VII
RUUSUJA JA RAKKAUTTA
— Eikö ole kaunis tuo Saittalahti, kun sitä täältä katselee, virkkoi Mikko, kun vene oli karahtanut karkealle rantasomerikolle ja oltiin reput selässä valmiina lähtemään Koivulaa kohti. — Nimi ei ole juuri runollinen, mutta sen tuuheat rannat, kauniit kaislikot ja syvänvihreä vesi tekevät sen erikoiseksi.
— Kyllä vain — onhan tuo — mutta olipa soutukin tiukka tähän ihanuuteen, tuumi Taavi Korpela, — taidettiin tulla vajaassa tunnissa yli selän.
— Niin on, kahdeksisen kilometriä pyyhkäistiin kuin leikillä vain. Ja nyt komppania Koivulata kohti.
Alettiin nousta loivaa rantatörmää ja sitten ohi pienen rantamökin varjoiselle tielle. Mikko ja Taavi astelivat edellä.
— Enpä ole vielä ehtinyt kysellä edes, mitä tuumit partioleirillä olostasi, alkoi Mikko jutella. — Nyt kun olet viikon ollut mukana, voit kai jo sanoa arvostelusi.
— Kyllä se mukiin menee. Langattoman puuha se on ollut perin jännittävää, ja tämäpäiväinen menestyminen on erinomaista. Järjestys on leirillä oikein hyvä, ja reippaasta luontoelämästä olen aina pitänyt. Olen hyvin tyytyväinen. Mutta joukko saisi mielestäni olla suurempi.
— Sepä hupaista. Tiedätkös, miten sydäntäni sykähdytti ja miten hurjasti riemuissani olin, kun saimme lennättimen toimimaan. Nyt voimme ajaa asiaa eteenpäin ja meillä on siitä paljon hauskuutta. — Mitä leirin pienuuten tulee, olet oikeassa. On vaikeata saada sopivaa työnjakoa toimeen, puhumattakaan oikeasta yhteiskuntaelämästä. Kuluu liian paljon aikaa kaikilta pikkuhommiin, kun on vähän poikia. Olen monesti ajatellut sitä asiaa. Mitäs sanot, jos jonakin kesänä Suomessakin saataisiin aikaan oikea jättiläisleiri. Valittaisiin ihana paikka, minne teltat sijoitettaisiin, sinne kokoontuisi poikia, jotka saisivat harrastaa taitavien johtajien opastamina sitä, mistä olisi eniten hyötyä ja mikä enimmin miellyttäisi: jonkinlainen nuorten kesävaltio — se on minun suuri unelmani: kuria, elämäniloa, työtä, taitoa ja tietoa, siinä ohjelma. Mutta hei, pojat, huomio, tästä lähtee oikopolku, ja sitten alkaa pian kuulua kosken kohina ja tullaan kummun edustalla olevaan metsään. Te, jotka ette ennen ole käyneet täällä, saatte nähdä jotakin kaunista, lisäsi hän jälkijoukolle.
Kapealla polulla kaikki siirtyivät kulkemaan peräkkäin. Mikko taivalsi kuin rakkaimpia kotiseutujaan. Hän muisti polun jokaisen mutkan, miten se tuossa kohta kohoaisi pienelle katajamäelle; sitten noustaisiin aidan poikki porraslautoja, ja sen jälkeen alkoi jokilaakson vehmaus, korkeita lehtipuita ja rehevää lainehtivaa ruohorinnettä. Ja vasemmalla edessä kohisi pieni koski — äänestä kuului, ettei mylly jauhanut, vaan vesi syöksyi sulkuluukun estämänä myllyntorin sivusta pauhaten ja vaahdoten alas.
— Idyllinen näky, vahvisti Manski, — mutta mitäs, Tassu, sanot tuosta vedentuhlauksesta?
— Hm, turbiini, turbiini, runollinen vesiratas joutaisi jo museoon.
Jo näkyivät kummun korkeat koivut, ja Koivulan punainen kartanorakennus pilkotti niiden lomitse. Talo oli vanha, suora kuin laatikko, kaksikerroksinen. Sen edessä oli laaja peltoaukeama, oikealla suuri hedelmäpuutarha, vasemmalla myllyn lähellä navetta ja muut rakennukset. Päärakennus näytti hauskalta valkoisine akkunanpielineen, ja seinämällä, kiertäen kehänä koko metsän puolen, kasvoi valkoisia ruusuja.
Nuo valkoiset ruusut ne aina värähdyttivät Mikon mieltä. Ja samoin korkeat koivut, joista alinomaa kuului hiljainen kohina. Hän ajatteli Irjaa. Irja oli kertonut pikkutyttönä istuneensa koivussa pitkät ajat, ja hän oli myöskin monesti maininnut, että kun ruusut kukkivat Koivulassa, oli se varmasti maailman suloisin paikka.
Jo kumpua noustessaan pojat kuulivat avoimista akkunoista salin puolelta laulua ja pianonsäestystä. Koivulassa oli vieraita. Reino oli kertonut, että oli Katri-sisaren syntymäpäivä, jolloin oli järjestetty hauskaa pitkästä aikaa. Sen vuoksi heidänkin retkensä sopi erittäin hyvin Reinon mielestä.
Pojat kuuntelivat takahuoneen matalalla olevan avoimen akkunan ääressä ja ojensivat laulun loputtua kätensä sisään paukuttaen kuorossa käsiään. Irja juoksi salista pianon luota ja hänen poskensa hohtivat ja iloinen äänensä kajahti:
— Tervetuloa, metsäläiset, tervetuloa!
* * * * *
Mikon rintaa ahdisti. Miksi hän ei jo tuntia takaperin ollut antanut lähtömääräystä? Se olisi ollut paljoa parempi. Asiathan oli kaikki toimitettu. Hieman ujostellen Reinon avustamina pojat olivat syrjässä esittäneet emännälle pyyntönsä, että he olisivat mielellään halunneet ostaa hiukan leipää, jauhoja ja perunoita. Ja he olivat saaneet kaikkea, mitä halusivat, vaikka ison kartanonkin varastot olivat vähissä. Kaikki reput olivat täynnä. Oli myöskin sovittu heinäntekopäivistä. Sitten he olivat kierrelleet katsomassa koskea ja myllyä, pärehöylää, meijeriä ja isoa talon sivulla olevaa puutarhaa.
Suuresta salista oli siirrytty koivujen alle ja siellä rupateltu ja leikkitty. Kaupungista oli tullut joukko nuorta väkeä, ja seura oli hyvin hilpeä. Sitten oli salissa alettu tanssia, ja parhaillaan kaikuivat valssin sävelet hiljaiseen kesäiltaan.
Mikko seisoi ovella ja katseli. Taavi Korpela, Reino ja Akki näyttivät olevan hyvin kiintyneitä tanssiin, Manski keskusteli isännän kanssa viereisessä huoneessa, Aamos Kaino Kasperi selitteli äänekkäästi pihalla jotakin renkipojalle.
— No, Mikko, etkö sinä vieläkään ole opetellut tanssimaan? nyökäytti
Katri hänelle päätään, palavissaan siirtyen portaille vilvoittelemaan.
Mikko hymyili hänelle hieman väkinäisesti. Hänen hilpeytensä oli kokonaan mennyttä. Hänen katseensa siirtyi taas pianon ääressä istuvaan Irjaan.
Paljon hän oli ajatellut tätä Koivulan matkaa ja toivonut täällä saavansa olla ja puhua Irjan kanssa. Mutta Irjalla näkyi olevan muuta tekemistä. Häthätää pojat olivat hänen opastaminaan käyneet katsomassa yläkertaa, tyttöjen valkoisia huoneita, sitten oli Irja taas hävinnyt vieraitten piiriin. Hän oli niin iloinen, niin kevyt kuin vaalean ruusun terälehti.
Katri siirtyi pianon ääreen. Mikko käännähti ovelta kuuntelemaan isännän ja Manskin puheita. Hänen salainen toivonsa oli, että Irja vihdoinkin tulisi tuolta joukosta.
Manski kertoi harvakseen Halkiovuoren leirielämästä.
— Kyllä se on lokoisa paikka, se vuori, kuului isäntä myöntävän, ei siellä ole tainnut enää kalamiehiäkään käydä. Ne joskus sytyttelevät paloja. Paha vain, että se on siellä toisella puolen selkää. Meillä on paljon maita vielä siellä.
— Niin. Sitähän varten se on tämä insinööri täällä, että järjestelisi vähän näitä maita…
Mikko kääntyi taas salin ovelle. Irja tanssi juuri parhaillaan insinöörin kanssa. Pitkä, solakka mies se oli, kasvot ruskeat. Taavi näkyi sen tuntevan.
Ihmeellisesti se tanssi, tuo Irja, jalat tuskin koskivatkaan lattiaan. Mitä hän tekikään täällä, hän, Mikko, kömpelö ja raskasmielinen Halkiovuoren partiopöpö! Ei hän ollut koskaan tullut tekemisiin moisten ilojen kanssa, kotikasvatus ja aivan toisenlaiset harrastukset olivat sen saaneet aikaan.
Akki lasketteli sukkeluuksia kansakoulunopettaja Mattilan tytöille, ja Reino yhtyi joukkoon. Taavi alkoi jutella erään maisterin kanssa. Siitä oli Irja joskus puhunut, tuosta maisterista. Tuntui, kuin se olisi ollut pihkassa tyttöön.
Samassa tuli Irja salista vilvoittelemaan.
— Onko hauska tanssia, Irja? virkkoi Mikko.
