JÖIJE KERTOO.
He olivat tutustuneet noin kolme vuotta sitten, kesällä. Jöije oleskeli silloin ensi kertaa eläessään maalla, asuen vanhempiensa kanssa muutamassa sydän-Hämeen kesähuvilassa, saarisen järven rannalla, keskellä vihantia metsiä ja umpisuomalaista väestöä. Tämä ihmeellinen retki "syrjään" kaikista totutuista elämäntavoista ja oloista oli tapahtunut heidän kotilääkärinsä kehoituksesta, Jöijen voimain vahvistamiseksi. (Myöskin eräästä toisesta syystä, jota Jöije ei tietänyt ja josta ehkä tuonnempana saan mainita). Oli määrätty reipasta maalaiselämää, aikaista maatepanoa ja varhaista nousua, järvikylpyjä, souteluja, metsissä harhailuja, avojaloin kävelyä, ratsasteluja. Piti päivettyä ja saada jänteitä käsivarsiinsa.
Ainoa "visiitti", minkä he koko kesän kuluessa tekivät, oli pappilaan.
Muuta heille sopivaa herrasväkeä ei niillä seuduilla ollutkaan.
Mutta ei pappilassakaan ollut mitään nuorisoa Jöijen seuraksi.
Oli vain kirkkoherran langonpoika, joka oli kouluaikana elänyt kirkkoherran perheessä ja nyt ylioppilaaksi päästyään ja kirkkoherran muutettua Hämeeseen vieraili tämän luona.
Se oli Martti.
Hänkin oli niin umpisuomalainen, ettei Jöije aluksi aikonut ollenkaan mitään tuttavuutta rakentaa.
Mutta he olivat sentään menneet kahden kävelemään pappilan puutarhaan.
Jöije oli koettanut aluksi häikäistä Marttia ylenmääräisellä viehättämiskyvyllään. Ei ollut epäilemistäkään, että Martti oli kuullut hänen maineestaan kevytmielisyyden rajalla olevana kaunottarena, tuosta kaikkien tuntemasta "vaarallisesta Jöijestä". Jöijellä oli siis täyttä syytä osoittaa maalaisuutta kohtaan jonkinlaista ylhäisen alentuvaisuutta. Hän oli muun muassa teeskennellyt likinäköistä ja silmiänsä siristäen kumartunut kyselemään erään pensaan nimeä, jonka hyvin tiesi sanajaloiksi.
Kun tämmöinen suhtautuminen kuitenkin oli vaikuttanut Marttiin vain ujostavasti eikä suinkaan ollut omiaan edistämään puhelemisyrityksiä, vaati hauskuuden halu jättämään sikseen kaikki tuommoiset ja heittäytymään rentonaan lapseksi. Saattoihan mokoman edessä olla sitäkin. Ja niin mentiin salmen rantaan, jossa oli maalle vedettyinä muutamia veneitä, mutta yksi, valkoiseksi maalattu, oli uimahuonesiltaan nuoralla sidottu.
Ja tässä nyt alkoi heidän tuttavuutensa (heidän onnensa) kohta alussa epäonnistumisella.
Täytyi keksiä jotain hullunkurista, kun ei voitu puhua, ja naurattaakseen Marttia Jöije senvuoksi keksi sen, että äkkiarvaamatta hyppäsi laiturilta valkoisen veneen laidalle.
Hän ei silloin vielä tiennyt, että veneet kallistuvat kovasti, kun niiden laidoille hyppää. Hän ei ollut vielä milloinkaan missään veneessä ollutkaan.
Ja niin tapahtui, että vene todella kallistui kovasti, että vesi suurena laineena loiskahti laidan ylitse ja että Jöije, säikähdyksestä kiljahtaen ja voimatta tasapainoa säilyttää, kaatui veneeseen polvilleen, kastuen läpimäräksi.
Siihen meni koko kaupunkilaisuus.
Onnettomuus oli kuitenkin kohta kääntynyt heidän kummankin parhaaksi. Sillä tapaus antoi heille hauskaa naurun ja yhteisen puuhailemisen aihetta, mikä teki heidät heti ihan tutuiksi toisilleen. Vieläpä kävi selville, että he varsin hyvin saattoivat ymmärtää toisiaan puhumalla toinen suomea ja toinen ruotsia kaikenlaisten viittausten ja merkkien ohella.
Niinpä Martti parista sanasta kohta ymmärsi, että tärkeintä tässä ei ollut hankkia Jöijelle pian kuivia vaatteita, vaan tehdä se niin vähää melua pitäen kuin suinkin.
Ja mistä Martti sitten hankki ne vaatteet, on Jöijelle tähän päivään asti jäänyt salaisuudeksi.
Varma vain on, ettei kestänyt kovinkaan kauan ennenkun Martti palasi takaisin pappilasta mukanaan suuri joukko kaikellaisia vaippoja, vaatteita ja vieläpä välttämättömät liinavaatteetkin, jotka olivat hienotunteisesti käärityt näkymättömiksi eri kääröön, jota ei kyllä tarvittu.
Jäljestä päin Jöije oli saanut ihmeekseen huomata, ettei pappilassa todella kukaan tiennyt tapauksesta mitään, ja vanhemmilleenkin hän sen vasta kotimatkalla oli ilmoittanut — ainoastaan pieneksi kompastukseksi tietysti, vaatteiden muuttoa mainitsematta.
Jöije muutti vaatteet tiheän näreikön ympäröimällä kuumalla kalliolla ja pani omansa kuivamaan pienten kuusien oksille. Kun hän avojaloin — ensi kerran eläessään — päivän paahteessa käveli kallion pehmoisella sammalella, silloin tällöin vain ottaen pois jonkun pistävän havuneulasen, — kun vielä joku pieni metsälintu asettui visertämään kuivuneen lepän latvaan, — tuntui hänestä koko maailma uudelta ja satumaiselta. Hän ihmetteli omia jalkojansakin, jotka näyttivät tutustuneen sammalen ja lämpimän kallion kanssa ennenkun hän itse. Aivan kuin olisi ensi kerran nähnyt taivaankin, joka hänelle ikäänkuin lakkaamatta aukeni ja aukeni, milloinkaan loppumatta. Nyt jos voisi saada vielä siivet ja lentää näkemään puiden yli, tai karata jonkun kanssa metsien läpi, pitkin niittyjä, pitkin metsäistä taivaanrantaa, pitkin pilviäkin…
Martti jo koputteli rannassa aironhankoja kiinni valkoiseen veneeseen, jolla he kohta lähtevät soutelemaan tuntemattomien salmien kautta tuntemattomille ulapoille, palaamista ajattelematta.
Nyt kuului säännöllinen vedenläiske: varmaan Martti loi vettä valkoisesta veneestä. Jöije meni rantaan.
Ei kenenkään muun ihmisen nähtäväksi olisi Jöije ikinä ilmestynyt sellaisessa asussa kuin mikä hänellä nyt oli yllään. Hän oli pannut harmaat, pistelevät sukat jalkaansa ja vyöttäytynyt pitkään vaippaan, heittäen keveämmän vaipan hartioilleen. Hatunkin hän jätti metsikköön ja otti mukaansa vain päivänvarjostimen. Ja niin hän tuli sukkasillaan Martin luo, pitkä vaipankulma viistäen maata.
Se oli Jöijestä yhä vieläkin suoranainen ihme, jota hän ei osannut mitenkään itsellensä selittää, että minne häneltä näin äkkiä oli haihtunut tuo aina muulloin niin tärkeä edullisen esiintymisen huoli? Sen saattoi selittää vain sillä että Martti oli maalaispoika. Mutta äärettömän hauskaa se vaan oli.
Martti puolestaan ei osottanut vähintäkään ihmettelyä, vaan päinvastoin hänkin samaa pelkän hauskuuden ymmärrystä ilmaisten vapautui kokonaan teennäisyydestä, jopa rupesi rohkeasti laulaa hoilottelemaan.
Hän lauloi: rati rati rallalalaa, rati rallalalaa … Ja saarista kaikui rati rallalalaa, niin että oikein nauratti..
He läksivät soutelemaan valkoisella veneellä.
Vesi oli aivan tyyni, ja veneen alkaessa nopeasti viiltää vettä Jöije kohta kumartui vasten laitaa pistäen ensin sormensa ja sitten koko kätensäkin veteen, mikä tuntui tavattoman ihanalta: käden luota kohosi hauskasti omituinen vesikatos, joka muutti muotoaan sen mukaan kuin kättä piteli. Välistä, kun osasi pitää sormiaan edellä, siitä kohosi sileä vuolle, johon kuvastui nurinpäin vastaiset kalliot, ja välistä taas nousi luokkana suihku kirkasta vettä. Jöije olisi tätä tehnyt vaikka kuinka kauan, ellei olisi hävettänyt Martin tähden.
He vaihtoivat paikkoja (jolloin vene oli taaskin kaatua), ja nyt Jöije rupesi opettelemaan soutua.
Se se vasta oli hullunkurista! Kun airot olivat Martin käsissä, näytti soutu maailman luonnollisimmalta asialta, mutta Jöije ei saanut venettä minnekään: se kääntyi ympäri, toinen airo huopasi, toinen vain sipasi vettä ja Jöije oli mennä selälleen.
Ihmeellistä, kuinka täällä maalla piti esiintyä toisen edessä tyhmänä vähäpätöisimmissäkin tehtävissä. Sellaiseen asemaan Jöije ei todella ollut ollenkaan tottunut. Se alkoi harmittaa.
