V.
Kun Arola seuraavana aamuna heräsi, heräsivät hänessä samalla muistot tuosta hänen näytelmänsä myttyyn menneestä harjoituksesta ja lisäksi vielä Leeni Saareksen kuva. Tämä uusi tuttavuus korvasi kuitenkin sen mielipahan, jonka hänelle, vaikka lievässäkin muodossa, "Tuulentuvan" esittämisen raukeneminen nyt seuranäyttämöllä tuotti. Hän oli elämässään ennenkin jo niin kaikellaisiin pettymyksiin tottunut ja lohdutti tapansa mukaan itseään nytkin sillä mielilauseellaan, että "kaikki, mikä tapahtuu, on aina hyväksi", näyttipä ja tuntuipa se ihmisestä kuinka ikävältä tahansa.
Hän kävi taas näytelmäänsä käsiksi ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, mutta kynä ei ottanut juostakseen: hän ei saanut ajatuksiaan keskitetyksi aineeseensa, kun Leeni Saareksen haahmo lakkaamatta liiteli hänen mielikuvituksessaan. Nuo hienot kasvojen piirteet ja vartalo solakka ”kuin liljan varsi”, (hän sanoi melkein ääneen tuon kuluneen vertauksen) eivät jättäneet hänen aivojaan rauhaan. Ja kun hänen sydämessään tunne, niin voimakas ettei hän muistanut semmoista vuosikymmeniin kokeneensa, alkoi kiihtymistään kiihtyä, niin ei hän lopulta, kellon käydessä silloin jo yhtä, malttanut olla enää kotona, vaan viskasi päällystakin ylleen, hatun päähänsä ja lähti melkein kuin olisi jotakin unohtanut kiireesti ulos, suunnaten askeleensa Siltasaarelle päin. Hänen ajatuksensa veivät häntä aivan vaistomaisesti Leenin kotiin, Orionin kadulle Hermannissa.
Oli kaunis, kirkas kevätpäivä. Sunnuntai-yleisöä vilisi Kaisaniemessä, jossa koivut ja omenapuut olivat hiirenkorvalla ja vasta kohonnut nurmi levitti mehevää, keväistä, nuorta vihantaa nukkaansa. Sininen, korkea taivaan kupu viihdytti myöskin katsetta ja puista kuuluva pikkulintujen iloinen visertely soinnutti kuuloa suloisilla säveleillä.
Kun Arola tuli Unionin kadulle ja näki, että raitiovaunut olivat ahdetut täpötäyteen, päätti hän kulkea Hermanniin jalkaisin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt Pitkälle sillalle, kun hän, katsahdettuaan toiselle puolelle katua, pysähtyi paikalleen aivan kuin hänen jalkansa olisivat takertuneet kiinni johonkin. Hänen eilinen uusi tuttavansa kulki siinä viehkeästi hymyilevänä ja säteilevänä kuin sunnuntai. Arolan teki jo mieli astua yli kadun, kun hän samalla huomasi, että Leeni Saares ei ollut yksin, vaan että hänen rinnallaan, toisella puolen, kulki yhtä hymyileväsi! häntä puhutellen nuori herra, joka oli puettu kuosikkaaseen päällystakkiin ja kiiltävään korkeaan silkkihattuun, kantaen vasemmalla käsivarrellaan hopeakoukulla varustettua kävelykeppiä. Kun Arola otaksui, ettei neiti Saares kaikesta päättäen ollut häntä nähnyt, meni hän sittenkin hetkisen kuluttua yli kadun ja alkoi jonkun matkan päästä seurata häntä ja hänen kumppaniaan, jonka Arola tunsi prokuristi Aavikoksi. "Siinä se nyt sitte onkin sen eilisen riidan aiheuttaja", — ajatteli hän itsekseen, mutta huomasi samalla kateuden tunteen omassa sydämessään.
Prokuristi Aavikko, joka kuuleman mukaan oli hyvissä varoissa oleva nuorenpuoleinen mies, oli ulkomuodoltaan miellyttävä ja nähtävästi niitä henkilöitä, jotka pian kiehtovat naisten sydämet, koskapa tiedettiin, ettei ainoastaan nuoret neitoset, vaan myöskin monet rouvat olivat häneen ihastuneet. Hän oli keskikokoinen, vaaleaverinen mies, jonka tukka oli jakaukselle sileäksi kammattu ja viikset ylöspäin käherretyt, niin että hänen pulleat huulensa ja tasaiset, kauniit, valkoiset hampaansa olivat hyvinkin esiinpistävät. Juuri hänen suunsa ympärillä väikkyvä herttainen hymy ja hänen omituisen viekottelevasti toisinaan supistuvien silmiensä ilme olivat, niin sanottiin, ne luonteenomaiset piirteet, jotka vetivät naisia tämän miehen puoleen vastustamattomalla voimalla.
Että Leenikin oli prokuristi Aavikkoon mieltynyt, sen huomasi Arola hänen kasvoistaan niiden usein kääntyessä Aavikkoon päin ja hänen keskittyneistä ajatuksistaan, jotka tekivät hänet sokeaksi kaikelle, mikä heidän ympärillään liikkui. Yhtä ihastunut tuntui myöskin Leenin kävelykumppani olevan päättäen siitä, että tämä kerran pujotti käsivartensa Leenin käsivarteen ja että he näin kulkivat pitkän matkan likitysten nähtävästi hyvinkin tuttavanomaiseen ja hellään keskusteluun vajonneena. Tämän johdosta saattoi Arola tulla heitä hyvinkin lähelle, jopa kuulla muutamia sanojakin heidän puhelustaan, saamatta kuitenkaan täydellistä käsitystä heidän keskustelunsa aineesta. Sen verran hän kuitenkin jo kuuli, että he sinuttelivat toisiaan ja että prokuristi Aavikko lupasi pitää huolta Leenin opinnoista, "jos vain olet oikein kiltti". Nämä viimeiset sanat lausuessaan — sen huomasi Arola selvästi — puristi Aavikko Leenin käsivartta poveaan vastaan, jonka jälkeen Leeni vain painoi päänsä alas.
Arola tunsi sen johdosta jonkinlaista inhoa sydämessään ja jättäytyi heistä hiukan jäljemmälle. Hän ei voinut kuitenkaan luoda silmiään Leenistä, joka keveästi, veikeästi astui Aavikon rinnalla Rautatietorille päin. Leenin kaunis niska, jossa oikealla puolella aivan hiusten rajassa Arola nyt ensi kerran oli huomannet pienen mustan luomen, kohosi sievästä, kuosikkaasta, jotensakin avokaulaisesta saketista kauniina kaarena hänen silmiensä eteen, hänen sopusuhtaiset lanteensa notkahtelivat niin mukavasti hänen käydessään ja mustan hameen helmat löivät määräperäisesti kapeihin nilkkoihin, näyttäen vuorotellen ei liian pientä eikä liian suurtakaan jalkaa, joka tasaisesti polki hiljan ostettua, nuhteetonta kenkää. Päässä oli Leenillä yksinkertainen, vaatimaton, mutta häntä somistava hattu, joka koko hänen pukunsa kanssa todisti, että hän oli tälle matkalle pannut päälleen parhaimmat sunnuntaitamineensa. Niissä ei kuitenkaan ollut mitään räikeätä, tahallisesti huomiota herättävää, vaan kaikki ilmaisi niiden käyttäjässä hyvää aistia ja samalla turmeltumatonta luonnetta.
— Minnekähän he menevät? — ajatteli Arola itsekseen, kun Leeni seurakumppaninsa kanssa lähti Vilhon ja Mikonkadun kulmasta kulkemaan Rautatietorin poikki. — Minnekähän hän tytön viepi? — ajatteli hän vielä kotvasen kuluttua miltei kademielin. Ja hän yritti jo kääntyä kotiin päin, kun inho Aavikkoa kohtaan, melkeinpä halu mennä ja riistää Leeni hänen käsistään pakotti häntä vielä seuraamaan heitä.
Sitte hänen silmänsä alkoivat tarkata Aavikkoa, joka tyytyväisenä, nähtävästi oikein hyvillään, vei Leeniä mukanaan. Tuon miehen leveät olkapäät saivat Arolan käden miltei syyhyämään halusta lyödä niitä kepillä, pieksää häntä niinkuin mattoa tomuutetaan. Ja kuinka ilkeästi hän astui kiiltävissä kengissään damaskeineen, kepin roikkuessa hänen käsivarreltaan! Jospa tuo keppi vahingossa olisi mennyt hänen sääriensä väliin ja mies olisi kompastunut ja kaatunut maahan, niin olisi siitä syntynyt iloinen naurun rähäkkä, johon hänkin mielellään olisi yhtynyt! Tuommoiset naissankarit ne vievät viattomia tyttöjä huonoille teille, sillä mitään hyviä aikeita Leenin suhteen hänellä ei ole. Niin päätteli itsekseen Arola sen nojalla, mitä hän Aavikosta tunsi ja tiesi, kademielensä kiihdyttämänä.
Kuljettuaan Rautatietorin poikki kääntyivät Leeni ja Aavikko Kaivokadulle. Arola riennätti askeleitaan, ettei kadottaisi heitä näkyvistä. Saavuttuaan itse Kaivokadulle, näki hän heidän seisovan Cityn kauppakujan sisäänkäytävän kohdalla. Nyt hän astui rohkeasti samalle puolen katua ja päätti kulkea heidän ohitsensa. Tultuaan aivan likelle heitä, kuuli hän Aavikon sanovan:
— Mennään nyt vain Brondinin kahvilaan!
