Mikael, joka unohti itsensä ja koko maailman, seisoi yhteenliitetyin käsin kallion huipulla. Uusikuu loisti poppelien värisevien lehtien välistä, jotka nyt kimmelsivät kuin sula hopea.
Uusi, ihmeellinen tunne hiipi miehen sydämeen. Oliko se kaipaus vai pelko? Herännyt muisto vai viekoitteleva toivoko? Tunne, joka oli jumalallisen, inhimillisen vai eläimellisen sukua? Kuutauti vaiko se kevätvirtaus, joka valtaa joka puun ja ruohonkorren, joka kylmä- ja lämminverisen eläimen?
Samalla tavoin kuin nyt hän oli kerran ennen tuijottanut laskevaa kuuta, jonka loistetta silloin aallot heijastivat aina uponneeseen laivaan asti. Tietämättään hän puhui ajatuksissaan magneettisten, aavemaisten säteiden kanssa.
"Etkö vieläkään ymmärrä minua? — Huomenna tulen takaisin ja silloin sinä olet ymmärtävä minua."
Kahdeskymmenestoinen luku.
HÄMÄHÄKKI KUKKIEN KESKELLÄ.
Mutta kättensä työllä elävillä ihmisillä ei ole aikaa ihailla kuutamoa kallion huipulta eikä unohtua katselemaan luonnon ihanuuksia. Kotiinpalanneet vuohet odottivat jo emännän ottavan vastaan heidän päiväisen maito-antimensa. Lypsäminen on Terese-rouvan tehtävänä, jota vastoin Noëmin tehtävänä on leikata ruohoa karjalle. Timar jatkaa nyt keskustelua nojaten lammasläävän oveen ja sytyttäen piipun aivan kuin talonpoikaisrenki, hakkaillessaan palvelustyttöä.
Lopuksi on kattila uudelleen täytettävä ja senjälkeen he paneutuvat nukkumaan.
Timar pyysi saada nukkua sivurakennuksessa. Terese-rouva valmisti vuoteen vastaniitetystä heinästä ja Noëmi järjesti päänaluksen oikealle paikalle. Ei tarvittu paljoakaan häntä uneen tuudittamaan; tuskin oli hän heittäytynyt pitkälleen, ennenkuin uni sulki hänen silmänsä. Hän uneksi koko yön, että hän oli puutarhurin renkinä ja keitti ruusuvettä loppumattomiin.
Herättyään näki hän auringon jo jotakuinkin korkealla taivaalla. Mehiläiset surisivat hänen ympärillään täydessä työssä. Hän oli nukkunut hyvin kauan. Joku oli jo käynyt hänen luonaan, sen hän huomasi siitä, että kaikki ne esineet, joita välttämättä tarvitaan miehen pukeutumishommiin ja jotka hänellä oli matkalaukussaan, olivat järjestyksessä hänen makuusijansa vieressä. Matkustajaparka, jolla on tapana ajaa partansa joka päivä, tuntee itsensä sangen onnettomaksi silloin kun ei voi suorittaa tätä toimitusta, ja jos hänet päästetään pälkähästä, johon hän vieraassa talossa ollessaan joutuu etsiessään saippuaa, lämmintä vettä ja peilinpalaa, missä näkisi ajaa partansa, on se hienotunteista ja huomaavaista. Hänen mieltään painostaa kirottu parransänki omantunnonvaivana. Miten onnellinen hän onkaan väittäessään tämän harminkarin, huomatessaan olevansa siinä miellyttävässä asemassa, että saattaa ajaa leukansa sileäksi.
Kun Timar oli suoriutunut tästä tehtävästä, meni hän naisten luo, jotka odottivat häntä aamiaiselle, jossa oli maitoa, leipää ja voita. Senjälkeen mentiin päivätyöhön, ruusujenkorjuuseen.
Mikael sai pyyntönsä mukaisesti tehtäväkseen sotkea kukkaset; Noëmi nyhti irti terälehdet ja Terese-rouva hääräili kattilan vieressä.
Timar puhui Noëmin kanssa ruusuista. Hän ei sanonut Noëmille niiden olevan hänen poskiensa kaltaiset, sillä silloin Noëmi olisi nauranut hänelle, vaan hän kertoi matkoillaan saamistaan kokemuksista näiden kukkien suhteen, opettavaisia asioita, joita Noëmi kuunteli hartaasti, ja jotka yhä lisäsivät hänen kunnioitustaan Timaria kohtaan. Nuorten, viattomien tyttöjen silmissä on tietorikas mies suurimmassa suosiossa.
