X.

Keväisin, kun laivakulku alkoi, oli Arolan usein tapa kävellä satamassa katselemassa ulkomaille lähteviä ja sieltä palaavia höyrylaivoja. Hänen halunsa paloi joka kesä ulos Eurooppaan ja kun hän ei itse jostakin syystä päässyt matkustamaan, tuntui hänestä ainakin muitten lähtiessä ja hänen seuratessaan laivojen kulkua kuin tuulahdus suuresta maailmasta olisi virkistänyt häntä ja haihduttanut hetkeksi hänen mielestään ahtaita, ummehtuneita, kotoisia oloja. Tänäkään vuonna ei hänen kassansa myöntänyt hänelle iloa käydä etelässä. Hän oli senvuoksi päättänyt viettää kesänsä jossakin maalla, missä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa toivoi voivansa viimeistellä uutta teostaan. Hän viivytteli kuitenkin lähtöään Helsingistä, jossa hän mielestään sittenkin oli kuin likempänä suurta maailmaa juuri tuon vilkkaamman yhteyden kautta, jonka laivaliike kesällä pääkaupungillemme tuottaa.

Toukokuun viimeisenä lauantaina, yhden seutuvilla päivällä, oli laivarannassa elämä jälleen tavallista vireämpi. Uusi, Helsingin ja Stettinin väliä kulkeva matkustajalaiva "Ariadne" tuprutti lähtövalmiina savua ja kansaa kuhisi sekä laivan kansilla että rannassa, ajurien vielä kiidättäessä lisää matkustajia matkatavaroineen ja saattajia kukkineen. Laivamiehillä ja rantajätkillä oli kova touhu kantaessaan jykeitä matka-arkkuja laivaan ja rautaportailla pidätteli passeja tarkastava poliisimies laivaan pyrkijöitä seuloen lähtijät ja heidän kotiin jäävät omaisensa ja tuttavansa. Siinä olivat viimeiset suudelmat ja käden puristukset annettavat, kukat ryntäisiin pistettävät tahi käteen painettavat, ja vain rannasta saattoi väen vilinästä ja äänekkäästä hälinästä jatkaa hyvästelyä ja puhelua, jonka lopetti vihdoin kolmas soitto ja laivanpäällikön komentosana, että rantaporras oli nostettava pois.

Kaivopuistoonpäin kävellessään oli Arolakin juuri laivan lähtöhetkellä poikennut rantaan ja katseli, oliko hänen tuttavistaan siellä joku onnellinen, joka pääsi ulkomaille. Hänen silmänsä kiitivät pitkin täyteenahdettua kaidepuiden laitaa, kun hän sieltä yht'äkkiä hoksasi tummaverisen naisen, joka kauniilla kukkakimpulla huiskutteli hänelle jäähyvästiä. Se oli Martta Hinnermo, jolle Arola oitis nosti hattuaan, alkaen sitä myöskin heilutella vastatervehdykseksi. Vielä viime hetkellä, kun laivan etukeulaa pitkällä köydellä ulospäin hinattiin, pääsi hän tunkeutumaan niin likelle, että sai vaihdetuksi muutaman sanan neiti Hinnermon kanssa.

— Siis Luganoon? Miekkonen!

— Niin. Sinne! Sinne!

— Enkä minä tietänyt mitään. Olisin edes pienen kukkasen tuonut.

— Se tuli niin äkkiä, tämä matka. Serkkuni saa kertoa.

Silloin hoksasi Arola, että lähellä häntä seisoi Martta Hinnermon serkku, herra Salomaa ja muutamia neiti Hinnermon teatteritoveria. Tervehdittyään heitä hatun heilahduksella, ei hän sitte enää ehtinyt muuta kuin yhtyä heidän toivotuksiinsa lähtevälle: — "Onnea matkalle! Onnea matkalle!"

Mutta sitte seurasi Arolalle vielä uusi yllätys. Ruokasalin ovella seisoi toinen hänelle tuttu naishenkilö, joka oli ilman päähinettä, ilman päällysvaatteita. Kun hänen katseensa kohtasi tuon naisen silmät, näki hän hänen hymähtävän ja varovasti nyökäyttävän hänelle päätään. Mitä ihmettä? Sehän oli Leeni Saares, jota hän ei ollut saanut tilaisuutta nähdä pariin viikkoon. Mitä hän siellä teki? Minne hän oli matkalla? Mutta oli jo myöhäistä saada enää sanaakaan vaihdetuksi hänen kanssaan. Tervehdys vain ja ystävällinen katse, niin, ystävällinen, mutta ehkä myöskin nuhteleva, ettei hän neiti Saareksenkaan lähdöstä ollut saanut mitään tietoa. Mutta eihän hänellä ollut mitään oikeutta nuhdella Leeni Saaresta edes katseellaan. Vielä lyhyt, sanaton tervehdys kädellä, laiva oli kääntynyt ja alkoi edetä satamalahdelle.

Arola ei saanut herra Salomaalta mitään tietoja neiti Saareksen matkasta. Tiesiköhän Martta Hinnermokaan siitä mitään? Eihän tämä ehtinyt itsestäänkään mitään kertoa, kuinka hän sitte olisi voinut mitään mainita Leeni Saareksesta, jos jotakin hänestä tiesikin.

Mitä neiti Hinnermon pikaiseen lähtöön tuli, niin kertoi herra Salomaa jotensakin kerskaavasti, että hän oli toimittanut serkulleen parintuhannen markan matka-avun. Mutta tämä asia ei nyt Arolaa huvittanut. Hän oli tyytyväinen, kun kohta pääsi eroon tästä herrasta, ja lähti Kaivopuistoon kävelemään.

Siellä hänen oli tapa kauniina päivinä istua sillä lähellä Ullanlinnan kylpylaitosta olevalla mäentörmällä, jonka vain ajotie erottaa merenrannasta ja johon, pyöreän hiekkakentän laitaan, on sijoitettu muutamia penkkejä. Sieltä avautuu silmälle Viaporin sivuitse ihana näköala aavalle ulapalle. Sinne hän astui nopein askelin aivan kuin olisi jotakin unhottanut tahi kiirehtinyt jollekin tärkeälle asialle.

Kun hän saapui perille, näki hän, että "Ariadnen" valkoinen, hohtava haahmo jo oli kappaleen matkaa kulkenut Viaporista Gråharan majakkaa kohti. Ja ikäänkuin masentuneena siitä, ettei saanut sitä kiinni, vaipui hän istumaan äärimmäiselle penkille. "Sinnekö se menee?" — ajatteli hän ja hänen ajatuksensa tarkoittivat enemmän kuin laivaa sitä yhtä, joka oli seisonut ruokasalin ovella ja oli hänelle hymähtänyt ja varovasti nyökäyttänyt hänelle päätään, luultavasti, etteivät sitä muut huomaisi. Ja kun Arola siinä istui ja mietiskeli ja muisteli viimeistä keskusteluaan Leeni Saareksen kanssa, niin tuli hän siihen loppupäätökseen, että Leeni Saares päästäkseen pois kotioloistaan, entisestä työpaikastaan ja Helsingistä ja kaikesta oli ottanut tarjoilijattaren paikan laivassa. Toi voiko hän nyt siellä voivansa ansaita, mitä syksyllä uutta elämäänsä varten tarvitsi? Oliko hän nyt siellä paremmassa turvassa viettelyksiltä? Ja saattoiko hän siellä unhottaa kaiken sen, mikä hänen mieltään kotimaan kamaralla viime aikoina niin oli painostanut?

Jos Arola näitä mietteitään olisi voinut verrata niihin ajatuksiin, jotka vielä kauan kiinnittivät Leeni Saareksen katseen yhä enemmän häipyvän Helsingin ääriviivoihin, niin hän olisi huomannut, että ne sattuivat jotensakin yhteen. Olisipa hän ilokseen saanut tuta vielä senkin, että hänen oma kuvansa kauan kangasti ja oli mukana Leeni Saareksen muistissa.

Kun "Ariadne" oli kadonnut Arolan silmistä meren siintoon, palasi hän heti kotiin.

Parin päivän kuluttua kiirehti hän jo kesäksi maalle.

TOINEN OSA.

I.

Kesä oli kulunut. Syyskuukin oli jo loppumaisillaan, kun Arola palasi
Helsinkiin.

Pääkaupunki oli jälleen ehtinyt saada entisen talvileimansa, jonka sille valtateillä, eritoten Esplanaadilla, antaa määrättyinä tunteina päivästä kuhiseva, ilakoiva, päivänpaisteinen koulu- ja yliopistonuoriso. Pari viikkoa oli ollut kaunis jälkikesä, jopa, aivan kuin heinäkuussa, alkoi ilma tuntua painostavalta ukkosilman noustessa. Länsituuli olikin nyt kerännyt taivaalle yhteen ryhmään toinen toisiaan peittäviä sinisenmustia pilviä, jotka ikäänkuin taistelivat toisin paikoin siintävää taivasta ja siinä heloittavaa kultaista auringon kehää vastaan.

