— Kyllä on kamala paikka, tuumi eräs. — Kyllä nyt ymmärrän, ettei ihmisen huvin vuoksi kannata uhmata vaaroja. Jääköön ikiajoiksi täältä tämmöinen meno. Kantola ja Koivu ovat hukkuneet — ja Väänänen.
Yhä lisää tuli rantaa kiertäneitä pelastuneita, ja tapaaminen oli liikuttava.
Vain Kaarna seisoi erillään ryhmästä. Kun Mikko kysäisi häneltä, oliko
Väänänen kovin tuttu hänelle, virkahti hän ykskantaan:
— Lapsuudentuttuja oltiin Utajärveltä. Aina yhdessä laskettiin. — Ja hiljaa kiertyi raskas kyynelkarpalo miehen silmään, ja jäykissä poskilihaksissa näkyi outo nykäys.
Lamppu ja Aki tulivat viimeisten joukossa.
— Olitko sinä, Lamppu, mukana veneessä — ja sinä olet myöskin märkä kuin uinut, Akki?
— Lamppu ei ollut ennen laskenut koskia. Puoliväkisin hän tunki veneeseen, selitti Akki. — Mutta pian hän rantaan ui —
— Ja ilman sitä Lamppua ei minun elonliekkini taitaisi enää palaa, sanoi muuan iloinen pisamakasvoinen ylioppilas. — Jouduin kovaan virtaan ja olin huono uimari — painuin melkein heti, löin pääni tukkiin ja menin tiedottomaksi. — Mutta Lamppu rannalle ehdittyään ja tämä toinen poika, Akiksi häntä taidetaan sanoa, heittäytyivät uimaan, ja maalle he minut saivat.
— Ja tekohengitystä antoivat hänelle, niin että oli ilo nähdä, vahvisti toinen pelastunut. Reippaita poikia kerrassaan.
Mutta murhe painoi raskaasti kaikkia mieliä. Ilon ailahtelut olivat hävinneet nuorten ennen niin hilpeästä joukosta. Alkoi tulla hiljalleen ilta, naarausta oli toimitettu ilman tulosta — vasta pari viikkoa myöhemmin löydettiin ruumiit. Sydämenlaajennuksen saanut oli toipunut ja kannettu taloon. Siellä pidettiin myöskin poliisitutkinta tapahtumasta, mutta muuta ei saatu selville, kuin että Mustassa vene oli ehkä mennyt liiaksi keskiväylää, saanut suuren laineen sisäänsä ja kaatunut.
Kaupungista tulleet olivat majoittuneet lähitaloihin yöksi, partiolaiset vetäytyneet leirilleen, ja surumielisinä istuskelivat laulajat tutkintatalon portailla. Oli lähetetty sähkösanoma kaikkien aiottujen konserttien peruuttamisesta, ja jokainen ajatteli omia ajatuksiaan, toverivainajiaan ja huomista poislähtöään. Mikko ja Akki hyvästelivät poikia, jotka muutamia tunteja sitten olivat vielä olleet heille aivan vieraita ja nyt olivat tuttuja kuin veljet. Heillä oli pitkä soutumatka edessään ja vähemmän soutuvoimia, kun voimakas Taavi oli jo heti koskien kautta mennyt kaupunkiin. Täytyi lähteä.
Kimiläisten leirille heidän olisi tehnyt mieli mennä hyvästelemään, mutta tapahtuneen jälkeen ei sisu antanut myöten. He tervehtivät vain lyhyesti kimiläisten johtajaa ja poikia, jotka olivat paikalla.
Kun he kulkivat ohi Mattilan, huusi kirkas, tuttu ääni:
— Vieläkö aiotte tänä yönä Halkiovuorelle, Mikko?
— Kyllä.
— Odottakaa, me tulemme Inkeri Viljasen kanssa samaan matkaan. Soudatte kai meidät Anna Leenan mökille. Olemme siellä mieluummin yötä. Ei siitä tule teille suurta kiertoa. Meillä oli toisenlainen matkasuunnitelma, mutta tämä, mitä täällä tapahtui, oli niin surullista ja hirveää, että lähdemme takaisin Koivulaan.
Hiljainen oli paluuretki. Vene liukui valoisassa kesäyössä pitkin tummaa virtaa kahden väsyneen partiopojan soutamana. Puheltiin koskenlaskusta, kuolemalla leikittelemisestä, hukkuneiden urheudesta vapaustaistelussa, elämän odottamattomista käännähtelyistä. Akinkin leikillisyys tuntui ehtyneen. Irja yritti hyräillä surumielistä "Kalliosaaren kummeli hohtaa", mutta äkkiä näkyi jotakin juolahtavan hänen mieleensä.
— Ai niin, Mikko, en tässä kauheudessa vielä tullut kysyneeksi, muistiko Lamppu, vai mikä se poika oli, sanoa, mistä hän oli sen sinun isäsi salaperäisen paperin löytänyt?
— Muisti — vastasi Mikko mietteissään. —
Hän oli löytänyt sen Halkiovuoren metsästä.
XI
"PYSÄHDY, KÄÄNNY TAKAISIN!"
Seuraavana aamuna varhain, kun koko muu leiri vielä nukkui, makasi Mikko jo valveilla ja teltan kattoon tuijotellen muisteli edellisen päivän tapahtumia. Hän mietti, mitä olisi paras tehdä. Kansalaiskokousta ei voinut kutsua koolle ja antaa asian tulla julki, sillä jos pojat siten kuulisivat, mistä on kysymys, tahtoisivat kaikki avuliaina partiotovereina tietysti olla mukana. Metsä oli tutkittava. Mutta silloin täytyi rikkoa aikaisemmin tehty päätös ja mennä Halkiovuoren pohjoispuolelle. Entäpä sitten? Eikö tällaisen asian takia kannattanutkin rikkoa mokomaa, ehkä puoleksi kuvitteluihin perustuvan pelon aikaansaamaa päätöstä?
Mutta asia ei sittenkään ollut näin mutkaton, hän, johtaja, oli vastuussa poikien turvallisuudesta, ja jokin ilmeinen vaara uhkasi varmasti metsässä. Piksan ja Pusun koko käytös todisti sitä.
Ei, parasta oli yksitellen ja kuin sivumennen tiedustella pojilta, tiesivätkö he mitään isän paperista, niinkuin hän jo koskilla oli kysellyt kimiläisiltä. Piksalta ja Pusulta saattoi tiedustella tarkemmin ja tiukemmin, he ehkä voivat aavistaa tai epäillä enemmän kuin muut. Mutta muuten hänen täytyi toimia aivan yksin, omalla vastuullaan, sekoittamatta leikkiin ketään muita, salaa ja hiljaa. Hänen täytyi kenenkään tietämättä yksin isänsä vuoksi rikkoa annettua määräystä vastaan. Mutta hän saattoi yksin ollen olla äärimmäisen varovainen. Onnen arkun paperien etsiminen täältä saattoi olla aivan toivotonta, mutta kun kerran yksi lehti oli ollut täällä, oli mahdollisesti toinenkin tai ainakin jokin lisäjälki.
Päätöksensä tehtyään Mikko hypähti reippaasti vuoteeltaan ja alkoi panna telttansa kuntoon. Kierrettyään teltan sivut ylös hän astui kesäisen aamun valkeuteen. Aurinko oli juuri noussut korkean vaaran yläpuolelle, taivas oli sininen ja sees, linnut visertelivät, suuri selkä päilyi tyynenä, ja aamutuuli alkoi humista hiljaa metsän uruissa. Voimakas puiden ja pihkan ja kasteen tuoksu lehahti vastaan. Miten olikaan suloista hengittää ja elää! Miten olikaan ihanaa näin aikaisena aamuhetkenä herätä ruumis täynnä reippautta ja voimaa. Kaikki huolet ja surut tuntuivat painuvan niin pieniksi ja väistyivät kauas, ja niiden sijaan alkoi kohota voimakkaita kaipuita ja toiveita.
Mutta tällä kertaa ei ollut aikaa sellaisiin kuvitelmiin. Raikas aamu sai toimintahalun viriämään. Pian heräisi jo leiri. Päivän suunnitelma oli ensin tehtävä. Oli luvattu lähteä heinäntekoon Koivulan rantaniitylle. Pilvimuotojen tuntemista ja säänennustusta oli opeteltava ja rannalla pelastusköyden heittoa ja "valaanpyyntileikkiä". Ja sitten hän pääsisi omiin puuhiinsa.
Aamiaista valmistettaessa johtaja sai sitä ennen muilta kyseltyään hyvän tilaisuuden puhella Piksan ja Pusun kanssa. Hän kertoi heille koko asian lyhyesti.
— Tiedättekö te mitään tästä paperista lähemmin? Lamppu löysi sen likeltä maanmittarin linjaa sen itäpuolelta. Se on isäni papereita, jotka ovat hänelle kultaa kalliimpia ja joita olemme kuukausimääriä kaikkialta etsineet. Jos teillä on edes kaukaisintakaan aavistusta, mistä se on saattanut joutua tänne, niin puhukaa.
Piksa ja Pusu katsahtivat toisiinsa.
— Emme tiedä, sanoi sitten Piksa verkalleen päätään pudistaen. — Emme ole koskaan nähneet tuollaisia papereita.
— Mutta teidän salaisuutenne, se mies, jonka metsässä näimme, — siinä oli jotakin; eikö sitä, eikö niitä asioita voi hyvällä tahdolla asettaa johonkin yhteyteen tämän paperin ja Onnen arkun kanssa? Ettekö voi aavista, otaksua, esittää joitakin mahdollisuuksia?
Piksa ja Pusu pudistelivat päätään.
— Emme voi. Emme saata mitään sanoa.