"Turkinmaassa käytetään ruusuvettä ruokaan ja juomaankin. Siellä kasvatetaankin kokonaisia ruusulehtoja. Siellä punotaan ketjuja ruusuista puristamalla sotketut kukanlehdet pallonmuotoisiksi ja pujottamalla helmet nauhaan. Senvuoksi niitä kutsutaankin ruusunauhoiksi. Itämailla kasvaa myös eräs sangen kaunis ruusulaji, josta saadaan ruusuöljyä. Se on palsamiruusu; se kasvaa pensaina, jotka kasvavat kahdenkin sylen pituisiksi ja joiden oksat taipuvat maahan asti lumivalkeiden kukkien painosta. Niiden tuoksu on voimakkaampi kuin kaikkien muiden ruusulajien. Jos tämän lehtiä heittää veteen ja panee ne sitten aurinkoon kuivumaan, niin käy niiden pinta ennenpitkää sateenkaaren väriseksi kukkien erittämästä öljystä. Samoin on laita ikivihreäruusun, joka ei edes talvella pudota lehtiään. Ceylon- ja Riva-ruusuilla värjätään hiukset ja parta vaaleiksi vieläpä niin hyvin, että väri pitää useita vuosia. Itämailla tehdäänkin kauppaa niiden lehdillä. Moggor-ruusun lehdet menevät päähän: niiden tuoksu huumaa kuin olut. Vilmorin-ruusulla on se ominaisuus, että se erään hyönteisen pistosta kukkien asemasta työntää itsestään nyrkinsuuruisia mukuloita, joilla kuuluu olevan sellainen voima, että ne tyynnyttävät uneen itkevän lapsen, jos ne pannaan lapsen pään alle."
"Oletteko ollut kaikkialla, missä näitä kukkia kasvaa?" kysyi Noëmi.
"Minä olen matkustellut maailmaa jotensakin laajalti. Olen ollut
Wienissä, Parisissa ja Konstantinopolissa."
"Onko sinne pitkä matka täältä?"
"Jalan käyden kestäisi matka Wieniin kolmekymmentä ja
Konstantinopoliin neljäkymmentä päivää."
"Mutta te kuljitte meritse."
"Niin ja silloin kesti matka vieläkin kauemmin, sillä matkan varrella oli minun otettava lastia."
"Kenelle?"
"Sille päällysmiehelle, jonka palveluksessa olin."
"Eikö herra Brazovics olekaan enää päällysmiehenne?"
"Kuka on kertonut hänen olleen?"
"Perämies, joka oli mukananne täällä."
"Ei hän enää ole. Herra Brazovics on kuollut!"
"Kuollutko? Hän on siis kuollut! Entä hänen vaimonsa ja tyttärensä?" puuttui puheeseen Terese-rouva hyvin vilkkaasti.
"He menettivät hänen kuollessaan koko omaisuutensa."
"Suuri Jumala! Siis on Sinun kostava kätesi saavuttanut heidät!"
"Äiti, hyvä äiti!" huudahti Noëmi lempeästi ja rukoilevasti.
"Herraseni, te saatte vielä tietää erään asian kuulemainne lisäksi. Silloin kun kohtalon isku kovimpana kohtasi meitä, ja kun minä turhaan olin polvillani rukoillut herra Brazovicsiä, ettei tekisi meistä kerjäläisiä, muistui mieleeni, että tällä miehellä oli vaimo ja lapset, ja minä päätin kääntyä hänen vaimonsa puoleen valittamaan hätääni hänelle. Hän varmaankin ymmärtäisi minua ja tuntisi sääliä meitä kohtaan, niin arvelin. Minä otin lapseni käsivarrelleni ja matkustin kuumimmassa kesän helteessä Komorniin. Menin hänen kauniiseen kaksikerroksiseen asuntoonsa. Odotin eteisessä, sillä minua ei päästetty sisään. Vihdoin tuli rouva Brazovics ulos pienen, viisivuotiaan tyttärensä kera. Minä heittäydyin polvilleni ja vannotin häntä Jumalan nimessä armahtamaan meitä ja puhumaan puolestamme puolisolleen. Silloin tarttui rouva minua käsivarteen ja työnsi minut portaita alas. Minä koetin pudotessamme suojata lastani molemmin käsin ja löin silloin pääni toiseen pilareista, jotka kannattavat kuistia. Arpi iskusta näkyy vieläkin tässä otsallani. Ja viisivuotias lapsi nauroi täyttä kurkkua nähdessään minun ontuvan pois ja kuullessaan lapseni itkevän. Siksi minä nyt huudan: Hosianna! ja siunattu olkoon se käsi, joka on ajanut heidät ulos niitä portaita myöten, joita pitkin hän työnsi meidät alas."
"Oi, äiti, älä puhu noin!"
"He ovat siis nyt todella joutuneet kurjuuteen! Siis heidät itse on tehty kerjäläisiksi! Tuo ylpeä joukko! Kulkevatko he nyt ryysyihin puettuna ympäri maata kerjäten tuloksetta entisten tuttaviensa ovilla?"
"Ei, rouva hyvä", sanoi Mikael, "eräs henkilö huolehtii heistä."
"Kuka hullu se lie?" huudahti Terese intohimoisesti. "Miksi hän koettaa ehkäistä kohtalon pyörää kulussaan? Kuinka hän uskaltaa vetää huoneensa yli kirousta, joka on syöksevä hänetkin turmioon?"
Noëmi juoksi äitinsä luo ja pani molemmat kätensä hänen suunsa päälle. Sitten hän kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sulki hänen suunsa suudelmilla.
