Kesti kauan ennenkuin Leeni taukosi itkemästä ja rauhoittui.
Arola istui koko ajan hänen vieressään ja jäi edelleen hänen luokseen.
* * * * *
— Siinä kuulit kaikki, alkoi Leeni vihdoin ja hermoisä nyyhkytys katkaisi silloin tällöin vielä hänen äänensä.
— Leeni raukka! Lapsi kulta! — säälitteli häntä Arola ja silitteli hänen päätään.
— Ja nyt siis tiedät kaikki, — jatkoi Leeni, — tiedät minkälainen minä olen.
— Et sinä ole huonompi kuin ennen, — koetti Arola häntä lohduttaa
Leenin yhä loikoessa kyljellään sohvalla.
Leeni tarttui häntä kädestä hellästi kuin siten ääneti häntä kiittääkseen myötätunnosta.
— Kyllä, kyllä, — sanoi Leeni sitten. Minä olen niin huono, minä olen ollut niin häijy sinulle, niin kiittämätön sinua kohtaan ja siitä olen nyt tällä lailla palkintoni saanut.
— Totta puhuen, — lausui Arola silloin, — en minä ole ymmärtänyt tunteitasi tuota miestä kohtaan.
— Myönnän nyt, etten itsekään ole niitä ymmärtänyt. Kaikki on ollut jonkinlainen selittämätön ongelma, — innostui Leeni puhumaan, — jonkinlainen hurmostila, joka oli ylimmillään siellä Turussa siitä menestyksestä, jonka sinun kappaleessasi saavutin.
— Niin, niin, minä ehkä olen tavallani syypääkin sinun onnettomuuteesi,
Leeni, — puuttui Arola puheeseen.
— Et, et, — väitti Leeni intomielin vastaan, pidellen Arolan kättä molemmissa käsissään, — en minä sitä tarkoittanut. Mutta minä vain tiedän, että se mies toisinaan osasi lumota minut, sai minut sokeaksi, vaikka hyvin näinkin, minkälainen hän oli, minkälainen hänen rakkautensa ja kuinka se tulisi päättymään. Mutta minä olin niin heikko ja kaikesta heikoin juuri siinä huumauksessa, jonka teatterionneni minulle tuotti. Ei se sinun syytäsi ole lainkaan.
— Minä vain en sitte teitä naisia käsitä, lausui Arola melkein toruvalla äänellä.
Leeni sen johdosta oikein hymähti.
— Niin, kyllä me olemmekin kummallisia välistä, — sanoi hän. — Jos sinä tietäisit, esimerkiksi, kuinka paljon, kuinka syvästi, ihan sieluni pohjasta minä sen sijaan nyt häntä vihaan, halveksin, inhoan.
— Sen kyllä kuulin ja näin.
— Nyt hän ei saisi minua lumotuksi enää millään mahdilla maailmassa, ei vaikka enkeliksi muuttuisi, vaikka minä kiusallani vain puhuin hänelle, että hän naimisella sovittaisi tekonsa, — selitti Leeni.
— Sehän olisi sama kuin syöksyä suoraa päätä helvettiin, jos minä hänet ottaisin.
— Olenpa iloinen, — sanoi Arola silloin hyvillään, — että vihdoinkin olet sen tullut huomaamaan.
— Niin, mutta valitettavasti liian myöhään, — huo'ahti Leeni.
— Mitä sinä nyt?! — sanoi Arola tietämättä oikein, mitä sanoa.
— Enhän minä enää mihinkään kelpaa, —huo'ahti Leeni uudelleen.
— Kyllä sinä kelpaat näyttelijättäreksi vieläkin. Ei tämä vahinko niin mahdoton ole korjata, — innostutti Arola häntä.
— Ajattelehan, esimerkiksi, mikä side, mikä vastus se lapsi on?! — jatkoi Leeni. — Ell'ei hän ota siitä huolehtiakseen, en minä ainakaan nyt voi sitä tehdä enkä tahdokaan, sillä minä en voi sitä rakastaa — hänen tähtensä, jota minä vihaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
— Ehkäpä hän sen nyt sitte ottaakin, kun sai kuulla asian laidan sinulta, — arveli Arola.
— Ellei ota, niin minä teen niinkuin uhkasin, — sanoi Leeni ja hänen silmänsä iskivät jälleen tulta.
— Minä vien sen Martalle. Pitäköön hän siitä sitte huolen!
— Ethän toki, Leeni, sitä semmoista voi tehdä? — lausui Arola.
— Minä? Hänelle? Heille? Minä voin tehdä heille ihan vaikka mitä.
— Onkos Martta sitte sinun mielestäsi siihen syypää?
— Pitääkö hänen sitte vielä saada tehdä Marttakin onnettomaksi?
— Sehän ei sinuun kuulu.
— Kuuluu. Jos en muuten voi Aavikolle kostaa, niin teen sen sillä lailla.
— Kosto ei ole ihmisen, vaan Jumalan. Meidän pitää oppia anteeksi antamaan toinen toisillemme.
— Niin ihanteellinen kuin sinä en minä voi olla. Minä osaan vain palkita pahan pahalla, vaikkapa toisenkin kustannuksella.
— Mutta tuossa nyt ei ole järkeä, Leeni hyvä.
Sinä olet epäjohdonmukainen niinkuin te naiset usein. Asiahan ei siitä sitä paitsi parane lainkaan.
— Järkeä? Eihän meissä naisissa järkeä ole. Sydänhän se meissä ajattelee ja kun se kerran käskee, niin teen sillä lailla, olkoon se sitte kuinka epäjohdonmukaista tahansa. Ja ellei asia siitä parane, niin ei kai se siitä pahenekaan.
— Olkoon se nyt sitte sinun oma asiasi, — katsoi Arola parhaaksi keskeyttää sen puheen aineen, huomattuaan, ettei Leeni tahtonut antaa perään. — Ei puhuta siitä nyt sen enempää, ettei se turhaan sinua kiihdyttäisi. Mutta ehkäpä sitä vielä mietit ennenkuin aikeesi panet täytäntöön.
— Ei puhuta sitte, — vastasi puolestaan myöskin Leeni ja nousi istualleen sohvalle. — Se on totta, — jatkoi hän, — tässähän jäi meidän appelsiiniemmekin syönti kesken.
He nousivat molemmat seisoalleen.
— Ehkäpä minä nyt lähden? — arveli Arola ja katsoi kysyvästi Leeniin.
— Niin, nythän sinä tiedät kaikki, — vastasi tämä. — Eipä sinullakaan enää liene minulle mitään sanomista. Vähätpä sinä minusta enää välität tämän jälkeen.
Ja Leenin äänessä soi katkera sävy, vaikka hän hymähtikin tämän sanoessaan.
— Älä puhu joutavia, Leeni! — vastasi Arola ja kiersi kätensä hänen miehustansa ympäri seisoessaan hänen edessään. — Tahdoin vain tällä kertaa jättää sinut rauhaan. Onhan tässä ollut sinulla mielenliikutusta tarpeeksi ja ansaitset levätäkin vähän. Jos sallit, tulen luoksesi taas milloin vain. Ehkäpä minulla on vielä paljonkin sinulle sanottavaa.
Tämän viimeisen lauseensa sanoi Arola erityisellä äänen painolla, katsoen Leeniä syvään silmiin. Samassa otti hän hänen molemmat kätensä käsiinsä ja puristi niitä myötätunnolla, joka lämmitti Leenin sydäntä, rohkaisi hänen mieltään.
— No, niin! Kiitos sitte kaikesta! — sanoi hän ja painoi suudelman
Arolan huulille.
Tämä ei sitä siihen jättänyt, vaan kiersi vuorostaan kätensä lujasti Leenin olkapäitten ja kaulan ympäri ja vastasi siihen pitkällä, tulisella suudelmalla.
