voinut mitenkään muistaa koskaan tunteneeni, ja vielä hämmästyttävämpää oli, että tämä tuntematon herttaisesti sinutteli minua. Koetin kiusallakin pakottautua pääsemään muistojeni perille ennenkun kirjeen luin, sillä tahdoin todistaa itselleni, etten toki vanhuuttani vielä ollut muistoani noin lopen kadottanut. Nykyisiä tuttujani ei allekirjoittaja voinut olla. Ajattelin nuoruuteni ihmisiä, selailin syvän Keski-Suomen talollisia, muistelin tukkipomoja, seppiä, maakauppiaita. Ei. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan "minun Jalmariani". Tämäpä tuskastuttavaa. Ei auttanut muu kuin päätellä sisällöstä. Rupesin lukemaan.

Ja jo ensi sanoista hämmästyksekseni älysin, että Hj. ei ollut mikään Hjalmar, vaan Hjördis, joka kaiketi pilalla käytti ystävänsä Martin sukunimeä. Paksukouraisten talonpoikien, mustien seppien ja päivettyneiden tukkipomojen takaa alkoi rivi riviltä loistaa yhä kirkkaammin Jöijeni hienostuneet, hymyilevät, onnelliset kasvot, jotka niinkuin aurinko paksujen pilvien alta ilmaisivat kaikkien onnettomuuksien keskeltä valoisan olemuksensa, valmiina lämmittämään ja uuteen elämänhaluun virittämään. Onnellinen hän — jo senkin vuoksi, että noin muutamilla sivuilla voi saada toisen koko olennon ikäänkuin uudistuneeseen sykintään! Taas tunsin tuon saman ihmeellisen onnen-tartunnan, joka oli minua aina elähyttänyt Jöijeä nähdessäni. Onni säteili hänestä sellaisella voimalla, että toinen eli jo muruistakin, jotka sattumoilta kulloinkin hänen pöydältään tipahtelivat.

Kirjeessä oli sekaisin suomea ja ruotsia. Aina oli yritetty suomeksi, mutta sitten vaikeuksien kohdatessa käännytty ruotsiin.

Tätä kirjaa viimeistellessäni, kun sain häneltä kalliin luvan julkaista kirjeen ja vielä kaksi muuta, hän jalomielisesti suostui kaikkein arkaluontoisintenkin kohtain säilyttämiseen semmoisinaan. Mutta kun sanoin tahtovani painattaa suomalaiset paikat virheineen päivineen, kohtasinkin jyrkän vastustuksen.

Päättäväisesti hän otti minulta kirjeet ja korjasi virheet suomalaisissa osissa, jopa yltyi muuttelemaan sanontatapaakin. Pitkän riitelyn perästä minä onnistuin kuitenkin säilyttämään tärkeimmät kohdat sellaisina kuin ne olivat silloisen Jöijen nuoresta kädestä lähteneet. Mutta suomen kieltä vastaan tehdyt virheet jäivät auttamattomasti korjatuiksi, jopa niin hyvään asuun saatetuiksi, että niissä on tuskin jälkeäkään epäsuomalaisuudesta.

Ruotsalaiset kohdat olen suomentanut koettaen seurata Jöijen tyyliä.

Julkaisen nyt seuraavassa luvussa yhteen menoon kaikki kolme Jöijeltä ulkomaille saapunutta kirjettä.

JÖIJEN KIRJEET.

1.

Hilja rakas!

Tuhannen kiitosta hyvästä, jo vanhaksi käyvästä kirjeestäsi! Täytyy kuitenkin kohta sanoa, etten ole siitä sanaakaan ymmärtänyt.

Mitä sinä kirjoitat joittenkin haaveiden hautaamisesta, virvatulista, elämän narrina olemisesta, jalomielisyyden vaatimuksista ja taakkain kantamisesta, se on minulle suuri arvoitus.

Ne ihmisten mielestä "onnettomat" tapaukset, jotka ovat meitä kohdanneet, ovat vain lisänneet onneani, sillä ne ovat osoittaneet Marttini suurta kuntoa ja lujaa uskollisuutta. Nyt jo mammankin täytyy se myöntää. Ja ehkä mamma onkin muuttunut Martin suurimmaksi ihailijaksi.

Niin — mitä sanot siihen? Me olemme nyt "naimisissa", Martti ja minä, ainakin kuuluutetut ja vihityt. Tämä on tapahtunut "maailman tähden". Tietysti olemme vain samat toverukset kuin ennenkin, joten tapahtunut ei ole oikeastaan muuta kuin että pappi on puhunut ja myöskin me vähän puhuneet, mamma itkenyt liikutuksesta ja syleillyt meitä.

Kerron sinulle nyt miksi tämmöinen arveluttava teko oli meidän puoleltamme käynyt tuiki (ruots. absolut) välttämättömäksi.

Isän kuoleman jälkeen huomattiin, että meillä ei olekaan mitään omaisuutta mistä elää. Kun kaikki velat olivat maksetut, täytyi vielä myydä mamman tavaroista parhaat kalleudet. Ajatteles!

Mutta tästä kaikesta mamma ei ollut niinkään järkytetty kuin itse kuolemantapauksesta, joka todella oli kokonaan murtaa hänet. Sinä tiedät mamman, kun hän kadottaa johtolankansa: häntä saa vain pidellä pinnalla, hän itse ei liikuta jäsentäkään koholla pysyäkseen, armas, pikku mamma! Hän on todella liikuttava … 'sessä (suvun nimi) saamattomuudessaan.

Me koetimme ensin Martin kanssa pitää häneltä jotakuinkin salassa pesän toivotonta tilaa, mutta lopulta se ei käynyt laatuun. Martti otti sanoakseen hänelle totuuden, kun huomasi sen minulle vaikeaksi.

Voit kuvitella hämmästystäni, kun Martti alkaa puhua mammalle ja melkein virheettömällä ruotsilla sanoo tämmöistä: sanoo, että hän on isältään vaatinut ja nyt saanutkin perintöosuutensa isän takaaman ja kotitaloon kiinnitetyn lainan muodossa. Rahoja on, sanoi hän, niin paljon, että hän katsoo voivansa rakentaa niillä mukavan asuinrakennuksen pääkaupungin läheisyyteen johonkin paikkaan, jonka mamma ja Jöije saavat valita, sillä — sanoo hän — me olemme aikoneet mennä naimisiin ja pyytää mammaa meille asumaan!!!

Ymmärrätkö sinä rakas Hilja kultaseni, että me emme olleet vielä mitään sellaista päättäneet, tuskinpa puhuneetkaan siitä, ja Martti tiesi, että minä olin ollut jyrkästi sellaista vastaankin. Ymmärrätkö sinä ikiystäväni, että nyt kun hän sen sanoi rauhallisesti ja asiallisesti aivan kuin olisi puhunut panelilaudoista, joita hän tarvitsi rakennukseensa (sillä hän ei ole koskaan muuta ajatellutkaan kuin vain toveruuttamme, hän on yhä yhtä uskollinen valallensa ja hän on yhtä luja kuin se kallio, jota vastaan hän sormensa nosti), niin ymmärrätkö sinä, että minä en voinutkaan säilyttää samaa rauhallisuutta kuin hän, vaan kun kuulin odottamatta nuo hänen sanansa, niin sydämessäni rupesi tapahtumaan ihmeitä, se sykki rajusti ja minä luulen, että vuoroin kalpenin ja vuoroin punehduin enkä voinut paikallani istua. Sillä minä tiesin, että mitä nyt oli sanottu, se tulee tapahtumaan, eikä mamman tähden voinutkaan muuten tapahtua. Minä ihmettelin yhtä paljon Martin viisautta kuin jaloutta, ja juuri senvuoksi, että tiesin nyt varmaan kaiken tulevan käymään niinkuin hän oli sanonut, tämä hurmaavan autuas ja samalla kauhistava ahdistus tulikin rintaani. Voi Hilja rakas, rakas…

Kun sain senverran sydämeni hillityksi, että osasin jälleen kääntyä heihin päin, näen, että mamma on heltynyt itkuun ja Marttia kaulasta pidellen pyytelee häneltä anteeksi, ettei ollut ennen tunnustanut häntä rakkaaksi lapsekseen.

