II NÄYTÖS.
Näyttämö:
Etualalla kulkee vasemmalta oikealle tie, josta erkanee oikealle
taka-alalle suuntautuen temppeliin kulkeva tie. Oikealla taka-alalla
näkyy heleälehtisten puiden lomasta pari pylvästä merkiksi siitä, että
temppeliin vievä pylvästie alkaa yletä sieltä. Valmiiksi veistetty
Longinuksen rintakuva seisoo vasemmanpuoleisen pylvään luona. Tästä
oikeanpuolisesta temppelipuistosta ulkonee vasemmalle päin kulman
muodostava muuri, jonka harjalla on vastakkain kaksi tarullista
eläinkuvaa. Muurin tällä kohdalla korkeajalustainen uhrialttari,
siten, että sillä palava tuli kohoaa makaavain petojen päitten editse.
Petokuvista vasemmalle ovat pari-kolmeaskelmaiset portaat, joiden
kaiteissa myös on petoaiheita käytetty koristeina. Portaat nousevat
viistosti vasemmalle ja niiden yläpäästä jatkuu muuri vasemmalle, jossa
muurin edessä kukkii hehkuvanpunainen ruusupensas ja taljalla peitetty
penkki. Portaat johtavat vainajain lehtoon, jossa sypressipuut kohoavat
sankkana kuin seinä ja liikkumattoman tummina, muodostaen jyrkän
vastakohdan oikeanpuoleiselle heleämmälle lehvistölle. Taivasta näkyy
pala vain oikealta taustalta.
Aika: On tulossa ilta.
KLEANTHES (etääntyy juuri viimeistelemästään Longinuksen patsaasta
riemukkaasti.)
Oot valmis, jumaloitu mies! Saat tulla
Saporeen lyöjä, itses tutkia
tään muotos eessä. Kautta epätoivon
sun loin ma heikoin sormin. Kuitenkin
noin voimas irti löin, noin nostin vimmas
syvällä riehuvan ma varjokulmiis,
noin poskipäihis, silmäis tienohille
sain kuultamaan ma jalon itsevoittos.
— Tääll' liehuin riemahtain kuin heinäsirkka,
mua laulatettiin, runoniekkaa muka,
ja sitten taiten jalat alta lyötiin
ja riikinkukon ruoaks tarjoiltiin
— niin nuoruus multa ontumalla kaikkos.
Mut sainpa voiman vielä riemut omat
näin työssä synnyttää ja Tadmarille
niist' antaa puolet.
(Kiirehtii takaisin patsaan luo. Oikealta pyrähtää Tadmar
laakeriseppele kädessä.)
TADMAR:
Oi, Kleanthes! Täällä,
kas seppel valmis on, Apollon puusta
sen nopsaan taittelin.
KLEANTHES (kiirehtii vastaan):
Ja sädenuolet
sait sieltä silmiis!
(Ottaa syliinsä).
TADMAR:
Jospa riittäiskin
niit', armas, tuhat vuotta, joka hetki
sun voittaaksein, niin ettet pääsiskään
mult' irti enää koskaan.
KLEANTHES:
Ikuinen
on nainen liiaks, mutta sata vuotta,
sen lupaan vannaan. Tuonne, katsos tuonne,
se kestää tuhat vuotta.
TADMAR:
Niin, nyt seppel
vain puuttuu.
(Laskevat yhdessä seppeleen ja palaavat etualalle,
katsoakseen patsasta vielä.)
KLEANTHES:
Noin se kaunis on! Noin seppel
kas piirteit' ankaroita lientää — ja —
TADMAR:
Tää juhla suuri mua peloittaa.
KLEANTHES:
Ja otsan se vast' oikein ylvääks näyttää!
TADMAR:
Charisbe kertoi ilkimielin, että Nimrod
taas valtaa käyttää.
KLEANTHES:
Viisi Nimrodista!
(Viittaa vasemmalle)
Tuolt' astuu voitonmies ja templiin käyden
kuvansa seppelpäisen huomaa, silloin
on juhlan raikuvaisen korkein hetki —.
TADMAR:
Mut kerrotaan, ett' aikoo Nimrod prinssin
myös samaan juhlaan tuoda kruunattavaks
ja ett' on valtiatar siihen suostunut.
Sit' etkö pelkää, että — —.
KLEANTHES:
Turha huhu:
Juur' äsken valtiatar naisten kanssa
ja uhrisaatoin kulki temppeliin.
Hän sieltä, poltettuaan kiitosuhrin
käy laulukuoroin sankaria vastaan.
Ylistäin voittajan hän veistoksen
eess' seisoi kauvan, ihasteli
kuin jumalaa ja riemuin jatkoi matkaa
— Elisa seurass' oli myös.
TADMAR:
Ja prinssi?
KLEANTHES:
Hän näyttää miehistyneen, moneen aikaan
en kiireiltäni poikaa ole nähnyt.
TADMAR (huolestuneella äänellä):
Hän kumman umpimieliseks on käynyt,
sanatta, kaukaa vain Elisaa seuraa — —
KLEANTHES:
Se miehen mieltä on, ei vaarallista.
TADMAR:
Ehk' onkin niin. Lien hupsu pelkur vain,
jot' onnen kesken päätä huimaa.
(Pyörähtää iloisesti, mutta säpsähtää samassa, sillä vasemmalta
tulee rähjäinen paimentolainen, jolla on yllä päästä jalkoihin
ulottuvia takkuisia eläintennahkoja, toisessa kädessä pitkä
paimensauva ja toisessa karkeatekoinen nuija. Kasvot nahkaisten
varjossa. Kulkee ympärilleen töllistellen oikealle).
TADMAR (miehen mentyä):
Taaskin —
Noit' äsken joukottain näin tullessani,
keit' on ne, keitä?
KLEANTHES (nauraen):
Juhlavieraita
ne vain on, paimenia, orjaluokkaa,
jok' etelässä elää laitumilla.
Käy ilmoill' ihmisten he harvoin, näin
vain suurten tapausten tullen —
(Kuuluu Kätyrin hohotusta ruusupensaan takaa
muurin luota, Tadmar pelästyy jälleen.)
