language: Finnish

ONNEN UNELMA

Romaani

Kirj.

MARTTI WUORI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916.

ENSIMÄINEN OSA

I.

"Taisto II:sen" näytelmäseura valmisti näytäntöiltamaa Hermannin työväenyhdistyksen talolla. Oli päätetty ottaa esitettäväksi kirjailija Ensio Arolan kolminäytöksinen "Tuulentupa"-niminen näytelmä. Tekijää, joka asui Helsingissä, oli pyydetty hyväntahtoisesti olemaan läsnä näytelmänsä lopullisessa pääharjoituksessa, jonka oli määrä tapahtua näytäntöillan aattona, toukokuun ensimäisenä lauantaina. Tähän harjoitukseen oli tekijä lupautunut saapua ja oli nyt matkalla Hermanniin.

Oli tullut varhainen kevät. Lehdet puissa olivat vuodenaikaan nähden tavallista suuremmalla hiirenkorvalla ja västäräkit, joiden tulosta, sananlaskun mukaan, ei pitänyt olla enää kuin viikkokausi kesään, hyppelivät pitkää pyrstöhän keikutellen iloisesti kiveltä kivelle tahi juoksivat, nopeasti ja sirosti jonkun matkaa kiitäen ja sitte äkkiä pysähtyen, ruo'an haussa maantietä pitkin. Pilvet leijailivat keveinä korkealla ilmassa, joka leppoisasti puhalteli raitista, keväistä tuoksua, saaden keuhkot mielihyvän tunteesta pullistumaan ja riennättäen kulkijan askeleita.

Kirjailija Arola oli tullut raitiovaunussa tien päähän ja kävi loppumatkan jalan. Hän oli lähtenyt aikaisin kotoaan, ja kun oli vielä puoli tuntia jäljellä harjoitukseen, astuskeli hän viertotietä hiljakseen katsellen Helsingin senpuoleista laitakaupunkia, jossa hän ei ollut koskaan ennen käynyt. Asutus oli harvaa, jopa katosi kaupungin leima vähitellen kokonaan. Ainoastaan etäinen humu Sörnäisten rautatieradalta ja rannalla sijaitsevista tehdaslaitoksista sekä silloin tällöin ohi kiitävä auto muistuttivat pääkaupungin läheisyydestä. Sitte, pitkähkön taipaleen päässä, ilmestyi eteen jälleen ryhmä rakennuksia ja kuului kisailevien lasten huutoa ja hälinää.

Siinä tienvieressä oli matalan, puurakennuksen suojassa pieni koju, jossa keski-ikäinen nainen myi vehnäsiä ja makeisia. Hänen myymälänsä ei ollut varsin houkutteleva. Toisella puolen kojua oli iso sammaltunut kivi ja sen pohjoisreunalla vielä röykkiö sulamatonta, likaista lunta. Se pisti oitis Arolan silmiin ja hän ikäänkuin väistäen tätä paikkaa siirtyi toiselle puolen tietä, ja alkoi riennättää askeleitaan. Tultuaan aivan kojun kohdalle huomasi hän kuitenkin sen päivänpuoleisella kyljellä pienen penkin ja siinä nuoren naisen istuvan. Nainen oli laskenut laukkunsa penkille viereensä ja aukoi juuri karamellia paperista. Samassa nosti hän päätään, niin että hänen kasvonsa näkyivät suuren hatun peitosta, ja hänen katseensa kohtasi toisella puolella tietä kulkevan Arolan..

Arola pysähtyi äkkiä, kohotti kättään aivan kuin vaistomaisesti nostaakseen lakkiaan ja kun nainen purskahti nauruun, tunsi Arola hänet ja kääntyi kulkemaan yli tien häntä kohti.

— Mitä te täällä teette, neiti Hinnermo? — sanoi Arola kummastellen ja päätään paljastaen, astuttuaan naisen eteen.

Neiti Hinnermo ojensi hänelle kätensä, johon Arola tarttui. Ja neiti Hinnermo pudisti tuttavanomaisesti Arolan kättä, väistyi penkillä syrjemmälle antaakseen hänelle tilaa istua ja vastasi yhä nauraen:

— Niinkuin näette: syön makeisia. Saanko tarjota? — jatkoi hän ojentaen pussia Arolalle. — Ostin juuri tästä kojusta sivukulkiessani!

Arola istuutui penkille.

— Minnekäs sitte olette matkalla? — kysyi hän edelleen.

— Sinne, minne tekin, — vastasi neiti Hinnermo. — Teidän näytelmänne harjoitukseen.

— Niinkö? Ja missä tarkoituksessa? Ettehän itse siinä esiinny, vai?

— Oikeinko sitä pelkäätte?

— Päinvastoin. Se olisi suuri onni minulle.

— Joutavia! — Nähkääs, minulla on muuan oppilas, entinen lapsuuden tuttava, joka on lukenut roolinsa — näytelmänne nuoren rouvan osan — minun johdollani ja siksi olen minäkin nyt matkalla "Tuulentuvan" harjoitukseen.

— Älkäähän! Sehän on kovin hauskaa — monessa suhteessa.

— Sen saamme sitte nähdä. Pelkään, ettei tekijä tule olemaan kovinkaan tyytyväinen.

— Kukas sen osan sitte esittää?

— Neiti Leeni Saares. Muuten hyvin sievä tyttö. Älkää vain rakastuko häneen!

— Ei taida olla enää pelkoa minuun nähden. Olenhan jo neljänkymmenen viiden vuoden vanha, kokenut mies, — koviakin kokenut, on minun lisättävä, sillä, niinkuin tiedätte, olen jo ehtinyt olla naimisissa ja erotakin vaimostani.

— Se ei mitään merkitse, herra Arola. Rakkaushan ei kuulu ikää katsovan, kun se kerran on tullakseen. Ja teidän ikännehän on vielä parhaimmillaan.

— Kiitos! Tuntuu kuin te, neiti Hinnermo, oikein suosittelisitte minulle oppilastanne, ystävätärtänne. Kukas hän sitte muuten on, jos näin ylimalkaisesti saan kysyä?

— Hänkö? Intohimoisesti suureksi näyttelijättäreksi pyrkivä, nuori — kahdeksantoista vuoden vanha ja, niinkuin jo sanoin, hyvinkin sievä — tyttö.

— Eihän siinä liene kaikki, mitä hänestä tiedätte, koska sanoitte olevanne lapsuuden tuttavia?

— Näenpä, että olen jo voinut herättää uteliaisuutenne.

— Tyydyttäkää siis se! Mistä hän on kotoisin, mitä hän toimittaa, sillä eihän hän tule toimeen, se on selvä, seuranäyttämöillä esiintymällä?

— Hän on kotoisin täältä Hermannista ja asuu Orionin kadun varrella, — siksi istuuduinkin tähän, sillä odotin hänen kulkevan tästä ohi ja tahdoin hänen kanssaan yhdessä mennä Työväen talolle.

Arola nousi paikaltaan, katsoi kelloaan ja sitte maantielle molemmin puolin.

— Mutta ehkäpä hän jo onkin sinne mennyt aikaisemmin, — sanoi hän, — ell’ei teillä ollut sovittuna tavata toisenne tässä.

— Ei ollut, — sanoi neiti Hinnermo ja nousi myöskin paikaltaan, ottaen laukkunsa. — Mennään sitte! Taitaa olla jo aikakin?

— Kymmenen minuuttia vailla, — sanoi Arola. — Taikka ehkä neiti Saares ei vielä ole ehtinyt toimestaan? Vai asuuko hän niin vain vanhempiensa luona?

— No, en tahdo kiusata teitä kauemmin, herra Arola, koska niin kovin haluatte päästä Leeni Saareksen henkilöstä selville.

He lähtivät vieretysten astumaan maantietä pitkin.

— Luulen, — sanoi Arola, — että minulla on ehkä hieman oikeuttakin saada tietoja henkilöstä, joka aikoo näytellä näytelmässäni.

— Tietysti. Ja niin vaativassa osassa varsinkin. Siihen tarvitaan jo paljon uskallustakin. Mutta älkää hämmästykö, kun sanon, että Leeni on aivan yksinkertaisesti Tollanderin & Klärich'in Hakasalmen kadun varrella olevassa tupakkatehtaassa työskentelevä tyttö.

Arola todellakin hieman hämmästyi, mutta sanoi:

— Kyky voi syntyä missä tahansa; se ei merkitse mitään. — Neiti Saares varmaankaan siis ei ole vielä kerinnyt tänne…

— Kyllä. Lauantaisin hän pääsee työstään jo kahdelta.

— Se on totta.

— Luulenpa, että hän tekijän tähden vielä pänttää roolia kotona päähänsä. Hän sanoi niin pelkäävänsä teitä, vaikka muuten kovin halusi tutustua teihin ja tahtoi, että olisitte harjoituksessa läsnä ohjaamassa.

— Niinkö? — kysyi Arola hieman epämääräisesti ja luoden katseen neiti
Hinnermoon. — Mitäs minussa on niin pelottavaa?

— Sitä samaa vain, joka saa kaikki näyttelijät vähän arastelemaan, kun tekijä, olkoonpa kuka tahansa, on harjoituksissa läsnä. Muistan, kuinka itsekin pelkäsin, kun harjoittelimme teidän viimeistä näytelmäänne ja te istuitte, kädet ristissä rinnan yli, näyttämön etunurkassa ja seurasitte harjoitusta. Ja kuitenkin oli minulla, niinkuin ainakin, vain pieni sivuosa.