"Äiti, kallis äiti, älä puhu noin. Älä huuda kirousta kenenkään päälle; minä en voi kuulla sinun suustasi sellaista. Ota nuo sanasi takaisin. Oi, salli minun suudella pois nuo häijyt sanat sinun huuliltasi!"
Tyttären suudelmat saattoivat Teresen jälleen tajuihinsa.
"Älä pelkää, pikku hupakko", hän sanoi pudistaen päätään. "Kiroukset ovat tyhjiä sanoja, jotka haihtuvat ilmaan. Meillä vanhoilla naisilla on ruma, taikauskoinen tapa kirota muita. Jumala ei ota huomioon poljetun madon kirouksia eikä kätke niitä sydämeensä tilinteon päivän varalle. Minun kiroukseni ei kohtaa ketään."
"Minua se on jo kohdannut", ajatteli Timar; "minähän se hullu olen, joka olen ottanut heidät huoneeseeni."
Noëmi yritti kääntää puhetta kukkiin.
"Sanokaa minulle, herra Timar, kuinka voisi saada sellaisen
Moggor-ruusun, jonka tuoksu huumaa?"
"Jos haluatte, hankin minä teille yhden."
"Missä se sitten kasvaa?"
"Brasiliassa."
"Onko sinne pitkä matka?"
"Se on maapallon toisella puolella."
"Matkustetaanko sinne meritietä?"
"Kahden kuukauden ajan vain merta pitkin."
"Ja miksi te matkustatte sinne?"
"Liikeasioissa ja — hankkiakseni teille Moggor-ruusun."
"Olkaa sitten mieluummin hankkimatta!"
Noëmi lähti keittiöstä, ja Mikael huomasi hänellä kyyneleet silmissä.
Tyttö ei tullut takaisin, ennenkuin hän oli poiminut korinsa täynnä ruusuja. Hän varisti ne kaislamatolle suureen läjään. Päivällisen tienoissa oli ruusukeitos, joka edellisenä päivänä oli pantu tulelle, valmiiksi keitetty, aterian jälkeen sanoi Terese-rouva vieraalleen, ettei sinä päivänä enää ollut muuta työtä, joten heillä oli aikaa tehdä kävelyretki saaren ympäri. Niin paljon matkustellut mies voisi kenties antaa saaren asukkaille useita hyviä neuvoja siitä, mitä kasveja kannattaisi istuttaa heidän pieneen paratiisiinsa.
"Sinä jäät tänne taloa vartioimaan", käski Terese-rouva koiraa. "Pane maata tähän kuistin edustalle äläkä liiku paikaltasi!"
Almira ymmärsi käskyn ja totteli.
Mikael seurasi oppaitaan katselemaan saaren puuistutuksia.
Tuskin he olivat kadonneet lehtoon kun Almira jo alkoi heristää korviaan ja murista vihaisesti. Se vainusi jonkun tulevan.
Akeissaan se ravisteli päätään, nousi seisaalleen kerta toisensa perästä, mutta paneutui taas uudelleen levolle.
Nyt kuului selvästi miehen ääni, joka lauloi erästä saksalaista laulua, joka loppui säkeeseen:
"Ellen aivan erehdy on hällä musta…" [Sepittänyt E. M. Dettinger.]
Rannasta tuleva henkilö laulaa arvatenkin herättääkseen isäntäväen huomiota. Hän pelkää suurta koiraa.
Mutta tämä ei edes hauku.
Tulija sukeltaa ulos ruusupensastojen varjosta. Se on hän, Teodor
Kristyan.
Tällä kertaa hän on puettu muodikkaaksi keikariksi, tumman siniseen kullatuilla napeilla koristettuun hännystakkiin. Päällysnuttunsa on hänellä käsivarrellaan.
Almira ei edes vavahtanut hänen lähestyessään. Almira on filosofi. Hän ajattelee näin: Jos käyn ankarasti tuon miehen kimppuun, niin loppuu leikki aina niin, että minut sidotaan eikä häntä. Menettelen näin ollen viisaammin, jos pidän omana tietonani mielipiteeni hänestä ja odotan asestettuna vaikka puolueettomana pitäen silmällä hänen tekojaan.
Teodor lähestyi luottavaisena vihellellen suurta, mustaa vihollistaan.
"Terve, Almira. Tuleppas tänne Almira, rakas, pikku koiraseni! Missä sinun emäntäsi ovat? Haukuppa vähän, jos tahdot tehdä minulle mieliksi. Missä Terese-äiti on?"
Almiraa ei millään voimalla saatu vastaamaan.
"Kas, pikku Almira, mitä minä olen tuonut sinulle. Paistinpalasen.
Syö! No, etkö huoli? No, syö nyt sentään, kaunis Almira!"
Mutta Almira ei edes haistanut paistia, joka heitettiin sille, ennenkuin Narcissa (kissoillahan on tunnetusti heikompi luonne) hiipi sinne. Siitä Almira suuttui ja alkoi kaivaa maahan suurta kuoppaa, jonne se kätki lihapalasen puutteen päivien varalle, kuten viisaat koirat tekevät.