KÄTYRI (tulee esiin, oikoen koipiaan):
Karjaa
sit' tarkkaan laskenut oon kaiken päivää.
On tottavie siin' ollut kykkimistä,
ett' aivan paistinvartaiks kuivuu koivet —
Vai juhlavieraita nää paimenkoirat!
Ne Nimrod kutsui tappeluun, jos suinkin
saa riidan alkuun.
KLEANTHES (nauraa viitaten ruusupensaaseen):
Jopa tärvellyt
on ruusunlemut vainuaistit suita!
KÄTYRI:
Ja sulta korppi syönyt toisen silmän.
(Geser vasemmalta, seurassaan erakko ja pari paimenorjaa.)
KÄTYRI (osoittaa Geseriä):
Mut tuolta korpilta syö karvoineen
sa sydän profeetan, niin ennustaidon
saat tarkemman.
KLEANTHES (hämmästyneenä):
Kas, Geser täällä! Kauan
oot ollut poissa.
KÄTYRI:
Omiensa luona,
joill' äiti vuohi on ja isä paimen
on räämäsilmä.
KLEANTHES:
Minne matka nyt
näin seurakunta myötä?
GESER:
Sodomaan!
Sen kruunun pienet saa min suuret hylkäs!
KÄTYRI:
Kamelin karvoist' onko virkapukus?
GESER:
Noit' älkää, veljet, kuulko, tukkoon korvat
seassa pilkkaajain.
(Kulkee oikealle joukkoineen.)
KÄTYRI:
Sen näitkö nyt?
Tääll' eikö käryä jo veri.
KLEANTHES:
Joukko
tuo sekapäinen, huuru hulluuden
ei sankaria voita. Koht' on täällä
hän sotajoukoin. — Pillit Nimrodin
saa tanssimaan vain kääpiöitä.
(Kääntyy Tadmarin kanssa patsasta kohti. Oikealta kiireesti Nimrod.)
NIMROD (Kätyrille):
Riennä
ja urki, onko suorittanut uhrin
jo valtiatar.
KÄTYRI:
Herakleelle voiton
hän tuoksuvaisen uhras peltopyyn,
jo ajat sitten loppulaulu kaikui.
NIMROD:
Siis tänne hänet pyydä nyt.
(Kätyri lähtee temppeliin.)
NIMROD (Kleantheelle):
Kautt' aikain
tää sukulehto hallitsijahuoneen
on patsaspaikka ollut kuninkaitten —.
KLEANTHES:
Nyt niiden myös, joit' tottelevat kaikki
nuo kuninkaallisetkin. —
NIMROD:
Joll'ei seppel
tuo tuuleen lennä.
(Kääntyy pylväskäytävään päin, Zenobiaa vastaan. Charisbe tulee
oikealta, aikoen kääntyä temppelitielle.)
TADMAR (rientäen Charisbea vastaan ja osoittaen patsasta):
Ystäväni, katsos — —
CHARISBE (kateellisena):
Kuherra kyyhky, kunnes lemmenviiriin
pääparkas lyöt.
TADMAR:
Charisbe, sisar mun — —
CHARISBE:
Ja lempes kuokkavieras? Älä luule!
Haussa lemmen täss' ei olla kauvan —
Sen saakin pulskin sotamies, ken kyllin
tuo saalist' Eufratilta. Ken tuo mulle
Saporeen lempivaimolt' olkakorun
ja kaulanauhan satahelmisen,
se hurjimus sen syödä saa.
TADMAR:
Hyi, ruma
sun leikkipuhees.
CHARISBE:
Mut' ei imelää
kuin nunnain kieli.
(Vetäytyvät syrjään Zenobian ja Nimrodin tullessa.
Charisbe temppeliin.)
NIMROD:
Vielä kerran mieti,
mit' onnes vaatii.
ZENOBIA (vaivattuna):
Kymmenesti kuihot
tuhatta tuhoa ja ennussanaa!
Min' enkö muka lemmi poikaani,
siks etten kruunaukseen suostu ennen
kuin saapuu voittaja.
NIMROD:
Vain yhtä toistan:
sukusi valta varmenna.
ZENOBIA:
Ken vallan
pelasti mulle? Hän ken saapuu nyt.
NIMROD:
Pelasti kyllä saaliiks itsellensä,
ajoissa jos et sillä poikaas kruunaa.
ZENOBIA:
Vakoa samaa kerta kerraltaan
sa kynnät! Varma oon, hän myöntyy kyllä —
NIMROD:
Teolla uskos näytä! Juhlamenot
sa saata alkuun, vanhan tavan mukaan
nyt laskeiss' auringon suo prinssin jäädä
es'isäin lehtoon tänne, valvoa
yön aika yksin tulta vainajain.
— Lomitse lehväin päivän nuotio
jo loistaa, liekki alttarille tuonne
sytytä merkiks, ett' on sankariin
sun luottos luja.
ZENOBIA:
Miksi pelkään? Vapaa
himosta vallan eikö hänkään? Hänkin
viattomuutta polkis raskain kannoin —?
NIMROD:
Välillä poikasi ja lempes väärän
sa heitä arpa nyt.
ZENOBIA (itsekseen):
Tää lempi ainut
rikosta vailla, tytär sydämen
ja aatteen, riemuun siivin ilmavin
se nosti mun — en epäilystä salli.
Tääll' eikö ystävää! — Oi, Tadmar, tänne!
— Sun onneasi valtakäsin kylmin
ma kauvan kahlitsin, sit' ällös muista.
Samasta armosta kuin riemun minä
sait onnes sinäkin. Nyt auta mua!
He vaivaavat mua neuvoin ilkein — —
TADMAR:
Onnees
vain usko. Lujaan luottamalla — niinpä
ma onnen kiinni sain.
ZENOBIA (kirkkain mielin):
Niin syttyköönkin
nyt uskon uhriliekki! Alttarille —
(Vie mukanaan Tadmarin alttarin luo, sytyttäessään sitä.)