Kunpa tuo olisi edes ymmärtänyt auttaa. Mutta istuu kuin mikäkin vaan veneen perällä eikä ole näkevinään, vaikka tietysti ihan hytkyttää naurusta.
Jöije tuli tästä veneen pyörimisestä vihdoin niin noloksi, että oli itkuun pillahtaa.
Mutta Martti ei nauranut. Hän oli, hienotunteisesti kyllä, kääntynyt sivulle päin, ja huolimattomasti vihellellen ihaili maisemia, joita pyörivä vene kulloinkin toi hänen silmiensä eteen. Eihän siitä soutamisesta mitään tullut. Taas piti vaihtaa paikkoja.
Edes jossain määrin parantaakseen Martin silmissä asioitansa Jöije jätti airot valloilleen ja rupesi nyt Marttia vuorostaan hämmästyttämään kertomalla omista kaupunkilaisista kujeistaan, jossa asiassa ainakin tiesi olevansa Marttia monta vertaa veikeämpi.
Martti näytti aivan hyvin ymmärtävän ruotsia, vaikka arasteli itse yritellä. Ja sen huomattuaan Jöije alkoi vapaasti kertoa hänelle hauskoja juttuja "flörteistään" lukemattomien kavaljeeriensä kanssa.
Martti otti kuunnellakseen näitä juttuja kuitenkin niin hartaan totisena, ettei Jöije osannut jatkaa siinä leikillisessä sävyssä, missä oli alkanut, vaan ehdottomastikin hakeutui yhä totisempaan puoleen asiasta. Tämä ei kyllä oikein sopinut yhteen hänen pukunsa tilapäisen hullunkurisuuden kanssa, joka olisi ehdottomasti vaatinut naurutunnelman ylläpitämistä, mutta perätuhdolla istuessaan hän sai verhotuksi itsensä siedettävän sieviin vaipanlaskoksiin, joten ei ollut luultavaa, että Martti kesken kaikkea purskahtaisi nauruun.
Ja niin Jöije rupesi valittelemaan sitä seikkaa, ettei hänen ollut milloinkaan vielä onnistunut herra-tuttujensa joukosta löytää sellaista, joka olisi tahtonut olla hänen toverinansa, yksistään vain toverina, niillä kun kaikilla oli aina lopultakin se iankaikkinen hakkailu mielessä. Ellei hakkailua, niin ei mitään ystävyyttäkään!
Martti sai tähän sanotuksi, että naiset itse tavallisesti olivat semmoiseen käänteeseen syypäät, koskapa juuri he itse eivät pelkkään toveruuteen tyytyneet, vaan vaativat sen ohella myöskin erikoista ihailua, vieläpä ihailun ilmaisemistakin. Muussa tapauksessa närkästyivät.
Tällaista arvostelua Jöije ei olisi ikinä osannut odottaa Martin kaltaiselta maalaispojalta.
Hän katsahti sentähden vähän liioitellulla hämmästyksellä (ja pienellä viehättämisen aikeella) suoraan Martin silmiin, ikäänkuin odottaen selitystä.
Mutta Martti ei väistänyt hänen katsettaan, vaan katsoi takaisin jotakuinkin uppiniskaisesti, niinkuin olisi siten tahtonut vakuuttaa pysyvänsä mielipiteessään, tuli mitä tuli.
Vastaväitteen asemasta Jöije kuitenkin vain syvensi keskustelun vieläkin totisempaan suuntaan. Sanoi ettei tuo toverin kaipuu ollut mitään oikkua hänen puoleltaan, kuten Martti näytti otaksuneen, vaan että hänellä siihen oli todellinen kaipaus, sitäkin luonnollisempi, kun hänellä ei ollut veljiä eikä samanikäisiä sisaria, eipä edes ollut milloinkaan ollut koulukumppanejakaan, niinkuin sentään tavallisesti kaikilla muilla nuorilla.
Silloin Martti näytti ymmärtäneen hänet ja tuli hyvin miettiväiseksi. Pitkän aikaa hän silmiänsä kääntämättä katseli sivulle päin, seuraten ajatuksissaan vasemmanpuolisen aironsa soutua. Sitten hän käänsi päänsä Jöijeen päin, hymyili ja aikoi ilmeisesti sanoa jotain hyvää, mutta ei sanonutkaan, vaan huokaisten kääntyi uudestaan airon soutua katselemaan.
Olikohan tuolla jotain samanlaista kaipuuta? Jöije ajatteli.
Varmaankaan Martti ei luullut voivansa ruotsiksi tarpeellisen selvään sanoa mitä hänellä oli mielessä.
Jöije sanoi vähän ajan kuluttua:
— Voi jospa minäkin osaisin soutaa.
Martti ei sanonut siihen mitään. Jöije silloin lisäsi:
— Kunpa olisi edes joku joka opettaisi.
Mutta Martti ei siihenkään mitään virkkanut, jonka vuoksi Jöije sanoi hetken kuluttua:
— Tulisitte joskus meille, niin soudeltaisiin.
Ei sittenkään huolittu vastata.
Jöije ajatteli:
"Maltahan, maalaispoika, kyllä minä sinut vielä pitkin ja poikinkin sormeni ympäri sidon!"
Sillä välin oli aivan Jöijen huomaamatta tultu pitkään salmeen, josta alkoi kuulua omituista kohinaa. Mutta kun Martti ei mitään vastannut, ei Jöije tästäkään viitsinyt kysyä. Sensijaan Jöije osoittaen sormellaan rantaan päin, sanoi koko lailla käskevästi:
— Soutakaapas tuonnepäin, minulla haluttaisi katsella lähempää tuota kalliota.
Martti käänsi kohta tottelevaisesti veneen maalle.
Mutta juuri kun he olivat tulemaisillaan rantaan, vene töksähti pohjakiveen.
Ja nyt tuli ihmeitten ihme! Martti nousee rauhallisesti laidan ylitse veteen aivan niinkuin oli, saappaineen päivineen. Herranen aika mitä se mies tekee! Jöijen piti kiljahtaa hämmästyksestä, mutta Martti ei nähtävästi pitänyt saappaiden kastamista minään tärkeänä asiana! Hän veti veneen maalle aivan kuin ei olisi tehnyt mitään tyhmyyksiä. Kyllä ne ovat mestareita täällä maalla!
Rantaa oli siinä kohden vain kapea kaistale. Ihan heidän selkänsä takaa nousi äkkijyrkkä kallio huimaavaan korkeuteen.
Nyt Jöije keksi ruveta kiipeemään ylös kallion seinää, aikoen näyttää Martille, ettei tässä sentään niin kömpelö oltu kuin Martti arvatenkin luuli äskeisten venerettelöiden perustuksella. Siinä mielessä Jöije teki ketterän hypyn pienelle sammaltuneelle pengermälle, josta olisi sitten ylemmäs kavunnut.
Mutta Jöijelle ei tänään onnistunut mikään.
Se pieni vaivaiskoivu, johon hän hypätäkseen tarttui, tietysti petti, ja hän sai sylinsä täyteen multaa ja pikku kiviä irtautuneista juurista, Hyh-hyh!
Silloin Martti näytti tietä toisesta kohden, nousten itse edellä. Ja vasta hänen askeleitaan tarkoin seuraamalla Jöijenkin onnistui pysytellä kallion kupeella.
He pysähtyivät puolitiehen, emäkalliosta ulkonevalle louhelle, josta ei enää päässyt ylemmäs mihinkään, vaikka ylöspäin näytti kalliota olevan vielä yhtä huimaavaan korkeuteen kuin rannastakin katsoen. Tämäkin paikka oli sentään niin korkealla, että pisimpien rantakoivujen latvat vaivoin ylettyivät heidän jalkainsa tasalle.
Siinä kohden missä he seisoivat, oli kallion seinä märkää ja melkein mustaa, paikotellen kirpelän vihreän sammalen peitossa. Sama omituinen kohina kuului tännekin, kokonaisempana ja kumeampana. Kun Jöije varovasti kurkisteli alas, huomasi hän, että salmen vesi kulkee hänen editsensä! Hän katsahti ihmeissään Marttiin, mutta ei sanonut mitään, ettei olisi kovin tyhmältä näyttänyt. Mitähän se oli!
Tämä kaikki oli Jöijestä kuin satua.
Että maailmassa todella saattoi olla näin oudon uusia ihanuuksia, missä yhtaikaa korvaa huumasi jostakin syvyyksistä tuleva pauhu ja silmiä hiveli koivunlatvain hiljainen keinunta ihan tuossa jalkain juuressa, — missä musta kallio kohta selän takaa nousi huimaavaan korkeuteen ja suuret haukat siivet harrallaan liitelivät juuri pään kohdalla, — semmoisesta ei kaupungissa voinut uneksiakaan. Mutta siirtyivätkö he vai siirtyikö vesi?
Hänen täytyi saada jotenkin ilmaista ihmetyksensä Martille. Mutta kun hän sitävarten kääntyi taaksensa ja huudahti ihastuksesta, pani Martti vastauksen asemasta kaksi sormea mustaa kalliota vasten ja katseli häneen hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut asettaa Jöijen arvattavaksi jonkun ongelman.
Jöije kuitenkin ymmärsi heti kaiken. Ymmärsi, että tämä oli vain jatkoa heidän taannoisille keskusteluilleen: Martti tahtoi noilla kahdella sormellaan sanoa vannovansa kallion lujan valan, että hän puolestaan tulee suhtautumaan Jöijeen yksistään vain toverina — siinä tapauksessa nimittäin, että Jöije todella tahtoo Martin käyvän heillä opettamassa hänelle soutua ja muutakin kesäistä urheilua.
