Kohta tämän jälkeen Arola läksi. Hänellä mielestään nyt ei ollut siellä oikeastaan enää mitään tekemistä. Jopa hänestä tuntui, että hänen annettiin mennä kaipauksettakin. Huoneen ovella seisoi kyllä hänen pukeutuessaan rouva Savunen, mutta, niinkuin ennen, ei Leeni nyt tullut häntä eteiseen saattamaan. Poistuessaan, painaessaan ulko-oven kiinni, näki Arola vain, että Leeni istui pöydän ääressä ja oven ra'osta, hänen äitinsä takaa, kohtasi hän vielä Leenin katseen, joka oli vakava, miettiväinen, ikäänkuin sisäänpäin kääntynyt, häntä itseään syyttävä, mutta Arolalle se ei antanut mitään toiveita.

* * * * *

Seuraavan kuun alusta oli Martta Hinnermon huone jo toisen vuokralaisen asuttavana ja Martta asui itse, niinkuin oli päättänyt, jälleen Pension central’issa. Arola ei käynyt nyt enää Leenin luona eikä mennyt neiti Hinnermoakaan tapaamaan.-Herra Salomaan hän kohtasi kerran kadulla, puhutteli häntä ja sai kuulla, että kauppias Aavikko jostakin syystä oli keskeyttänyt käyntinsä Martan luona. Ja hänestä tuntui, että Martan ja hänen serkkunsa välit jälleen olivat korjaantuneet. Antoipa herra Salomaa pienen viittauksen siihen suuntaan, että herra Aavikko oli nähty joskus Leenin seurassa ja että hän varmaankin oli nyt alkanut vuorestaan Leeniä liehitellä.

Arola ei ensin oikein ottanut tätä uskoakseen. Se tuntui hänestä melkein parjaukselta. Viimeisten viikkojen kuluessa oli hän koettanut tappaa kaikki tunteet povessaan, mutta sittenkin oli hänellä vielä jälellä säälin tunne Leeniä kohtaan. Ja viimeisiin asti ajatteli hän hänestä hyvää, jopa toivoikin hyvää.

* * * * *

Viedessään sitte eräänä aamuna kiireellisen kirjeen asemalle sattui Arola siellä näkemään muutamia Kansannäyttämön näyttelijöitä ja näiltä hän sai kuulla, että he olivat juuri lähdössä kiertomatkalle maaseudulle, jossa muun muassa oli aikomus näytellä "Onnen unelmaakin". Arola otti lipun päästäkseen sillalle pudottamaan kirjeensä postivaunuun ja käveli sitte Kansannäyttämön johtajan kanssa junan edustalla. Oli jo soitettu toinen soitto. Kääntyessään huomasi Arola siinä yht'äkkiä erään vaunun välisillalla Leenin, joka kurkisti ulospäin. Nostaessaan hänelle lakkiaan, näki Arola Leenin poskien punehtuvan. Samassa kuului kolmas soitto ja hyvästeltyään johtajaa, heilautettuaan vielä lakkiaan Leenille ja huudettuaan heille "onnellista matkaa", näki Arola erään herran matkalaukku kädessään juoksevan laituria pitkin ja hyppäävän junaan juuri kun se lähti liikkeelle. Kun se vaunu, johon tämä herra hyppäsi, kulki Arolan ohi, näki hän vaunun ikkunassa jo sen saman henkilön. Se oli kauppias Aavikko.

Arolan päässä alkoi pyöriä yhä kummallisempia ajatuksia. Ja kotiin astuessaan joutui hän hyvin alakuloiseksi. Kului sen vuoksi taaskin aikaa paljon ennenkuin hän pääsi tasapainoon jälleen ja saattoi tämän tapauksen unohtaa.

Hän oli yksin taaskin oman itsensä kanssa. Ja parasta ollakin näin! Mitä sitä muista välittää?! Onhan itselläänkin suruja tarpeeksi. Vai onko helpompi elää surressa muiden kanssa yhdessä? Joutavia!

* * * * *

Tuli kevät. Laivakulku alkoi. Meri aaltoili jälleen vapaana ja valtavana. Ulkomaille teki Arolan taaskin mieli. Säästeliäästi elämällä oli hän kahden vuoden kuluessa saanut kerätyksi niin paljon, että saattoi nytkin toteuttaa tämän ainaisen mielihalunsa. Ehkäpä siellä haihtuvat kuluneenkin talven surut.

Ja oltuaan alkukesän, yli juhannuksen, maalla lähti hän Bretagneen, jossa vietti monta kuukautta eläen vaatimattomasti pienessä, ranskalaisessa täysihoitolassa.

KOLMAS OSA.

I.

Arolan ajoi kotiin ikävä, koti-ikävä.

Mikä omituinen tunne tämä kaiho, jonka isänmaanrakkaus synnyttää.

    Vaikka saisitkin maailman rikkaudet,
    Vaikka purppuraan vaihtaisit sarkas, —
    Maalla vieraalla rauhoa löydä sä et.
    Ja vain Suomessa päiväs on onnelliset,
    Siell' on kallihin sun kotiparkas.

Näihin säkeihin pukeutui kuin itsestään monta kertaa Arolan sielussa tämä tunne. Ja hän mietti aina sitä ristiriitaa, jonka kylmä harkinta samalla hänessä herätti. Sillä kun hän halusi päästä ulkomaille, painostivat häntä aina ahtaat kotoiset olot, kaikki täällä vielä kapalossaan oleva alkeinen sivistyskanta. Mutta sittenkin lopulta kyllästytti häntä ajan tullen elämä ja luonto vieraalla maalla. Mikä tottumuksen orja ihminen onkaan!

    "On taivaan lahja tottumus,
    Se onnemme on korvaus."

Niinköhän? Onkohan Pushkin oikeassa? Ei sitä onnea ollut löydettävissä kotona eikä muualla. Hauskahan oli seurustella henkeväin, vaikka välistä hyvinkin lapsellisen naivein ranskalaisten kanssa. (Kuinka he voivatkin nauraa esim. Kasperteattereissa sydämensä pohjasta aivan jokapäiväisille sukkeluuksille!) Ihanahan oli Bretagnen rannikko ja mahtava valtameren aallokko. Kaunishan oli Ranskan taivas, joka kaareutui sen rehevän ja rikkaan kasvullisuuden yli. Mutta ei siellä sittenkään kultainen laiho lainehtinut niin hauskasti kuin meillä kotona, vaatimattoman ruiskukan hymyillessä korsien välistä pellon piennarta, raukaisevan päivän tieltä kulkevalle matkamiehelle, eivät olleet siellä tähdet taivaalla paikoillaan, ei kuu kumottanut niin haaveksivasti kuin kotona, eivät hämyisät, pitkät ja rauhoittavat illat levänneet tyynen lahden pohjukan yllä niinkuin meillä kotona eivätkä sanat niin lystisti, vaikka harvakseen tulleet suusta kuin meidän karkeapintaiselta, sarkatakkiselta talonpojalta. Niin, sieltä sitä sittenkin halusi jälleen päästä kotimaahan, johon taas vuoroonsa kyllästyi ja kaipasi ulkomaille. Mikä omituinen, ristiriitainen tunne! Olikohan se lähestyvän kuoleman merkki? Ainakin sanotaan, että kun ulkomaalla oleksija kovin alkaa kaivata kotiaan, niin tietää se, että kuolema on tulossa, että se on ikuisen kodin kaipuuta.

* * * * *

Kun Arola saapui kotimaahan, oli syksy Helsingissä sateinen ja sumuinen. Senkin tähden hän pitkään aikaan ei juuri käynyt missään. Hän oli alkanut suomentaa erästä ranskalaista romaania ja tämä työ piti häntä päiväkaudet kotona. Jopa hän melkein kuin tahallaan karttoi kohdata ketään. Hän ikäänkuin pelkäsi herättää eloon vanhoja muistoja.

Sanomalehdistä oli hän nähnyt, mitä teattereissa näyteltiin, mutta itse ei vielä ollut kertaakaan niissä käynyt. Kansannäyttämön esityksistä lukiessaan ihmetteli hän, ettei nähnyt Leeni Saareksen nimeä yhdessäkään kappaleessa mainittavan. Mutta sitte sai hän tietää, että siellä syksystä oli uusi johto ja että useimmat näyttelijätkin olivat uudet. Hänen ulkomailla ollessaan oli tapahtunut paljon, josta hän ei ollut kuullut mitään, sillä monet sanomalehtinumerot olivat jääneet hänelle saapumatta, ja kokonaista toista kuukautta oli hän ollut aivan ilman suomalaisia lehtiä, kun viipyi matkallaan kauemmin kuin alunpitäen oli aikonutkaan. Lopulta heräsi hänessä sittenkin kuin jonkinlainen uteliaisuus saada kuulla jotakin jatkoa noihin entisiin asioihin.

Kun sitte tuli ensimäinen poutainen päivä, lähti hän kävelylle, ja astuessaan Bulevaardia pitkin saapui hän Annankadun kulmaukseen. "Menisinköhän vaikka katsomaan, asuuko rouva Savunen vielä samassa paikassa", johtui yhtäkkiä ajatus hänen päähänsä. Ja kun hän piti tätä tekoa jotensakin vaarattomana, astui hän noita ennen niin tuttuja portaita ylös. "Ei, ei asu; hän on muuttanut", ihmetteli hän, kun näki vieraan nimikilven siinä, missä ennen oli E. Savusen kilpi. Soittamatta, kysymättä kiirehti hän pois 3 ikäänkuin paeten jotakin. Mutta tultuaan kadun kulmaan ei hän malttanut olla poikkeamatta erääseen sekatavaramyymälään, jossa pyysi saada käyttää puhelinta. Hän soitti Pension central’iin ja kysyi, asuiko neiti Hinnermo siellä. Ei, ei asunut, keväällä oli lähtenyt eikä sen koommin ollut tullut takaisin. Silloin hän rauhoittui. Mitäpä häntä enää tiedusteli! Hyvä, että niin oli!