— Milloinka minä sitte tulen? — kysyi Arola vihdoin irroittautuen
Leenistä.
— Tule huomenna sitte, vaikka tähän samaan aikaan! Minä soitan
Porvooseen, että jäänkin vielä yhdeksi päiväksi tänne, — sanoi Leeni.
— Hyvä on! — No? Nyt kai saan sitte tavaranikin kaapistasi? — lausui
Arola tyytyväisenä.
Leeni otti esille kaikki hänen "tavaransa", auttoipa vielä päällystakkiakin hänen päälleen ja seurasi eteisensä ovelta katseellaan kotvan aikaa häntä, kunnes hän, päätään nyökähyttäen, katosi portaille.
V.
Tuskin oli Arola ehtinyt poistua, kun Leenin ovelle jälleen kolkutettiin.
Hänen luokseen saapui mies, jolla kädessään oli iso kulttikirja ja sen lehtien välissä kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu: "Neiti Leeni Saares. Omaan käteen."
— Onkos neiti itse Leeni Saares? — kysyi kirjeen tuoja.
— Kyllä, — vastasi hiukan kummissaan Leeni.
— Tässä olisi kirje, joka olisi tähän näin kuitattava, — sanoi mies annettuaan kirjeen Leenille ja osoittaen sormellaan kirjaan.
— Mistä se on? — kysyi Leeni.
— Kauppias Aavikolta, — oli vastaus.
Leeni otti kirjeen, katseli sitä kotvan aikaa, mietti ja katseli taas eikä tietänyt oikein, mitä tehdä.
— Tässä on kyllä mustekynä, — sanoi mies, ell'ei täällä ole, millä kuitata.
— Niin, — sai Leeni vain vastatuksi, mutta repäisi samalla kuoren laidan pois ja vilkasi ensin kirjeeseen. Siinä oli sisällä kaksi viiden sadan markan seteliä ja ainoastaan nämä muutamat sanat ilman allekirjoitusta:
"Toivon, että tämä summa toistaiseksi riittää".
Leeni mietti vielä hetkisen.
— Hyvä on, — sanoi hän sitte, otti mieheltä kirjan ja kynän ja kuittasi.
Kiitettyään poistui mies ja Leeni jäi kirje kädessään istumaan paikalleen. Hän näytti ensin vakavalta ja rypisti otsaansa, nojaten päätään käteensä, kyynärpään levätessä pöydällä, mutta sitte valaisi hymy yht'äkkiä hänen kasvonsa.
— Hyvä on! Hyvä on! — lausui hän melkein hyräillen ja hypähti ylös paikaltaan. Sitte alkoi hän pukeutua mennäkseen ulos.
Hän muisti, että hänen piti heti soittaa Porvooseen, mutta kohta muuttikin hän mielensä, otti esille kirjepaperin ja kuoren ja istuutui kirjoituspöydän ääreen. Muste oli pullossa koko lailla paksua ja kuivanutta ja kynä huono. Hän haki sen vuoksi käsiinsä laukkunsa ja löysi sieltä lyijykynän. Sillä kirjoitti hän nopeasti seuraavan kirjeen:
"Ensio hyvä!
Minä en voikaan nyt enää jäädä tänne pitemmäksi aikaa. Älä siis tule minua huomenna tapaamaan! Ilmoitan Sinulle heti, kun palaan — toivottavasti muutaman päivän perästä. Näkemiin siis! Parhaat terveiset.
Leeni."
Tämän kirjeen päätti hän ulos mennessään panna ensimäiseen kirjelaatikkoon.
Sitte soitti hän palvelijaa ja pyysi oitis saada laskunsa. Sillä välin kun se hänelle valmistettiin, keräsi hän tavaransa, joita ei paljoakaan ollut, ja sulloi kaikki pieneen matkalaukkuunsa. Ei kestänyt kauan, kun hän jo oli päällysvaatteet yllään, ja kun lasku oli tuotu ja maksettu, riensi hän suoraa päätä asemalle. Siellä, otettuaan selkoa junain kulusta, osti hän lipun Kilon asemalle edestakaisin.
Hänen oli vielä sinä päivänä ehdittävä käydä siellä suorittamassa maksunsa pikku Martan hoidosta ja samana iltana tahtoi hän nyt palata Porvooseen.
Niin hän tekikin.
Hänen päässään kuhisi ajatuksia. Hänen toimintansa oli kuumeentapaista. Hänen piti Porvoossa heti sanoutua irti paikastaan. Siellä hän ei enää jaksanut eikä tahtonut olla.
Lähteäkö kokonaan pois maasta niinkuin oli aikonut ja jättää kaikki oman onnensa nojaan? Onnensa? Niin, jos siitä muille koituu onnea, niin koitukoon! Mielellään sen voi suoda. Minkälaista se onni on, sen hän oli itse nyt tarpeeksi kokenut. Itse hän oli onnensa orpo.
Orpo? Orvoksihan jää silloin se lapsiraukkakin. Mutta kylläpähän Jumala siitä huolen pitää.
VI.
Kului useita päiviä, vaan Leeniltä ei Arola mitään tietoja saanut. Tämä seikka alkoi häntä jo kovin huolestuttaa.
Hän oli siitäkin jo hyvin hämmästynyt, kun seuraavana aamuna tuon kohtauksen jälkeen Leenin luona hotellissa sai häneltä kirjeen, että hän oli matkustanut pois. Käydessään sitte muutaman päivän kuluttua hotellin oven vartialta kuulustelemassa, oliko Leeni mahdollisesti palannut, ei hän saanut mitään lisätietoja, ei mitään varmuutta Leeniin nähden. Ei hän ollut edes sanaakaan sanonut, että sinne tulisi takaisin asumaan.
Onneksi ei oven vartia puhunut mitään siitä, että Leenin luona, vähää ennen hänen lähtöään, oli käynyt asiamies hänelle kirjettä tuomassa. Jos Arola sen olisi kuullut, olisi hän varmasti alkanut jotakin aavistaa, jopa pelätä pahinta. Muutoinkin jo hänen päässään pyöri ajatus Leenin uhkauksesta matkustaa maasta pois ja juuri se huolestutti häntä aika ajoin kovin.
Käydäkö Martta Hinnermon luona?
Hänen sulhasensa tähden, jos sattumalta hänet siellä tapaisi, ei Arolan tehnyt mieli sinne mennä. Mutta olisi muuten ollut mielenkiintoista tietää, mitenpäin siellä asiat olivat tuon kohtauksen jälkeen kääntyneet. Aavikko varmaankin vaikeni kuin myyrä, vaikka hänen luultavasti ei ollut helppo olla, koskapa luultavasti joka silmänräpäys saattoi pelätä salaisuutensa, joka voi rikkoa kaikki, tulevan ilmi. Kysymys oli siis vain siitä, mitä Leeni oli tehnyt ja, ellei vielä ollut tehnyt mitään, kuinka hän lopullisesti aikoi menetellä. Aikoiko sittenkin panna uhkauksensa täytäntöön ja viedä pikku Marttansa Martta Hinnermon luo, vai aikoiko jättää sen kostotuumansa, luopua kaikesta? Se asia tosin ei kuulunut Arolaan eikä hän puolestaan halaistulla sanallakaan tahtonut sekaantua siihen juttuun. Päinvastoin päätti hän olla kuin koko kohtauksesta hotellissa ei olisi tietänyt mitään. Mutta siitä hän vain tahtoi päästä selville, oliko Leeni ollenkaan käynyt Martta Hinnermon luona. Kun hän ei ollut Leeniltä kuullut edes, missä toimessa hän siellä Porvoossa oli, niin ei hän voinut sinnekään soittaa ja tiedustella, oliko hän todellakin nyt siellä tahi siellä käynyt.