Tietysti Jöije ilostui Martin valasta sanomattomasti.
Hän aikoi ensi innossa hänkin panna kaksi sormea samalla tavalla kalliota vasten, sillä olisihan tässä oikeastaan hänenkin ollut nyt vannominen luopuvansa puolestaan kaikesta siitä millä Martti sanoi naisten vaikeuttavan semmoista toveruutta, eli siis luopuvansa ehdottomasti ja iankaikkisesti "ihailun" tavoittamisesta. Mutta viime hetkessä hän muutti aikeensa, ja sanoi vain: kiitos! Sillä kuka semmoista taitaa niin varmasti luvata. Näissä asioissa oli todella paras olla julkisesti mitään vannomatta. Ja olihan vähän ihmeellistä, ellei hiukan loukkaavaakin tuo Martin kallionluja varmuus, ettei Jöije muka milloinkaan tule saamaan sen suurempaa vaikutusvaltaa häneen. Kylläpä se mies oli varma itsestään! No, se oli hänen asiansa!
Kaikissa tapauksissa asia päättyi siihen, että Jöije vain itsekseen, omissa ajatuksissaan vannoi koettavansa olla ehdottoman luonnollinen ja pelkästään vain toverillinen kaikissa vastaisissa urheiluissa ja muissa mahdollisissa suhteissaan Marttiin.
Martti oli tämän urotyönsä jälkeen aivan kuin toinen mies, paljon vapaampi ja iloisempi. Kun he menivät jälleen veneeseen, hän alkoi kohta opettaa. Käski Jöijen istua viereensä, sovitti hänen käsiinsä toisen airon, otti itse toisen, ja he alkoivat soutaa yhdessä. Vene totteli. Tahti yhä varmistui, Jöije saattoi vetää yhä voimakkaammin. Mitään niin hauskaa kuin tämä soutu oli, ei Jöije muistanut ennen kokeneensa.
Martti jo solkki vallattomuudessaan ruotsia, mutta Jöije ei nyt ehtinyt kuullakaan. Sen hän vain hämärästi muisti, että oli verrannut Martin päivettyneitä käsiä omiin valkoisiin kaupunkilaisiinsa, ja että "toverin" jalatkin olivat yhtä päivettyneet — sillä hän oli riisunut pois märät saappaansa — ja vielä että Jöijen omat valkoiset varpaat näkyivät kiipeämisessä revenneestä sukasta.
Kauan ei tätä hauskuutta kestänyt, sillä Martti rupesi soutamaan yksin ja Jöijen täytyi vastustelematta siirtyä perätuhdolle. Samassa hänen huomionsa kiintyi peräti omituiseen asiaan: Vaikka Martti ei paljoakaan soutanut, niin rannat ja kalliot molemmin puolin lipuivat merkillisen kiireesti silmien ohitse. Eikä vesi ollut enää tyven, vaan poreili ja mulskahteli veneen vieressä. Samassa alkoi tuo outo kohinakin pelottavasti kasvaa ja Jöije huomasi etempää salmesta vedenkuohuja ja vaahtoisia hyrskähdyksiä. Silloin hän säikähti omaa ajatustaan: nuo aallot varmaan olivat sitä mitä sanottiin koskeksi, josta hän oli lukenut ja nähnyt kuvia ja kuullut kerrottavan sekä hauskoja että myös kovin hirvittäviä juttuja.
Varmaankin Martti huomasi, että Jöijen sydäntä hiipasi viehätyksen ohella myöskin kauhistus, koska hän äkkiä työnsi airot syvään veteen ja silmät pyöreinä kysyi: Pelkäättekö!
Ja vaikka ei Jöije sanonut lainkaan pelkäävänsä, niin Martti ei uskonut, vaan alkoi voimakkaasti soutaa vasten virtaa takaisin.
Tällöin häneltä kuitenkin katkesi toinen hankavitsa.
Hän nousi seisaalleen ja tunnusteli airolla pohjaa, jota ei tavoittanut. Mitä varten hän tunnusteli pohjaa, ei Jöije ymmärtänyt.
Vesi käänteli ja vähän keinutteli ajolle joutunutta venettä, joka loittoni keskemmälle virtaa. Rannat alkoivat lipua vielä nopeammin ohitse.
Martti seisoi hetken aikaa neuvottomana. Sitten hän vaati käskevällä päänliikkeellä Jöijeä siirtymään kokkapuolelle. Eikä ruvennut odottamaan, kun Jöije veneenlaidoista pidellen rupesi varovasti nousemaan, vaan tuli vastaan, tarttui voimakkaasti hänen käsivarsiinsa ja koholle nostaen kiepsautti ohitsensa, laskien istumaan soututuhdolle. Itse hän otti airon käteensä ja rupesi puoleksi seisten, toinen polvi perätuhdolla, melomaan koskeen päin.
Eikä vastannut sanaakaan Jöijen kysymyksiin, eikä kertaakaan edes katsahtanut, oliko Jöije peloissaan vai ei.
Niinkuin Jöije ei vielä milloinkaan ollut koskia laskenut, niin häntä ei vielä kukaan ollut tuollaisella päänliikkeellä käskenyt paikaltaan siirtymään, saati käsivarsista ilmaan nostanut. Ruumiissa tuntui yhä vieläkin Martin käsien voimakas ote. Mutta olihan kaikki muukin tällä hetkellä niin peräti outoa ja uutta, ettei voinut selvittää itselleen, oliko itkeminen vai ihastuminen.
Ei vielä milloinkaan ollut hänen korvissaan kuulunut tällaista kohinaa, niin valtavaa, niin omituisen tuoretta, niin kovaa, niin raikkaan elähyttävää. Tuo oli kuin jotain uutta vettä ja nuo jotain uusia hyrskyjä. Ei milloinkaan vielä ollut aurinko paistanut niin täydeltä terältä. Se oli kuin jokin uusi aurinko. Ja ohilipuvat rannat, ne eivät vielä milloinkaan olleet niin korkeina ja tuuheina seisseet. Ne olivat jotain uusia koivuja. Ei milloinkaan ollut hänen silmiensä edessä myöskään ollut niin voimakasta poikaa kuin se, joka nyt seisoi veneen perässä, huulet yhteen puristettuina, katse lakkaamatta tähdättynä kokan ylitse edessä oleviin kuohuihin, laitahyrskeistä mitään välittämättä. Se oli jokin uusi mies.
Ja Jöijen mieli ei vielä milloinkaan ollut näin voimakasta ilon repäisyä tuntenut. Pelosta ei ollut jälkeäkään. Hänen tosin olisi tehnyt mieli ryömiä veneen pohjaa myöten Martin jalkojen luo, mutta se ei ollut pelkoa, vaan ainoastaan halua olla yhdessä toisen ihmisen kanssa sinä hetkenä, jolloin he vajoovat kuohuihin. Hyrskyt viskautuivat veneeseen milloin toiselta milloin toiselta puolelta, mutta Jöijen riemu siitä vain kasvoi. Antaa mennä, antaa mennä, soi hänen rinnassaan!
Mutta juuri silloin kun vauhti oli hauskimmillaan, loppuikin koko hauskuus. Martti teki äkkiä jyrkän käänteen ja vene viskautui kuohuista syrjään. Samassa Martti tarttui rannasta ulkonevan koivun oksiin ja pysäytti veneen käsiensä voimilla.
Jöije huusi innoissaan!
— Vielä! Vielä!
Mutta hänen huutoihinsa vastaamatta Martti toimitti veneen kokan maalle ja vasta sen tehtyään sanoi naurahtaen:
— Joskus toiste. Ei nyt.
Jöije sanoi happamana:
— Toiste? Milloinka se "toiste" tulee?
Mutta hänen ääntänsä ei kuulunut läheskään kosken kauhean kohinan vuoksi.
Vasta veneestä noustuaan Jöije huomasi Martin olevan aika lailla hengästyksissä. Sitäpaitsi oli joku suortuva korvan luona hiestymisestä märkänä. Kas, kun Jöije ei ollut yhtään huomannut, että Martti oli erikoisemmin voimiansa meloessaan ponnistanut. Jokohan he todella olivat olleet vaarassa! Martti hymyili koko ajan itsekseen aivan kuin olisi voittanut satatuhatta.
Rannalla Martti rupesi vääntämään kasvavaa koivunvesaa, pidellen latvasta ja siirtyen yhä juuremmas, kunnes sai sen taipuvaiseksi aivan kuin nuoran. Sitten otti puukon kupeeltansa, katkaisi vesan juuren kohdalta, karsi sen hennot oksat ja alkoi kiertää renkaalle.