Mutta huolettomina ajoivat katuja ajurit ja autot, kulkivat jalkakäytävillä kävelijät ja leikkivät lapset Runebergin patsaan ympärillä vanhempien ja hoitajattarien istuskellessa Esplanaadin penkeillä. Kappelista ja Oopperaravintolan edustalta kaikui vielä soitto niinkuin sekin olisi unhottanut kesän olevan lopussa ja syksynkin jo eläneen kappaleen aikaa. Tuskin kukaan oli sinä päivänä ulos lähtiessään tullut ajatelleeksi sadetta ja ottanut sateenvarjoa mukaansa.

Yht’äkkiä jyrähti ukkonen ja herätti kuin unesta ihmiset. Vanhemmat ja hoitajattaret huusivat lapset luokseen valmistautuen lähtöön, asioilla kulkijat alkoivat riennättää askeleitaan ja huvikseen kävelijät loivat katseensa taivaalle, mikä välinpitämättömänä, mikä puistaen päätään ja epäröiden, pitikö keskeyttää kävely vai ei. Vaan eipä aikaakaan, niin alkoi tipahdella suuria pisaroita, jotka mustina läikkinä koristelivat katukäytäviä. Nyt tuli monelle jo kiire. Samalla välähti pilviröykkiössä, joka näytti kuin se olisi harmaata savua höyrynnyt, ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen räjähti ukkonen ihan kuin taivas olisi särkynyt ja romahtanut maahan. Ilma pimeni yhtäkkiä ja kuin saavista kaataen alkoi vettä valua maahan niin runsaasti, että katuojat olivat yli ääriään tulvillaan, viemärien ehtimättä niellä yhtä nopeasti pystysuorina suihkuina solisevaa sadetta.

Huutaen, toisiaan melkein tuuppien kiirehtivät ihmiset nyt suojaan mikä minnekin ja tuota pikaa olivat myymäläin ovensuut, talojen valtakäytävät ja porttiholvit täpösen täynnä yleisöä. Veden räystäiltä juosta kohistessa kuului kaikkialta mistä naurua, mistä lasten itkua, mistä sanansutkauksia, mistä paheksuvaa puhetta ja torua turmeltuneista vaatteista, kastuneista kengistä ja kaunista hattua kohdanneesta vahingosta. Mutta tyytyväinen täytyi lopulta olla siihenkin, että väen tungoksessa sai edes sen verran suojaa, ettei likomäräksi kastunut tuon kuulumattoman rankkasateen aikaan.

Vieriviereen ahdettuina seisoivat ihmiset silloin varsinkin Catanin ison porttiholvin alla, jopa oli pitkä jono tunkeutunut talon leveille portaillekin. Tähän joukkoon oli jotensakin hyvissä ajoin pelastunut myöskin kirjailija Arola ensimäiseltä syyskävelyltään rakastamassaan Helsingissä. Kun sade vihdoinkin vähitellen rupesi hiljenemään ja joku kiireisellä asialla oleva uskalsi lähteä ulos kadullekin, jonka johdosta ulompana porttikäytävässä väenluku harveni, tunkeutui Arola ulommas, niin että hän jo tuli oven suuhun portaitten alimmalle asteelle. Siinä seisoessaan, päällystakin kaulus pystyssä ja molemmat kädet takin taskuissa, tuijotti hän pitkän aikaa ulos kadulle huomaamatta tuskin häneenpäin selin olevaa yleisöä, joka myöskin oli vajonnut kuin mietiskelemään tätä kaikkia yllättänyttä tapahtumaa. Vähän matkaa itsestään, muutamien kookkaiden herrasmiesten takaa, näki hän ajoittain kuitenkin siron, kuosikkaan, päässä toiselle syrjälle kallistuvan mustan naisen hatun, mutta kun nainen ei kääntänyt päätään kertaakaan, ei hän voinut sen kasvoja nähdä. Muutaman hetkisen kuluttua siirtyi taas joku paikaltaan ja silloin huomasi Arola, jonka uteliaisuutta tuo sievä hattu alkoi herättää, että nainen oli puettu jotensakin avokaulaiseen mustaan sakettiin, jonka kauluksesta kohosi kaunis kaareva niska, solkikampa hiuslaitteissa. Tuo niska rupesi kiusaamaan Arolaa, siinä kun oli niin tutut linjat eikä hän malttanut lopulta olla tunkeutumatta lähemmäksi sitä naista, joka näkyi vetävän muunkin yleisön huomiota puoleensa. Tuskin olikaan Arola astunut paria askelta tarkkaamaansa naista kohti, kun tämä käänsi päätään aivan häneen päin ikäänkuin olisi häntä odottanutkin. Heidän silmänsä kohtasivat samalla toisensa ja Arola oli varma, että hän itse punastui melkein yhtä paljon kuin tuo toinenkin.

— Ei, mutta…! — oli se hilpeä huudahdus, jonka Arola kuuli, kun hänelle pistettiin hansikoittu käsi ystävälliseksi tervehdykseksi.

— Neiti Saares! Täälläkö tekin olette — samassa kadotuksessa? — huudahti yhtä iloisesti ja leikiksi lyöden Arola, puristaen tuttavansa kättä, niin että yleisö melkein kääntyi heitä katsomaan.

— Sadetta pitämässä — niin, — nauroi Leeni Saares. — Omituisestipa tapasimme toisemme.

— Milloinka olette tullut? Asutteko jälleen Helsingissä? — kysyi Arola.

— Niin, — nyt asun taas kokonaan. Olenhan kyllä käynyt täällä joka viikko kesän kuluessa. Vaan nyt en ole enää merenkulkijana, — selitti Leeni.

— Te siis olitte? Olen arvannut oikein.

— En tavannut teitä silloin enää ennen lähtöäni. Se tulikin niin äkkiä päätetyksi. Entäs te? Milloin te olette tullut? Sanoittehan menevänne kesäksi maalle.

— Niin. Ja tulin vasta toissa päivänä.

— Kas nytpä sade lakkasi — melkein yht'äkkiä.

Ja minun pitää kiirehtiä kotia, — sanoi Leeni. Yleisö olikin jo milt'ei kokonaan lähtenyt pois.

— Olipas tämä hauska yllätys joka suhteessa! Tästä täytyy todellakin taivasta kiittää, — suottaili Arola Leeni Saareksen kättä pidellen.

— Kuulkaa! Tulkaa joskus minua tervehtimään! — puheli vielä Leeni,
Arolan häntä seuratessa ulos kadulle.

— En toivo sen hauskempaa. Sinnekö Orionin kadulle?

— Sehän on totta! Te ette tiedäkään. Me asumme nyt Annankadun varrella,
Isäni, isäpuoleni kuoli heinäkuussa.

— Niinkö?

— Minä annan teille osoitteeni. — Ja Leeni otti esille nimikorttinsa pienestä hopealaukusta, joka riippui pitkissä vitjoissa hänen kaulassaan. — Tässä on osoitteeni täydellisesti kirjoitettuna.

— Tuhannet kiitokset! Milloin saan tulla?

— Milloin vaan!

— Vaikka tänään?

— Vaikka tänään. Olen koko päivän kotona.

— No, minä tulen jo tänään.

— Terve tuloa! Hyvästi nyt!

Ja ystävällisen kädenpuristuksen jälkeen riensi Leeni Mikonkadun kulmasta poikki kadun, jättäen Arolan ihastuneena seisomaan ja katsomaan hänen jälkeensä. Kerran vielä vilkasi Leeni sieltä taakseen, suoden Arolalle päälle päätteeksi herttaisen hymyilyn ja lämmittävän katseen.

Arola oli todellakin kuin seitsemännessä taivaassa. Tämmöisestä kohtauksesta, tämmöisestä mielenmuutoksesta Leenissä häntä kohtaan ei hän ollut uneksinutkaan. Se oli hänelle yhtä suuri yllätys kuin äsken ukkonen ja rankkasade, vaikka aivan toisessa mielessä. Tuosta entisestä, hieman jäykästä Leenistä — semmoiseksi kuin hän, Arola, ainakin oli oppinut hänet tuntemaan, — ei ollut jäljellä mitään. Oli aivan kuin juopa heidän välillään odottamatta olisi umpeen kasvanut, niin suoralta ja vilpittömältä tuntui Leeni, joka nyt sananmukaisesti pyysi häntä luokseen, itse näin levitti hänelle sylinsä. Ja mistä tämä johtui? Ne neljä kuukautta, joiden kuluessa hän kyllä oli Leeniä muistellut, mutta jo ehtinyt kylmemmin kuin ennen ajatella häntä, eivät suinkaan, heidän sen ajan erossa oltuaan, yksistään mahtaneet sillä lailla Leeniin vaikuttaa. Ehkäpä tuo sitte oli vain noita naisten selittämättömiä oikkuja, ellei siinä alla muuta piillyt. Sen asian perille teki kovin mieli päästä, mutta kuka tiesi, mitä sielun tuskia siitä jälleen voi syntyä, kun jo oli keväisten tapahtumain jälkeen ehtinyt rauhoittua melkein täydellisesti. Olisi ehkä ollut parempi pysytellä tulesta loitommalla. Mutta nyt oli myöhäistä jo, kun Leeni näin ystävällisesti oli ojentanut hänelle kätensä ja hän jo oli luvannut niin pian kuin suinkin käydä hänen luonaan. Sinne täytyi siis mennä.