Muuta neuvoa ei siis ollut, kuin soittaa Pension central’iin ja puhelimitse sivumennen kysyä Martta Hinnermolta, oliko hän ehkä kuullut, missä Leeni Saares nykyään oleskeli. Sen Arola tekikin, kun hän alkoi jo käydä liian rauhattomaksi. Mutta Martta ei tietänyt Leenin olinpaikasta mitään. Samalla ihmetteli hän, ettei Arola kertaakaan ollut käynyt hänen luonaan, ja pyysi joskus pistäytymään siellä.
Nähtävästi asiat siis siellä olivat ennallaan, — Martan ja Aavikon välit niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Leeni ei ollut uhkaustaan pannut täytäntöön, mutta oli kadoksissa, tietymättömissä ainakin häneltä.
Alakuloisissa mietteissään käveli Arola iltaisin kaduilla, toivoen sattumalta ehkä tapaavansa Leenin, jos tämä mahdollisesti olisi palannut Helsinkiin, piileskellen täällä. Mutta tämäkin toive petti monta päivää peräkkäin.
Oli sitte sunnuntai-ilta. Väenvilinässä, jotenkin römsyisessä ilmassa ja katulyhtyjen untelosti valaistessa käytäviä, joihin ei suljetuista liikkeistäkään tullut valoa niinkuin arkipäivinä, astui Arola Aleksanterinkatua pitkin ja saapui vanhan ylioppilastalon kohdalle. Siinä hetkisen seisoskeltuaan ja mietittyään, yrittäisikö mennä Kansannäyttämön iltanäytäntöön, jätti hän sen tuuman ja siirtyi Heikin esplanaadin puolelle, astuen Esplanaadikadulle päin. Kun siinä risteyksessä raitiovaunut pysähdyttivät hetkiseksi liikenteen, poikkesi Arola aivan vaistomaisesti ylöspäin ja jatkoi matkaansa Vladimirin katua myöten. Ja kun hän siellä oli saapunut likelle Yrjönkatua, pysähdytti hänet jälleen hetkiseksi sankka joukko kirkkoväkeä, joka tuli ulos Emanuelin metodistikirkosta. Tunkeutuessaan siinä Vladimirin- ja Yrjönkadun kulmassa väkijoukon läpi, näki Arola yht'äkkiä kirkon portailta tulevan alas tutun naishenkilön. Se oli Leeni.
— Mitä ihmettä?! — huudahti Arola niin, että ihmiset kääntyivät häntä katsomaan. — Mistä sinä tulet? Milloinka sinä olet tullut?
— Tänään tulin. Ja kirjoitin sinulle heti, mutta kun on sunnuntai, niin saat kirjeeni vasta huomenaamuna. Sinullahan ei ole puhelinta, — vastasi Leeni, — enkä sinun luonasi ole koskaan käynyt. —
— Olipas tämä taaskin sattuma, — puhui Arola vielä äänekkäästi. —
Mennään tännepäin!
Ja laskien kätensä Leenin käsivarteen, vei hän häntä Yrjönkatua pitkin
Vanhan kirkon puistoa kohti.
— Olitko sinä kirkossa? — kysyi Arola,— vai muutenko siellä portailla seisoit?
— Olin. Ajatteles, mikä omituinen tapaus! — alkoi Leeni selittää. —
Niinkuin sanoin, saavuin vasta tänään kaupunkiin.
— Missä sinä nyt sitte asut?
— Matkailijakoti "Untolassa". Syötyäni päivällisen automaatissa läksin vähän kävelemään ja saavuin tänne Vladimirinkadulle. Yht'äkkiä, ajatteles, minusta näytti, — oli jo kovin hämärä, — että edessäni astui äitini käsitysten isäpuoleni kanssa. Minusta se tuntui niin kummalliselta, että oikein pelästyin. "Hyi!" — ajattelin, — "mitä aaveita minä näen?" Oikein rupesi sydämeni kolkuttamaan ja aloin uskoa, että olen sairas.
— Mitä joutavia kuvitteluja! — naurahti Arola, mutta kysyi: — No? Entä sitte?
— Päätin kuitenkin heitä seurata ja katsoa, minnekä ne menevät, — jatkoi Leeni kertomustaan. — Ja Emanuelin kirkon kohdalle tultuaan he kääntyivät kirkkoon. No, ihan ilmetty äiti ja isäpuoli. Nousivat astimia ylös, mutta eivät katsoneet kertaakaan taakseen, että olisin voinut nähdä heidän kasvonsa. Minä tulin niin uteliaaksi, että menin heidän perässään. Ja he astuvat yhä käsitysten, menevät kirkon vasemmanpuoliselle käytävälle ja käyvät siellä penkkiin istumaan. Minä menin jälessä ja sain paikan toisella puolen käytävää, vähän alempana heitä. Silloin sain nähdä heidän kasvonsa: he olivatkin tietysti ihan tuntemattomia ihmisiä, vaikka minä olin mielestäni varma, että he olivat äiti ja isäpuoli, niin heidän näköisiänsä he olivat siihen saakka olleet.
— Merkillistä! — sanoi nyt vain Arola yrittämättäkään laskea leikkiä. —
Sattuuhan semmoisia näköhäiriöitä.
— Näköjään he minua sillä lailla kirkkoon houkuttelivat, — puhui Leeni edelleen. — Minä raukkahan en ole kirkossa käynyt, ties kuinka pitkään aikaan.
— No, ja sinä istuit siellä sitte koko ajan? — uteli Arola.
— En ollut istunut siellä monta minuuttia, niin nousi eräästä etupenkistä muuan minulle aivan vieras herra ja toi minulle virsikirjan, — selitti Leeni, — minulla kun ei semmoista ollut enkähän ollut kirkkoon aikonut tullakaan. Jouduin niin hämille, että otin häneltä virsikirjan ja sitte ei auttanut muu kuin istua loppuun asti. Jumalanpalveluksen päätyttyä sain sen hänelle vasta takaisin annetuksi.
— Minkäs vaikutuksen se metodistien Jumalanpalvelus sinuun sitte teki? — kysyi Arola.
— Mitä minä oikeastaan ymmärrän siitä asiasta, — vastasi Leeni. — Paljon yksinkertaisempi oli meno ja hartaampi taikka rehellisempi, niin sanoakseni, kuin meidän kirkoissamme. Virretkin olivat iloisempia ja lopulta sai ruveta saarnaamaan tahi ääneen rukoilemaan kuulijoista kuka tahansa. Tuntui kuin siellä olisi puhuttu paremmin sydämiin, — ainakin minuun teki sen vaikutuksen.
— Ja mistä siellä saarnattiin? — kysyi Arola edelleen.
— Juuri siitä, mistä sinäkin silloin minulle mainitsit, siellä hotellissa, Aavikon käytyä, — jatkoi Leeni selvitystään, — että kosto on Jumalan eikä ihmisten ja että ihmisten pitää antaa toisilleen kaikki anteeksi ja että se on rakkauden suurin merkki.
— Kaipa sitä kuulemaan sinut sinne juuri houkuteltiinkin.
— Kaipa niin. Mutta niin suurta rakkautta minussa ei sittenkään taida olla.
— Mutta voi tulla.
— Jos kivi koskaan pehmeäksi muuttuu.
— Kaikki on mahdollista. Johan sinä äsken puhuit niinkuin olisit tuntenut, että omaatuntoasi kolkutettiin.
— En minä taitanut olla ihan päästäni selvä silloin, kun äidin näin, — sanoi Leeni ja huoahti syvään. — Mutta kaipa ne minun omantunnonvaivani sen näköhäiriön minussa synnyttivät.