— No, mennään sitte! — vastasi siihen Leeni.
Ja he kääntyivät kauppakujaan Arolan ollessa aivan heidän kintereillään. Kim Aavikko sitte avasi Leenille portaille vievän oven tarttuen häntä käsivarresta, sattui Leeni luomaan katseensa Arolaan. Tämä nosti hänelle hattuaan ja näki samassa, kuinka Leenin posket, hänen astuessaan sisään, lehahtivat tulipunaisiksi.
VI.
Arola jatkoi matkaansa, jolla nyt ei ollut mitään päämäärää, kauppakujan kautta Aleksanterin kadulle päin. Hän hyräeli ja vihelteli hiljaa itsekseen, asettuen milloin minkin liikkeen ikkunaan katselemaan. Hänen katselemisensa oli kuitenkin aivan tiedotonta, sillä hänen ajatuksensa liitelivät muualla ja olivat koko lailla sekaisin.
— "Vai on asia sillä lailla? Vai on asia sillä lailla?" — toisti hän tuon tuostakin itsekseen.
— "No kun on, niin olkoon! Mitäpä se minua liikuttaa?!" — sanoi hän sitte itselleen ja lähti nopeammin astumaan. Hän päätti mennä ajatuksiaan haihduttamaan ensin väen vilinään Esplanaadilla ja sitte kävellä Kaivopuistoon merta katsomaan. Mutta tultuaan Wreden kauppakujan kohdalle näki hän käytävän suussa nimikilven "Pension central" ja muisti samalla, että neiti Hinnermo asui siellä. Enempää ajattelematta kääntyi hän portaille, astui hissiin ja ajoi ylös mainittuun täysihoitolaan ja matkailijakotiin.
Neiti Hinnermo oli kotona, sen tiesi palvelija, joka tuli ovea avaamaan, käymättä tiedustelemassakaan sitä, sillä neiti Hinnermon huoneesta kuului laulua. Arola pyysi, että palvelija antaisi neiti Hinnermon laulaa loppuun kauniin aariansa ja sitte vasta kävisi kysymässä, otettaisiinko hänet vastaan. Niin tehtiinkin. Ja Arola pääsi sisään.
— Terve tulemasta! — huudahti neiti Hinnermo hypähtäen pianotuoliltaan, astui Arolaa vastaan ja pudisti kauan ystävällisesti hänen kättään. — Tulette aivan kuin kutsusta.
— Vaikka häiritsin lauluanne ja… — sanoi Arola, katkaisten lauseensa ja luoden katseensa herrasmieheen, joka istui nurkassa syrjittäin seisovan pienen kirjoituspöydän ääressä jotakin kirjoittaen ja Arolan tultua nousi ylös.
— Ette ollenkaan. Saanko esitellä: serkkuni, herra Salomaa — kirjailija Arola, — puheli Martta Hinnermo hilpeästi. — Istukaa, herra Arola! Mitä saan tarjota? Kahvia, suklaata —?
— Kiitoksia! Minun puolestani mieluimmin vain omaa seuraanne, sillä olen kohtuuden ystävä noihinkin juomiin nähden, — esteli Arola, joka näki, että neiti Hinnermo ja hänen serkkunsa jo olivat kahvinsa juoneet.
— No, palanen kaakkua sitte, — penäsi neiti Hinnermo, leikkasi pöydällä olevasta hedelmäleivoksesta viipaleen ja pani sen pienellä lautasella Arolan eteen. — Nähkääs, minä sain ilosanoman tänään: minulla on senaatilta luvassa matka-apuraha ja nyt ovat paperini saatavat kuntoon. Niitä on serkkuni tässä valmistellut ja minun allekirjoitustani todistamaan tarvitsisin teidänkin nimimerkkinne. Tulitte, niinkuin sanoin, ihan kuin kutsuttuna.
— Paperit ovatkin muuten jo valmiit, — puuttui herra Salomaa puheeseen, — kunhan, Martta, pistät nimesi vain alle.
— Enpä minä paljon muuta tässä asiassa osaakaan tehdä, — sanoi Martta, mennen kirjoituspöydän luo. — Antti se hommaa kaikki minun puolestani, — lisäsi hän kääntyen Arolaan päin.
— Eihän virastoissa juokseminen naisten tehtäviin kuulukaan, — sanoi herra Salomaa siihen vaatimattomasti.
— On siis totta, neiti Hinnermo, että teatterin jätätte jo tämän näytäntökauden kuluttua? — kysyi Arola.
— Niin teen ja, voin sen sanoa nyt, oikein ilomielin, — vastasi Martta Hinnermo. — Kuule, Antti, mihin paikkaan se puumerkki näihin papereihin oikein on pantava? En minä tiedä, — jatkoi hän nauraen.
Herra Salomaa asettui naurahtaen pöydän viereen ja näytti milloin mihinkin paikkaan nimi oli pantava.
— Oikein ilomielin, niin, herra Arola, — puheli Martta Hinnermo. — Ensiksikin vapaudun kaikesta siitä painostavasta tunnelmasta, jonka vallassa teatterissa olen ollut, ja toiseksi pääsen nyt Alma Fohströmin oppilaaksi, vieläpä Luganoon, jossa hän tulee kesän viettämään. Ja tästä saan suuressa määrässä kiittää herra Ojanperää, joka opintojani on tähän saakka ohjannut, — paitsi serkkuani, joka minua on toisella tavalla auttanut ja nytkin auttaa, sillä ei tämä valtion apuraha yksin matkaani riittäisi, — selitti Martta Hinnermo, laskien viimeisiä sanoja lausuessaan ystävällisesti kätensä herra Salomaan käsivarrelle.
— Sehän on kovin hauskaa kuulla, sanoi Arola ja kaikista näistä seikoista tuli hän vakuutetuksi siitä, mitä oli kuullut huhuttavan, että Martta Hinnermo nähtävästi oli kihloissa serkkunsa herra Salomaan kanssa, joka oli jonkinlainen liikemies välityskauppojen alalla. Hän oli kyllä joskus nähnyt herra Salomaan neiti Hinnermon seurassa, mutta ei ollut tullut ennen hänelle esitellyksi. Että herra Salomaa oli kovin ihastunut serkkuunsa, sen huomasi Arola kaikesta, mutta yhtä vilpittömältä ei hänestä tuntunut neiti Hinnermon suhtautuminen herra Salomaahan.
Tämä mies ei muuten ulkonäöltäänkään tehnyt kovin miellyttävää vaikutusta. Vaikk'ei hän luultavasti ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi, niin näytti hän jo koko lailla elähtäneeltä. Hiukset olivat harvat ja päälaki jo pitkältä paljas, silmät sinisen harmaat ja vetiset, nenä paksu ja kuin alituisesta nuhasta punainen, ja varsinkin oli suurehkon suun ympärillä, jonka ylähuulta eivät juuri kaunistaneet lyhyeksi leikatut viikset, epämiellyttävä ilme. Kokonaisuudessaan teki herra Salomaa, jos niin saa sanoa, "puolivillaisen" herrasmiehen ja pikemmin liikealalla keinottelevan, kuin vakavan liikemiehen vaikutuksen. Tästä syystä tuntui Arolasta kuin neiti Hinnermolle pikemmin vain olisi ollut tarpeen aineellinen kannatus serkkunsa puolelta kuin hellempi sydämellinen antautuminen hänelle. Mutta "tutkimattomat ovat sydämen, varsinkin naisen sydämen sopukat", ajatteli itsekseen Arola heitä katsellessaan.
Herra Salomaa oli kuitenkin kaikesta päättäen kovin innostunut tehtäväänsä ja varma asiansa onnistumisesta. Kun neiti Hinnermo oli pannut "puumerkkinsä" papereihin ja Arola varmentanut ne sekä koko joukon jäljennöksiä arvosteluista ja todistuksista, jotka olivat anomukseen liitettävät, ei Salomaa, kääriessään papereitaan kokoon, malttanut olla sanomatta:
— Kohta nähdään: Martasta tulee vielä suuri laulajatar, kun hänet nyt kerran oikealle uralle saamme. Nyt on minun vielä hankittava yksi suosituskirje ja pyydän sen tähden sanoa hyvästi.
Hän ojensi kätensä Arolalle, mutta neiti Hinnermolle sanoi hän vain tuttavanomaisesti:
— Tulen sitte takaisin ja menemme Kappeliin päivälliselle, niinkuin oli sovittu, eikö niin?
— Kyllä, kyllä! — nyökäytti neiti Hinnermo serkulleen vain päätään aivan kuin hieman häpeissään tämän kerskaavaisuudesta ja iloisena siitä, että hän poistui.
— Onpas teillä kodikas huone, — sanoi Arola, kun oli jäänyt kahden kesken neiti Hinnermon kanssa.
Todellakin. Vaikka se täysihoitolan huone olikin, oli neiti Hinnermo osannut järjestää siinä huonekalut, koristaa seinät kuvilla ja pöydät kukilla ja pikku esineillä niin, että kaikki teki viihtyisän, miellyttävän vaikutuksen.