— Te näette, mitä vaikeuksia minulla on edessäni, te tiedätte nyt, kuinka suuriarvoinen — minulle suuriarvoinen — asia on kyseessä. Te tunnette partiovelvollisuutenne. Ettekö voi antaa minulle pienintäkään lähtökohtaa?
— Emme voi, emme saata mitään sanoa.
Kummaa oli tuo poikien käytös. Mikko tunsi heidät, tiesi heidät rehellisiksi, kuolemaan saakka uskollisiksi pojiksi, tiesi heidän antavan vaikka viimeisen leipäpalansa tovereilleen, mutta tässä asiassa he olivat kuin muuri. Ja kuitenkin näkyi heidän katseensa salaisesta välkähdyksestä, että he eivät puhuneet kaikkea, mitä tiesivät. Ja heidän kasvoissaan oli outo pingoittunut tuskan ilme. He olivat käyneet niin pelottavan hiljaisiksi ja umpimielisiksi Koivulan retkestä ja tuosta kauhun illasta lähtien.
No niin, sille ei kerta kaikkiaan näkynyt voivan mitään. Keskipäivällä, kun muut menivät työhön, oli hänellä hyvä tilaisuus hävitä omille teilleen.
Koska johtajakin tulisi olemaan leirin vaiheilla, asetettiin vain yksi leirinvartija, kun päivällä lähdettiin heinään. Piksa tarjoutui ja tahtoi välttämättä jäädä, hänen kätensäkin oli kipeä, niin ettei hänestä oikein ollut heinään, kuten hän selitti. Mikko ei halunnut vastustaa, jottei herättäisi epäluuloja.
Hän kirjoitteli ensin tunnin verran leirimuistiinpanojaan, huomioitaan ja kokemuksia, joita joka päivä tehtiin. Puolen päivän aikaan hän oli valmis. Piksa oli "Leukalassa", nähtävästi niemekkeen toisella puolella päivällistä valmistamassa, tai mitä lienee siellä puuhaillut, ja johtaja poistui hiljaa teltastaan metsään. Hän painui ensin linjalle päin, tutki sen itäpuolelta, tarkasti kiviröykkiön, jonka luota Lamppu sanoi paperin löytäneensä. Toivottomalta tuntui etsintä suuressa metsässä. Hän alkoi sitten kulkea Halkiovuorelle päin, tutki kimiläisten entisen lippulinnan läheisyyden, paikat, missä outo mies oli näkynyt. Jonkin matkan päässä siitä maa alkoi kohota. Halkiovuoren kalliot nousivat jyrkkänä seinänä toisella puolen, toisella oli suuri suo, niin että muodostui kapeahko solanne, joka johti varsinaiselle Halkiovuoren alueelle.
— Olisiko sitten parempi pyytää kaikkia poikia etsimään, tuumi Mikko, — tehdä etsinnästä oikein partioseikkailu? Siten olisi aina suurempi mahdollisuus löytää joitakin jälkiä, jos niitä yleensä oli löydettävissä. Akki oli hänelle viittaillut siihen suuntaan. Akki ei perustanut mitään Piksan ja Pusun epäluuloista ja oli tahtonut koko liikkumiskiellon peruutettavaksi. Mutta hän oli kuitenkin tyynnyttänyt pojan ja kehottanut odottamaan.
Noita asioita miettien Mikko perin varovaisesti ja huolellisesti joka suunnalle tarkaten kohosi vähitellen solannetta ylöspäin. Hän oli jättänyt telttaan kirjavan partiohuivinsa, hänen tummanvihreä pukunsa ja leveälierinen tumma hattunsa eivät erottuneet paljon metsän vihreydestä. Hänestä alkoi toisin hetkin jo tuntua joutavalta tuollainen varovaisuus. Keskipäivän metsä oli niin rauhallisen näköinen, niin ilman mitään salaperäisyyttä ja vaaraa. Koko Halkiovuorikin, joka viime aikana oli poikien mielessä heidän tahtomattaan saanut jonkinlaista salamyhkäisyyden verhoa, oli kirkkaassa päivänpaisteessa vain tavallinen saloseudun kalliovuori, ja mistään levottomuutta herättävästä ei näkynyt merkkiäkään.
Mutta sittenkin. Miksi häntä veti niin erikoisesti juuri vuorelle? Oliko hän vielä etsinyt edes kyllin tarkkaan muualta, ja mitä vuorella saattoi olla tekemistä hänen isänsä paperien kanssa? Joka tapauksessa hän tahtoi nyt tilaisuuden tullen tutkia vuoren, vaikkapa poikien vuoksi, jo sen kiusallisen tunteen, epätietoisuuden ja epävarmuuden poistamiseksi, minkä Piksan ja Pusun käytös oli synnyttänyt kaikkien leiriläisten mielessä. Asiaan oli saatava selvyyttä.
Solanne oli muuttunut yhä kohoavaksi, puita kasvavaksi pengermäksi. Oikealla oli kallioseinä miltei pystysuora, vasemmalla oli alava maa jäänyt pikkumetsän peittoon pengermän alapuolelle. Tästä oli perin sopivaa nousta vuorelle.
Mutta mitä tuossa oli? Mikko pysähtyi ja katsoi yhä uudelleen. Siinä oli edessä vähäinen aukeama, johon pikku kiviä oli ladottu säännölliseen riviin. Aivan oikein, sehän oli partiomerkki: nuolimerkki kärki edessä ja kaksi takana. Se kirkui kuin hätäsignaali: Pysähdy, käänny takaisin! Kun hän tarkastaen loi silmänsä kallioseinään, näki hän hiukan kauempana kalliossa samanlaisen nuolimerkin, maalattuna mustalla värillä paksuin viivoin. Ne olivat partiotoverin varoituksia partiotoverille, ehdottomia, vaativia käskyjä. Pusu ja Piksa olivat tietysti ryhtyneet tähän varokeinoon, peläten ehkä jotakin tämän tapaista kuin Mikon hiivintä parhaillaan oli. Muutamia askeleita edempänä oli uusi nuolimerkki ja neliö nuolen pyrstönä. Se merkitsi, että kolmen askelen päässä nuolen suuntaan oli kirje kätkettynä. Hän etsi käsiinsä kirjeen sammalten alta. Se oli Piksan käsialaa, ja kuului:
— Kuka oletkin, partiolainen, käänny takaisin! Älä mene
Halkiovuorelle, pyydämme, rukoilemme sinua. Tämä ei ole mitään leikkiä.
Henki on kysymyksessä.
Pojat olivat tosiaankin ottaneet asian kovin vakavalta kannalta ja perinjuurisesti. Tämä oli nähtävästi ainoa mukava pääsytie tältä puolen. Pitikö hänen totella? Partiolaisena hän oli ehdottomasti velvollinen kuulemaan noita monia varoituksia. Partiolaisena hän oli myös ehdottomasti velvollinen tottelemaan kansalaiskokouksen kaikkien parasta tarkoittavaa päätöstä. Mutta hänen oma etsintänsä, pitikö sen keskeytyä tähän niin nolosti, pitikö Halkiovuoren kesäleirin yhäti jäädä tuon salaperäisyyden uhkaamaksi ja sen luoman varjon pimentäväksi?
Turhaa arkailua, kyllä hänen oli mentävä. Hän jatkoi hiivintäänsä, mutta entistä varovaisemmin, sillä edestä oli selvästi kuulunut pieni kiven vierähdys. Pengermä kasvoi tiheähköä katajikkoa, niin että pitkänään ryömien saattoi edetä kokonaan niiden peitossa. Hän oli tuskin ehtinyt kymmentä askelta, kun hän selvästi tunsi ja tajusi, että jokin elävä olento oli häntä vastassa. No niin, ehkä siitä nyt tulisi selvä. Hän makasi hievahtamatta, kuulo jännittyneenä ja silmät tähdättyinä eteenpäin. Kunpa olisi katajien lomitse edes vilaukselta saanut nähdä, mikä siellä oikein oli. Mutta kaikki oli hiljaista. Vuorella kasvavat hongat vain humisivat. Ja kuitenkin hän tunsi, että jokin odotti häntä tuolla edempänä. No niin, eihän tässä voinut iankaikkisesti virua.
Hän tarkasti, mitä tietä oli parasta edetä. Kallioseinämän luona oli katajikko tiheintä ja suuri kivi. Vitkalleen, aivan maahan painauteena, kädet puseron suojissa ja kasvot hatun varjostamina hän painui eteenpäin. Kylläpä se, mikä tuolla oli vastassa — mikä sitten lieneekin ollut — oli varovainen. Se oli tietysti jo kaukaa kuullut hänen tulonsa ja odotti nyt vain. Ahaa, vihdoinkin liikahti tuolla vihreää pensaan takana. Se oli nähtävästi toinen pensas, ja sen peitossa oli tuo tulija. Ei, nyt se vihreä hävisi kokonaan ja sen sijaan ilmestyi alempana tummansinistä. No, nyt vilkahti vähän kasvojakin. Piksa! Piksahan se olikin.
Mikko nousi nopeasti ja meni pojan luo.
— Mitä sinä täällä hiiviskelet! Sinä olet leirinvartija ja tiedät, ettei vartija saa koskaan lähteä leiriltä.
— Johtaja — Piksan ääni oli kuiskaava, mutta kiihtynyt, ja hänen tavallisesti verettömille kasvoilleen kohosi puna. — Etkö nähnyt varoitusmerkkejä, jotka kielsivät menemästä eteenpäin ja joita jokaisen partiolaisen on toteltava?
— Näin, mutta en toimita nyt partioasioita. Minulla on tehtävä, jossa ei saa välittää sellaisista varoituksista.
— Johtaja, etkö muista yhteistä päätöstä: jokaisen oli partiokunnian nimessä luvattava, ettei menisi pohjoispuolelle, Halkiovuorelle.