— Tietysti on, insinööri on mainio tanssija. Eivätkö ruusut ole kauniita? sanoi tyttö ja he siirtyivät kävelemään taloa kiertävälle hiekkakäytävälle. — Sinä et osaa pitää iloa, lisäsi hän vilkaisten Mikon vakaviin kasvoihin.
— En.
— Muistaissani — miten isäsi papereitten, sen Onnen arkun laita nyt on? kysyi Ilja ja taittoi ruusun.
— Siitä emme tiedä sen enempää kuin ennenkään. Isä on toivoton.
— Jos minä olisin sinun sijassasi, niin etsisin yöt päivät, ja minun täytyisi se löytää. Aiotko mennä syksyllä jatkamaan lukujasi?
— En — en voi — täytyy auttaa isää ansaitsemisessa. Hänellä on taakkaa tarpeeksi ilmankin.
— Ja tuo onnettomuus on kuin vuori päälläsi. En voi — en voi — hoet, ja oma tulevaisuutesi menee turmiolle. Sinä olet liian raskasmielinen, hiljainen haaveilija, joka ei kykene riistäytymään irti ja katsomaan rohkeasti ja iloisesti elämää.
— Tulkaa tanssimaan polkkaa, Irja neiti, huusi insinööri akkunasta yli ruusujen, — kukaan ei täällä tanssi. Vai opettaako herra partiopäällikkö teille partiolakia?
— Te sitä lakia paremmin tarvitsette, te paatunut, nauroi Irja ja heitti veitikkamaisesti ruusun akkunaa kohti. — Mutta mennään, Mikko, käy sinäkin saamaan virvokkeita.
Mikko jäi portaille. Polkan sävelet soivat sisältä. Ruisrääkän ääni kuului kaukaa viljapellosta. Pojat keskustelivat myllyn luona. Miksi hän ei voinut riistäytyä irti unelmistaan ja toiveistaan? Hänen sydämensä oli ollut niin tulvillaan, hänellä olisi ollut niin paljon sanottavaa Irjalle.
Hän hymähti katkerasti. Tämä oli sietämätöntä, tämä tuska.
Samassa hän kuuli väentuvasta pitkään ja venytetysti:
Saano — saano — toorella, raakastaatkos — miinua —
Sielläkin yritettiin remuta. Yhtäkkiä Mikossa jokin kuin kimmahti. Oli naurettava tässä olla norkollaan ja nyhjöttää ja märehtiä tuskaansa. Hän lähti päättävästi väentupaa kohti. Eteisessä tervehti häntä muuan mies.
— Mitens siellä poikaleirillä jaksetaan? kysyi hän, ja Mikko tunsi miehen samaksi, joka oli ollut Irjaa viikko takaperin kaupunkiin soutamassa.
— Kiitos kysymästä, hyvin vain.
— Tuota, onhan se mukava paikka, se vuorikin, mutta — tuota — kyllä mä tietäisin tällä puolen paljoa paremman — ja matalamman rannan — tuota — ja kalarikkaamman, tässä Saittalahden vieressä. Siellä saisi Konstalta maitoakin.
— Kyllä me olemme tyytyväisiä paikkaan, kiitoksia vain, vastasi Mikko hieman kummastellen ja painui sitten sisään. Tupa oli melkein pimeä, niin oli siinä sankasti kartanon alustalaisia, nuorta väkeä. Hanuria ei oltu saatu eikä päästy tanssimaan.
Mikko hyökkäsi raisusti joukkoon, tempasi muutamia mukaansa keskelle piiriä ja huusi:
— Ja nyt sitä kerrankin hypitään, niin että karsta katosta karisee.
Ja sitten hän alkoi laulaa kaikuvalla äänellä, mitä mieleen juolahti, rennosti, hurjasti:
Miksi se tiilikivi pohjahan painuu ja lastu on lainehen päällä — miksi yksi on onnellinen ja toinen on onneton täällä?
Sanat olivat tanssijoille oudot ja sävelkin, mutta useimmat tempautuivat mukaan ja yhtyivät laulamaan kahta viimeistä säettä niitä toistettaessa.
Sen punaisen portin pielessä lauleli kottarainen. Ei se ollut ihme, jos ero tuli meistä, kun minä olin kulkuri vainen.
Kyllä se jokikin kirkas on, mutta lähre on kirkkahampi. Vanhaa heilaa ei tarvitte surra, kun uusi on rakkahampi.
Ja sitten muuttui sävel taas:
Sinua, tyttö sinisilmä, tuli minun ikäväni. Soisin ma, soisin ma maailmanrannalla vielä sinut näkeväni. Hei lilu-lilu-lei ja maailmanrannalla vielä sinut näkeväni.
Ja vähän ajan perästä:
Älkäte surko ja älkäte purko ja nakkele niskojanne, vaikka tuosta ma sieppaan kauneimman likan ja olen vain maaliman-Janne.
Lakki oli siirtynyt takaraivoille, hiki valui virtanaan Mikon otsalta. Mutta hän oli saanut vauhtia leikkiin. Laulut hän keksi siinä samassa, ja sävelet, sieltä täältä hänen joskus kuulemiaan, tulivat kuin vuolas virta. Kun hän juuri hurjaa vauhtia mennä pyöri oven ohi, näki hän Irjan aivan lähellään.
— Mikko, äänessä oli ihmetystä ja pyyntöä. Mikko riistäytyi heti irti ja vetäytyi ovelle.
— En ole koskaan nähnyt sinua tuollaisena. Ei mitään sen enempää.
Tahdoin antaa sinulle tämän.
Hän ojensi Mikolle kirjeen heidän juuri eteisestä ulos astuessaan. Mikko pisti sen poveensa, ja he lähtivät yhdessä astelemaan kuistikkoa kohti.
— Mitä tuo on, kuule, sanoi Mikko, — joku viheltää, partiopillillä, eikä kukaan saa viheltää tarpeettomasti.
— Niin, vahvisti Irja, — vihellys kuuluu myllyn takaa Ruhmassuolta päin.
— Taas vihellys — odotas — hyvin kaukaa — kiireellisen tulon merkki. Anteeksi, minun täytyy mennä katsomaan, mikä siellä on, ja Mikko riensi jo mäkeä alas.
— Etsi joen toiselta puolelta porraspuun korvasta polku, huusi Irja vielä hänen jälkeensä.
Kesti kauan, ennenkuin Mikko palasi. Hänellä oli mukanaan märkä ja mutainen Aamos Kaino Kasperi Lax.
— Siellä on suuri kaunis lehmä suossa, aivan uppoamaisillaan, pauhasi
Aamos.
— Niin on, todisti Mikko, — ja tämä vesseli oli myös samassa kadotuksessa. Hän oli ensin poikien kanssa kilpaillut myllyllä kulkemalla torin reunaa, sitten lähtenyt harhailemaan, etsien jotakin partiotehtävää, ja niin tullut suolle, nähnyt lehmän vajoamassa ja tahtonut antaa sille ensiapua, johtaja nauraen selitteli pihalla oleville. — Mutta lehmä on saatava heti pelastetuksi; se on perin näännyksissä ja syvällä suossa.
— Se on sitten kumma se Ruhmassuo. Aina se uhkaa joka kesä jonkin lehmän viedä, vaikka kuinka vahtia pitäisi.
Mikko meni heti isännän puheille, vihelsi pojat kokoon, määräsi Manskin ja Akin noutamaan lautoja, köysiä ja kolme neljä hevosen luokkia, jotka pantaisiin lehmän alitse sitä nostettaessa, ja lähti itse hakemaan Taavia ja muutamia miehiä avuksi. Pian painuivat kaikki suolle isäntäväen vastusteluista huolimatta, ja salissa jatkui ilonpito entiseen tapaan.
* * * * *
— Koomillisuus ja runollisuus ovat elämässä hyvin lähekkäin, filosofoi
Akki, kun pojat yön hiljaisia vesiä olivat palaamassa Halkiovuorelle.
— Tiedätkös, Manski, mikä on ero lehmännostajan ja lehmänostajan
välillä!
— En.
— Toisella on lihava rahapussi, toisella laiha jauhopussi niinkuin meidän Laksi-sankarillamme.
— Minun vastaukseni oli yhtä hyvä, sanoi Manski. — Minä tarkoitin, että sanojen erotuksena on n.
Tyytyväisin mielin, mutta väsyneinä laskettiin vaalenevana suvisena yönä Halkiovuoren poukamaan.
Vartijat tulivat rantaan vastaan.
— Mitä kuuluu? kysyi johtaja. — Kaikki hyvin, vai mitä?
— Eipä ilmankaan, vastasi Piksa soinnuttomasti ja kartellen, ja pojat alkoivat kantaa tavaroita varastoaittaan.
Mikon mieltä lämmitti ja hehkutti ikäänkuin hän olisi ollut Kultaista taljaa etsimässä käynyt Argonauta. Pieni vaaleasininen kirje se povella tuntui niin sanomattoman suloiselta.
Manskin jo kuorsatessa hän teltanakkunan hämärässä valossa avasi kuoren. Siinä oli vain rivit:
Ihaninta jos untasi uskoa voit, ivat kestää niinkuin mies, syvän syöverin vetten lailla jos koit läpi kallion murtaa ties —
Mikko tunsi runon. Se oli Wecksellin "Har du mod?" Sanoin selittämätön onnen väristys kävi läpi hänen koko ruumiinsa. Irja, Irja — sinä kesäyön tyttö, sinä humisevien koivujen tyttö. Miten syvä on sinun sielusi. Kuin entisaikojen linnanneito sinä tahdot toisen osoittamaan tunteensa arvon.
* * * * *
Kirkas koi ruskotti koillisessa, kun hän vielä kerran katsahti akkunasta.
