Useasti hän myös tapansa mukaan laskeusi lojumaan heinikkoon ja mietiskeli tuntimäärin. Hänellä oli yllinkyllin aikaa. Hänellä oli koko tulevaisuus käytettävänään.
Ihmeteltävän kärsivällisesti kuljeskeli hän siten Seineltä merenrantaan, merenrannasta Seinelle, etääntyen taipaleen kerrallaan, kääntyen takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättämättä ainoatakaan tienoota ennen kuin oli varmistunut siitä, ettei sieltä ollut mitään tietoja saatavissa.
Hän tutki, tarkasteli Montivilliersin, Saint-Romainin, Octevillen, Epouvillen, Gournevillen ja Criquetotin.
Hän koputti talonpoikien oville iltaisin ja pyysi yösijaa. Illallisen jälkeen istuttiin tupakoiden rupattelemassa. Hän kerrotutti heillä juttuja, joita he pitkinä talvi-iltoina keskenänsä tarinoitsivat. Ja yhäti sama salakavala kysymys:
"Entäs Neula? Tarina Ontosta neulasta... Ettekö sitä osaa?"
"En tosiaan... sitäpä minä en..."
"Ajatelkaa tarkoin... joku vanha lastensatu... missä vain jotakin mainitaan neulasta... Kenties lumottu neula... mitä hyvänsä."
Ei. Ei mitään tarua, ei mitään muistoa sellaisesta. Ja seuraavana päivänä hän taas kiireisesti muutti majaa.
— — —
Eräänä päivänä hän sivuutti Saint-Jouenin sievän kylän, joka on ylävällä paikalla meren rantamalla. Hän laskeusi alas valtavien, kalliorannasta lohjenneiden kivenjärkäleitten sekaan, kiipesi taas ylänteelle ja suuntasi kulkunsa Brunevalin notkoon, Antifer-niemelle, Belle-Plagen pikku lahdenpoukamaan. Hän asteli kepeästi ja reippaasti, hiukan väsyneenä, mutta mieli mitä pirteimmillään! Niin pirteänä, että hän unohti Lupinin ja Onton neulan salaisuuden ja Victoiren ja Holmesin, ja iloitsi kaikesta näkemästänsä, taivaan sinilaesta ja mahtavasta smaragdin vihreästä meren ulapasta, joka säihkyi auringon hehkussa.
Hänen huomiotansa kiinnittivät suoraviivaiset vallit, tiiliseinien jäännökset, jotka hän päätteli roomalaisen leirin raunioiksi. Sitten hän näki vanhanaikaiseen linnoitustyyliin rakennetun pikku linnasen, jonka suippotornit olivat rakoilleet ja korkeat ikkunat goottilaiseen tapaan muovaellut; se sijaitsi pirstoutuneella, melkein erilleen rannikosta kaivautuneella kallionniemekkeellä. Ahtaan käytävän sulki molemmin puolin piikkilanka-aidalla jatkuva säleveräjä.
Melkoisella vaivalla Beautrelet pääsi siitä ylitse. Suippokaariholvi oli teljetty vanhalla, ruostuneella salvalla; holvin päädyssä näkyivät sanat: Fort de Fréfossé. Hän ei edes yrittänyt linnaan sisälle, vaan kääntyi oikeaan loivalle rinteelle ja asteli edelleen pikku polkua, joka kulki pitkin puukaiteella varattua multavallia. Sen päässä oli pieni luola ikäänkuin vahtikojuksi kovertuneena äkkijyrkästi merenrannassa kohoavaan kallionkärkeen.
Luolassa mahtui juuri seisomaan suorana. Seiniin oli ristiin rastiin hakattu kirjoituksia. Kiviseinään avattu, melkein nelikulmainen luukku oli kuin ikkunana maan puolelle, ihan vastapäätä Fréfossé-linnoitusta, jonka harja kohosi kolmen- tai neljänkymmenen metrin päässä.
Beautrelet heitti reppunsa hartioiltaan ja istuutui. Päivä oli ollut paahteinen ja uuvuttava. Hän nukahti hetkiseksi.
Luolaan huokuva viileä tuuli herätti hänet.