Hän tästä riemuitsee, ei soimaa lain —
— Oi tänne prinssi saattakaa.
(Kleanthes temppeliin, josta samassa kajahtaa merkki, että voittaja
lähestyy. Räikkyvät torvet vastaavat vasemmalta.)
ZENOBIA (liekin hulmahtaessa alttarilta pyhää hartautta tulvillaan):
Hän saapuu.
— Sävelten myrsky lännest' itään lyö,
idästä länteen taas, ja rauhaisana
mun harras hurmani näin tässä hulmuu.
Näin puolen kuuta yötä päivää pala,
kuin kevähällä puitten lehteen tullen
tuo laulaa satakielikin, näin loista,
vain yltymistäs ylly, onnen linnut
kaikk' ahjost' arinahasta lennätä,
suo leivon, hautakumpuin linnun, laulaa
tuoll' oksill' lehdon synkän, poikani
kun siellä valvoo, paastoo. Synnytä
mun sankarillein haukka Caesarin,
min siivet loistaa, rinta kellertää,
smaragdinkirkkaat silmäterät luo,
mut mieli lemmekäs — — ja mulle, mulle,
suo kyynelistä katumuksen mulle
sa lintu helmisiipi — vihdoinkin
suo sille ääni riemukas.
NIMROD (Kätyrille, viitaten oikealle):
Sa juokse,
Kätyri, kärpännopsaan; paimenpäämies
nyt tuokoon joukot muurin luokse. Tänne
ei kansaa kaupungista saa hän päästää.
ZENOBIA (kuin heräten):
Mit' aiot?
NIMROD:
Sanain taakse voimaa vain
ma järjestän, ei lainkaan vaarallista.
(Prinssi ja Lankha, Kleanthes ja Elisa tulevat temppelistä.)
KÄTYRI:
— Noin muulin varjost' aasi kiistaa käy, —
ohoo, en varjoks aasin käy, en kärpäks,
oon varjo suurempain, en kääpiöitten.
(Juoksee vasemmalle, Nimrod tuimasti oikealle.)
KLEANTHES:
Tääll' onko raivoiks tultu?
ELISA (hätäisesti):
Valtiatar,
on neitoin saatto valmis — riennä kiirein
sit' tänne johtamaan — —.
ZENOBIA (hämärin mielin):
Niin — neitoin saatto —
mut tulta hoitaa mull' on tarkka työ —
TADMAR:
Sill' aikaa minä vaalin — —
ZENOBIA:
Lintu pyhä
vain mun on vaalittava — laskuun päivän —.
ELISA (yhä hätäisemmin):
Mit' tehdä, kiire on — Mun suotko johtaa?
ZENOBIA (epäluuloisesti):
Vai sulla kiire sankaria vastaan?
ELISA:
Voi, näinhän hukkaan kaikki tärveltyy!
(Longinus, Taurus, Kätyri ja muuta seuruetta
jäljessään vasemmalta, samassa Nimrod oikealta.)
LONGINUS:
Siis totta vaakkui varis. Vangit täällä
on nousseet valtaan.
NIMROD:
Armon oikeus
on kuningattarilla — vanhaan tapaan.
LONGINUS.
Siis, kuningatar, neuvojaasi puolla.
ZENOBIA (katkonaisesti):
Nyt juhla — — voiton juhla — —
LONGINUS (töykeästi):
Niin,
ma saavuin juhlimaan — kai ansiosta.
Mut täällä juhlatouhuja en nää,
ei tiellän kukkia, ei laulut kaiu,
vain ruostehammasukko näykkien
mua vastaan käy. — Syy selvitä.
ZENOBIA:
Monta
ol' aihetta — — Nuo monet valtahuolet,
niit' yksin selvittämään tottunut
en ollut — —. Vankeuteen perin lievään
jäi Nimrod lähteissäsi. Neuvojaksi
hän mulle joutui, tapaan totuttuun
hänelle pulmat heitin, pergamentit — —
Mut yhtä rintaa viittomaasi tietä
me kaikki oomme käyneet — —
KLEANTHES (viittaa veistokseensa):
Katso tuonne!
Noin seppeltä me sulle sitelimme,
asunnot uudenuutukaiset puuntaa
tuoll' ylähällä, tahtos mukaan kaikki.
ELISA:
Ja neitoin parvi kukkakimpuin vuottaa
sua temppelissä tuolla, tänne ehtineet ei.
Mut täynnä lauluja on heillä rinta.
LONGINUS:
Oi seppelneito, köynnös piilometsän,
vihankin hymyyn viehtämällä viehdät.
Mut selvyys juhlan airut. Uhritulta
ken täällä vainajille suitsuttaa?
ZENOBIA (ylpeällä murheella):
Ei vainajille, elävistä kolmen
ol' yhteisuhri kaunis tää. — Mut nyt
se merkki siit' on vain, ett' aikoo prinssi
valoa pyhää kaiten kruunaukseen
tääll' aamuks välmistauta.
LONGINUS:
Toinenkin
siis totta korpin koikku! Ensimmäinen
siin' neuvo Nimrodin?
(Zenobia ei kykene vastaamaan.)
Ja toinen kai
on murha mun. Ja kolmas? — Vanhaan tapaan
tomulla peittää kansan kurjuus. — Mutta
se tietkää: vereen saakka koiralt' Aareen
sain minäkin ja pedon karvapeitteen
sodassa sydän sai. Tää kapinaa on,
nimessä Kerberoon! — —
ZENOBIA (kiihtyen ivaan):
Miks ärryt noin,
sa aatteen mies? Meit' tomun lapsia
noin rusikoitset luonnon voittaaksesi
— niin saarnasit — mut itse hellittelet
petoa vallannäljän sielussasi.
LONGINUS:
Petoksen verkot revin, kaiken muun
saa päättää kansa.
NIMROD:
Juuri niin, taa kansan
te piiloon juoksette, jos arveluttaa,
teit' itse karjua: "On valta mun!"