Vähäistä myöhemmin kuului hiljaisia askeleita ja varjo vilahti jouhikangasakkunan ohi.
Pusu pisti päänsä aukkokankaan lomasta.
— Me tahtoisimme tulla sisään vähän puhumaan sanoi Pusu, — emme saa unta ennen.
Piksa ja Pusu puikahtivat telttaan. Molempien kasvot olivat kalpeat, mieli kiihdyksissä.
Manskikin heräsi.
— No, sanoi johtaja, — mikä teitä vaivaa?
— Me, me, sammalsi Pusu, — me pyytäisimme, että tämä leiri muutettaisiin… jonnekin… muualle… pitkän matkan päähän.
— Mitä hulluja! Hourailetteko? Selittäkää tarkemmin.
— Me emme voi mitään selittää, virkkoi
Piksa vakavasti ja tyynemmin. — Me pyydämme hartaasti, että kaikki lähtisivät täältä. Se tuntuu järjettömältä, mutta se on ankara totuus.
— Tuo on perin kieroa puhetta, ihmetteli Manski. — Onko jotakin tapahtunut, onko jokin vaara väijymässä? — Miksette saa suutanne auki?
— Vala, partiovala sitoo meidän suumme, sanoi Piksa. — Me emme voi ilmoittaa sanaakaan enempää kuin olemme jo sanoneet.
VIII
SAARAN HUIVI JA SALAPERÄINEN MIES
— Katsos koreata ahvenaa! — Mutta mitä sinä, Ressu, oikein ajattelet Piksasta ja Pususta? puheli Aamos Kaino Kasperi soutaen venettä Reinon nostaessa verkkoja.
— En minä oikein tiedä, Akki nauraa ja sanoo, että ne ovat saaneet pukkitaudin. Ovat ne vähän pelkoja miehiä. Älä sinne huopaa, katso vähän, minne verkko menee!
— Eivät ne pelkoja ole. Ei Piksa ainakaan. Pusu voi vähän olla. Ei sekään sentään pukkia pelkää. Mutta minä luulen, että ne ovat nähneet jotakin kamalaa, kuolleen ruumiin, ja sitten vannoneet, etteivät puhu siitä kellekään, ja sitten tahtovat meitä pois täältä.
— Hyh, mitä ne siitä olis vannoneet. Oli se hyvä, että oli se kansalaiskokous, jossa niille annettiin nuuskaa ja sanottiin, ettei tässä tämmöiseltä hyvältä leiripaikalta, missä on sähkölennättimet ja uunit ja kaikki ja näin paljon poikia, lähdetä tyhjää pakoon. Stop, sotkuinen paikka, pidätä vähän.
— Mutta ajoipas Piksa vain jyrysti läpi sen päätöksen, ettei kukaan saa mennä Halkiovuoren harjan pohjoispuolelle. Kyllä Piksalle on jotakin tapahtunut, jotakin hirveän kamalaa, se ei enää naura ollenkaan. Olis aika mukava tietää, mitä ne meinaa.
— Mitä siitä hautoo; niillä on omat metkunsa. — No, ann' mennä nyt taas. Piksa on aina ollut vähän olevinaan.
— Kyllä se onkin aika poika. Se osaa partiotaidot kuin vettä, ja muistatko, kuinka se hyppäsi pituutta sunnuntaina olympialaisissa. Aijee, ne oli vähän hauskat, ne meidän olympialaiset. Seitsemän eri maata. Ja teekkari heitti hurjasti kuulaa ja keihästä.
— Olisi Manski heittänyt paremmin keihästä, mutta meni vahingossa parhaalla heitolla yli viivan. Mutta Pusu sai rökkiinsä, kun se oli Ruotsi. — Älä keikuta venettä, noh, vielä siellä on yksi tirriäinen.
— Mutta hauskat ne oli ne vesiturnajaisetkin, kun toinen seisoi veneessä ja toinen kanootissa ja sohittiin toisiamme riu'uilla, joissa oli heinätukot päässä.
— Ja Aamos Kaino Kasperi loisti kuin Naantalin aurinko. No nyt on selvä kuin juna. Kalakeitto on tiedossa aamiaiseksi.
— Ja päivälliseksi syödään lihasoppaa kimalaisten kanssa, ja Piksa keittää, kun tulee vieraita.
— No, ei ne nyt vain vieraiksi tänne tule. Veteles paremmin, poika. Siitä tulee iltapuolella meille lujat paikat. Johtaja sähkötti eilen langattomalla, että kimalaisia tulee kymmenen ja kaksi meidän poikaa koskilta. Kimalaiset ovat haastaneet meidät lipputaisteluun.
— Tuleekos johtaja kanssa?
— Tulee se — ja kimalaisten paraat jehut. Ne ovat olleet tänä kesänä leirillä Hiidenkoskilla, ja siellä on ollut neljäkymmentä poikaa. Hei, lippu on jo ylhäällä. Souda sivakasti.
— Ne on vähän kopakoita ne kimalaiset aina. Mutta mitenkähän ne on sellaisen nimen ottaneet?
— Etkös sinä edes sitä tiedä? Niiden oikeana nimenä on kimiläiset, sen Kiplingin Kimin mukaan, josta kiminleikkikin on nimensä saanut. Kas niin, nyt sinä saat perata kalat, minä pistän verkot vapeille.
Aamu oli raikas. Tyynissä vesissä kuvastui juhlallisena leirirannan korkea honkametsä. Näytti tulevan lämmin poutapäivä. Poikien ryhtyessä aamiaishommiin oli koko leiri jo valveilla ja vilkkaassa puuhassa. Telttatarkastus oli toimitettu, ja isoa havumajaa, joka korkeana kuin kirkko kohosi leirin keskeltä, pantiin juuri kuntoon vieraita varteen. Sitten Manski vei pojat kanerva-aukealle harjoittelemaan ja saamaan viimeisen voitelun ennen aamiaista iltapäivän lipputaistelua varten.
Keskipäivän ajoissa tähystäjä ilmoitti, että vieraitten kaksi venettä oli näkyvissä. Niiden tultua lähemmäksi Manski järjesti pojat riviin rantakalliolle, ja kun vieraat laskivat maihin, tervehtivät pojat heitä vartiolipuin ja tervetuloa-huudoin. Sen jälkeen varajohtaja ilmoitti joukon partiojohtajalle ja tämä lausui riviin asettuneet kimiläiset muutamin reippain sanoin tervetulleiksi Halkiovuoren kesäleirille partiotovereiden keskuuteen. Kimiläiset vastasivat. Sitten tarjottiin teetä, ja Manski ilmoitti hieman hymysuussa, että maassa oli elettävä maan tavalla, ja leirisääntöjen mukaan oli tämä aika päivästä käytettävä työhön. Leirityönä oli näinä päivinä ollut parin kilometrin päässä olevan, Koivulan isännän leirille tänä kesänä lahjoittaman kaskeen tehdyn naurismaan harventaminen, joka kysyi kinttulihaksia. Leirille palattaisiin kolmelta, jolloin oli päivällinen. Neljän jälkeen oli aika vapaasti käytettävänä kilpaleikkiin.
Eläköötä huutaen pojat kiiruhtivat veneisiin, ja leikkiä laskien alettiin soutaa työpaikalle.
* * * * *
— Ovatpa nuo rehteviä poikia, nuo kimalaiset, tuumi tulta leirinuuniin sytyttelevä Piksa kokki.
— Ovat ne; niiden johtaja Saara on hurjan etevä partiolainen, se on pelastanut kaksi ihmishenkeä ja suorittanut viisi taitomerkkiä, kehui Akki, kokin apulainen, kantaen lisää puita paikalle.
— Niin taitaa. Ja tuo Vahtimäki on kova uimaan, ja Lamppu on taitava konemies, ne minä tunnen.
— Kyllä ottaa lujille tämänpäiväinen ottelu. Jos teekkari tulee mukaan, niin on meitä saman verran, nyt kun Motte ja Yrkkä tulivat. Kimalaisten partiojohtaja on lahjoittanut pronssisen uimarin kiertopalkinnoksi; perin jännittävää se on.
— Teekkari tulee varmasti, se on jo niin innostunut näihin partiohommiin. Tuo se kirves sieltä kodasta, täytyy vähän tätä lihaa hakata.
Työ luisti naurismaalla kuin leikki, ja päivällinen vielä paremmin. Täydellisen levon jälkeen, joka leirisääntöjen mukaan kesti neljään saakka, jakaantuivat joukot kahteen ryhmään toisen johtaja kimiläisten Salovaara eli Saara — toisen Mikko. Mikko julisti, että taistelukenttänä tuli olemaan noin kilometrin päässä leirin länsipuolella kulkevan, metsään hakatun maanmittarin linjan molemmin puolin oleva alue. Rajalla heitetään ensin arpaa, kummalle tulee länsi-, kummalle itäpuoli. Molemmat puolueet etsivät alueeltaan sopivan lippulinnan. Se ympäröidään päänkokoisilla kivillä, niin että kehän säde on viisi metriä. Kehän keskelle sijoitetaan lippu, niin että se näkyy joka puolelle vapaasti ainakin 7 metrin päähän. Jos vastapuolueen jäsen menee rajan yli toisen alueelle, voidaan hänet vangita lyömällä kädellä kaksi kertaa selkään, mutta lippukehässä täytyy häntä lyödä kymmenesti selkään, ennenkuin hän on vanki. Se puolue, jonka onnistuu ensimmäiseksi saada vastustajan lippu oman kehänsä keskelle, on voittaja. Puolen tunnin kuluttua annetaan torvella rajalta alkajaismerkki. Halkiovuoren tienoille ei kukaan saa mennä.
