VI.
Oopperakellarin puoliympyrässä soitti pieni jouhiorkesteri tuntehikkaasti raukeata napolilaista serenaattaa, kun Arola ja Leeni astuivat saliin. Keskellä salia kohosi korkea voileipäpöytä monilukuisine leikkeleineen, säilykkeineen ja muine ruokalajineen, parin, kolmen ikkunanviereisen pöydän ääressä istui jo muutamia ruokailijoita ja siellä täällä seisoskeli tarjureita pyyhe kainalossa, odotellen uusia tulokkaita.
Arolan suunnatessa Leenin kanssa askeleensa Esplanaadin puoleiselle seinustalle, seurasi heitä sinne hovimestari, joka toisen oven suusta, kädet selän takana, pitkässä mustassa takissaan tarkkaavaisena valvoi järjestystä. Huomattuaan vieraiden haluavan istua nurkassa olevaan pöytään, veti hän pöydän ulommaksi sohvasta, tarjosi sillä puolella paikat. Leenille ja asetti toisen katteen vastapäätä sitä Arolalle. Arolan valitessa päivällislajeja ruokalistasta ja neuvotellessa niistä myöskin Leenin kanssa, huomasi Leeni hovimestarin häntä silmillään mittelevän, tämä kun nähtävästi piti häntä hieman outona vieraana, ja vieno puna lehahti hänen poskilleen. Kun hovimestari sitte, määräykset saatuaan, kehoitti vieraita käymään voileipäpöytään käsiksi, jäi Leeni istumaan paikalleen ja pyysi Arolan tuomaan itselleen "sieltä jotakin".
— Minusta on niin ilkeätä, kun minua katselevat tuolla lailla, — huomautti Leeni taaskin hieman punastuen. — Tuntuu kuin en olisi puettu niinkuin pitäisi.
— Päinvastoin. Herätät vain huomiota kauneudellasi, — selitti Arola. —
Mutta kyllä minä tuon sinulle, mitä tahdot.
Arolan ottaessa Leenille ja itselleen parasta mitä mielestään löysi voileipäpöydältä, ehti Leeni silmäillä muita pöytiä ja ruokailijoita. Tuttuja hän ei siellä nähnyt, mutta yksi pöytä väliä heistä, toisen ikkunan kohdalla, oli kaksi pöytää asetettu päättäin ja siihen valmistettu kahdeksan katetta monenlaisine eri juomalasineen. "Varmaankin joku tilattu päivällispöytä", ajatteli Leeni.
Pieni kylmä Fennia-ryyppy, jonka Leeni ja Arola joivat lasiaan yhteen koskettaen ja luoden samalla hymyilevän katseen toistensa silmiin, maukkaan meriäyriäiset, jotka olivat heidän molempien herkkuruokia, ja mieltä kutkuttava päivällissoitto saivat heidät kohta hilpeälle ja puheliaalle tuulelle. Varsinkin viritti hauska valssimainen duetto "Luxemburgin kreivistä" Leenin mielialan mitä parhaimmilleen, niin että hän koetti olla Arolalle kaikissa suhteissa miellyttävä pöytäkumppani. Tuota pikaa olivatkin he keskustelussaan läheisessä kosketuksessa toistensa kanssa ja heidän sananvaihtonsa kävi sitä mukaa luottavaksi, vilpittömäksi tunteiden vaihdoksi. Aivan rohkeasti alkoi Arola jo laskea luotiliinaansa yhä syvemmälle Leenin sydämeen. Siinä oli varsinkin yksi kohta, jonka perille hän tahtoi päästä ja joka hänen ensimäisestä käynnistään saakka Leenin luona oli hänen mielestään ollut kuin ilkeä, kiusoittava salakari, joka oli joko varmasti viitoitettava tahi mieluimmin kokonaan räjähytettävä tieltä pois.
— Olen usein muistellut sinun kaunista tunnelmapalastasi, Leeni, — sanoi Arola muun muassa.
— Sillä nyt ei ole mitään sen suurempaa arvoa, — vastasi Leeni.
— Eikö ole, todellakaan, sinulle? — kysyi Arola merkitsevästi. —
Minulle se on kuitenkin antanut paljon ajattelemisen aihetta.
— Niin, tuota, kirjallista — semmoisenaan, — selitti Leeni.
— Mutta sisällistä — sinulle itsellesi, tarkoitan? — uteli vielä Arola.
— Ei nyt enää.
— Mutta oli?
— Oli ja meni, kuin kaunis, lyhyt kesä.
— Jälkiäkö jättämättä?
— Niin — melkein. Niinkuin siinä kerroin: ilman vakavia — aivan!
— Sano: kuka se oli? Se kiusaa minua. Ei minun pitäisi kysyä, mutta… en voi…
— Utukuva vain. Ei herätetä sitä eloon. Ei sillä ole mitään merkitystä enää. Se oli vain muuan — kiltti poika. Mutta ajatteles: minun oli sittenkin käydä hullusti hänen tähtensä.
— Kuinka niin?
— No, sen voin vielä kertoa sinulle. Sinä olet muuten ainoa, jolle olen kertonut ja voin kertoa kaikki.
— Kaikki?
— Ihan kaikki. Sinulle ja äidilleni. Omituista! Minä luotan sinuun täydellisesti. Sinä olet minulle enemmän kuin ystävä, minun toinen minäni.
— Ja kuitenkaan et sano hänen nimeään, sen "utukuvan"?
— Mitä sillä nimellä teet? Eikö ole parempi ilman sitä? Olkoon sen nimi nyt vain "utukuva".
— Olkoon sitte!
— No! Ajatteles, me matkustimme yhdessä Stettinistä Berliniin, — muutamaksi tunniksi vain. Ja minä kun en pyytänyt siihen kapteenilta lupaa, — en ymmärtänyt tuhmuudessani, ettei laivan henkilökunnasta kukaan saa mennä maihin ilman päällikön lupaa. Sitte kun tulin takaisin, kuulin, että kapteeni oli kaivannut minua. Menin heti suoraa päätä kapteenin luo ja kysyin, mitä hän tahtoi. Kapteeni kysyi vuorostaan, missä olin ollut, ja kun kaikessa viattomuudessani selitin asian laidan, niin sanoi hän vakavasti: "Tietääkös Leeni, että minä voin rangaista Leeniä hyvinkin ankarasti purjehdussääntöjen mukaan?" — "En minä tiedä", vastasin minä. — "Minä voin, esimerkiksi, jättää Leenin tänne maihin", sanoi kapteeni. Minä pyysin sitte vain ihan rauhallisesti anteeksi ja sanoin, että "kapteeni tekee sitte kuinka kapteeni tahtoo, mutta en minä niin olisi menetellyt, jos olisin sen tietänyt." — "Olkoon nyt sitte tämä kerta ja Leeni saa mennä", — sanoi silloin kapteeni. — Minä kiitin ja niiasin enkä voinut olla hymyilemättä. — "Tuo minulle nyt sitte kahvia leivän kanssa!" — huusi vielä jälkeeni kapteeni, kun olin poistua. Ja kyllä muut tytöt hämmästyivät, kun sen sijaan, että olisivat nähneet minun itkusilmin tulevan takaisin, kuulivat suustani naurunsekaisen huudahduksen: "Kapteeni tilasi kahvia leivän kanssa hyttiinsä."
Ja tämän kertoessaan nauroi Leeni sydämensä pohjasta, saaden Arolankin nauramaan ja unhottamaan, mistä alkujaan oli ollut kysymys.
— Sinä näyt todellakin olevan kaikkien suosikki, — sanoi Arola. — Eikä kumma. Otat asiat aina niin viattomalta kannalta.
Silloin astui saliin yhdessä ryhmässä ja äänekkäästi puhellen joukko herroja, jotka hovimestarin ohjaamina suuntasivat askeleensa Arolan takana olevaan kahdeksalle hengelle varattuun pitkään pöytään. Arola ei ollut ensin kääntänyt huomiotaan tulokkaihin, vaan kun hän yht'äkkiä näki Leenin punastuen nyökäyttävän jollekin päätään, katsahti hän hieman taakseen ja huomasi uusien vieraiden joukossa hymyilevänä herra Aavikon, joka nähtävästi, Leenin huomattuaan, oli hänelle kumartanut. Samalla kuuli hän Aavikon antavan määräyksiä hovimestarille ja kehoittavan seuralaisiaan valitsemaan paikkansa sekä sanovan: "Minä istun siis itse tähän pöydän päähän, niin näen kaikki." Tästä teki Arola sen johtopäätöksen, että Aavikko toimi isäntänä ja että muut herrat, jotka kaikki näköjään myöskin olivat liikemiehiä, olivat hänen kutsuvieraitaan.
Näiden uusien ruokavieraiden tulo teki Arolaan ja Leeniin hiukan tympäisevän vaikutuksen ja heidän jo niin hyvään vireeseen päässyt keskustelunsa katkesi vähäksi aikaa kokonaan. He katselivat vain alla päin lautasiinsa jotakin itsekseen miettien, odottaessaan tarjurin tuovan heille uutta ruokalajia.
Ensimäisenä loi Arola silmänsä ylös ja kysäsi Leeniltä:
— Mitäs sinä nyt noin mietit?
— Että pitipäs noidenkin juuri nyt tulla! — vastasi Leeni, katsahti uusien vieraiden pöytään ja satutti heti katseellaan Aavikon silmiin, joka vähä väliä oli tarkannut häntä ja nyt jälleen nyökäytti hänelle päätään. — Ja hän vielä istuu kasvot tänne päin tirkistäen minuun, — lisäsi siihen Leeni melkein vihan punan noustessa hänen poskilleen.
— Muutetaan paikkoja! Istu sinä minun paikalleni, minä käyn sohvaan! — esitti Arola.
— Olisi se oikein huomattava mielenosoitus, — sanoi Leeni ja hieman teennäisesti naurahti, mutta jäi paikoilleen, siirtyen vain sen verran, että sai kasvonsa peittymään Arolan pään taakse.
— Mitäpä me muuten hänestä välitämme, — jatkoi Arola. — Syömme ja menemme kahvin juotuamme tiehemme.
— Niin, — oli vain Leenin vastaus.
Ja kun tarjuri samassa toi heille uudet, kuumat lautaset ja linnun paistin, niin kävivät he jälleen puhellen syömään, koettaen olla vähääkään välittämättä Aavikosta ja hänen vieraistaan.