Hän istui tovin liikkumattomana ja hajamielisenä, silmät uneksivina. Hän yritti miettiä, koota vielä uinuvia ajatuksiaan. Hän olikin jo saanut tajuntansa takaisin ja aikoi nousta jaloilleen, mutta tunsi vaistomaisesti, että hänen silmänsä äkkiä kohdistuivat määrätylle taholle, suurenivat, tuijottivat johonkin...
Hän vavahti. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hän tunsi hikipisaroita kihoilevan hiusmartoonsa.
"Ei... ei", sopersi hän, "tämä on unta... näköhäiriötä... Olisiko mahdollista?"
Hän painui polvilleen ja kumartui katsomaan.
Hän oli havainnut kaksi graniittipermantoon korkopiirroksiksi kaiverrettua jättimäistä kirjainta, kumpikin ehkä jalan pituisia.
Nämä kömpelöpiirteiset, mutta selvät kirjaimet, jotka vuosisatain hammas oli jyrsinyt tylppäreunaisiksi ja lovipintaisiksi, olivat D ja F.
D ja F! Hämmästyttävä ihme! Kaksi salakirjoituksen tunnuskirjainta! Beautreletin ei tarvinnut edes vilkaista siihen muistaakseen neljännen rivin kirjainryhmän — sen rivin, joka sisälsi mittatietoja! Hän osasi ne ulkoa. Ne olivat ikuisesti syöpyneet hänen sieluunsa.
Hän nousi, astui pitkin loivaa vallipolkua, sitten vanhan linnoituksen vieritse, hyppäsi taas ympärysaidan veräjän yli ja kiirehti puhuttelemaan erästä paimenta, jonka karja kalusi ruohoa läheisessä ylänteen notkelmassa.
"Tuo luola... luola tuolla..."
Hänen huulensa vapisivat, hän tapaili sanoja.
Paimen tähysteli häntä ällistyneenä. Vihdoin Beautrelet toisti:
"Luola... tuolla... linnoituksesta oikealle... onko sillä mitään nimeä?..."
"Onpa hyvinkin, kyllä... Täällä Etretatissa sanotaan sen nimeksi les Demoiselles."
"Mitä? Mitä sanottekaan?"
"Niin... se on La Chambre des Demoiselles (neitien kamari)..."
Isidore oli syöksähtämäisillään hänen niskaansa, kuin olisi koko totuus ollut kätkettynä tuohon mieheen ja puristettava hänen kurkustaan esille...
Les Demoiselles! Toinen salakirjoituksen ainoista kahdesta tunnetusta lauselmasta!
Mielenliikutukseltaan Beautrelet hädin sai pysytyksi jaloillaan. Tuntui kuin olisi pyörremyrsky häntä riepoitellut, mereltä, maalta, kaikilta suunnilta puhallellen häikäiseviä totuuksia...
Hän ymmärsi! Salakirjoitus oli saanut oikean merkityksensä! La Chambre des Demoiselles... Etretat...
"Niin se on..." mietiskeli hän, totuuden säihkyessä hänen aivoissaan; "sen täytyy olla niin... Mutta miten en sitä tiennyt aikaisemmin?"
Hän virkahti paimenelle matalalla äänellä:
"Hyvä... saat mennä... kiitos..."
Mies vihelsi nolostuneena koiraansa ja poistui.
Heti yksin jäätyään Beautrelet kääntyi takaisin linnoitusta kohti. Hän oli jo melkein päässyt sen ohitse, kun äkkiä heittäysi maahan ja jäi makaamaan muuria vasten painautuneena. Ja hän ajatteli käsiänsä väännellen:
"Olenko järjiltäni? Entä jos hän näkee minut? Jos hänen apurinsa näkevät minut? Tunnin ajan olen tässä harpponut edes takaisin..."
Hän ei enää hievahtanut paikaltaan.
Aurinko oli laskenut. Päivänvalo hämärtyi, kaikki ääriviivat sulivat hämyyn.
Melkein huomaamattomin liikkein ryömi hän eräälle kallion ulkonemalle, jyrkänteen uloimmalle reunalle asti.
Hän taivutti tieltään ruohotukot ja pisti päänsä ulos reunalta.
Vastapäätä häntä, melkein rantaäyrään tasalla, kohosi merestä tavaton kallio, runsaasti kahdeksankymmentä metriä korkea — jättimäinen obeliski, törröttäen pystysuorana leveällä graniittialustallaan, joka pistäysi vesirajaan, ja latvaan päin suipentuen kuin merihirviön jättiläishammas. — Tuo majesteettinen monoliitti oli valkea kuin rantakalliotkin, likaisen valkeanharmaa, ja poikittain viiruinen niistä eri kerrostumista, jotka vuosisatojen vitkallisella työllä olivat kasautuneet päällekkäin tuollaiseksi suunnattomaksi huipuksi.