Molemmat puolueet olivat miesluvultaan tasaväkiset, mutta kimiläisillä oli suurempia poikia. Kimiläiset joutuivat itäpuolelle, ja "nousevan ja laskevan aurinkon pojat" tervehtivät toisiaan juhlallisesti ja lähtivät kumpikin suunnalleen.
— Nyt sitä koetetaan, sanoi Akki, — onko käpälämäki loiva vai jyrkkä,
Reino ja Laxi ja te muut kaksi, Motte ja Yrkkä.
— Kyllä me ilman runoja näytetään kimalaisille, eikös niin, toimitti Aamos, ja kaikkien silmistä näkyi, että he olivat samaa mieltä. Mikko, Manski ja Taavi kulkivat ketjussa nopein askelin edeltä. Oli pian löydettävä sopiva lippuleiri, ja sen taitavasta valinnasta riippui suuresti taistelun menestyminen. Mikon suunnitelmaan kuului, että lippuleirin tuli olla mahdollisimman piilossa. Hän tiesi, että oli saatava niin monta vastustajaa kuin suinkin vangiksi, sillä muuten oli pienin pojin vaikeata pitää puoliaan. Manski johti pojat kauas alavalle maalle tiheään lehtimetsään. Puiden välistä alkoi toisin paikoin pilkottaa vettä.
— Tuonnempana on kahden pienen lammen välissä kapea niemeke tai paremmin melkein saari, sillä tällä puolen on paha suo. Luulemme, että sieltä löytäisimme sopivan paikan.
Niemeke kapeni kapenemistaan, ja sen keskikohdalla olikin pieni viisitoista metriä leveä kuiva ala. Kolmella puolen oli vettä, hyvin liejuista, ja rantapensaikkoa, edessä vielä upottava suo. Mikko hyväksyi paikan heti.
— Nyt jakaannumme kahteen joukkoon: Laxi, Yrkkä, Motte ja Ressu lähtevät heti ottamaan selvää, missä vihollisen lippulinna on, Tassu, Piksa, Akki ja Pusu rajalle vangitsemaan vihollisia. Manski ja minä jäämme toistaiseksi tänne. Muistakaa, te vakoilijapojat: silmät ja korvat auki, kulkekaa niin varovaisesti kuin ikinä voitte, kyyryssä aina, ryömien, kun vähäkin epäiltävää on. Kaulahuivit pois, vihreät lakit syvälle päähän. Muistakaa koko ajan, että te olette vihreänvärisiä, ja etsikää suojaa siitä.
— Vastustaja on ruskeapukuinen ja honkametsässä paremmin suojassa. Älkää millään ehdolla antako ottaa itseänne vangiksi, välttäkää saarrosta rajalle tullessanne ja juoskaa, jos tarve vaatii, niin paljon kuin kintut kannattavat. Tehkää tarkka piirustus vihollisen lippupaikasta, jos voitte, ja katsokaa, montako vartijaa heitä on. Ja lopuksi, jos teidän onnistuu saada joku vangiksi, niin sitä parempi.
Pikkupoikien silmät loistivat, kun he tervehtien myönsivät ymmärtävänsä ja menivät.
Rajansuojelijat lähtivät kätkeytymään huolellisesti kivien ja puitten taakse vartiopaikoilleen, ja Mikko ja Manski olivat vähän ajan kuluttua kahden. Tuuli humisi hiljaa puissa, ja lampien vesi välkähteli auringonpaisteessa.
— No, ei mitään uutta ole kuulunut Piksan ja Pusun kummitusjutusta?
— Ei niin mitään. Pojat ovat vain olleet hyvin vaitonaisia ja vakavia.
Piksa se ehdotti tämän taistelupaikan siirtämisenkin näin kauas
Halkiovuoresta.
— En voi käsittää, mikä heihin on mennyt. Olen aprikoinut asiaa puolelta ja toiselta, mutta mitään hyväksyttävää otaksumaa en keksi.
* * * * *
Alkamishetkestä oli jo kulunut neljäkymmentä minuuttia, mutta mitään merkkiä vihollisesta enempää kuin omistakaan miehistä ei kuulunut eikä näkynyt. Lehdet vain laiskasti lepattivat, ja aurinko paistoi niin lämpimästi, että melkein alkoi uuvuttaa siinä odotellessa. Mutta kumpikin johtaja arvasi, että metsän hiljaisuus oli petollista. Oli kulunut siksi pitkä aika, ettei vihollinen voinut enää olla kaukana eivätkä omatkaan vakoojat, elleivät he olleet kaikki joutuneet vangeiksi.
Samassa risu rasahti. Ensimmäisenä tuli takaisin Aamos Kaino Kasperi. Hän oli töintuskin päässyt vihollisen rajavartijoita pakoon, mutta hänellä oli tietoja, ja hänen kasvonsa hehkuivat, kun hän huomasi tulleensa ennen muita perille ja tervehtien antoi raporttinsa. Hän oli käynyt aina vihollisen lippulinnalla saakka. Se sijaitsi pienellä joka puoleltaan äkkijyrkkänä kohoavalla kiven tapaisella kalliolla keskellä harvaa mäntymetsää.
— Kiersin sen ympäri, mutta kalliolle ei voi päästä muuta kuin yhdeltä suunnalta, ja siinä oli Lamppu vahdissa. Muita vartijoita en nähnyt, mutta mennessäni näin Saaran hiipivän rajan poikki.
— Hyvä on. Onko sinulla mitään karttaa?
— Ei, mutta vihollisen linna on noin kilometrin päässä rajalta. Voin piirtää paikan heti.
— Ilmeisesti, tuumi Mikko, — ovat kimalaiset löytäneet itselleen aivan erinomaisen helposti puolustettavan lippuleirin. Sen takia he ovat jättäneet mahdollisimman vähän vartijoita, ehkä vain pari, jotka ilman vaivaa voivat puolustaa kalliota.
— Yksi haitta on kalliolla kuitenkin. Se on kuin tarjottimella, ja meidän täytyy heti käyttää hyväksemme sitä seikkaa, että olemme sen löytäneet, tuumi Manski.
Varovaisesti oksia sivuun taivutellen tuli samassa Motte tuoden vankina erään kimalaisten suurimmista pojista. Hän ei ollut käynyt rajaa kauempana, mutta hänen varovaisesti liikkuessaan oli vihollinen tullut melkein hänen syliinsä.
— He ovat varmasti lähteneet ryntäämään koko joukollaan, luottaen linnansa valloittamattomuuteen. Kohta he ovat meidän niskassamme, virkkoi Manski. — Mutta… ssst… taas tulee joku.
Tällä kertaa Piksa toi kaksi vankia, joista toinen oli kimalaisten varajohtaja, ja poikien riemu oli suuri.
— Varajohtaja ryömii aivan ohi pensaan, missä minä olin vartioimassa. Kimalaisia vilisee metsä täynnä, mutta he ovat painuneet lampien molemmille puolille. Kaikki isommat pojat ovat ryntäämässä. Ressu joutui vangiksi heti rajan yli mentyään, tiedotti Piksa. — Samoin luultavasti Yrkkä.
Pidettiin lyhyt neuvottelu. Sitten Mikko antoi nopeasti määräykset. Motte ja Lax jäisivät linnan vartijoiksi, Tassun ja Pusun oli vetäydyttävä suojelijoiksi lähemmäs leiriä. Manski lähtisi Akin luo, ja yhdessä he oikealta puolelta painuisivat vihollislinnalle. Mikko ja Piksa yrittäisivät vastakkaiselta puolelta samaan aikaan. Oli luotettava oman linnan löytymättömyyteen ja rohkeasti yritettävä, vaikka vihollisen lipun valtaaminen näyttikin vaikealta. Kuhankeittäjän äännähdys, jota Manski osasi mainiosti matkia, oli oleva merkkinä, että Manski ja Akki aloittivat hyökkäyksen.
Äärimmäisen varovainen eteneminen alkoi. Onnellisesti päästiin rajalle ja saatiin sana vartijoille. Mikko ja Piksa hiipivät sitten yhdensuuntaisesti kymmenisen metrin päässä toisistaan, kaartaen kaukaa vasemmalta vihollislinnaa kohti Manskin ja Akin kiertäessä vastakkaiselta suunnalta. Korkeitten mustikanvarsien ja kanervikon halki kävi tie, kivien ja puitten suojassa, ja jos pieninkin risahdus kuului, täytyi painua liikkumattomaksi mättäiden väliin. Hiipiminen oli leikin jännittävimpiä suorituksia. Mikä kivi, mikä puunrunko tahansa saattoi kätkeä taakseen vihollisen. Taistelu kysyi järjestelyssään neuvokkuutta, ripeyttä ja rohkeutta, hiipiminen kysyi joka hermoa, malttia, korvan herkkyyttä, silmän terävyyttä, notkeata, nopeata, äänetöntä liikkumista.
Suurimmat vaikeudet alkoivat, kun he pääsivät niin lähelle, että näkivät kallion, jolla lippulinna oli. Kalliolla oli nähtävästi vain kaksi kimalaista, mutta sitä paitsi kaksi vankia. Kimalaisilla oli tuli, ja he keittivät jotakin eivätkä näyttäneet koettavankaan salata leiriään. Vain yhdessä kohti pisti tiheä viidakkorinne jokseenkin lähelle kalliota. Sen turviin täytyi heidän ensin yrittää — siitä sitten edelleen.
Juuri kuin Mikko ja Piksa aivan vierekkäin hiipien olivat päässeet viidakon kärkeen, painui Mikko liikkumattomaksi.
— Joku tulee.