Tämän jälkeen tunsin, että nyt on kaikki päätetty eikä päätöstä voi enää purkaa mitenkään — tuottamatta mitä suurinta pettymystä mammalle, joka tietysti panee nyt kaiken toivonsa juuri meidän naimisiimme.

Ja niin olikin. Kun mamma näki miten vähän arvoa useimpien tuttaviemme ystävyydellä oikeastaan oli, jotka omaisuuden menetettyämme katsoivat meihin yli olkansa, ei hän välittänyt enää myöskään Kr:neista, vaikka nuori Kr. vielä jatkoikin kosimistaan, jopa luuli nyt hädän tultua saavansa varmasti suostumukseni. Mamma taisi tuona kummana hetkenä niin kiintyä Marttiin, että hän ei tahtonut tietää mistään eikä kestään muusta. Ja luulen, että jos Martti hukkaisi tulipalossa rahansa tai löisi kirveen käteensä, niin ettei koko rakennuksesta voisi tulla mitään, ei mamman kiintymys semmoisesta vähintäkään kärsisi, päinvastoin.

Mamma ryhtyi kohta laajoihin valmistuksiin, huoltaakseen minulle niin suuret myötäjäiset kuin olevissa oloissa oli suinkin mahdollista. Eivät kaikki olleet sentään hylänneet meitä. Täti …'n ja …'n kanssa (vanhojen perheystäväin nimiä) he ompelivat ja järjestivät liinavaatteita ja nyt he ovat alkaneet tikata mahdottoman suurta vuodepeitettä. Kun minä kysyin ihmetellen, miksi he laittavat siitä niin armottoman leveän, niin he vain katsahtelivat toisiinsa ja hymyilivät minulle merkitsevästi, kunnes minä älysin. Sinä voinet kuvitella kuinka minä punastuin ja mitä ihmeitä sydämessäni taas alkoi tapahtua! Tuskinpa vain Marttikaan lienee aavistanut, kuinka paljon melua meidän päätöksemme on saanut aikaan ja kuinka paljon puuhaa ja valmistuksia siitä on koko maailmalle koitunut. Me kuvittelimme, että voimme tehdä kaiken ilman mitään mullistuksia tai edes huomattavia muutoksia, mutta nyt on meillä koko työ pitää edes itseämmekin siinä tiedossa, että oikeastaan ei tapahdu mitään muuta kuin että tulemme asumaan pian lähempänä toisiamme ja pitämään yhteistä taloutta.

Kyllä maailma on kovin voimakas virta, ja vaikea on siinä uida johonkin omaan suuntaan.

Viime aikoina olen saavuttanut täyden tasapainon jälleen ja aivan tottunut tuohon yhteisen rakennuksen ajatukseen, niin ettei siitä puhuttaissa enää mitään sydämen ihmeitäkään tapahdu. Olen näet huomannut, että kaikki riippuu lopultakin mielikuvittelusta; olen ajatellut ikäänkuin väärinpäin tuota asiaa, niin, että muka asumme vain yhdessä tai kahdessa huoneessa. Mutta Martti rakentaakin aika suurta taloa. Eräänä päivänä hän antoi minulle kynän ja paperin käteen ja käski piirustamaan vastaisen rakennuksemme asemakaavan. Silloinpa minulle selvisikin, ettei asia ollut lainkaan niin sydäntä kouristavaa laatua kuin olin luullut.

Pääasia on vain, että asumme saman katon alla. Mutta huoneet voimme järjestää sen erikoisen asiaintilan mukaan, mikä vastaa oloja. Kun se minulle selvisi, rauhoittui sydän kokonaan ja minä saatan nyt puhua asiasta minäkin aivan kuin olisi kysymys panelilaudoista, joita todella on jo suuret määrät tilattu ja paikallekin vedetty.

Piirustukseni oli tällainen:

Martis sofrum Skafferi Kök Mitt rum

Arbetsrum Tambur Matsal Mammas rum

Veranda

(Suomeksi: Martis sofrum — Martin makuuhuone, Arbetsr. — työhuone,
Skafferi — ruokahuone, Tambur — eteinen, Kök — keittiö, Matsal —
Ruokasali, Mitt r. — minun huoneeni, Mammas r. — mamman huone,
Veranda — kuisti.)

Tästä näet, että kaikki vastaa "erikoista asiain tilaa" eli että täytyy keksiä keino miten jakaa heidän peitteensä kahtia.

Martti hyväksyi täydellisesti piirustukseni, vieläpä kehui huoneiden järjestystä käytännöllisesti asetetuksi, lupasi tehdä vain pieniä muutoksia joidenkin huoneiden mittasuhteissa, ja asettaa ikkunat nurkkiin. Koko rakennus tulee hänen lopullisen piirustuksensa mukaan 18 metrin pituiseksi ja 10 metrin levyiseksi. Kivijalka on jo valmis. Ja voi kuinka hyvän kellarin he ovat sinne tehneet, se on mamman suunnitelman mukaan, mutta siinä tulee olemaan vielä jotain yllätyksiä hänelle, sanoo Martti.

Mutta hyvänen aika, enhän ole sanonut vielä missä meidän uutistalomme onkaan! Se on … (pitäjän nimi). Asemalle on hiukan yli 16 kilometriä, kaupunkiin noin 40 minuuttia junamatkaa. Seutu on umpi ruotsalainen, Martin tahdosta, voitko ajatella! Ei niin että hän olisi vieläkään muuta kuin itsepäinen fennomaani, mutta me molemmat koetamme tahtoa toisen tahtoa ja hän on voimakkaampi — toistaiseksi. Vedenselkä näkyy kauempaa, verannan edessä on mainio puutarhapaikka, mutta muuten täytyy tunnustaa, että mitään luonnonkauneutta — esim. Hämeen merkityksessä — ei paikka tarjoo, se on vain tasankoa, jossa viljelykset vaihtelevat metsikkökumpujen kanssa. Paikka on vuokrattu suurenlaiselta talonpoikaistalolta, joka on vieressä ja jossa Martilla nyt rakennustyön aikana on tilapäinen asuntonsa. Olen minäkin siellä monta kertaa käynyt ja katsonut heidän töitänsä. Martti piiluaa paraikaa tukkeja.

Sinä olet usein kysynyt minulta, olenko rakastunut Marttiin. Nyt voin varmasti sanoa, että olen rakastunut häneen juuri semmoisena kuin hän piiluaa tukkeja, tai soutaa tai vaikkapa navetan takana paitahihasillaan nostelee multaa rattaille (niin kevyesti että voi yhtaikaa nauraa kanssani ja puhua minulle ihan toisista asioista), minä olen silloin hurjasti rakastunut häneen. Mutta en ole nimeksikään rakastunut hänen tärkkikauluksiinsa ja mustiin verkatakkeihin, joihin hän joskus on katsonut välttämättömäksi pukeutua. Muistan kuinka hän isän kuoltua ja luultavasti jonkinlaisissa meidän elättämisen huolissa alkoi taas ajatella lukutietä ja rupesi puuhailemaan joitakin tutkintoja. Näin hänet eräässä tilaisuudessa hännystakki yllä.