Mutta kaikesta huolimatta oli heidän olonsa nyt hieman tukala ja entinen hilpeys oli poissa, sillä ajatukset olivat kumpaisellakin toisaalla. Leeni tunsi, että hän oli Aavikon ja hänen toveriensakin huomion esineenä, ja Arola ei malttanut olla kerran ja toisen vilkaisematta ikkunaan nähdäkseen samalla vähän taakseenkin. Tuntuipa heistä jonkun ajan kuluttua, että tuo uusi pöytäkunta heistä keskenään jotakin kuiskailikin. Tämä antoi Arolalle aihetta seuraavaan huomautukseen, jonka hän koetti sanoa mahdollisimman kovalla äänellä:
— On se kuitenkin kummallista, mikä suuri ero sivistyksessä on ulkomaalaisten ja meikäläisten välillä. Ei missään maailmassa sillä lailla julkeasti töllistellä toisiin ihmisiin kuin täällä.
Leeni naurahti vain vastaukseksi pilkallisesti saaden aikaan pienen korahduksen kurkussaan.
Luultavasti oli Aavikon vieraspöydässä, puheen juuri silloin hiljettyä, joku lähempänä istuja nämä sanat kuullut, koska sieltä päin lähti pari merkitsevää rykäisyä. Mutta kohta sen jälkeen alkoi puhelu liikemiesten kesken taas käydä äänekkäämmäksi aineen varmaan kääntyessä toiselle tolalle. Ja lyhyen väliajan jälkeen alkoivat samassa soittokunnan viulutkin uudelleen soida ja vetivät puoleensa ruokailijain mielet "Anitran tanssin" tahtien mukaan.
Näin edistyi Arolan ja Leenin päivällinen kahviin, johon Arola Leenin mieltä noudattaen tilasi anisette-likööriä. Melkein samaan aikaan ilmestyi Aavikon pöytään, muita viinejä sivuuttamalla, heti shampanja ja ilo tuntui siellä silloin jo olevan aika korkealla. Kaikesta päättäen siellä jostakin erikoisesta syystä juhlittiin.
Koska Leeni yhä edelleenkin näki olevansa Aavikon huomion esineenä, vaikka hän niin paljon kuin suinkin koetti olla antamatta Arolalle aihetta sitä aavistaa, alkoi hän vähitellen tehdä pieniä poislähtövalmistuksia kuin, esimerkiksi, ottamalla hansikkaansa pöydälle. Tämän Aavikko Leeniä tarkatessaan huomasi ja juhlahumussa kun oli, pälkähti hänen päähänsä äkkiä ajattelematon teko. Hän kutsui tarjurin luokseen, käski hänen tuoda lisää yhden tyhjän shampanjalasin, kaatoi sen täyteen kylmää, poreilevaa Pommery'tä ja osoitti sen vietäväksi tarjottimella Leenille, pitäen sillä välin kädessään oman shampanja-lasinsa, hänen pöytäkuntansa uteliaana seuratessa asian menoa. Kun tarjuri toi lasin Leenille, joka ei ollut aavistanut koko hankkeesta mitään, joutui hän aivan ymmälle ja punastui korviaan myöten, luoden katseensa Arolaan.
— Mitä se on? — kysyi neuvottomana myöskin Arola ja katsoi otsa rypyssä tarjuriin.
— Kauppias Aavikko lähetti sen neidille, — vastasi tarjuri, seisoen yhä tarjotin Leenin edessä.
— Minä en ymmärrä, — sanoi silloin Arola kovasti ja kääntyi Aavikon pöytään päin, josta kaikki silmät olivat heihin suunnatut; — viekää se paikalla takaisin! — lisäsi hän sitte, kääntyi jälleen ja syrjäytti tarjottimen Leenin edestä niin rutosti, että shampanjaa läikähti lasista iso joukko tarjottimelle.
Tarjuri vetäytyi syrjään.
— Sinähän et sitä tahdo? — kysyi Arola Leeniltä, nousten samalla paikaltaan.
— En — tietenkään, — sai Leeni loukattuna vastatuksi ja katsoen maahan.
Sillä välin oli Aavikko noussut paikaltaan ja lasi kädessä tullut
Arolan eteen.
— Minä pyydän anteeksi! — lausui Aavikko. — Saanko esitellä itseni: — kauppias Aavikko. — (Samassa siirsi hän lasin oikeasta kädestään vasempaan kuin antaakseen kättä Arolalle, mutta tämä ei sanonut nimeään eikä ojentanut kättään.). Pyydän anteeksi, mutta en suinkaan ole tahtonut loukata. Olisin vain halunnut juoda sovintomaljan vanhan tuttavani Leeni Saareksen kanssa. Siinähän toki ei mitään pahaa liene?
— En ymmärrä, ettei teillä tämän enemmän ole ihmistapoja, — kiehui vihasta Arolan vastaus. — Jos teillä on jotakin anteeksi pyydettävää neiti Saarekselta, niin pitäisi teidän siihen paremmin osata valita aika ja paikka. Tällä tavoin menettelemällä olette kuitenkin vain vielä enemmän loukannut neiti Saaresta ja samalla myöskin minua. Tehkää niin hyvin! — lisäsi siihen vielä Arola, viitaten samalla Aavikkoa poistumaan.
— Pyydän sitte vielä kerran anteeksi, — sanoi Aavikko hieman kumartaen Arolalle ja, kääntyen Leeniin, jatkoi hän: — Sinulta myös. En tietänyt sinun olevan nyt herra kirjailijan käskettävänä. Mutta olkoon! Ehkä vielä kauppaasi kadut! Sittepähän nähdään! Juon maljasi kuitenkin.
Ja samalla tyhjensi hän yhdellä siemauksella lasinsa.
— Mikä röyhkeys! — sai Arola vain sanotuksi.
— Mennään jo! — sanoi Leeni, kääntyen kuin tulessa paikallaan.
Aavikko palasi hymyilevänä, mutta hieman nolona ja kalpeana takaisin pöytäkuntansa luo, jossa vallitsi hyvin erilainen mieliala. Toiset kuiskasivat, toiset hymyilivät, toiset koettivat olla vakavia. Arola pyysi puolestaan heti saada suorittaa laskunsa ja koetti tyynnyttää Leeniä, joka ei tietänyt, mitä tehdä, minne luoda silmänsä. Tämä välikohtaus oli tapahtunut kuitenkin herättämättä yleistä huomiota ja ääneti poistuivat Leeni ja Arola salista. Mennessään kuulivat he, että Aavikon pöydässä alkoi jälleen vilkas, äänekäs puhelu.
* * * * *
— Onpas se koko — moukka! — olivat Arolan ensimäiset sanat, kun he olivat tulleet kadulle.
— Oli tietysti juonut liikaa, — vastasi Leeni varovasti.
— Tuommoinen tapa ei ole millään puolustettavissa, — kähisi Arola edelleen.
— Ei tietenkään, — myönsi Leeni pahoillaan, — sitä en sanokaan. Näin vielä pilasi kaikki, — koko, huvini. Hyvä, että hän ainakin heti pyysi, anteeksi — meiltä molemmilta — kaikkien kuullen.
— Jos se nyt sillä sitte on sovitettu? Muualla maailmassa vaadittaisiin semmoisesta teosta kaksintaisteluun. Mutta tuolle miehelle se olisi liika suuri kunnia. Häntä ei voi kohdella muuten kuin halveksimana, — lausui Arola mielipiteensä tietämättä oikein, miten menetellä tämän johdosta.
— Parasta unhottaa, — sanoi siihen vain Leeni.
Ja sitte he läksivät kulkemaan ääneti Bulevaardia pitkin kumpikin omissa mietteissään. Leenin sydämessä risteilivät omituiset tunteet tuota miestä kohtaan, joka aikoinaan oli sen niin kummallisesti saanut sykkimään, melkeinpä kietonut rohkeudellaan. Arolassa taas myllersivät Aavikkoa vastaan vihan, ylenkatseen, kateuden tunteet, sillä kaikesta huolimatta näki hän selvästi, että Leeni kantoi sydämessään aivan selittämätöntä myötätuntoa häntä kohtaan ja että tämä edelleenkin taisteli omistusoikeudesta Leeniin nähden, ehkäpä vieläkin rajummin nyt, kun hän näki Leenin hänen, Arolan, seurassa. Ja näiden tunteiden tähden ei puhe enää Leenin ja Arolan kesken ottanut sujuakseen. Tunnin ajan he kuitenkin vielä sen jälkeen kävelivät Bulevaardilla edestakaisin, silloin tällöin jollakin lyhyellä lauseella ilmaisten mielipiteensä tuosta heidän päivällisilonsa lopettaneesta tapahtumasta. Ja melkein kuin yhteisestä, vaikka äänettömästä sopimuksesta saattoi Arola sitte Leenin Annankadulle hänen asuntonsa valtakäytävän eteen, puheli siinä vielä muutaman sanan hänen kanssaan, kiitti ja sai kiitokset yhdessä olosta ja erosi hänestä.
Molemmilla oli kuitenkin sama ajatus mielessä: tuoko mies oli sittenkin vielä ratkaiseva Leenin kohtalon?
VII.
Yliopiston juhlasalissa olivat lamput sytytetyt ja vähin erin alkoi konserttiyleisöä saapua Martta Hinnermon ensimäisiin laulajaisiin, jotka olivat jo parin viikon ajan olleet sanomalehdissä ilmoitetut ja joita nuoren laulajattaren ystävät ja tuttavat odottivat suurella mielenkiinnolla.
Martta Hinnermo oli marraskuun alussa palannut kotimaahan ja saanut huoneen Leenin äidin asunnossa niinkuin oli toivonut. Siellä hän oli ahkerasti vielä valmistanut konserttiohjelmaansa ja molemmat ystävättäret olivat siellä yhdessä viettäneet hauskaa kotielämää Leenin käydessä säännöllisesti oppitunneillaan ja teatterissa.
Arola ei ollut pariin viikkoon noiden oopperakellarissa ikävästi päättyneiden päivällisten jälkeen käynyt Leenin luona ja vasta sanomissa ollut ilmoitus neiti Hinnermon konsertista antoi hänelle sysäyksen mennä Annankadulle. Siellä hän rouva Savusen pienen huoneiston sisustuksessa heti huomasi suuria muutoksia. Ovi molempien huoneiden välillä oli avattu, pianiino siirretty neiti Hinnermon huoneeseen, jolla samoin kuin Leenin oli viihtyisä, kodikkaan lämmin, mutta taitelijattaren pyrkimyksiä kuvastava leima, ja ilmassa liiteli kuin raikas tuulahdus ulkomailta, kun Arola istui molempien neitosten seurassa, puheli Martta Hinnermon kanssa hänen matkastaan, opinnoistaan ja konsertistaan, ja hän itse mielikuvituksessaan oli mukana Europan suurkaupunkien teattereissa, joista hän nyt mielikseen sai vaihtaa vaikutelmia nuoren laulajattaren kanssa. Leeni puolestaan istui vain ja kuunteli heitä ihastuneena, ajatellen itsekseen, milloinka hänenkin vuoronsa oli tuleva päästä ulos maailmaan, saada hurmaantua kaikesta suuresta ja kauniista ja ehkä vielä itsekin hurmata muita.