Oliko hän ehkä sittenkin jo keväällä voittanut Leenin myötätunnon, — kentiesi enemmänkin, — vaikka tyttö silloin toisesta syystä ja senkin vuoksi, että Arola puolestaan koetti häntä lähennellä, oli sulkeutuneempi häntä kohtaan ja vetäytyi hänestä pois? Semmoistahan se usein on sydänten leikki.

Ja nyt, kun he olivat olleet näin kauan erossa, saamatta mitään tietoja toisistaan, nyt oli Leeni ehkä alkanut häntä kaivata ystävänään, — kentiesi enemmänkin? Mutta senhän sai nähdä vielä tänään.

Näissä mietteissään kotiin kulkien päätti Arola mennä Leenin luo jo heti iltapäivällä.

II.

Niin kauan hän ei kuitenkaan malttanut odottaa, vaan seisoi Leenin oven takana jo kello vähää vailla kaksi. Ovella oli Leenin isäpuolen messinkinen nimikilpi: E. Savunen, ja sen yläpuolella nimikortti, josta Arola luki: Antero Tikka. "Vuokralainen varmaankin", ajatteli Arola soitettuaan ja odottaessaan, että ovi avattaisiin. Samassa avautuikin pienempi, oikealla oleva ovi, joka nähtävästi vei keittiöön ja josta keski-ikäinen nainen puoleksi kurottautui.

— Asuukohan täällä neiti Saares? — kysyi Arola.

— Kyllä, — minä avaan, — vastasi tuo nainen ja veti keittiön oven kiinni.

Arola kuuli sitte, että keittiön ja eteisen välinen ovi avautui ja hetkisen kuluttua avautui eteisen portaillekin vievä ovi. Sama nainen, jonka Arola yhdennäköisyydestä heti arvasi Leenin äidiksi, peräytyi kynnykseltä ja lausui:

Tehkää niin hyvin!

— Aa! Terve tuloa! — kuului ääni eteisestä toiseen sisähuoneeseen vievän, puoleksi avatun oven kynnykseltä, josta Leeni katseli tulijaa.

Nyt minä jo tulin, — sanoi Arola, astuttuaan pieneen, jotensakin pimeään kulmikkaaseen eteiseen, jossa oli, paitsi ovia portaille, keittiöön ja kahteen huoneeseen, vielä kaksi tavarasäiliön ovea, niin että tilaa lyhyelle vaatenaulakolle oli vain keittiön ja toisen huoneen oven välillä olevassa seinässä. Siilien ripusti Arola päällystakkinsa Leenin vielä ilmaistessa ilonsa hänen tulostaan.

— Tämä on sitte mamma, — esitteli Leeni vieraansa äidilleen, joka mustiin puettuna ääneti seisoi keittiön ovella. — Kirjailija Arola, josta olen mammalle niin usein puhunut.

Ja Arolaa kätellessään sanoi rouva Savunen hiljaisella äänellään:

— Niin on Leeni usein puhellut… Tehkää niin hyvin, käykää sisään! — viittasi hän sitte kädellään huoneeseen, jonka ovi oli auki, ja vetäytyi itse keittiöön.

— Tulkaa! — kehoitti Leeni Arolaa astumaan sisään, väistyen itse edellä ovelta huoneeseen. Ja heidän sisään tultuaan, lisäsi hän:

— Mamma on alussa aina vähän ujo.

— Olette ilmetty äitinne kuva, neiti Saares, sen verran kuin jo ehdin nähdä, — sanoi Arola, ja huomattuaan toisella seinällä kaksi valokuvasuurennusta, joista toinen oli Leenin isäpuoli, toinen hänen äitinsä, jatkoi hän jälkimäisen kuvaa verratessaan Leenin kasvoihin: — Aivan samat piirteet! Vuodet vain erottavat teidät toisistanne.

— Niin sanovat. — Istukaa, herra Arola, olkaa niin hyvä! — Minä tulen heti. Ja samassa pyörähti Leeni ulos eteiseen.

Hänen poissaollessaan silmäili Arola huonetta, istuutuen sohvaan, joka seisoi syrjittäin kolmikulmana ulkonevan ikkunasyvennyksen ja toiseen, viereiseen huoneeseen vievän oven välissä. Tämä ovi oli kokonaan kiinni ja sen eteen oli asetettu ruokakaappi, jonka päällä kauniisti järjestettyinä oli uusihopeaisia esineitä: kahvikannu, korkeajalkainen sokerirasia ja kerma-astia ynnä niiden takana nikkelinen tarjotin. Ikkunasyvennyksessä oli pieni kirjoituspöytä telineillä seisovien kasvien keskellä ja pöydällä ryhmittäin, puitteissa ja ilman puitteita, valokuvia, joiden joukossa monta tunnettua, kotimaista mies- ja naispuolista taiteilijaa, näyttelijää, laulajaa, sekä kirjoitusneuvot ja kaikellaisia pieniä koristekaluja. Keskivälillä toista pitkää seinää oli pianino, jonka päällä oli kaksi kukilla täytettyä maljakkoa, ja seinällä, pianinon yläpuolella, paitsi ennen mainittuja Leenin vanhempien valokuvasuurennuksia niiden alla eräs mahognykehyksiin sijoitettu ja lasilla peitetty haavelmakuva, josta näkyi vain kaksi nuorta päätä, toinen miehen, toinen naisen, katse luotuna toisen silmiin ja valmiina antamaan ja vastaanottamaan toiselta hehkuvaa lemmen suudelmaa. Huoneen perällä, jonka toisella puolella oli uuni, toisella eteisen ovi, oli puoleksi verhoilla varustettu syvennys, jossa seisoi pitkittäin harsopeitteellä peitetty vuode ja sen toisessa päässä poikittain kokoonlykätty rautasänky valkoisine pikeepeitteineen ja karikkopäärmäisine päänaluksineen. Uunin edessä oli kiikkutuoli, jonka päällä riippui kaunis koruompeluinen matto. Keskellä huonetta, joka ei suinkaan ollut suuri, seisoi punaisella suojustimella varustetun kattolampun alla ruokapöytä, jonka peitti myöskin heti silmiin pistävä, aistikas koruompeluinen pöytäliina ja jonka ympärillä oli kullakin puolella tuoli. Näin sisustettuna teki huone, ahtaudestaan huolimatta, miellyttävän vaikutuksen ja Arola huomasi kaikessa pyrkimystä taiteellisen leiman, kodikkaan, viihdyttävän tunnelman saavuttamiseen sen siisteyden ohessa, joka ilmeni tämän yksinkertaisen huoneen hoidossa sen hengettären ansiona jo muutenkin.

— Mikä sievä koti teillä on! — lausui Arola Leenille ihastuksensa tämän palattua takaisin.

— Semmoinen kuin se nyt voi olla, — vastasi Leeni. — Tuossa toisessa huoneessa meillä on vuokralainen, — kun täytyy pitää! — Onneksi on hän hyvin hiljainen ja melkein kaiket päivät poissa.

— Niin että täällä kaikessa hiljaisuudessa nyt sitte aiotte toteuttaa näyttelijätär-unelmanne?

— Se on vakaa aikomukseni. Olen jo päässyt rouva Raution oppilaaksikin.

— Sehän on hauskaa!

— Ajatelkaahan! Minä sain kesällä eräältä varakkaalta matkustajalta, joka kuuli halustani ruveta näyttelijättäreksi, lahjaksi viisisataa markkaa.

— Onnittelen, — tulivat silloin hiukan epäröiden sanat Arolan suusta ja hänen päässään heräsi sen johdosta hiukan omituisia ajatuksia, mutta enempää ei hän siitä asiasta tahtonut Leeniltä udella. "Kertokoon itse, jos tahtoo", ajatteli hän, vaan Leeni jätti sen puolen sikseen sillä haavaa.

— Tässä luin juuri kun tulitte Regina von Emmeritzin monoloogia toisen näytöksen alussa, — jatkoi Leeni innostuneena ja ottaen kirjan pöydältä.

— Älkää sitte antako häiritä itseänne, vaan lausukaa se minun kuullen, — kehoitti Arola.

— En, en, en, en, — vastusti Leeni.

133

− Lukekaa te, niin minä kuuntelen!

— Tietysti luen — niin hyvin kuin osaan, — anoi Arola, ottaen kirjan
Leenin kädestä. — Tahi luetaan yhdessä! Istukaa tähän minun viereeni!

Leeni istuutui Arolan viereen sohvaan ja laski toisen käsivartensa Arolan olkapäälle ikäänkuin paremmin seuratakseen sanoja kirjasta. Tämä Leenin tutunomainen käytös taaskin yhtä paljon hämmästytti kuin ihastutti Arolaa. Kuinka oli tuo ennen niin vierasteleva nuori tyttö tällä lailla muuttunut?! Kuinka suhtautui hän nyt näin rohkeasti Arolaan? Oliko se vaistomainen, ehdoton ele, jota Leeni itse ei huomannut sen enempää, vai oliko sen takana jokin salainen tarkoitus? Mitään vilppiähän siinä sentään ei mistään syystä saattanut olla. Ehkäpä oli se sydämen vilpitön käsky, jolla hän tahtoi ilmaista uusia tunteitaan Arolaa kohtaan?