Jöije istui maassa hänen edessään, kädet polvien ympärillä ja suu auki katsellen uteliaana mitä ihmettä Martti tuolla kiertämisellä saattoi tarkoittaa. Ei mitään, ei yhtään mitään Jöije ymmärtänyt kaikesta mitä Martti kulloinkin puuhasi. Jöijestä oli kovin hauskaa, että hänellä nyt todellakin oli toveri, ensimäisen kerran eläessään, vieläpä kovin mieluinen toveri. Mutta miten toimia niin, ettei se häneltä menisi aivan ensi käänteessä, vaan pysyisi hänen käsissään ja suostuisi olemaan hänen kanssaan? Miten, kun yhdeltä puolen äsken vannottu vala kielsi koettamasta saada ihastumaan ja toiselta puolen taas Jöije ilmeisesti ei voinut olla hänelle vähimmäksikään hyödyksi? Jöije tunsi itsensä peräti aseettomaksi. Pitäisi kaiketi oppia soutamaan yhtä hyvin kuin Martti, ennenkun saattoi saada hänet toverikseen kiintymään. Mutta sitä oli näin tyttönä melkein mahdoton. Ja Martti tekisikin tietysti viisaammin, jos hankkisi itselleen Jöijen sijaan jonkun poikatoverin. Ja mistä sen tiesi, vaikka hänellä semmoinen jo olisikin. Jöije tuli oikein alakuloiseksi näitä ajatellessaan.
— Ja mitä te siinä koko ajan hymyilette? — hän vihdoin kysyi
Martilta.
Martti rupesi nauramaan, viskasi valmiin hankavitsan veneeseen ja puhuen pauhun tähden hyvin läheltä Jöijen korvaa selitti, ettei tätä koskea voi laskea soutamatta voimainsa takaa ja että hän oli vähältä suistaa sekä Jöijen että itsensä kuohuihin.
— Mutta laskimmehan me onnellisesti! — Jöije sanoi.
Silloin Martti käski nousemaan ylemmäs muutamalle sammaleiselle kivelle, ja sinne noustuaan Jöije näki kuinka asiat olivat. Oikea koski alkoi vasta siitä mihin he olivat laskeneet maihin. Siitä vesi paiskautui syvyyteen hirmuvuolteena, ja kuohui alhaalla omaa itseänsä vastaan kihisevänä, höyryävänä vaahtovellinä, jonka raivolla ei ollut mitään rajoja. Hengenvaarassa he olivat olleet. Ja Martti oli heidät pelastanut.
Martti otti vauhtia ja juoksi ylös samalle kivelle. Hän osoitti Jöijelle sen kapean, mutta paljon tasaisemmasti ja melkein vaahdottomasti putoavan vuolteen, jonne vene oli ohjattava koskea laskettaissa. Sanoi, että vene ei tottele melaa, ellei samalla souda voimakkaasti.
Jöijen sydäntä hiipaisi yhtaikaa sekä kammo että outo viehätys, semmoinen voimakas viehätys, jota hän jo nyt tiesi mahdottomaksi vastustaa.
Hän sanoi vähän ajan perästä:
— Luuletteko, että koskaan opin niin soutamaan, että voimme yhdessä laskea?
— Miksei, miksei, — sanoi Martti iloisesti, ja lisäsi sitten: — ehkä sentään helpommin perää pitämään, kun minä soudan.
Nyt Jöije riemuissaan taas kovasti ajatteli vannoa toverivalan niinkuin Marttikin, sillä hän tunsi paitsi riemua myös kiitollisuutta, jota ei tiennyt miten osoittaa. Vannomisen sijaan hän kumminkin ojensi vain ilman muuta kätensä Martille, koska käden lupaus oli yhtä hyvä kuin mikä vala tahansa.
Mutta Martti ei ymmärtänyt mitä kädenojennus tarkoitti. Ja Jöijeä hävetti ruveta sanomaan, että hän ei muka milloinkaan tule kiemailemaan Martin edessä. Hän samassa keksi selittää kädenojennuksen toisella tavalla ja sinuttelemista ehdottaen sanoi iloisesti nimensä.
— Jöije!
Martti kohta vastasi yhtä iloisesti:
— Martti minä olen.
Siitä hetkestä saakka he sinuttelivat toisiansa. Ja siitä saakka he olivat niin hyviä toveruksia, ettei maailmassa parempia ole eikä tule olemaan. Kesän kuluessa Jöijen sekä kädet että jalat päivettyivät yhtä ruskeiksi kuin Martinkin, kämmeniin kasvoi sormien juureen soutamisesta käsnät, ja käsivarsissa tuntui jännittäessä kivenkovat mukulat. He laskivat lukemattomia kertoja tämän kosken sekä niin että Jöije souti ja Martti meloi että päinvastoin, ja laskivat vielä muita ja vaarallisempiakin koskia. He kiipesivät kaikki kalliot. He samoilivat kaikki tiet ja polut.
Jöije varttui ja vahvistui kesän kuluessa sanomattomasti — paroonittaren mielestä jo aivan liiaksikin. Kun paroonitar katseli tyttärensä kasvoja, käsivarsia ja jalkoja, hän peräti kauhistui: kesä kohta loppuu, edessä on kaupunkiin muuttaminen, ja tuollaisenako on Jöije sinne vietävä! Mutta ihmeellisintä, jopa aivan käsittämätöntä oli paroonittarelle se, että eivät ainoastaan kädet, kasvot ja jalat, vaan koko muukin ruumis oli Jöijellä ruskeaksi päivettynyt. Miten se oli selitettävissä?
Eikö mamma-kulta siis ymmärtänyt, että Jöije oli kesän kuluessa ottanut aurinkokylpyjä melkein jokaikisen niemen nenässä ja varmaan jokaisella metsäkalliolla, juosten alastonna muurahaispoluilla ja nukahtaen sammalelle? Hän osasi uida melkein kuin kala, sukeltaa pitkään ja syvään, levätä liikkumattomana veden pinnalla, syöstä kohisten eteenpäin ja hypätä äkkijyrkkiin tuntemattomiin syvyyksiin.
Mamma saa silmänsä pyöreiksi. Eihän Jöijellä ole ollut käsitystäkään uimisesta. Kuka on Jöijelle uimataidon opettanut?
Voi kauhistusta! Saattaako semmoista kertoa edes Hiljalle? Saattaako semmoista milloinkaan ihmisten nähtäväksi paperille panna?
Kuka muu hänelle olisi opettanut ellei Martti, hänen ainoa toverinsa!
Mutta jos H. K. luulee siinä olleen minkäänlaista sopimattomuutta tai jotain "tiedotonta erotiikkaa" niin hän suuresti erehtyy. Siinä ei ollut mitään sellaista. Kaikki perustui puhtaaseen toveruuteen. Martti oli uimamaisteri ja hän antoi Jöijelle mainiot neuvot miten heti oppia pysymään vedenpinnalla.
"Ennen tätä kesää en ollut vielä ikinäni kylpenyt luonnossa", sanoi Jöije. — "Kun me sitten kerran tulimme pitkältä kävelyretkeltä veneemme luo, josta oli vain pari kilometriä vesimatkaa kotiin, ja soudimme salmen yli, niin päätimme mennä uimaan kukin omalta puoleltamme suurta kalliota. Silloin minä tahdoin näyttää Martille jo osaavani uida, ja uinkin ulommas, niin kauas kuin uskalsin, josta hengästyneenä sain huudetuksi Martille: 'katso! katso!' Martti oli myöskin uinut selälle ja saattoikin siis nähdä minut. Mutta hän ei kuullut huutoani, sillä hän huusi samalla kertaa itse: 'Älä ui niin kauas, käänny heti!'" (Vaarallisissa tapauksissa ja myös "tyhmyyksien" sattuessa Martti oli ottanut tavakseen puhutella minua häikäilemättömän käskevästi).
Myöhemmin, kun Jöije jo osasi hyvin uida, he uivat usein yhdessä, lähtien kukin omalta riisumapaikalta ja yhtyen syvällä, eivätkä siis tarvinneet mitään uimapukuja. He eivät oikeastaan nähneet toisistaan muuta kuin pään. He uivat kilpaa ja sukelsivat kilpaa ja sen hauskempaa ei kahdella ihmisellä yleensä voinut olla. Martti oli vain pannut ehdoksi, että Jöijen piti tarkkaan totella häntä mitä tulee uintiajan pituuteen ja muuhun sellaiseen.
Mutta yhteisen uinnin sanomaton hauskuus loppui pian. Joku paimentyttö näki ja tietysti kertoi. Huhut joutuivat vanhempien korviin. He kauhistuivat ja kielsivät kaiken seurustelemisen Martin kanssa. Tässä nyt alkoivat monet vastoinkäymiset, jotka kuitenkin vain lisäsivät toveruuden lujuutta ja oikeastaan perustivatkin heidän onnensa. Mutta ymmärtääkö ja uskooko H. K. nyt, ettei tuossa uimisessa ollut nimeksikään mitään "sellaista" Martin puolelta, että se vain oli hänen puoleltaan ikäänkuin uusi vala eli uusi todistus hänen tahdostaan pysyä horjumatta puhtaan toveruuden kannalla, niinkuin hän oli luvannut, uskooko H. K. sen?
Minä sanoin uskovani.
Jöijen tapasi nyt hurjan iloinen vallattomuuden puuska. "Uskoni" saattoi minut lopullisesti hänen uskotukseen ja siitä hetkestä alkoivatkin kaikki säikeet aueta ja kehittyä, jotka johtivat minut Jöijeni sydämen sisimpiin ytimiin.
Kaikki pettämisaikeeni tämän kertomuksen jälkeen tietysti raukesivat.