— Muistan, enkä sitä partiolaisena ikinä olisi tehnyt. Mutta tiedät, mikä työ minulla on suoritettava.
— Me pyysimme leirin muuttamista toisaalle. Kun siihen ei suostuttu, saimme tuon päätöksen hyväksytyksi. Emme tehneet sitä turhan tähden. Tässä on vakavat asiat kysymyksessä. Sinun on käännyttävä. Minä tiedän, mitä puhun. En olisi lähtenyt leiriltä, ellemme Pusun kanssa olisi aavistaneet ja arvanneet tätä. Henki menee, jos nouset vuorelle. On odotettava.
— Vain yhdellä ehdolla käännyn takaisin, sanoi Mikko lujasti. — Jos voit jyrkästi ja varman kieltävästi vastata seuraavaan: Eikö sinun tietääksesi Halkiovuoren salaisuudella ole eikä voi olla minkäänlaista tekemistä isäni Onnen arkun kanssa?
Piksan kasvot värähtivät kuin olisi tuskan pistos käynyt sydämen.
— Tiedät jo, etten saata mitään sanoa.
— Ja vielä toinen kysymys. Voitko edes siihen vastata ehdottoman kieltävästi? Eikö ole pienintäkään haittaa odottamisesta, eikö ole mahdollisuutta, että Onnen arkun jäljet häviävät kokonaan, jos aikaa vielä menetetään?
— Voi, en minä tiedä, Piksan vastaus oli melkein kuin vaikerrus. — Mutta joka tapauksessa sinun täytyy nyt kääntyä. Anna minun hoitaa asia. Se voi sittenkin onnistua minulle paremmin… Pusu ja minä hoidamme sen, kun et vain mene. Minä pyydän kuin henkeni puolesta: älä mene vuorelle. Lupaa, ettet mene, johtaja.
— Tämähän on surkeata. Mitenkä te voisitte paremmin suorittaa tehtävän? Mutta mene nyt heti leiriin — minä käännyn, tutkin vielä metsää, mutta en lupaa mitään. Ymmärrän hyvän tarkoituksesi. Kiitos siitä. Mutta leiri ei saa olla ilman vartijaa. Joudu!
XII
PIRUNKAUKALO
— Olen keksinyt uuden aatteen täällä metsässä, pauhasi Akki rantaniityllä heiniä seipäisiin pistellessään.
— Niityllä, tarkoitat. Niitä kasvaa sinun aivoissasi kuin marjoja metsässä, virkkoi Manski.
— Metsän marjoja tämä juuri koskeekin, jatkoi Akki. — Se aate on jalostava aate, sillä se on mustikanjalostusaate. Ajatelkaa, veljet partioimisessa, lehmiä ja sikoja jalostetaan, omenapuita jalostetaan, mansikoita jalostetaan, miksi ei voisi mustikoitakin jalostaa? Perustan mustikanjalostuslaitoksen. Ajatelkaa: peukalonpään kokoisia mustikoita niin tiheässä, että oksat painuisivat, meheviä, ihania mustikoita, joista yhdestä ainoasta saisi suunsa täyteen.
— Sellaisen mustikan sinä tarvitsisit suusi täytteeksi, kun niin puhut ja posmitat ja heinät menevät tuuleen, huomautti taas Manski.
— Älä sano niin, partioveli Hansmanski. Minä olen tässä kohta jo neljä tuntia ähkinyt ja hikoillut parhaan kykyni mukaan.
— Tehdään työnjako, Akki, huusi Aamos Kaino Kasperi. — Anna minun ähkiä ja hikoilla sinunkin puolestasi, haravoi sinä minunkin puolestani.
— Kas, kuinka pienikin pörrää, tuumi hiki otsassa ahertava Pusu. —
Mutta kuulkaa, joku tulee. Jalat tömisevät.
— Piksa saapuu, huusi Reino niityn toisesta laidasta, — leirinvartija saapuu. Huomio!
Piksa tuli läähättäen ja kasvoiltaan aivan kalpeana. Hän juoksi suoraan
Pusun luo, ja he puhelivat hiljaa keskenään.
— Ne ovat oikeita vapaamuurareita, nuo Piksa ja Pusu. Ne perustavat tänne vielä varmasti Halkiovuoren vapaamuuraripartiopoikakalossin.
Mutta kukaan ei enää kuunnellut Akin viisasteluja. Pojat näkivät, että tosi on kysymyksessä, ja lähenivät Piksaa ja Pusua.
Molemmat pojat keskustelivat hätäisinä ja kuiskaten. Sitten he astuivat muitten luo ja Piksa sanoi:
— Pojat, niinkuin muistatte ei kukaan yhteisen päätöksen mukaisesti saanut mennä Halkiovuoren taa. Nyt on johtajamme etsiessään isänsä kadonneita papereita kuitenkin mennyt sinne, ja pelkäämme, että hän on vaarassa, ehkä hyvinkin suuressa vaarassa. Olkaa te kuitenkin levollisia, menkää leirille ja odottakaa. Pusu ja minä olemme ainoat, jotka voimme jotakin tehdä, ja me lähdemme heti.
— Me tahdomme kaikki mukaan. Minkälainen vaara se on, jossa me emme voisi auttaa? huusi Akki kiihkeästi. — Puhukaa nyt toki kerran jo suunne puhtaaksi!
— Emme voi sanoa enempää. Menkää kaikki leirille ja odottakaa, mutta älkää missään nimessä lähtekö vuorelle.
— Kuinka kauan meidän sitten on odotettava? Ja eikö sillä tavalla vain hajoiteta muutenkin pieniä voimia?
— Odottakaa kaksi tuntia. Ellei sen ajan kuluessa meistä kuulu mitään, niin… hakekaa apua, mistä pikimmin saatte, paljon ja voimakasta apua, miehiä, aseita. Mutta älkää missään nimessä ennen lähtekö vuorelle, ennenkuin apua on. Ja nyt hyvästi. Menkää leirille. Se on ilman vartijaa.
Piksa ja Pusu hävisivät rantametsikköön. Piksa oli tullut Akin kanootilla, ja sillä he taas lähtivät Halkiovuorta kohti. Muut pojat painuivat miettiväisinä perässä rantaan.
— Taitaa olla synkkä paikka, tuumi Akki. — Mutta nielköön minut kaksihäntäinen kalkkarokäärme, jos tästä ymmärrän mitään.
— Perin arveluttavaa, virkkoi Manski. — Minä olen sitä mieltä, että kohta saamme puuhaa, jossa kaikki partiotaidot ja vähän muutakin saattaa tulla hyvään tarpeeseen. Kunpa ei vain silloin olisi liian myöhäistä.
Hän puristi lujasti huulensa yhteen ja veti airoilla, niin että vesi veneen kokassa kohisi.
— Mitähän ne siellä mahtavat tehdä? lausahti Aamos Kaino Kasperi, jota äänettömyys alkoi kiusata. — Lähdetään heti sinne, en minä vaan pelkää, vaikka tulisi Halkiovuoren pukkeja kokonainen komppania.
— Ohoh, oletkos sinä niin urhoollinen!
— Kävikö teistä kukaan, pojat, tutkimassa vuoren pohjoisosia, ennenkuin kielto tuli? kysyi Manski äkkiä.
— Eivät muut vielä ehtineet kuin Piksa ja Pusu. Mutta kyllä minä siellä kävin jo kerran aikaisemmin, vastasi Reino. — Ei siellä mitään sen kummempaa ollut, korkeita kallioita vain.
Leirillä Manski otti heti johdon käsiinsä.
— Pojat, meillä on kaksi tuntia aikaa, ja meidän on se aika käytettävä niin, että olemme valmiit. Mielestäni olisi kyllä parasta varmuuden vuoksi heti lähettää Reino kaupunkiin hakemaan lisävoimia…
— Mutta Piksa kielsi sen nimenomaan. Ja onhan meillä langaton lennätin, eikö sitä voida käyttää? sanoi Akki.
— Voimme käyttää, mutta eilen sovittiin siitä, että Tassu on tänään vasta kuuden jälkeen koneen ääressä kaupungissa, ja nyt on kello kolme.
— Eikö siellä kukaan muu voisi ottaa vastaan sanomaa sitä ennen?
Manski pudisti päätään.
— Etkö ymmärrä: koko kaupungissa ei ole ketään muuta kuin Tassu, joka korvakuulolta edes saisi selvää merkeistä. Olethan huomannut itse, kuinka se on vaikeaa. Sitä paitsi ei kukaan osaa siellä hoitaa konetta, eikä kenenkään mieleen juolahtaisi siihen koskeakaan. Kahden tunnin kuluttua — ellei mitään kuulu — lähtee Reino kaiken varalta veneellä kaupunkiin miehiä hakemaan. Aamos jää leirille, ja me Akin kanssa lähdemme vuorelle katsomaan, voimmeko saada mitään aikaan. Kaikki syövät nyt aterian. Sitten selvitetään köydet ja kirveet valmiiksi — missä se pelastusköysi on, Reino?…
Hänen määräyksensä keskeytyivät.
— Mitä se oli? Kiväärin pamaus! Ja vielä toinen.
— Kaksi pamausta aivan yhdessä, sanoi Reino, — vai kaikuko se niin kummallisesti. Pojat katsahtivat toisiinsa.
— Selvästi vuorelta. Nyt on lähdettävä, Akki, ja äkkiä, sanoi Manski, temmaten Reinon tuoman köysikimpun ja kirveen. — Aamos jää.
— Minä tulen mukaan, huusi Reino. — Minulla on piekkari, enkä vielä saa kumminkaan kaupunkiin lähteä. Kuljen jäljempänä.