Arola oli aivan ymmällä. Hän ei tietänyt aluksi, mitä sanoa, mitä tehdä, kääntyäkö ja jollakin eleellä, jollakin sanalla vastata tuohon Leenin tekoon? Hän tunsi vain Leenin käsivarren lepäävän olkapäällään ja nautti suloisesta tunteesta, ollen pitkän aikaa vaiti, silmät kirjaan luotuina.

— No, miksi ette lue? — kysyi Leeni vihdoin, jonkun aikaa odotettuaan.

— En minäkään nyt, — sanoi Arola. — Toisen kerran. Kertokaa mieluummin itsestänne ja olostanne "Ariadnella!" — Ja hän sulki kirjan ja käänsi kasvonsa Leeniin päin.

Leeni otti samassa käsivartensa pois Arolan olkapäältä ja aikoi nousta paikaltaan.

— Ei, — tässä, minun vieressäni, niin saan katsella teitä läheltä, — jatkoi Arola ja tarttui Leeniä kädestä.

Leeni jäi istumaan, otti sohvatyynyn syliinsä ja nojautui taaksepäin.

— Itsestänikö? "Ariadnella?" — sanoi hän. — Tiedättekö? Minä mieluummin aina ajattelen tulevaisuutta kuin muistelen menneisyyttä. — Kuulkaa! Soitatteko te pianoa? — kysyi hän yhtäkkiä, kääntäen puheen toisaanne.

— Kyllä: "Kukkuu, kukkuu"… Mutta otattekos te soittotunteja, koska teillä on soitikko? — kysyi Arola.

— Tahtoisin oppia soittamaan ja laulamaankin ja siksi olen vuokrannut pianinon. Eräs neiti käy täällä opettamassa minulle ensimäisiä alkeita pianonsoitossa. Minun pitäisi osata niin paljon. Saksaa jo opin jonkun verran kesällä, niin että toimeen tulen, ja vähän englanninkin kieltä, — kertoi Leeni jälleen kuin haltioissaan.

— Te olette kovin innostunut ja tarmokas, näen mä. Se on kunniaksi teille.

— Opettaisitteko te minulle vielä lisää?

— Minähän tarjouduin siihen viime keväänä. Pidän sanani ja mielelläni.

Leeni melkein hypähti mielihyvästä.

— Te olette kovin kiltti. Ette ollenkaan niinkuin kaikki — monet muut. Teidän kanssanne voi aina puhua vakavista asioista. Annatte vähän arvoa minulle ja minun unelmalleni ettekä kohtele minua loukkaavasti. Sen vuoksi minäkin teitä — (hän ajatteli silmänräpäyksen) — pidän niin suuressa arvossa, — lausui Leeni vilpittömästi.

— Kiitos, neiti Saares! — sanoi Arola. Tämä antaa minulle ehkä oikeuden esittää, ettemme enää teitittelisi toisiamme. Tahdotteko? Toistemme ristimänimethän kyllä tiedämme.

Ja Arola ojensi Leenille kätensä, johon tämä tarttui puristaen sitä ystävällisesti vastaukseksi. Arola puolestaan piti Leenin kättä kauan kädessään taputtaen sitä toisella kädellään.

— Olen kovin iloinen, — lausui hän sitte, — että vihdoinkin olemme tulleet näin lähelle toisiamme.

Samassa tuli rouva Savunen sisään ja ryhtyi asettamaan kahvilekkeitä pöytään. Hänen siinä puuhatessaan puheli Arola vieläkin äidin ja tyttären yhdennäköisyydestä ja Leenin tulevaisuuden tuumista. Rouva Savunen tuntui kaikessa kannattavan tytärtään ja uskovan hänen taipumuksiinsa. Lisäksi huomasi Arola, kuinka hellillä tunteilla äiti ja tytär olivat kiinnitetyt toisiinsa ja kuinka he samalla suhtautuivat toisiinsa aivan kuin olisivat olleet kaksi toisiaan rakastavaa sisarta. Tuntui kuin Leeni ei olisi salannut äidiltään mitään. Ei äitinsä läsnäollessakaan hän karttanut tuttavanomaista käytöstään Arolan kanssa.

— Mamma ymmärtää meitä nuoria niin hyvin, — sanoi Leeni kerran puheen välissä puolustaessaan vallatonta tekoaan, kun taputteli Arolaa molemmille poskille sen johdosta, että Arola ei muistanut erästä repliikkiä omasta näytelmästään Leenin kysyttyä, mistä ne sanat ovat.

Rouva Savunen ymmärsi siinäkin Arolan mieliksi tilanteen hyvin, että hän jätti hänen ja Leenin kahden kesken kahvipöytään. Siinä pääsi keskustelu heidän välillään jälleen kääntymään heille mielenkiintoisemmalle tolalle.

Leeni tiedusteli Arolalta hänen uutta näytelmäänsä ja kysyi oliko siinä osa, jota hänkin tulevaisuudessa voisi näytellä.

— Minä olen kyllä tarjonnut näytelmäni Kansallisteatterille, mutta tätä nykyä on minulla hyvin vähän, toiveita saada se siellä hyväksytyksi, — selitti Arola.

— Tarjoapas näytelmäsi kerran salanimellä, — neuvoi Leeni.

— Olen sitäkin keinoa kerran koettanut, mutta ei sittenkään. Tahtoivat välttämättä tietää, kuka tekijä on, ja kun en suostunut itseäni ilmaisemaan, niin raukesi asia.

Leeni kuunteli, leuka molempiin käsiinsä nojaten ja kyynärpäät pöydällä.

— Odotahan, jahka minä valmistun ja kerran muodostan oman seurueen, niin varmasti otan näytelläkseni sinun näytelmiäsi, — sanoi Leeni.

— Älä lupaa liikoja! Jos sinusta vielä tulee toinen Ida Aalberg, niin ehkä unhotat suuruudessasi vähäpätöisen, vanhan ystäväsi, — suottaili Arola.

— Oi, jospa tulisin vaikka pienemmäksikin, niin näyttäisin, etten unhota. Olet minua jo niin paljon kannustanut, että olen sinulle siitä aina kiitollisuuden velassa. Tänä talvena ehkä jo saan näytellä Kansannäyttämöllä vähän huomattavampaa osaa. Olen siellä vakituisena avustajana, niinkuin tiedät.

— Sehän on hauska kuulla. Mitä tahtoisit mieluimmin esittää?

— Mashaa Tolstoin "Elävässä ruumiissa" ja Kátinkaa "Jensenin perheessä", — lausui Leeni intomielin, laskien molemmat kätensä Arolan käsivarrelle.

— Sinussa on tempperamenttia, hyvä lapsi, sen myönnän, ja voit ehkä hyvinkin onnistua noissa osissa, mutta Kátinkaa tahdot varmaankin esittää saadaksesi näyttää kauniita sääriä? — käänsi Arola puheen leikiksi.

Leeni hiukan punastui.

— Ei minulla ole rumatkaan sääret, — vastasi hän, — mutta en minä sitä siksi. Minä ymmärrän Kátinkan niin hyvin. Siinä osassa on niin paljon minua itseäni. Se sopisi minulle niin mainiosti. Joskus elämässä minun täytyy saada näytellä sitä. Kátinkan sanoihin minä voisin valaa omaa sieluani, purkaa omaa sisuani — täydellisesti.

— Olet tänään paljastanut minulle jo paljon sieluasi ja — luvallasi sanoen — sisuasi. Ja ihmettelen itsekseni, nämäkö muutamat kuukaudet ovat kaiken tämän aikaan saaneet?

— Ne ne, — vastasi Leeni leikillisesti.

— Keväällä olit vasta kuin juuri, juuri puhkeamaisillaan oleva ujo nuppu, nyt olet jo aivan kehittynyt, rehevä kukkanen. Kesänkö aurinko ja raikas tuulonen vain näin ovat sinut täydelliseksi kypsyttäneet? — kysyi Arola merkitsevästi.

— Näyttäisin sinulle jotakin, jos uskaltaisin, — jatkoi silloin Leeni suoranaista vastausta vältellen, nousi ja meni kirjoituspöytänsä luo.

— Uskalla vain! Valokuvaa tietysti ai'ot näyttää?

— Enkä. Olen kirjoittanut pienen pätkän. Mutta et saa olla kovin ankara arvostelija, — olet kirjailija itse.

Ja epäröiden veti Leeni verkalleen pöytälaatikon auki, josta otti esille kuoressa olevan postipaperilehden.

— Se on vain pieni tunnelmapala, — sanoi hän.

— Vai on sinussa kirjailijankin vikaa? — laski Arola leikkiä. — Annahan tänne! Sehän on kovin hauskaa.

— Lue itseksesi sitte vain! — sanoi Leeni, antoi Arolalle paperin ja istuutui itse kiikkutuoliin vastapäätä häntä.