Kaukaa kuului silloin tällöin kuminaa, kuin joku olisi kulkenut kankaalla. Askelet lähestyivät. Ne eivät olleet hiipijän askelia, mutta varovaisia sittenkin, vaikka silloin tällöin jokin oksa risahti kuin raskaasta painosta.
— Kuka se on? kuiskasi Mikko. Mutta Piksa makasi hievahtamatta hänen rinnallaan kasvot kääntyneinä ääntä kohti. Äkkiä he näkivät parinkymmenen askelen päässä kookkaan miehen tulevan esiin kiven takana. Hän koetti kulkea jonkin verran köyryssä. Päässä oli harmaa hattu. Kasvot olivat mustapintaiset ja julman näköiset. Hänen vyöstään riippui iso pistooli. Mies pysähtyi ja kuunteli.
— Joku vieras mies, mitä se täällä hiiviskelee? kuiskasi Mikko.
Piksan kasvot olivat kuin jäykistyneet. — Ole ihan hiljaa, sanoi hän, — ehkä se menee ohi.
— Meni tai ei, vastasi Mikko, — tahtoisinpa tietää, mitä aseistettu mies täällä hiiviskelee meidän kintereillämme. Odota — pian siitä tolkku saadaan.
Hän oli juuri liikkeelle lähtemässä, kun Piksan käsi iski kuin rautapihti hänen käsivarteensa.
— Pysy aloillasi, ei hievahdustakaan. Halkiovuoren hirveä mies.
Mikko katsoi hetken toverinsa lujiin, mutta samalla kauhistuneisiin kasvoihin. Samassa kuului kuhankeittäjän vihellys: hy hyy — hyu hyu.
— Ahaa, sanoi Mikko, — tuoko se täällä on kummitellut? Tuonko takia leiri olisi pitänyt muuttaa? Annetaan merkki pojille, niin kyllä tästä pian selvä tulee. Leikki saa jännitystä.
Hän kohotti pillin huulilleen, mutta pelästyi Piksan ilmettä.
— Ei. Piksa riuhtaisi pillinuorasta. — Ei ikinä. Se leikki olisi liian kamalaa. Se ei ole meitä varten. Ja nyt, johtaja, — hänen katseeseensa tuli pyytävä ilme, kun hän samassa näki miehen kääntyvän ja häviävän poispäin — meidän oma leikkimme on kesken, ja meidän täytyy voittaa se.
He ehtivät tuskin viidakon ja kallion puoliväliin, kun kalliolta kuului huutoa ja vartijat hyökkäsivät sen toiselle reunalle. Samassa Mikko ja Piksa ponnahtivat pystyyn ja juoksivat kallion juurelle. Mikon hartioille nousten Piksa sai heitettyä vyössään kantamansa köyden kallionreunalla olevan puun ympäri ja veti itsensä kalliolle. Mutta he tulivat hiukan liian myöhään, vartijat olivat saaneet Manskin vangiksi ja hyökkäsivät estämään Piksan aietta. Piksa sai vain temmaistuksi lipun käteensä ja heitetyksi sen kallionreunalta alas, kun hänetkin saatiin kiinni ja lyötiin vangiksi.
Mutta Mikko sieppasi kimiläisten sinisen lipun, kääri oitis kankaan kokoon ja lippu povessaan juoksi minkä jaloista ehti viidakkoa kohti. Kuului vartijain hälytysvihellyksiä ja hurjia huutoja.
— Tuolla, tuolla menee lippu, juoskaa vastaan, ottakaa kiinni.
Ja kallion vastakkaiselta puolelta monelta taholta soi vihellyksiä.
Mikko pääsi viidakon suojaan ja lähti laajassa kaaressa varovaisesti pyrkimään rajaa kohti. Hän ihmetteli, että kimiläisten huomio näytti suuntautuneen kokonaan toisaalle. He ehkä luulivat, että Akki oli saanut lipun ja tavoittivat häntä.
Kaukaa kierrettyään hän pääsi omalle leirille. Voitonriemuisena hän heilutti kimiläisten lippua, mutta huomasi samalla, että oma lippu on poissa. Motte istui kehäkivellä alakuloisena, mutta ilostui johtajan tullessa.
— Vähän aikaa sitten, hän kertoi, — oli yhtäkkiä rantapensaikosta hyökännyt alaston kimiläinen ja salamannopeasti siepannut lipun. Se oli Saara. Lax oli häntä takaa-ajamassa. Saara oli uiden paennut lammen yli.
— Kuinka kauan siitä on?
— Ei enempää kuin viisi minuuttia.
— Sitten on voitto meidän, sanoi Mikko. — Kello on viittä minuuttia yli kuuden. Saara ei ole vielä voinut ehtiä leirilleen. Menemme julistamaan taistelun loppuneeksi.
Pian kerääntyivät kimiläiset halkiovuorelaisten lippuniemelle. He olivat jo aavistaneet tappionsa, kun suurella vaivalla saatuaan Akin kiinni olivatkin huomanneet sen, mitä luulivat omaksi lipukseen, olevankin pajunoksan ympäri kietaistun sinisen partiohuivin.
— Kyllä siinä mentiin yli kivien ja kantojen kuin kenkurat ja kinkurat, sanoi Akki, — kun joka puolelta pörisi miehiä kuin turkkilaisia. Mutta niin pitkiä neniä ette ole nähneet Brobdingnagien maassakaan kuin huomattaessa, että lippu olikin metamorfoitunut naisväen huiviksi.
— Vai niin. Mutta Saaran hyökkäys oli suurenmoinen, myönsi Mikko, — ja ellei Akin huivi olisi vetänyt teitä nenästä, olisi voitto varmastikin ollut teidän.
— Ellei, ellei, nauroi Saara, — hävisimme oikein pulskasti, ja sillä hyvä. Mutta se taisi kuin taisikin olla minun partiohuivi, Akki, se, mikä sinulla oli juonessa mukana. Hukkasin sen metsään riisuutuessani. Mutta ihmeen ovelasti sinä vain osasit käyttää sitä hyväksesi, oo Agesilaus!
IX
MYRSKYINEN KOKOUS JA MERKILLINEN PAPERI
Kun kilpaleikin jälkeen lähemmin katsastettiin leiriä ja sen ympäristöä, huomasi Saara vuorelle pystytetyt antenniriu'ut.
— Mitä nuo ovat? kysyi hän Mikolta.
— Meidän lennättimemme salkoja, vastasi Mikko vältellen.
Sen enempää tiedustelematta Saara kävi kertomaan, miten kimiläiset olivat pystyttäneet leirilleen hienon puhelinlaitteen, jonka avulla uloimmat teltat ja vartioteltta olivat yhteydessä keskenään.
— Saimme siihen osia punaisten jättämistä puhelinkasoista, joita aseman lähellä oli vaikka kuinka paljon. Monta konetta oli aivan mäsänä.
— Oliko siellä muutakin sotasaalista ja kokoonhaalittua tavaraa? kysyi
Mikko.
— Oli maar, kaikenlaista kilua ja kalua, kirjoituskoneita, talousvehkeitä, vaatteita ja vaikka mitä.
— Ovatko tavarat vielä siellä? tiedusti Mikko kiinteästi.
— Osaksi kyllä; kävin toissapäivänä katsomassa, ja silloin oli eräässä vajassa vielä aika rykelmä.
— Kuules, Saara, et suinkaan sinä sattunut tavarain joukossa näkemään mitään pientä punaista arkkua?
— Arkkua — en minä osaa sanoa. En satu ainakaan muistamaan. Mutta odotas, kyllä siellä sentään taisi joitakin arkkuja ollakin. On mahdollista, että siellä hyvinkin saattaisi olla.
— Minä lähden kanssanne, kun palaatte leirillenne, sanoi Mikko äkkiä. — Etsin sellaista arkkua. Ja sitten voin samalla olla kansalaiskokouksessannekin läsnä, vaikka en aikonut, sillä pelkään, etteivät ne asiat kuulu meille.
— Se on hauskaa! Siinä tapauksessa lähdemme varhain huomisaamuna, virkkoi Saara. — Huomenna päivällä on kokous leirillämme. Johtajamme on varmasti iloissaan, kun tulet sinne ja hän saa neuvotella kanssasi.
* * * * *
Ilta vietettiin leirillä rattoisasti illallisaterian jälkeen nuotion ääressä pakinoiden, kertoillen kaskuja, sukkeluuksia ja lopulta kummitusjuttuja.
Myöhemmin oli kuitenkin Mikolla, Manskilla ja Piksalla vakava neuvottelu keskenään.
Seuraavana aamuna varhain oltiin jo jalkeilla. Taavi Korpela oli päättänyt lähteä johtajan mukana, ja Akki oli pyytänyt päästä "hienonpuoleiseksi matkaseuraksi".
* * * * *
Kauniisti viisti kaksi teräväkeulaista venettä tyyniä vesiä, jotka aukeammilla paikoin alkoivat jo karehtia aamutuulessa.
— Enpä minä olisi oikein hennonut vieläkään Halkiovuoresta eritä, tuumi edellisessä veneessä soutava Taavi Korpela, — ellei tässä olisi pakko käväistä saman tien kaupungissa ja sitten kaupantekijäisiksi olisi niin hyvä tilaisuus päästä näkemään kuuluisia Hiidenkoskia — ehkäpä laskemaankin niitä.
— Uimallako niinkuin Vähänkin? — Siten niitä viime aikoina on ruvettu vaihteen vuoksi laskemaan, vitsaili Akki.
— Niin, ei niitä enää juuri nykyään pääse laskemaan sen jälkeen, kun siellä vuosi sitten tapahtui onnettomuus ja kaksi henkeä hukkui.