— Kaikkeen on painettu taiteilijattaren leima, — lisäsi vielä Arola. —
Ja toivokaamme, että serkkunne ennustus käy toteen.
— Jospa kävisi! — huoahti neiti Hinnermo hiukan surunvoittoisesti ja päätään nyökytellen.
Ja samassa istahti hän pianinonsa eteen, selaili nuottejaan ja kysyi
Arolalta:
— Laulanko teille jotakin?
— Sitähän minä vain odotankin, vaikka en rohjennut pyytää, — vastasi
Arola ja painautui nojatuoliin odottavaan asentoon.
Martta Hinnermolla oli todellakin kaunissointuinen, pikemmin lyyrillinen, kuin draamallinen sopraano, jota hän jo käytti aika taitavasti. Heikoin puoli oli hänellä sanojen lausuminen, joka varsinkin vieraskielisissä laulelmissa jätti paljonkin toivomisen varaa. Mutta sen sijaan sai hän esityksiinsä jo koko lailla tunnetta, jolla tempasi mukaansa kuulijan. Nyt hän valitsi "Mignonin" laulun "Maan tunnetkos?" ("Kennst du das Land?"), josta hänellä oli suomennos ja jonka hän Arolan mielestä lauloi "oivallisesti", ja sen jälkeen ainoan kuulijansa nimenomaisesta pyynnöstä Tshaikovskin säveltämän "Nur wer die Sehnsucht kennt", jotka sanat myöskin kuuluvat Goethen Mignon-lauluihin Wilhelm Meisteristä. Kun neiti Hinnermo oli lopettanut laulunsa ja Arola häntä kiitettyään vaipui äänettömänä mietteihinsä, alkoi Martta yht'äkkiä puheen sanomalla:
— Te ette taida olla oikein hyvällä tuulella eilisen illan jälkeen, herra Arola?
— Voin vastata teille tuon viimeksi laulamanne laulun sanoilla, jotka olen suomentanut ja muistan ulkoa:
"Se tietää tuskain vain,
Ken tuntee kaipuun.
Mult' yksin murheessain
Kaikk' ilot haipuu
Ja katse haihattain
Nyt maahan vaipuu.
Oi, kauas armahain
Mun lähti, ainut!
Niin polttaa poveain,
Pää raskas taipuu.
Se tietää tuskain vain,
Ken tuntee kaipuun."
− Kuulkaa! Nuo sanat teidän täytyy kirjoittaa minulle, että saan laulaa ne suomeksi. Tahikka minä kirjoitan ne itse nuotteihin! paikalla, — saanko? — huudahti neiti Hinnermo ihastuneena.
Arola saneli suomennoksensa uudelleen ja Martta kirjoitti sen, puhellen siinä välissä Arolan kanssa:
— Ihanko totta te jo olette rakastunut Leeni Saarekseen?
— Vilpittömästi puhuen olisi liikaa vastata teille myöntävästi. Mutta että hän minua miellyttää, sen myönnän.
— Leeni on todellakin hyvä tyttö ja ansaitsisi, että joku kunnon mies häntä rakastaisi.
— Minäkin säälisin kovin, jos hän joutuisi jonkun kunnottoman käsiin.
— Pelastakaa hänet sitte!
— Kiitän, että teillä on niin hyvä ajatus minusta. Neiti Saares olisi etupäässä pelastettava taiteelle, sillä luulen todellakin, että hänestä voi jotakin tulla. Jos hän itse, niinkuin näytti, on asiaan innostunut, niin voi se työ samalla olla hänelle pelastus pahemmastakin haaksirikosta.
— Niin, niin! Taiteen alalla on meitä haaksirikkoisia niin paljon, — epäonnistuneita, lievimmässä merkityksessä.
— Ikävä sanoa, on asianlaita sama meidän kirjailijaimmekin joukossa, — jatkoi Arola ikäänkuin lieventääkseen sanojensa liian yksipuolista sovelluttamista Martta Hinnermon edustamaan taiteen haaraan.
Ja tästä sai hän samalla aihetta hyvinkin katkeraan mielenpurkaukseen meillä vallitsevista kirjallisista oloista, jotka hän kuvasi synkin värein, mutta sattuvin sanoin.
— Kylläpä te langetatte ankaran tuomion, — sanoi sen johdosta Martta
Hinnermo.
— Itsensä tunteminen on ihmisen korkein saavutus ja toisen ansaitsematon imartelu vain matalinta mielen ilmaisua, — oli Arolan koko lailla ivallinen loppulause.
— Niin. Nuoria taiteilija-alkuja usein mairitellaan monestakin syystä ja siten voi heistä tulla mitä onnettomimpia ihmisiä, ellei kyky sitte osoittaudukaan olevansa hyvän tahdon kanssa sopusoinnussa. Omasta kokemuksestani en sen tautta ole uskaltanut innostuttua Leeni Saarestakaan niinkuin te eilen teitte, herra Arola.
— Tein sen innostuneena itse, sillä toivon kovin, että kohta saisimme toisen Ida Aalbergin.
— Siitäkö syystä vain?
— Neiti Saareksella on todellakin suuret edellytykset…
— Mutta ehkäpä juuri nuo suuret — ulkonaiset — edellytykset saivat teidät liiaksi innostumaan ja mieltymään häneen? Mitä jos hänestäkin tulisi onneton epäonnistunut?
— Se olisi kovin surkeata ja valitettavaa.
— Josta tekin voisitte saada omantunnon vaivoja.
— Olette ehkä hyvinkin oikeassa, neiti Hinnermo. Hyvän tarkoituksensa tähden voi piankin joutua ojasta allikkoon. Todellakin on lopulta parasta — minkään tunteen nojalla — olla sekaantumatta toisten ihmisten asioihin.
Martta Hinnermo oli sillä välin taas kääntynyt pianonsa eteen ja alkoi suomeksi laulaa Goethen laulua "Se tietää tuskain vain". Arola taas vaipui tämän heidän välisensä keskustelun jälkeen mietteihinsä, jotka päätyivät siihen, että hän ikäänkuin vapautui säälin ja myötätunnon tunteestaan Leeni Saaresta kohtaan ja ajatteli, että oli parasta kokonaan unohtaa hänet. "Mitä minulla oikeastaan on hänen kanssaan tekemistä", mietti hän, — "turmelen vain oman rauhani. Menköön vain herra Aavikon ansaan, jos mennäkseen! Ja kukapa sen tietää, ehkä kaikki päättyy tytölle hyvinkin onnellisesti? Minusta, joka itse olen tämmöinen epäonnistunut ja haaksirikkoinen, tuskin on hänen pelastajakseen missään suhteessa."
Tuskin oli neiti Hinnermo lopettanut laulunsa, kun ovelle kolkutettiin ja sisään astui hiukan räikeästi puettu, pulleavartaloinen, ruskea- ja kiiltosilmäinen nuori neiti, joka tullessaan jo hymyili niin leveästi, että hänen punattujen huuliensa välistä näkyi täydellisesti molemmat hammasrivit.
— Anteeksi, että häiritsen, — sanoi vieras ja tervehti neiti Hinnermoa, joka esitti hänet Arolalle neiti Karmanteeksi. Neiti Hinnermo pyysi häntä riisumaan päällysvaatteensa, mutta toinen kieltäytyi — Mikäs sinun, Eevi, nyt niin on hätä? — kysyi neiti Hinnermo.
— Hätä on ja kova, — puhui neiti Karmanne iloisesti ja peittelemättä. — Tänä iltana pitäisi meidän operettikiertueemme lähteä maaseudulle ja minä tarvitsisin välttämättä sata markkaa.
— Valitettavasti… — alkoi Martta Hinnermo, olkapäitään kohauttaen.
— Minulla on niin kamalan huono onni tänä päivänä, — jatkoi neiti Kännänne. — Kävin ensin rikkaan översti S…n luona, mutta siellä ei päästetty sisäänkään: lakeijaheitukka sanoi, ettei översti ota ketään taiteilijattaria enää vastaan… Ymmärrätkös? Semmoinen hävytön! Sitte kävin valtioneuvos A…n luona, joka meitä taiteen vaivaisia ainakin sen verran suosi, että laski puheelleen ja hellitti kaksikymmentä markkaa. Pyysin velaksi, johon hän tietysti vain hymähti, ja minä ymmärsin heti, ettei hän toivo… tahdokaan lappuaan takaisin. Voi, voi! Mistä ihmeestä minä saisin edes viisikymmentä markkaa? Minä kyllä lähettäisin heti, kun ensimäisen palkkani saan. Ettekö te, kirjailija Arola, olisi niin hyvä ja lainaisi? — kääntyi neiti Karmanne rohkeasti Arolaan päin:
— Mutta Eevi! — puuttui neiti Hinnermo paheksuen vieraansa puheeseen. —
Ethän sinä tunne…
— Vali… — alkoi jo Arola vastata.
— Minä pyydän tuhannesti anteeksi, mutta "hätä keinon keksii", tuota… (kaikki purskahtivat samalla kertaa nauruun) "ei hätä lakia lue", piti minun sanoa, — lasketteli Eevi Karmanne ollenkaan hämille joutumatta. — Jospa edes saisin sitte kaksikymmentä teiltäkin, niin olisin ääääärettömästi kiitollinen! Minä vakuutan kunniasanallani, että ensi tilassa lähetän teille sen takaisin.