He kävelivät edestakaisin Yrjönkatua pitkin vanhan kirkon puiston laitaa. Arola katsoi parhaaksi kääntää puhelun tästä Leeniä masentavasta aiheesta toisaanne.
— Olipa se nyt todellakin hyvä, että minä sinut tänään jo tapasin, Leeni, — sanoi hän. — Olin jo kovin huolissani, kun en sinulta mitään kirjettä saanut niin pitkään aikaan. Luulin jo, että ai'oit livistää maasta pois, niinkuin uhkasit.
— Se onkin se kysymys hyvin täpärällä.
— Siitä ei saa olla puhettakaan, Leeni. Minä en sinua laske.
— Se saadaan nähdä huomenna.
— Kuinka niin?
— Minä nyt käyn ensin Kilossa. Siellä on asiat huonosti. Sain kirjeen Porvooseen, että pikkanen on kuoleman kielissä: mitä lienee semmoista pienten lasten vatsatautia.
— Niinkö?!
Ajatukset, sekä Leenin että Arolan, tuntuivat pysähtyvän. Kumpanenkaan ei sanonut pitkään aikaan mitään. Saattoi vain arvata, mitä he miettivät itsekseen.
— Olen kirjeessäni pyytänyt sinua tulemaan luokseni vasta huomen-iltana. Juuri sen vuoksi, alkoi Leeni kotvasen kuluttua. — Sittepähän saadaan nähdä, minnepäin asiat kääntyvät. Tulethan?
— Tietysti.
— Vaan nyt menkäämme kotiin! Meillähän on sama tie.
Ja Arola saattoi Leenin "Untolan" ovelle. Siellä kysyi hän vielä:
— Etkö tarvitse mitään?
— En, kiitos. Kyllä minulla on toistaiseksi tarpeeksi.
Leeni korosti sanan "toistaiseksi", mutta ei hiiskunut Arolalle sanaakaan siitä, että oli Aavikolta saanut rahaa.
— Oletko sitte Porvoossa paikkasi jättänyt? — kysyi vielä Arola, käsi
Leenin kädessä.
— Olen.
— Sinun täytyy nyt sitte luvata minulle, Leeni, että jäät Helsinkiin, — penäsi Arola edelleen. — Et ainakaan saa matkustaa Venäjälle.
— Sanoinhan jo, että huomenna saadaan nähdä.
— Minä en anna sinun matkustaa, kuuletkos sen! Sehän olisi sulaa hulluutta. Sinun täytyy ruveta esiintymään teatterissa jälleen. Sehän on sinun oikea alasi ja sinun pelastuksesi. Mutta ensin sinun täytyy voimistua, unhottaa kaikki ikävyydet, ja siitä koetan minä nyt pitää huolta, — puhui Arola innostuneesti.
300
— No, no! — vastasi vain Leeni. — Hyvästi nyt sitte!
— Näkemiin! Huomisiltaan! Ja nuku pois kaikki harhakuvasi nyt!
Sen jälkeen he jälleen erosivat.
VII.
Se omituisen sovinnollinen mieliala, joka oli vallannut Leenin hänen odottamattoman kirkonkäyntinsä johdosta, muuttui seuraavana päivänä jälleen siksi uhmaksi, siksi taistelun haluksi, joka häneen oli jäänyt tuon kohtauksen jälkeen Aavikon kanssa hotellissa ja joka oikeastaan oli tuonut hänet takaisin Helsinkiin. Hän oli kyllä viimeksi Kilossa käydessään nähnyt lapsensa sairaana ja sitte Porvooseen saanut hälyyttävän kirjeen, mutta hänen sisunsa kiehui ja kuohui edelleenkin tuota miestä kohtaan, joka yksin — niin ainakin Leeni itse kuvitteli, antaen itselleen täydellisen synnin päästön, — oli syypää hänen elämänsä ja onnensa särkymiseen. Hän tiesi rehellisesti taistelleensa lankeemista vastaan, ponnistaneensa kaikki voimansa, tavoitelleensa vilpittömästi puhdasta ihannetta taiteen palveluksessa, mutta Aavikko oli aina — tavalla tahi toisella — tullut hänen tielleen ja lopulta kuin mikäkin demooni, paholainen, turmellut kaikki, kaikki. Ja nyt oli tämä kiusan henki muka oman elämänsä onnen löytänyt ja Marttaan mieltyneenä, pitämällä häntä parempana ihmisenä, kohdellen häntä kunnollisena tyttönä — siltä ainakin näytti — aikeessa ottaa hänet vaimokseen ja kohta viettää hänen kanssaan häitä. Niin, Leeni oli lukenut sanomalehdistä, että heidät oli jo pantu kuuluutuksiinkin. Siinä oli hänelle sitte selityskin Aavikon silmittömään raivoon ja hänen menettelyynsä, kun hän niin pian sen kohtauksen jälkeen lähetti Leenille sen rahasumman. Sillä oli hänellä nähtävästi tarkoitus saada Leeni ainakin "toistaiseksi" vaikenemaan ja jättämään uhkauksensa täyttämättä. Mutta hyvällä omalla tunnolla se mies tuskin sittenkään voi kuuliaisiaan viettää kaiken sen jälkeen, mitä hän Leenille oli tehnyt ja häneltä silloin sai kuulla hotellissa. Kysymys oli nyt vielä siitä, pitikö vai ei jättää Martan ja Aavikon asia sikseen ja olla siihen sekaantumatta. Leeni oli tähän saakka vastannut itselleen: "ei" ja sen vuoksi oli hän jälleen, jätettyhän paikkansa Porvoossa, saapunut Helsinkiin. Mutta nyt oli hän alkanut vähän horjua, ensiksikin kirjeen johdosta lapsen mahdollisesta kuolemasta, ja toiseksi, sen johdosta, mitä Arola oli hänelle kerran sanonut ja nuo sunnuntaiset omituiset tapahtumat kirkossakäyntineen olivat hänessä herättäneet.
Leeni toimi nyt osaksi vielä koneentapaisesti, ikäänkuin entisten tunteittensa järkkymättömän lain nojalla, joka häntä hänen tahtomattaan sysäsi eteenpäin, osaksi harkitusti, ikäänkuin hänen sisunsa olisi vaatinut häntä tekemään tuon ruton lopullisen ratkaisun. Edellisessä suhteessa hänellä oli tekosyynsä mennä Martan luo, jota hän ei ollut tavannut vuosikauteen ja jonka kanssa hänen välinsä oikeastaan oli rikkoutunut, Martan avioliiton kuulutus ja sen johdosta aikoi hän käydä häntä muka onnittelemassa ja siten "sopia" hänen kanssaan. Jälkimäisessä suhteessa taas olivat suoranaisena aiheena mennä Marttaa tapaamaan hänen omat välinsä Martan sulhasen kanssa ja ne seikat, jotka olivat saaneet hänen lausumaan sen tapaisen uhkauksen Aavikolle.
Tämä puoli — hänen "sisunsa" — sai aluksi sittenkin voiton hänestä ja hän päätti kuin päättikin mennä Martan luo. Hän tuskin enää ajattelikaan sitä, että saattoi siellä tavata Aavikon, ja jos tapaisikin, niin vähätpä siitä! Sitä parempi vielä! Joka tapauksessa hän kuitenkin päätti mennä sinne varemmin päivällä, noin puolenpäivän aikaan, jolloin Martta varmasti vielä oli kotona ja hänen sulhasensa otaksuttavasti ei olisi ehtinyt tulla siellä käymään. Siitä syystä lykkäsi hän itse myöhemmäksi oman Kilossa käyntinsä, — sekin niin naisellisen epäjohdonmukaista! — vaikka sillä käynnillä olisi saattanut olla hyvinkin ratkaiseva merkitys hänen menettelyynsä Martan luona niiden tietojen perusteella, joita hän Kilossa lapsen elossa olosta juuri silloin voi saada.