— Ovatkos ne kosket niin tuimaa poikaa? Sitä hauskempaa olisi mennä hurahduttaa alas.
— Iso-Hiisi se silloin veneen kaatoi, selitti Saara. — Oli tuulinen ja vähän sateinen päivä, ja miten lienee pitkää koskivenettä heilauttanut, vaikka valantehnyt laskija oli perässä. Vähä-Hiisi ja Käprä eivät ole niin pahoja. Mutta juhlallisia, melkeinpä juhlallisempia kosket ovat rannalta nähtyinä kuin laskettuina.
— Siitähän tuli eheänä päiväinvarjoineen alas muuan mamselli, joka ei ollut koskaan uinut muualla kuin kylpyammeessa, — oli sekin juhlallista, kertoi Akki.
Vedet kapenivat vähitellen taas virraksi — peninkulman päässä vedettiin veneet kosken sivu, ja kun saman verran oli uudelleen matkaa tehty, alkoivat rannat tulla yhä korkeammiksi ja väylä kaventua. Laskettiin kauniiseen poukamaan, ja muutaman kilometrin kävelymatkan jälkeen tavattiin kimiläisten etuvartijoita.
Hälytys oli nopea. Poikien marssiessa ison leirin keskellä olevan teltan luo seisoi pitkä rivi poikia rintamassa, ja kimiläisten ylijohtaja tuli vastaan. Tervehdys oli juhlallinen ja voimakas, ja aivan sotilaallisen täsmällinen, ja kun Saara oli tehnyt ilmoituksensa, kohottivat pojat kolminkertaisen eläköönhuudon vastustajiensa ja voittajiensa kunniaksi.
— Kyllä on, kyllä on, ihmetteli Akki, — on totisesti komea leiri tässä hongikkorinteellä, ja kaukaa kuuluu runollisesti sanottuna koskien kumea pauhu. Yksi, kaksi — kuusi telttaa ainakin hohtaa puiden välitse — ja sitten tuo mahtava kokousteltta vielä keskellä. Siinä on vielä kaksinkertainen katto, jotta se pitäisi paremmin sanan voiman sisällänsä.
Näkyi kaikesta, että päiväkokous oli tavallista tärkeämpi. Pari muutakin vierasta johtajaa oli saapunut, ja kaikki omat johtajat juoksivat ja häärivät puuhakkaina.
— Mitähän asioita on käsiteltävä? kysyi Akki ohi kiiruhtavalta
Lampulta.
— Uuden voimakkaan liiton muodostaminen.
Mikon kasvot värähtivät. — Sitä se siis oli. Hän ei ollut aikaisemmin tahtonut tiedustella, vaikka vähän aavistikin, mitä asia koski. Kumma, etteivät kimiläiset partiotovereina paremmin arvanneet heidän mielipiteitään.
Asiaan käytiin suorasukaisesti käsiksi. Kimiläisten johtaja lausui muutamia kohteliaita sanoja vieraille edustajille, sitten hän huomautti kimiläisten vakaumuksesta, jota he eivät mistään hinnasta myisi, ja mitä toimenpiteitä sen vakaumuksen aikaansaama ero aiheuttaisi.
— Pojat, tinkimätön vakaumuksemme, joka meillä on asiamme oikeudesta, erottaa meidät maata käsittävästä partioliitosta, huusi johtaja voimakkaalla, selvällä äänellä. — Mutta, pojat, eikö liitossa, joka työntää tällaisen asian takia partiotoverit luotaan, ole jotakin mätää?
— On, on, kuului huutoja teltan perältä. — Varmasti.
— Me tiedämme kuitenkin, että tässä liitossa on paljon erinomaisia lippukuntia, jotka meitä ymmärtävät ja tuntevat samoin kuin me, ettei liiton henki ole heidän kehitykselleen sopiva. Sellaisten lippukuntien edustajia on muutamia saapuvilla — joku aivan sattumalta, koska emme ole asiastamme vielä tehneet julkista. Tuskin on epäiltävää, etteivät tällaiset lippukunnat liittyisi uuteen liittoon, joka muodostettaisiin toisten periaatteiden mukaan vapaammaksi, partiomaisemmaksi, miehekkäämmäksi.
— Oikein, oikein, me kannatamme, huusi vasemmalta pitkä sotilaallinen poika, jolla oli runsaasti kunnia- ja taitomerkkejä.
— Meidän arpamme on heitetty — jatkoi kimiläisten johtaja, — sen tähden tahdomme tässä kokouksessa keskustella uuden liiton muodostamisesta.
Puheenvuoroja pyydettiin heti kymmenittäin. Muuan vieras edustaja puhui kiihkeästi ja pitkään selitellen partioliiton kieroa kokoonpanoa, sen hallituksen ahdasmielisyyttä ja kaikkea kehitystä vierovaa käsitystapaa.
— Olen itse tässä hallituksessa, päätti hän, — mutta en voi sittenkään muuta sanoa, kuin että Suomen partiolaisuudelle olisi onnellisinta, jos se hallitus, ja koko liitto hajoitettaisiin kuin akanat tuuleen.
— Hyvä, hyvä, kuului monelta taholta.
— Akkavaltainen meininki, huusi joku.
— Ensimmäisiä kysymyksiä uuden liiton perustamisessa, kaikui taas kimiläisten johtajan ääni, — on liiton ylijohtajan valitseminen — ja se on ehdottomasti tärkein kysymys, joten siitä olisi keskusteltava ensiksi. Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen partiojohtaja jatkoi:
— Tähän uuteen liittoon tulisi varmasti kuulumaan Suomen parhaat lippukunnat, ja sen takia ei kysymys myöskään ehkä ole niin vaikea kuin miltä se näyttää.
— Minulla on pari ehdotusta, sanoi muuan vieras edustaja. —
Kimiläisten johtaja on tunnettu etevä partiolainen. Hän on sopiva.
Myöskin voitaisiin ajatella Pilvenveikkojen partiojohtajaa, siten
saisimme tähänastiset villit mukaan. Heitähän on aika joukko.
— Kuulkaa, huusi kimeä-ääninen poika. — Eräs on kuin luotu liiton johtajaksi: Mikko Vuolle, halkiovuorelaisten johtaja.
— Hän on hyvä mies, huusi joku edellisen puhujan läheltä.
— Niin on, puuttui puheeseen jättiläissuuri kimiläinen. — Kaikki tässä mainitut ovat hyviä miehiä. Mutta yksi, joka mainittakoon viimeisenä, mutta jonka vuoksi jokaikinen kimiläinen menisi vaikka palavaan pätsiin, on — Harmaa susi.
Syntyi hiiskumaton hiljaisuus, ja kaikki kimiläiset nousivat kunniaa tehden seisomaan.
Sitten räjähti suosion myrsky. — Harmaa susi — niin, niin, eläköön, häntä me seuraamme vaikka kuolemaan.
Kunnia- ja taitomerkkinen sotilaallinen nuorukainen kohosi istumeltaan.
— Niinkuin tiedätte, annan henkeni teidän hyväksenne. Mutta nimelliseksi johtajaksenne en voi ruveta niistä salaisistä syistä, joista muutamat teistä tietävät ja toiset aavistavat.
— Eläköön Harmaa susi, eläköön, kuului joka puolelta.
— Sapperment, kuiskasi Akki. — He jumaloivat tuota merkkitolppaa.
Mikko nousi ja pyysi puheenvuoroa.
— Koska minutkin on mainittu tässä ehdokkaiden joukossa, saanen sanoa sanasen asiasta.
— Hiljaa, huusi kimeä-ääninen poika. — Halkiovuori puhuu.
— Ensiksikin kysyn: ettekö te, kimiläiset, olleet juuri ensimmäisinä luomassa liittoa, jonka te nyt tahdotte repiä rikki?
— Olimme, vastasi johtaja.
— Mutta siitä ei tullut sellainen kuin tahdoimme, siitä ei voi koskaan niillä edellytyksillä tulla sellainen, kuului nurinaa.
— Sitten kysyn: miksi te, kimiläiset, nyt ensimmäisinä tahdotte erota liitosta?
— Meille on tehty vääryyttä, meidän vakaumustamme on syvästi loukattu, meidän syvintä partiokäsitystämme haavoitettu, kuului huutoja.
— Olen, kimiläiset, aina kunnioittanut teitä partiolaisina. Kunnioitan myös teidän vakaumustanne, vieläpä siinä määrin, että uskoisin sen pääsevän voitolle liitossa, jos te miehinä taistelisitte sen puolesta ettekä kokoisi rivejänne, kohottaisi lippuanne ja marssisi tiehenne. Se olisi oikeaa uskoa vakaumukseen, mutta se olisi muutakin: — se olisi uskollisuutta sitä liittoa ja lippua kohtaan, jolle kerran vannoitte uskollisuutta…
— Me olemme vähemmistö. Meitä on kohdeltu kuin kunnottomia nulikoita, yliolkaisesti, häikäilemättömän ahdasmielisesti. — Koko henki on ahdas ja mahdoton — missä opettaja johtaa — hameväki määrää — me tahdomme poikaliiton, kuului sekavana kuorona.
— Hiljaa, huusi puheenjohtaja.
— Jos liiton hallituksessa on nurjaa, jos liiton hengessä on jotakin, joka ei ole teistä hyvää, jääkää paikoillenne ja taistelkaa. Ette te, jotka paremmasta tiedätte, asiaa auta sillä, että eroatte. Näin ollen te teette vain epäpartiomaisesti, valitsette tien, joka on helpoin, mutta jota myöskin voidaan sanoa itsekkyyden, itserakkauden, uskottomuuden ja pelkuruuden tieksi —
— Hän solvaa meitä, alas, tuo on hävytöntä!