Aamos Kaino Kasperi jäi pistelemään ensimmäisiä leipäpaloja leveihin leukoihinsa, kun pojat jo kiipesivät ylös vuorta. Heitä ajoi ahdistava kiihko ja jännitys. Jotakin oli hullusti. Toverit olivat varmasti hädässä. Täytyi mennä auttamaan, jos suinkin vielä voi.
Manski kiipesi ketterästi kuin vuorikauris, ja Akki oli koko ajan hänen kintereillään. Kuitenkin he saivat pitkän aikaa tapailla henkeä, kun pääsivät jyrkän vuoren harjanteelle. Kuin yhteisestä sopimuksesta he kiiruhtivat vuoren halkeamalle. Siinä oli metrin levyinen rotko kallioitten välissä, ja se lähti aivan korkeimmasta rantakalliosta saakka. Varovaisesti he kulkivat rotkon reunaa pohjoiseen päin. Toisin paikoin se painui parinkymmenen metrin syvyiseksi, toisin paikoin oli taas kiviä, soraa ja mutaa täynnä. He tarkastelivat rotkoa ja sen ympäristöä joka taholta. Halkeaman seinät olivat enimmäkseen äkkijyrkkiä kuin voimakkaalla iskulla lohkaistuja, valkoista kvartsikiveä. Tästä halkiosta vuori varmasti oli saanut nimensä, mutta ei siinä sen kummempaa näkynyt. Mitä kauemmas he ehtivät, sitä kapeammaksi tuntui rotko käyvän, ja vihdoin se umpeutui niin, ettei kalliossa enää näkynyt muuta kuin kämmenen levyinen rako. Sitten tuli suuria kallionlohkareita, jotka peittivät senkin.
— Ei täällä ole mitään, halkio päättyy, kuiskasi Manski Akille melkein pettyneenä. — Minä luulin koko ajan, että tämä rotko se oli jossakin tekemisissä kaiken kanssa.
— Niin minäkin. Mutta mennään eteenpäin vuoren juurelle toiselle puolen saakka.
He kulkivat edelleen rotkon suuntaan. Siellä täällä oli kalliossa syviä notkopaikkoja ja suuria kivijärkäleitä, niin ettei voinut nähdä kauas ympärilleen. Reino näkyi seuraavan heitä loitompana pienoiskivääri kädessään ja yhtä jännittyneenä kuin olisi lähestynyt puussa istuvaa metsoa.
— Katsos tuolla, kuiskasi taas Manski, — näyttää kuin halkio alkaisi uudelleen!
He riensivät nopein askelin kallionhuipun taa ja näkivät siinä halkeaman uudelleen sylen pituisena, puolen metrin levyisenä aukkona. Edempänä näkyivät halkeaman seinät jälleen lähestyvän toisiaan ja sulkeutuvan.
— Katso noita kiviä, Akki. Tämäkin aukko on varmasti ennen ollut ummessa.
— Niin on. Tässä on sammal monesta kohdin hieroutunutta ja rikki.
Kiviä on väännetty paksuilla puukangilla; kivet ovat peittäneet aukon.
Mutta ei rotko ole syvää tältä kohtaa.
— Eipä tiedä, ei voi nähdä vasemmalle. On kuin pohja viettäisi sinne päin, mutta tuossa on tuo kiven ulkonema tiellä. En voi huomata mitään jälkiä, jotka osoittaisivat, että tästä on joku kulkenut. Minä laskeudun alas tutkimaan.
Hän pujotti köyden nopeasti lähimmän kiven ympäri ja laskeutui rotkoon. Hetken kuluttua hän hävisi näkyvistä vasemmalle. Uteliaana tuli kauempana kallioiden takana piileskellyt Reinokin lähemmäs.
— Tämä on syvän ja pitkän käytävän alku, kuiskasi samassa Manskin ääni alhaalta, hänen itsensä ryömiessä jälleen näkyviin. — Katsos, mitä löysin!
— Pusun kompassi! Se, jonka me aina pilkkasimme kääntyvän Pohjolan
Kaisaa kohden, sanoi Akki. — Siis he ovat menneet juuri tätä tietä.
— Pelkään, että täällä on asiat pahasti. Rotko muuttuu edempänä pimeäksi luolaksi.
— Mutta pojat ovat siellä, meidän on saatava tavalla millä hyvänsä selville heidän kohtalonsa. Emme voi jättää heitä sillä tavoin. Minä tulen alas, niin mennään yhdessä, kuiskasi taas vastaan Akki.
— Niin. Pyydä Reinoa piekkarillaan vartioimaan huolellisesti rotkon suuta ja viheltämän pillillä heti, jos hän huomaa jotakin epäiltävää. Samalla painukoon tiehensä ja vieköön sanan kaupunkiin kuten käsky oli.
Akki viittasi Reinon luokseen ja antoi määräykset. Sitten hän laskeutui itse halkioon.
— Oli hyvä, että otin tulitikut mukaan, virkkoi Manski lähtien kulkemaan edellä, — täällä on keskellä päivää pimeää kuin säkissä.
— Ehkä valkenee, kun silmä tottuu, vastasi toveri. — Onpas ihme, kuinka on ylhäältä tukkinut raon, niin ettei yhtään päivä pilkota.
Avoin rotko alkoi muuttua teräväkattoiseksi luolaksi. Aikojen alussa, kun maan myllerrykset olivat tapahtuneet, olivat kalliot nähtävästi ensin Haljenneet ja sitten kääntyneet ylhäältä toisiaan vasten, niin että halkeama meni yläpuoleltaan umpeen.
Halkeama oli alhaalta leveämpi kuin saattoi arvatakaan, ja korkeammaksi se yhä kävi. Pohja oli epätasainen, täynnä teräviä suuria kiviä, joita peitti vihertävä, niljakas, märkä sammal. Ilma muuttui yhä kylmemmäksi ja kosteammaksi.
Pojat kompuroivat hitaasti eteenpäin, kuunnellen pienintäkin ääntä. Mitähän edessä mahtoi olla? Mihin tämä luonnon muodostama maanalainen käytävä johtikaan ja minkälainen oli tovereitten kohtalo, kun ei heistä mitään kuulunut? Tahtomattaan pojat tunsivat luolan kylmyyden värisyttävän itseään.
Rotkon pohja nousi ja laski epätasaisena mäkenä, ja väliin se kävi aivan pilkkopimeäksi. Ihmisjälkiä ei näkynyt.
Äkkiä lähenivät kallioseinämät nieluksi, josta töin tuskin mahtui kulkemaan. Tuli täydellinen pimeys, ja kädellä hapuilemalla vain tunsi, että maa alkoi viettää jokseenkin jyrkästi alaspäin. Manski raapaisi tulitikun, mutta kosteassa ilmavirrassa se sammui heti. Toinen valaisi sen verran, että näki luolan yhä syvenevän.
— Ota tämä toinen lyhyempi köysi, sanoi Manski, — kiinnitä varmuuden vuoksi kiviin, jottei suistuta kuiluun, jos tästä sellainenkin vielä tulee vastaan.
Köydestä kiinni pitäen pojat laskeutuivat varovaisesti alemmas, joka askeltaan tunnustellen ja silloin tällöin aina tulitikulla valaisten. Pohja oli hyvin viettävää, melkein äkkijyrkkää, mutta eräällä tulitikun raapaisulla Manski luuli jo näkevänsä tasaisempaa. Samassa köysi äkkiä höltyi ja pojat suistuivat päistikkaa alaspäin ja molskahtivat matalaan veteen. He selvisivät siitä kuitenkin pian jaloilleen ja samassa kuulivat yläpuolelta käheän äänen:
— P—leen hyvä rotanloukku tämä Pirunkaukalo. Nyt alkavat kohta kaikki s…n kukkopöksyt jo olla kiikissä.
XIII
AAMOS KAINO KASPERI LAX
Aamos söi, sillä hänellä oli aika nälkä. Mutta syödessään hän ajatteli monenlaisia asioita. Ja aina kiertyivät ajatukset lopulta tähän leiriin. Nyt oli täällä jännittävää olla. Ihan niinkuin kapinan aikana, kun hän oli sananviejänä ja vihollisen kuulia vinkui. Saa nähdä, kuinka käy. Ei siellä mitään pukkia ole; ei hän kummituksiin uskonut. Mutta jotakin siellä oli. Ja äsken oli ammuttukin. Nyt hänen piti vartioida leiriä.
Aamos söi vatsansa täyteen, korjasi ruoan tähteet pois, pesi keittiössä astiansa ja veitsensä, asetti kaiken paikoilleen niinkuin partiolaisena oli oppinut. Sitten hän kiersi leiripaikan. Kaikki oli kunnossa. Oli kerrassaan kaunis iltapäivä. Tuuli vain sen verran, että pikku laineet liplattivat rantaan ja leirilippu joskus laiskasti liehahti. Olisipa ollut vapaa, niin olisi mennyt Akin kanootilla soutelemaan. Mutta tänään ei ollut lepotuntia ollenkaan.
Tuossa korkealla rantakalliolla he olivat kerran alussa syöneet. Hän oli pannut lakkinsa kalliolle. Tuulenpuuska oli pyyhkäissyt sen veteen. Hän oli hypännyt suoraa päätä jäljessä leipäpala suussa ja puurolusikka kädessä. Oli saanut toruja.
Tästä niemen kärjestä he olivat Reinon piekkarilla pommittaneet sorsaa.
Kaikki pitkät kuulat olivat menneet, penniläisiä vain jäänyt jäljelle.
Olivat saaneet moitteita. — Mutta missä se Reino viipyi?