Jumala yleensä varjelkoon Marttiamme hännystakeista, mutta tämä ei edes istunut mallikelpoisesti, pönkötti niskassa — ja housut liian pitkät, sinä voit kuvitella! Mutta ei siinä kyllin. Lisäksi hän puhellessa jonkun akateemisen mahtimiehen kanssa, joka nähtävästi oli likinäköinen ja pyrki senvuoksi aivan Martin nenän alle, nolon kömpelösti kumarrellen peräytyi tämän tieltä — jaa ainakin sata askelta. Ajatella jotakin semmoista! Mies käy puskevan sonnin sarviin ja kääntää sen pään nurin — olen itse nähnyt Martin niin tekevän, mutta peräytyy jonkun pienen, keltaisen, laihan silmälasiherran tieltä! Ei ja ei ja ei! Ennen vaikka perunankuorijaksi ja tiskaajaksi, kuin nähdä Marttia sellaisessa alennustilassa.

Sain — vaikka tosin suurilla ponnistuksilla — hänet luopumaan kaikista tutkintoaikeistaan, jonka jälkeen hän alkoi tuota tavallista myhäilyään. Se merkitsi, että hän oli minun tietämättäni kääntynyt isänsä puoleen tuossa perintöasiassa ja että hän oli oikeastaan itsekin tyytyväinen tähän uuteen vastoinkäymiseensä lukutiellä, sillä hän ei syvimmässään rakasta "kursseja", niinkuin jo tiedät.

Mamma sanoo aina; millä me elämme? Mutta voiko eläminen tulla vaikeammaksi sen vuoksi että ihmiset muuttavat asumaan saman katon alle? Eikö yhteisen talouden päinvastoin pitäisi tehdä heidän elämäänsä halvemmaksi? Martti elää millä tähänkin asti, mammalla on vielä jonkunverran erikoisomaisuutta, josta tulee paljon apua, ja minä taas en voi olla laiska, niinkuin sinä hyvin tiedät. Minä olen keksinyt paljon kaikellaista, millä aijon ruveta ansaitsemaan. Se tulee olemaan ihanaa!

Voi sinä Hilja rakas! Sano minulle, kuinka voi olla mahdollista, että Martille ja minulle, siis aivan tavallisille ihmisille, koituu niin tavaton (ruots, vanlig — ovanlig) elämänonni? Sillä onhan Martti ihan tavallinen, jokapäiväinen ihminen. Ei hän ole mikään diplomaatti, ei taiteilija, ei kirjailija. Hän osaa vain mainiosti veistää piilukirveellä tuoretta männynkylkeä (mikä ihana pihkan lemu, mitä maukkaita, hurmaavia lastuja)! Ja että myöskään minä en ole mitenkään tavaton, vaan kaikkein tavallisin, jopa allekin tavallisen, sen sinä hyvin tiedät, sinä, joka olet opettanut minua niin monta vuotta saamatta minusta mitään kalua. No niin, toteamme siis, että olemme molemmat tuiki tavalliset ihmiset, Martti ja minä. Mutta kuinka on silloin selitettävissä, sano minulle kuinka on ollenkaan mahdollista, että me saamme elää niin tavatonta onnen elämää, sellaista, jota ei vielä yksikään muu maailmassa ole elänyt ja josta en luulisi kellään ainakaan nykyisistä ihmisistä olevan kaukaisintakaan aavistusta (sillä jos olisi, niin maailma olisi täynnä tämän onnen ylistystä, kaikki kirjailijat siitä vain laulaisivat, kaikki taiteilijat sitä esittäisivät, mutta nyt ei esitä kukaan, ja minulla ei ole mitään sanoja sen äärettömyyden kuvaamiseksi). Kuinka se on mahdollista, sano!

Sinun täytyy saapua pian takaisin Suomeen ja välttämättä tulla meille, kun saamme rakennuksen harjan alle. Silloin vietämme juhlan ja minä ripustan seppeleitä kaikkiin nurkkiin ja korotuksiin. Koeta nyt rakas Hilja ilahuttaa meitä laittautumalla siksi tänne.

Et muuten tuntisi minua, jos nyt näkisit, vaan menisit tervehtimättä ohitse, niin koruttomaksi olen tullut puvussani ja kampauksessanikin. Syynä tämmöiseen muutokseen ei ole varojen puute, sitä et saa kuvitella! Niin köyhiä emme sentään ole, ja jos tässä asiassa Martin tahtoa noudattaisin, saisin käydä vaikka majavan nahoissa ja purppuroissa. Ei, syy on tämmöinen. Tavallisuuksieni joukossa (ruots. bland mina banaliteter) on kaikkein tavallisin tuo tavallisten naisten tavallisin ominaisuus, viehättämisen halu, senkin sinä tiedät mainiosti. Mutta erittäinkin Martin suhteen on tämä ominaisuuteni kaiken aikaa pyrkinyt puhkeamaan täyteen kukoistukseen. Toivon joskus voivani selittää sinulle paremmin kuin voin tehdä näin kirjeessä, miksi tämä asia on juuri Martin suhteen minulle semmoiseksi elämänkysymykseksi muodostunut. Siihen kärjistyvät kaikki minun pyrkimykseni ja sisälliset kamppailuni. Sinun tarvitsee vain ajatella tuota valaamme, josta olen sinulle niin usein kertonut ja joka meidät niin ihmeellisellä tavalla on yhdistänyt ja yhä vieläkin yhdistää. Mutta ylimalkaankin puhuen, niin pitäähän sinun myöntää, että jos katsoo meihin naisiin noin ikäänkuin yläpuoleltamme, niin syntyy ehdottomasti kysymys, miksi me verrattuina miespuolisiin käymme ylen koristeltuina. Se on ikuinen tapa, mutta miksi se on tullut tavaksi, ellei juuri meille ominaisesta viehättämishalusta? Siis jos ymmärrän tämän asian ja olen juurruttanut itsestäni viehättämishalun, voit niinkin päin ymmärtää, että minä myös olen ruvennut äärimmäisen koruttomaksi. Kauniiksi kehuttua kampaustani oli todella vähän vaikea pudottaa alas, mutta nyt on kuin onkin niskassani useimmiten vain palmikko.

Martti oli vihanen vain niin kauan kuin luuli että minä noudatan koruttomuutta säästäväisyydestä. Mutta kaiketi hän on nyt älynnyt oikean syyn, koskapa hänen myhäilynsä, joka hänelle niin sopii, on käynyt alituiseksi. Ihmeellinen ristiriita on syntynyt vain siitä, että kaikki yhdestä suusta toitottavat minulle kuinka mainiosti muka palmikko sopii minulle. Toiset väittävät, että minä sillä koketeeraan. Herrain ällistely on todella käynyt entistä suuremmaksi, mutta enhän minä nyt voi ruveta keksimään suorastaan rumentaviakaan pukuja ja kampauksia. Olen sellainen kuin olen.

Sanon vaan sinulle, että Marttini pysyy Marttina kaikesta koruttomuudestani huolimatta tai — ehkä juuri sentähden. Ja siihenpä koko onneni sisältyykin. Ei, ei, ei se siihen yksistään sisälly. Voi rakas Hilja, tämä kaikki on yläpuolella minun sanavarastoani ja selittelykykyäni! Maa on paratiisi.

No niin, minä en kuitenkaan voi puhua muusta kuin Martista ja Martista, vieläpä löytämättä lähimainkaan oikeita sanoja ajatusteni ja tunteitteni ilmaisemiseksi. On parasta että lopetan tämän kirjeen ja jään odottamaan tilaisuutta suulliseen ajatusten vaihtoon. Tulethan sinä meille harjaisia viettämään? Kirjoita heti ja anna minun tietää tuletko.