Puolen päivän aikaan kuljetti näin ollen hissi Leenin ylös Pension central’iin, jossa hän tapasi Martan kotona siinä samassa huoneessa, missä tämä oli ennenkin asunut vielä teatterissa ollessaan.
Martan ilo oli teeskentelemätön, aivan tavattoman sydämellinen, kun hän näki Leenin tulevan sisään. Hän suorastaan ei tietänyt, kuinka häntä hyväillä, miten hyvänä häntä pitää. Heti tilasi hän kahvia ja ikkunalta veti hän esille hedelmiä, konvehteja, leivoksia ja jos minkälaisia makeisia — tosin tähteitä edellisenä päivänä käyneiden vieraiden jälkeen — ja melkein kyynelsilmin lausui hän tyytyväisyytensä, että he näin jälleen olivat tulleet ystäviksi, ja toivonsa, että kaikki entiset ikävät välit olisivat i'äksi unhotetut. Martta oli nyt niin onnellinen, niin onnellinen, ja hänen Onninsa niin herttainen, niin kunnon mies, jota parempaa tuskin saattoi itselleen toivoakaan. Ja tämä Martan onni kuvastui koko hänen olemuksestaan, siitä hyvinvoinnista, joka todellakin antoi viehättävää loistoa hänelle, kun hän siinä istui, Leeniä vastapäätä, tummine hiuksineen, mustanpuhuvina, pitkäripsisine, hiukan raukeine silmineen, yllään soma kotipuku, jonka oikein pingoittaen täyttivät hänen entistään vielä täyteläisemmät ruumiin muotonsa, samalla kun hänen luonteensa ominaisin piirre, tuo eräänlainen hyväntahtoinen, lämpöinen velttous, joka oikeastaan ei tuntunut vialta, jopa tavallaan oli miellyttäväkin, oli yhä lisääntynyt ja voimistunut.
Kaikin tämä teki Leeniin ihan ensi silmänräpäyksestä aivan yllättävän ja samalla kertaa niin nujertavan, niin nolaavan vaikutuksen, että hän tunsi itsensä täydellisesti voitetuksi ja voimattomaksi panna aiettaan täytäntöön, niin, ajatellakin hiiskua ainoatakaan sanaa siitä, mitä olisi tahtonut puhua. Jopa hän lopulta kokonaan — unhottikin, mitä varten oikeastaan oli tullut.
Leenin täytyi tietysti aluksi onnitella Marttaa ja sen johdosta tuli puhe tämän ja hänen serkkunsakin, herra Salomaan väleistä.
— Emme me oikeastaan kihloissa olleet, — selitti silloin Martta. — En minä ainakaan asiaa tosissani siltä kannalta ottanut enkä pitänytkään Anttia koskaan muuna kuin serkkuna vain.
— Niinkö? — ihmetteli Leeni. — Mutta kyllä hän puolestaan näkyi ottavan asian toiselta kannalta Hänhän teki niin paljon rahallisiakin uhrauksia sinun hyväksesi, toivossa, nähtävästi…
— Vielä mitä! — keskeytti hänet Martta. — "Sukulaisista suurin vastus", sanoo sananlaskukin. Ajatteles, Leeni, että hän on vaatinut Onnin maksamaan kaikki, mitä oli minulle opintojani varten hankkinut. Siinä se Antin rakkauskin on.
— No? — hymähti Leeni. — Mitäs sulhasesi?…
— Tietysti Onni paikalla suoritti velkani päästäkseen siitäkin. Hän on niin kiltti, niin kiltti!
— Sehän on… hauska kuulla, — tulivat sanat hieman epäröiden ja omituisella, jopa ivaan vivahtavalla äänen painolla Leenin suusta.
— Mutta minä sovitan sen asian tietysti aikaa myöten itse, — oikein iskemällä asiaan kiinni jatkoi Martta. — Jollei muuten, niin rupean antamaan laulutunteja.
— Etkö anna kohta jo konserttiakin? — kysyi Leeni
— No, en tiedä… vielä, — ikäänkuin vältellen vastasi Martta. — Onni sitä kyllä toivoo ja tahtoisikin. Ääneni vain ei ole ollut oikein hyvässä kunnossa. Pelkään, ett'ei konsertista olisi vastaavaa hyötyä.
— Hyötyä?! Mutta sitähän sinun ei tarvitse katsoa.
— Älä sano! Ei se haittaa, että itse ansaitsee vaate- ja neularahansa.
Leenin silmät kävivät oikein pyöreiksi ja hänen hymynsä oli pilkallinen. Aavikon kitsaus muistui hänelle mieleen. Senkö vaikutusta tämä nyt jo oli vai oliko miehen aineellinen asema todellakin jo horjuva?
Leeni oikein iloitsi sydämessään tästä jutusta ja siitä, että suoriutui näin hyvin keskustelussaan, mutta kun sitte puhe kääntyi häneen itseensä, silloin tuli vaikeampi olla, silloin välistä oli melkein mahdotonta vastata suoraan ja rehellisesti.
Ensiksikin ihmetteli Martta, kuinka Leeni oli kovin muuttunut, niin laihtunut, mutta sittenkin muka vielä kaunis, jopa kauniimpikin kuin ennen, kun kaikki hienot kasvojen piirteet olivat tulleet ikäänkuin korostetuiksi ja silmissä oli omituinen surunvoittoinen ilme.
— Mitä se merkitsi?
— Äitihän kuoli viime kesänä.
— Niin, niin. Minähän lu'in siitä sanomalehdistä.
— Missä sitte olet ollut? Ethän ole esiintynytkään koko vuonna.
— Maalla vain olen ollut. En ole jaksanut tehdä mitään.
— Entä nyt? Mitä nyt ai'ot tehdä?
— Pitäisihän sitä taaskin alkaa, vaan en ole päättänyt vielä.
Leenin oli nyt jo kovin vaikeata vastata näihin kysymyksiin. Hän oli alunpitäen koko lailla kylmä puheessaan ja jäykkä käytöksessään, ja nyt hän tunsi tämän suhteen vieläkin enemmän lisääntyvän. Tätä Martta toisekseen juuri suuresti ihmetteli.
— Sinä olet niin kovin vakava nyt ja harvapuheinen, Leeni.
Leeni hymähti.
— Eihän sitä aina voi olla samallainen.
— Mikäs sinua vaivaa? Kerrohan!
Leeni alkoi punastua ja joutui ymmälle.
— Ei minua mikään vaivaa… Ei minulla ole mitään kerrottavaa, — vastasi hän lyhyesti ja, niinkuin hänestä itsestään tuntui, melkein vihaisesti.
— Minulle saat puhua kaikki ihan suoraan, — sanoi Martta naivin vilpittömästi. — Jos voin sinua auttaa jollakin lailla, niin teen sen hyvin mielelläni. Puhun vaikka tänään vielä Onnin kanssa, kun hän tulee.
— Kiitos! En minä tarvitse mitään, — sai Leeni vielä sanotuksi, päätään pyöritellen ja aivan kuin pahastuen. — En minä sitä varten tullut.
Tämä tuntui Leenistä kovin ilkeältä. Martta aivan kuin kehotti häntä, yllytti häntä, kiusasi häntä puhumaan ja kertomaan, mitä hän itse aikoi puhua ja kertoa ja minkä jo oli kokonaan unhottanutkin. Ja samalla Martta ikäänkuin aukaisi sylinsä hänelle ja tahtoi auttaa häntä. Sama Martta, jolle hän kertomuksellaan olisi tuottanut ehkä suurta surua ja onnettomuutta, astui itse häntä vastaan tarjoten hänelle kätensä hänen, niinkuin Martta nähtävästi uskoi, aineellisessa ahdinkotilassaan ja onnettomuudessaan.