Tuossa hän oli astunut kantapäänsä ruosteiseen naulaan. Hän oli oikeastaan tehnyt Akille vähän kiusaa. Mutta Manski oli puhdistanut haavan vetysuperoksidilla, sivellyt jodia ympärille ja sitonut sen. Manski oli hyvä lääkäri. Mutta kyllä hän nyt jo osaisi itsekin sitoa. Eilen hän oli suorittanut toisen luokan sairaanhoitovaatimukset ja uinnin 50 metriä. Hän olisi uinut vaikka 100.
Mitäs kello nyt oli? Puoli viisi. Eikä Reino vielä ollut tullut takaisin, vaikka hänen piti pian lähteä kaupunkiin. Missä ne pojat viipyivät näin kauan? Odotus alkoi jo tuntua ikävältä ja pahalta. Ei kuulunut niin hiiskausta mistään päin. Mitä pojat oikein hommailivat, kun ei kukaan heistä tullut takaisin?
Aamos Kaino Kasperi kierteli yhä uudelleen leiripaikkaa. Tänä aamuna oli heidän telttansa tarkastuksessa saanut kiittävän lausunnon. Kyllä he olivat koettaneetkin. Jokaikinen aamu, ja vasta nyt saivat. Pitäisi oikeastaan sytyttää tuli, jotta pojat voivat lämmittää soppaa. Se oli jo aivan jäähtynyttä. — Mutta olivatko kaikki karanneet tiehensä, kun ei kukaan palannut?
No, vihdoin viimeinkin, rannalta vuoren alta kuului rasahdus ja askeleita. Kyllä se Reinokin tuli ihan viime tipassa. Oli tietysti tahtonut olla mukana näkemässä eikä malttanut ennen lähteä.
Mutta ei. Ei se ollutkaan Reino. Askelet olivat raskaammat. Oli parasta kysyä. Se läheni jo leirialueen rajaa.
— Halkiovuoren partioleiri! Kuka siellä?
Mitään vastausta ei kuulunut. Hän uudisti huudon. Askelet pysähtyivät, mutta lähtivät heti jälleen tulemaan kohti.
— Partioleiri. Kuka siellä? Seis! Älkää tulko! huusi Aamos kimeällä äänellään.
Mutta askelet vain lähenivät. Oli parasta koettaa katsoa, kuka se oli.
Sen täytyi kohta kulkea tuon aukkopaikan ohi. Silloin sen näkisi.
Iso musta mies kivääri selässä. Sillä oli varmasti pahoja aikeita, kun ei mitään vastannut. Olisi nyt ollut Reinon piekkari.
— Kuka olette? Ei saa tulla. Minä pamautan.
— Pitä kitas, penikka.
Paha sillä oli mielessä. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin kirves. Ja apua oli haettava pojille, eikä Reino vielä ollut tullut, välähti hänen aivoissaan. Oli parasta peräytyä rannalle, mistä pääsisi kanoottiin.
Hän juoksi kiireen vilkkaa niemen kärkipuolelle, missä kanootin piilopaikka oli, ja koetti kiven takaa korkeammalta paikalta kurkkia miehen liikkeitä. Tiesiköhän se, ettei hänellä ollut mitään, millä pamauttaa, kun se noin pelottomasti meni joka telttaan. Mitä se mahtoi etsiä? Kas niin, nyt se meni keittiöön. Ruokaa se haki. Näkyi ajavan pussiinsa, mitä ikinä käsiinsä sai. Se roisto! Mutta minkä hän sille nyt mahtoi! Mitä pojat saisivat päivälliseksi, kun tulisivat? Niin, mutta koska he tulisivat? Menisiköhän tuo matkoihinsa, kun oli ottanut kaikki, mitä halusi?
Samassa räsähti kivääri. Mies oli ampunut, mutta mitä? Repivä kaiku kiiriskeli pitkin kallioisia rantoja. Taas, luoti suhahti aivan hänen läheltään ja iski kiviin, niin että sirpaleita sinkoili. Häntäkö se pommitteli, tahtoi varmasti pelotella. Mutta ei hän tästä niin vähällä lähtisi. Jos taas kurkistaisi, joko sillä oli meininki mennä. Ei, kohti se tuli. Nyt hän panee hattunsa tuonne, jotta se luulisi hänen olevan siellä, niinkuin intiaanikirjoista oli lukenut.
Aamos pujahti pitkin maata kuin kärppä rantapensaisiin vastakkaiselle suunnalle, sieppasi kaksilapa-airon pensaikosta, työnsi äänettömästi kanootin vesille ja hyppäsi siihen. Varovaisesti, mutta kaikki voimansa pinnistäen hän alkoi meloa selälle päin. Kyllä hän varmasti ehtisi jo aika pitkälle, ennenkuin se mies hoksaisi tulla rantaan.
Mutta poika oli tuskin päässyt kolmenkymmenen metrin päähän, kun hän jo kuuli miehen kävelevän rantapensaikossa. Hän keikutteli vahvasti kanoottia puoleen ja toiseen, mutta samassa pamahti laukaus ja kuula iski kanootin perään räjähtäen, niin että kappaleet sinkoilivat. — Saattoi se osuakin häneen, oli vielä liian lähellä.
Aamos kyyristyi mahdollisimman matalaksi. Kyllä hänen täytyi kaataa kanootti, ehkä se sitten lakkaisi ampumasta. Kun uusi laukaus pamahti ja luoti taas osui runkoon, teki Aamos tempun, jonka hän monesti aikaisemmin leikkisotasilla oli suorittanut. Aivan samana hetkenä, kun laukaus pamahti, pyörähti kanootti kumolleen ja Aamos veteen. Eikä häntä sen koommin näkynyt. Kanootti ajelehti sivuttain omia aikojaan kumollaan ja kääntyi sitten hiljalleen tuulessa. Mies tarkasteli rannalta ammuntansa tulosta, laukaisi kuin varmuuden vuoksi vielä kerran, odotti sitten pitkän aikaa, viisi, kymmenen minuuttia, näkyisikö pojan päätä missään pintaan nousevaksi. Rantakalliolta oli helppoa katsoa kanootin joka puolelle. Mutta kun ei pojasta näkynyt minkäänlaista elonmerkkiä, heitti hän kiväärin selkäänsä ja lähti astelemaan rannasta.
Neljännestunnin verran Aamos pysytteli näkymättömissä kanootin alla. Kun kanootti kaatui kumolleen, oli sen istumalaatikko kuin tyhjä vesilasi, joka suu edellä pistetään veteen: ilmaa jäi laatikkoon, eikä se täyttynyt vedellä, oli helppo asia sukeltaa ja kohottaa pää istumalaatikkoon, siinä oli ilmaa riittävästi vaikka puoleksi tunniksi, eikä kukaan saattanut mistään nähdä, että siellä elävä olento piileksi kanootin alla. Kuka poika hyvänsä voi kanootillaan tehdä saman tempun.
Vihdoin Aamos rohkeni sukeltaa päänsä esiin istumalaatikosta ja vilkaista rantaan. Ketään ei näkynyt. Mies oli nähtävästi jo mennyt menojaan. Aamos koetti kääntää kanootin pystyyn, mutta se ei onnistunut; oli liian raskas. Hän ui lähellä kelluvan melan kiinni ja nousi kahareisin kanootin selkään siten meloakseen maihin. Mutta kymmenisen metrin päähän rannasta päästyään hän jäi taas kuuntelemaan. Oli varmasti jälleen kuulunut askeleita, ja tuolta ison poukaman rannalta oli selvästi vilahtanut jotain valkoista. Salamannopeasti poika oli taas vedessä ja kanootin kätkössä. Nyt oli matka jo niin lyhyt, että saattoi hyvin alta potkimalla kuljettaa kanootin rantaan, jos tahtoi.
Aivan oikein, sieltä kuului nyt jo selvästi askeleita kanootin kankaan ja istumalaatikonkin läpi. Mutta ne eivät olleet yhtä raskaita kuin äsken. Jokohan pojat? Pelkästä tuon ajatuksen ilosta Aamos pujahdutti päänsä näkyviin. Siellä se tulija jo oli niemellä telttojen luona. Nyt vilahti taas valkoista. Siellä taisi olla useampiakin. Eivät ne poikia olleet, kun noin valkoisia olivat. Oli parasta pysyä piilossa.
Mutta vähän ajan perästä hän kuuli naurahduksen ja puhetta ja sitten rannalta sanat:
— Ei täällä ole kuin kanootti kumollaan. Kerrassaan kummallinen leiri!
Tytön nauru ja ääni! Kuin saukko Aamos pujahti esiin.
— Olen minä täällä, ja Aamos Kaino Kasperi kömpi kanootteineen maalle, teki kunniaa ja katsoi silmät suurina kahta vaaleapukuista tyttöä, jotka iloisesti nauraen ja käsiään taputellen ottivat hänet vastaan.
— Kuka sinä olet? kysyi toinen tytöistä. Koivulan Irjahan se taisi olla, muisteli Aamos; oli hän sen ennen nähnyt.
— Aamos Kaino Kasperi Lax. Minä olen nyt leirinvartija Halkiovuoren partioleirillä, vastasi Aamos, ja vedet valuivat pitkin hänen poskiaan, puseroaan ja housujaan.
XIV
NÄKYMÄTTÖMÄT MERKIT
— Pitääkö leirinvartijan toimittaa sukellustöitä? nauroi taas tyttö, — tai harjoitella kumoonpurjehdusta?
— En minä kaatunut, sanoi Aamos, — älkää luulkokaan. Mutta täällä on tapahtunut sellaista, että eräs mies ajoi minua takaa ja ampui rannalta ja minä menin kanoottiin ja meloin ja kaadoin sitten kanootin ja sukelsin sen alle piiloon.
— Mitä hulluja! Me kyllä kuulimme muutamia laukauksia. Mutta kuka mies se oli ja miksi hän sinua ampui?