— Seisokaa paikoillanne, se on enemmän partiolaismaista, kimiläiset, älkääkä ruvetko politikoimaan ja juonia punomaan ja ajamaan vallanhimoisia pyyteitä. Voittakaa itsenne, ja te tulette vakaumuksessanne saamaan veljiä yli Suomenmaan.
— Puheenjohtaja, puheenjohtaja!
— Harmaa susi, vastaa sinä, huusi joku.
— Harmaa susi, jatkoi Mikko tyynesti, vaikka hänen poskensa paloivat ja silmänsä loistivat. — Näen, että te, pojat, kunnioitatte Harmaata sutta ylimpänä miehenänne, ja tunnen, että hän juuri on teidän johtajanne koko tässä asiassa. Mutta, Harmaa susi, te kuuluitte ensimmäiseen liiton hallitukseen ja jo silloin aloitte hävitystyön koko liittoa vastaan. Te olitte salamielinen, mystillinen, tuntemattomien suurien järjestöjen edustaja, mutta olitteko te yhtä, mille antaisin suuremman arvon kuin kaikelle tuolle: rehellinen, uskollinen, suora partiolainen?
— Alas, ulos, hän solvaa Harmaata sutta — ulos — alas — katalaa —
— Hiljaa, hiljaa, huusi puheenjohtaja.
Koko teltta oli yhtä huutoa ja kuohuntaa. Nyrkkejä kohosi pystyyn, hehkuvia, suuttuneita katseita sinkoili.
— Tule pois, johtaja, kuiskasi Akki — kimalaiset syövät muuten sinut elävältä ilman leipäkorttia…
— Kimiläiset, partiolaiset, minä puhun teille järjen ja maltin sanoja.
Ääni hukkui meluun. Samassa tuli telttaan vartija, astuen saman tien johtajan luo ja ilmoittaen hänelle jotakin.
— Leirille on saapunut vieraita, jotka haluavat katsella sitä. Kokous keskeytetään puoleksi tunniksi.
Mikko ja Akki astuivat ulos kiihtyneiden poikien keskeltä. Lähimmän pikku teltan luona he näkivät joukon nuorukaisia ja neitosia ja vanhempaakin väkeä. Mikko tunsi heti etumaisten joukossa Irjan.
— Sepä ihme, huusi Irja. — Mitenkä halkiovuorelaisia täällä tapaa?
— Olen etsimässä isän arkkua, selitti Mikko, — kuulin, että täällä lähellä asemalla oli tavaroita kasottain. Kävin siellä jo aamulla polkupyörällä ja tarkastin kaikki.
— No?
— Ei jälkeäkään.
Teltasta alkoi tulvia poikia, partiojohtaja ja Saara tulivat luo ja tervehtivät.
— Meitä on täällä koko joukko kaupungista. Siellä oli "Korven laulajain" konsertti, ja he tulevat tätä kautta saadakseen laskea koskia. Toinen vene tuli jo, ja toinen tulee noin tunnin perästä. Sillä aikaa me pyytäisimme saada katsella leiriänne ja riennämme sitten koskille katsomaan veneen tuloa.
Kimiläisten johtaja jäljesti oppaat seurueelle ja oli itse kohteliaana näyttäjänä.
— Tämmöistä leiriä ei teillä taida olla Halkiovuorella? kysyi Irja
Mikolta, kun he palasivat takaisin suurelle teltalle.
— Ei lähimainkaan, vastasi Mikko. — Perin vaatimaton vain.
— Mutta miehiä siellä ollaan, vaikkei niin paljonkaan ole, puolusti Saara, joka kohteliaana oli koko ajan kulkenut mukana. — Me olimme haastaneet heidät lippukilpaan, ja he voittivat meidät perinpohjaisesti. Se oli jännittävin partioleikki, missä koskaan olen ollut mukana. Katsokaa — lisäsi hän vetäisten paperilipun taskustaan, tällaisessa paikassa oli halkiovuorelaisten lippulinna, jota me emme millään olleet edes löytääkään. Leikki oli sellainen.
Ja selitellen leikkiä hän ojensi paperin Irjalle.
Mikko katsoi Irjan kauniita kasvoja, kun hän tarkasti paperia. Mutta sitten hän tuli vilkaisseeksi paperilehden takasivua.
— Irja, näytähän. Hän tarttui äkkiä paperiin, tuijotti siihen kuin aaveita näkevä.
— Katsos, Irja, katsos!
— Mitä sitten, piirroksen vastaista puoltako? Eihän siinä ole kuin kolme musteella kirjoitettua riviä. Odotas:… niiden leviämisestä ja laajasta käytännöstä emme kuitenkaan tässä kohden tahdo puhua, vaan otamme asian käsiteltäväksi myöhemmin. Mitä se merkitsee, Mikko?
— Se merkitsee, että tässä on isän papereita, ensimmäinen merkki Onnen arkun sisällöstä. Tämä on selvästi isän käsialaa ja hänen liuskojansa. Saara, mistä sait tämän paperin?
— Maltas. Lampulta kokouksessa, kun pyysin paperipalaa. Hän ei ollut saanut tehdyksi tarkkaa karttaa; mutta lisäsin itse siihen…
— Vai niin, missä Lamppu on? Minun täytyy heti saada selvää asiasta, sanoi Mikko kiihkeästi.
— Luulen, että hän lähti koskille opastamaan muutamia vieraita, — mutta en ollenkaan ymmärrä…
— En minäkään, kyllä se on ihmeellinen juttu, sanoi Irja.
X
KOSKIONNETTOMUUS JA LAMPUN LÖYTÖ
Monenlaiset ajatukset risteilivät Mikon mielessä, kun hän Akin kanssa jälkijoukkona painui huvimatkalaisten kanssa koskille. Vielä läikkyivät äskeisen kiivaan kokouksen nostamat pohjamainingit: nyt ne olivat kimiläisten kanssa välit rikki. Sitäkö varten vain he olivat tähän saakka niin hyviä kamuja, että he uskoivat saavansa heistä, halkiovuorelaisista, itselleen kannattajia ja liittolaisia eroamishommissaan? Oliko se vain valtiotaitoa eikä todellista partiotoveruutta? No niin, nyt oli joka tapauksessa selvät sanat sanottu, ja halkiovuorelaiset olivat yksimielisesti niiden sanojen takana.
Mutta pinnempana ajatuksissa myllersi äskeisen paperin löytäminen. Hän oli tehnyt toivottoman, turhan matkan, etsinyt tuntikausia kaikenlaisen rojun joukosta Onnen kaivattua arkkua, niinkuin monet kymmenet kerrat ennen, mitään löytämättä. Ja silloin yhtäkkiä sattuma lennättää lehden hänen silmäinsä eteen. Mistä se oli peräisin? Mistä Lamppu oli sen saanut, ja oliko mahdollista sen jälkiä seuraten päästä arkun luo? Vai oliko se vain tuulen tuoma, josta ei mitään jälkeä ollut jäänyt? Kiihkeästi hän odotti vastausta noihin kysymyksiin.
Ja sitten välähti taas ailakoivilla ajatusten laineilla kirkas auringonpaiste: Irja. Tuolla hän kulki etummaisten joukossa vilkkaasti puhellen. Miten armas hän oli, hänen hiuksensa, hänen norja käyntinsä ja hänen äänensä sointu.
Erottiin suuremmasta maantien tapaisesta ja lähdettiin kulkemaan metsäpolkua, joka hetken kuluttua alkoi jyrkkänä ensin kohoutua ja sitten laskeutua. Komeaa kuusimetsää kasvoi ympärillä, ja korkeitten kallioisten rinteiden välistä alhaalta erotti kosken pauhun yhä selvempänä.
— Kuulkaa, sanoi Irja äkkiä, pysähtyen keskellä puhettaan, — eikö ole aivan niinkuin joku itkisi tuolla alhaalla. Tulkaapa tähän kohtaan! Kansa täällä kertookin, että Ison-Hiiden hyvä haltija suree kosken surmaamia. Nyt taas pauhun keskeltä nousee kuin nyyhkytys, ja se päättyy voihkinaan.
— Ja toiset sanovat, että aina kun itku kuuluu, ennustaa se onnettomuutta, sanoi eräs ylioppilas.
— Hyi, ei sellaista saa puhua silloin, kun toverit juuri ovat veneessä, nuhtelivat neitoset.
Seurue hajaantui pitkin jyrkkiä, kauniita rantoja suvantona, joiden välissä mustavetinen joki vyöryi milloin suvantona, milloin taas koskeksi vaahtoutuen. Kolme suurta koskea oli kilometrin matkalla. Akki lähti Mustallekoskelle, ensimmäiselle niistä, siltä varalta, että Lamppu olisi siellä, sillä sitä hän ei ollut nähnyt ja sitä toiset pitivät komeimpana. Vähä- ja Iso-Hiisi olivat hyvin lähekkäin, Iso-Hiisi viimeinen ja hurjin. Sinne suuntasi suurin osa seurasta kulkunsa, ja siellä Mikko toivoi varmimmin tapaavansa Lampun.
Joitakuita aikaisemmin tulleita oli jo rannalla. Mutta Lamppua ei näkynyt missään. Seura asettui ihailemaan valtavaa koskea ja odottelemaan veneen tuloa. Ison-Hiiden niskassa oli kaunis pikku niemeke, joka muodostui siihen Vähän-Hiiden suvannon syvästä poukamakaarroksesta. Siinä oli mitä parhain katselupaikka, ja nauraen ja leikkiä laskien ihmeteltiin valtavia vaahtoharjoja, jotka nousivat ja laskivat, milloinkaan uudistumatta aivan samanlaisina. Muuan ylioppilas asetti kameraansa jalustan varaan ja tarkisteli konettaan kuvatakseen ohikulkevan koskiveneen.