— Älkää nyt! Mehän olemme jo vanhoja tuttavia.

— Ja sittenkin synnytti läsnäolonne, kuinka sanoisin…?

— Ramppikokuumetta?

— Sentapaista ainakin. Minulla on ramppikuumetta aina enkä luullakseni pääse siitä koskaan.

— Kuulkaa, neiti Hinnermo, onko totta, mitä olen kuullut kerrottavan, että ai'otte erota Kansallisteatterista?

— Mitäs minä siellä tekisin, kun en pääse eteenpäin.

— Teillähän on kuitenkin, neiti Hinnermo, niin paljon edellytyksiä menestyäksenne. Yksin lauluäänenne vaatisi antamaan teille jonkun huomattavamman osan jossakin laulunäytelmässä!

— Minä aionkin antautua kokonaan laulun alalle. Kun ei ole "suhteita" tahi ei ole aivan tavaton kyky tahi tavattoman kaunis, niin tulee — niin ainakin itsestä tuntuu — useimmiten syrjäytetyksi.

— On se surkeata, — sanoi siihen Arola, ja molemmat olivat hetken vaiti.

Neiti Hinnermon viimeisten sanojen johdosta Arola vilkaisi häneen. Hän näki, minkä jo ennestään tiesi, ettei neiti Hinnermolla suinkaan ollut rumat kasvot; tosin olivat ne hiukan leveät, mutta silti miellyttävät ja piirteiltään sopusuhtaiset, vaikka näyttämö ehkä olisi vaatinut jyrkempiä, vähemmin toisiinsa sulautuvia viivoja, että kaikki kauneusarvot olisivat päässeet täysin oikeuksiinsa. Ja omituista oli, että neiti Hinnermon mustanpuhuvat silmät, joiden hehkuvaa katsetta pitkät, tummat ripset varjostivat, eivät näyttämöltä koskaan tehonneet niinkuin niitä näin arkielämässä katsellessa. Kun lisäksi neiti Hinnermolla oli päässään mustanruskeiden hiuksiensa somisteena kuosikas hattu, niin täytyi ehdottomasti myöntää, että hänellä oli kauniit kasvot. Mutta vahinko vain, että hänen ruumiinsa kokonaisvaikutus ei ollut hänelle edullinen: kaula oli liika lyhyt, hartiat liian leveät ja ruumiilta puuttui tarpeellista pituutta. Sitä paitsi tuntui neiti Hinnermolla olevan taipumusta käydä aikaa myöten liian lihavaksikin ja nämä seikat olivat varsin kielteistä laatua hänen näyttämöedellytyksissään. Varmaankin hän itse oli selvillä niistä, kun hän hetkisen kuluttua huoahtaen lausui:

— Niin, se on ohdakkeinen polku, jota me taiteilijat kuljemme.

— Sama se on meillä kirjailijoillakin, — sanoi Arola.

— Olen siitä monesti puhunut Leeni Saareksellekin, mutta hän elää vain unelmissaan, rakentaa intohimoisesti tuulentupaansa, — jatkoi neiti Hinnermo omaa ajatustaan. — Hän ei välitä varoituksista.

— Hän kai on varma kutsumuksestaan, vai? Onko hän mielestänne kyvykäs, neiti Hinnermo?

— Sitä on vaikea sanoa. Päättäkää nyt itse, kun hänet näette ja saatte kuulla hänen esitystään.

— Kun neiti Saares on lukenut roolinsa teidän johdollanne, niin on hänen esityksessään varmaan paljon teidän opettamaanne.

— Olen pääasiallisesti ohjannut hänen lausuntoansa, käsityksensä roolista on hän saanut itse luoda ja pitää.

— Sepä hauska tietää. — Kuulkaa, neiti Hinnermo, en saanut äsken kuitenkaan selkoa siitä, asuuko neiti Saares vanhempainsa luona Orionin kadun varrella?

— Asuu. Tahi oikeammin isäpuolensa luona, joka on nimeltään Savunen ja entinen suntio, sekä kotoisin samasta pitäjästä, jossa minun isävainajani oli kauppias. Siksi sanoin, että olemme lapsuuden tuttavia, vaikka Leeni onkin minua muutamia vuosia nuorempi. Leenin oikea nimi onkin Hilda Helena Savunen ja hänen äidillään on toisissa naimisissa kaksi poikaa, joista toinen on veturinlämmittäjä, toinen, nuorempi, ovenvartiana elävissä kuvissa.

— Miksi sanotte, että neiti Saareksen oikea nimi on Savunen, vaikka se on hänen isäpuolensa nimi?

— Tarkoitin, että hänen nimensä Saares on muutettu hänen äitinsä entisestä nimestä, joka kuuluu olleen Sarlin.

— Rouva Savunen oli siis ensi kerran naimisissa erään Sarlinin kanssa?

— Siihen kysymykseen minä en osaa vastata, — sanoi neiti Hinnermo ja naurahti.

— Anteeksi, että kyselen liika paljon, — lausui nopeasti Arola, huomattuaan tehneensä hieman sopimattoman kysymyksen. Ja korjatakseen erehdyksensä lisäsi hän: — Tuo sukunimi on minulle tuttu, sillä minulla oli sennimellinen koulutoveri.

— Niinkö? Mutta todellakaan en tiedä itsekään sen enempää Leenin sukuperästä hänen oikean isänsä puolelta. Sen sijaan tiedän, että hänen isäpuolensa on hyvin uskonnollinen ja ankara mielipiteiltään eikä ollenkaan hyväksy Leenin intoa ruveta näyttelijättäreksi. Ukko Savunen, jolla taitaa olla vähän varoja, mutta joka on hyvin saita, käy Helsingissä siellä täällä satunnaisissa toimissa samoin kuin äitikin. Heidän kotiolonsa eivät liene kovin kehuttavia ja luulen, että Leeni siitä kovin kärsii ja tahtoisi senkin vuoksi mielellään päästä omille jaloilleen.

Näin puhellessaan olivat he saapuneet erään tien risteykseen.

— Mutta missä se työväenyhdistyksen talo täällä oikeastaan on? — kysyi
Arola. — Minä en tunne näitä seutuja ollenkaan.

— Se on tuo puurakennus tuossa, — sanoi neiti Hinnermo, osoittaen taloa, joka näkyi kappaleen matkan päässä vasemmalle vievän tien varrella. Talon toisella puolella kohosi loivaa mäentörmää, jossa kasvoi havupuita, ja tien varrella, vähän etempänä "talosta", oli muutamia muita kehnonpuoleisia asuin- ja ulkohuonerakennuksia perunamaitten ja savipeltojen keskellä. Itse työväenyhdistyksen talosta näkyi toinen pääty- ja toinen sivuseinä, joissa oli suuret leveät ikkunat. Toinen tienpuoleinen ikkuna oli auki ja siitä liehutteli tuuli ulos kapeata, valkoista ikkunaverhoa. Sisäänkäytävä oli pihanpuolelta rakennuksen toisesta päästä.

Kun Arola ja neiti Hinnermo olivat tulleet talon kohdalle, kuulivat he sisältä miesten puhelua, joka oli koko lailla äänekästä.

— Taitavat jo olla näyttelijät koolla? — sanoi Arola seuratessaan neiti
Hinnermoa portaita ylös eteiseen.

II.

Puhelu, joka oli kuulunut ulos asti, tapahtui eteisen viereisessä huoneessa, jonka ovi oli kiinni. Siitä ohi kulkiessaan kuuli Arola nyt sanat:

— Sinulla ei ole oikeutta kieltäytyä esiintymästä, Härmälä. Sinun tähtesi menee silloin koko näytäntö myttyyn.

— Se ei mene minun tähteni, vaan hänen, — kuului siihen kiivaan, nuorekkaan miesäänen vastaus.

Neiti Hinnermo oli jo mennyt saliin ja Arola seurasi häntä sinne. Sali oli tyhjä. Seinustoina oli vain rivittäin penkkejä ja tuoleja. Salin perällä olevan näyttämön esirippu oli ylähällä ja muuan nuori mies järjesteli lavalla huonekaluja paikoilleen "Tuulentuvan" ensimäistä näytöstä varten. Hän oli selin katsomoon päin eikä huomannut, kun neiti Hinnermo ja Arola tulivat sisään.

— Voitteko sanoa, onko neiti Saares jo tullut? — kysyi neiti Hinnermo, astuen näyttämön eteen, siellä puuhaavalta mieheltä.

Tämä kääntyi ja vähän hätääntyen vastasi:

— Minä luulen, — minä katson..

Samassa hyppäsi hän yli laiteen näyttämöltä saliin ja juoksi eteisen viereiseen huoneeseen, jossa siihen saakka sieltä yhä kuulunut äänekäs puhelu hänen sisään tultuaan yht'äkkiä taukosi. Hetkisen kuluttua tuli sieltä mieshenkilö, joka esitti itsensä neiti Hinnermolle ja Arolalle näytelmäseuran johtajaksi, Virtalaksi. Hänen perässään tuli salin ovelle vielä kaksi naista keskenään jotakin kuiskaten ja huomattavasti koettaen peitellä mielentilaansa. Varsinkin näytti kuin toinen, pitempikasvuinen neitonen olisi ollut kovin kiihdyksissä.