Mut tällä kertaa muuri kaupungin
välillä kansan on ja sun ja luona
sen seisoo nuijamiehet paimenten
ain' Eedomista saakka. Joll'et myönny,
oot syypää veljessotaan.
(Katoo oikealle.)
LONGINUS (lyötynä):
Veljessota —
hyeena käärmejuovikasko syntyy?
Ei, ei! Sa raastat auki haudatkin,
ja lyötynäkin henkes kylvövakkaan
viel' akanoita siittää — —
ZENOBIA:
Meidät surmaa!
Oon vallassas ja prinssi myös, niin helppo
sun voittos onhan.
LONGINUS (löytämättä itseään):
Tuonne — temppeliin —
siell' aivot selvii — — liian raskaat.
(Tauruksen ja muiden sotilaiden aikoessa seurata.)
Ei —
Pois, Taurus, asemiehet vie.
TAURUS
Jäät vaaraan,
jos yksin jäät — —
LONGINUS:
Ei — rauhaa temppelin
en miekoin häiritse. Tuoss' ääress' aivan
saat vartoa, en viivy kauvan.
(Taurus sotilaineen vasemmalle.)
ZENOBIA (voitonriemuisena):
Noin
mies murtui!
LONGINUS (pysähtyen patsaan eteen, väsyneesti):
Laakerlehvätkin ken täyteen
okaita pannut.
ZENOBIA:
Tuoll' ei miehuutt' enää
meit' estää aikeestamme!
(Tadmar ja Kleanthes seuraavat temppeliin, Elisa aikoo sinne myös,
mutta Zenobia pysähdyttää hänet. Kätyri katoo vasemmalle.)
Kaikkiko
mun aikoo jättää! Katso, hämärtyy,
on aika prinssin käydä lehtoon — —
ATHENODORUS:
Halu
on mulle tullut kammon työhön, tuonne
päin tummaa varjostoa syöstä, siellä
pelotta seista niinkuin miesten mies,
tuot' ylpeätä vastustaa — —
(Jää katsomaan Elisaa.)
ZENOBIA (äkkiä tyhjää avuttomuutta tuntien, itsekseen):
Hän läksi —
Hänell' on leiriss' sotajoukko tuolla,
ja kuitenkin noin painoi pään, ei vihaa,
ei syytöst' enää lain. Mit' oommekaan
tuot' onnen miestä vailla, joka voittaa
ja voiman antaa. Jospa voittaisin
ma pyynnöin hänet, sydämensä varmaan
taas altis aneluille. Noin hän kaunis
on yli muiden — jospa sittenkään
ei uhripääskyt mun ois lentäneet
päin turmaa. — Sinne, sinne lähdenkin!
— Elisa, prinssi hoivaa — lehtoon saata.
(Rientää temppeliä kohti.)
ATHENODORUS (Lankhalle, joka on jäänyt seisomaan oikealle,
kärsimättömästi):
Mit ihmettelet, pieni jättiläinen?
Mit' täällä teet? — Pois täältä miettees vie! —
(Hetken kuluttua, katse palavana, väristen)
Elisa, hiljaisuutta kuule — kammo
tuo tunne tuuletonten ilmain — Hurmaa
sun silmäis tummill' alusilla vain
ja taipehilla vartes — —
ELISA (kärsimättömästi):
Nopsaan, prinssi,
jo päivä laskee — —
ATHENODORUS (Kaukainen kuorolaulu alkaa kuulua):
Koko kevään menneen
hitaasti astelin ma vaivan alla,
tukahtuneet sun vuokses huokaukset
on monen monet vesiruusuin kupuun
siell' läikkyväisen lammen luona, nytkään
ei kiirett' ole mulla.
(Tarttuu kiihkeästi Elisan käteen.)
ELISA:
Kuumett' aivan
sun kätes huokuu, sairas oot — —
ATHENODORUS:
Oon kuullut
ett' Indian naiset sairahina
luo kiertyy miehisen varren. Kuumeen tuon,
tuon tuoksuvan, kalvaan, kellervän
sun varttas hiipivän nään — —
Miks mulle et suo sitä, nainen?
Tää sairaus mun on puhdasta aivan,
kuin kuoleman pyörre se selvää on,
ja kuume on auringon anti — —
Tää kuume on sukua ruumiis!
Sit 'etkö sa tunne?
Kenen saalihiks itseäs säästät?
ELISA:
Sun kuumettas heikkoa vihaan!
Oot hehkuva herpova varjo,
et voittaja tuoksuvan naisen.
ATHENODORUS:
Oon varjossa palava liekki!
ELISA (yltyvällä pilkalla):
Lihan näivetystauti sua vaivaa!
(Iskusta vavisten vetää prinssi povestaan tikarin
ja ojentaa sen Elisalle paljastaen käsivartensa.)
ATHENODORUS:
Tuoll' ihoa piirrä ja katso,
sielt' uhkuu, karkaa hurme!
ELISA:
Asetta vailla lehtoon vainajain
on mentävä, siks sen ma talteen otan.
(Ottaa tikarin, prinssi lähestyy ja hyväillen irroittaa
hiukset Elisalta, joka väsähtyen painuu penkille.)
ATHENODORUS:
Näin — tuntea huumasi suo —
ne kyynelin kastan
ja murhetta henkien kuivaan.
Käyn sitten sypressitielle — —.
(Saatuaan hiukset hajalleen hän kiihtyy jälleen
ja polvistuen hyväilee Elisan polvia.)
ELISA (kavahtaa seisomaan):
Pois nyt, älä vaivaa mua,
mua viivytät sankarin luota!
ATHENODORUS:
Siis tikari kärjekäs lyö
ja lemmestä päästä.
ELISA (itsekseen, kuin näkyä katsoen):
Jos loisinkin — sinä ansa
ja varjo oot voittajan tiellä.
ATHENODORUS:
Oi suutele rautaa ja lyö.
ELISA (kääntyy prinssin puoleen ja vaivuttaa hänet taljalle,
kuin lasta tuudittaen):
En lasta ma kaunista lyö — —
— Näin vaivu ja voimilta voivu,
unen untelon helmaan vain.