Kotoisista oloista keskustellessa tuli puhe Arolan ja Leenin välillä vielä kerran tuosta päivällisestä, josta Leeni oli kertonut neiti Hinnermollekin. Martta ihmetteli suuresti herra Aavikon menettelyä ja Leeni katseli hieman levottomana Arolaa, odottaen, miten hän nyt tämän pitkän poissaolon jälkeen asiaan suhtautuisi. Arola oli kuitenkin aivan tyyni ja välinpitämätön, selittäessään sen, mitä päivällistä seuraavana aamuna oli tapahtunut, näin:
— Se on totta. Unhotin kertoa Leenille, — puhui hän, — että tuo herrasmies oli käynyt minua tapaamassa seuraavana aamuna. Mutta olin silloin poissa. Päivällä tuli häneltä sitte kirje, jossa hän vielä kerran pyysi anteeksi minulta tekoaan.
— Niinkö?! — lausuivat Leeni ja Martta ihmettelynsä kuin yhdestä suusta.
— Olihan se sitte ainakin hyvin tehty, — jatkoi vielä Leeni.
— Todistaahan se, että hänellä on kuitenkin jonkun verran älyä, — sanoi puolestaan Martta Hinnermo.
Arola hymähti ja odotti vielä hetkisen, että Leeni sanoisi jotakin.
Sitten lausui hän:
— Mutta olisihan hänellä sitte vielä pitänyt olla niinkin paljon älyä, että Leeniltäkin, jota hän ehkä pahiten loukkasi, olisi käynyt anteeksi pyytämässä. Vai ehkä hän on käynytkin?
— Ei, — vastasi siihen Leeni vain lyhyesti ja punastui.
— Niin. Olisihan hänen pitänyt se tehdä, — lausui Martta mielipiteensä.
— No, siihen asiaanhan minulla oikeastaan ei ole mitään puuttumista, — sanoi vielä Arola ja oli melkein tyytyväinen kuulemastaan, ettei "tuo herrasmies" ollut Leenin luona käynyt.
Tällä Arolan käynnillä Leenin kodissa oli muuten ollut jonkinlainen viileä virallinen leima ja sieltä lähtiessään oli hän hyvästellessään vain sanonut, että "neiti Hinnermon konsertissa sitte taas tavataan".
Nyt oli hänkin siis yliopiston eteisessä kukkavihko kädessä, joka hänellä puolestaan oli aikomus antaa nuorelle, lupaavalle laulajattarelle hänen ensimäistä kertaa esiintyessään konserttilavalla. Hänen vihkonsa, joka oli vaatimaton, mutta sievä neilikkakimppu, oli yhteensidottu tuuhealla niinisolmulla ja kuoreen, joka riippui sen läpi pistetyssä rautalangassa, oli hän pannut nimikorttinsa. Nähtyään, että jotkut toiset, jotka myöskin kantoivat käsissään kukkavihkoja, menivät oikeanpuoliseen välikköön ja sieltä juhlasalin viereiseen luentosaliin, josta konsertinantajat tulevat lavalle, meni Arolakin sinne, arvellen neiti Hinnermon ehkä jo olevan siellä. Mutta niin ei ollut. Hän näki siellä vain muutamia tuntemattomia naisia, jotka asettivat kukkansa pulpeteille ja laski, että sinne oli tullut jo toistakymmentä eri laatuista ja eri suuruista kimppua. Enempää miettimättä ja odottamatta laulajattaren tuloa jätti Arolakin sinne neilikkansa ja poistui, päätettyään mennä neiti Hinnermoa onnittelemaan, niinkuin on tapa, väliajalla.
Odottamattoman paljon yleisöä kerääntyi vähitellen saliin ja molemmat parvet näyttivät olevan täynnä väkeä. Erään penkin alahalla salissa lavan puolella olivat kokonaan vallanneet Martta Hinnermon entiset teatteritoverit ja laumoittain tulvi Musiikkiopiston oppilaita, ylioppilaita ja muuta nuorisoa takapaikoille vastapäätä lavaa vilkkaasti rupatellen keskenään. Ilmassa tuntui kuin näistä laulajaisista olisi odotettu tavallista enemmän ja kun sitte luentosalista kajahti laulajattaren heleä äänen viritysliverrys, kirkasti odottavan kuulijakunnan kasvot iloinen hymy ja mielenkiinto jännittyi yhä korkeammalle. Vielä kilisi pari, kolme pitkää soittoa eteisessä ja väliköissä, luentosalin ovi raottui ensin kerran ja avautui sitte kokonaan. Lavalle astui säestäjänsä ja hänen apulaisensa seuraamana Martta Hinnermo hymyilevänä, kauniina mustilla karikoilla koristellussa keltaisessa silkkipuvussaan, joka sopi mainiosti yhteen hänen tummien hiustensa ja kasvojensa kanssa. Ja konsertti alkoi.
Huolimatta luonnollisesta arkuudesta ja siitä "ramppikuumeesta", joka oli Martta Hinnermon ainainen vihollinen, onnistui ensimäinen, vaativainen oopperanumero häneltä hyvin ja kovat kättentaputukset kestivät tavallista kauemmin. Yhtyipä niihin eräs "tunnettu" musiikkiarvostelijakin, niin että muuan "paha kieli", joka sen huomasi, sen johdosta kuiskasi naapurilleen, että nähtävästi laulajatar on ollut niin viisas, että on lähettänyt "rouvalle" kukkia ja varmaan nyt tulee saamaan hyvän arvostelun, kun alku on näin lupaava. Ja kun Martta Hinnermo sitte lauloi seuraavat laulunsa, niin ihastus vain kasvoi ja yleinen mielipide oli se, että hänen äänivaransa olivat ihanat ja ettei kukaan ollut odottanutkaan häneltä, joka ei ollut näyttelijättärenä kovinkaan huomattu, sellaista tunnetta esityksissä kuin minkä hän nyt osoitti omaavansa. Sanojen lausuminen vain oli epäselvä ja puutteellinen, mutta sehän oli kyllä tuonnempana korjattavissa.
Niinpä sitte ystäviä ja tuttavia oikein tulvimalla tulvi väliajalla Martta Hinnermoa onnittelemaan tämän hänen ensimäisen esiintymisensä johdosta. Kun Arolakin yritti mennä luentosaliin, niin pääsi hän suurella vaivalla tunkeutumaan väliköstä sinne sisään. Vihdoin oven suuhun saavuttuaan, näki hän laulajattaren säteilevänä ja onnellisena naisten ja herrojen ympäröimänä, joista kukin vuoroonsa koetti saada puristaa hänen kättään. Martan seurassa oli siellä myöskin Leeni, joka esitysten aikaan äitinsä kanssa oli istunut tuttaville ja taiteilijoille varatuilla vapaapaikoilla salin oikeanpuolisen oven suussa.
Ja konsertin järjestäjän, herra Fazerin kanssa innokkaasti puhelemassa näki Arola siellä Martan serkun, herra Salomaankin, joka, hänen punaisista kasvoistaan ja hermostuneesta käytöksestään päättäen, oli itse laulajatarta onnellisempi tämän konsertin hyvästä alusta. Nähtävästi tuotti tämä tapaus melkoista tyydytystä herra Salomaalle, joka koko sielullaan oli toiminut turvatakseen Martan opintomatkan rahallisessa suhteessa ja nyt piti sen ratkaisevana toiveittensa suhteen saada nähdä serkkunsa kerran vielä suurena laulajattarena ja itsensä kuuluisan laulajattaren miehenä. Tutustuessaan herra Salomaahan Martan luona oli Arola kuitenkin saanut sen käsityksen, että rahallinen kannatus herra Salomaalta oli Martalle paljon tärkeämpi kuin hänen rakkautensa ja että tuolla nimellisellä sulhasella, kun niiksi tuli, lopullisesti oli oleva hyvinkin vähän toiveita avioliitosta kauniin serkkunsa kanssa.
Vihdoin pääsi Arolakin likemmäksi. Siinä edessään kuuli hän erään nuoren säveltäjämme esittäytyvän neiti Hinnermolle ja onnittelevan häntä. Ja monet muutkin aivan tuntemattomatkin tulivat Marttaa onnittelemaan. Niinpä, kun Arolakin vuorostaan vihdoin oli päässyt puristamaan laulajattaren kättä ja lausumaan hänelle "lämpimän onnittelunsa ja suuren ihastuksensa tästä harvinaisen onnistuneesta ensi esityksestä" ja kun hän juuri oli vetäytynyt Leeniin päin häntä tervehtiäkseen, huomasi hän ihmeekseen kauppias Aavikonkin astuvan Martta Hinnermon eteen, esittäytyvän hänelle ja, kauan pudistaen hänen kättään, onnittelevan häntä. Näytti kuin tämäkin liikemies olisi ollut hurmaantunut Martta Hinnermosta, mutta ehkä enemmän hänen persoonastaan kuin laulustaan. Ainakin teki Arola tämän johtopäätöksen Aavikkoa syrjäsilmällä katsellessaan, kun tämän oli väistyttävä toisten tulijoiden tieltä, vaan kuitenkin vielä poistuessaan viivytteli ja aivan kuin ahmi silmillään avokaulaista Marttaa.
Ja Arola ei malttanut olla kuiskaamatta Leenille:
— Nyt on neiti Hinnermokin joutunut herra Aavikon "syötiksi".
Johon Leeni vain vastasi pienellä naurun korahduksella, mutta lievästi punastuen. Nuo sanansa Arola varmaankin olisi jättänyt sanomatta, jos hän olisi voinut nähdä, että tuo huomautus oli kuin neulan pistos Leenin sydämeen.