Tuntui kuitenkin kuin kaikki olisi ollut kuollutta. Ja hän palasi hiljakseen kotiin ja kävi taas käännöstyöhönsä käsiksi.

Seuraavana päivänä oli taivas pilvetön ja vaikka myöhäinen syksy jo olikin ja aurinko keskipäivänäkin loi loivasti säteensä pääkaupungin yli, kuivuivat kadut ja jalkakäytävät houkutellen Arolan etemmäksi kävelylle. Hän astui vanhalle hautuumaalle päin ja tultuaan sen portin kohdalle poikkesi hän sisään. Hänellä oli ulkomailla käydessään aina tapana katsella hautuumaitakin, jotka enimmäkseen olivat hyvinkin mielenkiintoisia nähtävyyksiä, ja Helsingin vanha hautuumaa oli hänen mielestään, ainakin mitä luonnon kauneuteen tuli, suorastaan ihailtava. Varsinkin tyynenä, aurinkoisena päivänä oli näky pengermiltä yli Lapinlahden hurmaava ja siellä, kuolleiden hiljaisessa kaupungissa, saattoi kävellä ja uneksia tuntikausia. Nyt oli syksy jo varistellut kellastuneet lehdet puista ja kohta oli talvikin levittävä valkoisen kuolonvaippansa yli kalmiston sulkeutuneiden hautojen. Niiden keskitse, nähden vain parin, kolmen vartian eri paikoilla lehtiä lakaisevan ja risuja kokoovan, teki Arola yksinäisen kiertokulkunsa.

Hän oli jo kääntynyt pois mennäkseen, kun hän yht'äkkiä havaitsi edessään ristin ja siinä nimen Eemil Savunen sekä ristin vieressä toisen kummun ja sen päällä ammoin jo kuihtuneita kukkia ynnä seppeleen. Hän tunsi silloin omituisesti sydämensä alkavan sykkiä, käänsi kepillään nopeasti seppeleen nauhoja ja sai niistä selville nimen "Katariina Savunen". Sehän oli Leenin äiti. Oliko hänkin siis kuollut? Ja Arola jäi mykkänä seisomaan paikalleen tuntien sydämensä yhä kovasti kolkuttavan. Hänen ajatuksensa olivat ensin kuin jähmettyneet, mutta höltyivät sitte ja hän huoahti helpommin, kun tuli vakuutetuksi, ettei se ollutkaan Leeni niinkuin hän ensimäisessä silmänräpäyksessä oli otaksunut. Mutta kauan ei hän enää hautuumaalla viipynyt, vaan lähti nopeasti kulkemaan kotiin päin. Niin paljon pyöri nyt kuitenkin ajatuksia hänen päässään, niin painostava oli hänen mielialansa, että hän astui aivan kuin ketään näkemättä, mitään kuulematta. Niin paljon kysymyksiä heräsi hänen aivoissaan, niin mahdotonta oli niihin saada vastauksia, että tunteet alkoivat patoutua hänen sydämessään ja aina väliin nyyhkytykset pyrkivät kuristamaan häntä kurkusta. Ja kun hän saapui kotiin, oli hänen mahdotonta päästä työhön kiinni; hän käveli vain edestakaisin huoneessaan aivan kuin jatkaen kävelyään hautuumaalta ja silloin tällöin katkaisi vain huokaus hänen vaitiolonsa. Nyt olisi tehnyt mieli jonkun kanssa puhella, jotakin kysellä ja tiedustella, mutta ei ollut ketään, — ei ketään.

II.

Kului syksy, joutui ja meni joulukin. Elämä oli Arolalta työssä edistynyt tasaista, hiljaista, harmaata juoksuaan. Vähitellen oli hän alistunut kohtaloonsa, tyytynyt tietämättömyyteen niistä tapahtumista, jotka kerran vielä nostivat hereille hänen ajatuksensa ja tunteensa ja sitte masensivat hänen mielensä, painostivat häntä pitkän aikaa.

Suoritettuaan suomennostyönsä loppuun otti hän itselleen muutaman viikon lepoajan ja koetti virkistäytyä käymällä silloin tällöin teattereissa ja konserteissa. Ja kun sitte tulivat Kansallisteatterin näyttelijäin eläkekassansa hyväksi toimeenpanemat naamiaiset, jotka yleisön tietoisuudessa vuosi vuodelta olivat käyneet jonkinlaiseksi suurempaa mielenkiintoa herättäväksi huvitilaisuudeksi, niin päätti Arolakin mennä niihin.

* * * * *

Vanhan Seurahuoneen sali oli tätä tilaisuutta varten, niinkuin aina, aistikkaasti koristettu. Keskeltä laipiota oli kukitetuilla köynnöksillä kierrettyjen pylväiden väliin joka haaralle salia kiinnitetty erivärisistä kankaista tehtyjä pitkän pitkiä liuskoja, jotka niiden väliin ripustettujen, myöskin eriväristen paperilyhtyjen kanssa muodostivat eräänlaisen ympyräntapaisen läpikuultavan katoksen, luoden siten huoneeseen silmää hivelevän, mieltä lumoavan valoishämyn ja antaen tälle vallattomalle, öiselle huville sille kuuluvan salaperäisen taikatunnelman, jota lisäämään sähkölamputkin olivat värillisillä paperiruusukkeilla verhotut. Parvelta koetti torvisoittokunta parhaimmalla tavallaan haihduttaa kaikista läsnäolijoista tämän maailman mustia huolia ja virittää iloa ylimmilleen. Lavalta esitettiin mitä "repäisevimpiä" naamiaisnäytäntöjä niinkuin "Särkynyt peili" ja "Kun me kuolleet heräämme", jota paitsi väliajoilla "tunnetut taiteilijat" lauloivat hauskoja kupletteja erikoisista päivän tapahtumista ja muutamista "kuuluisista henkilöistä". Virvokepöydillä houkuttelivat pullot juomineen ja vadit voileipineen laumoittain yleisöä puoleensa, tarjoten siellä tilaisuuden irroittamaan kielenkantoja ja uteliaiden yrittämään päästä naamion taakse piiloutuneen kiusaajansa oikeasta haahmosta perille. Ja kaikkialla kuhisi ilakoivia, huutavia, toisiaan härnääviä ihmisiä, joko tanssien tahi tungeskellen tanssivien ympärillä: siinä hännystakkeja ja korkeita silkkihattuja takaraivolla, siinä klovni, kiinalainen, merimiehiä, nuohooja, "Tuulispäästä" liistaroidussa takissa leveäsuinen irvihammas, siinä mustia ja muun värisiä dominoja, siinä sirovartaloinen kukkaistyttö, puolalainen nainen tyylikkäässä silkkipuvussaan, husaariksi puettu nainen, "yö" mustassa harsopuvussaan ja hopeatähti hiuksissa väräjämässä, ja jos jonkinlaisia eriskummaisiksi puettuja olentoja mikä minkinlainen naamio kasvoillaan, siinä myöskin monet ja ehkä suurin osa miehistä ilman naamioita. Tuntui kuin olisi tahdottu kaikki sovinnaisuuden ja soveliaisuuden kahleet katkoa ja päästämällä intohimot valloilleen iloita jonkinlaisesta hurjasta vapaudesta. Se oli kuin "Hiiden mylly", jossa kaikki käännettiin ylösalasin ja kaikki jauhettiin sekaisin.

Sen vaikutuksen se teki Arolaan, joka seisoi erään pylvään vieressä ja katseli tätä "myllyn jauhamista" juuri kun tanssittiin huimaavaa valssia. Samassa heilutteli hänen kohdallaan muuan herra hilkkapäästä korkeakorkoisiin kenkiin asti ruusunpunaiseksi puettua naista, joka samanvärisen naamionsa reiästä pilkisteli Arolaan. Yht'äkkiä tämä naamio sitte jätti herransa, kuiskaten hänelle jotakin, ja astui Arolan eteen.

− Mitä sinä siinä niin yksin seisot? — sanoi ruusunpunainen naamio. —
Tulehan edes ja tarjoa minulle lasi viiniä!

Arola katseli pitkään häntä ja lausui sitten hieman epäröiden, mutta yrittäen olla leikkisä:

— En uskalla tuntemattoman kanssa.

— Mutta minä tunnen kyllä Ensio Arolan.

— Niinkö? Kaikkihan apinan tuntevat. Sano sinä ensin, kuka olet!

— Sanon, kun tulet. Hennothan toki sen verran hellittää kukkaroasi?
Tule pois nyt vain!

Ja hän pujotti kätensä Arolan käsivarteen ja veti hänet tarjoilupöytään päin.

— Sinun äänesi on vähän niinkuin tuttu, — sanoi Arola seuraten naamion mukana ja koettaen hänen kasvoistaan päästä selville, kuka hän oli.

— No, jos arvaat, niin kerron sinulle jotakin, — sanoi naamio tahtoen herättää Arolan uteliaisuutta.

— Mitä sinä sitte tahdot juoda? — kysyi tämä heidän tunkeutuessaan tarjoilupöydän eteen.

— Mitä vain — en ole kovin vaativainen.

— No, juodaan punssia sitte — omaa pohjoismaista juomaamme.

— Se sopiikin: ääneni on vähän painuksissa. Mutta söisin mielelläni vähän hedelmiäkin.

— Tee niin hyvin!