Oot sairas, sa kalpea poika,
veres virma ei vuotaa saa —
— Mut etkö sa tahrannut mua?
Vain sankarin eessä
ma otsani alttiina lyön — —
— Epäkelpo ma oonko jo hälle! —
Sinä vaivasit mun,
sinä tahrasit mun!
Sinä kalpene kalvas, — kalvas — —
(Kohottaa hurjin raivoin tikarin, mutta kavahtaa äkkiä kauhusta.)
Ei, ei! — Rikos synkeä! — Myrsky ja pauhu!
Mitä vihmot ja sielussa siität?
— Ken käskee kättäni mun,
mikä voima ja valtias mielen?
Läpi tuulen ja pilvien sateen,
savun katkeran kautta ja kirkkauden,
läpi uumenien, läpi siementen —
jumalankara käsky nyt käy.
— Läpi ruumihin ahdingon
veri villikarjun ja uhrilinnun
sekotulvana tunkee ja raastaa.
(Hetken vaitiolo.)
— Sano, poika, tää lempeä onko?
Ja sunko se nostama ois?
(Kumartuu prinssin puoleen.)
ATHENODORUS (kuin unessa):
Läpi huntujen häilyvän pilven
sinisilmäsi tummasti tuijottaa.
Sinivuoria siellä ma nään,
meri valkea — ympäri läikkyy
— ja rantamat varjokkaat — —
(Ojentaa kätensä pyytelevästi)
ELISA (taipuu alas hyväilevästi):
Noin hertas vain uni lapsen mielen,
vihamielin ken lyödä vois sua — —
ATHENODORUS:
Älä kosketa mua! — Ah hellemmin koske —
— voi, kärjekäs tuska mua pistää,
joka suonta se repii — —
— ah — huimaus tuskia viihtää.
Yli tästä ma kahlaan!
Tai uppoan kirvelevään
ikipolttelevaan minä syöveriin — —
— Suo suutelo mulle, ma käsken!
(Riuhtaisee Elisaa puoleensa, joka ponnahtaa kiivaasti ylös.)
ELISA (halveksien):
Zenobian riettahan poika,
sylinantia kiemuroi,
vain hukkua sulla on voima,
ei lempeä nostaa mun.
Sun äidilläs kolme on miestä
jo ollut, nyt neljättä houkuttaa.
Hän tahraa sielun mun sankariltain,
sinä tahraat sankarin neitseen,
tapat mun, olet murhaaja mun!
Mull' oikeus on!
(Kuulee lähestyviä askeleita)
Ken saapuu sieltä?
— Mull' oikeus on — — ja kiire — kiire —
Zenobian riettahan poika — —
— mitä kiemuroit sinä rietas, rietas — —
(Lyö tikarin nopeasti prinssin olkaan ja nousee kuin pedon sielussansa
voittaneena, jää tikari kädessä vierelle seisomaan. Temppelistä
Zenobia ja Longinus, jäljessä Lankha. Kätyri lähestyy vasemmalta
kurkkien.)
ZENOBIA:
Tuoll' loistaahan se vielä, sammuttaa
sit' ethän tahdo, ethän, lupauksen
siit' tahdon tarkan.
(Osoittaa Longinuksen patsasta.)
Itses eessä, voittos
ja seppelees se anna mulle.
LONGINUS (ystävällisesti):
Katsos — —
ELISA (Longinukselle):
Luvata turha sun on. Zenobian poika
jäi kruunua vaille.
(Osoittaa taljalla makaavaa prinssiä. Zenobia
syöksyy parahtaen tuskasta poikansa luo.)
LONGINUS (ankarasti Elisalle):
Mitä tehnyt oot?
ELISA (vieläkin äskeisten mielikuvain vallassa):
Peto impeä puolsi ja löi
mun murhaajaani —.
LONGINUS:
Kieltä selvempää!
ELISA (kiirehtii Longinuksen luo, lyyhistyy maahan ja vetää viitan
poimuihin tarttuen häntä puoleensa):
Mun surmatkoot — minä tein mitä täytyi.
Sinä voittaja luonnon ja onnen herra,
oi kuuntele mua ja silmihin katso.
Rikos kaihin ei kaihtele niitä — —
vain usko ja uhraus sulle
— ei uhraus — autuas alttius vain
mun kättäni käski.
LONGINUS:
Murhaamaan?
ELISA:
Pelastamaan, sydän neitsehen suojaamaan —
LONGINUS (tarttuen äkkiä kiihkeästi Elisaa olkaan ja nostaen ylös):
LONGINUS:
Ketä varten?
ELISA (painaen päänsä, hiljaa):
Sankarin vuoksi — —
(Longinus irtautuu, ponnahtaa ankaran sisäisen taistelun vallassa
etualalle. Elisa jää paikalleen niin kainona kuin alastomuuttansa
suojain.)
LONGINUS:
Elon kasvoilta suomutko kirpos,
valo pilkahti siksikö vain,
ett' taas sikisankea sauhu
löis ympäri pään, mua jälleen
ikisokkona kierrättäis?
Ovi järjen jok'ainoa lukkoon lyöty,
salahautoja luonnon ja lemmen
maan pinta on kaivettu täyteen.
Nyt astu ja rynnistä, "luonnon herra",
maan pohjia kulje ja multaa syö,
lukot nyrkillä murra,
älyviilalla miesikä hankaa,
tätä päätä et selväksi tee,
et sieluja noita.
ZENOBIA:
Tääll' eikö kenkään auta? Lankha!
(Lankha rientää luo.)
Harvaan
jo kuolon porttia lyö sydän.
LONGINUS (Elisaa lähestyen, äänessä kiihkeä tuska):
Viattomuusko murhaa! — Seppelneito,
sun ääntäs kuuntelin — siell' Eufratilla,
unessa, taljall' levätessä öin.
Mut aamuin kummeksuin ja lapsekkaille
unille naurahdin. Ja sittenkin,
nuo unet kuiskineetko mulle totta,
ne näyttivätkö lemmen oikean?
(Elisa seisoo vaieten.)
Ohi autuuteni kulkenutko olin?