— Se tuli Halkiovuorelta, ja sillä oli kivääri, ja minä sanoin, ettei saa tulla, mutta se tuli vain, ja se otti teltoista ruokaa, ja sitten se ampui minua, ja sitten se meni pois.
— Voi hirveätä! Missä ovat muut pojat sitten?
— Ensin meni johtaja Halkiovuorelle, sitten menivät Piksa ja Pusu sitä hakemaan, ja sitten menivät Manski ja Akki ja Ressu niitä hakemaan, ja minut jätettiin leirinvartijaksi. Ja Ressun piti tulla takaisin ja soutaa kaupunkiin pyytämään tänne miehiä avuksi. Mutta Ressu ei ole tullut, ja nyt on jo kulunut enemmän kuin kaksi tuntia siitä, kun Piksa niin sanoi. Ja sitten siellä ammuttiin kanssa, kun Piksa ja Pusu olivat menneet.
Tytöt katsoivat pelästyneinä toisiaan.
— Keitä täällä sitten on ja mitä on tapahtunut? huudahti Irja. — Apua hakemaan kaupungista! Jotain kauheaa täällä on menossa. Sitten täytyy jonkun heti lähteä. Voitko sinä mennä kanootillasi?
— Ei se taida pitää. Aamos meni rantaan. — Se mies ampui toisen pään ihan rikki. Runko on vettä täysi. Mutta on meillä vene.
— No, ota vene sitten ja lähde heti. Inkeri voi tulla mukaan, niin että soudatte kahdessa parissa. Minä jään tänne katsomaan, voinko saada mitään selvää asiasta.
Aamos kipitti venepoukamaan, mutta palasi kotvan kuluttua takaisin.
— Tuota… meidän veneemme on poissa. Ei sitä löydy mistään, vaikka tiedän ihan varmasti, mihin me sen vedimme. Se mies on varmasti vienyt sen.
— Sehän on kauheaa! Miten nyt haetaan apua, voivotteli Inkeri.
— Eikö teillä ollut venettä, kun tulitte? tiedusteli Aamos.
— Ei. Pyysimme Anna Leenaa soutamaan meidät vain Reponiemeen ja kävelimme sieltä tänne, meidän kun piti tulla tänne katselemaan ja yllättää partioleiri, selitti Irja. — Ja näin nyt kävi, että yllätys tulikin teidän puoleltanne. Aivanhan tämä on kamalaa; pojat ovat ehkä hengen hädässä, eikä meillä ole niin mitään keinoa saada heille apua. Maata myöten on mahdotonta pyrkiä mihinkään.
— Jos löytäisi sen veneen, tuumi Aamos. — Taikka voisi sitten vielä olla yksi konsti.
— Mikä, puhu pian; nyt ovat hyvät neuvot kalliit.
— Se langaton lennätin, josta ei muuten saisi puhua.
— Mikä se on?
— Tuolla kalliolla se on. Jos sillä voisi sähköttää Tassulle kaupunkiin.
— Onko se kunnossa, ja osaatko sinä sähköttää?
— Kyllä sen pitäisi olla kunnossa. Manski sanoi, että kuuden jälkeen
Tassu ottaa kaupungissa vastaan.
— Mitenkäs sillä sähkötetään?
— Painetaan sellaisesta avaimesta, ja sitten se räiskii.
— No, mene heti sähköttämään.
— En minä… en minä taida oikein osata.
— Tule näyttämään, missä se lennätin on. Meidän täytyy koettaa, ei ole muuta keinoa.
He kiipesivät kallioille salkojen luo, ja tytöt näkivät telttakojussa siihen kyhätyllä pöydällä kuulotorven, suuren induktiorullan, pattereita ja muita kojeita.
— Tästä sitä painetaan, selitti Aamos. — Kun painetaan lyhyeen, kuuluu siellä kaupungissa lyhyt ääni kuulotorvessa, kun painetaan pitempään, kuuluu pitempi ääni.
— Entä sitten? kysyi Irja.
— Sitten niistä lyhyistä ja pitkistä äänistä muodostuu kirjaimia.
Esimerkiksi a on ensin lyhyt ääni ja sitten heti perässä pitkä.
— No, kuunteleeko siellä nyt joku, ja mistä tietää, kuunteleeko?
— Tassun piti kuunnella kuuden jälkeen, ja kello on jo yli kuuden.
— Kuuluvatko ne äänet siellä kovaakin?
— Täytyy olla torvi korvalla, muuten ei kuulu.
— No, sähkötä nyt: apua, apua heti, hätä, ammutaan, saneli Irja.
Aamos tarttui avaimeen ja painoi sitä.
— Ei tämä iskekään kipinää nyt, ja Tassu sanoi, ettei se silloin kuulu, kun ei se iske kipinää.
— Etkö sinä nyt mitenkään saa sitä toimimaan?
— Tästä se Tassu usein käänsi ensin.
Vähän aikaa kytkimiä sormeiltuaan sanoi Aamos:
— Ei se käy. En minä osaa.
— Eikö tuon kuparilangan pitäisi olla kiinni jossakin? kysyi Inkeri.
— Jaa — no pannaan se tähän kiinni. Kyllä se voi siinä olla, tunnusti
Aamos. — Nyt se iskee jo, nyt se kuuluu sinne.
— No, sähkötä nyt: apua, apua heti moottoriveneellä, suuri hätä, ammutaan. — Mikset anna jo mennä?
— Mi… mi… minä en muista, minkälainen se p on?
— Voi, voi. Muistatko sinä yleensä mitään?
— Muistan minä a:n, ja e:n ja i:nkin.
— Eikö partiolaisen pidä osata sähköttää?
— Minä en ole vielä harjoitellut morsea toista luokkaa varten muuta kuin pari kertaa. Mutta minulla on kirja, jossa on kaikki kirjaimet.
— Mene sitten heti hakemaan! Tässä kuluu hirveästi aikaa hukkaan. Voi, poika parat, miten heidän on mahtanut käydä?
— Justiin niin se p oli niinkuin muistinkin, sanoi Aamos, kun hän vähän ajan perästä palasi leiriltä kirja mukanaan. Lyhyt ja kaksi pitkää ja lyhyt, ja h oli neljä lyhyttä.
— Merkitään ensin koko sähkösanoma paperille sähkölennätinkirjaimilla, tässä on kynä. Sitten on helpompaa ja varmempaa lähettää, sanoi Irja. — Kas niin, tässä se nyt on. Minä sanelen sinulle: lyhyt, pitkä…
— Ei, ei. Ensin hälytysmerkki, virkkoi Aamos pontevasti, — jotta
Tassu tietää täältä olevan jotakin tulossa. — No nyt.
Ja Irja saneli Aamokselle sähkösanomaa: — — —
— Äh, nyt meni väärin, minä otan uudestaan, pelästyi Aamos. — — —
— Ja nyt vielä kertaalleen varmuuden vuoksi sama, sanoi Irja, joka jännittyneenä seurasi Aamoksen nakutusta: Apua, apua, heti, hätä suuri, ammutaan. — Mutta ei sinun välttämättä tarvitse pistää kieltäsi ulos joka painalluksella. Hyvä on!
— Nyt pitäisi kääntää kone, niin että kuulisi, mitä se vastaa, sanoi
Aamos. — Onko se saanut selvää.
— Et suinkaan sinä osaa sitä niin kääntää, epäili Irja.
Aamos aloitti taas saman ruuvien sormeilemisen, koetti avaimella, ettei kipinä enää räiskinyt, ja painoi sitten kuulotorven korvalleen.
— Kyllä tämä hyvin hiukan rätisee, sanoi hän, — mutta ei tästä mitään selkoa saa.
— Annas minäkin kuuntelen, sanoi Irja. — Kyllä siitä on mahdotonta saada mitään ajatusta.
— No nyt, virkahti Aamos, joka oli taas tarttunut kuulotorveen. — K… k… mikä kirjain se toinen oli, minä koetan kirjoittaa paperille… ei, nyt se sekaantui, en minä ehtinyt… ei siitä tule mitään. Se sähköttää liian nopeasti, ja Aamos laski epätoivoisen näköisenä kuulotorven kädestään.
— Älä jätä kesken, vaikket saakaan selvää.
Kuuntele siksi, kunnes lopettaa; sitten heti sähkötämme vielä kerran avunpyyntömme, sillä silloin tietysti siellä kuuntelevat.
Ja Aamos teki määräyksen mukaan.
— No niin, päätti Irja. — Ehkä tunnin päästä ovat täällä, jos ovat kuulleet ja saaneet selvän sähkösanomastamme. On kauheaa, kun ei voi mitään tehdä sitä ennen. Joka tapauksessa minä lähden vuorelle katselemaan ja kuuntelemaan, reipastui Irja. — Mene sinä, Inkeri, leirille, jos joku sattuisi tulemaan, ja sinä samoin, pikkumies, ja vaihda jotakin kuivaa yllesi — tai taidat jo olla touhustasi kuivunut — ja koeta korjata kanootti, jos voit, kaiken varalta, sinä… Mikä sinun nimesi taas olikaan, sinä sukeltaja?
— Aamos Kaino Kasperi Lax, vastasi poika partiokunniaa tehden.
— Niin juuri, sinä pikku lohi. Ilmankos me sinut vedestä löysimmekin.
XV
HAUTA JA ARKKU
Kallionrotko, joka muistutti paremmin luolaa, oli miltei pilkkosen pimeä. Synkkinä ja alakuloisina pojat istuivat tai lojuivat ahtaassa vankilassaan. Rotkon perä oli särkyneiden kivien sulkema, edessä oli kyllä aukko, mutta sen toisella puolella vaani varma kuolema. Sen he nyt ymmärsivät. Mutta he ymmärsivät myöskin, ettei heillä ollut mitään hyvää odotettavana luolassaankaan.