Ja Arola sai lautaselle naamiolleen omenan ja rypäleitä, tilasi punssin ja onnistui lopulta löytämään kaksi tuoliakin, niin että he pääsivät pöydän kolkkaan istumaan. Tuskin olivat he käyneet paikoilleen, kun Arola huomasi saman tarjoilupöydän ääreen, vähän matkan päähän heistä, astuvan kauppias Aavikon, jolla oli nainen kummassakin käsivarressaan ja joka iloisesti hymyillen kääntyi vuoroin toiseen, vuoroin toiseen päin. Aavikko oli ilman naamiota, mutta naisilla oli toisella keltainen, mustalla karikolla reunustettu, toisella ruohonpäinen, hiukan tummemmalla samanvärisellä karikolla päärmätty naamio.

— Tunnetkos nuo? — kysyi Arolan nainen huomattuaan kauppias Aavikon naisineen.

— Ketäs nuo naiset ovat? — kysyi vuorostaan Arola koko lailla uteliaana.

— Katso tarkkaan tuota keltaista, mustilla karikoilla koristettua kanarialinnun pukua! Sen olet kyllä nähnyt kerran eräässä konsertissa, — selitti naamio.

— Mitä? Neiti Hinnermo?

— Se sama. Taitaa jo kohta päästä tukkukauppiaan rouvaksi.

— Onpas hän tullut lihavaksi! Mutta todenperään: nyt jo tunnen hänet lyhyestä kaulastaan ja Korkeista olkapäistään.

− Ja nyt jää laulukin varmaan sikseen, sillä hän on koko syksyn ollut sisarensa luona lihomassa. Tuo toinen, se on hänen sisarensa Tyyne Korhonen, myöskin kauppiaan kanssa naimisissa, vaikka maalla.

— Kiitos selityksistäsi! Niistä arvaan jo, kuka sinäkin olet, — sanoi
Arola ja koetti vetäytyä piiloon niin, etteivät Aavikko ja Martta
Hinnermo häntä huomaisi.

— Enpä minä salaakaan, kuka olen, — vastasi silloin Arolan toveri. — Kuule! Saanko minä tulla joskus luoksesi? Minä olen aina pitänyt sinusta paljon. Kippis nyt!

Arola kilisti lasia, mutta vastasi epäröiden:

— Enpä tiedä oikein.

— Soita vain Apollon operettiin! Sieltä saat minut kyllä käsiisi.

— Neiti Karmanne siis, eikö niin?

— Ja tämän näköinen, — sanoi tämä irroittaen silmänräpäykseksi naamion toiselta korvaltaan niin, että Arola sai vilkaista hänen kasvoihinsa. — Olenko pahasti muuttunut?

— Parempaan päin vain yhä!

— Kiitos!

— Mutta miksikäs musiikkiopisto jäi niin pian.

— Varat loppuivat — ikävä kyllä. Täytyi palata entiseen elinkeinooni.

— Jossa ehkä paremmin ansaitseekin toimeentulonsa?

— Et saa olla häijy! En minä syrjästä ansaitse mitään. Ja kun sanoin tulevani sinun luoksesi, niin sanoin sen vuoksi vain, että rakastan tuommoisia vanhoja, arvokkaita herroja kuin sinä olet.

— Nyt minä kiitän vuorostani.

Samassa kulki neiti Karmanteen tanssitoveri ohi näyttäen siltä kuin hän olisi häntä odottanut.

— Minä tulen kohta, — lausui häneen päin neiti Karmanne.

Silloin hoksasi Arola ja kysyi:

— Minun täytyy käyttää tätä onnellista tilaisuutta hyväkseni ja kysyä, missähän neiti Saares tätä nykyä oleskelee. Tiedättekö?

— En totta tosiaan tiedä. Hän on ollut ihan kadoksissa näkyvistäni ja kuuluviltani myös. Luin vain lehdistä elokuussa, että hänen äitinsä oli kuollut — tapaturmaisesti. Oli hukkunut täällä jossakin Helsingin lähitienoilla.

— Niinkö?! Tiedän kyllä, että hän on kuollut, mutta en ole kuullut, miten.

— Leenistä kyllä joku puhui, että hän olisi matkustanut Ruotsiin, mutta varmaan sitä en tiedä. Kippis nyt taas! Ja kiitoksia paljon! Tuo tuossa taaskin töllistelee ja odottaa minua, — puheli neiti Karmanne ja tyhjensi Arolan kanssa kilisteltyhän lasinsa.

En uskalla sitte enää pidättää, — sanoi Arola, joka uudelleen näki neiti Karmanteen tanssitoverin tätä odottelevan.

— Näkemiin sitte! Ehkäpä joskus kuitenkin saan tulla luoksenne, kun hätä taas on suurin, — lasketteli vielä poistuessaan neiti Karmanne veitikan pilkistäessä hänen naamionsa silmärei'istä.

Arola puristi hänen kättään ja mutisi jotenkin epämääräisesti:

— Olkaa hyvä!

Ja neiti Karmanne katosi toverinsa kanssa tanssivien joukkoon tulematta sen koommin enää Arolaa puhuttelemaan. Aavikon näki hän naistensa kanssa sitte kerran kulkevan aivan läheltä ohitsensa, jopa he vaihtoivat tervehdyksiäkin keskenään, ja Martta Hinnermo kysyi sivumennen Arolalta, minne hänen naisensa joutui, jonka kanssa hän oli punssia juonut, ja eikö hän häntä miellyttänytkään. Johon Arola vain hieman myrkyllisesti vastasi, ettei hän enää aikonutkaan mennä naimisiin. "Älä toki sure itseäsi kuoliaaksi!" oli silloin Martan huomautus, kun hän Aavikon käsivarressa poistui viuhkaansa löyhytellen ja nyökäyttäen Arolalle hyvästiksi.

Arola käveli ja istuskeli sen jälkeen vielä jonkun aikaa salissa, mutta mihinkään seikkailuihin, vaikka niitä tarjolla olikin, ei hän tahtonut antautua. Keskiyön aikaan oli yleisö jo alkanut käydä tavallista kirjavammaksi, mieliala liiankin vallattomaksi varsinkin ravintolan puolella ja sen vuoksi hän lähti kotiaan jo ennenkuin oli tullut tunti, jolloin naamiot olivat riisuttavat.

III.

Eräänä päivänä näiden naamiaisten jälkeen, kun Arola tuli kävelyltään, löysi hän kirjelaatikostaan kirjeen, joka tuotti hänelle melkoisen yllätyksen, jospa sitte sanomattoman paljon iloakin. Ennenkuin avasi kuoren, katseli hän jonkun aikaa siinä olevaa kirjoitusta, joka ilmeisesti oli naisen käsialaa. Hän näki kirjeen leimatuksi Porvoossa. Uteliaana aukaisi hän sen ja luki.

"Muistatteko vielä sen tytön, joka kohta pari vuotta sitte aikoi näytellä ’Tuulentuvassa'…" luki hän, säpsähti, käänsi nopeasti täyteen kirjoitetun paperilehden ja näki neljännen sivun laidassa nimen: Leeni Saares.

— Herra Jumala! Sehän on Leeniltä. En tuntenut hänen käsialaansa, — melkein huudahti Arola silloin itsekseen ja vaipui sykkivin sydämin tarkkaan lukemaan kirjettä. Se alkoi noin ilman tavanomaista päällekirjoitusta. — Miks'ei hän mainitse minua nimeltä? Ja hän teitittelee minua, — ajatteli Arola, lukien edelleen:

"…’Tuulentuvassa’ Hermannin työväenyhdistyksen talolla ja vielä Teidän avullanne sai esiintyä 'Onnen unelmassakin' Kansannäyttämöllä? Tämä tyttöraukka on ollut kovin kiittämätön Teille kaikesta, mitä olette hänelle tehnyt, eikä hän ole aikanaan osannut antaa arvoa sille, mitä olisitte tahtonut hänen hyväkseen tehdä. Mutta olkaa varma, että kyllä hän on perästäpäin monta kertaa Teitä muistanut. Kyllä hän on monta kertaa katunut, että niin pahasti on kohdellut Teitä, joka aina hänen parastaan ajattelitte kaikessa. Vaan nyt saatte hänen kanssaan tehdä, mitä tahdotte, jos hän enää Teille kelpaa. — — Niin, minä olen nyt yksin maailmassa, niinkuin varmaan tiedätte, ja olen toiveissani pettynyt, ihanteeni menettänyt, onneni orpo. Ei minusta ole enää mihinkään, kun häpeän itseäni ja ihmisiä. Mutta Teihin uskallan sittenkin vielä luottaa, kun ajattelen, että Te olette ainoa, joka ehkä minua voitte ymmärtää, anteeksi antaa ja auttaa. Tahtoisin nyt siis niin mielelläni tavata Teitä, kun käyn Helsingissä. Olen nimittäin eräässä paikassa Porvoossa ja matkustan Helsinkiin samassa junassa kuin tämän kirjeen lähetän. Voitteko nyt sitte tulla minua tapaamaan tänä iltana (toivon, että saatte kirjeeni jo päivällä) kello kahdeksan, jolloin odotan Teitä Kaivokadun ja Heikinesplanaadin kulmassa? Jos voitte unhottaa kaikki entiset tekoni, niin älkää antako minun turhaan odottaa. Nyt minä vasta tunnen, kuinka paljon Teitä rakastan. Monta tervehdystä lähettää Teille Teitä odottaessaan Leeni Saares."

Arola tunsi nämä rivit lukiessaan silmänsä kostuvan. "Tyttö raukka! Tyttö raukka!" hoki hän itsekseen ja luki uudelleen, yhä uudelleen kirjeen, josta huokui onnettoman naisen vilpitön tunnustus, särähteli murretun sydämen epätoivoinen sävel, helähti hellä antautuminen ja luottavan lemmen kaipuu.