Näin kertoi Jöije tuona sateisena kevätyönä hämärässä huoneessani. Mutta myöhemmällä iällä, kun hän jo tiesi minun kirjoittavan, hän teki minulle tunnustuksen, joka ilmaisi ihan toisia syitä siihen että heidän yhteiset uintiretkensä keskeytyivät. Eipä olisi ollutkaan Jöijen tapaista jonkun hauskuuden keskeyttäminen vain siksi että huhuiltiin sitä tai tätä tai että vanhemmat olivat vastaan. Jöijen menettelyihin saattoi vaikuttaa yksistään vaikuttamalla hänen omiin käsityksiinsä ja tunteisiinsa. Mihinkään "tottelemiseen" häntä ei ollut edes kasvatettukaan. Tätä asiaa ei voi kyllin usein toistaa, jos mieli antaa oikean kuvan hänestä.
Hänen tunnustuksensa panin sittemmin paperille niinkuin hän sen lausui. Ja koska hän sen paperista luki, jopa teki siihen muutamia korjauksiakin, esitän sen tässä semmoisenaan, sanasta sanaan suomennettuna. Jöije kertoi itsestänsä näin: "Kesä oli jo lopussa. Keltaisia lehtiä ja niin edespäin, sinä tiedät. Tunnelma vähän alakuloinen. Minä en tahtonut lähteä maalta vielä ja mamma suostui. Pappa matkusti yksin.
"Eräänä aamuna herään neljän ajoissa. Aarinko ei ollut vielä noussut, taivas oli sentään aivan valoisana, ja maa oli hopeanharmaana huurteessa. Sain päähäni mennä hyvästiksi uimaan viimeisen kerran ja menin sille kalliolle, jonka luona olimme ensikerran yhdessä uineet. Olihan kesä lopussa ja kaikki, sinä ymmärrät…
"Juuri kun olin juoksemaisillani lepikosta kalliolle, näin Martin. Hänkin oli tullut uimaan. Niin, ehkä hänkin tahtoi viimeisen kerran tällä paikalla … kuinka lie sattunut niin että me molemmat… Kaikissa tapauksissa hän ei huomannut minua. Hän seisoi alastonna veteen päin kääntyneenä ja veden pintaa allansa katsellen, piteli molemmin käsin tervalepän oksasta, joka oli hänen päänsä yläpuolella, ja niinkuin mietteissään. Poskesta näkyi, että hän vähä hymyili.
"Nouseva aurinko paistoi pitkin vettä, valaisten hänet kokonaan. Minulle näkyi takaa kuitenkin vain ääriviivain puna. Ja minä hämmästyin miten ruskeaksi koko hänen ruumiinsa oli päivettynyt. Aivan kuin vuorikauris väriltään. Ja myös yhtä notkea ja siro. En olisi voinut aavistaa. Ainakaan kun ajattelin häntä 'paremmissa' vaatteissa, joissa hän tavallisesti tuntui vähän kömpelöltä. Uteliaana ja yllätettynä katselin tätä satumaista kauneutta, mutta huomaa: katselin aivan kylmänä, missään suhteessa kiihtymättä, katselin niinkuin ihanaa kuvaa, yhtaikaa lepän loistavaa vehreyttä, veden sinistä viriä, ruskettuneen vartalon valaistuja ääriviivoja.
"Silloin äkkiä lennähtää minuun hurja ajatus: näyttää hänelle, että minäkin olen yhtä päivettynyt, niin, ja ehkä yhtä sirokin ja kaurismainen — riisuutua, juosta nauraen hänen ohitsensa ja syöstä suinpäin veteen!
"Kapasen vyöhöni, irroitan sen, alan innokkaassa kiireessä päästellä liivin selkänappeja. Silloin huomaan ihmeekseni, että sydän sykkii ihan jyskyttäen, että ilmaa ei riitä hengittääkseni, että jäseneni vapisevat. Mitä tämä on? ajattelin. Olenko sittenkin kiihdyksissä? Joutavia! Ihan kylmästihän minä häntä katselen.
"Kumarrun päästelemään kenkiäni ja sukkiani ja tunnen kuinka (ei hänen kauniin vartalonsa näkeminen, vaan) juuri tuo oma viattomaksi luulemani ajatus, että hän kohta näkee minut, että hän ehkä vallattomasti koettaa tavoittaa minua ja että minä syöksyn hänen tieltänsä suinpäin veteen, kuinka tuo ajatukseni täyttää minut sykäyttävällä autuuden hurmalla.
"Mutta toveruutemme! — kuuluu minussa niin heikosti kuin kosken aallokossa kuiskaus. Joutavia! Nyt, nyt, minä juoksen!
"Entä valani! Sillä vaikka en pannutkaan kahta sormea mustaa kalliota vasten, niin olinhan sydämessäni sentään vannonut Martille saman kuin hänkin minulle. Olenko siis särkemässä suhdettamme! — kuuluu minussa nyt kovemmin kuin minkään veden kohina.
"Nämä ajatukset, jotka niin odottamatta tulivat hurmaustani keskeyttämään, tuntuivat minusta sillä hetkellä pedoilta, jotka säälimättä ja raadellen estivät voimakkaimman mielihaluni toteutumasta mikä minussa milloinkaan oli ollut. Mutta ihmeellistä sanoa, minussa ei ole myöhemmin koko elinaikanani ollut niin jättiläismäistä tahdon voimaa kuin juuri tuona hetkenä, tuskin 17:n ikäisenä tyttönä. Tarvitsin vain päästä täyteen selvyyteen siitä että kysymyksessä todella oli valan rikkominen, niin jaksoin kuin jaksoinkin olla valalleni uskollinen. Karvain mielin aloin naruttaa kiinni liiviäni.
"Kuitenkin, mitä lujempaan jälleen sidoin laukaistut sukkanauhani, mitä tiukemmalle säpitin puolikenkäni, sitä selvemmin tunsin menetteleväni Marttia kohtaan niinkuin piti. Ja mitä kauemmas sitten etenin kallioltani, sitä useammin pysähdyin ja tunsin hirmuisesti punastuvani, — sitä enemmän hämmästyin että nyt vasta aloin ymmärtää mihin uhkapeliin olin ollut koko suhteemme saattamaisillani. Ja kotiin palattuani, kun kaikki vielä nukkuivat, minut valtasi sanomattoman onnen tunne sen johdosta, etten ollut mitään särkenyt ja että kaikki oli siis ennallaan. Muistan ilosta suudelleeni kukkia ja ulkona syleilleeni valkoisia koivunrunkoja, — tuota kaikkea vain tervehtiäkseni uudestaan koko maailmaa, joka oli pysynyt muuttumattomana entisellään ja pelastunut särkymästä minun — tyhmän tytön tähden.
"Sen jälkeen emme enää koskaan kylpeneet tämän kallion luona emmekä missään muuallakaan. Mutta meidän toveruutemme siirtyi kesäisistä urheiluistamme kokonaan toisille aloille, se syveni ihmeellisesti ja sai uuden luonteen, me aloimme löytää saman toveruuden mahdollisuutta ei ainoastaan siinä mikä meistä oli ollut 'hauskaa', vaan myös siinä mikä kumpaisellekin meistä oli ikävää ja vaikeata. Ja kohta kun toinen otti omakseen toisen surun — kaikki muuttui onneksi. Oi Hilja, Hilja, sinä et tiedä, sinä et tunne suurinta elämisen salaisuutta. Ihminen ei ole mitään yksin, vaan ainoastaan yhdessä — ei, ei niin kuin sinä ehkä ajattelet, vaan niin että he oppivat elämään toistensa elämää, se onkin juuri omaa elämää.
"Ymmärrätköhän sinä oikein mitä minä olin pelastanut, kun juoksin pois kalliolta? Älä luule että se oli ainoa voitettava minulle, ei, alituiseen se tahtoi tulla takaisin, ja sen jälkeen se vasta alkoikin tulla. Välistä minulla ei haluttanut mitään enemmän kuin että Martti ottaisi minua kädestä, halutti niin hurjan voimakkaasti, etten voi sitä sanoin selittää. Olihan Martti ottanut kädestäni toverina monta kertaa, mutta minulla halutti että hän olisi viehättynyt ottamaan. Ja tätä viehättämisen halua vastaan minä sain olla taistelussa alituisesti. Nyt sen ymmärrän, mutta silloin minä luulin kysymyksen olevan vain tuon valan pitämisestä. Koko meidän välimme perustui Martin ihmeelliseen lujuuteen ja minun alituiseen taisteluuni viehättämisen halua vastaan. Kerta kaikkiaan minä sen ymmärsin tuona kesäaamuna, sillä se onni, jota voitostani tunsin ja se väliemme syventyminen, joka sen jälkeen alkoi, on luonut koko tämän ihmemaailman ympärillemme, jossa me yhä elämme."
MARTTI.
Näin päättyi Jöijen myöhempi kertomus. Toivon vain, ettei lukija mielikuvituksessaan sekoita tätä myöhempää, kehittyneesti ja arvostelevasti näkevää kantaa siihen tyttömäiseen Jöijeen, joka oli huoneessani. Tämä tyttö kaiketi itsekin luuli, että paimen oli heidän kesähuvinsa häirinnyt. Ainakin oli tuon ensimäisen kiihtymyksen luonne niin epäselvänä hänelle itselleen ja niin suurena salaisuutena, että hän tuskin olisi silloin vielä itselleenkään voinut sitä ajateltavaan tai sanalliseen muotoon pukea. Käsitykseni on se, että Jöije oli ensi hetkestä asti rakastunut Marttiin, mutta hän ei ollut lähimainkaan tietoinen siitä. Hänenkin rakastumisensa, niinkuin kaikkien meidän kuolevaisten, esiintyi tietysti luonnonvoimaisena, vastustamattomana haluna nähdä Martti viehättyneeksi häneen muulla tavalla kuin vain toverina. Mutta nyt oli kaikki viehättämisen pyrkimys heidän toverivalaansa vastaan. Näin tuli Jöije olleeksi alituisessa taistelussa omaa rakastumistansa vastaan. Ja kun hän ensimäisestä näkemästämme asti toistamistaan toisti, että heidän välinsä oli "jotakin peräti muuta kuin tavallinen ihastuminen ja kihlautuminen", on se ymmärrettävä niin, että Jöije piti rakastumistansa yksinomaan erikoisena, personallisena salaisuutenaan, joka ei saanut mitenkään sekaantua heidän varsinaiseen ystävyyssuhteeseensa, ja näin siis koski vain häntä eikä Marttia.