Arola luki:

"Hän ei antanut rauhaa minulle. Enkä hänen tähtensä saanut rauhaa sielussani, johon hänen kuvansa oli syöpynyt. Minä kärsin kuin veden puutteesta lakastuva kukka. Minä näin hänen kaipaavan minua ja toivoin hänen huuliltansa kostuttavaa nestettä virotakseni jälleen, mutta samalla aavistin hänen säälivän minua ja tunsin kuoleman madon jäytävän sydänjuuriani.

"Päivä oli painunut mailleen, uponnut veripunaisena pallona rannattoman meren pohjattomiin kuohuihin. Ilta hämärtyi. Yö verhosi avaruuden harmaalla harsollaan.

"Sydän vain lyömistään löi.

"— Menenkö vai en?

"Hän oli jälleen pyytänyt minua luokseen kuin monesti ennen. Olin aina kieltänyt. Nyt olin lopulta taipunut ja luvannut tulla. Jumala! Mitä teenkään?!

"Mikä vei minut? Kuka ohjasi askeleeni, vaikka jalkani tuntuivat lyijynraskailta ja ikäänkuin tarttuivat kiinni maahan?

"Veri kuohui suonissani: olin kuin sokea ja kuuro, en nähnyt enkä kuullut mitään. Ja sydän vain lyömistään löi.

"— Sinä tulit! Sinä tulit!

"Minä lepäsin hänen povellaan. Poskeni paloivat ilmitulessa. Kieleni ei saanut sanoja esille. Eikä hänkään puhunut. Minä tunsin vain hänen huulensa polttavan huuliani ja hänen sydämensä kolkuttavan povellani. Mitä eivät sanat sanoneet, sen ilmaisi sykähtelevä sielu.

"— Minä en henno, minä en henno… — kuiskasi hän vain hiljaa korvaani. — Tahdon ihailla sinua vain tämmöisenä puhtaana kuin olet. Nouse! Ja mene!

"Ja minä nousin. Mutta samassa tarttui hän vielä käteeni, pidätti minut, vaipui polvilleen eteeni, painoi päänsä vartaloani vasten ja sanoi kuin anteeksi pyytäen:

"— En ole tahtonut loukata sinua.

"— Nouse! — sanoin minä nyt. — Ja kiitos, että pidät arvossa minua!
Sinun rakkautesi on korvaamaton.

"Minä läksin hänen luotaan koskemattomana ja aamulla tuhlasi aurinko iloisena kultaansa virkistyneille poskilleni."

— Onko se totta? — kysyi Arola nousten ja ojentaen paperilehden
Leenille, joka hypisteli kirjeenkuorta sylissään.

— Onko kaikki totta, mitä sinä kirjoitat? — kysyi Leeni vuorostaan ja piilotti paperin kuoreen.

— Osaksi ainakin.

— Niin tämäkin sitte.

Ja mennen panemaan kirjoituksensa pöytälaatikkoon osoitti Leeni Arolalle punaisissa puitteissa pianinon yläpuolella olevaa kuvaa, jossa oli ne kaksi kaunista päätä suut melkein koskemaisillaan toisiinsa ja katse intohimoisesti uponneena toisen silmiin.

— Se on tämä kuva vain, selitti Leeni hymyillen.

— Jokako on sinut näin kypsyttänyt? — vihjasi Arola.

Mutta samassa soi eteisen kello ja hän jäi ilman vastausta, kun Leeni juoksi ovea avaamaan. Hetkisen kuluttua tuli hän takaisin kirje kädessään, repäisi kuoren auki ja luki.

Arola näki hänen ensin punastuvan ja sitte kalpenevan.

Kotvasen mietittyään Leeni juoksi takaisin ja kuului eteisessä lausuvan kirjeen tuojalle:

— Sanokaa vain, ettei tule vastausta.

Leenin palattua takaisin Arola vain katsoi häneen ääneti.

Ja Leeni kulki edestakaisin huoneessa ja aivan kuin järjesteli huonekaluja ja esineitä. Hänkään ei pitkään aikaan sanonut mitään, vaan näytti mietiskelevän. Vihdoin kääntyi hän Arolaan päin ja kysyi:

— Arvaas, keitä tämä kirje on?

— Tuolta, jonka pää on tuossa toisena, — vastasi Arola, osoittaen samaa kuvaa kuin Leeni äsken.

— Eeeei! — venytteli Leeni vastaustaan. — Tuo ei ole näillä maillakaan.

— Enpä sitte arvaa.

— Saat lukea.

Ja Leeni antoi kirjeen Arolalle. Tämä ällistyi niin, että hänen silmänsä kävivät pyöreiksi, kun hän ääneen luki kirjeestä nimet: Onni Aavikko.

— Ja hän pyytää tavata sinua? — kysyä ihmetellen Arola.

— Hänkin näki minut tänään — sen jälkeen kuin ensin sinut tapasin. Tahtoi puhutella minua, mutta minä jätin hänet. Näkyy seuranneen jälessäni, koska tietää missä asun, — selitti Leeni.

— Vai niin?! — ihmetteli vain Arola.

— Kuulit, minkä vastauksen annoin. Kyllä hän saa pysyä erossa minusta, — jatkoi vielä Leeni.

Tämä tapaus oli kuitenkin niin tympäissyt sekä Arolan että Leenin mielen, ettei puhe heidän välillään enää ottanut sujuakseen. Sen vuoksi Arola hetkisen kuluttua päätti lähteä. Hän otti kuitenkin Leeniltä lupauksen, että saisi hänet kanssaan päivälliselle johonkin ravintolaan jonakuna seuraavista päivistä. He sopivat päivästä ja Arola sanoi tulevansa Leeniä noutamaan.

III.

Arolan mentyä istui Leeni kauan Aavikon kirje käsissään. Ja hän luki yhä uudelleen sen sisällyksen:

"Niinkuin näet, en ole sinua unhottanut, Leeni. Ja vaikka käyttäydyit tylysti minua kohtaan vielä tänään, niin tahdon sittenkin yhä tavata sinua. Saat itse määrätä, milloin ja missä. Kun tavataan, ilmoitan sinulle uutisen. Odotan vastaustasi tämän kirjeen tuojan kanssa. Saanhan nähdä sinut jo tänä iltana, eikö niin?

Muuttumatta sama Onni Aavikko."

Tämä kirje herätti Leenissä vireille entiset tunteet, jotka myöskin hän oli tahtonut matkallaan tukehduttaa. Tässä hän oli onnistunutkin niin, että tuo mies, joka kaikesta huolimatta oli syvälle syöpynyt hänen mieleensä, oli hänen muististaan ollut kokonaan kadoksissa ja hänen sielunsa rauhallinen. Hän tunsi vallan hyvin, että tämä henkilö oli hänelle turmion tuoja, jos hän antautuisi hänen seuraansa. Hän tunsi, että joku salainen voima veti häntä Aavikkoa kohti, vaikka hän ei häntä enää rakastanut, — jos oli koskaan rakastanutkaan, niinkuin hänestä nyt näytti, — vielä vähemmin saattoi kunnioittaa häntä. Ja hän oli tyytyväinen, että hän tähän saakka oli onnellisesti jaksanut taistella tuota viettelystä vastaan. Vieläpä tänään oli hän antanut kauniin todistuksen miehuullisesta menettelystä sekä ulkona että nyt kotona hylkäämällä Aavikon hellittämättömät ahdistelut.

Mutta kun hän asiaa likemmin ajatteli, huomasi hän, että Arolalla oli siinä suuri osansa, vaikka tämä suoranaisesti, — hienotunteisuudesta nähtävästi, — ei ollut koskaan yrittänyt tähän asiaan vaikuttaa millään tavalla. Melkein sattumaltahan Arola oli ollut hänen luonaan ja tämä seikka oli nytkin vaikuttanut Leenin päättävään vastaukseen. Mutta hän tunsi, että Arola heidän ensimäisestä tutustumispäivästään saakka aivan toisella lailla suhtautui häneen kuin Aavikko ja sen takia hän Arolaa kunnioitti ehkäpä oli mieltynytkin häneen nyt, kun hänet uudelleen näki. Arola aina kannatti hänen ihanteellisia pyrkimyksiään, toivoi hänen parastaan eikä vähimmälläkään tavalla koskaan loukannut hänen naisellisia tunteitaan, kun sitä vastoin Aavikolla oli vain yksi halu mielessä ja sekin alhaista laatua. Tämä pelotti Leeniä, kun taas tuon toisen seurassa oli niin turvallista olla. Ja sittenkin, — mikä omituinen luonnon oikku! — veti edellinen salaperäisellä, melkein vastustamattomalla voimalla enemmän puoleensa, kuin jälkimäinen, joka hänen parastaan katsoi. Niin, olihan Arola miltei yhtä innostunut kuin hän itsekin, että hänestä tulisi etevä näyttelijätär. Mies parkahan tuntui aivan kuin kärsivän siitä, että hän, Leeni, joutuisi huonoille teille ja että hänen unelmansa tavalla tahi toisella menisivät myttyyn. Sehän oli liikuttavaa myötätuntoa, ellei jo salattua rakkautta, josta piti olla ainakin kiitollinen, vaikkei voinut todellista vastarakkauttakaan osoittaa. Olihan hän, Leeni, tänään nyt joka tapauksessa koettanut puolestaan näyttää myötätuntoaan Arolaa kohtaan hänkin, jopa ollut hyvinkin vilpitön hänen kanssaan. Hän oli alun pitäen halunnut kertoa hänelle kaikki olostaan laivalla, mutta omituista kyllä oli keskustelu käynyt aivan toisella lailla kuin hän oli ajatellut. Oli käynyt niin, että Arola ehkä oli saanut hyvinkin nurjan käsityksen tapahtumista.