— Älä pane pahaksi! — sanoi silloin Martta. — Minä käsitin väärin. Enkä suinkaan mitään pahaa tarkoittanut.
— Ethän toki. Ymmärränhän minä sen, — tulivat silloin sanat Leenin suusta, mutta niin teennäisen iloisella äänenpainolla, että se tuntui hänestä melkein ivalta. Hän oli kuitenkin vähällä puhjeta itkemään.
Samassa Leenin ajatuksissa välähtivät sanat: "Anteeksiantaminen on rakkauden suurin merkki" ja mitä muuta hän Emanuelin kirkossa oli kuullut. Hän yht'äkkiä melkein kuin nukahti niihin ajatuksiinsa. Ja samassa oli hänen puheensa Martan kanssa auttamattomasti lopussa.
Keskustelu kääntyi heidän välillään sen jälkeen yleisiin asioihin ja päivän tapahtumiin. Kaikki ikäänkuin töhertyi yhdeksi tyhjänpäiväiseksi sekamelskaksi. Se, mikä Leenillä oli ollut sydämellä sinne tullessaan, oli kokonaan haihtunut. Hänen käyntinsä päätarkoitus oli unhottunut taaskin. Hänestä tuntui kuin ei olisi maksanut vaivaa enää mistään puhuakaan ja ikäänkuin hän aivan turhaan olisi tullut Martan luona käymäänkin. Se, mikä häntä oli sysännyt sinne tulemaan, ei painostanut häntä lainkaan enää. Tuntui omituisen helpolta olla.
Yksi ajatus pälkähti yht'äkkiä hänen päähänsä. Hän muisti, että hänen piti käydä Kilossa. Silloin hän nousi ja alkoi hyvästellä.
— Vahinko, ettei Onni sattunut olemaan täällä, niin hän olisi saanut nähdä sinut, — sanoi Martta silloin naivisti.
Leeni tunsi yht'äkkiä punastuvansa korviaan myöten ja kumartui alaspäin sormellaan muka auttaakseen kalossia jalkaansa, mutta ei hiiskunut sanaakaan.
— Saan kai sanoa häneltä terveiset? — kysyi Martta vieläkin yhtä naivisti.
— Tietysti, — ole niin hyvä! — lausui silloin Leeni, koettaen rohkaista äänensä. Ja hän tunsi yht'äkkiä, että se oli parasta, mitä hän saattoi sanoa ja tehdä. Siinähän oli sisällystä hänen tarkoitukselleen ja selitystä hänen käynnilleen enemmän kuin tarpeeksi. Hän suorastaan iloitsi tästä kaikesta ja lähti tyytyväisenä Martan luota.
Kun hän astui leveitä portaita alas, nousi hissi verkalleen ja siellä näki hän Aavikon seisovan korkea silkkihattu päässä. Heidän katseensa kohtasivat samassa toisensa, mutta Leenin hymyilevään ilmeeseen vastasi tukkukauppias otsaansa rypistämällä ja punastumalla korviaan myöten.
Leeni juosta sipsutti nopeasti ulos ja riensi asemalle. Ensimäisessä junassa matkusti hän Kiloon.
* * * * *
Aavikko seisoi kauan porraslavalla ennenkuin painoi soittokellonnappulaa. Hän oli aivan kuin hengästynyt, vaikka hississä olikin tullut ylös. Hän mietti ja aikoi kerran jo kääntyä mennäkseen pois. Hermostuneesti korjasi hän kaulustaan, joka tuntui kuin puristavan hänen kaulaansa. Mutta yht’äkkiä teki hän sitte rohkeasti päätöksensä ja painoi melkein vihaisesti kelloa.
Ja meni sisään.
VIII.
— Ajatteles, kuka täällä kävi?! — oli Martan iloinen huudahdus, kun hänen sulhasensa astui hänen huoneeseensa.
— Kuka? — kysyi Aavikko kuivasti.
— Leeni. Ja hän käski sanoa sinulle paljon terveisiä, — jatkoi Martta samaan sävyyn.
Sulhanen huokasi helpotuksesta, kun näki tämän iloisen vastaanoton ja kuuli nämä sanat. Hänestä tuntui kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Leeni nähtävästi siis ei ollut puhunut mitään heidän asioistaan, ellei… ell'ei Martta teeskennellyt. Mutta sehän ei ollut mahdollista.
— Eikös hän tullut sinua vastaan? — kysyi vielä Martta.
— Minä tulin hississä, — vastasi Aavikko selittämättä sen enempää.
— Ettet tullut vähän aikaisemmin, — puheli vielä Martta hilpeästi. — Se oli vahinko.
— Mikä vahinko se sitte oli? Tiesikö hän mitään hauskaa kertoa? — uteli
Aavikko kautta rantain saadakseen varmuutta asiasta.
— Ei, mutta olisit saanut nähdä hänet. Hän oli kovasti muuttunut, Leeni parka, — äitinsä kuoleman tähden nähtävästi, — ja muutenkin oli hän niin alakuloinen, mutta kiltti kuin aina, — selitti Martta.
— Onnittelemaanko hän sitte vain sinua tulikin? — kysyi Aavikko vielä.
— Siltä näytti. Luulin kuitenkin, että hänellä oli muutakin asiaa, mutta ei hän sitä ilmaissut, ja kun minä kysyin, tarvitsiko hän ehkä jotakin, ja lupasin puhutella sinua hänen puolestaan, niin hän pahastui niin, että luulin hänen rupeavan itkemään. Taisin tehdä hyvin tuhmasti kaikessa viattomuudessani, — jutteli Martta taaskin naivisti.
— Mitäpä sinä sekaannutkaan muitten ihmisten asioihin! Antaa jokaisen elää ja olla niinkuin haluttaa, niin ei ole mitään omantunnonvaivoja, — toruskeli Aavikko morsiantaan leppoisasti ja salatulla mielihyvällä, kun alkoi olla täysin vakuutettu siitä, ettei Leeni ollutkaan pannut uhkaustaan täytäntöön — ainakaan vielä. Jopa hän alkoi olla vakuutettu siitä, että hänen rahalahjansa Leenille oli saanut hänen mielensä kokonaan muuttumaan — vastaisuudenkin varalle. Ja Aavikko alkoi tulla yhä hilpeämmälle tuulelle, kun osasi niin hyvin esiintyä ettei Martta huomannut lainkaan hänen mielenliikutustaan, kun hän tuli sisään, jopa päinvastoin otettiin näin iloisesti ja näin hyvillä uutisilla vastaan. Kasvoipa tämä Aavikon hilpeys ja tyytyväisyys siihen määrin, että hän yht'äkkiä, vastoin aikaisempia tuumiaan, lupasi viedä Martan häämatkalle Nizzaan, joka tieto sai Martan palkitsemaan sulhasensa ylimääräisellä hyväilyllä, sillä sellaista rahallista uhrausta ei hän ollut tarkalta ja säästeliäältä Onniltaan odottanut. Luonnollisista syistä ei Onni kuitenkaan ilmaissut morsiamelleen tämän häämatkan sisäisintä, salaista tarkoitusta, joka oli se, että hänen sittenkin vielä rauhaton omatuntonsa vaati hänen olemaan ainakin hänen avioliittonsa ensi aikoina etäämpänä siitä vaarasta, joka Leenin puolelta uhkasi ja joka oli kuin mikäkin tulivuori ikään, joka saattoi puhjeta ja purkaa tulta ja tulikiveä hänen onnellisen elämänsä yli millä hetkellä tahansa. Häät oli päätetty viettää heti kolmannen kuulutuksen jälkeen ja nyt sai Martta kuulla, että he seuraavana päivänä sitte matkustaisivat Ruotsin kautta ulkomaille.