Sinun tehtäväksesi annamme muuten nimen keksimisen talollemme. Sen voit juhlallisesti ilmaista meille kun tulet, ja me kiipeemme telineitä myöten harjalle hurraata huutamaan. Siis tulet!

Sinun — — —

2.

(Noin puolen vuoden kuluttua, keväällä).

Hilja rakkaani!

Tietysti vastasit, ettet voi saapua. Minun olisi pitänyt se arvata. Sinä et tietenkään voi pitää pyyntöni täyttämistä niin tärkeänä kuin se minusta tuntuu.

Vaikka toiselta puolen saattaa sanoa, että se oli tavallaan onni onnettomuudessa. Kun olin saanut kaikki seppeleet paikoilleen ja joku lippukin liehui telineriukujen päässä, alkoi näet sataa taivaan täydeltä. Työmiehet juoksivat katoksien alle, minne mikin kerkesi, ja kun sade näytti aikovan pitkälliseksi menivät kahvit juotuaan koteihinsa. Kylläpä oli toista nämä harjaiset kuin olimme kuvitelleet! Siinä se seisoi rakennuksemme, tuoreet salvokset sateessa kellastuvina ja yhä ihanasti pihkalta lemuavina, sade ropisee ja tanssii tiilipinoja peittävällä asfaltilla, vesi vuotaa kimmoten terveiden tukkien öljyisiltä pinnoilta. Läpimärät liput ovat värinsä muuttaneet ja riippuvat liikahtamatta, noloina tangoissansa. Seppeleet ylimpänä näyttävät tarpeettomilta, tummilta pyörylöiltä. Ja sinun olisi varmaan ollut ikävä tässä sateessa.

Sillä eihän voi vaatia, että sade tai muu epäonnistuminen ketään ilahuttaa, saati tekee onnelliseksi, niinkuin se teki Martin ja minut.

Mekin olimme kiirehtineet rankkasadetta pakoon ja jouduimme väliaikaisesti rakettuun pieneen vajaan, josta katselimme rajuilman leikkiä uutistalomme telineillä ja lastukoissa. Heräsimme siihen, että molemmat ihan samaa katselimme, ja rupesimme nauramaan.

Huomasimme, että me olimme nyt ensikertaa kahden kesken tällä rakennuspaikalla; aina oli ennen ollut työmiehiä ja muuta väkeä, kun minä olin sattunut olemaan. Kaikki rupesi näyttämään ihan toisenlaiselta ja saattoi vapaasti antautua hauskoihin lapsellisuuksiin, joita ei muulloin kehdannut näkijäin tähden.

Otimme sateenvarjot ja menimme "timruulle", niinkuin Martti rakennustamme kutsui. Siellä harppasimme vasalta vasalle ja katselimme seiniä. Oikein piti oudokselta silitellä noita sileiksi piiluttuja pintoja, kun ajatteli että nuo nyt ovat vastaisen kotimme muureja ja kukaties mitä tuossakin ja tuossa tulee olemaan, ehkä joku piironki tai sohva, ja tuossa ehkä vanha pianomme, (joka on vielä säilynyt katastroofista). Kävimme jokaisessa huoneessa ja kuvittelimme jokaisen nurkan ja joka sopukan mitä missäkin tulee vastaisuudessa olemaan, enkä tiedä kumpiko meistä oli innostuneempi. Matot, taulut, jokaisen tuolin asento — kaikki on mielikuvituksessani valmiina, Martin huoneen sisustamiseen panen kaiken minussa olevan kykyni ja makuni, — siitä on tuleva jotain hienoa, sen voit jo nyt uskoa. Voiko tämän hauskemmin viettää harjaisia, sano!

Sateenvarjosta huolimatta olimme vihdoin melkein läpimärät ja menimme taloon, missä Martilla on huone, ja siellä joimme kahden kahvia, yhä vielä ikkunastakin katsellen rakennustamme ja suunnitellen nyt vastaista puutarhaamme. Martilla on tietysti mielessä kaikenlaiset vesijohtolaitokset (sillä hän sanoo kasvullisuuden riippuvan pääasiassa kastelusta), mutta minä ajattelin enemmän vain kyökkitarhaa ja kukkapenkkiä, joista olen jo aika paljon lukenut kaikenlaisia kirjoja, muun muassa Vartiaisen Käytännöllisen Maanviljelysopin — suomeksi.

Kaiken herttaisuutensa ohella oli Martti lopulla kuitenkin vähän omituinen; ehkä hän ei voi oikein hyvin, vaikkei tahdo sitä minulle tunnustaa, ajattelin. Kun iltapäivällä alkoi jo vähän hämärtää ja minun piti lähteä liikkeelle, että ennättäisin junaan, huomasin selvästi, että hän oli koko lailla kalpea. Sitäpaitsi olin pannut merkille, että hän ikäänkuin tahtoi sanoa jotain minulle, mutta ei sittenkään sanonut. Kerran hän otti minua kädestä. Minä luulin hänen jättävän hyvästiä minulle ja pudistin hänen kättänsä, mutta hän vain huokasi. "Mikä sinun on?" mitä aijoit sanoa. — Silloin hän tuli iloiseksi ikäänkuin juuri siitä että minä en ymmärtänyt häntä ja sanoi: "Ei mitään, minä hassuttelin." Eikö se merkitse jag fånades? Mitä ihmettä hän sillä lienee tarkoittanut? ajattelin lakkaamatta kun matkustin kotiin. Enkä tiedä kuinka veri äkkiä töytäsi päähäni ja minulle oli selviävinään mitä hän oli tarkoittanut. Ehkä että: miksi matkustat, jää tänne, emmekö ole naimisissa, tässä on meillä huone… Ajattelen: entäpä jos Martti onkin samassa tilassa kuin minä, nimittäin että toveruusvalan pitäminen ei antaudukaan hänelle noin vain luonnostaan — kuten olin aina hänen suhteensa otaksunut, vaan että hänkin… Voi miten rintani tästä ajatuksesta riehahti! Mitkä uudet ihmeet täyttivätkään sydämeni!

Ja kuitenkin täytyy sanoa sinulle, että katkeruus sen johdosta etten ollut ymmärtänyt Martin tarkoitusta oli vain aivan ensimäinen, lyhyen hetken kestävä tunne. Sillä todistihan minulle tuo ihmeellinen luonnonvoimainen, koko olentoni järkyttävä hurma, minkä ajatus oli minussa kotimatkalla herättänyt, että jos olisin kohta ymmärtänyt Martin, niin jumala ties kuinka olisi käynyt. Ja taas jos olisi käynyt niinkuin oli luultavinta, niin kuinka olisinkaan itseäni soimannut ja syyttänyt! Sillä jos ylimalkaan oli perää siinä että Marttikin …. niin ainakin oli vielä ilmeisempää että hän taisteli semmoista vastaan. Ja silloin olisin minä ollut syypää hänen tappiolle joutumiseensa.

Etpä sentään usko kuinka vaikeasti ja vähitellen saavutin jälleen tasapainoni ja pääsin ajatuksista, jotka olivat hakevinaan ja löytävinään iloa jostain muualta kuin toveruutemme säilymisestä. Tähän tasapainoon auttoi minua tunnustaakseni se, että aloin epäillä koko silloisen otaksumiseni todenperäisyyttä. Ehkä Martti olikin tahtonut sanoa jotain aivan, aivan toista. Ainakin oli hän ensi kerralla tavatessamme rauhallinen kuin kala, vieläpä niinkuin voi kuvitella kalojen olevan talvella, Jäämeren kylmässä vedessä, syvällä pohjassa. — Vihoittelenko minä?