Ja kärsimättömänä odotti hän sitte illan tuloa, voimatta mitään tehdä, kävellen vain rauhattomana huoneessaan edestakaisin ja hautoen kaikellaisia ajatuksia päässään. Leeni oli siis Helsingissä nyt ja muutaman tunnin kuluttua saisi hän tavata hänet, saisi nähdä hänet jälleen, saisi kuulla häneltä kaikki, kaikki. Mitä oli Leenille tapahtunut? Kuinka oli hänen käynyt viime kevään jälkeen, siitä hetkestä, kun hän hänet viimeisen kerran asemalla näki, — näki matkustavan samassa junassa, johon viimeisellä hetkellä hyppäsi tuo tukkukauppias Aavikkokin? Olikohan tämän miehen, joka Leeniä oli niin kauan vainonnut, sittenkin onnistunut − tehdä tyttöraukka onnettomaksi? Ja missä oli tämä heittiökin koko syksyn oleskellut, kun ei sattumalta ollut häntäkään nähnyt? Vasta noissa naamiaisissa hänkin jälleen ilmestyi Arolan eteen kuin mikäkin aave entisiltä ajoilta.

Arola taaskaan ei malttanut pysyä kotona, vaan lähti ulos, arvellen, että ehkä kohtaisi Leenin jo ennen määrä-aikaa. Ilman muuta tarkoitusta suuntasi hän askeleensa Mikonkatua pitkin Esplanaadille, mutta siellä liikuskeli vain tavallinen, ennen päivällistään jaloitteleva virkamiehistö ja yliopistonuoriso, joista hän ei välittänyt vähääkään. Sen vuoksi kääntyi hän Kauppatorin kulmasta Unioninkadulle ja kiersi Aleksanterinkadulle. Siellä, ennenkuin Fabianin kadun, kulmaan tuli, pysähtyi hän katselemaan Nyblinin valokuvaamon näytteille panemia uusia valokuvaa. Niiden joukossa veti hänen huomionsa puoleensa muuan suurehko, taiteellisesti valmistettu tavattoman hienopiirteinen naisen kasvojen sivukuva. Tuo kauniisti kaareutuva joutsenkaula oli hänelle tuttu, silmän suora, kirkas ilme samoin, mutta hiuslaite, päälaelta sileä ja korkea, otsasta korviin ja niskaan käherryksillä reunustettu, se vain oli vieras. Vaan Leeni se oli, hän, jota hän etsi ja jonka hän oli saava nähdä vielä samana iltana ilmielävänä.

Milloin tuo kuva oli otettu?

Arola riensi valokuvaamoon ja kysyi, saisiko ostaa sen. Sehän oli näyttelijättären, siis tavallaan julkisen henkilön kuva, henkilön, joka oli Arolalle personallisesti tuttu. Mutta valokuvaamossa väitettiin vastaan, katsottiin kirjoista ja ilmoitettiin, että tuo kuva oli otettu edellisenä keväänä ja että se oli valmistettu tukkukauppias Aavikon nimelle.

Silloin Arola ei enää penännyt, vaan pyysi anteeksi ja sanoi siinä tapauksessa erehtyneensä syyttäen tavatonta yhdennäköisyyttä hänen tuttavansa ja tuon kuvan välillä. Ja hän melkein katui, että oli astunut portaita ylös valokuvaamoon, niin paljon ilmaisi jo tämä siellä annettu selitys hänelle. Oikein synkällä mielin, kulki hän sen jälkeen kotiinpäin, ajattelipa jo, pitikö ollenkaan noudattaa Leenin pyyntöä ja mennä häntä tapaamaan sinä iltana.

Mutta hän meni sittenkin ja oli liikkeellä jo tuntia ennen määräaikaa.

Oli kaunis kuutamo-ilta, valoisa kuin päivä, lumi puhtoisen valkea ja tummarunkoisten puitten oksat jäätyneen härmän koristamat. Tähdet vilkuttivat viluisina, kateisina katsellen täydessä loistossaan ja sädekehä ympärillään kulkevaa kuutarta, joka öisellä hiljaisella taikasilmällään hetkeksi lumosi kylmällä maankamaralla asustavien, keskenään kiisteleväin ja kilpailevain ihmislasten tuliset tunteet ja kaikkia uhmaavat aatokset. Tuntui kuin se olisi taltuttanut kotvaksi kaikki riehuvat riennot, muuttanut nöyriksi, alistuviksi aaveiksi hurjimmatkin henget nostaen heidän katseensa kohti korkeutta, kiinnittäen sen ihaniin iäisyyden asuntoihin kaikki sykkivät sydämet pois matalasta maan tomusta ja suoden niille halutun rauhan, toivotun tyydytyksen ja kotvan kajastuksen täällä saavuttamattomista, vaan siellä, kaukomailla, toteutuvista onnen ihanteista.

Heikin Esplanaadin laitaa astui verkalleen Arola edestakaisin odottaen Leenin tuloa. Kun kello oli kahdeksan ei hän uskaltanut enää edetä kauas Kaivokadun kulmasta, jossa hänelle oli määrätty yhtymäpaikka. Kohta hän sitte jo pysähtyi siihen pitkäksi aikaa, kun Leeniä ei kuulunut. Kello oli jo neljännestä yli kahdeksan ja hän alkoi käydä levottomaksi, katsellen kuunvalossa tuontuostakin kelloaan. Mistäpäin oli Leeni tuleva? Olisiko hän sittenkin jo käynyt aikaisemmin ja Arolan kävellessä etempänä, turhaan odotettuaan, mennyt pois? Ja taas hän käveli ja katseli ympärilleen ja palasi jälleen kadun kulmaan seisattuen milloin toiselle, milloin toiselle puolelle katua. Ja taas katseli hän kelloaan, tuskastuen jo, kun kello alkoi olla puoli yhdeksän. Rupesi jo tuntumaan nololta seisominen samalla paikalla, kun ihmisetkin töllistelivät epäilevin katsein häneen. Ja taas siirtyi hän toiselle puolelle, vetäytyi hetkeksi nurkan taakse piiloon. Vihdoinkin, sieltä palattuaan kulmaan, näki hän Kaivokadun puolelta nopeasti astuvan naisolennon, joka muistutti Leeniä. Hän meni suoraan vastaan ja tyydytyksestä ei saanut ääntäkään suustaan. Hänen edessään seisoi Leeni, hänellä oli Leenin käsi kädessään.

— Anteeksi, että vähän myöhästyin, — alkoi tämä, — mutta ettehän suutu?

— Teititelläkö meidän nyt pitääkin toisiamme? — kysyi Arola.

— No, ei — sitte, — sanoi Leeni. — Mennään tuonne viertotielle päin kävelemään!

— Mennään, — suostui Arola ja pujotteli kätensä Leenin käsivarteen. Sinäkö se nyt olet, Leeni? — sanoi hän ihastuneesti ja katseli Leeniä kasvoihin.

— Minä, mutta annahan kun nyt ensin puhun, — vastusti Leeni kääntäen kasvonsa syrjään.

Arola oli kuitenkin jo ehtinyt huomata, kuinka Leeni oli tavattomasti muuttunut ja hänen käsivarrestaan, jota hän päin oi poveaan vastaan, tunsi hän hänen kovasti laihtuneen. Ei se ollut sama Leeni, jonka hän muisti entuudesta, ja siitä kauniista valokuvasta, jonka hän vielä muutama tunti sitte oli nähnyt, oli tämä vain, vaikka samat hienot piirteet kyllä räikeästi esiintyivät, jonkinlainen kalpea kuutamojäljennös. Pukukaan, jonka koetti täyttää sama tuttu vartalo, ei ollut nuhteeton. Kaiken tämän huomasi Arola heti ja hän tunsi, kuinka hänen kurkkuaan alkoi kuristaa.

— No, puhu, puhu! — innostui hän kuitenkin.

— Ajatteles, kun se Härmälä, — muistatko sen siellä Hermannissa, jonka tähden "Tuulentuvan" näytäntö raukesi? — yht'äkkiä tuli vastaani eikä antanut minulle rauhaa ennenkuin läksin hänen kanssaan "Kukkuvan kellon" ravintolaan. Siksi näin myöhästyinkin.

— No? — kummasteli vain Arola.

— No, ja siellä sattui vielä sitte olemaan Vieno Salminenkin, — häntä tuskin muistat, vaikka kyllä hänkin sinulle esiteltiin samalla kertaa.

— Kyllä muistan molemmat hyvinkin. Mitäs niillä…?

— Vieno parka on ihan mennyttä tyttöä. Oikein sääliksi kävi katsella. Minkä jätkän seurassa lienee ollutkin. Niin oli juovuksissa, ettei minua nähnytkään, vai eikö lie tuntenut.

— Että viitsit semmoiseen paikkaan mennä!

— En olisi mennyt, mutta se Härmäläkin oli vähän ryypännyt ja siksi en uskaltanut kieltäytyä. Pelkäsin, että kadulla vielä nostaa elämän ja koetin olla niin ystävällinen kuin suinkin.

— Mitäs sillä sitte oli sinulle sanottavaa?

— "Enköhän minä nyt kelpaisi Leenille?" — kysyi hän muun muassa.

— Hävytön! — kuiskasi Arola siihen väliin hampaittensa lomitse.

— "Ehkäpä vähän tuonnempana", — vastasin minä kujeillani.

— Leeni! Mitä sinä?!

— "Niin, tämmöiseksi olen käynyt rentuksi sinun tähtesi", — selitti
Härmälä minulle.

— "Jahka nyt sitte tulen ihan sinun kaltaiseksesi", — sanoin minä, — "niin voimme vielä kelvata toisillemme", — kertoi Leeni katkeran leikillisesti.

— Et saa puhua tuolla lailla! — kielteli Arola pahoitellen.

— Mitäpä sitä salaan?! Näkeehän sen jo päältäpäinkin, että olen hyvällä tolalla, — jatkoi Leeni avomielisesti.

— Eikä näe. Älä nyt turhia puhu! — Mitenkäs hänestä sitte eroon pääsit?