— Siinähän Leeni jo on, — sanoi neiti Hinnermo, astuen häntä kohti, joka ystävättärensä kanssa myöskin läheni häntä.

— Olitpa kiltti, kun tulit, Martta, — sanoi tämä ja tarttui neiti Hinnermon käteen. Samassa lehahtivat hänen poskensa punaisiksi, kun hän loi katseensa Martta Hinnermon takana seisovaan Arolaan.

— Ja toin tekijän mukanani, — vastasi neiti Hinnermo, esittäen Arolan ja neiti Saareksen toisilleen. Tämä puolestaan esitti neiti Hinnermolle ja Arolalle ystävättärensä, neiti Vieno Salmisen, jonka sanoi "Tuulentuvassa" näyttelevän Elman osaa.

Seurasi hetkisen kestävä, hieman tukala vaitiolo. Kukaan ei oikeastaan tietänyt mistä puhua, miten alottaa puhetta. Arola ehti näinä silmänräpäyksinä kuitenkin saada ensimäiset ulkonaiset vaikutteet Leeni Saareksesta.

Tämä oli pitkähkö, yksinkertaisesti mustaan hameeseen ja punajuovikkaaseen puseroon puettu, kukkea neitonen. Ensi silmäykseltä herätti huomiota hänen tavattoman kaunis, eteenpäin hiukan kaartuva, hienohipiäinen kaulansa, jossa avorintaisen puseron yläpuolella riippui vaatimaton medaljonki. Yhtä hieno hipiä oli myöskin hänen kasvoillaan, joista puna vähitellen näkyi haihtuvan; leuka oli somasti pyöristetty, huulet ohuet ja yhteen puristetut, antaen suulle päättäväisyyden leiman, ja nenä, joka melkein yhtenä suorana viivana jatkui valkoisesta, yksinkertaisesti kammattujen, kastanjanruskeiden hiusten rajaan kohoavasta otsasta, oli kuin taitavimman kuvanveistäjän taltan tekemä. Ainoa mikä näissä kasvoissa ensi näkemältä häiritsi täydellistä sopusuhtaa oli siniharmaiden silmäin etäisyys toisistaan, mutta sekin vaikute laimeni, kun neiti Saareksen puhuessa katse sai sielukkaan ilmeen ja hän ikäänkuin keskittääkseen ajatuksiaan veti silmäkulmiaan yhteen.

Yhtä hämmästyttävän, miellyttävän vaikutuksen kuin neiti Saares teki Arolaan, yhtä epämiellyttävältä näytti hänestä neiti Salminen, joka seisoi hänen vieressään. Arola loi melkein silmänräpäyksessä pois katseensa hänestä, kääntyi neiti Saareksen puoleen ja katkaisi esittelyn jälkeen syntyneen vaitiolon.

— Kuulin, että te näyttelette pääosaa näytelmässäni, neiti, — sanoi hän.

— Niin. Mutta minä tiedän, että se on liian rohkea yritys, — vastasi tyttö ja näkyi, kuinka hänen suupielensä värähtivät.

Arola huomasi sen, mutta nähdessään samalla kaksi kaunista hammasriviä, jotka siihen saakka olivat olleet huulien peitossa, sanoi hän hymähtäen ja lohdutellen:

— Olkaa huoleti! Noin hyvillä ulkonaisilla näyttämöedellytyksillä ei rohkeinkaan yritys voi epäonnistua.

Vieno puna nousi jälleen Leeni Saareksen poskille ja hän loi melkein vaistomaisen, aivankuin turvaa etsivän katseen neiti Hinnermoon, joka tällä välin oli vaihtanut muutaman sanan näytelmäseuran johtajan kanssa.

— Ilman Martan apua… — alkoi neiti Saares, mutta samassa katkaisi neiti Hinnermo hänen sanansa leikillisesti:

— Älä syytä Marttaa mistään! Näethän, ettei tekijä ole ollenkaan pelottava, ja kun et pelkää, niin luulen, että kaikki käy paremmin kuin uskotkaan.

— Tietysti, — sanoi Arola. — Älkää minusta välittäkö vähääkään.

Leeni Saares heristi sormea Martta Hinnermolle hymähtäen ja päätään pyörittäen.

— Martta, sinä! — sanoi hän, kun Arola keskeytti hänet ja jatkoi:

— Tarkoitan, että näyttelijän ylimalkaan täytyy kokonaan vain eläytyä tehtäväänsä ja olla välittämättä ympäristöstään ollenkaan: tuntea, puhua ja liikkua niinkuin esitettävä osa vaatii.

— Siinä oli ensimäinen hyvä neuvo, jonka sait tekijältä, — sanoi neiti
Hinnermo, tarttuen oppilaansa käteen.

— Niin, — jospa vain sen voisin, — sanoi neiti Saares ja loi hartaan katseen Arolaan.

— Senhän kohta saamme kuulla, — kääntyi Arola johtajan puoleen. —
Milloinkas harjoituksen on määrä alkaa?

— Kyllä sen pitäisi paikalla… — sanoi herra Virtala ja katsoi hätäisesti kelloaan. — Minä luulen, että kaikki jo ovat täällä. Minä kutsun.

Ja hän juoksi eteisen viereiseen huoneeseen, josta kotvasen kuluttua palasi kolmen nuoren miehen seurassa. Nämä hän esitteli neiti Hinnermolle ja kirjailija Arolalle, mainiten samalla, mitkä osat kullakin oli. Yksi esiteltyjen joukossa oli Härmälä-niminen ja Arola arvasi tämän ja neiti Saareksen välisistä katseista, että puhelu, joka oli kuulunut ulos asti, oli koskenut juuri heitä. Varsinkin silmiinpistävä oli Härmälän vastahakoisuus seurata muita näyttämölle, kun johtaja sanoi, että harjoitus oli oitis aljettava.

Sillä välin kun johtaja ja näyttelijät poistuivat näyttämön vieressä olevan pienen oven kautta näyttämölle ja valmistautuivat alkamaan, ottivat neiti Hinnermo ja Arola itselleen tuolit ja istuivat vähän matkan päähän näyttämön laiteesta katsomoon. Siinä sivumennen kuiskasi neiti Hinnermo Arolalle:

— Saadaan nähdä, mitä tästä tulee. Täällä on varmaan ollut jotakin riitaa esiintyvien kesken.

— Samaa minäkin ajattelin, — vastasi hänelle Arola.

— Semmoiset ne ovat teatteriolot näköjään joka paikassa, — naurahti hänelle neiti Hinnermo.

Näytelmänsä ensimäisessä kohtauksessa sai Arola tilaisuuden tarkemmin nähdä hänelle hiljan esiteltyä herra Härmälääkin. Mitään miellyttävää vaikutusta ei hänen ulkomuotonsa suinkaan tehnyt. Hän oli omituisen pitkä mies ja hänen pitkistä raajoistaan, mutta varsinkin hänen korkealle kohonneista olkapäistään päättäen näytti kuin hän olisi kasvanut tarpeettoman pitkäksi, pitemmäksi kuin luonto ja hänen ruumiinrakennuksensa oikeastaan olisivat vaatineet. Kun hänellä tämän lisäksi oli kapeain kasvojensa ja matalahkon, kolmen syvän rypyn uurtaman otsansa ylimmäisenä koristeena kellahtava, tuuhea pystytukka, niin tuntui kuin hänen luonnoton pituutensa olisi ollut vieläkin luonnottomampi. Sitä paitsi oli hänellä pienet, vilkkuvat, harmaat silmät, myöskin kohahtavien silmäripsien reunustamat, ruma, leveähkö, keskeltä hiukan painunut nenä ja vielä kellahtava huuliparta, niin että mies toden totta teki aivan vastenmielisen vaikutuksen. Oliko hänen äänensä aina yhtä terävä ja särähtelevä kuin silloin, kun hän lausui vuorosanansa neiti Saaresta vastaan näytellessä, sitä oli Arolan silloin vaikea sanoa, mutta jotakin ilkeän kovaa siitä ainakin kaikui hänen korviinsa.

Ehkäpä tämä vastanäyttelijä vaikutti sen, ettei Arola neiti Saareksenkaan lausumista vuorosanoista saanut varsin edullista vaikutusta hänen tulkinnastaan. Hänestä tuntui kuin heidän vuoropuhelunsa olisi ollut sen kinan jatkoa, jonka hän oli kuullut eteisen viereisestä huoneesta ja josta hän nyt alkoi olla varma, että se oli juuri näiden kahden henkilön välillä tapahtunut. Tämä vakaumus kävi hänelle vieläkin varmemmaksi, kun neiti Saarekselle tuli kohtaus toisen mieshenkilön kanssa ja hänen lausumisensa muuttui aivan toisellaiseksi, tunnesävyltään lämpimäksi, näytelmän sanoja sisällykseltään, aitoudessa ja vakuuttavaisuudessa niin täydellisesti vastaaviksi, että tekijän huulilta pääsi pari kertaa jo puolikovasti hänelle osoitettuja hyväksymishuudahduksiakin. Nämä taas tuntuivat osaltaan kannustavan neiti Saaresta niin, että hän innostui edelleen ja lausui ensimäisen näytöksen loppukohtauksen viimeisen kiihottavan repliikin oikein sydämestä lähtevällä vilpittömällä intomielellä, joka sai esiripun laskeuduttua Arolan paukuttamaan hänelle käsiään ja menemään kiittämään häntä tästä todellakin lupaavasta alusta.