Tuona iltana hän päätti kertomuksensa, niinkuin sanoin, hurjaan vallattomuuden puuskaan, kun olin vakuuttanut uskovani että Martissa ei ollut "mitään sellaista".
Hän keskeytti juttelunsa, näppäsi valon sähkölamppuun ja lyöden kätensä yhteen huudahti:
— Herranen aika, kellohan on jo 11! Mitä sinä ajattelet, Hilja kulta!
Meidän täytyy heti lähteä Marttia tapaamaan.
Minä sanoin, ettei se suinkaan ollut enää näin myöhään mahdollista.
Silloin Jöije otti minua käsistä ja yhä samassa ilon puuskassa alkoi väkisin pyörittää lattialla.
— Ei se mitään tee, ei yhtään mitään, tule, tule, tule!
Minun täytyi luvata.
Räystäistä ei enää tippunut. Pakasti. Kuu ui huimaavaa vauhtia räsäpilvien seassa.
Matkalla Jöije sanoi:
— En mitään niin kovasti haluaisi kuin että sinä Hilja ymmärtäisit meidän suhteemme oikein, — että nimittäin se on erilaista kuin kaikki muu maailmassa ja ettei siinä ole mitään sellaista kuin ihmiset luulevat, — että se on jotain niin erikoista kuin jos löydettäisiin jotain ihan uutta kultaa tai mitä muuta semmoista, jota ei vielä kukaan koskaan ole nähnyt. Olen sitäpaitsi tänään jo puhunut Martille sinusta, ja hänkin piti hyvin tärkeänä saada sinut oikeaan käsitykseen.
Minä kysyin miksi minun mielipiteeni oli niin tärkeä.
Jöije pujotti päänsä eteeni nähdäkseen minut lyhdyn valossa ja sanoi salaperäisesti hymyillen:
— No, ehkä tekisimme sinutkin onnelliseksi…
Minä en ymmärtänyt hänen tarkoitustansa ja se huvitti häntä suuresti.
Minä sanoin:
— Pahoin pelkään, että kun "kaikki käy ympäri" te vain haette uusia nimiä vanhoille asioille.
— Ei, ei, ei, — kiirehti Jöije sanomaan. — Nyt olit saattamaisillasi itsesi aivan mahdottomaksi siihen mihin olemme sinut valinneet. Mutta se on totta: kuinka en sitä ennen huomannut! Tietysti sinun täytyy ensin oppia tuntemaan Martti. Vasta sitten sinä voit oikein ymmärtää meidät. Tule siis joutuin, etkö voisi kulkea vähän nopeammin? Hän on sellainen unikeko iltasin.
Me saavuimme merenpuoleiselle laitakaupungille ja aloimme kohota nelikerroksisen kivimuurin pimeitä portaita, Jöije malttamattomasti edellä, jokaisella kerrosvälyksellä minua odottaen ja hoputtaen. Mutta ylös kavuttuamme avain ei ollutkaan ovella. Jöije pudisti päätänsä:
— Sanoinhan minä, se se on vasta unikeko!
Minä aloin lähteä.
— Ei, ei, — sanoi Jöije, — meillä on sovittu avainpaikka.
Ja hän otti avaimen maton alta oven suusta.
— Odota sinä vähän aikaa täällä, hän sanoi, avasi hiljaa oven ja hiipi sisälle.
Vähän ajan kuluttua hän ilmestyi jälleen porraskäytävään, viittasi minua tulemaan sisälle ja kuiskasi:
— Hän nukkuu.
Estelyistäni huolimatta Jöije alkoi vetää minua sisälle. Koetin siinä temmellyksessä saada hänelle selväksi kuinka vastainen tuttavuuteni Martin kanssa voisi mennä pilalle, jos näin sopimattomasti alkaisimme. Nämä perustelut vain naurattivat Jöijeä. Hän vaati hiljaisuutta ja puhumattomuutta, sulki kädellään suuni ja sai kuin saikin vedetyksi minut eteiseen.
— Sinun täytyy saada edes nähdä hänet. Tule tänne, tästä sinä näet hänet. Katso tuonne.
Me olimme kookkaanlaisessa huoneessa, jota kuu himmeästi valaisi. Edessäni olevaa seinää vastassa näin kahdet parit suksia, toiset pitemmät, toiset vähän lyhemmät. Pitemmät ovat Martin, lyhemmät Jöijen, ajattelin. Melkein keskellä huonetta oli kirjoituspöytä, jolla paitsi kirjoja näkyi jotain käpertynyttä paperia.
— Tuonne, tuonne, sanoi Jöije ja käänsi pääni kohti sisäpuolista nurkkausta. — Juuri noin hän valveillakin hymyilee.
Aivan oikein. Nyt aloin erottaa nukkuvaa Marttia muusta pimeästä, joka vallitsi nurkkauksessa.
Hänen kasvonsa olivat kääntyneinä meihin päin ja todella hymyilivät. Suu oli vähän auki. Ainakin kaksi ylintä paidannappia oli myöskin auki, joten hänen rintansa oli paljastunut kuin merimiehellä. Kuunsäde kiilui etuhampaasta, antaen omituista hymyilevää eloa nukkuviin kasvoihin.
Mutta vaikka olisi ollut vieläkin pimeämpi, niin olisin sittenkin heti osannut kuvitella mieleeni noiden kasvojen ilmeen, jopa vähimmätkin piirteet, niin peräti tuttu oli minulle tuo ulkonäkö: järven siniset, tarmokkaan raikkaat silmät, terve, punaisen kellervä iho — minä sen tiesin, vaikka en suinkaan voinut nähdä. Tiesin, koska olin nähnyt lukemattomia muita juuri hänen kaltaisiansa. Suomalaisempia kasvoja ei enää voisi löytää, nuo olivat kuin perikuva kaikista sellaisista. Vielä pitää lisätä kuvaan voin keltainen tukka, joka itsepintaisesti kihartuu — ei siksi että se olisi tukan ominaisuus, vaan jostakin ikäänkuin itse ihmisen sisäisen luonteen sitkeydestä, terveydestä ja voimakkuudesta.
Kun seuraavana päivänä tutustuin Marttiin, näinkin, että kuvitteluni oli ollut täsmälleen todellisuutta vastaava. Kasvot eivät ehkä olleet poskenpäästä poskenpäähän yhtä leveät kuin miltä olivat kuutamossa näyttäneet, mutta siniset silmät olivat vieläkin eloisamman tarkkaavaiset kuin olin osannut ajatella. Mustimman koleerikon tulikekäleet eivät olisi voineet kaikesta velttoudesta ja väsähtymisestä vapaampaa tarmoa ilmaista.
Vastoin varoituksiani Jöije tietysti ensi työkseen kertoi hänelle, että olimme yöllä majailleet hänen vuoteensa ääressä. Toinen olisi Martin sijassa ehkä loukkaantunut ja vähintään tehnyt muistutuksen moisen käytöksen sopimattomuudesta, mutta Martti vain tuskin huomattavasti rypisti silmäkulmiansa ja hymähtäen käänsi heti puheen toisaalle, ottamatta kuuleviin korviinsa minun anteeksipyyntöjäni: hän kyllä tunsi Jöijensä ja oli tottunut odottamaan tämän puolelta paljon suurempiakin vallattomuuksia.
Minua Martille esiteltäessä sattui olemaan läsnä muuan Jöijen lukuisista tädeistä, jolle myöskin Martti esitettiin. Ja minä kuulin heidän välisensä keskustelun.
Täti alkoi kohta tiedustella Martin lukuja ja tulevaisuuden aikeita. Martti näytti ottavan asian siltä kannalta, että tiedustelujen varsinaisena syynä oli tuo tavallinen: millä aijot vaimosi elättää? Jonka vuoksi hän alkoi hieman tarkoitusperäisellä vastustushalulla ja odottamattoman alttiilla avomielisyydellä puhua asioistaan, sivutarkoituksena ilmeisesti että minäkin samassa saisin vastauksen kaikkiin niihin kysymyksiin, joita hän otaksui minun olevan tietysti aivan tulvillani.
Niinpä hän kohta saattoi meidän tietoomme, ettei hänellä ollut minkäänlaisia varmoja tulevaisuuden suunnitelmia.
Tädin niska jäykistyi ja alaleuvan lihat pullistuivat.
Martti ei sanonut sietävänsä kurssilukuja eikä muuta hiljaista istumatyötä. Koko hänen olentoansa alkaa semmoisessa työssä kutittaa, sanoi hän, — syntyy halu reuhata ja ryypiskellä. Hän saattaa lukea vain omasta mielihalusta, milloin kemiaa, milloin insinööritieteitä, ja nyt viime aikoina hän on saanut kovan halun oppia muutamia kieliä…
Tädin pullistus kävi yhä uhkaavammaksi ja puhkesikin lopulta malttamattomaan purkaukseen, joka keskeytti Martin selostukset.