Arola pisti kätensä povitaskuunsa ja neiti Karmanne hypähti paikaltaan, lyöden kätensä yhteen.
— Ihanko saankin?! — huudahti operettilaulajatar, ilosta tepastellen paikallaan. — Eipäs minun hyvä onneni pettänyt minua tälläkään kertaa!
Ja kun Arola oli pannut setelin pöydälle, jotakin anteeksi pyynnön tapaista partaansa mutisten, sieppasi neiti Karmanne sen, puristi molemmin käsin Arolan kättä ja huudahti yhä iloisemmin:
— Tuhannet kiitokset! Toden perään taivas teidät tänne lähetti. Mutta nyt on minun jostakin vielä kymppi nykäistävä. Kuule, Martta! Sen sinä nyt ainakin voit minulle lainata, niin saan edes puolet vuokrastani maksetuksi, muuten pitävät tavarani eivätkä laske lähtemäänkään.
— Voi, voi, sinua, Eevi! — sai Martta Hinnermo vain sanotuksi, kun hän käsilaukustaan etsi esille setelin, jonka antoi neiti Karmanteelle.
— Saatte varmasti takaisin! — vakuutti edelleen tämä molempiin päin kääntyen. — Mutta kiitoksia nyt vielä ja hyvästi! Minun on niin tulinen kiire. Herra Harkko odottaa minua tuolla alahalla.
Ja samallaisena tuulispäänä kuin oli tullut poistui hyvästeltyhän neiti Karmanne, jättäen Martta Hinnermon ja Arolan vain nauraen katselemaan toisiaan.
— Sehän oli hauska iloisen taiteen papitar, — sanoi Arola vihdoin.
— Oikein häpeän tämän tuttavani puolesta, — vastasi siihen neiti Hinnermo. — Otimme yhdessä ennen laulutunteja neiti Ahngerin luona, siinä koko tuttavuutemme. Eevi parka! Eivät elämän huolet häntä paljon paina.
— Oikein erinomainen elävä esimerkki meidän taiteilijaimme kulkurielämästä, — puolusti Arola neiti Karmannetta.
— Ehkäpä vielä käytätte häntä esikuvana jossakin teoksessanne? — sanoi
Martta Hinnermo.
— Kukapa sen tietää.
— Sittehän teillä on ainakin vähäinen korvaus hyvästä työstänne eikä teidän tarvitse olla kovin tyytymätön käyntiinne luonani.
— Päinvastoin, neiti Hinnermo. Olen monessa suhteessa hyvinkin tyytyväinen, — sanoi Arola ja hyvästeli lähteäkseen.
Martta Hinnermo ei tahtonut Arolaa enää pidättää ja tämä poistui todellakin monessa suhteessa tyytyväisenä siihen aikaan, jonka oli saanut kulumaan Pension central’issa. Tyytyväinen oli hän varsinkin siihen mielenmuutokseen, joka hänessä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli nähnyt Leeni Saareksen herra Aavikon seurassa. Hänet oli nyt vallannut jonkinlainen välinpitämättömyyden tunne ja aivan rauhallisena palasi hän kotiinsa ajattelemattakaan enää mennä Kaivopuistoon kävelemään. Jopa hänet valtasi jälleen työhalukin ja hänen kotiinpäin astuessaan kiintyivät hänen ajatuksensa hänen uuteen teokseensa niin, että hän oitis kotiin tultuaan istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti keskeyttämättä monta tuntia.
VII.
Leeni Saareksen lepopäivä kului melkein keskeytymättä prokuristi Aavikon seurassa. Tämä tahtoi kyllä Leenin syömään kanssaan päivällistäkin jossakin ravintolassa, mutta siitä Leeni kieltäytyi ilmoittaen, että hänen ehdottomasti oli syötävä päivällinen kotona. "Minulle koituisi ikävyyksiä vanhemmiltani", lisäsi hän, "jos koko päivän olisin kotoa poissa". Tästä huolimatta ei Aavikko kuitenkaan hellittänyt, vaan otti Leeniltä lupauksen, että he päivällisen jälkeen vielä tapaisivat toisensa ja viettäisivät illan yhdessä. "Menemme vaikka Korkeasaarelle tahi Alppilaan, kun on näin kaunis ilma", houkutteli hän ja he sopivat siitä, että kohtaisivat toisensa jälleen kello kuusi Kaisaniemen verkkopallokentän kohdalla päättääkseen lopullisesti, minne menisivät.
Leenin mielentila oli silloin jo monenlaisten tunteiden kiihdyttämä. Hän ei voinut kieltää itseltään, että oli kovin mieltynyt Aavikkoon, vaikka sydämensä sisimmässä sopukassa huomasikin pientä epäluuloa tämän vilpittömyyteen nähden, varsinkin mikäli asia koski sitä kannatusta, minkä hän toivoi Aavikolta saavansa pyrinnöissään antautua näyttelijättäreksi. Tämä puoli oli kuitenkin vielä hänen sydämensä suurin kysymys kaiken sen jälkeen, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, ja se tuntui hänestä vieläkin tärkeämmältä, kun hän jälleen tuli kotia ja sai "juoksuistaan pyhäpäivänä" uusia nuhteita isäpuoleltaan. Tämän johdosta hän, päivällisen syötyään, melkein ilomielin riensi uudelleen Aavikkoa tapaamaan ja matkalla teki salaisen päätöksen nyt suoraan turvautua Aavikon apuun siinä asiassa.
Samalla muisti hän Arolankin ja kuinka oli punastunut korviaan myöten, kun tämä häntä tervehti hänen mennessään Aavikon kanssa Brondinin kahvilaan. "Siinähän minulla on hätävara", ajatteli hän itsekseen, "jos toisesta ei ole apua, niin turvaudun toiseen". Ja hänestä melkein tuntui, että Arolassa oli paljon epäitsekkäämpää myötätuntoa häntä kohtaan, kuin Aavikossa, jonka hieman tungettelevaa liehittelyä hän, suoraan sanoen, ikäänkuin vieroi, jopa pelkäsikin. "Saanpahan nyt tänä iltana nähdä, mikä hän oikeastaan on miehiään", lopetti Leeni ajatustensa juoksun. "Eikäpähän siitä nyt sen pahempaa tulle, jos olenkin tämän kerran vielä hänen seurassaan."
Näissä ajatuksissaan kulkien tapasi Leeni Aavikon sovitulta paikalta ja tällä oli päätös valmiina että he menisivät Alppilaan. Leeni tietysti mukautui siihen vastustamatta ja suostui ajamaan sinne autolla, vaikka ensin esitti, että menisivät jalkaisin, kun muka rautatien vartta Eläintarhan lahden laitaa ja Eläintarhan läpi matka Alppilaan oli kovinkin lyhyt. Tätä esittäessään hän hetkisen katsoa tuijotti etäisyyteen, niin että Aavikko jo kysäsi: "Miks'ei autolla? Sehän on paljon hauskempaa." Syytä tähän pieneen epäröimiseensä Leeni luonnollisesti ei ilmaissut, mutta aiheeton se sittenkään ei osoittautunut olevan.
Rautatietorilta Aavikko vuokrasi auton ja tahtoi välttämättä ajaa suljetussa, vaikka Leeni puolestaan piti avonaista parempana. Kun Aavikko päättävästi selitti, etteivät hänen silmänsä sietäneet kovaa tuulen uhoa, ei Leenin auttanut muu kuin istuutua hänen viereensä. Aavikon äänessä oli silloin jo niin vaativa sävy, että Leeni tunsi koko matkan raukeavan sikseen, ellei suostuisi. Sekä jonkinlaisesta kiitollisuuden tunteesta että niiden toiveiden tähden, joita hänellä oli teatteripyrintöjensä suhteen Aavikkoon nähden, ei hän niin vähästä kuitenkaan tahtonut koko asiaa pilata ja entinen hilpeä mieliala palasi heidän välilleen jälleen.
Kun he olivat ajaneet viertotielle ja Aavikko, joka pitkän aikaa ihastuneena oli katsellut Leeniä, pujotti kätensä Leenin vartalon ympärille, asettuen likemmäksi häntä istumaan, otti Leeni kauniisti, mutta totisena hänen kätensä pois ja sanoi:
— Istutaan kiltisti nyt!
— Mutta sinä et ole kiltti, — vastasi siihen Aavikko, ja Leeni huomasi, kuinka tämän muuten niin leppeä katse välähti. — Et nyt pääse minnekkään, ellen minä laske.
Samassa sieppasi hän Leenin molemmin käsin vyötäisistä kiinni ja tytön riuhtoessa sai kun saikin painetuksi voimakkaan suudelman hänen huulilleen. Tuskin olisi hän sitä siihenkään jättänyt, ellei hänen hieno silkkihattunsa olisi kieppunut auton pohjake ja ollut vähällä joutua heidän jalkoihinsa. Kun Aavikko nosti sen maasta ja hihallaan sitä silitteli, pyyhki Leeni sillä välin suutaan ja huomasi, että hänen ikenistään vuoti verta.
— Minun ei olisi pitänyt kanssanne tullakaan, kun ette osaa siivolla olla, — sanoi Leeni paheksuvasti, posket punottaen, ja painaen tuon tuostakin nenäliinaansa suutaan vasten.