"Voi, mikä epäluuloinen elukka!" mutisi Teodor itsekseen. "No, on kait sallittua mennä sisään taloon?"
Mutta se ei suinkaan ollut sallittua.
Almira ei ilmaissut sitä sanoin, mutta se nosti hieman ylähuultaan, jolloin paljastuivat sen käytettävissä olevat valkoiset, kauniit hampaat.
"Hullu elukka, et kai tahtone purra? Mutta missä on naisväki? Kenties tislaushuoneessa?"
Teodor meni sinne ja katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. Hän pesi kätensä ja kasvonsa höyryävässä ruusuvedessä, ja häntä ilahutti suuresti ajatus, että hän täten oli tuhonnut kokonaisen päivän vaivalloisen työn.
Mutta aikoessaan senjälkeen ulos keittiöstä, näki hän koiran sulkeneen tien. Almira oli paneutunut maata oven ulkopuolelle ja näytteli hänelle hampaitaan.
"Vai niin, sinä et aio päästää minua ulos, lurjus! No, se onkin minulle yhdentekevää, voinhan odottaa täälläkin, kunnes naiset tulevat kotiin. Kyllä minä täälläkin löydän jonkun lepopaikan."
Näin sanoen hän heittäytyi tuoreille ruusunlehdille, jotka Noëmi oli vastikään varistellut ulos korista.
"Oh, tässähän minulle on mukava vuode, oikein oivallinen. Hahaha!"
Naiset palasivat nyt kävelyltään Mikaelin kera.
Terese huomasi ihmeekseen Almiran siirtyneen kuistilta vartioimaan keittiönovea.
"Mitä Almiralla on siellä tekemistä?"
Kun Teodor kuuli Teresen äänen, keksi hän kepposen.
Hän kaivautui ruusunlehtiin, niin ettei häntä voitu nähdä ja Noëmin katsahtaessa sisään kysyen "Mitä tämä on, Almira?" pisti hän päänsä esiin ja irvisti hänelle.
"Rakastettu sulhosi on täällä, kaunis Noëmi."
Noëmi astui askeleen taaksepäin huudahtaen.
"Mikä sinun on?" kysyi äiti juosten luo.
"Tuolla kukkien alla…" änkötti Noëmi.
"No, mikä siellä on? Hämähäkkikö?"
"Niin — hämähäkki…"
Teodor hypähti nauraen ylös ruusuvuoteeltaan ja syöksähti kuten ystävänsä hauskasti yllättänyt henkilö Terese-rouvan luo, välittämättä yhtävähän tämän kiukustuneista katseista kuin Noëmin kauhistuneista kasvoista, hänen suudellessaan äitiä.
"Hahaha! Yllätinkö teidät? Iloitse toki, suloinen, rakas Terese-äiti; rakastettu vävysi on täällä; kuin haltiatar sukeltautuu hän esiin ruusumerestä! Hahaha!"
Tämän sanottuaan hän kääntyy Noëmin puoleen, mutta tyttö vetäytyy kiireesti pois hänen syleilystään, ja vasta nyt huomasi Teodor Kristyan kolmannen henkilön läsnäolon: Mikael Timarin.
Tämä huomio hillitsi hiukan hänen iloisuuttaan, mikä itse asiassa olikin vain teeskentelyä, juuri senvuoksi olikin hänestä kaksinverroin epämiellyttävää nähdä edessään henkilö, johon liittyi niin ikäviä muistoja.
"Vai niin, herra kirjuriko, terve mieheen!" tervehti hän Timaria. "Täälläkö taasen tapaamme toisemme? Lieneekö teillä taas turkkilainen pasha laivallanne? Hahaha! No, älkää peljätkö, herra kirjuri!"
Timar kohautti olkapäitään ja vaikeni.
Senjälkeen kääntyi Teodor uudelleen Noëmin puoleen. Hän otti hyväillen tyttöä vyötäisistä, mutta vastaukseksi työnsi tämä hänet luotaan ja käänsi pois kasvonsa.
"Anna tytön olla rauhassa", sanoi Terese lyhyesti ja ankaralla äänellä. "Mitä sinä nyt taas tahdot?"
"No, no, älä nyt aja minua ulos ennenkuin olen edes sisään ennättänyt! Kai minun on lupa sentään syleillä pikku morsiantani? Noëmi ei toki mene rikki, jos häntä katselen? Miksi sinä minua pelkäät?"
"Meillä on kyllin syytä siihen", sanoi Terese katkerasti.
"Älä pelkää, mammaseni. Tällä kertaa en ole tullut riistämään teiltä mitään; minä hankin teille päinvastoin paljon, paljon rahaa. Hoho! Suunnattomasti rahaa. Niin paljon, että sinä voit ostaa takaisin sen kauniin talon, jonka kerran omistit sekä siihen kuuluvat pellot ja puutarhasi Ostrova-saarella, sanalla sanoen kaiken, mitä olet kadottanut. Sinä saat kaiken takaisin. Minä tiedän velvollisuuteni olevan hyvittää isäraukkani rikkomukset sinua vastaan."