— Luulisi toki, että jotakin järjestystä pitää olla luvuissakin!
Martti sanoi että paras järjestys hänen nähdäkseen on se minkä oma tiedonhalu viittoo.
— Mutta semmoinen ei elätä! pääsi tädiltä vahingossa.
Martti ei sanonut milloinkaan ajatelleensakaan lukea semmoisissa tarkoituksissa. Hänellä ylimalkaan ei ollut mitään aikeita.
Silloin täti kadotti kokonaan malttinsa ja kovasti punastuen ja poistuen tiuskasi:
— Ellei teillä ole tulevaisuuden aikeita, niin teidän olisi parasta luopua myös muunlaisista "aikeistanne".
Tämä oli tädin mielestä niin onnistunut ja niin myrkyllinen sutkaus, että hän ei katsonut voivansa hetkeksikään enää jäädä meidän pariimme, vaan mielenkuohusta tutisevin päin ja hehkuvan punaisena kiirehti huoneesta.
Martti ei naurahtanut niinkuin minä tein.
— Tuo taitaa rakastaa Jöijeä kovasti, — hän sanoi, hyväksyvästi katsellen tädin jälkeen.
Minä en sanonut mitään. Martti odotti vähän aikaa ja sanoi sitten;
— Mutta tekin taidatte rakastaa Jöijeä, ja jos haluatte jatkaa kyselyjä, niin kyllä minä puolestani mielelläni vastaan.
Silloin minä sanoin.
— Jos äskeisen kyselijän hengessä jatkaisin, niin kysyisin ettekö sentään Jöijen tähden tahtoisi tutkintoja suorittaa?
Martille oli tuo kysymykseni ilmeinen pettymys. Hän katsahti silmiini vähän pitkään ja vaipui sitten mietteisiinsä. Vähitellen levisi hänen kasvoillensa hänen omien ajatustensa synnyttämä hymy. Ja hän sanoi minulle naurahtaen:
— Olen aikonut mennä merille. Mutta mitä lukuihin tulee, niin … kysykääpä Jöijeltä mitä hän siihen sanoo.
Minun ei kuitenkaan tarvinnut sitä Jöijeltä kysyä, sillä sen jo tiesin. Jöije ei mitenkään tahtonut, että Martti lukisi ja vielä vähemmän että hän lukisi "hänen tähtensä". "Martin pitää olla itsensä ja minun pitää olla itseni", sanoi Jöije. Hän ei voinut nähdä, että Martti hänen tähtensä missään suhteessa koetti muuttua herrasmaisemmaksi puvussaan ja käytöksessäänkään. Huolellisesti Jöije valvoi, ettei Martti saanut ollenkaan sinnepäin yrittää. "Martin täytyy olla Martti". Merille lähtemisestä minä sentään kysyin Jöijeltä. Jöije heiskautti kädellään: "Onhan se siitä puhunut, mutta ei se ole mitään, hän muka tahtoo panna omat oikeat halunsa koetukselle. Ei. Hän on villien orivarsojen kesyttäjä ja sonnien taltuttaja eikä mikään merimies. Näkisit hänet hurjien hevosten ohjissa!"
Heidän suhteensa alkoi muuttua minulle päivä päivältä yhä suuremmaksi arvoitukseksi.
Tuttavuutemme ensi hetkestä aloin tutkia, onko Marttikin puolestaan rakastunut Jöijeen. Mutta siitä en voinut mitenkään päästä perille. Välistä minusta näytti päivän selvältä, että niin oli, mutta toisen kerran taas olin sitäkin epätietoisempi. Martin täydellinen vapaus kaikesta mustasukkaisuudesta antoi minulle enin epäilemisen aihetta. Jöijen kauneus, laajat tuttavapiirit, nuorten herrain alituiset leijailemiset hänen ympärillänsä eivät näyttäneet hituisenkaan vertaa häiritsevän Martin ainaista levollisuutta. Kun kello läheni 11 illalla häntä alkoi tavallisesti nukuttaa, ja silloin hän saattoi tanssi-iltamastakin lähteä kotiin ja panna maata, jätettyään Jöijen jonkun tilapäisen "ihastuksen" hoitoon ja saatettavaksi. Mutta muuten huomasin pian, että Jöije puolestaan oli kokonaan luopunut yrityksistä mustasukkaisuuden tietä viehättää Marttiansa "rakkauden" poluille, vaikka pidin kylläkin häntä kovin tarkkaan silmällä.
Aivan pian minun täytyi itselleni tunnustaa, että tässä heidän suhteessaan — puhumatta nyt Jöijen yksipuolisesta mahdollisesta rakastumisesta — oli todellakin jotakin peräti uutta ja epätavallista. He sanoivat suhdettansa toveruudeksi ja ainakin luulivat itse olevansa kaukana sukupuolisuudesta. Niin kaukana, että — kuten myöhemmin sain tietää — heillä oli aikomuksena liittää vielä muitakin ihmisiä samaan heidän toveruutensa piiriin, jos vain onnistuivat herättämään jossakin ihmisessä oikeata ymmärrystä. Vieläpä sain tietää, että minä olin ollut heidän valittunsa, vaikka en ollut suoriutunut kaikista salaisista kokeista, joiden alaisena tietämättäni olin ollut. Samaa kokeilua ja Martille arvosteltavaksi esittelyä oli tarkoittanut jo tuo yöllinen käyntimmekin. Pahimpana esteenä kuului olleen se mitä olin tullut sanoneeksi Jöijelle, että he muka vain "nimittivät uusilla nimillä vanhoja asioita".
"Kihloissa" he todellakin kuvittelivat olevansa vain siitä syystä, että alituinen yhdessä-olo vanhempien ja maailman vuoksi ei muuten käynyt päinsä. Molemmat olivat yhtä vakuutetut olevansa tovereina "erottamattomat". He olivat löytäneet jonkinlaisen uuden yhdessä-olemisen eli yhdeksi muuttumisen perusteen. Kumpikin ajatteli, tahtoi, eli vain tuona yhtenäisolentona. "Minä en ole enää minä", kirjoitti Jöije kerran, "minua ei ole olemassa, olen jotain vain Martin kanssa, ja hän sanoo samaa itsestänsä."
Miten oleminen tuona yhteisolentona ja kuitenkin oleminen "omana itsenään", kuten Jöije vaati, saattoivat yhtaikaa olla olemisen perustuksena, on minulle täydellinen arvoitus, ja minun täytyy nöyrästi tunnustaa, etten pysty sitä tässä esityksessäni mihinkään suuntaan selvittämään. Minä vain toistelen heidän sanojansa, eri tilaisuuksissa lausumiaan. En tietysti antaisi moisille nuoren väen lausunnoille sellaista arvoa, ellei niiden takana olisi sen elävän onnen todellisuus, josta ei syrjäinenkään voinut olla kahden vaiheilla. Sanat olivat kaikissa tapauksissa heidän yrityksiään antaa minulle käsitystä tuosta heidän onnestaan. Tahdon olla heille uskollinen. Ja olen myös valmistunut semmoiseen mahdollisuuteen, että joku lukijoista ehkä selvästi näkee sen minkä perille minä en ole päässyt. Tahdon olla sitäkin tarkempi noiden sanojen toistamisessa.
Tässä yhteydessä voin ehkä mainita myös sen minulle epäselväksi jääneen ajatuksen, minkä harvapuheinen Martti vähän myöhemmällä iällä tuli lausuneeksi.
Hän sanoi: "Ihmisellä on luonnostaan kammo toisen elävää ja huokuvaa ruumista kohtaan. Sen kammon vuoksi hän on erillinen minä, josta on vain kärsimyksiä hänelle. Jos häneltä otetaan pois tuo kammo, niin hän lakkaa olemasta erillinen, ja se on hänen autuutensa."
Martti ei ollut mikään filosoofi ja sentähden hän ei voinut selittää minulle tarkoitustaan sen täsmällisemmin. En päässyt perille, tarkoittiko hän sukupuolirakkautta vai jumalallista, uskonnollista rakkautta. Ainoa minkä sain esille, kun kysyin tarkoittiko hän rakastumista, oli tämä: "Taitaahan se olla ainoa tilaisuus missä ihminen voi saavuttaa autuuden, ainakin eläessään."
Meneppäs ja ota selvä moisista ongelmista!
Heidän virallisesta kihlautumisestaan huolimatta heidän oli kuitenkin usein hyvinkin vaikea puolustautua vanhempia, sukulaisia ja muuta maailmaa vastaan, joka yhä lähentelevämmin vaati heiltä selvyyttä siihen "milloin häät ovat" ja millä varoilla aijotaan sitten kotia rakentaa ja ylläpitää. Kun he olivat olleet "kihloissa" jo yli kolme vuotta, alkoivat nuo kyselyt ja tilille vaatimiset käydä yhä uhkaavammiksi. Kihloissa olemista ilman mitään tulevaisuuden suunnitelmia, ilman selvyyttä milloin ja miten — pidettiin sopimattomuutena. Mutta mitään ratkaisua en minä ainakaan voinut vainuta, niin läheinen ystävä kuin heidän kanssaan olinkin. Tietysti kaikki kääntyivät kysymyksineen minun puoleeni ja purkivat sappeaan minulle, aivan kuin asian kiirehtiminen olisi ollut yksistään minusta riippuvainen, ainoasta, jolla katsottiin olevan jotain vaikutusvaltaa noihin kummittelijoihin.