— Anteeksi nyt, jos tein pahaa! — lausui Aavikko, pannen jälleen hatun päähänsä. — Ei se ollut niin pahasti tarkoitettu, — lisäsi hän ja se voiton riemun piirre, joka hetkisen oli ollut hänen kasvoillaan, muuttui kohta taas samaksi ja lempeäksi, puoleensa vetäväksi ilmeeksi, joka aina pilkisti hänen silmistään ja pyöri hänen hekumallisten huuliensa seutuvilla. Kun Leeni, katsahdettuaan häneen, sen ilmeen jälleen näki, niin hän melkein hymähti vastaan ja sai vain sanotuksi:
— Älkää sitte enää tehkökään muuta kuin mitä tarkoitatte, muuten…!
— Muuten: mitä? — katkaisi Aavikko ja taputti naurahtaen Leeniä kädelle.
— Muuten jää Alppilassa käynti kokonaan, — jatkoi Leeni.
Samassa ajoikin auto jo yli rautatieraiteiden ja Aavikko vastasi siihen:
— Nytpä ollaankin jo perillä. Mitäpä sitä enää muistelee!
Leeni katsoikin parhaaksi olla sitä enää muistelematta, kun auto pysähtyi mäen rinteeseen ja heidän oli astuttava ulos. Hetkisen kuluttua he sitte jo istuivat ravintolan yläparvella muun yleisön joukossa ja Aavikko tilasi heille kahvia ja punssia. Näitä lämmittäviä, kiihdyttäviä juomia särpiskellessä lämpeni illan kuluessa heidän sydämensäkin ja yltyi heidän puhelunsa yhä hilpeämmäksi, tuttavanomaisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Melkein vastoin tahtoaan tunsi Leeni yhä enemmän mieltyvänsä, kiintyvänsä seurakumppaniinsa.
Leudon, tyynen kevätillan aurinko alkoi lähetä taivaan rantaa ja tuhlasi kultasadettaan neitsyeellisen luonnon viheliäiselle puvulle, joka puitten latvojen poimuina levisi heidän silmiensä eteen. Vasemmalla siinsi Töölön lahden pohjukka ja sen takaa kohosi uuden kaupungin osan korkeiden rakennusten kattoja ja päätyjä, Kansallismuseon tornin yletessä muita ylemmäksi. Ajajien ja kävelijöiden humun ja hälinän, joka sekavana kiiri Eläintarhan rinteellä ja yhtyi ravintolavieraitten äänekkääseen puheluun, katkaisi aika ajoin jonkun kiitävän auton törähdys tahi metsän pohjalla ohikulkevan junan kolina ja veturin vihellys.
— Eipäs näy tänne Kansallisteatterin kattokaan, — sanoi Leeni näköalaa katsellessaan, näin kautta rantain pyrkien kysymykseen, jota hän jo kauan oli mielessään hautonut.
— Aina sinä vain teatteria ajattelet, — vastasi siihen Aavikko. — Katsele nyt ennemmin tuota ruokalistaa ja valitse siitä jotakin syötävää itsellesi. Taikka ei: me menemme mieluummin alas erityiseen huoneeseen ja syömme siellä, eikö niin?
− Ei mennä, — istutaan täällä, — vastasi Leeni. − Voimmehan, jos te niin välttämättä tahdotte, syödä täälläkin.
— Mitä sinä yhä teitittelet minua, — huomautti Aavikko hiukan terävällä äänenpainolla. — Olenhan jo kauan sinutellut sinua, niinpä voit sinäkin minua Onniksi sanoa. Eikös se nimi kelpaa, vai pidätkös minua sedän arvoisena?
— Setä olisi kyllä mukavampi, — laski Leeni leikkiä ja naurahti viattomasti.
— Olenko minä sitte mielestäsi niin vanha sinuun verraten? — tokaisi Aavikko melkein kuin olisi pahastunut ja ymmärtämättä Leenin leikin laskua.
— Herranen aika! Piloillanihan minä vain… puolustihe Leeni miltei anteeksi pyytäen.
— No niin! Tässä olen neidille kohtelias ja pyydän kanssani illallista syömään, mutta hän vielä rimpuilee vastaan. Mennään nyt sitte alas! — lausui Aavikko jälleen päättävästi, kutsui tarjurin ja maksoi laskunsa.
Leeni ei sanonut enää sanaakaan, vaan seurasi nöyrästi Aavikon mukana alakertaan ja siellä erääseen pieneen sivuhuoneeseen, jonne Aavikko tilasi illallisen. Leeni tosin ei ollut paljon ravintolassa liikkunut, mutta ylelliseksi ei hän missään suhteessa tätä ateriaa huomannut. Päinvastoin pani hän merkille, että hänen seurakumppaninsa, vaikka kohtelias tahtoi ollakin, osoitti kaikessa pikkumaista kitsautta ja koetti päästä niin vähillä menoilla kuin suinkin. Tämä luonteen piirre teki Aavikon hiukan komentelevan puhetavan ohessa epämiellyttävän vaikutuksen Leeniin, vaikka hän vain päännyökkäyksellä ja pienellä hymyllä vastasi Aavikon kysymyksiin, mitä hän haluaisi, antaen hänen itsensä määrätä kaikki mielensä mukaan.
Ruo'an aikaan koettivat molemmat sitte olla niin iloisia kuin suinkin, mutta sittenkin heistä sisäisesti tuntui kuin edelliset pikku kahnaukset olisivat heidän väleihinsä aikaansaaneet jotakin kireätä, aivan kuin "musta kissa" olisi juossut heidän välitsensä. Leeni koetti kyllä salata tunteensa parhaimpansa mukaan ja Aavikkokin yritti syödessään laskea joitakin kaksimielisiä sanansutkauksia puhelun höysteeksi, mutta mitään sydämellisempää, vilpittömämpää keskustelua ei kuitenkaan syntynyt. Varmaankin tuntien tämän ja saadakseen kaikki päättymään hänelle itselleen edulliseen suuntaan, rohkaisi Aavikko mielensä ja teki lopun säästäväisyyslaskelmistaan tilaamalla päättäjäisiksi kahvia ja likööriä.
— Tule nyt tänne viereeni istumaan ja tarinoimaan! — sanoi Aavikko, vetäen Leenin sohvaan istumaan, tarjurin asetettua juomavehkeet sohvapöydälle.
— Tulen, jos nyt saan puhua siitä samasta asiasta, josta jo aikaisemmin — siellä parvella — yritin, — vastasi Leeni, jääden seisomaan Aavikon eteen.
— Teatteristako taas?
— Niin. Tiedätte… tiedäthän, että se on koko elämäni unelma.
— Mutta minun unelmani on ensin saada omistaa sinut, — sanoi Aavikko ja koppasi Leenin syliinsä, vetäen hänet istumaan polvilleen.
— Mitä sillä tarkoitat? — kysyi Leeni lempeästi, jääden siihen istumaan, mutta painaen käsivarsillaan Aavikon olkapäitä vasten vartaloaan taaksepäin niin, että hän pitemmän matkan päästä saattoi katsoa häntä silmiin. Tämä hänen kysymyksensä oli yhtä vakava kuin hänen katseensakin.
— Niinkuin et nyt sitä ymmärtäisi, — löi Aavikko vastauksensa leikilliseksi ja ravisteli Leeniä vyötäisistä.
— Selitä sitte paremmin, kun en ymmärrä! —jatkoi Leeni vieläkin tyynemmästä.
— No, sen voin selittää sinulle vain teoin enkä sanoin, — sanoi Aavikko jälleen päättävällä äänellä ja koetti saada Leenin käsivarsia taipumaan ja hänen kasvojaan likemmäksi omiaan. — Tiedän, että sinun on vaikea elää isäpuolesi luona. Turvaan toimeentulosi vuokraamalla sinulle pienen huoneen, jossa saat elää rauhassa ja unelmoida teatteristasi, mutta ehdolla, että saan omistaa sinut — kokonaan. Kuuletko? Kokonaan!
Ja taas Aavikko ponnisti voimiaan saadakseen Leenin vastustelun voitetuksi.
— Ei, ei! Päästäkää! Antakaa minun olla! Antakaa minun olla! — taisteli
Leeni urhoollisesti vastaan. — Semmoisia tekoja minä en ymmärrä…
Semmoisiin… en ole… tottunut… enkä tahdo…
Kun hän samassa oli päässyt tempautumaan Aavikon syleilystä jaloilleen, survasi tämä hänet niin, että Leeni oli vähällä kaatua lattialle, ja huudahti hänelle vihaisesti:
— Mene sitte! — Enempää minä en voi sinulle tarjota, senkin kiittämätön!
— Kiitän teitä, että päästitte minut, — sai Leeni hengästyneenä katkonaisella äänellä sanotuksi, — ja että selititte minulle asian suoraan.
— Niinkuin näet, olen ainakin rehellinen mies, — suottaili siihen Aavikko, joka nyt oli noussut paikaltaan. — Voimmehan ehkä juoda kuitenkin liköörimme loppuun?
Mutta Leeni meni kuvastimen eteen pukemaan päällysvaatteita ylleen ja vastasi sieltä:
— En ole semmoinen kuin luulette enkä kelpaa teidän seuraanne. Saatte juoda liköörinne yksin!
— Älä nyt joutavia! — kehoitteli Aavikko, joka vihdoinkin huomasi menneensä liian pitkälle.