Teodor Kristyan oli nyt tullut niin surumieliseksi että hän vuodatti kyyneleitä; mutta tämä ei liioin suuresti vaikuttanut läsnäolijoihin. Hänen kyyneleitään uskottiin yhtävähän kuin hänen nauruaan.
"Menkäämme sisään huoneeseen", sanoi Teodor, "sillä minä en voi kertoa teille kerrottavaani koko maailman kuullen."
"Älä puhu tyhmyyksiä", torui Terese-rouva. "Täällä yksinäisellä saarellamme ei kai koko maailma ole kuulemassa. Timarin kuullen voit puhua vapaasti: hän on vanha hyvä ystävämme. Mutta tule nyt sitten, Jumalan nimeen! Tiedän, että sinun on nälkä; se on lorusi loppu."
"Hahaha! Sinä pikku, rakas, viisas äiti, miten hyvin sinä tunnet Teodorisi heikkouden, että hänellä on aina erinomainen ruokahalu! Ja sinähän osaat leipoa niin jumalallisen hyviä kreikkalaisia leivoksia, että niitä nähdessään toivoisi olevansa vatsana koko mies. Koko maailmassa ei ole sellaista emäntää kuin sinä. Minä olen syönyt itse Turkin sulttaanin luona; mutta ei hänelläkään ole sinun vertaistasi kokkia."
Terese-rouva ei voinut pysyä kylmänä ylistykselle, joka kohdistui hänen vieraanvaraisuuteensa. Oli vieras ken tahansa, ei hän säästänyt kestitystä, ei edes verivihollistaan hän päästänyt luotaan nälkäisenä.
Teodor Kristyanilla oli niin kutsuttu Figarohattu, joka siihen aikaan oli muodissa, ja hän osasi asettaa niin asiat, että hattu putosi ovessa hänen päästään, kun hän astui majaan. Näin hän teki vain saadakseen sanoa:
"Voi, näitä kirottuja muotihattuja! Mutta se on seurauksena siitä, että on tottunut korkeisiin oviin. Uudessa asunnossani on vain siipiovia. Ja näkisittepä vain, miten ihana näköala minulla on asunnostani."
"Onko sinulla todella asuntoa missään?" kysyi Terese kattaessaan pöytää pieneen huoneeseen.
"Minullako? Onpa niinkin ja päälle päätteeksi kaupungin kauneimmassa palatsissa. Minä olen etevimmän laivanrakentajan asiamies."
"Triestissäkö?" puuttui Timar puheeseen. "Mikä hänen nimensä on?"
"Hän rakentaa valtamerenlaivoja…" hän vastasi katsahtaen halveksuen Timariin. "Hän ei olekaan mikään jokien soutaja eikä rakentele proomuja… Muutoin on hänen nimensä signor Scaramelli."
Timar oli vaiti. Hän ei katsonut tarpeelliseksi ilmaista, että hän itse juuri paraillaan rakennutti valtamerenlaivaa herra Scaramellin veistämöllä.
"Jaa'a, nyt minä oikein vyöryskelen rahoissa", lörpötteli Teodor. "Minun käsieni lävitse kulkee miljoona toisensa perästä. Ellen olisi niin tunnontarkka kuin olen, saattaisin salata omaan kukkarooni tuhansia. Minä olen myös tuonut pienelle rakkaalle Noamilleni jotakin, jonka olen ennen luvannut hänelle. No, mitä minä sitten lupasinkaan? Sormuksenhan lupasin. Minkälainen kivi siinä piti olla? Rubiiniko? Smaragdiko? Siinä on briljantti. Siitä on tuleva Noëmin kihlasormus. Tässä se on…"
Teodor koetteli käsineen housuntaskujaan, kaivoi niitä kauan aikaa, näytti lopuksi kovin hämmästyneeltä ja tuijotti suoraan eteensä. "Se on kadonnut!" hän huokasi, kääntäen toisen taskunsa ylösalaisin ja näyttäen petollisen reiän, josta kallisarvoinen kihlasormus neljän ja puolen karaatin timanttineen oli kadonnut.
Noëmi purskahti heläjävään nauruun. Hänellä oli nauraessaan niin ihanasti sointuva ääni ja harvoin sai kuulla hänen nauravan.
"Mutta ei se silti ole aivan hukassa", huusi Teodor, "säästäkää naurunne, kaunis naiseni."
Hän alkoi riisua saappaita jaloistaan, ja toden teolla putosi kaivattu sormus pöydälle hänen pudistellessaan saappaansa vartta.
"Siinä se on! Hyvät lampaat eivät juokse tiehensä. Oman Noëmini kihlasormus ei jätä minua. Kas tässä, Terese-äiti! Tämän on tuleva vävysi tuonut morsiamelleen. No, mitä nyt sanot? Ja te, herra kirjuri, jos ymmärrätte näitä asioita, niin sanokaa, miten kalliiksi arvioitte tämän timantin?"
Timar katseli kiveä ja sanoi:
"Pierre de Strass! Ystäväin kesken se on viiden groshenin arvoinen."