— Kun sanon, että teissä, neiti Saares, on tempperamenttia, niin se on paras kiitos, minkä minä teille seuranäyttämöllä esiintyjänä voin ensi näkemältä päättäen antaa, — sanoi hän ja loi samalla ihastuneen katseen neiti Saareksen silmiin, jotka myöskin loistivat, mutta kainostellen katosivat alaspainuvien luomien peittoon.

Senjälkeen näyttelijät vetäytyivät pukuhuoneisiinsa ja Arola antoi sillä välin näytelmäseuran johtajalle muutamia viittauksia henkilöiden asennoista ja näyttämölle asettelusta. Mutta ei kestänyt montakaan minuuttia, kun näyttämön takaa alkoi kuulua jyskettä ja kovaäänistä puhelua, joka lopulta muuttui huudoksi ja itkuksi. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä räsähti näyttämön puolelle vievä pieni ovi auki ja neiti Saares, jota käsivarresta piteli pitkä herra Härmälä ja jota, samoinkuin tämäkin, kiihdyksissä seurasivat muut näyttelijät, syöksyi kalpenevin poskin ja itkien saliin.

— Päästä irti! Vai käyt sinä vielä käsiksi?! — huudahti Leeni Saares ja tempasi Härmälän kädestä käsivartensa irti, niin että hänen puseronsa hiha ratkesi olkapääneuloksesta.

— Menekin sitte ja i'äksi! — sanoi hampaittensa lomitse karkeasti Härmälä ja sysäsi raa'asti Leeni Saaresta niin, että hän olisi tupertunut lattialle, ellei Arola olisi saanut hänestä kiinni ja estänyt häntä kaatumasta. — Tuommoisen kanssa en tahdo olla enää missään tekemisissä, en edes näytelläkään hänen kanssaan.

— Joko te nyt taas…?! — sai seuran johtaja vain sanotuksi, asettuen
Härmälän eteen.

— Mitä nyt sitte on tapahtunut? — kysyi Arola rauhoittavalla äänellä ja puolestaan kuin suojelevasti asettuen Leeni Saareksen eteen.

— Tuossa on omasi! — tulivat tuskin kuuluvasti sanat Leeni Saareksen rinnasta, joka mielenliikutuksesta rajusti kohosi, kun hän tempasi medaljongin kaulastaan ja heitti sen Härmälää vasten, joka koppasi sen lennosta käteensä. — Minun puolestani saavat välimme olla hyvinkin lopussa — ainiaaksi.

— Parasta onkin; ja hyvästi! — särähti vielä Härmälän ääni, kun hän aivan kuin kamelikurki marssi eteiseen, jossa sieppasi lakkinsa naulakosta, painoi sen päähänsä ja yhdellä harppauksella hyppäsi portailta maahan.

Neiti Hinnermo ja Arola katselivat hämmästyneinä toisiaan, kun seuran johtaja Virtala aivan häpeissään astui heidän luokseen ja sanoi:

— Kyllä meidän iltamamme nyt pakostakin on mennyt myttyyn.

— Minun varsinkin täytyy pyytää anteeksi, että olen vaivannut, — lisäsi vieläkin kyyneleet silmissä Leeni Saares, luoden katseen Arolaan ja tarttuen neiti Hinnermon käteen. Ja kaikki kolme poistuivat he yhdessä Hermannin työväenyhdistyksen talolta.

* * * * *

— Minä olen oikein tyytyväinen, että tämä näin päättyi, — sanoi Leeni
Saares kuiskaten Martta Hinnermolle, kun he olivat tulleet tielle ja
Arola oli jäänyt heistä muutaman askeleen jäljelle.

— Sinä olit siis kihloissa tuon Härmälän kanssa? — kysyi Martta
Hinnermo.

— Sentapaista se oli, vaan ei minun tahdostani oikeastaan. Jos tietäisit, Martta, kuinka vaikeata minun elämäni kodissa on, niin et ihmettelisi, että tuohon Härmäläänkin suostuin.

— Mikä mies hän on?

— Kirjaltaja, mutta hyvin ylpeä siitä, että hänellä on vähän säästöjä. Ja sen tautta isäpuolenikin on häntä minulle niin tyrkyttänyt, vaikka itse en häntä vähääkään rakasta.

— Niinkö? No, mistäs tämä riita sitte välillänne syttyi?

— Mustasukkaisuudesta. Oli nähnyt minun muutaman kerran erään tuttavan herran kanssa kävelevän — viimeksi eilen — ja siitä tämän metelin nosti, joka nyt näin päättyi.

— Arvasinhan, että jotakin semmoista se oli, — sanoi vain Martta
Hinnermo ja vilkaisi taakseen.

— Miksikä te, herra Arola, meistä jättäydytte? — lausui hän kääntyen
Arolan puoleen.

— Muuten vain astuskelin ajatuksissani, — vastasi tämä hienotunteisesti tahtomatta suoraan sanoa, ettei halunnut häiritä neitien salaista keskustelua.

Ja riennättäen hieman askeleitaan sanoi hän, Leeni Saareksen viereen tultuaan:

— No, oletteko rauhoittunut nyt?

— Kyllä, — vastasi Leeni Saares hymähtäen ja luoden katseen Arolan silmiin, — olen vain kovin pahoillani teidän tähtenne, kun turhaan teitte tämän pitkän matkan.

— Kuinka niin: turhaan? Olenhan saanut tutustua teihin, neiti Saares.

Leeni Saares ei osannut siihen sanoa mitään, mutta Martta Hinnermo puristi häntä salaa kädestä ja katsahtaen tämän selän takaa Arolaan sanoi, rykäisten merkitsevästi:

— Enkös minä sanonut, herra Arola?!

— Kyllä, kyllä! — myönteli Arola oikein huomattavan hyvillään.

— Mitä niin? — kysyi Leeni Saares.

— Se on meidän salaisuutemme, — vastasi Martta Hinnermo ja kuiskasi jotakin Leeni Saareksen korvaan.

Näin puhellen ja suottaillen saattoivat Martta Hinnermo ja Arola Leeni Saareksen hänen kotinsa kohdalle Orionin kadulle, hyvästelivät hänet ja kulkivat edelleen kaupunkiin päin, noustakseen raitiovaunuun. Tällä matkalla uteli Arola ja sai kuulla neiti Hinnermolta, mitä Leeni Saares oli hänelle kihlauksestaan ja sen purkautumissyystä kertonut. Ja molemmat olivat he nähtävästi hyvillään hekin, että Leeni Saares oli jättänyt tuon kirjaltaja Härmälän, sillä niin vastenmielisen vaikutuksen oli hän heti ensimäisestä silmänräpäyksestä heihin molempiin tehnyt. Kumpanenkaan heistä ei voinut ymmärtää, kuinka Leeni Saares, joka kaikessa oli suoranainen vastakohta Härmälälle, oli lainkaan voinut suostua ottamaan häneltä kihlat. Ja heidän kävi tyttöraukkaa oikein sääliksi, kun ajattelivat, minkä hän itse oli maininnut kihloihin joutumisensa syyksi. Tietysti oli välien purkautuminen Härmälän kanssa Leenille nyt kotona tuottava ikäviä seurauksia ja tämä seikka oli omiaan vieläkin enemmän Martta Hinnermossa ja Arolassa lisäämään myötätuntoa häntä kohtaan. Varsinkin olivat Arolan ajatukset koko ajan Leeniin kiintyneet ja kun hän oli saattanut neiti Hinnermon kotiin, askarrutti häntä yhä halu tehdä jotakin uuden tuttavansa hyväksi, sillä näin ei häntä saanut jättää.

III.

Kun Arola saapui pieneen kahden huoneen asuntoonsa, joka sijaitsi Itäisen Teatterikujan ja Kaisaniemen kulmassa, huomasi hän todellakin mielentilassaan outoa eloisuutta, jota ei pitkään aikaan, vuosikausiin ollut tuntenut. Hän istuutui ensin kirjoituspöytänsä ääreen uutta tekeillä olevaa näytelmäänsä jatkamaan, mutta työ ei häneltä sujunut: hän ei päässyt lämpenemään, innostumaan; hänen ajatuksensa harhailivat muualla. Hän pani kynänsä pois, astui muutamaan kertaan edestakaisin huoneessaan ja pysähtyi sitte ikkunan eteen, josta näkyi Kaisaniemen lammikko keväistä elämän iloa nauttivine, vedessä kilvan pulikoivine ankkoineen ja juhlallisesti soutelevine, pitkäkaulaisine joutsenineen, ja lammikon ympärillä parveilevaa lauantai-illan yleisöä. Ajatuksiinsa vaipuneena seisoi hän siinä hetkisen, astui sitte jälleen edestakaisin huoneessaan, pysähtyi vaatesäilikkönsä eteen, jonka päällä oli kuvastin ja sen vieressä hiusharja, otti harjan ja suki aivan vaistomaisesti hiuksiaan.