Ja itkusta väräjävällä äänellä jatkoi Leeni:
— Vaikka elämäni ei olekaan hauska, en ole kuitenkaan vielä niin huono, että voisitte omistaa minut sillä lailla kuin teidän tarkoituksenne on. Te tahdotte turvata elämäni kunnottomalla tavalla, mutta siihen olen minä mielestäni vielä liian hyvä. Luulin, että voisitte auttaa minua elämään rehellisesti, mutta olenkin suuresti erehtynyt teistä.
— Voi sitä elää rehellisesti keskenään olematta naimisissakin, — puolustihe Aavikko kävellen edestakaisin huoneessa.
— Sellaisiin lupauksiin en paljoa perustele, — sanoi Leeni kuivasti. — Jos ei teillä muuta tarkoitusta ollut, niin oli parasta olla minuun kajoamattakin.
— No, mikäs sinun tarkoituksesi nyt sitte oli? — kysyi Aavikko jälleen leikillisesti, asettuen Leenin eteen, joka oli valmiiksi puettu.
— Minun tarkoitukseni on elää rehellisesti ja tehdä rehellisesti työtä elääkseni. Tiedätte, mikä suurin haluni on ja sen toteuttamiseksi toivoin teiltä aineellista kannatusta. Ehkäpä joskus maailmassa olisin voinut sen teille takaisinkin suorittaa, ei vain pelkällä kiitollisuudella, vaan samalla mitalla.
— Nuo taiteilijan unelmat, lapsi kulta, ovat hyvin pettäväisiä. Niihin ei maksa paljoa perustella. En ainakaan minä voi niihin varojani tuhlata, — sanoi Aavikko.
— Sittehän asia on selvä. Nyt ymmärrämme toisemme täydellisesti.
Hyvästi! — lopetti Leeni keskustelun ja aikoi mennä ulos.
— Sinä et mene! — huudahti Aavikko tylysti ja asettui kädet levällä oven eteen. — Häpäisethän sillä lailla minut ja itsesi.
— Maksakaa sitte laskunne, niin poistumme yhdessä, mutta tänne en jää, — sanoi Leeni päättävästi.
— Hyvä! — ratkaisi Aavikko asian kalpeana ja suuttumuksesta sähisten. Sitte hän meni pöydän luo, kulautti toisen liköörilasin kurkkuunsa ja soitti tarjuria. Tämän tultua sisään hän vain kuivasti sanoi: — Lasku! — Käveltyään vielä edestakaisin huoneessa sanaakaan Leenille sanomatta, joka oli istuutunut sillä välin tuolille, meni hän ja kaatoi kurkkuunsa vielä toisenkin jo valmiiksi täytetyn, mutta juomatta jääneen lasin. Kun lasku oli maksettu ja tarjuri auttanut päällystakin Aavikon ylle, sanoi tämä Leenille vain epäkohteliaasti: — No! Ja päännyökkäyksellä osoittaen laski hänet menemään edellään ovesta ulos.
He olivat kulkeneet pitkän matkan ääneti, toinen toista, toinen toista puolta tietä, kun Aavikko vihdoin puhkesi sanoihin:
— Tämmöistä hauskaa iltaa en sinun seurassasi odottanut.
Leeni katsoi edelleenkin parhaimmaksi olla vaiti.
— No, eikö sinulla ole mitään minulle sanottavaa? — kysyi kotvan ajan kuluttua Aavikko vihastuen Leenin itsepäisestä vaitiolosta.
Ja kun Leeni vain ei vastannut, sanoi hänen seurakumppaninsa samalla tylyllä äänellä:
— Luulin, että ymmärtäisit edes pyytää anteeksi.
— Minunko se vielä on tehtävä? — kysyi Leeni hiljaa, naurahtaen ivallisesti.
— Kenenkäs sitte? Olen koettanut parastani huvittaakseni sinua ja sinä turmelit koko illan. Sovittaaksesi tekosi lähdet kanssani nyt, — puhui Aavikko sovinnollisemmalla äänellä tultuaan hänen viereensä ja pujottaen kätensä hänen käsivarteensa.
He olivat juuri tulleet tienhaaraan, josta oli käännyttävä Kaisaniemeen vievälle rautatien pengermälle.
— Kyllä minun on lähdettävä tästä nyt kotiin, — vastasi Leeni. — On jo myöhäkin.
Ja hän irroittautui Aavikon kädestä ja yritti ojentaa hänelle kätensä hyvästiksi.
— Hyvästi sitte! — ärjäsi Aavikko, tarttumatta Leenin käteen, ja lähti nopein askelin yksin kulkemaan tietään Kaisaniemeen päin.
Leeni kääntyi sanaakaan sanomatta ja kulki syvissä ajatuksissaan, joissa risteili vuoroin mielipaha, vuoroin tyytyväisyys, Hakaniementorille, istuutui siellä raitiovaunuun ja palasi kotiinsa, joka ei hänen tunteitaan saanut rauhoittumaan.
95
VIII.
Masentunein mielin meni Leeni seuraavana aamuna työpaikkaansa. Se toivon hiven, joka hänellä oli ollut prokuristi Aavikon avulla päästä pois painostavista kotioloista toteuttamaan taiteilijahaaveitaan, oli siis edellisenä iltana kokonaan kadonnut. Sellaisesta hinnasta ei hän koskaan tahtonut vapauttaan ostaa. Oli suorastaan hävytöntä, hänen ihmis-arvoaan ja siveellisiä tunteitaan mitä suurimmassa määrässä loukkaavaa kohdella häntä sillä lailla. Semmoista menettelyä ei hän ollut Aavikolta odottanut. Eihän hän itse vähimmälläkään tavalla ollut siihen aihetta antanut. Olkoonpa vain, että he olivat tutustuneet aivan sattumalta, kenenkään esittelemättä, kerran seisoessaan jonossa "elävien kuvien" lippumyymälän edessä, silloin kun Scalassa "Taivaan tulta" näyteltiin ja täytyi miltei tunnin ajan seisoa pihalla! Mutta ei silloin eikä sen jälkeen, kun he Aavikon pyynnöstä toisinaan tapasivat toisensa, hän ollut koskaan käytöksellään antanut Aavikolle syytä luulla, että hän oli mikään kevytmielinen nainen. Hänen kodissaan oli kuitenkin, kaikesta huolimatta, hänen sydämeensä langennut hyviä siemeniä, kasvanut siveellisen maailmankatsomuksen ituja, jotka nostivat hänen luontonsa taisteluun, jos häntä tahdottiin syyttä painaa alas ja pitää huonompana kuin hän oli. Sitä paitsi hänessä kytevä kunnianhimo, hänen ihanteellinen pyrkimyksensä tulla joksikin näyttämötaiteen alalla aina kannustivat häntä, samalla suojellen häntä vaipumasta lokaan. Sydämen puhtaus, ajatusten ylevyys ja niistä johtuva valoisa maailmankatsomus olivat vielä säilyneet Leeni Saareksessa onnettomien ulkonaisten olojenkin vallitessa ja siitä hän oli ylpeä. Pää pystyssä kulki hän nytkin työpaikkaansa, tyytyväisenä, ettei hänelle edellisenä iltana ollut mitään sen pahempaa tapahtunut, vaikka mieli toisessa suhteessa olikin masennettu.
Se työpaikka ei häntä lainkaan tyydyttänyt, Sinne oli hän vain mennyt paremman puutteesta ja ettei työttömänä kotona olisi. Paljoa ei hän siellä tosin ansainnut, mutta aina sen verran, että hänellä oli omat rahansa pukimiin ja kaikellaisiin pieniin tarpeisiin. Olihan hauska, kun ei kaikkeen tarvinnut vanhemmilta pyytää ja olla heistä riippuvainen, vaikk’ei hän tosin ansiostaan kyennyt mitään kotia tuomaan ja maksamaan elannostaan. Mutta juuri siihen oli hänen pyrittävä, ettei olisi enää kotona velkaa mistään ja että saisi elää omaa elämäänsä tarvitsematta kuulla nuhteita syyttä suotta, sillä vapauttaan ei hän tahtonut väärin käyttää, ei suinkaan, vaan päinvastoin semmoiseen työhön, joka oli takaava hänelle varman toimeentulon tulevaisuudessa, kunniallisen elämän, ehkäpä semmoisen, joka oli tuottava kunniaa hänelle ja ympäröivä hänet samallaisella sädekehällä, joka oli tullut muutamien tunnettujen kotimaisten näyttelijättärien, niinkuin hänestä näytti, kadehdittavaksi osaksi. Semmoinen oli Leeni Saareksen elämän unelma. Ja siihen hän luotti. Se haave häntä rohkaisi ja piti pystyssä hänen vielä nuoren elämänsä nyt jo ohdakkeisella polulla. Niin, hän oli ylpeä eilisestä voitostaan. Jumalan kiitos, että niin kävi! Hän saattoi vielä punastumatta, luomatta silmiään maahan, katsoa ihmisiä suoraan kasvoihin.