Kun sitte sähkökellot jälleen helisivät ilmoittaen toisen osaston alkavan, poistuivat onnittelijat ja niiden mukana Arolakin. Yleisö oli nyt voitettu, konsertin loppupuoli oli vieläkin onnistuneempi kuin alku ja varsinkin viritti kotimaisten laulujen esitys innostuksen ylimmilleen, niin että Martta Hinnermo, kaikinpuolin tyydytettyään kuulijansa ja itse täysin tyytyväisenä, saattoi palata kotiinsa ensimäisestä konsertistaan. Tämän tyydytyksen täydensivät vielä ne arvostelut, jotka hän seuraavana aamuna sai lukea lehdistä ja jotka, pienempiä muistutuksia lukuun ottamatta, olivat tavallista enemmän kehuvia. Martta Hinnermo oli meidän nuorista laulajattaristamme "lupaavimpia".
Mutta olipa Martta Hinnermo tämän lisäksi saavuttanut toisenkin "voiton", päättäen siitä upeasta kukkalaitteesta, joka hänelle samana aamuna tuotiin ja jonka mukana seurasi tukkukauppias Onni Aavikon nimikortti. Hieman ymmällä katsoi Martta sitä sisään kannettaessa Leeniä silmiin, joka myöskin tuijotti ystävättäreensä ja tunsi sydämensä alkavan sykkiä entistä nopeammin.
Päivemmällä tuli sitte Aavikko itse neiti Hinnermon luo käynnille, mutta silloin oli Leeni teatterissa harjoituksessa.
VIII.
Kun Arolan uusi näytelmä, jolle hän antoi nimen "Onnen unelma", oli Kansallisteatterista hänelle palautettu, vei Arola teoksensa suoraa päätä Kansannäyttämön johtajalle, joka otti hänet ystävällisesti vastaan, lupasi lukea sen niin pian kuin suinkin ja ottaa kysymyksen ratkaistavaksi heti johtokunnan ensimäisessä kokouksessa. Ja tuskin oli kaksi viikkoa kulunut, niin sai Arola tiedon, että hänen näytelmänsä oli hyväksytty ja että oli aikomus paikalla ottaa se harjoitettavaksi, koska Kansannäyttämö kaipasi uusia kotimaisia näytelmiä ohjelmistoonsa. Lisäksi oli johtaja hyväksynyt tekijän esityksen, että Leeni Saarekselle annettaisiin näytelmän päähenkilön, nuoren rouvan osa, joka oli hyvin kiitollinen ja johon Leeni ulkomuotonsa puolesta oli erittäin sopiva, vaikka kumpanenkin, sekä johtaja että tekijä, myönsi, että Leeni ehkä vielä ei ollut täysin kypsynyt sitä esittämään. "Mutta annetaan hänen koettaa", sanoi johtaja, joka myöskin toivoi Leenistä paljon, ja Arola oli päättänyt itse harjoittaa Leenin kanssa koko osan. Että tämä päätös herätti sekä kateutta että kummastusta näyttelijäkunnassa, jopa kaikellaista salaperäistä kuisketta ja ilkeämielisiä huhujakin Leenistä ja hänen suosijoistaan, se oli selvä ja sen saivat tavalla ja toisella nämä varsinkin alussa huomata tuontuostakin. Mutta kuta pitemmälle harjoitukset edistyivät, sitä suurempaa mieltymystä, jopa ihastustakin herätti tovereissa Leenin tulkinta ja ensi-iltaa alettiin odottaa suurella mielenkiinnolla. Kaikille oli kuitenkin selvä, että Leenin takana oli tekijä itse, eikä kellekään ollut salaisuus, että tämä viime aikoina vietti Leenin luona tuntikausia selvittäen hänelle pikkuseikkoja myöten koko roolin.
Se oli onnellinen aika Arolalle, kun hän näytteli Leenin kanssa kaikki tämän kohtaukset "Onnen unelmassa". Ja onnellinen oli se tavallaan Leenillekin, joka nyt oli pääsemäisillään ensimäisten suurten toiveittensa perille. Mutta milloinka on onni täydellinen? Jospa Arola vain olisi voinut katsoa syvemmälle Leenin sydämeen, niin olisi hän huomannut siellä haavan, josta tihkui verta, ja silloin hän ei olisi lukenut omaksi ansiokseen sitä, että Leeni osaansa sai niin äärettömän paljon kirpeätä, mutta hillittyä mustasukkaisuuden tunnetta, vaan, että se oli todellista, elettyä, omasta kärsimyksestä ja juuri sillä hetkellä esiin pulppuavaa. Syynä oli sattuma, — onnellinenko vai onneton, se on toinen kysymys, — mutta sattuma, joka sai Leenin valamaan oman sielunsa tähän ensimäiseen suureen osaansa ja luomaan esittämästään henkilöstä elävän, ilmielävän ihmisen.
Alma Savela — se oli "Onnen unelman" nuoren rouvan nimi — oli ollut maisterivihkiäisissä maisteri Savelan seppeleensitojatar, tuon lupaavan tiedemiehen, jolla oli ollut tavattoman monta "laudaturia" kandidaattitutkinnossaan ja joka vihittiin maisteriksi "primuksena". Alma Stoore, professori Stooren tytär, oli nuori — 17-vuotias — ja kaunis — hieno kreikkalainen profiili — ja sivistynyt, hyvin kasvatettu, maisteri Savela taas oli roteva, teräväpäinen mies, mutta talonpoikaista syntyperää. Niinkuin usein käy oli näiden nuorten elämänlangat maisterinvihkiäisissä kietoutuneet yhteen — ehkäpä rakkaudesta, ehkäpä ei. Kunnianhimoinen, professoriksi tähtäävä nuorukainen näki Alma Stooressa uraansa varten muutakin kuin mitä nuoruus ja kauneus sydämelle tarjoo, ja seitsentoista vuotias onnen unelmissa haaveksiva nuori tyttö ei tiedä elämän todellisuudesta usein enempää kuin mitä vanhemmat hänen edestään ajattelevat ja puhuvat olosuhteita ja käytännöllisiä etuja silmällä pitäen. Näin joutui Alma kihloihin maisteri Savelan kanssa ja sitte, kun tämä nopeasti oli suorittanut lisensiaattitutkintonsa ja piakkoin onnistunut saamaan professorin paikan, hänen kanssaan naimisiin. Mutta kahdessa vuodessa sen jälkeen ehti heidän perhe-elämässään jo ilmetä koko joukko niitä kahnauksia, jotka toiselta puolen hiomaton talonpoikaisluonne ja tieteellisissä töissä aamusta myöhään iltaan ahertaminen, toiselta taas perinnäinen sivistys, ja iloinen, ihanteellinen, jopa kirjallisiin yrityksiinkin taipuvainen naissydän synnyttävät, pakotettuina kun olivat avioliiton kahleissa alati olemaan rinnatusten. Ja kun sitte ilmestyi Almarouvalle hieno sielunheimolainen, häntä ymmärtävä taiteilija, niin alkoivat siteet höltyä aviopuolisoiden välillä, he loittonivat toisistaan yhä enemmän ja nuori rouva tunsi sydämensä olevan täydellisesti uuden ystävänsä, ensimäisen oikean rakkautensa vallassa. Mutta tuskin oli hän päässyt varmuuteen tästä onnestaan; kun hänen tielleen tuli toinen nainen, entinen koulutoveri, joka ulkomailla oli muutaman vuoden ajan ollut kieliopinnoltaan täydentämässä. Ja tämä nainen kietoi nyt vastustamattomalla voimalla Alman ystävän sydämen, sokaisi hänet täydellisesti, riisti hänet lopulta Almalta juuri sillä hetkellä, kun tämä jo oli miehelleen tunnustanut kiintymyksensä taiteilijaan ja aikomuksensa erota miehestään. Kun sitte taiteilija suorasukaisesti ilmoitti Almalle erehtyneensä tunteistaan ja todellisesti rakastavansa hänen ystävätärtään, oli Alma menehtyä tuskiinsa. Oliko elämä nyt enää elämisen arvoinen, kun hän oli kadottanut rakastamansa henkilön rakkauden ja miehensä, aviomiehensä luottamuksen ja kunnioituksen? Näissä tunteita raatelevassa mietteissä valvoi Alma, kun hänen miehensä myöhänä yöhetkenä kokouksesta palasi viimeisen kerran heidän yhteiseen kotiinsa. Eihän heidän välillään ollut mitään yhteistä, ei mitään sidettä, ei edes lastakaan. Palatako siis vanhempiensa luo vai jäädä kantamaan elämän ja avioliiton kahleita semmoisina kun ne ovat, pyytää mieheltään anteeksi ja olla hänen kaikesta huolimatta? Eihän todellista onnea elämässä löydy, vaan "onnen unelmaa" on kaikki, kaikki. Mutta sehän olisi valhetta, oman itsensä ja toistensakin pettämistä. Parempi siis katkaista nuo kahleet ja elää vaikka yksin. Sehän on ainakin rehellisesti tehty, syynsä sovitusta, jos nyt kerran rakkaus on rikos. Ja jäämättä miehensä luo, palaamatta vanhempiensakaan luo, niinkuin hänen miehensä esittää, päättää Alma, omat varansa kun hänellä on, elää yksin ja, koska hänellä on kirjallisiakin taipumuksia, ruveta kirjailijattareksi. Mutta suruaan haihduttaakseen ja siksi kunnes hänen avioeronsa tulee ratkaistuksi, matkustaa hän ulkomaille, Alman lyhyt lempi oli ollut vain "onnen unelma".
Tähän Arolan näytelmän aiheeseen oli Leeni syventynyt niin, että se oli muuttunut kuin hänen omaksi elämäkseen, hän oli siihen kuin kiinni kasvanut. Alma-rouvassa näki hän oman itsensä, Arola oli kuin olisi hän ollut hänen miehensä, jota hän kyllä syvästi kunnioitti ja piti arvossa kuin elämänsä tukea, mutta hänen sydämensä oli sittenkin Aavikon puolella, häneen niin omituisesti kiintynyt, että välistä oikein pelotti ajatella sitä, ja Martta oli tuo ystävätär, joka nyt oli tullut riistämään häneltä hänen onnensa herättäen hänessä juuri sillä hetkellä kauheita mustasukkaisuuden tuskia. Ja tämä kaikki oli niin kummallista! Oliko Arola edes aavistanut näytelmäänsä kirjoittaessaan, että nämä tapahtumat näin läheltä voisivat kuvastaa todellisia oloja, heidän omia keskinäisiä suhteitaan? Tuskin. Kaikki näytti sattumalta vain, sillä eihän Arola muuten olisi näyttänyt niin välinpitämättömältä kuin hän Leenistä näytti. Tahi osasiko hänkin yhtä taitavasti salata tunteitaan kuin Leeni oli koettanut omiaan häneltä salata aina viimeisiin asti.