"Vaiti kirjuri! Mitä te siitä ymmärrätte? Te tunnette vain maissia ja kauraa, mutta ette taida ikänänne olla nähnyt timanttia."
Ja kun Noëmi ei millään ehdolla tahtonut timanttia omakseen, pisti Teodor sormuksen omaan sormeensa ja koetti aterian aikana kaikin tavoin näytellä sitä.
Nuorella herralla oli hyvä ruokahalu.
Syödessään hän puhui laajalti siitä, miten jättiläismäinen laitos tämä laivatelakka oli, ja miten monta miljoonaa kuutiojalkaa puuta siellä vuosittain kulutettiin. Läheisyydessä ei enää ollut puita, jotka olisivat soveltuneet laivanrakentamiseen. Amerikastakin oli täytynyt tuoda yhtä ja toista. Vain Slavoniassa saattoi vielä löytää joitakin sopivia puita.
Vasta syötyään itsensä kylläiseksi hän tuli asian ytimeen.
"No nyt sanon sinulle rakas, hyvä Terese äiti, minkätähden oikeastaan olen tullut tänne."
Terese katsoi Teodoria tuskallisen epäluuloisesti.
"Nyt minä teen yhdellä iskulla meidät kaikki onnellisiksi, sekä sinut että Noëmin ja itseni, ja sitäpaitsi saan arvoa signor Scaramellin silmissä. Kuulkaa nyt! Eräänä päivänä sanoo signor Scaramelli minulle: 'Kuulkaapa herra Kristyan, teidän täytyy matkustaa Brasiliaan!'"
"Jospa olisit Jumalan nimeen jo matkustanut sinne!" huokasi Terese itsekseen.
Teodor käsitti tämän huokauksen merkityksen ja hymyili.
"Sieltä me tuomme nimittäin välttämättömän puuaineen laivojamme varten. Siellä kasvaa makaya- ja murmuru-puita, joista valmistetaan laivan kölejä; poripout- ja patavona-puita, joista sivulaidat tehdään, mangroveroyok- ja graegal-puita, jotka eivät milloinkaan mätäne vedessä, 'mort aux rats'-puu, jonka hajua rotat eivät voi sietää, rautapuu, josta valmistetaan peräsimiä, 'sour-gumtree', josta veistetään peräsimen tankoja, sitäpaitsi fernambul-, manchinell-, paholaisenkahvi-, teak- ja mahogny-puita, joista tehdään hienoja kajuuttahuonekaluja, ja viimein kaskarilla-, tahamabaja volodor-puita, joita toukat eivät turmele, ja maonpuu, johon ei teredo navalis tunkeudu."
"Lakkaa jo luettelemasta noita tyhmiä intialaisia nimiä!" keskeytti Terese. "Sinä kai luulet voivasi sokaista minut kasvitieteellisellä luettelolla niin kokonaan, että minä en näkisi metsää puiden vuoksi. Sanoppa minulle mieluummin miksi et jo lähtenyt Brasiliaan, koska siellä kerran kasvaa niin monenlaisia oivallisia puita."
"Nähkääs, siinäpä juuri onkin minun loistava päähänpistoni. Miksikä minä — sanoin signor Scaramellille — matkustaisin Brasiliaan asti, kun lähimmäisessä läheisyydessäni on yllin kyllin puuainetta, joka on vielä parempaa kuin brasilialainen? Minä tiedän saaren keskellä Tonavaa, jossa on kokonainen aarniometsä mitä kauneimpia puita, jotka kyllä kestävät vertailun etelä amerikalaisten kanssa."
"Minä aavistin sen", sanoi Terese itsekseen.
"Poppelit korvaavat täydellisesti patavonapuut ja pähkinäpuut ovat parempia kuin mahognypuut. Ja niitä on meillä satoja saarellamme."
"Minun pähkinäpuuni!"
"Omenapuu on rakennusaineena paljon parempaa kuin kaskarillapuu."
"Sinä olet siis myöskin antanut määräyksiä omenapuistani?"
"Ja luumupuiden ei tarvitse hävetä verrattuina teakpuihin."
"Sinä aiot siis hakkauttaa nekin ja myydä ne herra Scaramellille?"
"Me tulemme saamaan paljon, paljon rahaa niistä. Vähintään kymmenen guldenia joka puusta. Signor Scaramelli on antanut minulle täydet valtuudet. Minä saan vapaasti tehdä sopimuksen sinun kanssasi. Sopimus onkin jo valmiina taskussani; sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin kirjoittaa sen alle ja niin olemme onnellisia kaikki. Ja kun kaikki nämä puut ovat hakatut poikki, emme mekään enää jää tänne, vaan asetumme asumaan Triestiin. Mutta me istutamme prunus mehaleb-kasvin koko saaren täyteen. Tiedäthän, että siitä valmistetaan tunnettuja, hyvälletuoksuavia turkkilaisia piipunvarsia. Se ei tarvitse erikoista hoitoa, vain yksi henkilö on tarpeeni myymään niistä joka vuosi leikattuja keppejä kauppiaille Warnaan. Siten saamme vuosittain joka tynnyrinalasta viisisataa tukaattia, se tekee kymmenestä tynnyrinalasta viisi tuhatta tukaattia."