Älä usko minun vihoittelevan. Ellen todella olisi entisessä tasapainossa, en kirjoittaisi sinulle näistä asioista. Mutta minä olen todella tasapainossa jälleen. Toveruutemme on entisellään ja minun iloni siitä, etten ole suistanut onneamme tuntemattomille väylille, etten ole muuttanut sen luonnetta enkä mitään särkenyt, on ylimmillään! Kuitenkin on kaikki minun kallionlujan Marttini ansiota.

Ja taas minä kirjoitan sinulle vain itsestäni ja itsestäni. Oikein minua hävettää. Miksi et sinä kirjoittele minulle ulkomaan vaikutelmistasi, vaan sinäkin yllytät minua vain itsestäni puhumaan, ikäänkuin ei tärkeämpiä luettavia voisi kellään olla!

Ensi kirjeessä koetan korjata ajattelemattomuuteni.

Jöijesi.

3.

(Saman kesän aikana.)

Hurraa!!!

Rakennuksemme on valmis! Kuuletko, valmis, valmis!

Voi jospa näkisit sen, tai jospa osaisin tähän sen sinulle piirustaa antamatta kuvittelullesi väärää pohjaa!

Mitkä upeat huoneet! Mitkä kodikkaat seinät, mitkä valkeat lattialaudat, mitkä turvalliset kattopalkit! Ja ulkoa katsoen mikä ihana taitekatto punaisine suippopäreinensä! Mitkä leveät räystäiden siimestämät ja kukkia pyytävät nukkekaappi-ikkunat pikkuisine ruutuinensa! Mitkä verannat, mitkä varjoisat sopukat, mitkä loivat raput!

Viimeistely oli minulle täydellinen yllätys.

Martti voisi tulla arkkitehtinä miljoonain omistajaksi!

Mutta kohta saat rakennuksestamme valokuvan.

Kultaseni, miksi et sittenkään kirjoita mitään itsestäsi, vaan yhä minusta. Ja nyt vielä tahdot minulta tietää mitä onni on. Kylläpä vaadit mahdottomia. En ole koskaan sitä ajatellut, olen sen vain tuntenut. Senvuoksi, jos minun pitäisi sanoa mitä onni on, niin se olisi samaa kuin jos pitäisi ottaa sydän ulos itsestäni ja näyttää se sinulle.

Pitää siis koettaa sanoa vain miltä minusta tuntuu. Ai, ai, kuinka se on vaikeata. Mitä ikinä ajattelenkaan sanoa niin kaikki näyttää ihan hullulta, ja semmoiselta kuin että olisi parempi jos en ollenkaan sanoisi. Juuri kun luulen saavani jostakin sanasta kiinni, joka muka kuvaa onneamme, niin tämä jo liihoitteleekin suurena ja kuvaamattomana ihan toisaalla.

Kyllä on todella harmillista että niin suurta asiaa ei voi sinnepäinkään toiselle selittää! Onni ei taida olla sitä, että minun on hauska tai muuten hyvä ollakseni, tuo on jotain erikseen, korkeintaan jotain pikku onnea tai onnen varjoa. Mutta oikea, suuri onni on aina yhdessä toisen kanssa. Näetkö nyt, aloin muka omin sanoin puhua onnesta, mutta teenkin sen lainasanoilla: Martti sanoo aina, että onni alkaa kun häviää rajat sinän ja minän välillä. Hän sanoo, että ehkä elämän jälkeen rajat häviävät kaikkien välillä ja silloin kaikki saavat tietää mitä onni on. Tuota en voi kuitenkaan minä sydämelläni tuntea, ne ovat minulle vain sanoja. Sitävastoin koko sydämelläni tunnen todeksi, että onni on rajain häviäminen minun ja Martin väliltä. Miksi kaikkiin ihmisiin eli koko maailmaan ei tunne samaa rajain häviämistä, sitä en tiedä. Varmaan on jotain esteitä. Ehkä ne esteet ovat tunteissa. Ehkä siksi, että on aina jotain mikä vieraassa ei miellytä, tai että me ylimalkaan aina tuomitsemme. Mutta Martin ja minun välilläni ei ole mitään mikä meitä ei miellyttäisi tai jota toisessa tuomitsisimme. Hän on oikeassa, se on onni meidän välillämme, ja lisään omasta puolestani, etten voi kuvitella tämän onnen voivan enää kasvaa, eipä edes vaikka rajat häviäisivät koko maailman ja minun väliltäni. Etkö itse opettanut minulle, että ääretöntä ei voi suuremmaksi tehdä?

Ajatteles kun mamma ei voikaan vielä nyt muuttaa, hänen jalkansa ovat turvoksissa ja hänen täytyy suorittaa lääkärin määräämä kylpyjakso, joka ei kuulu voivan tapahtua muualla kuin jossain kylpylaitoksessa. Toivokaamme vain että loppukesä tulee siihen sopivaksi säittensä puolesta.

Nyt rakas Hilja minulla on esitettävänä sinulle pyyntö, johon alun pitäen rukoilen sinua olemaan lähettämättä kieltävää vastausta! Lujan ystävyytemme nimessä ja ennenkun luet etemmäs, lupaa minulle hiljaisessa mielessäsi, sulje silmäsi hetkeksi ja lupaa ajatuksissasi, että täytät pyyntöni olipa se mikä tahansa, sillä se ei ole mahdoton sinun täyttää, se on helppo, mutta minulle kaikki kaikessa.

Kirjeestäsi päättäen sinun fennomaanisi ovat jo tulossa kotiin päin, ja kuule nyt pyyntöni, pyhästi luvattuasi avaa jälleen silmäsi ja lue:

Sinun täytyy saapua meille elokuun 15 päiväksi, jolloin olemme päättäneet pitää taloontuliaiset.

Sinun täytyy tulla mamman asemasta, ymmärrätkö, täytyy! Kovin noloa meidän olisikin sinne kahden muuttaa, koska koko rakennus on oikeastaan juuri mamman tähden rakennettu.

Sinulle järjestän mammalle aijotun huoneen puutarhanpuoleisessa nurkassa ja siinä saat elää kunnes mamma palaa Naantalista. Voi kuinka paljon meillä tulee olemaan puhumista! Ja silloin et ainakaan pääse kertomasta ulkomaillaoloasi alusta loppuun; erittäin haluan kuulla vaikutelmiasi Italiasta, joka minua niin sanomattomasti viehätti siellä ollessamme. Olin vain niin tyhmä silloin, etten osannut tarpeeksi katsella ja kuunnella ja mieleeni painaa, ja nyt tahtoisin sinun kauttasi ikäänkuin uudistaa kaiken. Mutta vielä minun täytyy saada käyttää suoraan apuasikin, sillä en olisi itsekään uskonut missä määrin kaipaan neuvoja tämmöisissä järjestämis- ja sisustamisasioissa. Ajatella että sinä olisit luonani ja että me yhdessä saisimme puuhata, keksiä, sovitella, asetella … se on kovin houkuttelevaa. Vaikka minulla kyllä onkin salainen aavistus että sinä täytät pyyntöni todella sanan mukaisesti tulemalla vasta juuri 15 päivänä ja että minä siis saan järjestää kaikki parhaan ymmärrykseni mukaan yksin.

Mutta tulekin sitten varmaan!!!

Voisi näyttää että minä tahdon sinua tänne yksinomaan sen suuren avun tai ilon vuoksi, joka minulle tulostasi olisi. Mutta rakas Hilja, ymmärrä, etten rukoile sinua yksistään hauskuuden vuoksi.