Mikko istui kyyryksissään, pää käsien nojassa. Hän soimaili ja syytti itseään siitä, että oli laisinkaan ryhtynyt etsimään isänsä papereita Halkiovuoren puolelta. Hän oli nyt saattanut turmioon koko joukon, oman rakkaan vartionsa. Pusu ja Piksa olivat itsepäisen äänettömiä ja raskasmielisiä. Manski oli rauhallisin ja tuntui harkitsevan syvästi asiaa. Reino makasi jalka sidottuna nurkassa.
— Hyvät partioveljet, koetti Akki rohkaista, — ei tässä nyt ainakaan sen kummemmin käy, kuin että heikko henki menee. Ehdotan, että rynnätään lävestä läpi.
— Älä naljaile, sanoi Piksa hirvittävän vakavana. — Me koetimme kaikkemme saadaksemme pidetyksi teidät täältä ja pelastetuiksi tältä kohtalolta…
— Miksette puhuneet suutanne puhtaaksi, niin olisimme uskoneet. Olitte niin olevinanne ja touhusitte ties mitä, penäsi Akki kiivastuen.
— Niin, virkkoi Pusu raskaasti. — Olkoon nyt vain sanottu, että meidän oli pakko partiokunnian nimessä vannoa, ettemme puhuisi enempää kuin nyt olemme puhuneet. Vieläkin vala sitoo meitä, vaikka tiedämme, ettei mitään pelastusta enää ole. Te ette uskoneet meitä, ja nyt kaikki on lopussa.
Kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kuului luolan aukon puolelta samassa kova rysäys, putoilevan soran ja pikku kivien ratinaa. Sitten kolahti alas suurempiakin kiviä, ja lopuksi jyrähti ilmeisesti iso kallionlohkare käytävään. Luolan suusta räiskähti sisään kivensirpaleita ja kivensauhua.
Pojat heittäytyivät vaistomaisesti rotkon perälle. Mikko karkasi kuitenkin heti pystyyn ja juoksi aukolle. Kaikki oli taas hiljaista kuin haudassa. Näytti vain, kuin aukon pimeys olisi ollut entistäänkin sankempi.
Mikko ryömi aukkoon puolen ruumiinsa verran. Mutta kun hän siinä ojensi kätensä, tunsi hän kiviseinän vastassaan. Hän tutki sitä tarkoin joka puolelta, mutta käytävä oli auttamattomasti ummessa.
— Pojat, sanoi hän vähän värähtävällä äänellä, kun hän taas oli tullut toisten luo. — Meidät on haudattu tänne. Halkeaman kattona ollut suuri kallionlohkare on pudotettu ylhäältä, ja se on sulkenut sen kokonaan.
— Sittenhän olemme pelastuneet, sanoi Manski reippaasti. — Turvassa luodeilta. Pelkäsin paljon pahempaa. Ajattelin Viipurin lääninvankilaa ja käsikranaatteja. Jonkin aikaa kestämme aina täällä haudassamme, kunnes apua joutuu. Aamos vie varmasti sanan.
— En tiedä, ehkä niinkin, vastasi Mikko, — toivoa ainakin sopii.
Samassa Piksa tarttui häntä käteen ja kohotti sitä.
— Kuulkaa. Tuossa on meidän kohtalomme!
Ylhäältä oli alkanut rapista alas pikku kiviä.
Kylmä väristys kulki läpi Mikon kehon.
— Pojat, sanoi hän vavahtavalla äänellä, — kohta putoaa meidänkin kivikattomme ja murskaa meidät. Reino — sinä olet nuorin ja pienin. Ryömi aukkoon, siinä voit kyyryssä ehkä pelastua kahden kallionlohkareen väliin. Te muut — pyydän teiltä anteeksi, että olen saattanut teidät näin kauheaan kuolemaan. Olen ollut huono partiojohtaja. Te olette olleet liian kelpo tovereita. — Vielä meidän kuitenkin on koetettava viimeiseen saakka taistella henkemme puolesta. Tänne perälle!
He vetäytyivät ahtaan rotkon takaosaan. Mikko alkoi nopeasti heitellä syrjään irtokiviä. Kiihkeästi pojat kävivät häntä auttamaan. Joskus tuntui jo, kuin olisi tullut kiinteä kallioseinä vastaan, mutta isotkin lohkareet irtautuivat kuitenkin ponnistellessa. Katosta rapisi yhä soraa, sitten alkoi suurempiakin kiviä putoilla.
Pojat tekivät töitä kuolemanhädässä. Ehtisivätkö he saada itselleen kyllin suojapaikkaa, ennenkuin kattona oleva kallionlohkare putoaisi ja hauta saisi kuolleensa.
Mikko repi kiviä sormet verissä. Samalla hänen mielessään kuitenkin välkähti kaikenlaisia ajatuksia. Keitä nuo ihmispedot olivatkaan, jotka täten tahtoivat murskata heidät kivien alle? Eikö se ollut liian julmasti suunniteltua juonta. Oli kauheaa tuhota sillä tavoin niin monta syytöntä ihmishenkeä. Mutta hänhän oli oikeastaan itse syypää kaikkeen… ja… ehtisivätkö… ehtisivätkö he…
Muutamia suuria kiviä putoili vielä, mutta sitten yhtäkkiä taukosi rapina ja kivien vierintä. Pojat keskeyttivät työnsä ja pysähtyivät hetkeksi odottamaan. Kaikki oli aivan hiljaista.
— Kaivaudutaan joka tapauksessa rotkon perään, virkkoi Mikko. — Emme tiedä, minä hetkenä he taas ryhtyvät työhön ja lohkare romahtaa.
Pojat kävivät uudelleen hurjasti käsiksi raivaustyöhön. Ihmeellistä kyllä näytti rotko siltä, kuin se olisi ollut ennenkin auki sille suunnalle, sillä kivi toisensa jälkeen irtautui, ja vähitellen he saivat syntymään miehen mittaisen kapean onkalon, johon jo pari kolme poikaa olisi sopinut varmaan turvaan. Mikko ponnisti etupäässä, ja ketjussa pojat kuljettivat kiviä ulos onkalosta. Rotko oli kuin kaadettu täyteen kivilohkareita, suurempia ja pienempiä.
Äkkiä tuntui Mikosta, kun hän kivellä sattui kolauttamaan edessä pystysuorassa olevaan paateen, kuin se olisi kumahtanut ontolta. Hän kopautti uudestaan, ja se antoi jälleen kumean, onton kaiun.
— Malttakaas, pojat, mitäs tämä on, hän huusi ja työnsi voimiensa takaa paatta. Mutta se ei liikahtanut. Kahta kiihkeämmin hän koetti irroitella kiviä kummaltakin puolen ja ylhäältä, saadakseen paatta enemmän näkyviin. Se tuntui olevan kovin suuri ja oli sileä kuin seinä.
Nääntyneenä Mikon täytyi lopulta levähtää. Manski tuli etupäähän, ja niin jatkettiin kivien raivaamista. Vihdoin saatiin onkalo niin suureksi, että Mikko ja Manski rinnan saattoivat työntää laakeaa edessä olevaa kiveä.
Se tuntui vihdoin antavan myöten ja kallistui yläpuoleltaan vitkaan poispäin. Raitista kylmää ilmaa virtasi heitä vastaan, ja heikko valonhämy näkyi aukosta. He rynnistivät uudelleen kiveä vastaan, ja aukko suureni jonkin verran. Mikko tunki itsensä aukkoon ja ryömi vaivalloisesti kiven yläreunan yli.
— Pojat, hän kuiskasi kiven takaa, — halkio väljentyy täällä, ja ehkä tätä jatkuu ulkoilmaan saakka. Mutta hiljaa, älkää puhuko sanaakaan.
Hän hapuili hämyisessä luolassa eteenpäin ja kompastui johonkin pohjalla olevaan kovaan esineeseen. Siinä oli laatikontapainen jaloissa. Hän raapaisi tulta tulitikkuun ja näki tikun juuri sammuessa sen punaiseksi maalatussa kannessa sanan onni. Se oli "Onnen arkku" täynnä erilaista tavaraa. Ja sen vieressä luolan nurkassa virui sekainen läjä papereita: isän kadonneet käsikirjoitukset.
XVI
KIMIN MALJA
Täyttä vauhtia aaltoja halkonut moottorivene hiljensi kulkuaan ja läheni varovasti Halkiovuoren rantaa. Saara hoiti konetta, Taavi Korpela peräsintä.
Matkalla oli keskusteltu siitä merkillisestä ja taitamattomasti lähetetystä sähkösanomasta, jonka Taavi oli kaupungissa vastaanottanut. Hän oli ollut kovin ällistynyt ensin, mutta sitten kiiruhtanut aika vauhtia kadulle, mennäkseen hakemaan apua toveriltaan Vesasen Laurilta, jolla oli nopeakulkuinen moottorivene. Sillan korvassa hän kuitenkin oli tavannut muutamia partiopukuisia kimiläsiä ja vähän kauempana heidän johtajansa Saaran seurassa. Hän oli aikonut rientää heidän ohitseen, mutta muuttanut sitten äkkiä aikomustansa ja kääntynyt kimiläisten johtajan puoleen kertoen hänelle lyhyesti, mitä oli tapahtunut.
Kimiläiset olivat olleet heti valmiita lähtemään. Heitä oli ollut parikymmentä poikaa isolla moottoriveneellä kaupungissa, ja kymmenen minuutin kuluttua kaikki olivat olleet rannassa koolla.