— Lupasin tavata häntä vielä huomenna.

— Mitä varten? Se on joutavaa! Älä viitsi!

— Pyysin häntä lainaamaan minulle vähän rahaa, — niin paljon, että pääsisin matkustamaan Venäjälle.

— Mitä sinä nyt taas?!

— En, en. Se on totta. Minä olen varmasti päättänyt lähteä sinne, niin pian kuin voin.

Arola katsoi pitkälti Leeniin sanomatta enää mitään kotvaan aikaan. He olivat saapuneet satamaradan yli kulkevalle sillalle ja silloin hän esitti, että he kävelisivät Pohjoisrautatiekadun vartta. He kääntyivät sinne.

— No, miks'et sano mitään? — kysyi vihdoin Leeni kummastellen Arolan äänettömyyttä.

— Sitäkö minulle sanoaksesi olet tahtonut minua tavata tänä iltana? — kysyi silloin vuorostaan Arola ja hänen äänestään kuuli selvästi, että tämä Leenin uutinen oli häntä kovin pahastuttanut.

— Niin. Tahi oikeammin pyytääkseni sinulta samaa kuin Härmälältä. Ethän pane pahaksesi, — sanoi Leeni.

Taaskin kotvan aikaa ääneti oltuaan kysyi sitte Arola hellävaroen:

— Mikä sinua tuohon tekoon sitte pakottaa, Leeni, jos uskallan kysyä?

— Siihen ei ole niin helppo vastata — nyt, — tulivat silloin Leenin sanat hiukan katkonaisesti ja ikäänkuin tarkkaan punnittuina. — Tiedäthän, että äitini on kuollut? — kysyi hän sitte.

— Kyllä. Se oli surullinen uutinen minulle. Vasta ulkomailta palattuani sain sen tietää — selitti Arola.

— Niin no! Onhan siinäkin syytä kylliksi. Älä nyt sitte — tällä kertaa — kysele enempää! Ehkäpä joskus toiste kerron sinulle kaikki, — vastasi Leeni.

— Mutta minä en sinua laske — sanoi silloin Arola päättävästi.

— Kyllä lasket, kun saat tietää kaikki, — vastasi Leeni yhtä päättävästi.

— Mitä sinä?! Mitä nyt sitte on tapahtunut? — yritti jo Arola udella.

— Sanoinhan, että ehkä kerron toiste. Sinullehan voin kertoa kaikki?

— Kyllä ja luottavasti! En nyt sitte tahdo kiusata sinua enempää kyselyillä, mutta muistutan sinulle vain, että onhan sinulla näyttelijäurasi jälellä, johon voit turvautua.

— Pyh! Ei siitä tule mitään. En minä näyttelijättäreksi kelpaa. Se oli silloin sinun ansiosi, että vähän onnistuin.

— Turhaan sinä nyt noin huonoksi itsesi luulet.

— Kyllä minä itseni hyvin tunnen. Se oli vain turha haave. Ja se on nyt ollut ja mennyt — niin kuin kaikki muu, — helähtivät jälleen katkeran sävyisinä Leenin sanat.

— Ei, Leeni, sinä et saa masentua tuolla lailla. Eihän äitisi kuolemassa ole kylliksi syytä sinulle tämmöiseen lamautumiseen. Minä en ainakaan sitä ymmärrä. Jos taas on muuta syytä, niin täytyy sinun nousta jälleen, jälleen innostua työhön, joka vie sinut eteenpäin urallasi.

— Niin, sinä et sitä nyt ymmärrä. Mutta jos minä sanon, että minä olen syypää äitini kuolemaan, niin ehkä silloin käsität tahi ainakin aavistat kaikki.

— Kuinka? Millä lailla? Mitenkä sinä olet siihen syypää?

— Äitihän hukuttautui tahallaan — minun tähteni, vaikka selitettiin, että hän hukkui. Se oli kyllä mielenhäiriössä, mutta sittenkin — sekin oli minun tähteni. Etkö ole kuullut?

— En ole kuullut mitään.

— Mehän muutimme kesäksi saaristoon. Sitte tuli se syy. Äiti oli aina lapsuudestaan saakka ollut uskonnollismielinen. Hänhän oli papin tytär, vaikka hänellekin oli sattunut onnettomuus — minun syntymiseni — ja sitte hän oli joutunut naimisiin, niinkuin tiedät. Hän oli oikeastaan hyvän synkkämielinen ja usein oli hänellä tunnonvaivoja. Sen tautta hän niin harvoin ihmisille näyttäytyikin. Niin, kun sitte tuli se syy, minun syyni, niin hänestä tuntui, että se oli Jumalan rangaistus hänen nuoruutensa rikoksesta ja hän joutui ihan mielenhäiriöön. Istuin sitte eräänä iltana jyrkällä rantakalliolla hänen kanssaan. Hän sanoi, että ilta oli viileä ja pyysi minun käymään hakemassa shaalia hänen hartioilleen. Kun tulin takaisin, oli äiti kadoksissa. Seuraavana päivänä vasta saatiin hänet naaraamalla ylös merestä. Ei se ollut tapaturma, minä olen varma siitä. Kyllä hän hukuttautui ja minun tähteni. Minun se oli syyni.

— Mitä sinä nyt niin luulet? — sanoi Arola silloin alakuloisesti ja ikäänkuin lohduttaen Leeniä, josta kuulosti jo samallaista raskasmielisyyttä kuin tämä kertoi äidillään olleen. Sen vuoksi hän ei uskaltanut kysyäkään enemmän Leeniltä hänen "syystään", josta hän kuitenkin jo alkoi olla täysin selvillä muutenkin.

— Kyllä, kyllä! Ja äidin kuoltua minä jäin puille paljaille: veljet, oikeat lapset, saivat kaikki. Siksikin minun täytyy pois täältä, — jatkoi Leeni. — Kuule! Ehkä sinä huomiseksi sitte voisit hankkia minulle muutaman sadan? Mutta tänään minä tarvitsisin jo vaikka kympin. Täytyy huoneesta maksaa etukäteen.

Arola otti paikalla lompakostaan setelin ja oli melkein iloinen, että saisi tilaisuuden tavata Leeniä toiste.

— Tässä, — sanoi hän. — Minä tulen mielelläni huomenna puhumaan kanssasi enemmän ja toivon, että asiat silloin ovat toisella kannalla. Minä koetan keksiä jonkun keinon. Et sinä saa, Leeni, tämmöisiä ajatuksia hautoa. Se on ihan mahdotonta. Sinun täytyy päästä jaloillesi jälleen ja muuttua entiseksi elämäniloiseksi tytöksi taas.

— Ei se siitä enää muutu, — vastasi Leeni päättävästi. — Mutta ei puhuta nyt tänään siitä enää. Kiitos nyt tästäkin! Saata minut nyt kotiin!

— Missä sinä sitte asut täällä?

— "Patrian" hotellissa, huoneessa numero 23. Olen kotona noin kahden aikaan.

Ja Arola saattoi hänet kotiin tahtomatta kauemmin pidättää häntä. Paluumatkalla oli heidän puhelunsa katkonaista ja väkinäistä. Molemmat tahtoivat mieluummin vajota mietteihinsä. Arola varsinkaan ei voinut selviytyä ajatuksistaan, jotka myllersivät hänen päässään kaiken sen johdosta, mitä hän nyt Leeniltä oli kuullut, herättäen yhä uusia eriskummallisia kuvitelmia niistä seikoista, jotka vielä olivat jääneet kuulematta ja jotka hän varmasti toivoi saavansa kuulla seuraavana päivänä. Samalla synnyttivät nämä ajatukset ja Leenin koko olemus hänessä raskaan, painostavan mielialan. Mutta yhdestä asiasta oli hän nyt jo kuitenkin selvillä: Leeni oli estettävä toteuttamasta aiettaan lähteä Venäjälle. Ja vaikka hän, hotellin ovella hyvästellessään, Leenille lupasikin koettaa toimittaa hänen pyytämänsä rahat, niin teki hän itsekseen päätöksen, ettei hänelle niitä anna. Leeni oli estettävä lähtemästä millä keinoin tahansa ja saatava jaloilleen jälleen.

IV.

Määrätyllä ajalla kolkutti Arola seuraavana päivänä Leenin huoneen, ovelle.

— Kuka siellä? — kuului lyhyen odotuksen jälkeen Leenin ääni sisältä.

— Se, jonka oli määrä tulla, — vastasi Arola.

— Pikkasen aikaa, ole hyvä, — pyysi Leeni, — tulen heti avaamaan.

Ovi oli lukossa. Arola, joka matkalla oli ostanut hedelmiä ja leivoksia, jäi kantamuksineen seisomaan siihen pieneen eri eteiseen, joka kuului siihen huoneeseen, missä Leeni asui. Muuten oli hänen huoneensa ylimmäisessä kerroksessa ja aivan välikön päässä. Se eteinen taas, jossa Arola seisoi, oli kuin tuosta väliköstä syrjään kääntynyt jatko ja pimeänlainen, siihen kun tuli valoa vain Leenin huoneen oven yläpuolella olevasta väliseinän ikkunasta. Pimennosta huolimatta näki Arola siellä, että välikön päässä vielä oli kaksi pientä, niinkuin hänestä näytti, vaatesäiliön ovea. Leenin huone oli siis syrjässä rauhattomasta hotellielämästä. Ainakaan sillä hetkellä ei näkynyt ketään, ei kuulunut ääntäkään läheisistä huoneista.

Kotvasen kuluttua aukeni ovi ja Leeni pyysi Arolan sisään. Kun tämä riisui päällystakin yltään, otti Leeni sen ja sitte hänen lakkinsa ja kalossinsakin ja pani ne toisessa peränurkassa olevaan tyhjään vaatekaappiin.

— Mitä sinä nyt teet? — kysyi Arola ihmetellen Leenin puuhaa.