* * * * *
Aamutunnit kuluivat Leeniltä ikävästi. Hän teki työtä sillä osastolla, jossa savukkeita täytettiin, ja kun tupakan haju oli voimakas koko laitoksessa ja hieno pöly liiteli suuressa salissa alituisesti, niin vaikutti se luonnollisesti kaikkien työntekijättärien ulkomuotoon, joka näytti sairaaloisen harmaalta, varsinkin niiden tyttöjen kasvoissa, jotka siinä ammatissa olivat pitemmän aikaa olleet. Leeni ei siellä vielä ollut ollut työssä kuin muutaman kuukauden, ja terveet keuhkot kun hänellä muutenkin oli, ei hän näyttänyt siinä suhteessa yhtä rasittuneelta kuin monet muut. Ryittämään usein silti pyrki ja silmiäkin kirveli, jos varomattomasti sattui viemään kätensä suuhun tahi silmän hienonnettua tupakkaa pidellessään.
Saman pöydän ääressä työskentelevät tytöt rupattelivat siinä keskenään ja kertoivat toisilleen sunnuntaipäivän tapahtumia mikä mistäkin. Useimmilla oli ollut kaikellaisia seikkailuja kävelyillään ja puhe pyöri enimmäkseen jonkun miehisen tuttavan ympärillä. Että toisilla oli ollut yötäkin kuluttavia hauskuuksia, sen saattoi jo päättää tuontuostakin uudistuvista pitkistä haukotteluista ja mustista silmänalasista.
— Mitäs se Leeni tänään niin on vaiti? — kysäsi kerran muun puheen kesken eräs hänen tovereistaan. — Eikös se teidän näytäntönne onnistunutkaan?
Leeni kertoi, että se oli täytynyt lykätä, mutta asian oikeata laitaa ja sen syytä ei hän viitsinyt mainita. "Mitäpä se muihin kuului", ajatteli hän. Ja sitte käänsi hän puheen toisaanne, sanoen:
− Voi, kuinka raukaisee tänään! Jospa jo pian pääsisi päivällislomalle!
— Saat vielä tunnin vartoa! — Ennenkuin sulhasesi näet! — Malttaa kai se odottaa! — laskivat toverit leikkiä hänen kanssaan.
Samassa tuli sisään ovenvartiatar, vanhanpuoleinen nainen, joka piti silmällä tyttöjen tuloa ja menoa ja heidän päällysvaatteitaan eteisen säiliössä, sekä vain eri pyynnöstä, kun kadulta soitettiin ovikelloa, laski heidän puheilleen joitakin omaisia ja tuttavia. Hän astui likemmäksi sitä pöytää, jossa Leeni teki työtä, ja ilmoitti:
— Leeni Saaresta pyydetään puhutella.
— Eipäs malttanut odottaa! — Siinäpäs se sulhanen jo tuli! — Joutuun nyt! — ilkkuen nauroivat Leenin toverit.
Leeni lehahti punaiseksi ja kysyi vain hiukan hämmästyen:
— Kuka?
— Portaillapahan näette, — vastasi vartiatar poistuessaan.
Leeni hiukan epäröi, mutta seurasi vartiatarta ulos. Hän oli puettu työpukuunsa, johon kuului vain kulunut, istumisesta takaa kiiltävä hame, avokaulainen ja lyhythihainen, valkoinen retkottava pusero ja päässä huivi, kireästi sidottuna niinkuin leipureilla on tapana. "Onkohan se Härmälä todellakin?" vilahti ajatus Leenin päässä ja hänen sydämensä alkoi nopeammin sykkiä. "Vai olisiko se?…" Ja uteliaisuus sai lopulta voiton pelon tunteesta. Hän meni portaille.
Porraslavalla, kaidepuihin nojaten, seisoi kirjailija Arola. Leeni oli vähällä peräytyä takaisin, mutta kun Arola astui häntä vastaan kättään ojentaen, sai hän vain hämmingiltään sanotuksi:
— Mitä te täällä teette? Ei tänne saa tulla.
— Anteeksi sitte, että tulin, — sanoi Arola. — Lähden kyllä heti pois. Mutta minun piti välttämättä saada tavata teitä. Tänä aamuna, kun heräsin, aioin ensin kirjoittaa teille, mutta sitte en malttanut, vaan tulin itse.
— Mitäs te minusta tahdotte? — kysyi Leeni pahastuneena ehkäpä yhtä paljon tästä odottamattomasta käynnistä kuin omasta ehdottomasta epäkohteliaisuudestaan kävijää kohtaan.
— Sen jälkeen kuin teidät toissa päivänä ja eilen näin, on mieleni ollut kovin rauhaton. Tahtoisin puhella kanssanne pitemmältä — kahden kesken.
— Ei meillä ole mitään puhuttavaa. Ei se sovi, — menkää jo!
— Tarkoitan parastanne vain.
Leeni hymähti hieman pilkallisesti ja loi nyt katseensa ylös Arolaan. Se oli aivan toinen Leeni kuin toissa päivänä Hermannin työväenyhdistyksen talolla ja eilen kadulla prokuristi Aavikon seurassa. Mutta vaikka hänen kasvonsa näyttivät levottomilta ja katse oli raukea, sisäänpäin kääntynyt, oli hän sittenkin viehättävä yksinkertaisessa työpuvussaan. Varsinkin esiintyivät hänen hienot piirteensä vieläkin enemmän hänen edukseen huivin kiristäessä hänen hiuksiaan. Arola ei malttanut, vaan ojensi kätensä tarttuakseen Leenin käteen, joka hermostuneesti hypisteli hameen laskoksia.
— Kyllä minä jo ne tarkoitukset tunnen, — sanoi hän ja veti kätensä selän taakse piiloon.
— Nyt te turhanpäiten minua loukk… epäilette, — vastasi siihen Arola tyynesti. — Mutta se on oma asianne. Anteeksi vielä kerran, ja hyvästi!
Ja hän kumarsi ja poistui! Alasmennessään hän huomasi, että Leeni jonkun aikaa seisoi epäröiden paikallaan, mutta sitte kuuli hän, että yläovi narahti ja paukahti kiinni.
Kadulle tultuaan ei Arola enää epäillyt, millä kannalla Leenin asiat olivat. Hän oli varma siitä, että tyttö oli mieltynyt prokuristi Aavikkoon, jopa miltei siitäkin, että heidän välillään oli likempi rakkaussuhde. Muutenhan hän ei voinut selittääkään tätä Leenin omituista käytöstä. Eihän hän millään ollut ansainnut näin epäkohteliasta vastaanottoa, olkoonpa niinkin, ettei hänen sopinut mennä Leeniä hänen työpaikassaan tapaamaan. Lisäksi kuvitteli Arola nähneensä Leenin kasvoistakin paljoa enemmän kuin mitä ne oikeastaan todistivat, ja hänen sydäntään alkoi ahdistaa ja kalvaa, kun hän ajatteli tyttöraukan asemaa, tämän nuoren viehättävän kansanlapsen, joka ensi silmänräpäyksestä oli semmoisella voimalla vetänyt hänen huomionsa puoleensa, kiinnittänyt hänen koko sielunsa itseensä. Sen rauhattomuuden sijaan, joka oli pitänyt hänet vallassaan, lyhempien väliaikojen keskeyttämällä, lauantaista saakka, alkoi tämän kohtauksen jälkeen tulla jonkinlainen tympäisevä välinpitämättömyys, milt'ei mielipaha siitä, että hän oli edes senkään verran osoittanut myötätuntoaan tyttöä kohtaan, tuhlannut niinkään paljon kauan jo sitte sammuneita, mutta näin yht'äkkiä elpyneitä sydämensä pyhimpiä tunteita, sanoisiko, rakkauden tulta.
Ja hän meni kotiaan ja etsi työstä unhotusta.
IX.
Oli kulunut viikon päivät. Arola oli syönyt päivällisensä Kaisaniemen ravintolassa ja istunut sen jälkeen penkillä niemen kärjessä mietiskellen ja ihaillen rasvatyyntä lahtea, jonka toisella puolen Kallion kirkko korotti taivasta kohden harmaata jättiläishaahmoaan. Kello oli näin jo lyönyt seitsemän ja hän lähti hiljakseen kotiinpäin, kulkien syrjätietä vapaamuurarin haudan ohitse. Tultuaan pensaitten takaa haudan kohdalle loi hän katseensa ylös ja huomasi penkillä tuttavan henkilön. Se oli Leeni Saares, joka työstään päästyään ja kotimatkalla hänkin, vaikka päinvastaiseen suuntaan, oli istuutunut siihen kotvaksi miettimään, toinen kyynärpää penkin selkänojalla ja pää käden ryntäitä vastaan painuneena.
Arola astui hänen eteensä ja sanoi "hyvää iltaa", hattuaan nostaen.
Leeni hypähti paikaltaan hämmästyneenä, poskille nousi puna ja vaistomaisesti ojensi hän kätensä Arolalle.
— Häiritsinkö mietteitänne? — sanoi tämä hymähtäen.
— Ette ollenkaan, — vastasi Leeni ja hänen kasvonsa muuttuivat iloisiksi ensi säikähdyksen kadottua.
Arola huomasi sen ja esitti, että istuutuisivat. Leeni ei sitä vastustanut ja puhe alkoi heidän välillään juosta vaivattomasti. Se koski kuitenkin vain aivan jokapäiväisiä, toisarvoisia asioita, ja niistä keskustellessa Arola kauan ajatteli, uskaltaisiko ruveta puhumaan semmoisestakin, joka oli tavalla tahi toisella jompaakumpaa heistä lähempänä. Kauan odotti hän, että Leeni jollakin lailla vihjaisi heidän viime kohtaukseensa Leenin työpaikassa, jopa odotti hän, että Leeni mahdollisesti pyytäisi anteeksi tylyyttään siellä, mutta tuntui kuin tämä olisi kaikki unhottanut. Sen tautta Arola käänsikin puheen tulevaisuuteen päin.