Timar ei saattanut olla hymyilemättä. Niin rohkeita suunnitelmia ei edes hänessä ollut syntynyt.
"No, mitä nauramista siinä on?" sanoi Teodor. "Minä ymmärrän hiukan niitä asioita."
"Ja minä myös ymmärrän mitä tarkoitat", vastasi Terese. "Niin usein kuin onnettomuuteni tähti johdattaa sinut näille maille, ilmestyt sinä yölepakkona, ja voin olla varma siitä, että taas haudot mielessäsi jotakin minulle turmiota tuottavaa suunnitelmaa. Sinä tiedät että et saa, etkä ole milloinkaan saava minulta rahaa. Mutta sinä osaat auttaa itseäsi toisin. Tähän asti olet tullut luoksemme veneellä ja vienyt muassasi ne varastot, joita olemme panneet säästöön itseämme värien, ja muuttanut ne sitten rahaksi. Nyt et enää tyydy hedelmiin, joista olet ottanut suuremmat kymmenykset kuin millä turkkilainen pashakaan verottaisi minua. Nyt sinä tahdot päälle päätteeksi myydä puut pääni päältä — ainoat ystäväni koko maailmassa, jotka itse olen istuttanut ja hoitanut, jotka antavat minulle elatuksen ja varjon, missä levähtää. Hyi, häpeä! Että kehtaatkin valhetella minulle saavani koko omaisuuden myymällä herra Scaramellille nämä puut laivapuiksi! Olen aivan vakuutettu siitä, että sinä muitta mutkitta pienen pienestä summasta hakkauttaisit ja möisit ne ensimmäiselle tiellesi sattuvalle kalkinpolttajalle. Siinä koko sinun oiva suunnitelmasi! Ketä tahdot pettää? Ei vain minua, joka tunnen sinun kujeesi. Minä kehoitan sinua jo luopumaan tyhmistä kepposistasi, muutoin saat itse tuntea mihin niistä puista tehdyt kepit kelpaavat."
"No, älähän nyt, Terese-äiti, ei mieleeni ole juolahtanutkaan laskea leikkiä. Käsität kait, etten ole tullut tänne ilman syytä. Muisteleppa, mikä juhlapäivä tänään on. Minä vietän nimipäiviä. Tänä päivänä on myös rakas pikku Noëmini syntynyt. Tiedäthän, että isävainajamme kihlasivat meidät toinen toisillemme meidän ollessamme vielä lapsia, he sopivat siitä, että meistä tulisi aviopari, heti kun Noëmi on täyttänyt seitsemännentoista vuotensa. — Tänä päivänä minä olisin tullut tänne vaikka maailman ääristä. Ja tässä minä saavun rakastavaisen sydämen koko lämmöllä. — Mutta ei ihminen elä ainoastaan rakkaudesta. Tosin maksaa herra Scaramelli minulle hyvän palkan, mutta siitä on paljon mennyt minun komean asuntoni sisustamiseen Triestissä. Mutta sinunkin on annettava jotakin Noëmille myötäjäisiksi, niin että hän voi astua ulos maailmaan arvonsa ja säätynsä mukaisesti. Eihän morsian saata tulla sulhasen kotiin tyhjin käsin. Hän on sinun ainoa tyttäresi ja hänellä on oikeus vaatia sinulta asianmukaiset myötäjäiset."
Noëmi oli harmistuneena ja suutuksissaan asettunut nurkkaan ja istui siellä selin koko seurueeseen nojaten otsaansa seinää vasten.
"Niinpä niin", jatkoi Teodor, "sinun on hankittava Noëmille myötäjäiset. Älä ole niin omanvoitonpyyntöinen. Minun puolestani voit pitää puolet puista, mutta anna toinen puoli minulle. Jääköön sitten minun asiakseni määrätä kenelle ja millä ehdoilla minä myyn ne. Anna Noëmille puut myötäjäisiksi. Minulla on niille, totta puhuen, varma ostaja."
Teresen kärsivällisyyttä oli nyt koeteltu kylliksi.
"Kuule Teodor", hän sanoi, "en tiedä, onko tänään sinun nimipäiväsi, mutta sen tiedän varmasti, että Noëmin syntymäpäivä ei tänään ole. Ja vieläkin varmempaa on, että Noëmi ei sinusta huolisi, vaikka olisit ainoa mies tässä maailmassa."
"Hahaha, anna minun huolehtia siitä. Sitä en pelkää."
"Usko siinä asiassa, mitä haluat. Mutta anna minun ratkaista riita-asia lyhyesti. Rakkaita, komeita pähkinäpuitani et saa nyt etkä milloinkaan, vaikka rakennuttaisit niistä Noakin arkin. Yhden ainoan puun lahjotan sinulle, ja sitä voit käyttää siihen tarkoitukseen, jonka kerran olet saavuttava. Sanot tänään olevan nimipäiväsi. Se olisi juuri sovelias päivä."