Eikä Arola ollut suorastaan kysellytkään hänen elämästään tarjoilijattarena "Ariadnella". Siinäkin menetteli hän niin hienotunteisesti. Vihjasi vain vähän sinnepäin, vaan kun ei saanut Leeniltä enempää selitystä hänen "muutoksestaan" kesän kuluessa, niin tyytyi siihen, minkä kuuli, melkeinpä iloitsi tästä "muutoksesta" sen syistä välittämättä, kun näki Leenin näin vilpittömästi häneen suhtautuvan. Näin tuntui ainakin Leenistä itsestään, joka myöskin iloitsi siitä, että yhä enemmän voitti Arolan sydämen puolelleen. Se oli kuin jonkinlaista keskinäistä, vaikka salattua mielihyvän tunnetta, ja Leeni oli nyt melkein pahoillaan siitä, ettei ollut enemmän kertonut Arolalle niistä kuukausista, joista hän tiesi tämän niin mielellään tahtovan kuulla. Mutta Leeni lohduttautui sillä, että saahan sen vielä tehdä toistekin, vaikkapa ensi kerralla, niin, päivällistä yhdessä syödessä. Siinähän olikin sitä varten kertomisen ainetta kylliksi!

Näin olivat Leenin tunteet vähitellen alkaneet kääntyä Arolaan. Ja aivan välinpitämättömästi repi hän Aavikon kirjeen rikki ja heitti sen pesään.

* * * * *

Seuraavana aamuna, kun Leeni avasi sanomalehden, sattui hänen silmiinsä etusivulla suuri ilmoitus. Onni Aavikko saattoi siinä "arvoisain liikemiesten" tietoon alkaneensa Helsingissä harjoittaa "silkki- ja villakankaiden" tukkukauppaa ja pyysi saada "sulkeutua suosioon".

Siinä siis se uutinen, jonka Aavikko tahtoi Leenille kertoa jo ennenkuin se oli sanomalehdissä. Vai oli miehestä semmoinen pomo tullut? Ehkäpä hän, Leeni, oli tehnyt hyvinkin tuhmasti, kun ei vastannut mitään tahi, oikeammin, kun niin tylysti vastasi Aavikon kirjeeseen ja pyyntöön saada tavata häntä? Kuka sen tiesi, mitä "vakaitakin" aikomuksia miehellä nyt saattoi olla Leeniin nähden? Siinä saattoi mennä käsistä edullinen naimatarjoumuskin, joka ehkä olisi ollut monta vertaa turvallisempi kuin jonkun näyttelijättären epävarma tulevaisuus. Ja Leeni melkein unhotti, miten tuo sama mies oli häntä edellisenä keväänä kohdellut. Nyt häntä jo melkein harmitti, että Arolan läsnäolo eilen oli aikaansaanut sen, että tuommoinen vastaus tuli Aavikolle annetuksi. Ja samalla heräsi taas tuo salaperäinen vetovoima, tuo tunne, joka on valmis röyhkeimmällekin miehelle antamaan anteeksi pahimmatkin loukkaukset. Siinä oli jälleen se hyvän ja pahan ikuinen taistelu ihmisen rinnassa, taistelu, jonka tietoisuuskin melkein aina on tehoton ihmisen korkeimpiin pyrkimyksiin nähden, kun on kysymyksessä se valtava tunne, joka käy rakkauden nimellä.

Mutta jos nyt tukkukauppiaalla todellakin on tosi mielessä, niin ei hän asiaa siihen jätä. Itsehän hän kirjoitti, ettei ollut Leeniä unhottanut, vaikka tämä olikin kohdellut häntä tylysti. Kaipa sitte tuosta intohimosta nyt oli kasvanut syvempi tunne, jota saattoi kunnioittaa ja joka ei ollut Leeniä loukkaava. Jos taas se oli sitä entistä, niin parasta olla vieläkin varoillaan ja elää Arolan turvissa. Niin, siihen mieheen hän voi aina turvautua hädän tullen.

Leeni oli melkein varma, että Arola häntä paljonkin rakasti, vaikk'ei sitä jostakin syystä vielä hänelle ilmaissut: ehkäpä sen suuren eron tähden, joka heidän välillään i'ässä oli, ehkäpä senkin tähden, ettei rakkaudellaan tahtonut keskeyttää Leenin teatteriharrastuksia. Olkoon kuinka tahansa: Arolasta oli hän varma, Aavikosta sittenkin epävarma.

Nämä ajatukset pyörivät Leenin päässä hänen lukiessaan sanomalehteä, niin että monetkin asiat lehdessä jäivät hämäriksi. Lisäksi tuli sinä aamuna vielä toinenkin seikka Leenin mielialaa hämmentämään, vaikka toisella tavoin.

Hän sai kirjeen Martta Hinnermolta, joka nyt oli Alma Fohströmin oppilaana Pietarissa ja ilmoitti, että aikoi tulla kotiin Helsinkiin marraskuussa antaakseen ensimäisen konserttinsa Yliopiston juhlasalissa.

Leeni oli kyllä ollut Martan kanssa kirjeenvaihdossa kesän kuluessa, mutta tämä oli ensimäinen kirje Pietarista ja se tuotti Leenille suurta iloa. Tämä ilo oli sitäkin suurempi, kun Martta tiedusteli, voiko hän vuokrata huoneen Leenin äidiltä, jonka hän tiesi pitävän pientä huoneistoa ja vuokralaista luonaan. Tästä asiasta syntyi äidin kanssa pitkä neuvottelu, joka päättyi siihen, että marraskuun ensimäisestä päivästä entinen vuokralainen oli kun olikin sanottava irti. Olivathan he entuudestaan suuressa kiitollisuuden velassa Martalle ja nyt kun hänestä ehkä oli tuleva kuuluisakin laulajatar, saattoi Leenille, hänen opintojaan varten, olla arvaamatonta hyötyä, jos Martta asui heidän luonaan. Sitäpaitsihan Leenille oli oleva miellyttävää seuraakin Martasta, joka nyt oli ehtinyt näin paljon maailmaa nähdä. Pianinohan heillä jo oli ja sen saattoi siirtää toiseen huoneeseen, jossa Martta tuli asumaan. "Kuinka äärettömän hauskaa! Tästä tulee oikea taiteilijattarien koti!" — iloitsi Leeni keikkuen äitinsä ympärillä, häntä syleillen ja taputellen.

* * * * *

Tämän kirjeen johdosta unhotti Leeni vähitellen kaikki muut sitä edelliset tapahtumat ja sai mielensä tasapainoon jälleen. Ajatellen vain teatteriasioitaan ja vajoten tulevaisuuden unelmiinsa lähti hän tyytyväisenä vanhalle ylioppilastalolle, jossa hänen oli oltava harjoituksessa ja avustettava Kansannäyttämön seuraavassa uutuudessa, eräässä ranskalaisessa näytelmässä. Olipa hän perille tultuaan jo niin hilpeällä tuulella, että kun astui näyttelijäin huoneeseen, jossa toiset äänekkäästi väittelivät keskenään, toiset sanomalehtiä lueskelivat, sysäsi pitkälleen sohvan käsinojalla selin oveen päin istuvan johtajan, luullen hänet erehdyksestä erääksi toiseksi näyttelijäksi. Tämä herätti yleistä naurua, ja kun Leeni oli muuten johtajan luona hyvissä kirjoissa, niin sai hänen suuri hämmästyksensä ja vilpitön anteeksipyyntönsä johtajan supistamaan nuhteensa leikilliseen uhkaukseen, ettei hän Leenin tästä lähin anna esiintyä muissa kuin miesrooleissa. Siitä Leeni vain kiitti ja sanoi toivovansa, että piankin saisi itselleen sopivan suuremman roolin. Ja muut näyttelijät vihjasivat, että johtajan uhkaus olikin pikemmin palkinto, kuin rangaistus tälle muka suosikille, jonka ei ollenkaan tarvinnut hävetä sääriään esiintyessään kuinka piukoissa housuissa tahansa.

Sitte alkoi harjoitus, ja kun toiset siirtyivät näyttämölle, oli toisilla vielä aikaa rupatella lukuhuoneessa. Sinne jäi vielä. Leenikin ja sen tuttu kalusto, jonka joukkoon päällekkäin, hujan hajan, oli kasattu paljon näyttämöllä tarvittavista huonekaluista, tauluista, peileistä ja muista sisustustarpeista, jotka päivän valossa, vaikka hämärässäkin, ikäänkuin irvistelivät omalle viheliäiselle loistolleen, sai Leenin ajatukset lopulta kokonaan kiintymään teatteriin, jonka hän oli elämän urakseen valinnut ja jolla hän oli päättänyt voittaa kaikki viettelykset, oman sydämensä ja sen ristiriidat.