Siitä kyllä riitti puheen ainetta Martta Hinnermolle ja Onni Aavikolle pitkäksi aikaa.
Ja he kävivät vieretysten pehmeälle, hyllyvälle sohvalle istumaan, ja rauhallisesti, sulhasen käsi morsiamen vyötäisten ympärillä, Martan pää Onnin olkapäällä leväten, tarinoivat he tulevasta onnestaan niinkuin ei mitään pahaa kellekään olisi tapahtunut ja niinkuin ei maailmassa muita olisi ollutkaan kuin he kaksi vain.
Aavikonkin omatunto oli nukahtanut. Mitä liikuttaa onnellisia toisen onnettomuus?!
IX.
Kun Arola samana päivänä seitsemän aikaan iltasella tuli matkailijakotiin Leeniä tapaamaan, ei hän ollut kotona. Sanottiin, että hän aamupäivällä oli lähtenyt ulos eikä sen koommin häntä kukaan ollut nähnyt.
Puolen tunnin väliajoin kävi Arola uudelleen kahdesti Leeniä kuulustelemassa, mutta tulos oli aina sama. Arola alkoi jo huolestua. Mitä nyt oli tapahtunut? Eihän Leeni toki ollut lähtenyt pois suorittamatta laskujaan. Kunhan hän vain ei olisi itselleen mitään pahempaa tehnyt! Hänhän oli niin omituisessa mielentilassa edellisenä iltana. Semmoinen synkkämielisyys saattoi olla perinnöllistäkin; olihan hänen äitinsä semmoisessa tilassa hukuttautunut.
Arola oli lopulta kovin hermostunut kävellessään tämän ajan katuja pitkin. Kotiaan hän ei kuitenkaan tahtonut mennä ennenkuin oli Leenin tavannut tahi saanut joitakin tietoja hänestä. Hänen sydämensä tuntui näin ollen sykkivän ihan hänen kurkussaan, kun hän kolmannen kerran vielä ja koko lailla myöhään tuli matkailijakotiin tiedustelemaan, oliko Leeni tullut. Nyt hän vihdoinkin sai myönteisen, rauhoittavan vastauksen.
Mutta astuessaan Leenin huoneeseen, joka oli iso, tavallista miellyttävämpi hotellihuone, tapasi hän Leenin makaamasta alassuin suurella leposohvalla, vuoteesta otettu päänalainen allaan ja kasvot siihen painettuina. Hän itkeä nyyhkytti niin, että koko hänen ruumiinsa hytkähteli.
— Leeni! — huudahti Arola syöksyen hänen luokseen. — Mikä sinun on?
Miksi sinä itket?
Mutta pitkään aikaan Arola ei saanut vastausta. Leeni itki vain, kiihtyipä vielä enemmän, kun Arola saapui ja teki hänelle kysymyksensä.
Arola riisui nopeasti päällysvaatteensa ja ryhtyi uudelleen Leeniä puhuttelemaan.
— Vastaahan edes: missä olet ollut? Oletko sairas?
— En… en… ole… sairas, — tuli nyyhkyttäen vihdoin päänalaseen tukehdutettu vastaus.
— Miksikäs sitte itket? Mikäs sulle on tapahtunut?
— Se on… kuollut… lapsi, — sai Leeni lopultakin selitetyksi.
Ja taaskin alkoi hän hillittömästi itkeä.
— Niinkö?! — lausui Arola vain silloin, osaamatta mitään muuta sanoa. Ja hän nousi, jätti Leenin siihen yksikseen tyyntymään ja alkoi hiljakseen kävellä huoneen pehmeällä matolla edestakaisin. Hän aikoi sanoa, että sehän oli parasta, mitä saattoi tapahtua, että siitä oikeastaan piti Jumalaa kiittää, mutta ei tahtonut loukata Leenin äidintunteita, jotka näin olivat puhjenneet ilmi, vaikka tämä aikaisemmin eri tavoin olikin osoittanut omituista kylmyyttä ja tylyyttä lapsestaan puhuessaan, mikä suorastaan oli hämmästyttänyt Arolaa. Oliko tuo silloin vain syvempien tunteiden salaamista tahi tilapäistä oikullisuutta, sitä oli vaikea sanoa, mutta nyt, kun pikku Martta oli kuollut, ilmaisi luonto oikean laatunsa, äiti itki lastaan kaikista kärsimyksistä ja tuskista huolimatta, kaikesta vihasta huolimatta sitä miestä kohtaan, joka oli nämä kärsimykset ja tuskat hänelle tuottanut. Kukapa tiesi lopulta, ehkä tuon näennäisen vihankin alla piili jonkinlaisia hellempiä tunteita yhä edelleen tuota samaa miestä kohtaan? Olihan naisen luonne siinäkin suhteessa aivan käsittämätön. Ja Arola joutui näissä mietteissään niin ymmälle, ettei hän suorastaan tietänyt, mitä Leenille sanoa. Jopa hän ajatteli, että oli paras jättää hänet ja lähteä pois.
Kotvan aikaa käveltyään hän kuitenkin istuutui, vaan etemmäksi
Leenistä, ja oli edelleen vaiti. Vähitellen Leeni sitte alkoi tyyntyä.
− Miksi menit pois — sinne? — kysyi Leeni kuiskaten. — Miks'et puhu mitään?
Arola nousi jälleen ja meni hänen eteensä leposohvan laidalle istumaan.
Ja tarttuen hänen käteensä sanoi hän:
— Ajattelin, että ehkä olisi parasta, että nyt menisin pois ja tulisin toiste.
Silloin Leeni nousi ja istuutui hänen viereensä.
— Mitä varten? — sanoi hän. — Enkös minä ole kummallinen, kun itken, vaikka oikeastaan pitäisi olla tyytyväinen.
— Sitähän minäkin ajattelin, vaan en tahtonut sinulle sanoa, — ilmaisi
Arola nyt mielipiteensä.
— Minun tuli, näetkös, yht'äkkiä niin sääli, kun muistelin sitä lasta, — puhui Leeni jo aivan rauhallisesti. — Se oli kuollut eilen päivällä ja tänään oli se jo pikkusessa valkoisessa arkussaan. Et usko, kuinka se oli kaunis, ihan kuin pieni enkeli. Ja se oli niin onnellisen näköinen, että minun kävi oikein kateeksi sitä.
— Eiköhän olekin onnellisin se, joka pienenä kuolee?
— Ja kaikesta onnellisinta olisi olla syntymättä kun elämä kuitenkin on niin viheliäistä.
— Viheliäinen on oikeastaan ihminen…
— Niin, niin. Joka elämänsä tekee viheliäiseksi taikka ainakin viheliäisemmäksi, kuin se on.
— Mutta kun nyt kerran on pakko elää, niin täytyy koettaa saada elämänsä niin siedettäväksi kuin suinkin.
— Niin täytyy, jos vain voi.
— Täytyy voida. Nyt sinunkin, Leeni, vielä täytyy koettaa. Nyt sinulla ei ole enää esteitä ryhtyä uudelleen työhön ja toimeen. Ja sinun on siihen välttämättä heti ryhdyttävä. Työ on ihmisen ainoa pelastus. Velttous, toimettomuus, laiskuus vie perikatoon. Minä en nyt sinua jätä ennenkuin olet päässyt jaloillesi jälleen.
— Ja millä lailla voisin minä päästä?
— Olit jo valinnut urasi ja sille on sinun antauduttava uudelleen. Ihminen ei saa heittäytyä toimesta toiseen ja aina uutta yrittää, vaan hänen täytyy tarttua siihen, mitä osaa. Sinulla on taipumuksia näyttelijättäreksi ja olet jo näyttänyt sillä uralla osaavasikin jotakin. Siihen työhön sinun siis on käytävä uudelleen käsiksi ja sillä voit leipäsikin ansaita, vaikka et miksikään kuuluisaksi tulisikaan.