— Täällähän ei ole naulakkoa huoneessa, niinkuin näet, — huomautti
Leeni.

— Kun kalossitkin panit sinne?

— Niin ovatpahan piilossa kaikki, jos sattuisi tulemaan vaikka palvelija.

Ja aivan kuin huomaamatta pani Leeni, eteisen oven ohi kulkiessaan, vielä senkin lukkoon.

Arola melkein ihastui siitä ja tulkitsi sen omalla tavallaan, omaksi edukseen.

— Tässä toin vähän suuhun pantavaa, — sanoi Arola silloin ja ojensi
Leenille tuomisensa.

Ottaessaan ne toiseen käteensä, heitti Leeni toisen Arolan kaulaan ja suuteli häntä, mutta niin nopeasti, ettei hän ehtinyt siihen oikein vastatakaan, kun Leeni jo veti häntä kädestä pöydän luo, johon laski pussit.

— Kuule, Leeni hyvä, — sanoi Arola silloin, — totta puhuen en ole täksi päiväksi vielä ajatellutkaan eilisen pyyntösi täyttämistä, sillä ensin ovat asiat oikein selvitettävät ennenkuin minä annan sinun matkustaa maasta pois.

Leeni istuutui toiseen nojatuoliin ja alkoi aukoa tuomisia luomatta katsettaan Arolaan, joka kävi istumaan toiseen tuoliin pöydän toiseen päähän. Vakavasti jotakin miettien lausui Leeni sitte, epäilevä sävy äänessään:

— Mitenkäpähän ne selviävät?!

— Toistaiseksi lupaan pitää huolen siitä, että saat asua täällä.
Tämähän ei ole hullumpi huone.

— Eikä se maksa kuin kolme markkaa, vaikka tässä oikeastaan on parihuoneet.

— Kuinka niin?

— Tuossa, näet, on ovi toiseen huoneeseen, johon pääsee vain tämän kautta, — selitti Leeni. — Ja sen huoneen ikkuna on tuossa noin pihanpuoleisessa sivurakennuksessa, — osoitti hän ikkunaan.

Arola nousi ylös, katseli ja näki, että Leenin huoneen ja sen toisen ikkunat olivat kahden piharakennuksen nurkkauksessa. Näkyi vain harmaita seiniä, toisia ikkunoita ja taivasta.

— Tämä huone annettiin minulle paremman puutteessa, ymmärräthän, kun ei toista niin huokeata huonetta ollut ja kun varmaankaan ei sattunut näiden parihuoneiden ottajaa, — selitti Leeni vieläkin.

— Tuo toinen huone, joka muuten on hyvin kolkko ja mitätön, on tietysti tyhjä ja sinne piiloitan sinut, jos joku sattuisi tulemaan, ettei minun mainettani tahrattaisi sillä, että olen ottanut herroja vastaan.

— Älä nyt joutavia! — vastasi Arola Leenin suottailuun.

Arola oli sillä välin silmäillyt tätä Leenin asuntoa, joka oli vaatimaton hotellihuone. Sen kalustoon kuului, paitsi jo mainittua vaatekaappia, tietysti vuode, joka seisoi toisen viereisen huoneen oven kohdalla, vuoteen alapäässä pesulaite ja yläpäässä, toisessa ikkunan nurkassa, kolmilaatikkoinen vaatesäilikkö, ikkunan edessä kuluneella viheriäisellä veralla peitetty pelipöytä, joka samalla teki kirjoituspöydän virkaa, toisessa ikkunan nurkassa syrjittäin pehmeä sohva, jonka edessä oli pöytä ja sen kummassakin päässä nojatuoli sekä vihdoin permannon peittona haalistunut, koinsyömä "turkkilainen" matto. Ikkunassa, jossa ei ollut kaihdinta, riippua retkottivat kahvinruskeat uutimet, jotka saattoi nauhalla vetää yhteen valon peitoksi.

Syntyi odottamaton äänettömyys. Arola mietti, kuinka hän alkaisi puhua saadakseen Leenin kertomaan kaikesta siitä, mitä hän edellisenä päivänä oli luvannut toiste kertoa. Luomatta silmiään kuorimastaan appelsiinista ryhtyi hän vihdoin varovasti asiaan seuraavin sanoin:

— Minä tahtoisin nyt ensin tietää, Leeni, mitä sinä eilen tarkoitit, kun puhuit siitä omasta syystäsi?

— En minä nyt, — vastasi siihen Leeni ikäänkuin karkoittaen luotaan hänet ja hiukan hermostunut sävy äänessään.

Kun Arola sen johdosta loi silmänsä ylös Leeniin, huomasi hän, että tämä tuntui kuin kuuntelevan jotakin toisella korvallaan.

— Mitä sinä kuuntelet? — kysyi Arola.

Samassa kuului väliköstä kovia, läheneviä askeleita. Leeni jännitti vieläkin enemmän kuuloaan.

— Sinä odotat jotakin? — uudisti Arola kysymyksensä.

Ennenkuin Leeni vastasi, oli tulija jo hänen huoneensa eteisessä. Kun ovelta kuului kova koputus ja oven ripa sitte painui alas, nosti Leeni sormensa suulleen kuin vaitiolon merkiksi Arolalle.

— Kuka siellä? — kysyi Leeni, nousi paikaltaan ja meni ovelle.

Minä — Aavikko, — vastasi hänelle tuttu ääni.

— Aa! En voi ihan paikalla ottaa vastaan Mutta jos odotatte vähän aikaa… — vastasi.

Leeni kumartuen ovea kohti ja pidellen kiinni rivasta ikäänkuin estäen tulijaa pääsemästä, sisään, vaikka oven oli pannutkin lukkoon.

— No, hyvä on, minä odotan vähän, — kuului tyly vastaus ja poistuvia askeleita.

— Minä siis lähden, — sanoi silloin Arola, joka sillä välin oli ponnahtanut paikaltaan ja nyt astui askeleen Leeniä vastaan.

— Et. Minä en laske sinua, — vastasi puolikovasti Leeni, jonka posket punottivat ja silmät alkoivat hehkua. — Nyt juuri minä tarvitsen sinua täällä.

Arola loi vain ihmettelevän, kysyvän katseen Leeniin.

— Niin, niin, — jatkoi tämä. — Ja sinun on mentävä tuonne sivuhuoneeseen piiloon, — puhui Leeni nopeasti ja ajoi Arolan sinne häntä selkään tuuppien.

Tämä totteli enää mitään vastaan sanomatta ja jäi sivuhuoneeseen odottamaan, mitä oli tapahtuva. Hänestä tuntui selvältä, ettei Leeni tahtonut häneltä mitään salata, ehkäpä tahallaan oli järjestänytkin tämän kohtauksen niin, että hän saisi kuulla kaikki, mitä halusi tietää, olemalla vieraana miehenä toisen tietämättä siinä läsnä. Hänellä oli siis oikeus tyydyttää uteliaisuuttaan ja hiiskumatta kuunnella oven takana.

Vedettyään oven kiinni, panematta sitä lukkoon, korjasi Leeni nopeasti pöydältä hedelmät ja leivokset säilikön laatikkoon, mättäen ne sinne, miten sattui, ja järjesti sitte huoneessa kaikki niin kuin ei siellä ketään vierasta olisi ollutkaan. Hetkisen kuluttua oli hän jo valmis, aukaisi huoneensa oven ja huusi eteisestä välikköön:

— Nyt saa tulla!

Aavikko, joka oli jättänyt päällystakkinsa alas ovenvartian huostaan, astui sisään silkkihattu päässä, ojensi Leenille kätensä, hymyillen yhtä paljon aistillisilla silmillään kuin huulillaan, ja sanoi hänelle, äänessä hieman ylimielinen, vaikka jonkinlaisesta salatusta mielenliikutuksesta värähtelevä sävy:

— Päivää — pitkistä ajoista taas!

Sitte laski hän hattunsa laelleen seisomaan pelipöydälle ja jatkoi:

— En tietänyt oikein, pitikö minun tulla vai ei?

— Tietysti, — vastasi Leeni, jonka povi kohoili ja käden eleellä viittasi hän vieraansa istumaan.

— Kirjeesi oli niin kovin käskevä, — jatkoi Aavikko ja heittäytyi nojatuoliin istumaan.

— Senpä vuoksi täytyikin totella, — lausui Leeni ja istuutui sohvaan, siirrettyään hieman pöytää edestään.

— Ooho?! — tuli silloin ivallisen leikkisästi sana Aavikon suusta. —
Luulin muuten, että täällä oli joku vieras ja aioin jo mennä pois.
Ovenvartia sanoi hiljattain jonkun sinua kysyneen.

— Niinkuin näkyy ei täällä ole ketään, — sanoi Leeni siihen koettaen olla niin levollinen kuin suinkin.

— No, miksi sitte pyysit minua tänne tulemaan, — käydäkseni heti asiaan käsiksi, ettei aika hukkaan menisi? — kysyi Aavikko ja katsoi kelloaan.

— Ja herraseni ilkeää sitä vielä kysyä? — vastasi Leeni uudella kysymyksellä, ojensi molemmat käsivartensa pöydälle ja, kumartuen eteenpäin, loi terävän katseen vieraaseensa.

— Enhän tietänyt sinun edes olevan Helsingissäkään, — lausui Aavikko vain jotakin sanoakseen.

— Senpä vuoksi juuri, että sen tietäisit ja saisit vielä enemmänkin tietää, kirjoitin sinulle ja pyysin sinut puheelleni, — jatkoi Leeni, nyt jo sinutellen Aavikkoa.

— Mitä hyötyä siitä sitte on? — kysyi tämä, koettaen edelleen pysyä kylmäverisenä.

— Mitäkö hyötyä? Senhän kohta saamme kuulla. Ja ell'ei siitä ole hyötyä sinulle, niin on ainakin minulle.