Verestä löytääksein — ei, ei! — Tää kaikki
on valheen sakkaa. Tuolla pettäväistä
vain heikkoutta on ja täällä murhaa — —
ZENOBIA (polvillaan ollen, osoittaen Elisaa):
Tuon vaadin kuoleman, tuon murhaajan!
(Kääntyy takaisin poikansa puoleen.)
LONGINUS:
Ken syyllinen? Se Nimrod kavala
ja raaka paimenlauma onko vai
tuo heikkous, mi kavaluuteen taipui?
Ken syyllinen? Se neitseen puhdas vaisto
vai naarassusi? Sairas poikako,
vai — minä murhaajanko salaveli?
ZENOBIA (ponnahtaa ylös):
Tääll' eikö vastata?
LONGINUS (jatkaen ajatustaan):
Vai myllerrys
tää kaikki, käärme alkuriidan, joka
petoa elon kolminkerroin kiertää — —
ja jolta mun ois päitä poljettava.
ZENOBIA:
Tääll' eikö vastata!
LONGINUS:
Ei selvää mikään,
mut yks on varmaa: tätä neitoa
ei kenkään loukkaa!
ZENOBIA:
Murhaajia kaksi
siis seisoo tuossa!
LANKHA:
Haava sidottu — —
(Zenobia kääntyy auttamaan Lankhaa, joka nostaa
prinssin käsivarsilleen ja kantaa temppeliin.)
ZENOBIA (nousee, kylmän päättävästi):
Siis murhaajia kaksi.
(Seuraa Lankhaa, pysähtyy patsaan luona, kurkoittuu hitaasti,
riistää seppeleen, rutistaa sen käsillään ja heittää maalian.)
Valmistukaa
revittäviksi paimenkoirain. Sotaa!
Ikuista riitaa! Oikeutta murheen
verenne kaikki kylläiseks ei juota.
(Kääntyy, katoo temppeliin päin.)
LONGINUS (kuin vihollisen taisteluhuutoon vastaten):
Päin veljessotaa — — Taurus, taisteluun!
KÄTYRI (juosten vasemmalle):
Hei, Taurus, taisteluun! Hei, taisteluun!
LONGINUS:
En marttyyriksi aio, puoliks vettä
veress' ei mulla. Tulin voittamaan,
en häpeään.
TAURUS (oikealta, näkymättömänä):
Hei, veljet, taisteluun!
LONGINUS (nousee lehtoon vieville portaille, joiden juurelle
lyyhistyy Elisa. Hämärä painuu täydeksi pimeydeksi, vain alttarin
liekki valaisee heikosti):
Sit' enkö tietänyt, ett' ihmisparka
vain näivä kuopus laiskan maan, ett' turha
sit' alkuliejustansa auttaa, enkö
sit' tietänyt, ett' onnen hylkiöin
tuo karjun hampaat sai ja murhamielen
vaikk' onkin selkänahka pelkurilta,
hävyltä riekaleet, joill' lonkkiansa
lymyillen peittelee.
TAURUS (syöksyy vasemmalta):
Käy miehet päin!
Sun onko käskys niin?
LONGINUS:
Päin myllerrystä!
Vie tuolta hautain kautta miesten parvet.
Asemiestä koskaan viel' ei hyökännyt
yl' lehdon pyhän. Nyt se poljetaan!
Näin kuuluu käsky mun.
(Taurus pois.)
Sun luokses, luonto
niin enkö kulkenut kuin yöllä porton:
valossa päivän inhosin sua jälleen.
Sua taiten pettelin ma järjelläin:
Kun sieraimin sun voimaas hengitin,
niin huulin orjiasi pilkkasin
ja riemuitsin, ett' olin vihamiehes.
(Pieni osasto sotamiehiä marssii kaukana taustalla
soihdun valossa vasemmalta oikealle.)
Vain siks en ruumistani ruoskinut
ett' täysin voimin ruoskia ma voisin
sun luomias, sun rakkaimpias, noita
joit' yllin kyllin karjuu ympärillä
mudassa mataa, otsin matalin.
(Toinen taistelujoukko ryskäten, soihtuja heiluttaen myöskin
taustalla. Nyt kuuluu nopeasti vaikeneva taistelun ryske oikealta,
Elisa nousee sitä kuunnellen.)
Nyt voitit mun, löit liejuus nieluun saakka,
näin ilman pimeäksi teit ja järjen.
En mitään nää — —
ELISA:
Oi kuule, sankari,
pois läähättävä myrsky ahdingon
jo loittonee. Sun joukkos etenee!
Oi kuule, voittaja.
LONGINUS (astuu kiihkeästi Elisan luo, kiertää hänet käsivarsillaan):
Sa uskollinen —
sa horjumaton, voiton ensi ääni
ja ensi seppel — — Kautta rikoksen
sa mulle kirkastuit.
ELISA (alttiina nojautuen Longinukseen):
Oi tuomitse
tai armo anna, sua riemuin kiitän.
LONGINUS (kiihtyen):
En kummia polkuja noita,
joit' astelit, altis, ma tutki enää.
Veri ruskea jos sinun olkaas syö,
sen suutelen huulilla pois.
— Noin suutelin murhan ja hurman — —
ELISA:
Oi mies, sinä surmaat suutelemalla — —
LONGINUS:
Sinisuonien seittejä murtain
mehiläisten parvekas lento käy,
ne surmaan vain minä suutelemalla.
ELISA:
Lyö poltinrauta ja sankarin merkki —
LONGINUS:
Hedelmät viinipalmun sun varrellas
on päivässä paahtuneet,
ne huulteni lehvillä peitän — —.
ELISA (kavahtaa äkkiä irralleen kuunnellen lähenevää melskettä):
Käy ryske päin, älä vaaraan jää.
LONGINUS (ottaa taljan penkiltä):
Älä karkaa multa, sun taljaan kiedon — —
ja ryöstän pois. Pyhä nuotio sammuksiin!
(Painaa taljalla uhritulen sammuksiin.)
Sakosankea yö! Tule luokse mun!