Niin, Martta Hinnermon konsertista saakka tahi oikeammin siitä saakka, kuin Aavikko sitä seuraavana päivänä ensi kerran kävi Martan luona, alkoi vanha liekki Leenin sydämessä uudelleen hehkua, jopa hirvittävällä voimalla. Olihan hän viime kesänä jo ehtinyt tuon miehen kokonaan unhottaa tahi ainakin saanut hänen kuvansa häipymään pitkiksi ajoiksi mielestään. Olihan hän siitä huolimatta, että Aavikko uudelleen, vaikka vähemmin kunnioitusta herättävällä tavallakin, oli syksyn kuluessa osoittanut, että hän puolestaan yhtä intohimoisesti Leeniä halusi, jaksanut taistella häntä vastaan — olkoonpa niinkin, että Arolalla siinä oli hyvinkin suuri ansio. Olihan hän koettanut voittaa tuon viettelyksen asettamalla elämänsä päämäärän korkealle, päättämällä uhrata elämänsä yksinomaan taiteelle — ja senkin hän oli tehnyt Arolan avulla, häneen nojaten, hänen jalomielisiin, rehellisiin aiheisiinsa turvautuen. Mikä salaperäinen vetovoima sitte oli tuossa toisessa miehessä, jonka päinvastaiset aikeet niin selvästi tulivat ilmi? Ja mikä kamala kohtalo sai hänet tutustumaan Marttaan ja mikä omituinen salliman oikku sai Martan pyrkimään juuri heille asumaan? Nähtävästi oli Aavikko mieltynyt Marttaan, koskapa hän oli niin usein alkanut käydä Martan luona. Nähtävästi ei Marttakaan ollut välinpitämätön Aavikkoa kohtaan. Mikä hornan henki sytyttikään nämä kateuden ja mustasukkaisuuden tuskat Leenin sydämessä, kun oli nyt niin paljon muuta ajateltavaa teatterissa, kun Arola auttoi häntä kaikessa ja kun oikeastaan olisi pitänyt olla aivan välinpitämätön Marttaan ja Aavikkoon nähden, välittää viisi heistä ja siitä, mitä heidän välillään saattoi tapahtua? Mutta kaikki, kaikki kiusasi nyt Leeniä tuosta konsertista, lähtien? jopa niinkin, että hän luuli Martan käyneen sulkeutuneemmaksi häntä kohtaan ja salaavan häneltä oikeita välejään Aavikon kanssa, ehkäpä serkkunsa, nimellisen sulhasensa tähden, ehkäpä sen tähden, että tiesi Aavikon myöskin Leeniä ihailevan. Niin, Leeni tunsi, että hänen ja Martan välit olivat käyneet kylmemmiksi kireämmiksi siitä saakka kun Martan ja Aavikon tuttavuus alkoi. Ja kaikki näytti nyt niin kovin kiusalliselta, näinä sisälliset tuskat tuntuivat yhä sietämättömämmiltä. Oliko niistä tuleva loppu ja minkälainen? Tahi jos edes saisi helpotusta! Pitäisikö Arolalle paljastaa kaikki? Mutta olihan hän ennenkin jaksanut yksin kantaa ja kärsiä kaikki. Ei, parempi odottaa. Ehkä aika nytkin parantaa. Ehkä Martta kohta muuttaa pois. Ehkä hän menee naimisiinkin vielä Aavikon kanssa. —
Siinä se oli taas, se kysymys! Miksi se niin raateli hänen sydäntään? Rakastiko hän sittenkin niin paljon tuota miestä, ettei hennonnut luovuttaa häntä ystävättärelleen aivan kylmästi vai oliko se tuota sairaaloista, inhottavaa kateutta, tuota rumaa mustasukkaisuutta, jota sanaakaan ei pitäisi olla olemassa?
Nämä tunteet ne kenenkään muun aavistamatta myllersivät Leenin hiljaisessa sielussa nyt hänen valmistaessaan ensimäistä suurta rooliaan, ensimäistä ratkaisevaa esiintymistään. Ja nämä samat tunteet hän valoi semmoisinaan Alman sanoihin harjoitellessaan näytelmän tekijän kanssa kolmannen näytöksen suurta, voimakasta kohtausta. Niin, Leeni oli koko sydämellään onneton Alma itse, se nuori rouva, jonka kylmäverisesti, salaten tuskansa povensa pohjaan, oli uhrattava rakkautensa toisen hyväksi ja tyydyttävä itse, kohtalon kolhimana, elämän karkeaan todellisuuteen!
Arola puolestaan oli ihastunut Leenin tulkintaan. Näin syvää käsitystä ja hyvää esitystä hän ei ollut aavistanutkaan Leenin puolelta. Mutta hän ei aavistanut myöskään, missä Leenin tunteiden sisällinen voima sillä kertaa piili. Ja surullinen hymy oli vain vastaus Leenin kasvoilla, kun Arola lausui ilonsa saavutuksestaan ja siitä, kuinka hyvä oppilas Leeni oli. Melkein naivisti piti Arola tuon hymyn pelkkänä vaatimattoman tyydytyksen ilmauksena, kun seuraava, odottamaton tapaus yllätti hänet, herättäen hänessä melkoista hämmästystä ja antaen hänelle paljon ajattelemisen aihetta.
He olivat juuri päässeet tuon kolmannen näytöksen suuren kohtauksen lopulle sitä harjoitellessaan Leenin huoneessa, kun eteisen kello soi ja Martta palasi kotiin. Mutta hän ei tullut yksin. Eteisestä kuului puolikovaa puhelua ja sitte aukeni sieltä Martan huoneeseen vievä ovi. Leeni ja Arola jatkoivat harjoitustaan, mutta molemmat tuntuivat kuitenkin kuuntelevan. Oli kuin kaksi henkeä sitte olisi astunut sisään Martan huoneeseen ja vaistomaisesti terottaen kuuloaan, kuulivat Leeni ja Arola:
— Hän on siellä, — kuiskasi Martta.
— Ollaan hiljaa, ettei häiritä, — oli Aavikon myöskin kuiskaava vastaus.
Ja sitte narahti sohva kuin jonkun varomattomasti sitä sysäisten istuutuessaan siihen.
Leenin povi alkoi nopeammin kohota ja hänen äänensä värähdellä. Hänen oli vaikea lausua selvästi repliikkejänsä. Hän tunsi, että itku alkoi kuristaa häntä kurkusta.
Arola katsoa tuijotti häneen enemmän ihastuneena kuin hämmästyneenä.
— Mutta tämähän on suuremmeistä, — sanoi hän Leenille. — Juuri näin ovat nämä repliikit sanottavat. Tuolla lailla näyttelevät vain aniharvat taiteilijat "Jumalan armosta".
Ja Leeni lausui vielä muutamia repliikkejä yhä kasvavalla todellisen tunteen voimalla, mutta yht'äkkiä, kun toisesta huoneesta jälleen kuului muutamia puolikovasti äännettyjä sanoja ja pieni naurahdus, niinkuin Leenistä tuntui, Aavikon äänellä, viskasi hän roolivihkonsa pöydälle, puhkesi hillittyihin nyyhkytyksiin, meni ja heittäytyi suin vuoteelleen ja painoi kasvonsa päänaluseen, alkaen itkeä niin, että hänen ruumiinsa vavahteli.
— No? Mitä ihmettä nyt?… sai Arola hämmästykseltään vain sanotuksi, riensi Leenin jälessä ja vaipui polvilleen hänen vuoteensa viereen, laskien kätensä hänen vyötäisilleen. — Mikä sinulle tuli? Miksi sinä itket? Leeni! Leeni! Vastaahan edes!
Mutta Arola vain ei saanut vastausta pitkään aikaan.
— Oletko sinä sairas? Minä menen hakemaan äitiäsi ja — lääkäriä, — sanoi hän lopulta, koettaen Leeniä rauhoittaa, itse jo huolestuneena.
— Ei, et saa! — kuiskasi silloin Leeni, tarttui Arolaa kädestä ja pidätti häntä lujasti.
— Sinähän olet tänään kovin hermostunut, — sanoi Arola silloin. — Mitä minun nyt sitte on tehtävä?
— Mene pois nyt! Minä en jaksa enää, — sanoi silloin Leeni ja päästi hänen kätensä. — Mutta äitiä et saa tavata!
— Kuinka tahdot! — sanoi Arola ja nousi, yhä kovin ihmeissään tästä kohtauksesta.
Leeni kohottautui silloin ja, pyyhkien silmiään, nyyhkytti hän:
— Minä olen niin hermostunut nyt, — jatketaan huomenna. Hyvästi!
Ja hän ojensi Arolalle kätensä, nousi ja melkein ajoi hänet pois luotaan. Ja Arola täytti vastustelematta hänen käskynsä, peräytyi ääneti hänen edestään eteiseen, pukeutui ja poistui.
— Hyvästi sitte! — olivat vain Arolan viimeiset, nöyrät sanat.
Ja hän kuuli vain kuinka Leeni rutosti veti jälkeensä huoneensa oven kiinni.
Näin ymmällä, kun nyt kotiin mennessään, ei Arola ollut koskaan ennen ollut Leenin suhteen. Se oli hermokohtaus, mutta sen syy oli varmasti enemmän sielullista kuin ruumiillista laatua. Se oli selvää. Ja kun hän sitte alkoi tehdä yhteenvetoa kaikista tapahtumista ja pikkuseikoista, jotka syrjästä katsojasta saattoivat näyttää hyvinkin joutavilta, niin alkoi hän olla perillä siitä, että Leenin sieluntuskat sittenkin piilivät hyvin syvällä hänen kiintymyksessään siihen mieheen, joka sillä hetkellä oli Martta Hinnermon huoneessa.
IX.
"Onnen unelman" ensi-ilta oli tulossa. Mitä äärettömiä ruumiillisten ja sielullisten voimain ponnistuksia Leeni näinä viikkoina oli kestänyt, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin hän yksin. Paitsi tuota yhtä ainoata hermokohtausta Arolan läsnäollessa, oli hänen onnistunut kaikilta muilta täydellisesti salata kärsimyksensä. Ja jos ne joskus vähällä olivatkin puhjeta ilmi, niin oli hänen aina helppo saada toisille uskotelluksi, että hänen hermostunut mielentilansa johtui yksinomaan liikarasituksesta, siitä voimaperäisestä työstä, jota hän teki rooliaan valmistaessaan, ja jännittävästä odotuksesta, siitä ajatuksesta, kuinka oli käyvä, oliko hän onnistuva, debyytissään ja minkälaiset arvostelut tulisivat olemaan.