Siellä täällä oli joku railo tai syvennys, jonka heti olivat multa ja ruohotukot täyttäneet.
Jättiläinen oli jylhä, pelottava, hävittämätön, aaltojen ja myrskyjen hyökkäyksistä piittaamaton. Se näytti huikean suurenmoiselta, vaikka sitä hallitsikin rantakallioiden suunnaton muuri. Se näytti mittaamattomalta, vaikka sitä ympäröi ilman ja meren mittaamaton tilavuus.
Beautreletin kynnet kaivautuivat maahan kuin saaliinsa kimppuun hyökkäystä valmistavan villipedon. Hänen katseensa tunkeutui kivipyramidin rosoiseen kuoreen, sen nahkaan, sen lihaan, tuntui hänestä. Hän kosketti sitä silmillään, hypisteli sitä, otti sen haltuunsa, omaksui sen...
Taivaanrantaa purppuroitsivat häipyneen auringon hohteiset liekit, ja taivaalla liikkumattomina leijuvat pitkät rusopilvet muodostivat uhkeita maisemia, haaveellisia laguuneja, palavia aavikkoja, kultametsiä, verijärviä, hehkuvan ja rauhallisen haavemaailman.
Taivaan sini tummui. Iltatähti heloitti ihmeellisen loistavana, sitten syttyi useampia tähtiä, vielä arasti.
Ja Beautrelet sulki äkkiä silmänsä ja painoi käsin otsaansa kuin kouristuksen tempomana. Tuolla — oih, hän pelkäsi kuolevansa ilosta, niin rajusti paisutti mielenliikutus hänen sydäntänsä — tuolla, Etretatin Neulan latvapuolessa, jonka yllä kalalokit kaartelivat, tunkeusi hiukan savua jostakin raosta, ikäänkuin näkymättömästä savutorvesta, leijaillen hitaina kiehkuroina hämyn hiljaiseen ilmaan.
YHDEKSÄS LUKU
Etretatin Neula oli ontto!
Luonnonilmiökö? Sisäisten sortumienko aiheuttama koverrus vaiko kiehuvan meren tai syövyttävien sateiden huomaamatonta työtä? Vai ihmistenkö yli-inhimillistä toimintaa — gallialaisten, kelttien, ehkäpä esihistoriallisten olentojen?
Kysymystä on epäilemättä mahdoton ratkaista. Ja mitä sillä olikaan väliä? Tärkeintä oli se, että Neula oli ontto.
Neljän- tai viidenkymmenen metrin päässä siitä mahtavasta luonnon rakentamasta kivikaaresta, jolla on nimenä La Porte d'Aval, Läntinen portti, ja joka pistäytyy kalliorannan ylänteestä kuin jättimäinen puun oksa, juurehtien vedenalaisissa kallioissa, kohoaa suunnaton kalkkikiven kartio, ja tämä kartio on vain sisäisen ontelon kuorena!
Tyrmistyttävä havainto! Kuten Lupin, oli nyt myöskin Beautrelet löytänyt ratkaisun siihen suureen arvoitukseen, joka oli periytynyt enemmän kuin kahdenkymmenen vuosisadan halki! Ratkaisun mitä tärkeimmän sille, joka oli sen tiennyt muinoin, etäisimpinä aikakausina, jolloin raakalaisparvet samoilivat kautta vanhan maailman! Loihtulauselman, joka avaa kyklooppiluolan kokonaisille vihollista pakeneville heimoille! Salaperäisen sanan, joka vartioitsee mitä turvallisimman suojapaikan ovea! Ihmesanan, joka antaa vallan ja voiton!
Caesar kykenee anastamaan Gallian, koska tietää tämän sanan. Normandialaiset pääsevät maan herroiksi, koska tuntevat sanan, ja tätä lähtökohtaa käyttäen he sitten valloittavat naapurisaaret, Sisilian, Idän, Uuden maailman!
Salaisuuden valtiaina Englannin kuninkaat hallitsevat Ranskaa, nöyryyttävät sitä, paloittelevat sen, kruunauttavat itsensä Pariisissa. He menettävät salaisuuden, ja tappio on seurauksena.