IV.

Se ihastus, joka ensin oli vallannut Arolan hänen tavattuaan Leenin uudelleen, muuttui kuitenkin, kun hän palasi Leenin luota kotiinsa, omituisen sekavaksi mielentilaksi, jota hän ajattelemallakaan ei saanut vähääkään selviämään. Hän oli kyllä puolestaan toivonut saada kuulla Leeniltä pikkuseikkoja myöten hänen elämästään kesän kuluessa, mutta nyt oli hänen vain ollut tyydyttävä erääseen hyvinkin hämäräperäiseen tapahtumaan, jonka johdosta todellakin voi tulla mihin johtopäätökseen tahansa.

Varsinkin kismitti Arolaa se viidensadan markan lahja, jonka Leeni sanoi saaneensa, ilmaisematta kuitenkaan, keitä. Itsekseen arveli Arola, että se varmasti oli sen saman henkilön antama, josta Leeni oli runollisen muistelmansa kirjoittanut ja joka muka oli häntä muussakin suhteessa jalomielisesti kohdellut. Mutta kuka oli se henkilö? Tuskinpa mikään matkustavainen. Siis varmaankin joku laivan henkilökunnasta: kapteeni, joku perämiehistä tahi ehkä "purser", taloudenhoitaja. Tähän viimeksimainittuun Arolan ajatus pysähtyi. Hän muisti näet vielä aivan viimeisellä lähtöhetkehä nähneensä tuon nuoren, kauniinpuoleisen miehen siellä välikannella aivan lähellä ruokasalin ovea, missä Leenikin seisoi. Hän se varmaan oli palkannutkin Leenin tarjoilijattareksi, — se oli selvä. Mutta minkälainen oli sitte heidän suhteensa oikeastaan ollut? Kuinka pitkälle oli heidän rakkautensa mennyt, koska se oli innoittanut tytön tuommoiseen haltioituneeseen tunteenilmaisuun.

Kaikesta huolimatta Arola tulkitsi asiat niin edullisesti kuin suinkin Leenin hyväksi rauhoittaakseen siten itseään. Mutta sittenkin jäi jokin "mato" hänen sydäntään kalvamaan. Eikä auttanut lopulta muu kuin ajatella, että hän ehkä saisi kuulla kaikki seuraavalla kertaa, s.o. silloin, syödessä päivällistä, jolle hän oli pyytänyt Leenin kanssaan.

Mutta sinä päivänä, jolloin heillä oli sovittu tuosta päivällisestä, olikin Arola niin pahoinvoipa, että hänen täytyi kirjoittaa Leenille ja pyytää anteeksi, ettei voinutkaan tulla häntä noutamaan. Hän valitti, että häneltä näin meni tilaisuus käsistään saada tavata Leeniä, jota oli kovin kaivannut, ja lausui varovaisesti toivomuksen, että Leeni kävisi hänen luonaan, jos hänellä siihen oli halua ja aikaa, koskapa hän ei kuitenkaan ollut niin huonona sairaana, ettei olisi jaksanut vähän lukeakin Leenin kanssa, jos hän olisi tahtonut nyt jo alkaa käydä niihin lukuihin käsiksi, joihin Arola oli hänelle apuaan tarjonnut. Tällä lailla olisi Arolan oma aika tuntunut vähemmin ikävältä eikä Leeniltäkään olisi mennyt aikaa hukkaan. Joka tapauksessa toivoi Arola, että he piankin taas tapaisivat toisensa ja saisivat viettää hauskan hetken jossakin ravintolassa.

Lyhyessä vastauksessaan Leeni kiitti vain kirjeestä, lausui mielipahansa Arolan sairastumisesta ja toivoi, hänen parannuttuaan, jälleen saavansa nähdä häntä, mutta ei luvannut sanallakaan käydä hänen luonansa, ei maininnut siitä mitään.

Eikä Leeni mennytkään Arolan luo, ei edes ajatellutkaan mennä.

Tuo kirje teki Arolaan hieman omituisen vaikutuksen. Varsinkin tympäisi se ajatus hänen mielensä, kun hän, joka myöskin oli lukenut Aavikon suuren ilmoituksen, yht'äkkiä kuvitteli, että tämä Leenin kylmäkiskoisuus häntä kohtaan saattoi olla jonkinlaisessa yhteydessä sen kirjeen kanssa, jonka Leeni silloin oli Aavikolta saanut. Arolankin mielessä heräsi ajatus, että "tukkukauppias" Aavikolla ehkä voi olla nyt Leeniin nähden vähän toisellaiset tuumat kuin ennen tahi mahdollisesti suuremmat menestymisen toiveet kuin viime keväänä, sillä eihän aina tiedä, miltä kannalta naiset milloinkin semmoisia asioita katselevat. Ja tämän johdosta heräsi Arolassa samalla jälleen kova säälin tunne Leeniä kohtaan ja entinen vastenmielisyys sitä miestä kohtaan, joka nähtävästi yhä edelleen Leeniä vainosi ja joka mahdollisesti, niinkuin Arolasta sittenkin tuntui, oli vallannut itselleen sijan tyttöraukan sydämessä. Nämät toisiaan risteilevät ajatukset lamauttivat aika ajoin Arolan muutenkin jo pahoinvoinnin runteleman ruumiin niin, ettei hän oikein tietänyt mitä tehdä. Pitikö hänen sittenkin tehokkaammin kuin tähän saakka puuttua asiaan vai heittäytyä kokonaan välinpitämättömäksi Leeniä kohtaan? "Tehokkaammin", se merkitsi pelastaa Leeni tekemällä hänelle suoraan omasta puolestaan naimatarjoumus, mutta siinä asiassa oli kovin monta mutkaa — ainakin toistaiseksi. Leeniä ja hänen pyrkimyksiään katseli hän aivan toiselta näkökannalta, paljon ihanteellisemmalta kannalta, vaikka tunsikin tuota tyttöä kohtaan suurta, syvää kiintymystä. Se seikka esti viimeisiin asti häntä heittäytymästä välinpitämättömäksi Leeniin nähden ja siksi hän päätti edelleen kärsiä ja katsoa, mitä aika oli mukanaan tuova. Ehtihän vielä asian ratkaista tuonnempana lopullisesti.

V.

Pari viikkoa oli kulunut siitä, kun Arola parannuttuaan uudelleen meni Leeniä tapaamaan. Kun hän jälleen seisoi Leenin asunnon oven takana, kuului sisältä laulua, pianonsäestystä ja iloista puhelua. Hän soitti kuitenkin kelloa ja Leeni tuli itse ovea avaamaan, ottaen hänet vastaan yhtä ystävällisesti kuin edelliselläkin kerralla. Arolan anteeksipyyntöön, että häiritsi, vastasi Leeni:

— Et suinkaan! Terve tuloa!

Laulu ja soitto olivat sillä välin tauonneet ja kaksi päätä pilkisti toinen toisensa takaa oven raosta.

Sisään pyydettynä tunsi Arola toisen siellä olevista vieraista neiti Eevi Karmanteeksi. Toinen esitettiin hänelle herra Långströmiksi, joka oli keikarimaisesti puettu, hieman imelän ja itserakkaan näköinen, vaikka sievänlainen poika, hiukset su'ittuina puoliväliin otsaa alaspäin toiselle korvalle.

— Olemme kyllä kerran ennen tavanneet toisemme, — sanoi neiti Karmanne tervehtiessään Arolaa.

— Niin, neiti Hinnermon luona, — lisäsi Arola.

— Ajatteles! Martta tulee viikon perästä ehkä jo kotiin ja meille asumaan, — kertoi Leeni.

— Sepä oli hauska uutinen, — iloitsi Arola.

— Minä iloitsen siitä myöskin äärettömästi, — sanoi neiti Karmanne intomielisesti, venyttäen kovin viimeisen sanan ensimäistä tavua. — Sitte on minulla vielä yksi ystävä lisää.

— Jonka puoleen hädässäsi voit kääntyä, — vihjasi hymähtäen herra
Långström.

Leeni ja Eevi Karmanne itse purskahtivat nauruun, katsahtaen Arolaan.

— Me nauramme siksi, että vähää ennenkuin tulitte, kirjailija Arola, tässä juuri kerroin, kuinka viime keväänä sain teiltä "liuskan" lainaksi, — selitti neiti Karmanne.

— Jonka tietysti nyt maksat, — pisti siihen väliin jälleen naurettavan kuivasti herra Långström.

— Oo vait, Alarik! — sanoi Eevi Karmanne polkaisten hänelle jalkaansa. — Minun täytyy pyytää anteeksi päinvastoin, etten vielä voi sitä takaisin maksaa.

— Ja päinvastoin pyydät uutta lainaa, — oli taas Alarik Långströmin kuivanlystikäs huomautus.

Leeni ja Eevi nauroivat jälleen yhdessä. Ja siihen yhtyi Arolakin.

— Voi sentään tuon koomikon suuta! — oli neiti Karmanne suuttuvinaan ja juoksi painamaan kättään herra Långströmin suulle.