— Täälläkö teidän on koko kesä oltava? — kysyi hän Leeniltä.
— Tietysti, — ellen toista paikkaa saa — muualla.
— Etsittekö semmoista?
— Olen jo kauan tiedustellut. Eihän minua nykyinen työni miellytä.
− Sen ymmärrän. Minkälaisen paikan sitte tahtoisitte?
− Vaikka minkälaisen, kun vain pääsisin pois täältä edes kesäksi.
Leenin äänessä tuntui raskas sävy. Se tarttui Arolaan, kun hän sanoi:
— Niin mielelläni tahtoisin olla teille avulias, mutta elän ja olen niin poissa koko maailmasta, etten ainakaan tällä haavaa osaa mitään neuvoa.
Leeni hymähti vain luodessaan syrjäsilmällä katseen Arolaan.
Tämä kysyi vielä:
— Eikö teitä sitte mikään pidätä täällä Helsingissä?
— Ei mikään, — vastasi Leeni hyvin päättävästi.
— Ihanko totta? — kysyi Arola. — Katsokaa minua suoraan silmiin!
— Ihan totta, — tuli jälleen luja vastaus Leenin huulilta ja hän katsoi niin avoimesti, niin vakuuttavasti Arolaa silmiin, että tämä uskoi Leenin sanat kuin valan.
Se vastaus teki hyvää Arolan sydämelle. Hän alkoi nyt uskoa, ettei Leenin ja Aavikon välillä ehkä ollut mitään ollutkaan, mitään semmoista, jota hän pelkäsi ja epäili.
— Älkää nyt sitte niin huolissanne olko ja niin kiirettä pitäkö! — lohdutteli Arola. — Odottakaa syksyyn! Ehkä silloin jotakin teille ilmestyy.
— Syksyllä minun täytyy (hän pani painoa viimeiselle sanalle) jo päästä opintojani jatkamaan ja harjoittelemaan teatterissa, ja sitä varten minä tahdon kesä-aikaan ansaita rahaa. Ilman rahaa ei tässä maailmassa tule toimeen, — naurahti hän lopuksi.
Se oli melkein epäsuora pyyntö Arolalle, tämä leikillinen viittaus, vaikka se kovin hienotunteisesti olikin ilmaistu. Se oli kaunis piirre Leenissä, että hän vetosi omaan työhönsä rahaa hankkiakseen eikä menetellyt niinkuin Eevi Karmanne oli tehnyt Martta Hinnermon luona, kun ensi kerran näki Arolan. Vaatimattomuus tekee aina hyvän vaikutuksen. Toinen ehkä ei olisi välittänyt vähääkään Leenin sanoista, ehkäpä olisi kääntänyt puheen toisaanne päästäkseen pulasta, mutta Arolan sydän kuiskasi toisin ja hän otti kiinni Leenin sanoista.
— Mitä asian aineelliseen puoleen tulee, niin koetetaan syksyllä jotakin keksiä. Omasta puolestani olen mieskohtaisesti valmis antamaan teille kieliopetusta ja lukemaan kanssanne roolejanne, jos tästä minun avustani huolitte, — esitti Arola, joka jälleen oli saanut kauniit ajatuksensa Leenistä ja koetti unhottaa kokonaan, miksi hän silloin oli tahtonut tavata häntä, nimittäin, varoittaakseen häntä Aavikon seurasta. Jopa hän oli kovin tyytyväinenkin nyt, ettei tarvinnut sitä tehdä, toisin sanoin, asettaa tuo tavallaan "kilpailijansa", niinkuin hän luuli, huonoon valoon, mustata häntä Leenin silmissä tuolla varoituksella. Tämän johdosta Arola oli valmis lupaamaan vaikka mitä, ajattelematta pystyikö lupaustaan kaikissa suhteissa täyttämäänkään.
Leeni puolestaan lausui siitä kiitollisuutensa ja vaikeni. Heidän puhelunsa oli siihen keskeytyä.
Hetkisen mietittyään sanoi Arola:
— Tahtoisin, että olisitte avomielisempi kanssani, neiti Saares. Olette niin sulkeutunut. Olisi kovin hauska päästä pilkistämään syvemmälle sydämeenne.
— Olenhan minä ilmaissut teille kaikki. Ehkä olen puhunut liikakin paljon, — lausui Leeni kainosti.
— Tietysti minulla ei ole oikeutta urkkia sydämenne salaisuuksia, — koetti Arola oikaista viimeksi sanomaansa ajatusta, — mutta kaikesta päättäen ja nyt tänä iltana siitä, että istuitte täällä niin yksin mietteissänne, voin otaksua, että teitä jotkin tilapäiset huolet painostavat.
— Erehdytte, — puuttui Leeni nyt vilkkaasti puheeseen, — jos luulitte minun ketään täällä odottavan. Tulin tänne vain hiukan raitista ilmaa hengittämään, kun en tahtonut heti työstäni kotiin mennä. Mutta nytpä jo on aika lähteäkin.
Hän oli näin vastatessaan jälleen hiukan punastunut ja nousi samalla paikaltaan.
— Teitte siis aivan niinkuin minäkin, — lisäsi siihen Arola, joka huomasi sala-ajatuksen Leenin sanoissa ja tämän sen johdosta paheksuvalla äänenpainolla torjuman syytöksen, mutta näin koetti olla antamatta mitään merkitystä koko asialle. Arola kuitenkin tästä näki, että se oli arka kohta ja että siihen ei ollut syytä enää kajota. Vaikka hänen jälleen kovinkin teki mieli saada Leenin itsensä ottamaan puheeksi silloisen kävelynsä prokuristi Aavikon kanssa ja sitte kuulla jotakin enemmän, niin vaikeni Leeni nytkin itsepintaisesti. Tuntuipa Arolasta melkein kuin Leeni näiden heidän viimeisten sanojensa johdosta oikein olisi kiirehtinyt pois, peläten, ettei Arola vain suoraan kysyisi häneltä mitään siitä tapahtumasta. Ja heidän kulkiessaan Kaisaniemen — kautta Liisankadullepäin, jossa Leeni sanoi nousevansa raitiovaunuun, tämä jutteli vilkkaasti vain kaikellaisista joutavanpäiväisistä asioista nähtävästi estääkseen puhelua enää kääntymästä hänen sydämensä asioihin. Näin kuvitteli mielessään ainakin Arola saattaessaan Leeniä raitiovaunuun. Hyvästellessään lausui hän toivomuksen saada kohta jälleen tavata Leeniä.
Tästä vähäisestä piirteestä pääsi Arola kuitenkin lopulta selville, että tuo mies, jonka suhteen hän oli tahtonut Leeniä varoittaa, oli jättänyt tytön sydämeen syvän jäljen, olivatpa heidän asiansa muuten millä kannalla tahansa. Nähtävästi ei Leenin halu päästä pois paikastaan ja muuanne Helsingistä ollut ainoastaan hänen kotiolojensa, vaan myöskin tuon hänen "sydämensä asian" aiheuttama. Ja tämä teki Arolaan jälleen lamauttavan vaikutuksen, varsinkin kun hän samalla huomasi, että Leeni suhtautui häneen itseensä jotensakin kylmästi, vieläpä senkin jälkeen, kun hän puolestaan oli luvannut auttaa häntä hänen opintojensa jatkamisessa.
Mutta miksi hyväksi hän sitte tuota tyttöä ajatteli, ell’ei hän ollut voittanut pienintäkään paikkaa hänen sydämessään? Maksoiko nyt sitte vaivaa omaa sydäntään tällä lailla kiduttaa, sanottakoonpa vaikka pelkästä säälin tunteesta Leeniä kohtaan? Kadehtiko hän tuota toista miestä? Vai oliko se kiusan tunnetta vain, ettei hän tytön sydäntä voittanut, jonkinlaista loukattua itserakkautta? Hän tunsi niin hyvin nämä rakkauden tuskat entuudestaan ja oli niiden ongelmia miettinyt, kun oli niistä vapautunut. Miksi hyväksi niitä taas herättää eloon? Olihan hän jo ikämies. Pitäähän sitä, Herran nimessä, voida elää ilman tuota "ikuista" rakkautta. "Ikuista?!" Niin, "ikuinen" se näkyy todellakin olevan, mutta vain aatteena, sillä sen esine vaihtelee lakkaamatta. Ja siinähän se ruma puoli tuossa "ikuisuudessa" onkin. Ihminen kaipaa rakastaessaan ikuista onnea, mutta kun on sen saavuttanut, niin huomaakin, että se ei olekaan ikuinen. Ja näin hän joutuu onnettomaksi ja alkaa taas etsiä ja toivoa, ja taas erehtyy ja pettyy. Mutta eikö koskaan viisastu? Nähtävästi ei, niinkauan kuin ihminen on lihaa ja verta, niinkauan kuin luonto hänessä toimii, elämän neste hänen soluissaan virtaa. Mikä onneton olento ihminen onkaan!
Näissä mietteissä palasi Arola kotiinsa.