Sitä tehdessään teki hän havainnon, joka häneltä ennen oli jäänyt tekemättä tahi joka ainakin vähäpätöisenä sivuasiana oli kulkenut hänen katseensa ohi, mutta nyt herätti hänessä syvempiä mietteitä. Hän havaitsi, että hänen ennen niin tuuhea, hiukan kihara, ylöspäin su'ittu tukkansa oli viimeaikoina melkolailla käynyt ohuemmaksi otsan yläpuolelta, jopa niinkin paljon lähtenyt, että otsa näytti käyneen ikäänkuin korkeammaksi ja että tukan rajaan, molemmin puolin, otsakulmiin oli muodostunut kuin lahdekkeita. Lisäksi näki hän päivää vasten katsellessaan korvien kohdalla muutamia hopealta kiiltäviä hiuskarvoja ja kun hän sitte loi katseensa täysipartaansa, jota hän tavallisesti käytti lyhyeksi leikattuna, mutta joka silloin oli juuri siinä tilassa, että olisi pitänyt käydä parturilla, huomasi hän, että siinäkin poskilla ja leuassa jo kiilteli harmaita karvoja.

— Jopa toden totta alan käydä harmaaksi ja — vanhaksi —, ajatteli hän melkein ääneen, ja hänen ruskeat silmänsä, joiden likinäköisyyden tähden hän käytti pince-nez'tä ja joissa aina oli omituinen lempeän surumielisyyden ilme, kävivät tavallista surumielisemmiksi, vaikka toinen suupieli kohosikin pian katoavaksi, hieman pilkalliseksi hymyksi.

Kun Arola päälle päätteeksi näki koko joukon "säteitä" silmiensä ympärillä, pani hän nopeasti ja milt'ei kiivastuneena kuvastimen paikoilleen, oikaisi pitkän vartalonsa suoraksi ja ojenteli voimakkaasti käsivarsiaan aivan kuin sillä olisi omalle itselleen tahtonut vastata, että "olkoon kuinka tahansa, olkoonpa vain, että olenkin jo puolivälissä viidettä kymmentä, niin en ole vielä vanha lainkaan, sillä sydämeni, sieluni on nuori ja virkeä kuin olisin vielä kahdenkymmenen i'ässä oleva nuorukainen". Sen jälkeen hän istuutui kiikkutuoliinsa, joka seisoi syrjittään hänen kirjoituspöytänsä ja ikkunan välissä, vaipui toisen kätensä varaan siihen ajatuksiinsa ja alkoi miettiä entistä elämäänsä, niitä tapahtumia, jotka näin ajan kuluessa olivat nämä muutokset hänen ulkonaisessa olemuksessaan aikaan saaneet.

* * * * *

Hän oli kotoisin Keski-Suomesta, jossa hänen isänsä oli ollut nimismiehenä. Hänen vanhempansa olivat kuolleet hänen jo pienenä ollessaan ja ainoan sisarensa kanssa, joka oli häntä paria vuotta vanhempi, oli hän joutunut tätinsä, kappalaisen lesken kasvatettavaksi. Tämä oli näille kahdelle orvolle kuin oma äiti, mutta sittenkin tuntui Ensio Arolasta, kun hän oli poika-ikään tullut, että hänen elämässään oli musta, kolkko aukko, kun hän sisarensa kanssa ei koskaan ollut saanut, niinkuin muut lapset ja koulutoverit, mainita isän ja äidin nimeä. Täti teki kyllä kaikki lasten hyväksi ja, lapseton kun itse oli, uhrasi heidän kasvattamisekseen pienet varansakin, mutta sittenkin tuntui, että hän oli vain täti eikä äiti, kun hän lapsena painautui kiitollisena häntä vastaan, häntä hyväilemään ja suutelemaan. Äidin suhdetta lapseensa, sitä hellyyttä, sitä huolenpitoa, joka aina melkein kuin näkymättömänä liitelee hänen ympärillään ja lämmittävänä heijastuu hänen omaan lapseensa, sitä ei Ensio Arola ollut koskaan saanut kokea ja sen hän tunsi, sen puutteen, koko elämänsä ajan.

Sisarineen oli hänet ensin lähetetty läheisimpään kaupunkiin kouluun. Siellä he olivat saaneet asua alussa erään "ruokarouvan" hoidossa, kunnes täti itse muutti samaan kaupunkiin, ruveten siellä samallaiseksi "ruokarouvaksi" ja pitäen, paitsi sisarensa lapsia, useita muitakin koululaisia täysihoidossa.

Ensimäisen tulonsa koulukaupunkiin muisti Arola aina. Tämä kaupunki tosin ei ollut suuri, mutta kun ei hän koskaan ennen ollut kaupunkia nähnyt, teki se häneen omituisen, pelon ja ihmettelyn sekaisen vaikutuksen. Se sijaitsi ihanalla paikalla korkean harjun ja välkeän järven välisellä loivalla rinteellä, avaten katsojan eteen viehättävän näköalan lähiseudun vihantojen peltojen ja tummien havumetsien yli. Kun ajopelit, jotka toivat Ensio Arolan tähän kaupunkiin, olivat saapuneet mäen törmälle, josta koko kaupunki levisi hänen eteensä, alkoi hänen sydämensä rajusti sykkiä ja sitä katsellessaan vaipui hän äänettömään ihmettelyyn. Mutta kun he olivat ajaneet tulliportista suurelle, suoralle kauppakadulle ja pari katupoikaa huutaen juoksi ajopelien taakse keikkuen niihin sidotun matkalaukun ja heinäsäkin nuorissa ja kun ajomies huitasi piiskalla poikien perään, niin säpsähti pienen koulupojan sydän pelosta ja hän tarttui sisarensa käsivarteen. Semmoisia ilkiöitäkö ne pojat täällä ovatkin, joiden parissa pitää lukea ja koulua käydä? Ja kun hän sitte ensi yönä kuuli palovartian huudon, niin hän, tietämättä sen tarkoitusta ja luullen sen jonkun rosvon ja juopuneen huudoksi, melkein itkien vetäytyi sykkyrään vuoteensa peitteen alle, luki pelossaan Isämeidän ja Herran siunauksen ja siirtyi ajatuksissaan rauhalliselle maaseudulle, jossa hänen kiltti tätinsä asui. Sinne olisi hän niin mielellään palannut takaisin, jos olisi saanut. Tädin turvissa oli sittenkin niin hyvä olla, tädin, joka oli istuttanut häneen uskonnollisen mielen, joka sitte pysyi hänessä läpi hänen elämänsä, milloin epäuskosta tosin laimeten, milloin toivottomuuden hetkinä jälleen vahvistuen ja vahvistaen häntä.

Kouluajoilta, sen ensi vuosilta varsinkaan, ei hänellä ollut mitään erikoisempia muistoja. Mikään etevä oppilas ei hän ollut eikä luku erityisesti häntä huvittanut viidenteentoista ikävuoteen asti, mutta sitte, hänen jäätyään toiseksi vuodeksi neljännelle luokalle, heräsi hänessä kunnianhimo, jota tätikin vielä kiihdytti kuvailemalla hänelle hänen tulevaisuuttaan jonakin huomattavana henkilönä yhteiskunnassa, ja siitä saakka kulki hän ensirivin miehenä yliopistoon saakka. Kielet olivat olleet hänen lempiaineitaan ja niiden ohessa oli hän jo varhain mieltynyt kirjallisuuteen, jopa itsekin hiljaisuudessa kyhäten runoja, kertomuksia ja pikku näytelmiäkin. Runoistaan muisti hän "Lemmenkukka"-nimisen, jonka hän oli kirjoittanut, kun oli rakastunut koulun rehtorin tyttäreen. Se oli ollut tuollaista ihanteellista koulupojan rakkautta, joka, tuottamatta syvempää tuskaa, haihtui kuin kultainen aamurusko, kun hänen lempensä esine, joka oli häntä paria vuotta vanhempi, joutui naimisiin kaupunkiin muuttaneen nuoren lääkärin kanssa. Tämän lempensä esineen ja erään koulutoverin kanssa oli hän silloin tällöin pannut toimeen lasten näytäntöjä ja näin syntyivät kaikellaisista pikku tapahtumista hänen ensimäiset näytelmänsäkin, jotka luonnollisesti hänestä jo vähän vanhemmaksikin tultuaan tuntuivat kovin lapsellisilta ja arvottomilta. Ja nämä hänen kirjalliset yrityksensä keskeytyivät sitte muutamaksi vuodeksi kokonaan, kun hän tuli ylioppilaaksi ja oli pakotettu käymään leipälukuihin käsiksi.

Hänen tätinsä, näet, kuoli heti hänen ensimäisenä ylioppilasvuotenaan, ja kun hänen sisarensakin sitte, jouduttuaan naimisiin, vuotta myöhemmin kuoli lapsivuoteeseen, niin oli hän aivan yksin elämässä. Mutta oikeastaan ei hän ketään kaivannut, sillä hän oli luonteeltaan hiljainen, työtä rakastava yksineläjä. Hän valmistautui uusien kielten opettajaksi ja niihin hyvin perehtyäkseen oli välttämätöntä päästä ulkomaille. Se hänelle kävikin mahdolliseksi tädiltään perinnöksi saamainsa kolmen tuhannen markan ja erään tämän vanhan ystävän hänelle antaman pitempiaikaisen lainan avulla. Saksan kieltä varten oleskeli hän Hannoverissa, Ranskan kieltä varten Parisissa, mutta maailmaa nähdäkseen kävi hän muissakin Europan kaupungeissa. Lopulta joutui hän Wieniin.