Alkuperäinen tarkoitushan oli ollut, että minä käyttäisin koko vaikutusvaltani heidän erottamisekseen toisistaan. Mutta en sen enempää tarvitse selittää, miksi oma mielipiteeni tässä asiassa niin pian muuttui. Olin ottanut kohta tehtäväkseni ihan päinvastaisen: saada vanhemmat vakuutetuiksi siitä, että nuoret olivat kehotettavat naimisiin eikä eroon. Sain paroonittaren puolittain uskomaan, että jos heille sanotaan jyrkästi: ette saa olla kihloissa ellette mene kolmen kuukauden kuluttua naimisiin, niin he mieluummin "purkavat kihlauksensa" kuin suostuvat sellaiseen valaan.
Kerran minä suututtaakseni Martin ja saadakseni hänestä ilmoille jonkun selvittävän purkauksen, sanoin hänelle:
— Kun olette varmat siitä, että olette "erottamattomat" eli että toveruutenne on ikuinen, niin eikö olisi paras vihityttää itsenne — maailman tähden tai oman rauhannekin tähden?
Mutta hämmästykseni oli suuri, kun huomasin, ettei tämä kysymykseni ollut Martille lainkaan mikään yllätys. Hän ei suuttunut vähääkään. Katsahti vain ensin vähän pitkään, epätietoisena mitä tarkoitan, ja sanoi sitten, että he olivat kyllä itsekin usein ajatelleet sellaista mahdollisuutta. Oli ajateltu niin, että he vihityttäisivät itsensä, mutta kaikki ulkonaiset asiat jäisivät muuttumattomiksi ennalleen.
— Kuinka niin "ennalleen", minä kysyin ihmetellen.
— No … Jöije jäisi asumaan vanhempiensa luo, sanoi Martti aivan kuin ei olisi lausunut mitään tavatonta.
Minä arvelin siihen, että sellainen tuskin tyydyttäisi maailmaa.
Martti sanoi: "Eipä tietenkään, sillä sääntö kuuluu: miehen on elätettävä vaimonsa, ja maailman kannalta katsoen, joka ei suhdettamme ymmärrä, sellainen asema olisikin minulle kovin nöyryyttävä. Ainoa mahdollisuus olisi siis järjestää asia niin, että me muuttaisimme todella yhdessä asumaan, mutta sellainen on taas Jöijen kannalta mahdotonta."
Minä vaadin tarkempaa selitystä miksi se olisi Jöijen kannalta mahdotonta. Martti sanoi:
— En ole selvillä siitä. Tiedän vain että Jöije niin tuntee, vaikkei osaakaan sanoin selittää. Ja siksi minäkin uskon että asia on niin, enkä ole muuten sitä enää ajatellutkaan.
Oliko Martti siis rakastunut vai ei? Oli, koska hän oli valmis tekemään sellaisen liiton Jöijen karissa, mikä olisi saattanut mahdottomaksi vastaisen liiton jonkun muun kanssa. Ei ollut, koska hän ei sen enempää välittänyt tiedustella miksi Jöije ei tahdo "asua yhdessä". Se, minkä luulisi olevan pääasia koko kysymyksessä, näytti Martista tois-arvoiselta, jota hän "ei ole enää ajatellutkaan"!
Mutta jos Martti ei välittänyt kysyä Jöijeltä, niin minä olin sitä kärkkäämpi ottamaan asiasta selvää Jöijeltä itseltään.
— Martilta olen kuullut, sanoin Jöijelle, — että hän puolestaan olisi ehdottanut vihkimistä. Kuinka se asia oikeastaan onkaan?
Jöije hymyili omissa ajatuksissaan, välittämättä vastata.
— Eikö se olisikin kaikkein parasta, sanoin.
Silloin Jöije kavahti ajatuksistaan:
— Ei! sanoi hän jyrkästi, ja oikeinpa tällöin syntyi pieni ankaruuden vakonen hänen silmiensä väliin.
Mitään vaikutinta tähän näin jyrkkään kantaan minä en pystynyt selville saamaan, enkä voinut houkutella hänen suustaan ainoatakaan muuta sanaa tuon ehdottoman kiellon selitykseksi.
Vasta myöhempinä vuosina, eli juuri samalla kertaa kuin Jöije tunnusti minulle oikean syyn siihen miksi heidän yhteiset kylpynsä olivat niin äkkiä keskeytyneet, minun myös onnistui palauttaa kysymykseni Jöijen mieleen ja saada siihen vastaus.
— Mutta Hilja-rakas, ajattelehan toki, hän sanoi silloin. — Martti oli kyllä varma itsestään, hän saattoi sellaista ehdottaa maailman tähden, koska tiesi vaikeaksi muuten olla aina yhdessä, mutta hän ajatteli aina pysyä toverina, hän on hirveän voimakas ja hänelle ei ole mikään mahdotonta. Mutta ajattele minua! Sen jälkeen kun olen kertonut sinulle viimeisen uintikohtauksen, sinun ei pitäisi olla vaikeata käsittää miksi minä en voinut olla varma itsestäni. Kun vain ajattelin yhteenmuuttoamme, minut tempasi vielä paljon hurjempi hullaannus kuin koskaan millään kalliolla. Ja minä en ollut enää niin tietämätön tunteitteni laadusta kuin tuona kesänä, minä olin jo kokenut, että suuri onni ei ollut Martin viehättymisessä ottamaan minua kädestä, vaan päinvastoin siinä että hän ei viehättynyt sitä tekemään vain senvuoksi, että minä olin uskollinen valallemme. Mutta minä suorastaan en uskaltanut ajatella sellaista voimainkoetta. Jos jo pelkkä ajatus, että asuisimme yhdessä, noin hullaannutti minut, mitä olisikaan tapahtunut, jos todella… Niin minä ajattelin ja suuri onni jäi sydämeeni.
Näin Jöije. Oikeastaan tämä ei selittänyt muuta kuin että hän oli alusta pitäen intohimoisesti rakastunut Marttiin, josta olin ollut kohta selvillä.
Yrityksiini päästä perille siitä, oliko Marttikin rakastunut, kuului vielä seuraava keskustelu.
Minä: Jos pelkkä toveruus saattaa olla korkeimman onnen perustuksena kahden eri sukupuolen välillä, niin — ajatellen toverinne parasta — ehkä onnenne ei häiriintyisikään, jos Jöije noudattaisi vanhempiensa harrasta toivomusta ja suostuisi nuoren herra Kr:n kosintaan.
Martti loi silmänsä alas vilkaistuaan minuun ja hänen poskiinsa levisi eloisa puna.
Hän on rakastunut! minä riemuitsin.
Ja kun Martti oli kovin kauan mitään vastaamatta, minä — jolle hänen poskiensa puna oli täysin tyydyttävä vastaus — jatkoin niinkuin hän olisi saman vastauksen sanoinkin antanut.
— Aina te molemmat vakuutatte, että suhteenne on jotakin yksinolevaa, epätavallista, mutta miksi tuo tavallisuudesta poikkeavaisuus esiintyy semmoisissakin asioissa, mitkä tavallisuudessa ovat ihmiselämän kauniimpia?
Martti: Nyt, neiti K., minä todellakaan en ymmärrä tarkoitustanne.
Minä: Eikö oman kodin perustaminen ole kauniimpia asioita mitä tämän kolean taivaan alla ylimalkaan voi kuvitella? Niin me arkipäiväiset ihmiset ainakin ajattelemme. Mutta kodin luominen ei näytä kuuluvan teidän kummankaan ihanteisiin, te ette ole arkipäiväisiä.
Martti: Koti — koti — sanotaan. Meillä kaikilla on ollut koti, vanhemmat, sisaret, veljet — ehkä rakkaita muistoja, — mutta sittenkin olemme koko tuon nuoruudenkin läpi kulkeneet ypö yksin. Yksin olemasta lakkaa vasta silloin kun löytää vapautuksen erillisyydestä.
Taas sama ajatus! Sillä Martti luuli voivansa kaikki kysymykset selittää ja sen taakse hän näytti pakenevan aina kun hänen tunne-elämäänsä verekseltä kosketti. Ikävä vain, että tuo ajatus ei voinut antaa minulle selvyyttä siihen ainoaan arvoitukseen, jota kaikki urkkimiseni tarkoittivat, nimittäin: vapautuiko Martti "erillisyydestään" vain yksin Jöijen löydettyään, vai tarkoittiko hän jotakin uutta, esimerkiksi uskonnollisen epäitsekästä suhtautumista ihmisiin ylimalkaan.
Olinpa melkein varma, että ajatus ei ollut mikään tunteen purkaus, vaan sisälsi filosofiaa. Ja silloin sanoi naisellinen vaistoni, että joko oli lennetty "rakkauden" ohi tai — ei oltu vielä päästy rakkauteen astikaan.
Entä tuo punastuminen? Se saattoi yhtä hyvin olla suuttumuksen ilmausta sen johdosta että minä olin koskettanut arkaluontoista asiaa.
Oltuani jonkun aikaa vaiti, kuulen Martin sanovan:
— Kysyitte äsken häiriintyisikö onnemme, jos Jöije — menisi naimisiin. Onnemme siitä ehkä häiriintyisi, sillä luonnollisesti tulisimme eristetyiksi, mutta toveruutemme ei milloinkaan.
Sen jälkeen en todellakaan ollut hullua hurskaampi.