Tosi seikka oli kuitenkin, että vaikka hän paljon kuluttikin voimiaan tähän työhön, jolla hän koetti peittää ja korjata sydämensä asioita, niin juuri ne häntä kalvoivat ja kiihdyttivät hänen hermostoaan lakkaamatta. Ja se taistelu, jota hän kävi itseään vastaan, rasitti häntä yhä enemmän. Hän näki kyllä selvään, että nuo sydämen asiat eivät olleet näiden kärsimysten arvoiset, että ne olivat aivan joutavanpäiväisiä, mutta sittenkään hän ei päässyt niistä voitolle. Ennen oli päässyt, vaan ei nyt. Ja hän tunsi, että hänen elämässään oli tullut jonkinlainen ennen aavistamaton käännekohta, joka oli samalla jonkinlainen umpikuja, josta ei päässyt yli eikä ympäri.
Se oli tullut niin huomaamatta. Saattoiko hän arvata, että Aavikon tutustuminen Marttaan ja hänen, lopulta melkein jokapäiväiset, käyntinsä Martan luona synnyttäisivät tämmöisen käänteen, tämmöisiä tunteita ja tuskia? Itsehän hän ennen, vaikka Aavikko häntä kovin semmoisenaan miellyttikin, oli häntä melkein kammoksunut ja sitte tuntenut tyytyväisyyttä, että hänestä pääsi irti. Vaan nyt, kun näki hänen kiintyneen Marttaan ja tunsi tuon toisen hänet saavan, heräsi hänessä tämmöinen vastustamaton halu olla antamatta häntä pois, saada pitää hänet, omistaa hänet vaikka miten, semmoisena kuin hän oli, kammoksuttavanakin. Ja tämä oli niin ilkeä, niin inhottava tunne, että hän jo itse sitä sydämessään häpesi ja sen vuoksikin salasi sitä muilta, kätki kauvas piiloon niinkuin jotakin huonolla tavalla saatua esinettä, joka sittenkin tuntui kallisarvoiselta, melkeinpä aarteeltakin. Se se sitte niin pelotti, tuotti tuskia, vaati mitä ankarinta taistelua.
Ja tämä kaikki tapahtui juuri siihen aikaan, kun oli kysymyksessä astuminen taiteilijan uralle, suuri kaunis, ihanteellinen päämäärä kangastamassa, silmiä häikäisemässä tuolla korkealla. Toisessa huoneessa, aivan vieressä ja ihan sietämättömän usein, tuo toinen, joka ennen oli hänen sydämensä kietonut, mutta nyt tuntui käyneen häntä kohtaan kokonaan välinpitämättömäksi ja vain mielisteli Marttaa, jopa varmasti oli voittanutkin hänet ja nauraen, iloiten vietti tuntikausia hänen seurassaan, — toisessa hän itse rooliinsa syventymässä sen parissa, joka häntä usein ennen jo oli innostuttanut ihanteellisiin pyrkimyksiin, joka häntä opasti, johti ja tuki nytkin ja joka oli myötätuntoinen häntä kohtaan kaikessa, niin, ehkäpä rakastikin häntä, vaikka ei sitä vielä ilmaissut hänelle oikein, kun hän itse puolestaan oli häntä kohtaan näin kylmä ja tyly. Kiitollinen tälle hän kyllä oli, mutta muuta ei. Tuntuipa nyt lisäksi, kuin se myötätuntokin, joka jo oli ollut kasvamassa hänessä itsessään tätä suojelijaansa kohtaan, olisi alkanut haihtua, jopa välistä harmitti, että hän tulikaan käymään hänen luonaan ja teki mieli usein käskeä hänet pois, kun hän viipyi liian kauan.
Vihdoin kiusasi vielä sekin, että tämä edelleenkin niin hienotunteisesti suhtautui häneen, ei suuttunut huonosta kohtelusta eikä tylyistä sanoista, ei kysellyt mistään, ei niistä asioista, joista kuitenkin olisi tehnyt mieli puhua sydäntään keventääkseen, ei koskaan lausunut pahaa tuosta toisesta, melkeinpä karttoi enää mainita hänen nimeäänkin ja aina vain ajatteli hänen debyyttinsä menestystä, innostuneesti puhui hänen tulevaisuudestaan, miltei huolehti siitä enemmän jo kuin hän itse. Se jo ihan vaivasi häntä, kaiveli mieltä.
Ja tämä tämmöinen sisällinen ristiriita kävi lopulta aivan ylivoimaiseksi. Jospa jo pian tulisi se "ensi-ilta", niin kaikki ehkä päättyisi. Muuten tässä ihan menehtyy.
Ja se "ensi-ilta" tuli.
* * * * *
Tämä Kansannäyttämön kotimainen ensi-ilta oli vallan vaatimattomasti ilmoitettu. Suurta huutoa ja hälinää ei siitä etukäteen pidetty. Eihän sitä muuten tekijän nimikään ansainnut. Paremman puutteessa saattoi hänen "Onnen unelmansa" nyt kelvata ohjelmistoon. Muuten siihen vaikutti varmasti se, että nuori näyttelijättären alku sattui olemaan johtajan suosiossa ja kun hänelle saattoi antaa hyvän kokeiluroolin, niin sopi lyödä "kaksi kärpästä samalla lyönnillä". Ilmoituksessa näin ollen oli lihavilla kirjakkeilla painettu, että "Alma Savelan osassa kokeilee neiti Leeni Saares" ja se luultavasti herättikin paljon enemmän mielenkiintoa ja huomiota kuin Ensio Arolan "Onnen unelma".
Vanhan ylioppilastalon eteisessä seisoi kassan kohdalla melkoinen jono lippujen ostajia ja molemmin puolin salia jättivät jo tulijat vaatteensa säilytettäviksi, kun tekijä huomaamatta pujahti parvelle, jossa hän tahtoi olla näytelmäänsä katsomassa välttääkseen joutumasta tuon tavallisen turhanpäiväisen esillehuudon uhriksi. Leenille ja muille näyttelijöille oli hän pääharjoituksessa sanonut, että juuri viimeksimainitusta syystä ei halunnut olla ensimäisessä näytännössä läsnä. Parvelta saattoi hän nyt kuitenkin hyvin kaikessa hiljaisuudessa seurata kappaleensa esitystä ja varsinkin Leenin ensimäistä esiintymistä tavallista vaativammassa osassa.
Ilokseen näki Arola, että yleisöä tuli hyvänlaisesti, vaikkei täyttä huonetta, mikä olisi ollut liian harvinaista Kansannäyttämön torstai-illan näytännössä. Tuolla vasemmalla eturivien puolella huomasi hän sitte Leenin äidin ja käytävän toisella puolella istuivat rinnakkain Martta Hinnermo ja kauppias Aavikko. Muitakin tuttavia löysi hän vielä kiikarillaan katsoessaan ja varmoina sijoittuivat vähää ennen esiripun nousua paikoilleen sanomalehtiemme teatteriarvostelijat.
Ja sitte alkoi esitys. Arola, jonka sydän siihen saakka oli ollut aivan rauhallinen, alkoi levottomasti sykkiä, kun hän kuuli ja näki nyt Leenin Alman ensimäisissä kohtauksissa. Hän suorastaan ällistyi siitä, kuinka teennäisesti Leeni puhui ja esiintyi, hän, joka pääharjoituksessa alunpitäen oli tavannut oikean sävyn ja saanut esille vilpittömät tunteet. Esiintymiskuumeko tyttö raukan näin oli muuttanut? Osaksi kyllä, mutta oikean vastauksen tähän kysymykseensä tekijä olisi saanut, jos olisi tietänyt, että Leeni, vähää ennen esiripun nousua, oli pilkistänyt sen katselureiästä katsomoon ja siellä edessään heti paikalla huomannut juuri Martta Hinnermon ja herra Aavikon.
Eipä syyttä kättentaputukset ensimäisen näytöksen jälkeen olleet laimeat. Tämän johdosta Arolan jo teki mieli mennä näyttämön puolelle Leeniä rohkaisemaan, ilmoittamaan, että hän itse olikin näytännössä läsnä. Mutta omituinen välinpitämättömyys, valtasi hänet sitte yhtäkkiä ja hän ajatteli: "Käyköön kuinka tahansa, eihän asiaa kuitenkaan saa autetuksi, ellei Leeni itse ole oikeassa vireessä". Silloin muisti hän, että oli antanut määräyksen toimittaa kukkalaitteensa Leenille viimeisen näytöksen jälkeen. Nyt hän muutti mielensä, hypähti paikaltaan, juoksi alas ovenvartian luo ja käski antamaan kukkansa toisen näytöksen jälkeen. Siten toivoi hän ainakin vähän voivansa rohkaista Leeniä kolmatta näytöstä varten, ellei toinenkaan onnistuisi paremmin kuin ensimäinen.
Mutta toisessa näytöksessä tapahtuikin jo huomattava käänne. Leeni oli voittanut itsensä ja voitti vähitellen katsojatkin puolelleen. Lauseet kaikuivat täysipainoisina, ilmeet olivat elävät ja puhuvat, liikkeet vapaat ja luontevat. Arola puolestaan oli jo hyvin tyytyväinen ja hän hengitti aivan rauhallisesti. Nousukin näytelmässä oli kylliksi mukaansa tempaava ja kun esirippu toisen näytöksen jälkeen laski, putoilivat taputukset melkoisen voimakkaina, varsinkin kun Leeni toistamiseen tuli kiittämään ja sai Arolan kukkalaitteen. Nyt tämä oli jo melkein varma Leenin menestyksestä, josta hän huolehti enemmän kuin oman kappaleensa onnistumisesta.