Wienissä kärsi hän sydämensä suuren surun. Eräässä täysihoitolassa asuessaan tutustui hän häntä hiukan vanhempaan naiseen ja rakastui häneen silmittömästi. Tämä nainen — Marie Clément oli hänen oikea alkuperäinen nimensä — oli syntyisin Bukarestista, jossa hänen isänsä oli ollut Ranskan konsulina ja oli sukuperältään ranskalainen, mutta oli nainut kauniin turkkilaisen. Kauneutta oli perintönä myöskin Marie Clément’issa, mutta paljon oli hänen luonteessaan sitä paitsi kevytmielisyyttä ja seikkailun halua. Nuorena oli hän mennyt naimisiin erään venäläisen upseerin kanssa, mutta oli kohta joutunut hänestä eroon ja luisunut muutaman vuoden kuluessa alas niin, että silloin eleli Wienissä Venäjän lähettilään, ruhtinas Dolgorukovin jalkavaimona. Tuttavuus täysihoitolan emännän kanssa sai hänet usein käymään tämän luona, ja näin joutui Arolakin hänen kanssaan tuttavuuteen ja lopulta rakkaussuhteisiin, jotka vähällä olivat päättyä hänelle hyvinkin surullisesti. Viehättävä madame Clément, alussa itsekin pohjoismaalaiseen, luonteeltaan ja ulkonäöltäänkin miellyttävään Arolaan ihastuneena, kietoi hänet niin verkkoihinsa, että hän, kun tuo naikkonen pian häneen väsyi ja jälleen löysi itselleen uuden rakkauden esineen, vähällä oli surusta ampua kuulan otsaansa. Ainoastaan matka kotimaahan, joka aiheutui siitä, että hänen täytyi lähteä saattamaan erästä sattumalta samaan täysihoitolaan tullutta ja siellä sairastunutta maanmiestä, sai Arolan sairaan mielen hiukan rauhoittumaan ja pelasti hänen henkensä. Wieniin hän tietysti ei enää palannut. Suoritti sitte pian kaikki tutkintonsa ja onnistui kohta saamaan uusien kielten opettajan paikan Savonlinnassa. Kaivaten hiljaista perhe-elämää meni hän pian naimisiin, mutta onnelliseksi ei hänen avionsa tullut. Vaimoonsa oli hän tutustunut eräässä iltamassa ja kosi häntä nähtyään hänet vain pari kertaa sen jälkeen, mutta perehtymättä syvemmältä hänen luonteensa ominaisuuksiin, taipumuksiin ja vaatimuksiin. Pian näyttäytyikin, että he olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Toinen vaatimaton, ihanteellismielinen, rauhallista kotiliettä ja työtä rakastava, toinen suurellista elämää ja elämäniloa kaipaava, maallismielinen, kodistaan ja perheestään piittaamaton — mitä sopusointua siitä saattoi syntyä? Niinpä seurasi piankin katkera pettymys, ja ainoastaan pikku tytär oli se yhdysside, joka piti heitä näennäisesti kiinni toisissaan ja pakotti Arolan kantamaan kärsivällisesti ristinsä. Mutta sitte katkaisi ankara kurkkumätä tuonkin siteen ja silloin olivat aviopuolisoiden välit kokonaan lopussa. Avioeroa ei Arolan ollut vaikea saada: hänen vaimonsa matkusti erään ruotsalaisen keinottelijan kanssa pois maasta ja näin oli jo paljon kovia kokenut opettaja vapaa. Kun hän sitte, oltuaan niin kauan opettajana, että voi saada neljännen osan palkastaan eläkkeeksi, heikontuneen terveyden nojalla pyysi eron virastaan, niin tapahtui se sentähden, että hän tahtoi muuttaa Helsinkiin, jossa aikoi jatkaa kirjallista tointaan, hän kun silloin jo muutamilla teoksillaan oli saavuttanut tunnetun nimen suomalaisten kirjailijain joukossa. Hänen tulonsa eivät näin ollen olleet suuret, mutta hänen elämänsä tuotti hänelle semmoisenaankin jonkun verran tyydytystä, sillä paljoa ei hän siltä ollut koskaan tottunut vaatimaan.

Pitkään aikaan ei häntä lemmen asiat olleet enää vaivanneet. Mutta nyt? Mikä se oli, joka nyt hänen povessaan niin omituisesti jäyti? Oliko joku kauan sitte umpeen kasvanut haava jälleen repeytynyt auki? Se oli samalla suloinen ja kalvava tunne. Pitikö se tappaa, tuo tunne, kuristaa jo ituunsa vai antaa sen elää? Mitä hyötyä siitä oli? Suruahan siitä aina vain seurasi. Mutta olihan omituista, että se vielä kerran hänessä virkosi, että vielä kerran elämän neste alkoi hänestä kihota niinkuin mahlaja keväällä valkoisesta, tuoreesta koivusta. Oliko ihmisellä oikeus kuolettaa tämä elonmerkki, joka sydämen sopukoissa alkaa saada sen säikeitä ilosta sykähtelemään? Eikö se ole se "ikuisesti naisellinen", joka nostaa ja kohottaa ihmissielun ylös korkeutta kohti alhaisesta maantomusta? Onko sitte oikein tappaa tuo ylevä, samalla niin suloinen ja niin surullinen tunne, tuo samalla onnen ja onnettomuuden tunne?

Leeni Saareksen haahmo pyöri lakkaamatta Ensio Arolan silmien edessä hänen siinä istuessaan mietteissään keväisen illan hämyssä. Eikä hän saanut sitä haahmoa aivoistaan pois pitkään, pitkään aikaan senkään jälkeen, kun jo oli pannut levolle ja vetänyt peitteen korvilleen, ettei kuulisi ankkojen huutoa lammikosta.

IV.

Kun Leeni Saares tuli kotiin niin aikaiseen sinä iltana, herätti se siellä tavallista suurempaa huomiota. Hänen äitinsä, joka oli keittiössä tavallisissa taloustoimissaan, katsoi tyttäreensä, kun tämä aukaisi eteisen oven, pitkään ja, huomattuaan hänen levottomat kasvonsa, kysyi:

— No, kuinkas teidän harjoituksenne nyt niin pian loppui?

Leeni istuutui ikkunan edessä seisovan ruokapöydän vieressä olevalle tuolille ja vastasi:

— Jäipähän vain kesken.

Hän nosti kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi poskensa kättään vasten. Hänen katseensa varoi koskettamasta äidin silmiä ja tuijotti kengännirkkoihin, joita hän hermostuneesti löi toisiaan vastaan.

— Mistä syystä? — kysyi kummasteleva ilme kasvoissaan äiti, joka myötätunnolla suhtautui tyttärensä näytelmäpuuhiin.

— Muuten vain, — vastasi Leeni, ja siihen heidän puheensa katkesi, kun sisältä alkoi kuulua isän alottama virren veisuu.

Savusen asuntoon, joka sijaitsi korkean kivijalan päälle rakennetussa yksikerroksisessa puutalossa, kuului vain keittiö, johon tultiin rakennuksen päässä olevasta eteisestä, ja sen sisäpuolella suurehko, kaksi-ikkunainen asuinhuone. Tämä huone oli jaettu kahtia punaisella karttuuniverholla niin, että kummallakin puolen sitä oli ikkuna. Keittiönpuoleinen osa tätä huonetta oli niinkuin perheen yhteinen tahi vierashuone, mutta siinä oli myöskin vanhanaikainen pehmeä sohva, jossa Leeni makasi; sisäpuoleinen osa oli Savusen ja hänen vaimonsa makuuhuone. Pojat taas, kun olivat kotona, nukkuivat keittiössä, jossa oli ulosvedettävä puusohva. Kaikesta ahtaudestaan huolimatta teki tämän asunnon sisustus siistin vaikutuksen, jopa huonekalujen järjestelyssä tuntui ikäänkuin sivistyneemmän henkilön käden jälkeä.

Ja kun Leenin äitiä, Katariina Savusta katseli, niin syntyi ehdottomasti epäluulo, ettei hän ollut talonpoikaista, vaan jotakin ylempää säätyläissukuperää. Tämän käsityksen sai etupäässä hänen kasvojensa piirteistä, joista tyttären kasvot olivat ikäänkuin jäljennös, vaikka nuorempi ja verevämpi, ja hänen pitkästä, ryhdikkäästä vartalostaan, itsetietoisen tyynestä ja tasaisesta, hieman juhlallisesta käytöksestään ja myöskin rauhallisesta, vakavasta puhetavastaan. Rouva Savunen tuntui aivan kuin punnitsevan jokaisen sanan, minkä hän sovitti muuten sujuvasti ja säännöllisesti muodostamiinsa lauseisiin. Hänen suhtautumisensakin Leeniin todisti, että hän piti häntä herrasväen eikä talonpojan lapsena, vaikkei Leeni korkeampaa koulusivistystä ollutkaan saanut.

Vanhemmaksi vartuttuaan oli Leeni itsekin tullut huomaamaan, että hänen äitinsä ja isäpuolensa välillä monessa suhteessa oli suuri ero. Hänelle oli kyllä selitetty, että hänen äitinsä oli ollut uusiin naimisiin mennessään leski, mutta erityisistä isäpuolen silloin tällöin tekemistä vihjauksista, varsinkin kun erimielisyys Leenin halusta päästä näyttelijättäreksi vanhempien välillä sai kiivaamman sanakiistan muodon, oli hän alkanut epäillä, ettei niin ollut laita, vaan että äidillä nuorena oli ollut joku rakkaussuhde ja että hän oli tämän suhteen hedelmä. Lisäksi oli hän äidin piiloissa sattumalta välistä nähnyt muistoesineitä: valokuvia, kirjoja, joissa oli kauniisti kirjoitettuja omistuskirjoituksia, jopa joitakin helyjä, jotka vahvistivat hänen ajatuksiaan äitinsä sekä hänen itsensä säätyläissyntyperästä.