Salaisuuden valtiaina Ranskan kuninkaat tulevat yhä mahtavammiksi, he tunkeutuvat maansa ahtaitten rajojen ulkopuolelle, perustavat vähitellen ison kansallisuuden ja säihkyvät kunnian ja vallan hohteessa. He unohtavat sen tai eivät ymmärrä sitä käyttää, ja seurauksena on kuolema, maanpako, kukistuminen!
Näkymätön valtakunta, meren helmassa ja kymmenen syltä rannasta!... Tuntematon linnoitus, Notre Damen torneja korkeampi ja rakennettu graniittiperustalle tilavammalle kuin tori... Mikä voima ja turva! Pariisista merelle, pitkin Seineä. Siellä perustetaan Havre, uusi kaupunki, välttämätön kaupunki. Ja seitsemän lieuen päästä sieltä Ontto neula, eikö se ole valloittamaton turvapaikka?
Se on turvapaikka ja samalla pelottava talletuskammio. Kaikki kuningasten aarteet, joita vuosisadat ovat kartutelleet, kaikki Ranskan kulta, kaikki mitä kansalta kiskotaan, kaikki mitä papeilta riistetään, kaikki Euroopan sotatanterilta haalittu saalis kasataan tähän kuninkaalliseen kätköön. Vanhoja kultasouita, kiiltäviä écuita, dubloneja, tukaatteja, floriineja, guineoita, jalokiviä, timantteja, koristeita ja kalleuksia kaikenlaatuisia, kaikkea löytyy sieltä. Kuka voisi keksiä sen? Kuka voi konsanaan saada tietoonsa Neulan saavuttamattoman salaisuuden. Ei kukaan.
Kyllä, Lupin.
Ja Lupinista koituu tuo miltei yliluonnollinen olento, tuo ihme, joka on mahdoton selittää niin kauan kuin totuus pysyy pimitettynä. Niin määräämättömät kuin hänen neronsa apuneuvot ovatkin, ne eivät voi riittää siihen mielettömään taisteluun, jota hän käy yhteiskuntaa vastaan. Tarvitaan muita, enemmän aineellisia. Tarvitaan varmaa tyyssijaa, turvaa rankaisulta, sitä rauhaa, joka tekee suunnitelmien suorittamisen mahdolliseksi.
Ilman Onttoa neulaa on Lupin käsittämätön. Hän on taru, romaaniolento, vailla todellisuutta.
Salaisuuden valtiaana — ja millaisen salaisuuden! — hän on aivan yksinkertaisesti ihminen kuten kaikki muutkin, joskin hän osaa verrattomalla tavalla käytellä kohtalon hänelle lahjoittamaa asetta.
— — —
Neula oli siis ontto, se oli epäämätön seikka. Nyt oli vain saatava tietoon, miten sinne päästä.
Ilmeisesti meren puolelta. Oli nähtävästi merelle päin joku aukko, johon joinakuina vuorokauden aikoina pääsi veneellä.
Mutta maan puolelta?
Aina kello kymmeneen asti illalla lojui Beautrelet tuolla jyrkänteen kaltaalla silmät suunnattuina pyramidin mustaan möhkäleeseen, aprikoiden, koko ajatuskyky terittyneenä.
Sitten hän läksi alas Etretatiin, valitsi yksinkertaisimman majatalon, söi illallista, meni huoneeseensa ja otti salakirjoituksen esille.
Nyt oli hänelle vain lapsenleikkiä tarkoin määrätä sen sanamuoto. Hän havaitsi oitis, että Etretat sanan kolme ääntiötä olivat ensimmäisellä rivillä, oikeassa järjestyksessä ja tarvittavien välimatkojen päässä. Tämä ensimmäinen rivi tuli siten kuulumaan:
e . a . a . . etretat . a . .
Mitä sanoja saattoi olla Etretatin edellä? Todenmukaisesti sanoja, jotka osoittivat Neulan aseman kylään nähden. Mutta Neula kohosi vasemmalla, lännessä... Hän mietiskeli, ja muistaessaan, että rannikkolaiset nimittivät länsituulta aval-tuuleksi ja että läheisellä kiviholvilla juuri oli nimenä Porte d'Aval, hän kirjoitti:
En aval d'Etretat . a ..