Lieneekö koko maailmassa ketään, joka olisi toiselle niin avomielinen kuin minä sinulle? Minä rukoilen sinua itseni vuoksi. Tai jos ymmärrät paremmin, oman heikkouteni, huonouteni vuoksi. Sen varman kokemukseni vuoksi, että kun ihmeet heräävät sydämessäni, minä en voi toimia muuten kuin niiden viemänä. Olin kaiken aikaa kuvitellut, että mamma muuttaa todellakin meidän kanssamme, mutta kun asiat sitten kääntyivät tämmöisiksi, niin — on yhä useammin hetkiä, jolloin tunnen jälleen olevani tasapainosta poissa ja pelkään itseäni.

Nyt sinä ymmärrät, nyt ei voi enää selvemmin sanoa, nyt jo sivullinenkin näkisi läpitseni. Sentähden älä näytä tätä kirjettä kellekään, melkein polta se. Rakkahin Hiljani, mitähän sinäkin minusta ajattelet? Sen vain tiedän, että sinä tämän kirjeen luettuasi tulet luokseni.

Jöijesi.

LUONNON HÄÄT.

Sattui todella niin, että minä olin isäntäväkeni kanssa kotimatkalla ulkomailta. Meidän oli viivyttävä Innsbruckissa odottamassa toisten perheenjäsenten sinne saapumista, jotta sitten läksisimme yhdessä pohjoista kohti.

Ja vähän kiirehtimällä muiden edelle eli lähtemällä Lybekistä laivavuoroa ennen todella saatoinkin ehtiä Suomeen Jöijen määräämäksi ajaksi. Saavuin elokuun 15 päivän iltapuolella heidän asemalleen, josta piti olla 16 kilometriä "rakennukselle".

Vastassani oli talonpoikaiset vieterirattaat, hyvä hevonen ja hauska ruotsalainen kyytipoika, niin pieni, että hänen piti olkansa takaa rynnistää alasvaluneet siiat paikoilleen, ja irroittuneen tampin kiinnittämisessä toimia miltei päänsä yläpuolelta. Poika sanoi odottaneensa minua jo päiväjunasta saakka ja valitti kadottaneensa rattailta kukat, jotka olivat mukaan lähetetyt. Vasta matkalla ollessa löysin heinien seasta kimpun oivallisia, aivan rutistuneita ja likaantuneita ruusuja, joita pojan aikamieheltä lainatut pitkävartiset olivat kai pitäneet asianomaisessa paineessa.

Mutta ruusut eivät silti olleet minulle vähemmän puhuvia.

Ne kertoivat ensiksikin, että Jöijeni oli siis nyt jo täksi ensimäiseksi kesäksi huolehtinut itselleen ruusupensaita, seikka, joka omituisen suloisesti kiehtoi mieleni, koska minä en milloinkaan tahallisilla herätyksilläni ollut onnistunut istuttamaan häneen minkäänlaista harrastusta moisiin mullallisiin toimiin, ja nyt rupesin ajattelemaan, että ehkä siemeneni olivat sittenkin itäneet. Kaikki iti hänen suuressa onnessansa. Kuvittelin itselleni aivan selväksi, miten ihanilta hänen ruusupensaansa näyttivät noiden leveiden "nukkekaappi-ikkunain" alla ja iloitsin saavani jonkun kuukauden aikana ottaa osaa ehkä pieniin puutarhatöihinkin.

Toiseksi herättivät samaiset ruusut minussa kokonaisen sarjan kysymyksiä, joita en ennen ollut ottanut ratkaistakseni ja jotka nyt sitä suuremmalla elolla vaativat johonkin tulokseen pääsemistä. Ruusun vaalea puna on lemmen väri ja kohta kun kukat näin, erittäinkin nuo turmeltumattomat nuput, jotka olivat litistykseltä säilyneet, sain elävän tuntumuksen Jöijeni palavasta rakkaudesta Marttiinsa. Matkan varrella minä vielä kertaalleen koetin tehdä itselleni täyden selvän oikeasta syystä, miksi Jöije minua luoksensa vaati.

Saattoihan kirjeistä päättää, että aivan niin kuin minä syrjäisenä olin ollut epätietoinen Martin tunteiden laadusta eli siitä, oliko hän rakastunut Jöijeen vai ei, samoin oli itse Jöijekin asiasta kahden vaiheilla. Tämä tuntui minusta niin ihmeelliseltä, etten tiennyt miten päin sitä pitäisi ajatellakaan, ja kyllä minun täytyi ainakin tähän mennessä myöntää, että heidän keskinäinen suhteensa oli todella "jotain erikoista, jota ei vielä milloinkaan ole ollut". Mitä se "toveruus" oli, jonka nimessä mentiin naimisiin ja rakennettiin yhteinen koti, se oli toki arvoitusta kekseliäämmillekin päille kuin minun. Jöijen suhteen saatoin asian jotakuinkin ymmärtää, sillä olihan Jöije jo kauan sitten sekä silmin nähtävästi että nyt omien tunnustustensakin mukaan rakastunut Marttiin aivan tavallisella, meille kuolevaisille tutulla tavalla, joten naimisiin meneminen ja oma koti saattoi häneen nähden kyllä esiintyä luonnollisena ja hänen onneaan suurentavana. Mutta Marttiin nähden oli asia kokonaan toinen: Jos hän oli rakastunut, niin mistä tuo pidättyväisyys? Valako? En usko. Vala on vain jokin puoleksi lapsellinen päähänpisto, mutta tässä täytyi olla vaikuttamassa ilmeinen periaate, joka tosin teki asian minulle vieläkin vähemmin käsitettäväksi. Mikään huviretkellä vannottu vala ei voi riittää määräämään niin eriskummaista menettelytapaa ja hallitsemaan ihmisen luonnonvoimaista taipumusta. Mutta mikä oli silloin tuo periaate ja mistä ammennettiin voimaa sen toteuttamiseksi? Mistä ja minkä vuoksi? Minun täytyi ajatuksistani kokonaan hylätä tuo rakastumisen vaihtoehto. Semmoinen ihminen on mahdoton. Ja jäljellä oli siis ajatella, että Martti ei ollut Jöijeen sukupuolisesti rakastunut.

Mutta tuliko asia silloin helpommin ymmärrettäväksi? Mitä oli silloin tuo "toveruus", joka antoi hänelle uskallusta vihityttää itsensä Jöijeen ja panemaan perintöosansa yhteiseen rakennukseen, joka sitäpaitsi näytti olevan paroonittarelle omistettu? Ja mikä vihdoin oli perustuksena siihen "onneen", joka Martille aivan yhtäpaljon kuin Jöijellekin oli niin ominainen? Eihän toveruus kahden samaa sukupuolta olevan välillä voinut tehdä ihmisiä yhtä onnellisiksi. Oliko siis sittenkin "rajain hävittäminen sinän ja minän väliltä" mahdollinen vain naistoverin kanssa, Martti hoi?!

Tähän viimeiseen ajatukseen minä lopullisesti pysähdyin. Kysymyksen olin tehnyt itselleni ensin vain hieno iva mielessä, mutta tarkemmin ajateltuani alkoi näyttää, että kenties juuri näin olikin. Ehkä naisen sulo, ehkä sukupuolten välillä vallitseva vetovoima, joka tavallisissa tapauksissa saa aikaan kahden ihmisen muuttumisen "yhdeksi lihaksi", niinkuin raamatussa sanotaan, poistaa esteet myöskin sielulliselta yhdeksi yhtymiseltä, ja ehkä se tässä erikoisessa tapauksessa sellaiseen tulokseen vei senvuoksi, että se "valan" tähden oli viemättä ja hukuttamatta heitä pelkkään ruumiilliseen yhtymiseen. En tiennyt mitä tämmöisestäkään vaihtoehdosta oikein ajatella. Epäselväksi jäi kaikissa tapauksissa, miksi tuo sielullinen yhteys, joka oli syntynyt moisesta "esteettömyydestä", ei johtanut ruumiilliseen yhtymiseen, (minulle oli tunnettua, etteivät he olleet esimerkiksi milloinkaan edes suudelleet toisiansa). Jöijen kirjeessänsä lausuma arvelu, että Martti kenties taisteli kaikkea sellaista vetovoimaa vastaan, oli kuten jo sanoin minulle käsittämätön, koska en voinut ymmärtää sellaisen taistelun sisällistä vaikutinta. Ja kuitenkin saatoin vielä vähemmin käsittää, että Martilla ei olisi ollut mitään ruumiillista vetovoimaa Jöijeen.