Mutta kuinka oli äiti sitte voinut joutua naimisiin hänen isäpuolensa kanssa, joka sekä ulkonäöltään että käytökseltään ja sivistykseltään oli hänen äitiään paljoa alemmalla asteella? Sitä ei Leeni tietenkään ollut koskaan äidiltään kysynyt eikä semmoiseen kysymykseen olisi vastaustakaan saanut, mutta myöhemmin, toista tietä, pääsi hän senkin asian pelille. Kun hän sen sitte kuuli, ei se ollut hänelle kovinkaan suuri yllätys, sillä hänen omassa mielikuvituksessaan oli se tapahtuma jo muodostunut melkein sellaiseksi kuin se todellisuudessa oli ollutkin.

Katariina Savunen oli näet suuriperheisen, vähävaraisen kappalaisen tytär ja kotoisin Pohjanmaalta. Isän vähävaraisuuden vuoksi oli hän, käytyään muutaman luokan tyttökoulua, joutunut emännöitsijäksi virasta eronneen kapteeni T:n maatilalle, joka sijaitsi eräässä Pohjois-Savon pitäjässä. Tämän miehen kanssa, joka ei kirkollista avioliittoa suosinut, oli hänellä kaksi lasta: poika, joka jo oli pienenä kuollut, ja tytär Leeni. Leenin kahden vuoden vanhana ollessa oli kapteenikin kuollut ja hänen maatilansa konkurssin tähden tullut huutokaupalla myydyksi. Katariina pikku tyttärineen, josta vanhemmat enää eivät tahtoneet tietää mitään, oli näin ollut joutua melkein mieron tielle. Pelastajaksi ilmestyi silloin seurakunnan suntio Eemeli Savunen, joka oli pikkutilan omistaja ja pelkästä ihmisrakkaudesta ensin otti Katariinan luokseen asumaan, mutta sitte tämän entisestä elämästä välittämättä ja häneen kiintyneenä, vihdoin nai hänet ja, Katariinan nimenomaisesta vaatimuksesta hänelle vaimoksi mennessä, muutti, tilansa myytyään, perheineen Helsinkiin. Täällä heille sitte syntyi ne kaksi poikaa, jotka vieläkin asuivat vanhempainsa luona heidän pienessä huoneistossaan Orionin kadun varrella Hermannissa.

Edellä kerrotuista seikoista on helposti käsitettävissä, ettei sopu Leenin äidin ja isäpuolen välillä ollut kovinkaan kehuttava, varsinkin kun asiat olivat kehittyneet nykyiselle kannalleen. Paitsi sitä eroa, mikä oli vanhempien välillä olemassa koko heidän maailmankatsomukseensa nähden, tunsi Leeni, että hän ja nyt hänen halunsa päästä näyttelijättäreksi olivat suurimpana erimielisyyden aiheena hänen kodissaan. Ja kun tyttöraukka tämän tunsi päivä päivältä yhä syvemmin, niin sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa päästä tätä tietä pois kotoaan. "Kaipa sitte" — niin arveli hän sydämensä sisimmässä — "olot täällä paranevat, jahka minä, ainainen eripuraisuuden aiheuttaja, täältä lähden tieheni".

Itse Eemeli Savunen, joka jo oli noin viidenkymmenen vanha, kaljupäinen ja kasvojensa piirteiltä, joiden sileäksi ajettuja huulia ja poskia leuan alta vain päärmäsi harva, epämääräistä väriä oleva parran vyöhyke, jäyhä mies, oli mielipiteiltään ankaran uskonnollinen eikä suopein silmin katsellut Leenin maallisia pyrkimyksiä, joihin äiti, kuten sanottu, aina suhtautui myötätuntoisesti. "Samaa olet maata kuin äitisi", sanoi ukko Savunen kiivastuessaan tytärpuolelleen, "ja kadotuksen tietä kuljette molemmat". Selitykset ja vastaväitteet äidin ja Leenin puolelta eivät koskaan auttaneet, vaan pahensivat vain asiaa ja sen tautta he lopulta olivat vaiti, antoivat ukon pitää nuhdesaarnojaan ja elivät niistä huolimatta oman mielensä mukaan. Leeni kaikessa hiljaisuudessa kärsi kuitenkin näistä oloista kovin ja sen nähdessään kärsi tästä puolestaan myöskin hänen äitinsä, sillä he rakastivat toisiaan paljon sen keskinäisen, sisäisen ymmärtämyksen nojalla, joka heillä oli veressään ja hengessään.

Nytkin, kun ukko Savunen sisällä alkoi virren veisuunsa niinkuin hänellä lauvantai-iltoina oli tapana, pääsi sekä äidiltä että tyttäreltä hiljainen huokaus. Se kaikui heidän korviinsa samalla moitteelta, etteivät olleet hänen kanssaan laulamassa, ja kehoitukselta, että tulisivat sisään ja yhtyisivät hänen hartauden harjoitukseensa. He antoivat kuitenkin ukon laulaa loppuun ja ajattelivat kai salaisesti samaa ajatusta: "tuleepahan hakemaan, jos kaipaa".

Savunen ei tietänytkään Leenin olevan kotona ja sen tähden hänen hämmästyksensä olikin suuri, kun hän todellakin sitte aukaisi keittiön oven ja näki Leenin istuvan siellä ja äänetönnä katselevan äitinsä taloushommia.

— Kah, kotonako sinä oletkin? — sanoi ukko karskisti Leenille, pysähtyen kynnykselle.

— Kotona, — vastasi tämä hiljaa.

— Joko nyt sitte omatuntosi vihdoinkin heräsi, kun tiesit ajoissa synnin tieltä kotia palata?

Ei kumpanenkaan siihen vastannut. Ei äiti eikä Leeni luoneet katsettakaan kysyjään.

Samassa kuului askeleita eteisestä, ovi aukesi ja sen kynnykselle ilmestyi kaikkien hämmästykseksi, hyvin kiihtyneenä, kirjaltaja Härmälä.

Leenin posket lehahtivat ensin punaisiksi, sitte hän kalpeni ja melkein vaistomaisesti nousi hän pystyyn. "Mitä hänellä nyt enää on täällä tekemistä?" vilahti ajatus Leenin päässä.

Siinä istuessaan oli Leeni juuri vaipunut mietteihinsä työväenyhdistyksen talolla sitä ennen sattuneen tapahtuman johdosta. "Pitikö siitä puhua äidille", — se oli ajatus, joka askarrutti hänen aivojaan. Hänhän oli kihloissa, — niinkuin itse Martta Hinnermolle tuon tapahtuman johdosta oli tunnustanut — Härmälän kanssa. Ja kihloihin oli hän mennyt tämän miehen kanssa, jota hän ei ollenkaan rakastanut, jota tuskin voi sietää, melkein epätoivosta — vain päästäkseen kotoa pois ja isäpuolen toivomuksesta, tämä kun Härmälätä suosi ja piti erinomaisen sopivana miehenä tytärpuolelleen. Äiti sen sijaan oli aivan toista mieltä ja siinäkin tyttärensä puolella, mikä seikka luonnollisesti oli syy lisää vanhempien aika ajoin ilmenevään epäsopuun. Kun nyt Härmälä astui sisään, loi rouva Savunen katseensa Leeniin ja nähtyään tyttärensä kasvoilla värin vaihtuvan, arvasi hän, että jotakin tavatonta oli tapahtunut sinä iltana heidän välillään. Hän sai tämän johdosta Härmälää tuskin toivotetuksi tervetulleeksi. Mutta yhtä suuri kuin näiden molempien naisten hämminki oli, oli ukko Savusen mielihyvä, kun hän astui tullutta tervehtimään.

— Eipä taidettu minua enää odottaa? — kysyi Härmälä ja loi katseen
Leeniin.

Savunen, jota vihdoinkin ihmetytti naisten käytös ja se, ettei Härmälä mennyt Leeniä kättelemään, sai vain sanotuksi:

— Eipä ei.

Ja oikein silmiään pyöristäen loi Savunen katseensa milloin toiseen, milloin toiseen, kun Härmälä asettui keskelle keittiön lattiata ja lakkiaan reittään vasten lyöden jatkoi:

— Minä tulinkin vain hyvästille neiti Leenin vanhempien luo ja samalla ilmoittamaan heille, ellei sitä jo ole täällä sanottu, että meidän välimme ovat nyt rikki.

— En ole ehtinyt vielä sanoa, — puuttui Leeni puheeseen, lehahtaen punaiseksi, kun näki isäpuolensa otsa rypyssä odottavan selitystä, — mutta hyvähän oli, että niin on käynyt, sillä en ole teitä koskaan edes rakastanutkaan.

— Mi… mi… mitä tämä nyt on? — sai Savunen vain vähin soperretuksi.

— Jassoo? Vai oli se todellakin sillä viisiä? — melkein uhkamielisenä kysyi Härmälä, yhä hermostuneemmin lyöden lakkiaan reittään vasten. — Väärinpä sitte täällä minulle on tehty, — jatkoi hän, luoden katseensa Savuseen, — että minulle semmoista morsianta on tarjottukaan, joka kaikellaisten herrojen kanssa katuja juoksentelee.