Kolmas näytös todellakin sitte toi nuorelle näyttelijättärelle täydellisen voiton. Varsinkin tuli se suuri kohtaus, jonka aikaan Leenin kodissa, hänen sitä Arolan kanssa harjoitellessa, Martan ja Aavikon viereiseen huoneeseen tullessa, hänelle oli se itkupuuska sattunut, niin syvästi, niin vaikuttavasti tulkituksi, että Arola oikein läähättäen seurasi esitystä, peläten Leenin todellakin jälleen vaipuvan maahan. Mutta kun tämä kohtaus onnellisesti oli viety perille, puhkesi yleisökin, esiripun ylhäällä ollessa, käsiään paukuttamaan, ja kiikariinsa näki Arola, jonka sydän ilosta sykähteli, että oikea voitonriemu kuvastui Leenin kasvoille, kun hän suonenvedontapaisesti pusersi nyrkkejään poveaan vastaan, jossa nuo Almarouvan kauheat lemmen ja mustasukkaisuuden tunteet repivät ja raatelivat häntä itseäänkin. Hän oli vielä kerran ja — nyt yleisön edessä — jaksanut hillitä itseään, painaa tuskansa ihmisten silmiltä piiloon, voittaa oman itsensä, ja tällä esityksellään hän nyt lopullisesti ja täydellisesti voitti katsojatkin, hankkien samalla melkoisen voiton tekijällekin. Kun näin kappale sitte onnellisesti päättyi, olivat suosion osoitukset Leenille pitkät ja vilpittömät, ja ne kukat, jotka hän nyt sai ja joiden joukossa olivat Martan ja kauppias Aavikon antamat, yleisön mielestä nähtävästi hyvin ansaitut. Vaadittiinpa sitte tekijääkin esille, mutta näyttämöltä ilmoitettiin, ettei hän ollut teatterissa läsnä.
Arola ei nyt kuitenkaan, näytännön päätyttyä, malttanut olla menemättä näyttämön puolelle Leeniä ja muita esiintyjiä kiittämään. Hän melkein syleili Leeniä siellä, sanoi kaiken ansion olevan hänen ja toivotti samalla hänelle suurta tulevaisuutta Iloiten Leenin menestyksestä oli siellä rouva Savunenkin ja kohta tulivat sinne Leeniä onnittelemaan Martta ja kauppias Aavikkokin. Jälkimäinen esitti että kaikki yhdessä menisivät Fenniaan syömään illallista, mutta siitä Leeni jyrkästi kieltäytyi syyttäen ääretöntä väsymystä. Ja tämä olikin aivan silminnähtävä. Leeni oikein herpaantui lopulta pukuaitiossaan istumaan ja hänen äitinsä katseli häntä huolestunein silmin. Kauppias Aavikko vei kuitenkin Martta Hinnermon mukanaan illastamaan, Arola taas odotti Leenin valmistumista ja sijoitti hänet hänen äitinsä kanssa ajuriin, joka vei heidät kotiin. Ja yksin palasi hän melkoisen tyytyväisenä omaan asuntoonsa.
Seuraavan päivän sanomalehtiarvostelut valoivat kuitenkin kuin kylmää vettä Arolan niskaan. Hänen näytelmänsä oli muka vain vanha varistettu keitos. Samaa aihetta oli muka käsitelty monta kertaa ennen ja tekijältä puuttui kokonaan persoonallisuuden leima, luonteet eivät olleet selvästi hahmoitellut (Arolasta ne olivat päinvastoin hyvinkin selväpiirteiset), toiminta, jota tuskin oli nimeksikään, oli heikosti perusteltu ja näytelmä teknillisesti heikko (Arolan mielestä kohtaukset liittyivät kuin rattaiden hampaat johdonmukaisesti toisiinsa).
Näytelmä saavutti kuitenkin hyvän yleisömenestyksen ja siitä saa tekijä kokonaan kiittää nuorta, lupaamaa näyttelijätärtä neiti Leeni Saaresta, joka oli, ensimäisen näytöksen helposti ymmärrettävää heikonpuoleista esitystä lukuunottamatta, vallan erinomainen ja pelasti koko näytelmän. Neiti Saares sai suorastaan ihmeitä aikaan. Suosionosoitukset ja kukkalaitteet, jotka hänelle illan kuluessa ojennettiin, toivottavasti kannustavat häntä edelleen uusiin voittoihin. — Tekijää jotkut myöskin vaativat esille vastaanottamaan kiitosta tästä uudesta "tekeleestään", mutta ilmoitettiin, ettei hän ollut saapuvalla. Luultavasti oli hän jo poistunut levolle. Hänen olisikin jo todenperään aika levätä laakereillaan.
Siinä jotenkin arvostelujen yhteissumma. Arola oli kuitenkin jo tähän tottunut. Ainakin täytyi arvostelijain Leeniä kiittää ja se tuotti Arolalle suuren korvauksen siitä, mitä hän itseensä nähden oli kadottanut tyydytyksestään. Hänen ilonsa oli vieläkin suurempi, kun hän seuraavana päivänä Leenin luona käydessään sai kuulla, että teatteri aikoi piakkoin lähteä muutamiin maaseutukaupunkeihin "Onnen unelmaa" esittämään. Johtaja arveli, että vähät noista arvosteluista! Niihin on yleisö jo niin tottunut ja kun yleisöä näytelmä miellytti, niin on se tietysti pääasia. Olihan teatterilla Leenissä nyt uusi vetovoima ja siihen perusti johtaja kappaleenkin menestymisen maaseudulla. Aineellinen puolihan oli teatterille ainakin yhtä tärkeä kuin hyvät arvostelut, ehkäpä tärkeämpikin, sillä kukapa nuokaan herrat arvostelijat erehtymättömiksi tietää. Yleisö ja aika, ne ne lopulta nämäkin kysymykset ratkaisevat.
X.
Martta Hinnermon konsertin jälkeen, siitä saakka kuin kauppias Aavikko oli alkanut olla alituinen vieras Martan luona, olivat hänen serkkunsa, herra Salomaan käynnit hänen luonaan sen sijaan melkein kokonaan keskeytyneet. Rouva Savunen ja Leeni tämän puolen asiasta kyllä huomasivat, mutta kun Martta selitti serkkunsa olevan kauppamatkoillaan, mikä muka usein tapahtui pitkiksikin ajoiksi, eikä muuten heidän talossaan Martan ja herra Salomaan välillä mitään nähtäviä kahnauksia ollut sattunut, niin ei asia antanut sen enempää aihetta selityksiin ja väärinkäsityksiin. Asian laita oli kuitenkin se, että Martta, seurustelunsa tähden Aavikon kanssa, oli serkulleen ilmoittanut, ettei rouva Savunen mielellään sallinut vieraiden mieshenkilöiden alituista oleskelua Martan huoneessa, ja täten piti herra Salomaan loitommalla itsestään ja omista asioistaan, käyden kuitenkin itse silloin tällöin serkkunsa luona, jonka aineellista kannatusta hän edelleenkin nautti. Mutta kun herra Salomaa lopulta oli selvillä, minne päin asia kallistui, ja sattumalta toisinaan näki Martan ja Aavikon ulkona yhdessä, niin päätti hän ryhtyä tilitykseen Martan kanssa, hänellä kun mielestään siihen joitakin oikeuksia oli. Viimeisen sysäyksen hänelle antoi se, että Martta oli kieltäytynyt menemästä serkkunsa seurassa Leenin kokeilunäytäntöön, selittäen, että muka oli antanut aikaisemmin lupauksen kauppias Aavikolle, jolla nähtävästi oli aikomus pyytää heidät, rouva Savusen, Leenin ja Martan, illalliselle näytännön jälkeen.
Niinpä Arola, kun hän seuraavana pyhäpäivänä tuli Leenin luo, ihmeekseen näki Martta Hinnermon luona herra Salomaan, jota ei ollut siellä pitkiin aikoihin tavannut. Sisäänastuessaan huomasi hän heti, että keskustelu siellä oli koskenut jotakin arkaa asiaa ja että se, hänen tultuaan seuraan, oli kovin väkinäistä, vaikka hänet otettiinkin vastaan näennäisellä ilolla. Hänestä tuntui kuitenkin, kuin Martta eniten olisi iloinnut hänen tulostaan tahi oikeammin siitä, että hänen tulonsa keskeytti juuri hänelle, Martalle, vastenmielisen keskustelun. Ainakin pysyi herra Salomaa kokonaan äänettömänä eikä Leenikään ollut kovin puhelias, vaikka Martta Arolan tultua oitis käänsi puheen hänen näytelmäänsä ja Leenin onnistuneeseen ensimäiseen esiintymiseen. Varsinkin omituisen vaikutuksen teki kaikkiin se, että kun aivan odottamatta Leenin saamista kukista puhe kääntyi Martan ja Aavikon hänelle yhteisesti antamaan kukkavihkoon, puhelu yht'äkkiä keskeytyi ja kaikki jäivät ääneti omiin mietteihinsä. Tilanne tuntui todellakin tukalalta.
Silloin ponnahti herra Salomaa paikaltaan.
— Taitaa sitte olla parasta, että minä lähden, — sanoi hän ja hänen äänestään kaikui räikeä sävy.
— No?! — sanoi siihen Martta ja näytti kuin olisi tahtonut ojentaa kätensä hyvästiksi serkulleen. Tuo pikku sana oli ilmaissut pikemmin tyydytystä kuin kummastusta, että herra Salomaa aikoi poistua.
Leeni istui edelleen ääneti paikallaan silmät maahan luotuina ja hypistellen hänellä käsissään olevan nenäliinansa kolkkaa.
Arola taas oli melkein yht'aikaa herra Salomaan kanssa noussut paikaltaan ja sanoi hiljakseen, hieman epäröiden ja katsellen vuoroin läsnäolijoihin:
— Minä taisin ehkä häiritä tulollani?
— Päinvastoin, — huudahti silloin Martta hiukan teennäisesti. — Mitä sinä? Istu nyt! — sanoi hän sitte serkulleen melkein vihaisesti ja käskevästi.
Arola puolestaan painui tottelevaisesti heti takaisin paikalleen niinkuin nämä sanat olisivat häntä koskeneet, mutta Salomaa jäi seisomaan ja yhdisti kätensä selkänsä taakse.
— Johan me taannoin puhuimme suumme puhtaaksi. Vaan jos niin tahdot, niin voidaanhan vielä jatkaa — ja lyhyen hengähdyksen jälkeen sanoi hän — toisen kerran.
— No kuinka vain, — puuttui silloin Martta puheeseen, — voimmehan jatkaa vaikka paikalla. Ehkäpä herra Arola tahtoo ratkaista, olenko tehnyt väärin?
— En tiedä, mistä on kysymys, — sanoi Arola ihmetellen.
— Eihän se muita koske, — virkkoi silloin Leeni.
— Neiti Saares on siinä oikeassa, — sanoi herra Salomaa ja istuutui nyt uudelleen, — mutta kernaasti minun puolestani. Ehkäpä asia selviää siitä hyvinkin.
— Minä en tiedä olevani sinuun mitenkään niin sidottu, etten saisi seurustella kenen kanssa haluan, — tokaisi silloin kiivastuen Martta.