Aamos Kaino Kasperi Lax tuli ilmeisen ilomielin ja toimekkaana kuten aina leirirantaan vastaanottamaan moottorivenettä. Hän selitti tilanteen. Pojat olivat yhä poissa, Irja Koivula myös vuorella, Inkeri Viljanen leirillä. Jotakin hyvin ikävää oli varmasti tapahtunut.
— Ketkä haluavat vapaaehtoisesti lähteä kanssani vuorelle? sanoi Taavi. — Pelkään, ettemme voi ottaa mukaamme nuorimpia, koska tuntuu, ettei retki ehkä ole aivan vaaraton.
Viisitoista suurinta, rotevaa poikaa valittiin. Kimiläisten johtajalla, Saaralla ja Taavilla oli taskuaseet, muilla tavalliset partiovarustuksensa.
Ketjussa varovaisesti, kiviä ja puita suojanaan käyttäen joukko eteni Halkiovuorelle. Sen korkeinta pohjoiskohtaa lähestyessään he kuulivat puhelua, ja lähellä avonaisena olevaa halkeamaa he näkivät liikettä puiden välissä. Taavi hiipi kohti nopeasti ja näki pian siinä Mikon ja kaikki kadoksissa olleet pojat ja Irjan, joka parhaillaan tarkasti haavoittuneen Reinon jalkaa.
Hämmästyneet kimiläiset kohottivat iloisen eläköön-huudon nähdessään toverinsa ja jännityksen yhtäkkiä lauetessa. Uupuneina ja kalpeina halkiovuorelaiset siinä seisoivat, mutta tyytyväisyys ja ilo loisti heidän silmistään kuitenkin.
— Mikä täällä oikein on ollut hätänä ja mitä merkillistä tapahtunut? sai Taavi vihdoin kysytyksi.
— Isän kadonneet paperit, "Onnen arkku", josta sinäkin jo olet yhtä ja toista kuullut, on löydetty, sanoi Mikko hymyillen ja osoitti maassa olevaa avonaista punaista arkkua, jossa näkyi paperimytty.
— Entä ammunta, hätä, hengenvaara?
Mikko viittasi kädellään järvelle pohjoista kohti. Kaukana selällä näkyi pieni piste.
— Paenneet, virkkoi hän yksikantaan. — On turha enää tällä kertaa ajatella takaa-ajoa edes moottoriveneellä. Heitä on kolme hyvin aseistettua miestä, ja heillä on meidän oiva veneemme. He soutavat väkevästi ja ovat kohta Kolmanpohjan rannassa ja häviävät sen suuriin metsiin.
— Me lähdemme heti, kuohahti Taavi, — me emme voi päästää heitä niin vähällä. Heidät täytyy saada kiinni, muuten he ovat koko seutukunnan kauhuna.
— Jätämme sen tehtävän toisille. Heillä on nyt neljän kilometrin etumatka. Saatte tyytyä siihen, että pelastitte henkemme — parhain kiitos siitä. He — Mikko viittasi taas järvelle päin — keskeyttivät työnsä heti, kun näkivät teidän tulevan kaukana moottoriveneellä. Ja rantaluolasta paeten he niemekkeen suojissa soutivat pois. Mutta niin kiire heille tuli, että Onnen arkku ja muutakin tavaraa heiltä jäi tänne heidän luolaansa. Tulkaa katsomaan.
Neljä kimiläistä valmisti heti lujat partiopaarit, joilla Reino Irjan seuratessa mukana kannettiin leirille. Muut lähtivät Mikon matkaan.
— Katsokaa, mistä te pelastitte meidät. Me olimme rotkossa ahtaassa
Pirunkaukalossa, ja tuo riippui päämme päällä.
Ei voinut olla mitään epäilystä siitä, mitä siinä jo muutaman hetken kuluttua olisi tapahtunut, jos tihumiehet olisivat saaneet jatkaa työtään. Halkio oli siitä kummallinen, että siinä paikkapaikoin oli suuria kivilohkareita jäänyt riippumaan kattona seinämien väliin. Tuntemattomat miehet näyttivät olleen erittäin hyvin selvillä Halkiovuoren kaikista salaisuuksista. Muutamia lujia puukankia oli vielä paikoillaan, eikä ilmeisesti olisi vaatinut enää suurtakaan työtä, ennenkuin jättiläismäinen lohkare olisi luisunut halkioon ja työntänyt kaiken muun altaan, niinkuin toinen samanlainen oli tehnyt itse käytävässä tukiten sen kokonaan.
Kauhistuneina ja päätään pudistellen pojat katselivat tuota loukkoa, josta oli vähällä tulla heidän monen toverinsa hauta.
Mikko johti heidät sitten näkymättömiin häipyvää halkiouomaa pitkin aina jyrkkään kalliorantaan saakka. Siinä oli jyrkänteessä aivan kapea reunama, jota pitkin varovaisesti kiiveten he tulivat sankan pensaston suojaaman onkalon suulle. Sisältä onkalo laajeni luolan tapaiseksi rotkoksi, johon pojat olivat päässeet suoraan halkiostaan raivaamalla rotkoa tukkineet kivet tieltään.
Luola näytti olleen pitkät ajat miesten asuntona.
— Pojat, Pusu ja Piksa, voisivat ehkä kertoa lisää paljonkin. Mutta partiovala sitoo heidän kielensä. Minulla ei ole muuta kuin arveluja, virkkoi Mikko. — Koska heillä oli Onnen arkku mukanaan, ovat he varmasti kuuluneet samaan joukkoon, joka talvella ryöstäen tunkeutui taloomme ja vei isän arkun. He ovat sitten paenneet tänne erämaihin ja elelleet täällä pitkät ajat, kunnes meidän tänne tulomme häiritsi heidän rauhaansa. He nähtävästi sattumalta yllättivät Pusun ja Piksan ja säästivät heidän henkensä — ihmeellistä kyllä — sillä ehdolla, että he vannoivat sen ankaran valan, jota he eivät nytkään millään riko. Pojat koettivat kaikilla tavoin pelastaa meidät uhkaavasta vaarasta, mutta Onnen arkun etsintä ja minun itsepintaisuuteni oli syöstä meidät turmioon.
— Mutta, sanoi Manski miettiväisenä, — miten on selitettävissä, että ryöstäjät ylipäänsä huolivat arkkua ollenkaan?
— Se oli minullekin arvoitus tähän päivään saakka. Mutta luulen voivani selittää asian nyt, kun tarkastelin isän käsikirjoituksia. Hänen tutkimuksiinsa liittyi myöskin paljon vierasmaalaisia kansantieteellisiä esineitä, mm. rahallisesti arvottomia vanhoja seteleitä, joita hän oli osaksi säilytellyt käsikirjoituksen välissä. Arvelen, että ne olivat aiheuttaneet käsikirjoituksen viemisen sellaisenaan. Mutta nyt on aika palata leirille, pojat.
Keventynein kiitollisin mielin pojat alkoivat kulkea leiriä kohti, missä toiset jo olivat ryhtyneet keittopuuhiin. Heidän tullessaan alas rinnettä antennin ohi Irja tuli iloisena ja hilpeänä heitä vastaan.
— Minun käsittääkseni Reinon haava on aivan vaaraton, ja ellei häntä olisi lujasti kolhittu ja paiskeltu kovakouraisesti rotkoon haavoittumisen jälkeen, luulisin hänen melkein jo kykenevän jaloilleen.
— Se on hauska tieto. Kiitos siitä ja kaikesta muusta avusta, Irja. Sinä olet ollut oikea Halkiovuoren hyvä haltiatar — ja kun sinä meidän luolasta tullessamme ilmestyit eteemme…
— No, no, Mikko, nyt sinun runoratsusi karkaa jo kasekseen, nauroi
Irja.
— Tuossa, viittasi Taavi, — on se antenni, jota loppujen lopuksi saatte kiittää pelastuksestanne, ja Aamos Kaino Kasperia.
— Tuota… sanoi Aamos astuen esiin muitten takaa ja pannen suunsa tavanmukaisesti torvelle, — kyllä, tuota, oikeastaan, Irja… tuota… Koivulan neiti se hommasi sen sähköttämisen.
— Ja sinä näyttelit insinööriä, niin että kipinät naksi, Aamos Kaino
Kasperi Laksi, pisteli Akki.
Iloisesti hälisten joukko painui rinnettä alas. Mikko kantoi Onnen arkun lennätinmajaan ja Irja odotti häntä hieman alempana polulla.
— No niin, sanoi Irja. — Sinun Onnen arkkusi löytyi kuin löytyikin.
— Niin, sanoi Mikko ilosta loistavin silmin.
— Se löytyi. Ja sen löytämisessä ei sinulla ole aivan pieni osuus, sinä metsätyttö. Kuule. Nyt minä alan ymmärtää teitä nykyajan tyttöjä. Sinä olet kuin entisaikojen aatelisneidot. Sinä vaadit jonkin sankariteon. Minä lähden nyt maailmalle kolmen viikon perästä. Pitkät ja ankarat työn vuodet odottavat minua. Sano, saanko tehdä työtä ja ponnistella hänen voittamisekseen, joka minua Onnen arkunkin etsimiseen innosti?
— Me nykyajan tytöt, sanoi Irja naurusuin, — emme ole vähääkään aatelisneitojen kaltaisia, emmekä — hänen katseensa loisti, kun hän loi silmänsä ylempänä seisovaan Mikkoon, — myöskään sillä tavoin jalosyntyisiä, että meitä voisi millään uroteolla ostaa…
— Kuulkaa, te päähenkilöt siellä, kuului alhaalta Saaran huuto. — Kimin kahvi on valmista. Tulkaa juomaan halkiovuorelaisten ja kimiläisten sovinnonkahvit. Kimiläiset ovat päättäneet seisoa halkiovuorelaisten rinnalla vanhassa liitossa. Saanko kaataa kuppeihin jo…?