Mitä siis Martti oikeastaan oli?

Jos ajattelee Marttia, tuota arvoitusten arvoitusta, niin täytyy sanoa, että hän vaikutti minuun suorastaan umpimieliseltä. Jöije puhui aina ihastuneena hänen avomielisyydestään, mutta ainakin muille oli tämä avomielisyys tuntematonta. Ehkä hän oli avomielinen virheittensä tunnustamisessa, kaikellaisten pikku vaikutinten paljastamisessa ja tunteittensa erittelyssä, mutta pääasiassa hän oli kuin olikin umpimielinen, tältäkin puolelta siis ilmaisten heimonsa tunnus-ominaisuuden. Olkoon että hän oli valmis ilmaisemaan jokapäiväisen elämänsä vaikuttimia, pääsuunnan vaikuttimesta ei ollut syrjäisellä aavistustakaan, ydin oli peitossa. Eikä näkynyt Jöijelläkään olleen siihen pääsyä, sillä muuten hän olisi kyllä tiennyt, "oliko Martti rakastunut vai ei", ja "taisteliko Martti vai ei". Olisi kuitenkin, luullut, että jos rajat minän ja sinän väliltä ovat poistetut, niin juuri ydin on toiselle avoin.

Näitä miettiessäni olin aivan huomaamattani ruvennut ajaa täryytellessäni ajattelemaan, että kenties he eivät sittenkään olleet niin onnelliset kuin itse luulivat ja minulle vakuuttivat. Ehkä tuo omituinen epäselvyys vaivasi heitä, ehkä koko suhde oli liian jännitettyä ja luonnotonta, ehkä kaiken pohjalla olikin joku salainen tuska, sairaaloisuutta kypsyttävä tyydyttämättömyys, joka onnen asemasta puhkee valloilleen, kun he nyt joutuvat saman katon alle. Ja tähän yhtyivät vielä epäilykseni heidän vastaisen toimeentulonsa suhteen, joten minä aloin olla tavallisessa pessimistisessä mielentilassani. Sitäkin hartaammin toivoin pian pääseväni perille, että heidän näkemisensä taas torjuisi minusta aiheetonta mustuuttani.

Ilta olikin jo kovin pimennyt. Tietä tuskin erotti hevosen pään ylitse ja oheiset puut sulivat yhtenäiseksi mustaksi seinäksi.

Aukealle tultuamme oli hiukan valoisampaa, niin että näki pellonsarkoja ja erotti kylien seudut. Taivas oli sakeain pilvien peitossa, pimeänä kaikkialta muualta paitsi siltä ilmansuunnalta minnepäin me ajoimme. Sieltä päin ruskotti omituinen puna.

Minä sanoin pienelle kyytimiehelleni, että tuopa näyttää olevan tulipalo.

Poika alkoi hoputella hevostaan ja ilmaisi tulipalon todella olevan heidän kylässään.

Kysyin ihmeissäni miten hän taisi sen niin varmaan tietää.

Silloin kertoi esi-isäinsä vakaa jälkeläinen, asiallisesti ja hätiköimättä, että juuri ennen junan tuloa oli telefonineiti soittanut asiasta asemalle pyytäen ruiskua, joka oli myöskin jo lähetetty. Bolstaan paras hevonen oli pantu vetämään ja pehtori oli itse…

Minä keskeytin levottomana pojan selostukset:

— Oliko tietoa mikä siellä paloi? kysyin.

Poika ei näyttänyt ensin osaavan tehdä asiasta tiliä, mutta arveli sitten, että palavaa taloa sanottiin "maisterin villaksi".

Kapasin käteeni ohjakset: entä jos he sanovat Marttia maisteriksi!

— Sekö villa se on, joka tänä kesänä on rakennettu, senkö suomalaisen maisterin?

— Just, sanoi poika.

Sydämeni oli pakahtua. Temmoin ohjista minkä jaksoin joutuakseni apuun. Ehkä palamassa oli vain joku osa rakennuksesta, ehkä saattoi vielä paljon pelastaa? Vai oliko jo kaikki raunioina? Kammottava kuva nousi mieleeni, jota turhaan koetin poistaa rauhoittavasti puhuttelemalla itseäni.

Puna oli vähitellen noussut ylimmilleen vallaten puolet taivaasta ja kohoten melkein päämme päälle. Keskuksessa se oli hehkuvinta ja pahaa ennustaen teki milloin sammumista milloin lehahteli entistä yhä hurjempaan loimuun, mutta tie kääntyi jälleen metsikköön ja palopunan saattoi nähdä nyt vain puitten latvain päältä.

Hätäni huomattuaan poika otti ohjat käteensä ja pysäytti hevosen. Hän kiipesi rattailta ja kohta kuulin jotakin risujen ritinää alhaalta. Viivytys tuntui minusta loppumattomalta, mutta vihdoin pieni mies ilmestyi tien ohesta pihlajainen piiska kädessään. Ja minun oli pian myöntäminen, että minkä olimme ajassa kadottaneet, tuli piiskan avulla monin kerroin korvatuksi.

Hevonen hurahti mäen päälle ja kamala näky avautui jälleen eteeni, nyt vieläkin kaameampana. Tulen ahjosta syöksyivät hirvittävät kipinäpilvet ilmoihin.

Mutta minä muutan tässä kohden kirjoitustapani. Jätän sikseen kaiken sen hädän, tuskan, kauhistuksen, mikä rinnassani sillä hetkellä riehui, en kuvaa sitä noloa pettymyksen tunnetta, joka saattoi minut äänekkääseen voihkimiseen sortumaan, kun jyrkkää mäkeä laskeutuessamme mieleeni muistui että olin tuomassa myöskin nimeä heidän rakennuksellensa ja ristineeni sen "Onnelaksi". Siinäpä nyt hajosi heidän onnensa kuin tuhka tuuleen. Olkoon sinänsä myös minun kapinalliset tunteeni, kapinalliset kohtaloa ja itse taivastakin vastaan, joka tällä hetkellä tuntui kuin kukistuneen alas kaikkivaltiaalta johtaja-asemaltaan mataloiksi mustiksi pilviksi, sillaikaa kuin helvetti riehui punaisena valkeana, kipunasavuja syydellen ja pirullisilla loimukielillänsä taivaiden lakea nuollen. Kaikki tuo jääköön minulta, ikuisiksi hautautukoot kohtaloa kiroovat hätähuutoni, niinkuin sieluni ei olisi milloinkaan niiden ääntä todistanut.

Otan toisen tunnesävyn. Kuvaan näkyni sellaisena kuin se vuosikausien kuluessa vähitellen mielessäni muodostui ja sieluuni painautui. Toiset ovat silloin sanani, toinen tunnelmani, mieleni toisissa vireissä.

Niinkuin kaameimmissakin yöllisissä paloissa on aina myös jotakin ylevän komeaa, niin tässäkin hirvittävässä näyssä alkoi aikain vieriessä kiinnittää mieltäni sen mahdoton kauneus. Enhän minä tuona kauhun hetkenä voinut mitään sellaisia havaintoja tajuisesti tuntea, mutta nyt olen näkevinäni pelkkää kauneutta.