Arolalle selvisi silloin heti, mistä oli ollut puhe, mutta oli vaiti, vaikka Martta loi katseen häneen kuin apua pyytäen.
— Seurustelut voivat olla monenlaisia, — vastasi siihen Salomaa. — Ja olen ainakin tähän saakka luullut vähän siteitäkin välillämme olevan — paitsi sukulaisuutta.
— Minä toivon kyllä joskus vielä voivani maksaa sinulle takaisin, mitä olen sinulta saanut, — vastasi Martta siihen kylmäverisesti.
— Se on vain yksi puoli asiaa. Sanoihan neiti Saares äsken, ettei hänkään voi hyväksyä käytöstäsi, sinä kun olet hänellekin sanonut meidän olevan kihloissa, — jatkoi herra Salomaa.
— Niin, — sanoi silloin Leeni, — olen aina luullut sinun olevan kihloissa serkkusi kanssa ja todellakin minua kummastuttaa eikä niin vähänkään seurustelusi herra Aavikon kanssa.
Martta oli vaiti, mutta hymyili pilkallisesti ja heilutteli kenkänsä teriä, joihin hänen silmänsä tuijottivat.
— Mitäs siihen vastaat? — kysyi silloin voittoisasti hänen serkkunsa.
— Että Leenillä voi olla vähän muutakin aihetta kummasteluunsa, jos hän ajattelee omaa suhdettaan Aavikkoon, — vihjasi silloin Martta.
Leeni lehahti tulipunaiseksi.
— Tietysti. Sitä vain odotinkin, — sai hän tuskin kuuluvasti sanotuksi ja hänen povensa alkoi paisua.
Silloin puuttui Arola varovasti puheeseen kuin Leeniä puolustaakseen.
— Minusta tuntuu kuin näissä asioissa syrjäisen olisi vaikea ratkaista sinne tahi tänne, — sanoi hän, — Mutta eiköhän nyt, niin sanoakseni, kotirauhan tähden olisi parasta järjestää asiat niin, ettei kellekään turhia ikävyyksiä koituisi.
— Niin juuri — kotirauhan tähden, — lisäsi siihen vielä Leeni.
— Siinä sen kuulit, — iloitsi herra Salomaa.
— Se minulla onkin jo ollut mielessä, — puuttui Martta aivan rauhallisesti puheeseen. — Olen ollut huomaavinani, ettei minun vieraitani täällä oikein suvaita, enkä muutenkaan tahdo Leeniä häiritä, niin että olen jälleen aikonutkin muuttaa Pension central’iin ja ihan ensi tilassa. Sillähän se asia tulee parhaiten ratkaistuksi vai kuinka?
— Sitä en minä tarkoittanut, — sanoi Arola.
— Emmehän me Marttaa väkisin pidä, — hymähti Leeni. — Kyllä kai äiti saa toisen vuokralaisen tähän huoneeseen. Ja suurempi vapaushan siellä on Martalla.
Tämä viimeinen lause oli kuin pieni salavihjaus.
— Vapaudelleni minä annankin suurta arvoa, — sanoi Martta hieman räikeästi, — enkä salli kenenkään sitä rajoittaa.
Leeni ja Arola vilkasivat toisiinsa ja hymähtivät.
— Vai se se sitte olikin tarkoitus? — tulivat nyt sanat herra Salomaan suusta. — No, ehkä siellä tavataan. Mutta väärin olet nyt tehnyt, Martta.
— Se on oma asiani, — vastasi Martta vain lyhyesti.
Salomaa kumarsi silloin hieman kömpelösti, kätteli kaikkia ja poistui kenenkään saattamatta.
Hänen mentyään sanoi Martta:
— Parasta on sitte, että nyt paikalla menen ilmoittamaan päätökseni äidillesi, Leeni.
Ja Martta meni vähäksi aikaa keittiöön rouva Savusen puheille. Sillä välin vetäytyivät Leeni ja Arola Leenin huoneeseen kummankaan heistä pitkään aikaan sanomatta sanaakaan.
— Vai ovat asiat sillä kannalla? — lausui Arola vihdoin ihmettelynsä. —
Nythän välisi Martta Hinnermon kanssa rikkoutuvat kokonaan.
— Niin, — kuiskasi vain Leeni.
— En odottanut saavani kuulla näin paljon täällä tänään, — jatkoi Arola vielä hetkisen mietittyään.
Leeni ei puhunut mitään, istui vain silmät maassa ja ajatteli.
Sitte palasi Martta ja veti huoneiden välioven kiinni.
Leeni ja Arola loivat sen johdosta merkitsevän katseen toisiinsa.
Samassa soi eteisen kello ja Martta juoksi ovea avaamaan, nähtävästi kiirehtien ennenkuin kukaan muu ehtisi tulla eteiseen.
Olethan kotona, — kuului Aavikon ääni eteisestä.
— Mennään ulos kävelemään! Minä pukeudun heti, — kuului Martta siihen vastaavan.
Ja sitte jatkui puhelu puolikovasti Martan valmistautuessa kävelylle. Hän ei pyytänyt Aavikkoa sisään, ei antanut hänen riisua päällystakkiakaan päältään eteisessä. Tuota pikaa oli hän itse puettu ja melkein kuiskaten poistuivat he portaille. Ovi vain paukahti kiinni heidän jälkeensä.
Kun he olivat menneet, tarttui Arola Leeniä kädestä ja veti hänet viereensä sohvaan istumaan.
— Tiedätkös, Leeni, — alkoi hän, — minä olen puolestasi iloinen, että näin on käynyt.
— Miksi niin? — kysyi Leeni.
— Kun nyt olet nähnyt kaikki, niin etköhän jo ala olla rauhallinen tuon miehen suhteen?
Leeni vain hymähti vastaukseksi.
— Etköhän jo voisi häntä unhottaa kokonaan?
Leeni pyöritti pari kertaa päätään ja vastasi sitte hiljaa:
— Olen koettanut kyllä…
— Siis tunnustat sydämessäsi, ettei hän ole sinun arvoisesi?
— Niin.
— Mutta sittenkin?
— Mutta sittenkin!
— Nyt on sinulla kuitenkin tilaisuus luovuttaa hänet toiselle ja — pelastaa itsesi. Anteeksi, että uskallan sanoa näin paljon! En tahdo kuitenkaan loukata ketään.
— Ymmärrän sinut varsin hyvin.
Sitte kului hetkinen äänettömyydessä. Leeni ei yrittänytkään puhua. Hänen ajatuksensa olivat muualla, mutta tunteet kuohuttivat hänen poveaan. Arola mietti kauvan, miten jatkaa keskustelua. Vihdoin sanoi hän:
— Olethan monesti päättänyt työllä lopettaa, jos niin saan sanoa, nämä kärsimyksesi?
— Niin, olen koettanut.
— Vaan sekin on ollut mahdotonta?
— Kuinka hyvin sinä näet sieluuni, Ensio, — sanoi Leeni ja hän loi samalla melkein rukoilevan katseen Arolan silmiin.
Tämä puristi myötätuntoisesti hänen kättään vastaukseksi.
— Mutta sinä? Etkö sinä, Leeni, koskaan ole edes arvannut, mitä minun sielussani on liikkunut? — kysyi hän sitte.
— Ehkäpä vähän aavistanut, — vastasi Leeni katse maahan luotuna.
— Ehkäpä sitte olet odot… ihmetellyt, etten ole sinulle koskaan mitään enempää puhunut?
— Ehkäpä.
— No, sitte voin sinulle nyt ilmaista syynkin: olen näet toivonut, että työlläsi voisit voittaa itsesi. Mutta nyt alan peljätä, ettet voikaan. Ja siksi luulen, että nyt on aika, että minäkin puhun sinulle. Näetsen, minä en ole koskaan itsestäni suuria kuvitellut enkä ollenkaan sitä, että minusta miksikään pelastajaksi olisi. Vaan minussa on kuitenkin niin paljon myötätuntoa, miks'en sanoisi, rakkautta sinua kohtaan, etten voi välinpitämättömänä nähdä sinun kärsivän, jopa näitä kärsimyksiäsi ansaitsemattoman miehen tähden. Kaukana siitä, että tällä tahdon häntä halventaa, mustata omaksi edukseni, mutta pidän velvollisuutena, jopa oikeutenakin, jos ei muuta, niin ainakin asettua sinun puolellesi, Leeni. Niin, olenpa jo kauan aikonut tehdä enemmänkin, vaan en ole ollut varma siitä, missä määrin minun tunteeni voisivat tavata vastakaikua sinun sydämessäsi. Tiedän kyllä, että sinä ehkä kunnioitat minua…
— Kyllä, paljon, paljon, — puuttui Leeni puheeseen ja puristi molemmin käsin Arolan kättä.
— Ehkäpä tunnet myötätuntoakin minua kohtaan…?
— Hyvin, hyvin. Olen sinulle, Ensio, kovin kiitollinen kaikesta, kaikesta, — sanoi Leeni melkein intomielin, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä nopeasti suulle eikä Arola ehtinyt pienellä eleelläkään saada tätä onnen hetkeään pidennetyksi, kun Leeni jatkoi: — Mutta älä vaadi minulta mitään enempää! Muuta en voi, — en voi.
Ja samalla kiepsahti hän paikaltaan ja meni huoneen syvennykseen ikäänkuin järjestääkseen siellä jotakin epäkunnossa olevaa.
— No, sittehän minä tiedän kaikki, mitä tahdoin tietää, — kuuluivat Arolan hiljaiset sanat hänen jälkeensä. Ja nämä sanat olivat lausutut kuin toivottoman huokauksen säestäminä.
— Niin, sinä tiedät kaikki, — oli Leenin vastaus, joka Arolasta tuntui varmalta, ratkaisevalta.
Pienen kolkutuksen jälkeen astui samassa Leenin äiti sisään. Hän tuli puhumaan tyttärensä kanssa Martta Hinnermon päätöksestä muuttaa pois. Kun Arola koetti ikäänkuin lohduttaa häntä, että Martan huoneen kyllä — näin hyvällä paikalla — piankin voi saada vuokratuksi, tuntui hänestä, kuin rouva Savunen jo olisi aavistanutkin näin käyvän ja että hän Leenin kanssa melkein oli tyytyväinen Martan pois muuttoon. Ja Arolasta näytti taaskin kuin Leeni ja hänen äitinsä kaikessa ikäänkuin elivät ihan samaa tunne-elämääkin.