Toinen rivi oli se, jolla sana Demoiselles esiintyi, ja nähdessään, että sen sanan edellä olivat kaikki ne ääntiöt, jotka ovat sanoissa la chambre des, hän merkitsi muistiin kaksi lausetta:
En aval d'Etretat — La chambre des Demoiselles.
Kolmas rivi oli vaikeampi, mutta kauan hapuiltuaan hän muisti Fréfossén linnoituksen perustalle rakennetun linnasen lähellä La Chambre des Demoisellesia, ja nyt oli hänellä salakirjoitus melkein valmis:
En aval d'Etretat — La Chambre des Demoiselles — Sous le fort de Fréfossé — L'Aiguille creuse.
"Etretatin länsipuolella — Neitien kamari — Fréfossén linnoituksen alitse — Ontto neula."
Siinä olivat nuo neljä tunnuslausetta, ne tärkeät, yleiset tunnuslauseet, jotka oli tunnettava. Niiden opastuksella lähdettiin Etretatin länsipuolitse Neitien kamariin, kuljettiin kaiken todennäköisyyden mukaan Fréfossén linnoituksen alta ja tultiin Onttoon neulaan.
Millä tavoin? Niiden mittojen ja ohjeiden nojalla jotka esiintyvät neljännessä rivissä:
Siinä olivat ilmeisesti yksityiskohtaisemmat kaavat, tarkoitetut vihjaamaan lähtökohdan ja tien Neulaan.
Beautrelet otaksui heti — ja hänen oletuksensa oli loogillinen johdelma salakirjoituksesta —, että jos todellakin oli olemassa suoranainen yhteys mantereen ja neulaobeliskin välillä, niin tämän maanalaisen käytävän täytyi lähteä Neitien kamarista, kulkea Fréfossé-linnoituksen alitse, painua kohtisuorasti sata metriä korkeita rantakallioita alas ja meren pohjan alla kulkevaa tunnelia myöten johtaa Onttoon neulaan.
Maanalaisen käytävän aukko? Eikö se ollut noiden kahden niin selvästi hakattujen kirjainten D:n ja F:n luona, jotka ilmaisivat sen, vieläpä kenties jonkun nerokkaan koneiston avulla päästivätkin siihen?
Koko seuraavan aamupäivän Isidore kuljeskeli Etretatissa ja pakinoitsi kaikkien ihmisten kanssa, yrittäen kerätä joitakuita hyödyllisiä tietoja. Ehtoopäivällä hän kapusi ylös rantakallioille, Merimiespuvussaan hän oli tekeytynyt vielä nuoremmaksi ja näytti kaksitoistavuotiaalta pojalta liian lyhyine nousuineen ja sinimekkoineen.
Heti luolaan tultuaan hän laskeusi polvilleen kirjaimien eteen. Pettymys kohtasi häntä. Turhaan takoi ja nakutteli hän niitä ja koetti niitä vääntää kaikkiin suuntiin; ne eivät hievahtaneetkaan. Hän pääsi varsin pian siihen käsitykseen, että ne eivät todellakaan voineet liikkua eivätkä siis kuuluneet mihinkään koneistoon.
Mutta kuitenkin... kuitenkin merkitsivät ne jotakin! Kylältä saaduista tiedoista kävi selville, ettei kukaan ollut koskaan kyennyt selittämään niiden alkuperää ja että myöskin apotti Cochet arvokkaassa Etretatia käsittelevässä teoksessaan [Etretatin alkuvaiheet. — Apotti Cochet tuntuu otaksuvan, että nuo kaksi kirjainta ovat jonkun matkailijan nimen alkukirjaimet. Meidän kertomamme havainnot todistavat tuon otaksuman vääräksi.] on turhaan vaivannut aivojaan tällä pikku kuva-arvoituksella. Mutta Isidore tiesi seikan, joka oli oppineelle normandialaiselle muinaistieteilijälle tuntematon, nimittäin että samat kirjaimet esiintyivät salakirjoituksessa, siinä rivissä, joka ilmaisi paikalliset tiedot. Oliko se sattuma? Mahdotonta. Siispä?...