Kaunista oli, kun lähemmäksi päästyämme mutta minkään äänien vielä palopaikalta kuulumatta vanhat männyt seisoivat hiljaisuudessa molemmin puolin tietä, karahkaiset oksat voimakkaan punan valaisemina, takanansa pilvien pimeys. Kaunista oli lyhyeksi kalvetun nurmen ja sen kivien tasaisen punertava sileys, kaunista tien valaistu mutkittelu ja aidanseipäiden tarkka pimeästä piirtäytyminen, kaunista koko luonnon liikkumaton, äänetön harras sinnepäin kääntyminen, niinkuin olisivat männyt katsoneet iki Luojansa ihmetöitä, arvostelematta, nöyrässä hartaudessa kunnioittaen pyhää välttämättömyyttä.

Mutta kaunista oli erittäinkin itse palo, savuineen, kipinöineen, pilviä tavoittavine liekkinensä, hävittävä, tuhoisa, roiskuva valkea ihmiskohtaloita luovassa majesteettiudessaan, joka otti ihmisiltä elämän johdon ja heidän intoiluansa rajoittaen teki elämästä jälleen sen mitä se on. Oh, olinhan näkevinäni nukkekaapin pikku ruutujen hetken aikaa helottavan liekkien valkeassa hehkussa! Nyt ne jo sulivat ja hävisivät!

Liikuttavaa ja kaunista, kyyneliin asti kaunista, nyt vuosien kuluttua, kun tietää rakennuksen paikan olevan taas jo sileänä nurmena, nähdä mielessään ihmisten yrittävän sen pelastamista, nähdä heidän toivottomalla vimmalla ruiskuttavan vettä liekkien ahjoon ja elämän herran unohtaen päättömänä juoksevan sinne tänne käsiänsä huitoen ja tukkaansa revellen, ikäänkuin heidän ponnistuksistansa elämä voisi suuntaansa muuttaa ja he häviämästä estää sen, minkä palaminen on tuottava heille vuosikymmenien kyyneleitä ja menetetyn paratiisin suremista. Ihmisparat!

Sanon ihmisparat, sillä mistäpä he tietäisivät mitä elämän herra kulloinkin tarkoittaa ja tahtoo! He ehkä surevat, että palo tekee mahdottomaksi heidän haaveensa, ikipäiviksi sortaa maahan heidän unelmansa ihanista hääpäivistä, joita he väräjävin sydämin ovat valmistuneet viettämään kerran suurena tulevaisuutensa keväänä. Mutta eivät hädässään aavista, että koko roihu loimuaakin heidän lähestyneiden häittensä kunniaksi.

Katso pyhää liekkiä! Katso kuinka riemukkaasti se valaisee yön pimeyden keskipäivääkin valkeammaksi! Katso punaisen savun vyöryjä, jotka juhlallisina kattavat päänne! Katso kipunoita, jotka kultasateena kunnioittavat ylkää ja morsianta! Ja liekkejä, jotka taivaille kertovat kahden onnellisen yhtymästä!

Niin nyt, vuosien kuluttua kirjoitan, ja niin minulla on oikeuskin kirjoittaa. Mutta silloin!

En osaa sanoin kuvata hätääntynyttä tuskaani, kun näin Jöijen riehuvan liekkien keskellä, ottaen vastaan mitä sisällä olevat miehet hänelle heittivät. Luulin ensin hänen olevan niin hätäännyksissä, että oli kuin järkensä menettänyt, sillä minua tervehtimättä hän vain sanoi minulle muutamia katkonaisia sanoja, saamatta mitään ajatusta selväksi, ja riensi muuanne.

Ehdin vielä saada hätäisen kuvan eräästä huoneesta juuri ennenkun liekit senkin täyttivät ja välikatto romahti alas. Sinne sortuivat palavien hirsien alle kaikki Jöijen varustukset. Näin jäännöksiä seinätauluista, näin korkean, tutun kukkamaljakon, jossa oli kultaenkelit kupeilla ja omituinen punapaitainen kiinalainen kaunotar ompelustensa keskellä, vilahti silmissäni myöskin vanha kitarimme, jolla muinoin soittelimme. Ei epäilemistäkään, tuo oli juuri minulle aijottu huone, jonne Jöijeni oli nähtävästi kantanut kallismuistoisimmat kapineet. Arvaan kuinka hän oli edeltäpäin iloinnut minulle aijotuista yllätyksistänsä ja erikoisuuksia myöten harkinnut kaiken. Sinne hukkui savujen, tuhkan ja liekkien pätsiin!

Koetin minäkin jotain kantaa pois, en itsekään tiedä mitä se oli, sillä olin kadottanut en niin paljon yleisen myllerryksen ja savun vuoksi kuin kyyneleitteni häiritsemänä eteeni näkemisen mahdollisuudet. Veinpähän mitä käteeni sattui, laahasin voimaini takaa pois kuumasta ja savusta. Sillä jo viimeinenkin rakennuksen puoli oli niin liekkien vallassa, ettei sen läheisyydessä enää voinut olla, ja miehet lakkasivat ruiskuttamasta paloon, kääntyen valelemaan vain muita lähimpiä rakennuksia, niitä syttymästä suojellakseen.

Silloin kuulen Jöijen raikkaan naurun korvissani:

— Minne sinä tuota laahaat? Anna olla, ei sitä tarvita!

Ja kun alan silmiäni hieroa nähdäkseni jotakin, tunnen Jöijen puristuksen kaulassani, hänen suutelonsa, ja kuulen hänen hellät tervehdyksensä.

Nyt näen vihdoin Jöijeni. Siinä hän on. Aivan entisensä näköinen.

Hän pitelee minusta kiinni, hänen kasvonsa ovat aivan lähellä minua, kun hän puuhasta kuumana, onnellinen hymy huulilla kuiskaa:

— Hän rakastaa minua!

Ja irroittuen minusta, pois kiirehtien, pysähtyy hetkeksi, lisätäkseen riemukkaana:

— Niin, niin, hän ei aavista minun tietävän, mutta nyt minä tiedän!

Katson hämmästyneenä hänen jälkeensä. En voi korviani, en silmiäni uskoa. Noinko raikkaana voi ihmisääni kajahdella kesken palon helvetillistä tohinaa! Noinko autuaan onnellisina voivat ihmiskasvot säteillä tuhoisten liekkien loimutessa! Sillä juuri kun hän sanoi: "hän rakastaa minua", romahti rakennuksen koko vesikatto alas ja kipinät miljaardilukuisena ryöppynä syöksivät taivasta kohden, valaisten maailman. Se oli kuin luonnon riemuhuudahdus.

Totisesti, siitä hetkestä asti olen tätä tulipaloa katsonut toisin silmin. Kaikki muuttui tunteissani, avuton hätä haihtui mielestäni, ja jokin omituinen ilo valtasi minut, vaikka kyyneleet yhä virtana tulvivat silmistäni, iloko sen johdosta että tässä nyt oli minulle niin paljon ehdottomasti välttämätöntä toimitettavaa, jota ei minulla elämässäni aina ollut, vai myöskin sen johdosta että se näky, joka ihan äsken vielä oli yksinomaan kauhulla täyttänyt sydäntä, nyt oli muuttunut toisarvoiseksi paljon suurempiarvoisten asiain rinnalla, jotka ikäänkuin muuttivat onneksi kaiken mitä ikinä tapahtuikin, — en tiedä, en hakemallakaan löydä selvää iloni vaikutinta. Sen vain taaskin sanon ja toistamalla toistan, että ihmeellinen oli Jöijen onnen tarttuvaisuus! Se ei ainoastaan enää saanut ikävää sateenräminää muuttumaan iloisen kevään enteeksi, vaan muutti tuhoisimman tulipalonkin sykähtävän ilon aiheeksi.