Nämä sanat kuullessaan Teodor nousi ylös ei mennäkseen tiehensä, vaan kääntyäkseen tuolilla istumaan hajasäärin, nojaten käsivarsiaan selkänojaa vastaan ja katsellen uhmaten ja hävyttömästi Tereseä silmiin.
"Toden totta, oletpa sangen ystävällinen minua kohdan, Terese-äiti!
Näyt vain unhottaneen, että jos minä vain sanon yhdenkin sanan…"
"Sano pois vain. Tämän herran läsnäollessa voit puhua suoraan; hän tietää jo kaikki."
"Senkinkö, ettei tämä saari kuulu sinulle."
"Senkin."
"Ja että minun on vain tarvis sanoa yksi sana Wienissä tahi
Konstantinopelissa…"
"Tehdäksesi meistä kerjäläisiä, kodittomia ja ilman kattoa päämme päällä."
"Niin teenkin", huusi Teodor Kristyan, joka nyt vasta näyttäen oikean karvansa, katsoi Tereseä kostonhimoisin, hehkuvin katsein ja veti taskustaan paperin, jota piti hänen silmiensä edessä. "Tässä on jo valmis sopimuskirja, tässä tämän päivän päiväys. Sinä tiedät, mitä voin tehdä ja minä olen sen tekevä, ellet silmänräpäyksessä kirjoita tämän sopimuksen alle."
Terese vapisi.
"Ei, herraseni", sanoi Timar laskien hiljaa kätensä Teodorin olalle, "te ette voi tehdä mitään!"
"Mitä?" kysyi tämä heittäen uhmaten päänsä taaksepäin.
"Te ette saata missään paikassa tehdä ilmiantoa tämän saaren olemassaolosta tai siitä, että se on mielivaltaisesti omistettu."
"Miksikä en voisi?"
"Siksi, että eräs toinen on jo tehnyt sen."
"Kuka?"
"Minä."
"Tekö?" kiljui Teodor kohottaen nyrkkinsä Mikaelia kohti.
"Te!" huudahti Teresekin puristaen ristissä olevat kätensä otsaansa vastaan.
"Niin, minä juuri", sanoi Timar lujasti ja tyynesti. "Minä olen sekä Wienissä että Konstantinopelissa ilmoittanut, että Ostrovasaaren vieressä on pieni, nimetön saari, joka on syntynyt viimeisen viidenkymmenen vuoden kuluessa. Samalla kertaa suostuttiin sekä Wienissä että Korkeassa Portissa anomukseeni saada hallita saarta yhdeksänkymmentä vuotta; omistusoikeuden tunnusteeksi on vuosittain jätettävä pussillinen pähkinöitä Unkarin hallitukselle ja laatikollinen kuivattuja hedelmiä Korkealle Portille. Yksinoikeus ja kiinnitys ovat jo käsissäni."
Timar veti taskustaan molemmat asiakirjat. Ne olivat juuri ne, jotka hän oli saanut Bajassa ja joista hän oli niin ilostunut. Heti tultuaan rikkaaksi hän oli ryhtynyt toimiin, valmistaakseen köyhälle, kohtalon kolhimalle perheelle rauhaa ja lepoa. Tämä pähkinäpussi ja hedelmälaatikko olivat maksaneet hänelle suunnattomia summia.
"Mutta minä", hän lopetti puheensa, "olen heti siirrättänyt oikeuteni saaren nykyisille raivaajille ja asukkaille. Tässä on laillinen siirtokirja."
Terese vaipui sanaa sanomatta Mikaelin jalkojen juureen. Hän vain suuteli nyyhkyttäen sitä kättä, joka vapautti hänet tästä ruumiillistuneesta kirouksesta ja ikuisiksi ajoiksi karkoitti sen aaveen, joka ei päivin eikä öin jättänyt häntä rauhaan.
Noëmi painoi molempia käsiään sydäntään vasten, ikäänkuin hän olisi pelännyt sen huutavan ääneen, mitä hänen suunsa salasi.
"Näette siis, rakas herra Teodor Kristyan, ettei teillä tulevina yhdeksänäkymmenenä vuotena ole mitään tekemistä tällä saarella."
Vihasta ja raivosta kalpeana ja vaahto suussa huusi seikkailija:
"Mutta kuka te olette, joka uskallatte sekaantua tämän perheen asioihin? Mikä antaa teille oikeuden siihen?"
"… Minun rakkauteni!" huudahti äkkiarvaamatta Noëmi esiin pursuvan intohimon koko voimalla, heittäytyen Mikaelin povelle ja kietoen käsivartensa hänen kaulaansa.
Teodor ei enää puhunut mitään.
Mykässä raivossaan hän uhkasi Timaria nyrkeillään ja syöksyi ulos huoneesta. Hänen katseessaan paloi sellainen viha, joka ei karta murha-asetta eikä myrkkyä.
Mutta sittenkin, vaikka hän oli poistunut, piti tyttö käsivartensa
Mikaelin kaulalla.