Siihen tapaan alkoi Arola puhua Leenille, koettaen saada hänet unhottamaan kaikki ikävät tapahtumat, entiset ja nykyiset, ja rohkaisten, kehottaen häntä uuteen elämään jälleen. Ja vähitellen hän huomasi siinä onnistuvansakin, saavansa Leenin itsensä innostumaan ja tekemään suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Ensiksi tuli tietysti puhe Leenin toimeentulosta. Silloin oli hänen tehtävä koko joukko tunnustuksia ja Arola sai puolestaan nyt tietää Aavikon rahalahjasta ja siitä johtuneista seikoista, jotka siihen saakka olivat hänelle olleet salaisuus. Näillä rahoilla oli Leeni ehtinyt jo hankkia uusia, välttämättömimpiä vaatekappaleitakin itselleen ja suorittaa Kilossa kaikki maksut lapsen hoidosta ja viimeksi hautausmenotkin. Näin ollen oli summa jo supistunut puoleen, mutta toistaiseksi ei nyt vielä hätää ollut. Aika oli kuitenkin kuluvana näytäntökautena jo niin pitkälle ehtinyt, ettei maksanut vaivaa mihinkään teatteriin tarjoutua, mutta seuraavasta syksystä…
Näihin mietteihin yhtyi Arola puolestaan täydellisesti. Leenin oli nyt toistaiseksi levättävä ja koetettava saada mielensä täydellisesti tasapainoon ensin. Parasta olisi päästä pois täältä, niin etäälle kuin suinkin niistä oloista ja ihmisistä, jotka vain voivat herättää kalvavia muistoja. Ja Arola esitti, että hän lähtisi jonnekin maaseudulle, jonnekin, minne hänkin itse sitte kesäksi tulisi ja niissä he voisivat viettää kesäkuukaudet yhdessä.
Leeni lupasi sitä asiaa ajatella ja mainitsikin jo muutamia seutuja, missä semmoisia tuttavia oli, joiden luo voi päästä asumaan. Arola taas lupasi, että parhaimpansa mukaan oli pitävä huolta asian aineellisesta puolesta. Pääasia oli nyt virkistyminen, uuden elämänvoiman ja -innon hankkiminen. Sitte oli työ aikanaan kyllä tuova kaiken muun mukanaan: tyytyväisyyden, ilon ja onnen.
Ja näin he istuivat kauan, myöhään yöhön saakka, kahden kesken ystävällisesti puhellen ja luottavasti ilmaisten toinen toiselleen ajatuksensa ja tunteensa. Siinä tuli lopulta puheeksi myös eräs tapaus entisiltä ajalta, muuan kohtaus Annankadun varrella, se päivä, jolloin Arola jotensakin selvästi vihjasi haluavansa Leeniä omakseen, vaan sai häneltä suorin sanoin hylkäävän vastauksen.
— Muistatkos, Leeni, sen kerran?
— Minäkö en muistaisi? Kuinka usein olenkaan sitä tekoani perästäpäin katunut!
— Mutta jos nyt tekisin sinulle vielä saman kysymyksen?
— Tämmöisellekö kuin minä?
— Älä puhu noin! Minusta olet sittenkin vielä sama kuin silloin. Eikä: sinä olet parempi kuin silloin, paljoa parempi, Leeni.
Ja ilosta puhkesi Leeni hillittömään itkuun ja heitti kätensä Arolan kaulaan. Ja Arola suuteli hänen poskiaan, hänen silmiään, hänen tukkaansa, suuteli pois suolaiset kyyneleet, jotka virtanaan valuivat hänen kauniista silmistään hänen kuumille huulilleen. Arolan ei tarvinnut sitte enää kysyä eikä Leenin enää mitään vastata. He ymmärsivät toinen toisensa sanoittakin…
Rauha oli alkanut asua Leenin kärsimysten kiduttamassa povessa ja onni kajasti kauniina uudelleen hänen särjetyn elämänsä ilmanrannalla. Ja uusi elämän päivä tuntui sen mukana syttyvän Arolankin kovia kokeneelle sydämelle.
Heidän oli sinä yönä vaikea erota toisistaan.
X.
Tampereen teatterin näyttelijäkuntaan kuului seuraavasta syksystä rouva Leeni Saares-Arola ja häneen kiinnitettiin siellä suuria toiveita. Ensiksihän hänellä oli tavattoman edullinen ulkomuoto, joka suinkaan ei ole vähäinen asia näyttelijättärelle, ja toiseksi oli hänen esiintymiseensä tullut jotakin luontevaa viehkeyttä, hänen ääneensä kirkas, teeskentelemätön kaiku, lauseihinsa, niiden joka ainoaan sanaan, syvä, sielukas tunne, sanalla sanoen, hänen luomiinsa henkilöihin todellisen elämän lahjomaton tuntu, jonka hän nyt oli saavuttanut omien kokemustensa, omien kärsimystensä kautta.
Itseltään ei Leeni kuitenkaan salannut, että suuri ansio hänen saavutuksistaan lankesi hänen miehensä Ension osalle, joka ohjasi häntä aina, milloin hän oli epävarma, jopa usein luki koko roolinkin hänen kanssaan.
He olivat elokuussa kaikessa hiljaisuudessa vihityt toisiinsa ja asettuneet Tampereelle asumaan. Heidän pieni kotinsa oli vaatimaton, mutta viihtyisä, ja rauha tuntui olevan heidän alituisena vieraanaan.
Siellä istui Arola ja valmisteli uutta näytelmäänsä, jota hän kesällä oli suunnitellut. Hän tahtoi siinä saada oikein hyvän osan Leenilleen ja teki parastaan, että hänen siinä kuvaamansa nuoren naisen kautta hänen oman vaimonsa parhaimmat, tunnepitoisimmat, kauniimmin kajastavat luonteenominaisuudet täydessä loistossaan pääsisivät esille. Siitä oli, sanalla sanoen, hänellä aikomus saada Leenille loistorooli, joka oli vievä häntä mainehikasta tulevaisuutta kohti, ja vihdoin antava hänelle itselleenkin näytelmäkirjailijana sen vähäisen tunnustuksen, jota vaille hän siihen saakka oli jäänyt.
* * * * *
— Kuinka sujuu työsi? — kysyi Leeni eräänä iltana mieheltään, palattuaan näytännön jälkeen kotiin ja nähdessään Arolan vielä askartelevan työpöytänsä ääressä, edessään iso pinkka täyteen kirjoitettuja neljännesarkin liuskoja.
— Esirippu sulkeutui juuri verkalleen viimeisten sanojesi jälkeen, — vastasi Arola tyytyväisenä, nosti päätään ja loi hyväilevän katseen Leeniin.
Tämä lähestyi silloin pöytää ja, asettuen miehensä tuolin taakse, heitti käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hellävaroen poskensa hänen päätään vastaan.
Arola vastasi siihen ottamalla vaimonsa polvelleen istumaan ja kiertämällä kätensä hänen vyötäistensä ympäri.
— Kuinka onnellinen minä olenkaan, Ensio! — puhkesi Leeni silloin sanoihin, nojautui hänen rintaansa vasten, sukeltautui kasvoillaan syvälle hänen lämpimään kaulaansa ikäänkuin kaivaen sieltä suudelmalleen oikeata paikkaa ja jäi sitte hänen olkapäälleen suloisesti lepäämään niinkuin touhuistaan väsynyt vallaton lapsi, mielihyvän tunteesta nauttien, lepää rakastamansa isän turvallisella povella.