Noin, noin — sinut tuuditan pois — —
Sekasorto ja lempi ja murha!
(Syöksyy Elisa sylissä sypressilehtoon. Oikealta syöksyy etualalle
ryhmä kamppailevia miehiä. Se on kuin vääntelehtivä hirviö: aluksi
kamalaa äänetöntä painiskelua, sitten ähkinää ja hammasten kiristystä.
Aseet sähähtävät vastakkain. Kuuluu korinaa ja kuolon huoahduksia.
Kätyri ilmestyy hohottaen taustalle.)
KÄTYRI (taistelevan ryhmän vyöryessä takaisin vähitellen oikealle):
Hei, herjasilmä, hoi tytär rutsainen!
Hei, tanssien louskuta lonkkaa,
veli veljeltä kurkkua vääntää
sun luisevan kiimasi vuoksi.
— Älä näyttele niskaluutas:
etupuolta ja ruipelosäärtä.
— Nokan korpilta sait: älä huntua nosta.
Vasen silmäs on nokkima naakan:
vain huulia näytä ja hengitä lieskaa — —
(Hetkeksi taukoo kaikki taistelun melske.)
Hyi, hiljaisuutta tätä —
(Oikealta leiskahtaa valoa. Alkaa kuulua voiton säveleitä: ensin
yksinäisen torven toitotus, sitten riemun humu ja sävelten hurja
ryöppy.)
Voitto mun
ja sankarin on valmis. Voittaja!
Sua voittos huutaa!
(Katoo oikealle. Elisa ja Longinus ilmestyvät lähekkäin korokkeelle.)
ELISA:
Onnen maallisen
niin sulta sainhan — iankaikkisen.
LONGINUS (kuin ihmetellen):
Näin rauhan riemukkaanko sieltä sain?
Oi, tiedon sainhan, ett' oot lemmittyni
jo kauvan ollut, vaikka oppilaaks
sun luulin vain! Oi, armas, puhtait onko
viel' esikartanoita luonnon? Nainen
näin olla voiko pyhää — —?
ELISA:
Autuasta
näin olla hiljaa, kysymättä. — Armas
noin ällös kysymyksin rauhaas vaivaa.
Tuot' ääntä voiton kuuntele.
LONGINUS:
Kuin kulkis
siell' elonkorjuuväki, rypälein
ja tähkin.
ELISA:
Niinkuin isännälle tois
se riemuin sadon runsaan.
LONGINUS:
Kuin ois kyllin
jo koossa emännällä hunajaa,
jot' taiten viiniin sekoittaa.
ELISA:
Kuin kylvyn
jo öisin laittanut ma liljayrtein.
LONGINUS:
Ja kainoin toivein, tähtikuvaa katsoin
siin' itse kylpenyt. — Oi, rauhan siipi,
sa kuultavainen yllä mun, oi jää
ja rauhan siimeksessä suo mun elää.
ELISA:
Meill' onhan iankaikkinen tää riemu.
LONGINUS:
Eest' onnen tään ma taidan taistellakin,
jos tarvitaan. Sen kaiken kansan riemuks,
sen esikuvaks kaikkein varjelen.
Ma ihmeen varjelen! — Niin, ihmett' onhan
tää onnen kulku — —
(Taurus saapuu mukana ryhmä miehiä, joilla on soihdut kädessä.
Longinus astuu häntä vastaan alemmalle porrasaskelmalle. Elisa
jää korokkeelle.)
TAURUS
Voitto leikattiin
tää nopsempaan kuin immet seppeleen.
On lauma lyöty. Nimrod vangittuna
tulossa tänne.
LONGINUS:
Kyllin säästelitkö
sa veljesverta?
TAURUS
Täyteen tuhoon syöksyi
vain erakoitten joukko.
LONGINUS:
Geser myös?
TAURUS
Kun muurilt' tuolta lauma muu jo väistyi,
jäi Geser joukkoineen ja ristin nostain
päin syöksyi ryntääväiseen ahdinkoon.
Kuin alle aallokon he sortui, laulain, naurain
kuin hurjankolkko mielipuolten joukko
he painui polvilleen ja sinne hukkui,
tuo Geser ensimmäisenä. Heitä säästää
meill' eihän ollut aikaa. — Paljon kansa
myös paimenia pakoon päässeit' tappoi
kaduilla kaupungin. Sua puolustain
se yltyi raivoon.
LONGINUS:
Kansa, kansa mun!
Miss' on se? Tääll' ei ketään?
TAURUS
Portilt' alkain
se voittokujaa miehin sataluvuin
sua varten muovaa. Sinne kiire meillä.
Vain vaivoin miesten jännerseljät estää
sun tulotielles tulvaamasta kansaa,
mi soihduin roihuvin ja juhlahumuin
kaikk' aukeamat, katuvieret täyttää.
(Kleanthes kiireesti temppelistä, jääden kiihkeästi odottamaan
puhetilaisuutta.)
LONGINUS (puoliksi itsekseen):
Näin taivas korkenee!
KLEANTHES:
Mun valtiatar
sun etees lähettää. Mut tarkempaan
kuin vaatis niukka käsky suo mun haastaa,
mit' äsken näin — se tulvii mieless' yhä:
Kun templin portait' astui valtiatar,
eell' astuessa Lankhan — huohottain
ja säälist' itkien tää poikaa kantoi —
kun pylväikköön he nousi, kun hän nyt —
kun valtiatar kasvot nosti, silloin
en nähnyt äitiä, en naista itkevää —
en nähnyt elävää, näin kuolleen murheen:
Rumentunutta, ryppyist' otsaa leikkas,
värähtämättä leikkas kulmain kaaret,
ja huulensa — nuo riemun janost' armaat,
nuo veren voimast' ennen paisuvaiset —
verettä, tyhjinä — kuin kuollehella —
ne lepäs. Katsettaan ei voinut nähdä,
vain kammoin tuntea sen kauhua.
Ei pojast' enää huollut, Lankha lääkkein
sit' auttoi henkiin — —
LONGINUS:
Henkiin! Mitä sanot?