— En minä ole yrittänytkään teitä "karhuta", neiti Karmanne, — lohdutteli häntä Arola naurahtaen.

— Se on kiltisti tehty, kiitteli neiti Karmanne.

— Nyt on niin kallis aika ja vaikea tulla toimeen.

— Vaikka olet saanut rouva Bergströmin apurahan. — Eevi on musiikkiopistolainen nyt, — selitti Leeni, kääntyen Arolaan päin.

— Toivotan onnea! — sanoi Arola, kumartaen neiti Karmanteelle. — Olette siirtynyt vakavammalle alalle viime kevään jälkeen.

— Eevistä kuuluu tulevankin niinkuin monesta muusta laulajastamme lopulta hyvä lukkari, — vihjasi jälleen nuori koomikko nurkastaan, jossa hän oli koko ajan istunut.

Kaikki muut purskahtivat taas nauruun.

— Ainakin parempi kuin sinusta näyttelijä. Et sinä osaa muuta kuin suutasi soittaa, — puolustihe Eevi Karmanne.

— Mitäs Alarik siihen sanoo? — kysyi Leeni, joka odotti tältä jotakin leikkisää vastausta.

— On se joka tapauksessa yhtä hyvä soittokone kuin Eevin savikukko, — sanoi herra Långström harvakseen, saaden kyllä naiset nauramaan, vaikka hieman epämääräisesti.

— En minä viitsi sinun tuhmuuksiasi enää kuunnella, minä lähden pois, — lausui Eevi Karmanne ja nousi paikaltaan.

— Ja minä seuraan sinua kuin varjo, — jatkoi herra Långström tyynesti, myöskin nousten.

— Jokos te nyt lähdette? — kysyi Leeni, mutta ei vastustanut sen enempää. Ja hyvästellessä lisäsi hän vielä: — Niin ne rakkaat riitelevät!

Ja käsikynkässä vei Alarik Långström Eevi Karmanteen alas portaita
Leenin ja Arolan heidän jälkeensä hymyillessä eteisestä.

* * * * *

Heidän mentyään ilmoitti Arola nyt tulleensa pyytämään Leeniä kanssaan päivälliselle, joka hänen sairautensa tähden oli lykkäytynyt. Leeni vastasi, että hänelle sopi hyvin sinä päivänä. Hänen oli kuitenkin pukeuduttava sitä varten ja hän pyysi Arolalta anteeksi, että jätti hänet vähäksi aikaa yksin.

Leenin poissa ollessa tuli hänen äitinsä sisään Arolaa tervehtimään ja hänelle seuraa pitämään. Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin Arola sai puhella rouva Savusen kanssa kahden kesken ja pitemmän aikaa.

Heti ensimäisestä silmänräpäyksestä herätti Arolan huomiota rouva Savusen tyyni, arvokas käytös ja valikoiduin sanoin johtama puhe, jotka todistivat, että oli tekemisissä naisen kanssa, joka veressään kantoi perinnäisen sivistyksen jälkiä. Mutta samalla huomasi Arola myöskin Leenin äidin silmissä omituisen kärsivän ilmeen, joka saattoi hänet ajattelemaan, että tuota naista varmaankin painosti jokin salainen, raskas tunne. Jopa hänestä hetkittäin näytti, kaikesta rouva Savusen ajatuksen selvyydestä ja puheen näennäisestä hilpeydestä huolimatta, että hänen katseestaan kajasti aivan kuin sielun pohjalla piilevä synkkämielisyys. Että tämä Arolan havainto ei ollut perusteeton, siitä sai hän myöhemmin aivan yllättävän todisteen, joka sai hänet hyvin muistamaan tämän huomionsa.

Arola alkoi keskustelun rouva Savusen muutosta Orionin kadun varrelta hänen nykyiseen asuntoonsa ja yritti kosketella hänen miehensä kuolemaa, mutta huomasi rouva Savusen tahtovan sivuuttaa ne tapahtumat ja kernaammin puhuvan tyttärestään. Tämä oli Arolalle tietysti hyvinkin mieluisa käänne, sillä hän ei toivonut mitään sen parempaa kuin saada kuulla jotakin lisää Leenin kesäkuukausista. Siitä puhelusta sai hän sitä paitsi nähdä, että rouva Savunen yksinomaan vain eli tytärtään, varten, vain ajatteli häntä ja hänen tulevaisuuttaan. Tässä äidin rakkaudessa oli hänen mielestään suorastaan jotakin liikuttavaa.

— Ette tiedä, herra Arola, kuinka tyytyväinen minä olen, että Leenini on jälleen kotona, — sanoi hänelle melkein kyynelsilmin rouva Savunen. — Minulla on niin kovin ikävä aina, kun hän on poissa.

— Ymmärtää sen. Toivottavasti tyttärenne nyt jääkin Helsinkiin.

— Se on minunkin suurin toivoni. Jospa hän nyt vain valmistuisi ja onnistuisi saamaan vakituisen paikan täällä!

— Onhan hän hyvällä alulla. Ja onhan hänellä ainakin se suuri onni, että saa asua kotonaan äitinsä turvissa.

— Niin — on — nyt, — sanoi rouva Savunen eroittaen joka sanan, luultavasti ajatellen heidän perheolojaan miesvainajansa aikana. — En minä nyt enää laske häntä semmoiselle matkalle kuin millä hän viime kesänä oli.

— Kai te, rouva Savunen, kuitenkin tapasitte Leenin joka viikko laivan täällä käydessä? — kyseli Arola.

— Kyllä, mutta sittenkin… Ei niin, että minun olisi tarvinnut missään suhteessa pelätä Leenin tähden, — minä olen niin varma hänestä, — mutta koti on niin tyhjä ilman häntä. Hän on minun elämäni ainoa päivänpaiste, — selitti rouva Savunen vakuuttavan lämpimästi.

— Leeni onkin käynyt paljon iloisemmaksi kuin mitä hän minun mielestäni ainakin keväällä oli, — lausui Arola, ja huomattuaan, että näissä sanoissa saattoi olla vähän sopimatonta, kun ajatteli herra Savusen kuolemaa, jatkoi hän: — Leeni on nähtävästi hyvin tyytyväinen merillä oloonsa, mikä luonnollisesti oli kovin virkistävää hänelle.

— Niin, kyllä hän oli tyytyväinen. Hänhän ansaitsi aika hyvin. Ja ajatelkaas, herra Arola, hän kun sai lahjaksi kokonaista viisisataa markkaa kauppaneuvos Weurlanderilta, — joka on tunnettu mesenaatti,— hänen kuultuaan Leenin taipumuksista ja halusta päästä teatteriin.

— Minä kuulin sen, — sanoi Arola iloisesti, iloiten pääasiallisesti siitä, että näin sai selvitystä siihen juttuun, joka oli häntä kauan ajatteluttanut.

"Siinä se oli se henkilö", ajatteli hän. "Sehän on vanha arvokas mies eikä sieltäpäin ole ollut mitään peljättävää Leeniin nähden. Se toinen asia koski siis jotakin toista. Ja varmaankin Leenin kuvaus on oikea. Mitään pahaa luultavasti ei sen toisenkaan puolelta ole tapahtunut. Ehkäpä tulee uutta valoa vielä siihenkin."

Ja Arola tunsi melkoista mielihyvää ja rauhallisuutta sydämessään.

— Nythän Leeni joka suhteessa sitte voi huoletta jatkaa opinnoitaan, — lisäsi hän. — Minäkin olen tarjonnut hänelle vaatimatonta apuani. Ja jos uusi näytelmäni hyljätään Kansallisteatterissa, niin tarjoan sen Kansannäyttämölle. Jos se siellä hyväksytään, niin tahdon antaa siinä erään kiitollisen roolin Leenille avajaisnäytännöksi. Ja jos se tuuma onnistuu, niin harjoitan Leenin kanssa sen osan.

— Mikä ilo Leenille! Se vasta olisi hauskaa! — huudahti rouva Savunen.

— Mitä te täällä iloitsette? — sanoi Leeni, joka samassa tuli sisään valmiiksi puettuna.

— Saanko minä kertoa? — kysyi rouva Savunen Arolalta.

— Sehän on vain toivomukseni, — sanoi Arola.

Mutta rouva Savunen kertoi sittenkin asian heti Leenille, joka iloiten keikkui äitinsä ja Arolan välillä.

— Nyt minä vain toivon, että näytelmäsi hyljättäisiin Kansallisteatterissa, — huudahti hän. — Ja minä kyllä taivutan meidän johtajamme hyväksymään sen, saat nähdä.

— Älkäämme nyt toivoko liian paljon, — tyynnytteli Arola, — sillä kaikki voi mennä penkin alle. Ajatellaan nyt tällä kertaa vain, että on syötävä vaatimaton päivällinen — vaikkapa oopperakellarissa.

Olet siis valmis?

— Kyllä. Hyvästi nyt, kulta mamma! — huudahti Leeni, halaillen ja taputellen äitiään.

Ja hyvästeltyään vei Arola, tyytyväisenä hänkin, Leenin mukanaan mainittuun ravintolaan.