— Älä nyt viitsi, Leeni, joutavia! — koetti Aavikko ikäänkuin lepytellä. — Jos olisin tietänyt sinun tämmöisiä jaarituksia minulle tarjoavan, niin en, totta totisesti, olisi tullutkaan.

— Totta puhuen en minä luullutkaan sinun tulevan, ja siinä tapauksessa ai'oin minä tulla sinun ja morsiamesi Martan luokse. Mutta kun nyt kerran suvaitsit tulla, niin on sinun kuultava jaaritukseni loppuun, sillä muuta tarjottavaa ei minulla sinulle ole, — sanoi Leeni päättävästi.

— Siinä tapauksessa ei mikään estä minua lähtemästä täältä pois, — lausui Aavikko vieläkin tyynesti ja suuttumustaan pidättäen, ojentaen samalla kättään hattuaan kohti.

Sen huomattuaan, hypähti Leeni paikaltaan ja juoksi yht'äkkiä eteisen ovelle, lukitsi sen silmänräpäyksessä ja piilotti avaimen taskuunsa.

— Ei, herraseni, te että täältä lähde, ennenkuin minä teidät lasken, — lausui hän korostaen sanansa ja jäi seisomaan oven kohdalle.

— Vai niin? Tämä näyttää jo enemmän kuin kummalliselta, — lausui silloin Aavikko, kääntyi jälleen paikalleen ja koetti malttaa mieltään. — Eipä tiedä, mitä sinulla voi olla mielessä.

— Eipä tiedä, — hymähti Leeni pilkallisesti. — Parasta siis…

— Parasta siis, että olen vaiti ja kuuntelen, — keskeytti hänet Aavikko. — Minun puolestani saat sitte puhua vaikka huomiseen asti, — jatkoi hän, painautui nojatuoliin, pani käsivartensa ristiin yli rinnan, heitti toisen jalan toiselle polvelle ja keikutteli sitä hermostuneesti.

Silloin Leeni palasi entiselle paikalleen ja asettui entiseen asentoonsa.

— Hyvä on! Kuuntele sitte! — alkoi hän. — Minua ei ollenkaan ihmetytä, ettet nyt ilkiä katsoa minua suoraan silmiinkään. Sillä olethan käyttäytynyt niin kurjan kurjasti kuin viheliäisin mies suinkin voi käyttäytyä. Ethän edes vastannutkaan kirjeisiini, jotka sinulle kirjoitin. Ja kuitenkin: olethan ne saanut? Sitähän et toki voi kieltää?

— Entä sitte?

— Sinä siis tiedät, mitä on tapahtunut?

— Mutta en tiedä, että minä olen siihen syypää.

— Sillä lailla! Se vielä puuttui! Mutta minäpä olen varma siitä, sillä iässäni en ole vielä ollut tekemisissä kenenkään muun kanssa kuin sinun. Ja kuinka vähän sinunkin kanssasi, sen tiedät hyvin. Mutta sittenkin sinä vielä uskallat —?

Leenin kasvot ja silmät olivat kuin tulessa.

— Minä tiedän kuitenkin hyvin, että sinulla on ollut ihailijoita paljonkin, — niistä sinulla teatterissakaan ei ole puutetta ollut, — enkä siis ole koskaan voinut ottaa päälleni syytä siihen, mitä sinulle mahdollisesti on tapahtunut. Muuten en luule jääneeni sinulle mistään velkaa, — puolustihe Aavikko kylmän kyynillisesti.

— Juuri niin puhuu sinuntapaisesi mies, — puuttui silloin Leeni puheeseen päätään nyökytellen, — oikea ihanteellinen mies. Oi! Jospa sinä tietäisit, kuinka äärettömästi minä nyt sinua vihaan (hän pui nyrkkiään pöytään), vaikka ennen sokeudessani, häpeä sanoa, olen sinuun ollut vähän niinkuin hullaantunut, sillä muutenhan ei olisi mitään voinut tapahtuakaan?! Sinä siis luulit kuitanneesi kaikki yhdellä rannerenkaalla, helmisoljella ja hohtokivisormuksella, jotka minun sitte on ollut pakko toimeentuloani varten polkuhinnasta myydä. Niin, kun äitini surusta kuoli, itse jäin perinnöttömäksi ja lastasi kantaen täytyi ihmisten silmiltä piilottautua ja toimetonna olla.

— Sanon vieläkin, etten tunnusta… — alkoi Aavikko kiukustua.

Mutta Leeni keskeytti hänet:

— Kyllä, kyllä. Se on sinun eikä kenenkään muun. Annahan minun vähän verestää muistiasi! Ethän ole unhottanut, — ja senhän muuten tietävät silloiset teatteritoverini, — että tulit Turkuun samalla junalla kuin me? Ethän ole unhottanut, että siellä ensin pyysit minut ja muutamia tovereitani näytännön jälkeen illalliselle Rautatiehotelliin, jossa olit asuntoa? Olin onnen hurmoksessa silloin, nuori ja kokematon kun olin. Muistathan menestykseni "Onnen unelmassa?" Etkähän ole unhottanut, kuinka iloisesti illastettuamme tahdoit lähteä kahden kesken kanssani ajelemaan ja sitte houkuttelit minut vielä hetkiseksi luoksesi hotelliin, kuinka siellä minulle vannoit ja vakuutit minua aina rakastaneesi ja vihdoin kuin peto pääsit pyrintösi perille. Muistathan sen? Vai kiellätkö ehkä?

— Mitään lupauksia en ole sinulle koskaan antanut, sen sinä tiedät hyvin, — vastasi Aavikko kylmästi.

— Niin viisas taisit silloin todellakin olla, — lausui Leeni, — mutta rehellinen mies, — luulin minä kaikessa viattomuudessani, — osaa aina vastata tekojensa seurauksista. Mitäs siihen sanot?

— Että naiset kaikessa viattomuudessaan usein voivat tehdä tekoja saadakseen aikaan itselleen edullisia seurauksia, — vastasi siihen Aavikko melkein vahingon ilolla ja ilkeämielisesti.

— Kuinka inhottavaa! Niinkö kavalaksi minut sitte luulet? Siinä suhteessa en kuitenkaan ole niin pitkälle päässyt kuin te, hyvä herra, — sai Leeni sanotuksi ja kyyneleet olivat vähällä kiertyä hänen silmiinsä.

Kumpanenkaan heistä ei sitte saanut pitkään aikaan sanotuksi mitään. Leeni tuijotti, raskaasti hengittäen, Aavikkoon, tämä taas katsoi, otsaansa rypistäen, maahan.

— Ehkä nyt sitte voimme pitää tämän keskustelun päättyneenä? — sanoi vihdoin Aavikko.

— Ei likimainkaan, — vastasi Leeni tiukasti. — Niin vähällä et suinkaan pääse.

— Mitäs sitte tahdot?

— Vaadin, että tunnustat lapsesi omaksesi ja nyt ainakin tulet pitämään huolen siitä.

— Todista ensin, että se on minun! Tähän saakka et ole vielä voinut sitä tehdä. — Se ei ole vaikea asia. Muistathan, kun toistamiseen tapasimme toisemme täällä Helsingissä?

— Entä sitte?

— Onneksi sain sinut silloin käymään kanssani valokuvaajalla. Muistat kai, kenen nimelle teetit valokuvani?

— Se ei todista mitään.

Kyllä, kyllä se todistaa. Olinhan sillä hetkellä olevinani rouvasi, — noin vain leikillä. Minusta se kuitenkin riittää todistukseksi. Ja sillä perustuksella nyt teen vaatimukseni — julkisestikin, jos niin haluat.

Aavikko rypisti jälleen vihaisesti otsaansa.

— Niin, se oli vähän varomatonta leikkiä, josta tuli vaarallinen juttu teille, hyvä herra, — sanoi Leeni nyt vahingon ilolla. — Sen seurauksista et nyt pääse yli etkä ympäri.

Aavikko nousi paikaltaan ja alkoi marssia edestakaisin huoneessa.

— Minä en nyt sitte käsitä, miksi annoit häpeäsi näin pitkälle mennä, Leeni. Onhan muitakin ollut, jotka ovat samaan tilaan joutuneet ja ovat siitä kenenkään huomaamatta päässeet, — puhui Aavikko nyt hiukan tyynemmin, mutta varovasti kiertäen kaartaen.

— Niinkö? — naurahti Leeni. — Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Voin siis näin meidän kesken sinulle vielä tehdä toisenkin tunnustuksen, että nyt loppuun asti tietäisit kaikki minun kärsimykseni, joihin sinä yksin, — sanon sen vielä kerran, — olet syypää.

— Ja minä sanon vielä kerran, että sinulla ei ole oikeutta syyttää minua, — keskeytti Aavikko. — Se on muuten tuo naisten ainainen syytöspuhe. Eivät tahdo tunnustaa, ettei heille koskaan ilman heidän omaa suostumustaan tuommoista "vahinkoa" voisi tapahtua.

— Olkoon sitte! Olkoon puoleksi syy minun! Olet siis ainakin rikostoverini ja myöskin vastuunalainen, jos niin tarvitaan, siitäkin teosta, johon nyt noin epäsuoraan perästäpäin olet minua kehottanut omia jälkiäsi peittääksesi, — sai Leeni Aavikon hänen sanoistaan kiinni.

Silloin sanoi Aavikko jälleen kiivaammin, jopa jalkaansa polkien:

— Mihinkään tekoihisi sinä et saa minua sekoittaa. Sinulla ei ole oikeutta sekoittaa minua enää asioihisi. En ole koskaan sinua semmoiseen tekoon kehottanut enkä siihen ole sinulle rahaakaan antanut, en edes tarjonnut.