— Tietääköhän Härmälä nyt, mitä puhuukaan? — sanoi siihen kalveten
Leenin äiti tytärtään puolustaakseen.

— Tiedän kyllä, — tiuskasi mies, — sillä puhun, mitä omin silmin olen nähnyt.

Leeni vain hymähti pilkallisesti.

— Jos minua todellakin on vasten tahtoanne teille tyrkytetty, niin on sen tehnyt toinen enkä minä, — sai hän sanotuksi. — Ja sen sanon nyt suoraan, että suostuin lopulta teihin vain isäpuoleni vaatimuksesta ja senkin tein vain päästäkseni tästä raskaasta elämästä pois, — tulivat itku kurkussa sanat Leenin suusta.

— Mitäs siihen sitte enää lisätä voi? — sanoi Härmälä tehden liikkeen ikäänkuin pois lähteäkseen, mutta loi samalla vielä kysyvän katseen Savuseen.

Savunen, joka melkein oli jäänyt mykäksi Härmälän tekemästä syytöksestä ja Leenin vastauksesta, jossa tämä kuitenkin sivuutti raskauttavan syytöksen "kaduilla juoksentelemisesta", puuttui nyt puheeseen, lausuen Leenille:

— Minä vaadin sinut tilille sanoistasi!

— Muuta tiliä en voi enää tehdä kuin minkä juuri tein, — vastasi Leeni kääntymättä.

Savunen tempasi häntä olkapäästä kääntymään kasvot häneen päin ja sanoi, pannen ankaran painon jokaiselle sanalleen:

— Mutta teosta, josta sulhasesi sinua syyttää, et ole hiiskunut sanaakaan puolustukseksesi. Mitäs siitä sanot, häh?

— Näyttäköön hän ensin syytöksensä toteen, jos voi ja uskaltaa! — sanoi nyt Leeni, hypähtäen paikaltaan.

— Niin — tietysti! — sanoi taaskin rouva Savunen.

Savunen itse ehti tuskin kääntää kasvonsa Härmälään päin, kun tämä jo kopeasti vastasi:

— Siinä ei ole mitään toteennäytettävää. Sanani pitävät paikkansa ja valehtelematta Leeni ei voi kieltää, että minua vältellen monesti jo on ollut kävelyillä, jopa Kaisaniemen ravintolan parvekkeellakin istunut erään herran kanssa, joka kuuluu olevan prokuristi ja liikemies Onni Aavikko.

— Onko se totta, Leeni? — sanoi ukko Savunen, astuen tyttärensä eteen.

— Sen perästä, mitä tässä olen sanonut, lienee minulla oikeus kävellä ja olla kenen seurassa tahansa, — tulivat sanat Leenin rajusti kohoavasta rinnasta. — Enkä muutoin tiedä, mitä pahaa tuossa teossani onkaan.

— No, tämän perästä minulla sitte ei ole enää täällä mitään tekemistä, — kiirehti Härmälä lausumaan. — Leenin oman tunnustuksen jälkeen älkää sitte minua syyttäkö, kun nyt sanon: hyvästi!

Härmälä pyörähti kantapäällään ja ketään kättelemättä astui nopeasti ulos.

Ukko Savunen punastui kaljun päänsä hiusmartoa myöten niskaan asti ja tarttui Leenin käsivarteen.

— Senkin… senkin!… En ilkeä sinua oikealta nimeltäsi nimittääkään, — lausui kähisevällä äänellä ukko. — Joutaisit menemään samaa tietä sinäkin!

— Eemil! Mitä sanot?! — puuttui heidän väliinsä rouva Savunen.

— Kyllä — minä menenkin… ja mielelläni. Älä ole huolissasi äiti! Aina minä leipäni löydän. Ja parempi on, että olen täältä poissa, kuin ainaisena riidan aiheena välillänne. Kiitän nyt lisäksi Jumalaa, etten ainakaan tuolle miehelle joutunut, sillä, niinkuin sanoin, rakkaudesta en hänelle suostunut menemään, vaan täältä pois päästäkseni.

Ukko Savunen oikein vapisi vihasta ja sai vain sanotuksi:

— Ja sinä ilkeät…?! Ja sinä ilkeät?!…

Rouva Savunen veti miestään käsivarresta sisähuoneen ovelle.

— Mitä oletkaan tehnyt?! Anna hänen jo olla! Mene! Mene! Herra siunaa! Sillä lailla Leenini pellolle ajaa, — puhui hän hätääntyen ja sai miehensä poistumaan sisälle.

Leeni seisoi kalpeana selin pöytään nojaten, kun hänen äitinsä, vedettyään oven kiinni, tuli ja heittäytyi hänen kaulaansa suudellen häntä.

— Älä ole milläsikään! — lohdutteli äiti. — Kyllä asia selviää taas!

— Ei se selviä muuten kuin että minä nyt lähden niinkuin jo niin monesti olen aikonut, — sanoi Leeni päättävästi.

— Ja sinä jättäisit minut, rakas lapseni? — sanoi rouva Savunen itkevällä äänellä jälleen painaen tytärtään rintaansa vasten.

— Emmehän me silti eroa, äiti. Voimmehan aina tavata toisiamme. Mutta parasta on, että asun muualla, sillä täällä ei minun elämästäni tule mitään, sen minä näen.

— Millä tulet toimeen muualla? Eihän sinun pikku palkkasi mihinkään riitä.

— Kyllä minä toimeen tulen. Ensi syksystä tulen olemaan vakinaisena avustajana Kansannäyttämöllä. Ja minulla on luvassa avustusta, että saan ruveta ottamaan tunteja rouva Raution luona.

— Avustusta? Keltä?

— Onpahan vain.

Rouva Savunen katsoi tyttäreensä pitkään. Hän muisti Härmälän vihjauksen, muisti hänen maininneen prokuristi Aavikon nimen.

— Ole varovainen, Leeni! — sanoi hän. — Ei saa antautua kaikellaisten tuntemattomain seuraan.

Leeni arvasi äitinsä ajatuksen ja tahtoi kääntää sen toiselle tolalle.

— Minä tutustuin tänä iltana kirjailija Arolaan, — sanoi hän. — Martta Hinnermo esitti minut hänelle. Hekin voivat jo auttaa ja suosittaa minua.

— No, jos niin on, niin olisihan se hyvä, — lohduttautui rouva Savunen.

Tällä välin oli rouva Savunen saanut illallisen valmiiksi, kattoi pöydän ja kutsui miehensä. Rouva Savunen koetti puhella kaikellaisista asioista, mutta yleistä keskustelua ei saanut aikaan. Ukko Savunen sovitti melkein jokaiseen lauseeseen uskonnollisia mielipiteitään, joissa aina oli suunnattu jokin kärki Leeniin, mutta tämä istui vain itsepintaisesti ääneti. Noustuaan ja siunattuaan ruo'an ei Savunen poistuessaan malttanut olla vielä sanomatta:

— Jumalattomalla menollasi olet pilannut taloni pyhäaaton rauhankin.

Äiti vain huo'ahti ja Leeni meni ulos, istui kauan mietteissään portailla ja vasta, kun äiti tuli häntä kutsumaan, palasi hän sisään ja pani maata. Pitkään aikaan ei hän kuitenkaan voinut nukkua. Hänen untaan häiritsivät, paitsi isän kuorsaamista, joka väliverhon takaa viilsi hänen sydäntään, äidin ajoittaiset huo'ahdukset, äidin, joka myöskään ei saanut unta, ja hänen muistonsa sen päivän tapahtumista. Näissä muistoissa oli kuitenkin yksi hyvä puoli, se, että asiain tila hänen kotonaan nyt oli paljon selvinnyt. Olipa se kehittynyt nyt niin pitkälle, että hän todellakin saattoi ruveta toteuttamaan jo kauvan hautomaansa ajatusta muuttaa kotoa pois ja antautua alalle, joka vastustamattomasti veti häntä puoleensa. Ja tuohon yritykseen liittyi nyt vielä uusia toiveita, jotka johtuivat hänen tutustumisestaan Arolaan. Arola! Hän oli tehnyt Leeniin enemmän kuin miellyttävän vaikutuksen. Hän muisteli sitä kohtausta melkein ihastuksella. Mutta samalla tuli mieleen toinenkin muisto, joka jonkun aikaa oli ollut kadoksissa, mutta jonka Härmälän esiintyminen sekä työväenyhdistyksen talolla että nyt vielä kotona oli saattanut hereille, jopa niinkin, että tämä muisto, joka oli ollut hänen oma salaisuutensa, nyt oli tullut kaikkien tietoon. Ja tämä muisto oli Onni Aavikko. Häneen Leeni oli tutustunut kuukausi sitte, oli, niinkuin Härmäläkin kertoi, ollut hänen seurassaan muutamia kertoja ja ehtinyt häneen mieltyä niin, että teki lopullisen, onnellisen päätöksensä sulhasensa suhteen, jota ei rakastanut lainkaan ja joka todellakin oli hänelle vain ollut pelastuskeino päästä siedettävämpiin oloihin kuin mitkä hänellä kotona oli. Nytkin oli hänellä Aavikon kanssa sovittuna, että tapaisivat toisensa seuraavana päivänä. Ja tämän muistettuaan Leeni ikäänkuin rauhoittui ja nukkui.