KLEANTHES:
Niin, Lankha tutki haavaa — kulkenut
ol' aseen kärki olankuopast' aivan
sydäntä kohti — niinkuin läkähtyis
hän lakkas äkin työstään, karkas pystyyn:
"Hän hengittää, on sydän vikaa vailla",
niin korkein äänin huutaa hän, ja minä —
vain äitiä ma katsoin: Liikahtavan
häness' ei mikään näytä, mutta hiljaa,
kuin lepoon lientyis jännitetty kaari,
niin nytkähdellen, niinkuin päivän eessä
arastais silmää, niinpä elon neste
taas kiertää silmäin tienoot, kyynelvirroin
nuo kalventuneet kasvot herättää
ja kirkkain helmin, kiirehtäin se juoksee
punertuvaisten huulten luo, ja siitä,
siit' autuas sai hymy vallan. Mutta — —
LONGINUS:
Oi, taivas selkenee ja puhdistuu!
Sa sana vie, ett' toivon täyteen voimaan
taas parantuvan prinssin!
KLEANTHES:
Niin, taas huoli
vuoks pojan vaivaa häntä, tulless' sanan
ett' alas nopsaan löit sa paimenlaumat,
hän Foiboon alttarilla uhrin poltti
ja pyhää tuoksua sen leyhytellen
luo rauhanjumalan hän rauhaa kiitti.
Mut luota uhrin sen hän huolehtien
nyt puolees kääntyy, suojaa, laupeutta
sult' anoo.
LONGINUS:
Turvaisalla miellä saa
ja saatoin arvokkain, he palata
taas kotiin. Tää vie rauhan sana — —
TAURUS
Liikaa
on lempeyttä tuo. Hän syypää on!
Ja vankeutta tarvis kyllin kovaa,
ett' estyy vehkeilyt nuo kansaa vastaan.
LONGINUS:
Sa vaikene! Saat miekkaa käyttää, mies,
ja käskyn mukaan käytä, muuta ei.
— Ei hintaa onnelle saa kallistaa,
verellä, murheella jos ostaa näin
se täytyy.
(Nimrod tuodaan.)
Mutta tuon sa valtaas saat!
Lyö ruosterautoihin ja märjimpään
se luolan pohjaan paiskaa. Ruosteen karva
on keskinkertaisuuden nahkaan käypä.
— Mut oothan voitettu, en sanoja
ma tuhlaa.
NIMROD:
Voitettu — mut aate mun
— se muista, mull' on myös — ei vielä lyöty.
Mull' aate suvun suuren, vankan tammen,
mik' kansan työtä vilvoittaen suojaa.
Zenobia on tytär valtasuvun,
on suuren Ptolemaioon kantaa. Sunko
ois osaks tullut Ptolemaioot voittaa?
— Mit' oot sa oikeastaan täällä tehnyt?
Oot aateraipoin, miekoin kahtia
tään kansan lyönyt. Kompastava kivi
oot ollut vain.
LONGINUS:
Se kivi totuus on,
jot' ei voi kiertää, siksi kompastuit.
NIMROD:
Mut toisen sulle etees Rooma paiskaa.
Uus' imperator, caesar Aurelianus,
sa muista myös! Hän kaltaisesi lyönyt
on Galliassa, vuoros sun on kohta.
LONGINUS (Kleantheelle):
Kleanthes, rauhan sanomasi vie.
(Kleanthes poistuu. Viittaa sotilaita viemään Nimrodin pois.)
Sa tuomiosi kanna, luolas pohjaan
kohina kuule aallon korkean,
mi lännest' itään lyö ja länteen lyödään.
(Nimrod viedään oikealle.)
Nyt, Taurus, kiire on! Suo soihtu mulle!
Ja riemurintamaan sa laita joukot.
(Taurus sotilaineen poistuu.)
Ei vihamiehist' ole suurin Rooma,
viel' onhan yössä paini sielujen
tää ollut julmempaa.
(Kääntyy vähitellen Elisan puoleen.)
Ei ihmeellisin
tuo voitto Eufratilla — salasaalis
sylistä myllerryksen ihmett' on.
Elisa. Voiton päivään suurimpaan
sun, saalis armas, maailmalta kätken,
kuin saitur ahnas varjelen sua kiihkoin
ja hipiältäs verhot hämäröin
vain nostan salaa.
(Vetää Elisaa portailta luoksensa.)
Sitten, sitten kerran
näist' öistä kamppailun ja tukalista
näist' onnen luomistöistä itsellein
sun ainoan ma vaadin. Miljoonilta
sun onnell' ostan, riemu maallinen.
ELISA:
Kuin kuoloon noiduttuna prinsessa,
niin piiloarkussani hiljaa lepään,
en liikahda, en sanaa lausu, enkä
herättämättäs herää. Sankaria
niin vuotan minä.
LONGINUS:
Sankareitten äiti!
ELISA:
Sua vailla haave marto.
LONGINUS (voimallisesti):
Alkulähde
oot mulle lemmenvirran vuoltavan
ja polveikkaan, sen vastavirtaa nousen
kuin kala piikkievä, joll' on suonet
täyn' ihmisverta kuumaa, jolla pää
on käärmeviisas, taito kiemurrellen
päin tulvaa tunkea ja esteet voittaa.
— Oi, lähdenymfi, silmä vuottavainen,
mua kuolevaista johda. Vastavirtaa
taas alkaa matka.
KÄTYRI (astuu esiin oikealta, alamaisesti):
Vanavetees tarpeen
elukka tää, ma luulen.
LONGINUS (voitonriemuisena):
Kilpikonna,
sun kuores murskasin! — Hei, varjon mies,
sa soihtu sieppaa.
(Heittää soihdun Kätyrille.)
Naamaas häveten
sen alla juosta saat, ja käskyn mukaan
vain tietä näyttää, sokkosilmin juokse
sytytä maailma, jos käsken niin,
tai oma karvapeitteet, jos niin käsken.
(Viittaa oikealle käskevästi. Kätyri lähtee soihtua korkealle nostaen.)
Väliverho.