— Niin viisas ja varovainen olit siinäkin, ellei se vain ahneudestasi tapahtunut, — vastasi silloin Leeni silmiään välähyttäen.

— Ethän sinäkään siitä minulle silloin mitään puhunut etkä pyytänytkään minulta rahaa — semmoiseen, — puolustihe edelleen Aavikko.

— En, se on totta, — jatkoi Leeni, — sillä olin liian ylpeä pyytääkseni mitään sellaiselta mieheltä kuin sinä olet ja joka niin vain olit valmis minut tuuliajolle jättämään vaikka tiesit, missä tilassa olin. Sen tautta turvauduinkin silloin antamiisi helyihin, sillä en tahtonut sinusta enää omistaa vähintäkään muistoa. Mutta nyt on toimeentuloni lopussa ja siksi juuri olen nyt täällä katsomassa sinua silmästä silmään.

— No, jos niin on, — alkoi silloin Aavikko taaskin kuin lepytellen, — niin millä on se asia sitte lopullisesti järjestetty ja sovitettu?

Ja hän teki kädenliikkeen kuin tarttuakseen lompakkoonsa, joka hänellä oli povitaskussaan.

— Ei se ole niin vähällä sovitettu, — kiusasi häntä edelleen Leeni. — Luuletko, että se on sillä tehty, että lyöt jonkun satasen tai ehkä tuhannenkin pöytään ja sitte vaadit minulta kuitin rahastasi? Ehei!

— Mitäs sitte vaadit?

— Ensiksikin, että tulet lastasi katsomaan.

— Missä se on?

— Leskirouva Holmin hoidettavana lähellä Kilon asemaa.

— Mitä varten siellä kävisin?

— Tullaksesi vakuutetuksi, että lapsesi — se on tyttö ja ristitty Martaksi —, todellakin on elossa. Minua on totta puhuen kummastuttanut jo vähän sekin, ettet ole väittänyt lapsen kuolleen ja minun vain tahtovan kiristää rahaa sinulta.

Aavikko pysähtyi jälleen ja hätkähti Leenin lausuessa lapsen nimen ja hänen tehdessään viimeisen huomautuksensa.

— Mutta se on niin sinun näköisesi, — jatkoi Leeni, — ettet siitä sittenkään pääse mihinkään. Ihan ilmetty isänsä ulkonäöltään! Jumala suokoon vain, ettei siitä tulisi samallainen heittiö kuin hän on.

— Missä lapsesi syntyi? — kysyi Aavikko äreästi.

— Annan sinulle mielelläni sen kätilön osoitteen, joka on kaikki minun kipuni ja tuskani nähnyt, ellet minun sanojani muuten usko, — selitti Leeni. — Niin, se syntyi elävänä sittenkin, vaikka niin ei pitänyt käydä, — josta voit omin silmin tulla vakuutetuksi tarkastamalla itse tyttöäsi.

Leeni lopetti ja Aavikko käveli yhä edestakaisin sanaakaan enää sanomatta.

Hetkisen vaitiolon jälkeen kysyi Leeni:

— Mitäs sinä nyt sanot?

— Että mikä nyt sitte on lopullinen tarkoitus kaikella tällä selitykselläsi? — kysyi Aavikko silloin, taaskin pysähtyen.

— Luonnollisesti, että sovitat kaikki antamalla minulle kunniallisen nimesi ja maineesi ja ottamalla lapsen omaksesi, — vastasi Leeni, pilkallinen hymy huulillaan.

— Siitä ei tule mitään.

— Juuri sen vastauksen sinulta odotinkin.

— Se on mahdotonta. Olen kihloissa nyt.

— Sen tiedän. Mutta eihän mikään estä sinua purkamasta.

— Juuri sen vastauksen minä sinulta odotin, — sanoi Aavikko nyt vuorostaan pilkallisesti hymähtäen. — Juuri siinä on sinun juonesi salainen tarkoitus. Juuri se on naisten kavaluutta: saada toinen tieltään syrjäytetyksi millä keinoin tahansa. Ja siksipä annoitkin asian niin pitkälle kehittyä. Mutta minulla nyt kuitenkaan ei ole vähintäkään syytä purkaa kihlaustani ja sitoa elämääni sinuun.

— Ha-ha-ha! — nauroi Leeni katkeran ivallisesti. — Luulitko siis todellakin, että minä tosissani äsken puhuin ja että kaiken tämän jälkeen nyt suostuisin ottamaan sinut? E-hei! Niin paljon minussa sittenkin vielä on kunniantuntoa jäljellä.

— Mitäs minulta sitte tahdot? — ärjäsi silloin Aavikko.

— Että, kun nyt kerran meidän välimme on selvä ja sinä aiot Martan naida, tästä lähin yhdessä otatte pitääksenne huolen ainakin lapsestasi, — vastasi silloin Leeni ja nousi paikaltaan, jääden kuitenkin seisomaan sohvan ja sohvapöydän väliin. Hänessä heräsi vaistomaisesti jo pelko Aavikkoa kohtaan ja hän kävi siten ikäänkuin puolustusasemaan.

— Mitä sillä tarkoitat? Mitä sillä tarkoitat? — sanoi jälleen vihasta kiehuen ja kalveten Aavikko.

— Ymmärrät hyvin, — kuiskasi kuin kiusallaan vielä Leeni.

— Puhu suusi puhtaaksi! — vaati Aavikko.

Leeni katsoi häneen kauan tiukasti.

— Ei sitte auta muu kuin, että ensi tilassa toimitan lapsesi morsiamellesi ja ilmoitan hänelle, että se hänen kunniakseen on saanut hänen ristimänimensä ja nyt sinun kunniaksesi voi saada sinun sukunimesi, — sai hän vastatuksi, vaikka ääni tyrehtyikin hänen kurkkuunsa, hänen povensa rajusti paisuessa mielenliikutuksesta, poskensa punottaessa kuin tulessa ja silmänsä säkenöidessä vihasta.

— Sen sinä jätät tekemättä, — kähisi Aavikko myöskin vihasta, astui pöydän luo ja pui siihen useampaan kertaan nyrkkinsä nystyröitä.

He tuijottivat toisiaan silmiin ja Leenin katseesta kuvastui ivallisen ilon ilme.

— Se olisi roiston työtä! Se olisi roiston työtä! — sähisi Aavikko edelleen.

— Ihan samallainen kuin on ollut sinun työsi, — vastasi koko lailla levollisesti jo Leeni, tyytyväisenä sanojensa vaikutukseen.

— Mutta sitä sinä et tee, Leeni, — korostaen jokaisen sanansa lausui
Aavikko hänelle.

— Mutta juuri sen minä teen, — melkein hurmaantuneena, hieman teatterimaisesti vastasi vieläkin Leeni. — Ja minun täytyy se tehdä, — lisäsi hän pienen hengähdyksen jälkeen.

Silloin ei Aavikko enää voinut hillitä vihaansa.

— Siinä tapauksessa… kuristan sinut… kuoliaaksi, — raivosi hän hampaitaan kiristäen, painoi pöytää sohvaa vastaan niin, että Leeni kaatui siihen istualleen, ja silmänräpäyksessä oli hän käsin kiinni tytön kurkussa, ravistellen häntä rajusti.

— Auttakaa! Auttakaa! Hän tappaa minut! — sai Leeni silloin vielä huudetuksi katkonaisin sanoin.

Ja yht'äkkiä tempautui sivuhuoneen ovi auki ja Arola syöksyi sieltä sisään. Aavikko ehti tuskin huomatakaan häntä, kun Arola tarttui häntä niskasta kiinni, irroitti hänet Leenistä ja paiskasi kappaleen matkaa oven suuhun päin, niin että hän oli vähällä kaatua maahan.

— Mitä te teette? Mitä te teette? — oli ainoa, minkä Arola, joka myöskin kiehui vihasta, sai Aavikolle sanotuksi.

Tämä ei vastannut mitään, korjasi vain kaulustaan ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea hengittää, astui pelipöydän luo ja otti silkkihattunsa käteensä.

— Vai tätä varten minut siis tänne kutsuttiinkin? — sanoi hän vielä, luoden katseen Leeniin, joka jo oli päässyt istualleen sohvaan.

— Juuri niin, — oli Leenin kuiskaava vastaus, joka vaivoin tuli hänen tukehtumaisillaan olevasta kurkustaan. — Ja nyt saatte mennä, — jatkoi hän vielä, — kaivoi taskustaan esille avaimen ja pani sen pöydälle: — Tuossa!

Aavikko sieppasi sen vihaisesti käteensä ja riensi ovelle.

— Tätä en sinulta odottanut, Leeni, — mutisi hän vielä hampaittensa lomitse lukkoa avatessaan.

— Kiittäkää onneanne, jos sillä pääsette, — vastasi Arola pontevasti häneen päin kääntyen.

Mutta sillä et pääse, — oli vielä Leenin hengästynyt hyvästi
Aavikolle, joka jo oli saanut lukon kierretyksi auki.

Sanaakaan sanomatta potkaisi Aavikko oven auki, pyörähti eteiseen ja paiskasi oven jälkeensä kiinni, niin että seinä tärähti. Kotvasen ajan kuuluivat väliköstä vain hänen tömisevät, loittonevat askeleensa.

Arola ei ehtinyt sanoa Leenille vielä sanaakaan, kun tämä jo kaatui takaisin sohvalle suulleen ja puhkesi hurjaan hysterilliseen itkuun. Hän siirsi sohvapöydän pois, istuutui sohvan laidalle Leenin viereen, suuteli hänen poskiaan, silitteli häntä, lohdutteli ja tyynnytteli häntä kaikin tavoin. Aikoi jo kastella nenäliinansa pannakseen kääreen Leenin ohimoille ja tarjoutui menemään hakemaan apteekista rauhoittavaa lääkettä, mutta Leeni tarttui häntä kädestä eikä laskenut pois.