Hetkiseksi Irja ja Mikko joutuivat muista syrjään.
— Kiitoksia runosäkeistä, Irja. Nyt minä alan ymmärtää sinua. Toisinaan olen luullut huomanneeni samaa, mutta sitten on taas tullut aikoja, jolloin en ole osannut ottaa asiaa siltä kannalta.
— Älä puhu siitä — ja ota kaikkea aina niin kovin vakavasti — naurahteli Irja - ehkä se olikin vain päähänpisto. Niitä tulee kuin tuulenhenkiä. Missään tapauksessa et sinä saa pitää sitä minään kehoituksena. Sinunhan täytyy olla se, mikä olet, ilman muuta.
— Irja… Mikko lopetti lauseensa kesken, sillä samassa kuului
Vähän-Hiiden mutkasta huuto:
— Vene näkyy. Punaiset laidat loistavat auringonpaisteessa.
— Hei vain, kuinka komeasti se sukelsi Mustaan!
Irja ja Mikko kiiruhtivat näkemään. Mutta vasta hetken päästä vene tuli taas näkyviin koskesta, mustana kuin kuorimaton kuusitukki. Mustakoski oli siksi kaukana, että vain tarkkasilmäinen sen saattoi selvästi erottaa. Äkkiä vene näkyi kääntyvän poikittain.
— Miten se nyt laskee? ihmetteli joku.
— Se on kumossa, huusi toinen, vene on ihan varmasti kaatunut.
Katsokaa, siellä näkyy ihmisiä pyrkimässä uiden rantaan.
Mikon mielen täytti kummallinen tunne. Se oli jännitystä, kauhua, hätää, sääliä yhtaikaa. Ja päällimmäisenä kiersi ajatus: miten olisi onnettomuus nyt juuri, juuri tällä kertaa saattanut sattua.
— Ei maar, sanoi äsken tullut leveäharteinen poika. — Ne ovat vain tukkeja ja kohta vene kääntyy suoraan ja laskee Vähään.
Mutta muutkin alkoivat jo nähdä, miten veneen laita oli, kun se ajautui lähemmäs.
— Onnettomuus on tapahtunut. Hirveä onnettomuus Mustassa, huusi eräs kaupunkilaisneitonen.
Vähän-Hiiden poukamaan kerääntyneet nuoret miehet seisoivat kuin puulla päähän lyötyinä.
— Voi, voi, voi, vaikersi joku.
— Katsokaa, nyt pääsi yksi uijista jo rannalle. Apuun meidän täytyy juosta.
— Turha vaiva, tästä on toista kilometriä yli kallioiden ja pitkin jyrkkiä rantoja. Siksi on virta vienyt ne, jotka eivät ole rantaan päässeet.
Mutta muutamat lähtivät kiireisesti kiertämään rantaa. Toiset juoksivat kuin päättöminä edestakaisin, ja naiset vaikersivat.
— Tuolla on veneen selässä joku. Se on varmasti Kaarna, toinen laskijoista, huusi Mikko. — Hei, pojat, Ison alle veneisiin niin monta miestä kuin suinkin; ellei koskivene tule läheltä mutkaa, menee se suoraan Isoon-Hiiteen, ja alla on oltava valmiina, miten turhalta tuntuukin, että Iso jotakin elävänä päästäisi. Pirre, vai mikä sinä olet, heti kimiläisten leirille ja pyydä Koskenpohjaan niin monta miestä kuin ikinä saat. Siellä on veneitä.
Toiminta alkoi järjestyä. Miehet juoksivat alavirran vartta kuin henkensä edestä, yli kivien ja louhikkojen. Mikko riensi Saaran kanssa Vähän kalliokaarteeseen. He näkivät, miten vene syöksyi Vähän-Hiiden vaahtoihin ja veneen selässä oleva mies hävisi hetkeksi. Mutta vene tuli heti näkyviin taas, ja mies oli yhä sen selässä.
— Se menee virran tuota rantaa, hätäili Saara, ja silloin saisi vaikka sata miestä seisoa täällä, niin ei voisi muuta kuin antaa mennä. Se on kauheaa.
Mutta mies tiesi, mitä oli tehtävä. Ennenkuin vene kääntyi Ison-Hiiden väylään, heittäytyi hän suin päin virtaan, ja muutama voimakas vetäisy sai hänet keskivuolteesta pois, niin että Vähän-Hiiden poukamakaarre alkoi vetää ja toi hänet rantaa kohti. Mikko ja Saara saivat pitkän puun ja ojensivat sen uijalle, ja hänet vedettiin maihin. Kuin salaman tapaamana seisoi vettä valuva Kaarna kalliolla ja hieroi päätään.
— Tuossa tulee taas joku, huusi Saara, — tuolla kauempana, lähellä toista rantaa, tukkiin kiinni tarrautuneena!
— Sininen paita — kyllä on kamalaa, kun mies menee tuossa koskeen muutaman kymmenen metrin päässä, eikä voi mitään tehdä, voi, voi. Olisi edes pitkä köysi. Hoi, pitäkää lujasti kiinni tukista, huusi hän kosken pauhinaan, — alhaalla on veneitä vastassa!
— Ei auta, mutisi Saara kauhuissaan. — Ei hän Isosta-Hiidestä pääse elävänä.
Mies kohotti vaivalloisesti päätään tukin takaa ja katsoi rannalle. Se oli Väänänen, laskija, joka sillä kertaa oli ohjannut. Sitten hän hävisi Ison-Hiiden kuohuihin.
Hetken huumautuneena seissyt Kaarna oli lähtenyt sanaa sanomatta hurjaa vauhtia painamaan kosken alle.
Mikko ja Saara seurasivat häntä. Ainoa pelastamismahdollisuus oli enää kosken alla. He kiersivät ylempää, missä maa oli edes jonkin verran helpommin kuljettavaa. Puhkuen ja juoksusta puolinäännyksissä he pääsivät Koskenpohjaan. Siellä oli jo veneitä vesillä useampia, kimiläisiä näkyi parissa niistä, ja ne soutelivat edestakaisin poikien tarkasti tähystellessä, näkyisikö mitään. Kaarna oli myöskin jo ehtinyt veneeseen.
— Alempana on vielä lisää veneitä, sanoi Saara. — Mennään hakemaan.
Mutta aivan lähellä mäen laidassa he näkivät viisi kuusi poikaa maassa makaavan toverinsa ympärillä.
— Mikä siinä on, onko joku saatu virrasta?
— Ei, se on Posse, — emme tiedä, mikä häntä vaivaa, hän on juossut liikaa.
Maassa makaava ylioppilasnuorukainen oli kuin jonkinlaisen raivokohtauksen saanut. Hän virui vatsallaan, väänteli ja kiemurteli kouristuksen kynsissä, iski kouransa nurmeen ja sammaleen ja repi ähkien ja mölisten maata.
— Tämä nyt vielä puuttui. Kuolee käsiimme, on kai saanut jonkinlaisen kouristuksen.
— Se on liian väkevä ja treenattu mies, ja nyt se juoksi kuin mieletön, niin että kaatui paikalleen. Katsokaa nyt. Se on kauheaa. Eikö kukaan osaa auttaa?
— Jatka matkaa, Saara, ja ota joku sieltä mukaasi tai souda tänne, sanoi Mikko. Sitten hän tuntien partiolaisvelvollisuutensa astui kiireesti kouristuskohtauksen saaneen luo.
— En tosin ymmärrä oikein, mitä on tapahtunut, mutta luulen, että hän on saanut äkillisen sydämenlaajennuksen. En luule, että on kovin suurta vaaraa. Joka tapauksessa juoskoon joku heti lähimpään taloon, missä on puhelin, ja ilmoittakoon Kaivantoon lääkärille, ja kysyköön neuvoja, ellei hän voi tulla tänne. — Nyt asetamme hänet istuvaan asentoon, ottakaa lujasti kiinni, varovaisesti ja lujasti, paidannapit auki ja kaikki kiristävä pois.
Nopeasti Mikko päästi auki kaulahuivinsa ja riensi rantaan, tuoden huivin sitten vettä valuvana takaisin. Märän kylmän huivin hän kiersi yhä kamalia kouristuksia kärsivän rinnan yli sydämen kohdalta.
— Nyt aivan hiljaa, siksi kuin hän rauhoittuu. Sillä aikaa, kuulkaas, kimiläiset — hän vihelsi rannalta pari poikaa — valmistakaa hyvät puseropaarit — kannamme tämän sairaan sitten taloon.
Rannalle oli kokoontunut runsaasti väkeä lähitaloista. Kun toiset väsyivät soutelemiseen, oli uusia halukkaita heti valmiina. Mutta kaikki näytti toivottoman turhalta. Suvanto soljui laajana ja mahtavana edelleen, eikä missään aukealla vedenpinnalla näkynyt ketään.
— Taitaa olla parasta, että lähetetään Anttilasta hakemaan naarauskoukut, tuumi muuan vanha mies. — Sieltä ne kivien välistä ehkä löydetään, mutta ei niitä pinnalla ole.
Pari partiopoikaa tarjoutui heti lähtemään, eikä kestänyt kauan, ennenkuin kimiläisten siniset kaulahuivit jo vilahtivat mäen taakse häviten.
Samassa saapuivat paikalle ensimmäiset veneen kaatumisessa rannalle pelastuneet. Märkinä ja liikuttuneina he tervehtivät tovereitaan. Isot miehet syleilivät toisiaan kuin naiset, ja monen silmään valahti kyynel.