Hänen mieleensä juolahti äkkiä aatos niin yksinkertainen ja järkeen menevä, ettei hän hetkeäkään epäillyt sen totuutta. Eivätkö nuo D ja F olleet salakirjoituksen molempien tärkeimpien sanojen alkukirjaimet, niiden sanojen, jotka — Neulan ohella — ilmaisivat pääasemat sillä tolalla, jota oli seurattava: la Chambre des Demoiselles ja Fréfossé? Toisen D ja toisen F... noin omituinen sattuma ei voinut olla merkityksetön.
Siinä tapauksessa muodostui ongelma seuraavaksi:
Jos yhtymä D F salakirjoituksessa ilmaisee la Chambre des Demoisellesin ja Fréfossé-linnoituksen keskinäistä suhdetta, niin yksinäinen kirjain D rivin alussa edustaa luolaa, johon on ensiksi asetuttava, ja yksinäinen kirjain F rivin keskellä kaiketikin maanalaista käytävää, joka johtaa linnoituksen alitse.
Näiden kirjaimien välissä on kaksi merkkiä: ensin jonkunlainen vinosuunnikas, jonka alaosaan vasemmalle on vetäisty käyrä viiva, ja sitten numero 19. Nämä merkit nähtävästi ilmaisevat, millä tavoin on luolasta katsoen tunkeuduttava linnoituksen alle.
Tuon vinosuunnikkaan muoto tuotti Isidorelle päänvaivaa. Oliko hänen ympärillään, luolan seinissä tai ainakin näköpiirissä mitään vinosuunnikkaasta muistuttavaa?
Hän etsi kauan ja aikoi juuri heittää yrityksensä sikseen, mutta samassa hänen katseensa tapasi pienen, kallioon hakatun aukon, joka oli kuin ikkunana.
Tuon aukon reunapiirteet muodostivatkin järeän, säännöttömän ja tökerön suunnikkaan, jota silti saattoi suunnikkaaksi sanoa, ja Beautrelet pani merkille, että jos asetuttiin seisomaan kalliopohjaan hakatuille kirjaimille D ja F — sitä merkitsivät siis salakirjoituksessa noiden kirjainten yläosaan vedetyt kaksi viivaa —, niin oltiin ihan ikkunan tasalla.
Hän asettui tuolle kohdalle ja tirkisti ulos. Ikkuna antoi, kuten sanottu, maan puolelle, ja hän näki ensiksikin luolasta mantereelle vievän polun, joka polveili kahden kuilun välissä, ja sitten sen kukkulan juuren, jolle linnoitus oli rakennettu.
Yrittääkseen nähdä linnoituksen kurottausi Beautrelet vasempaan, ja silloin hän käsitti koukeron, joka näkyi salamerkin vasemmassa alanurkassa; alhaalla, vasempaan ikkunasta, oli kalliossa pikku ulkonema, jonka kärki koukistui pedonkynnen tavoin. Se näytti melkein pyssyn tähtäimeltä.
Ja jos laski silmänsä tuohon tähtäimeen, niin katse kohtasi vastapäisen kunnaan rinteessä hyvin rajoitetun pinnan, jonka miltei kokonaan peitti vanha tiilimuuri, vanhan Fréfossé-linnoituksen tai sen paikalla olleen vanhan roomalaisen linnoituksen jäännös.
Beautrelet riensi tuon muuripinnan luo, joka oli kymmenisen metriä pitkä ja ruohoston peittämä. Hän ei pystynyt löytämään mitään johtoa.
Mutta luku 19?
Hän palasi luolaan, otti taskustaan lankakerän ja mittanauhan, sitoi langan kivikoukkuun, kiinnitti lankaan pienen kiven yhdeksännentoista metrin kohdalle ja linkosi sen maan puolelle. Kivensiru ei ulottunut polun päähän.
"Minua kolminkertaista pöhköä", ajatteli Beautrelet. "Laskettiinko siihen aikaan metreissä? 19 merkitsee tietysti 19 syltä."
Laskettuaan päässään hän teki solmun seitsemännenneljättä metrin kohdalle ja hapuili muurista sitä pistettä, missä solmu 19 sylen päässä luolan ikkunasta koskettaisi Fréfossén muuria.
Tovin kuluttua oli tämä yhtymys tapahtunut. Vapaalla kädellään hän siirsi syrjään raoissa rehottavat rikkaruohot.
Häneltä pääsi huudahdus. Solmu, jota hän piteli peukalon ja etusormen välissä, koski pienen ristin keskikohtaa; tämä oli hakattu korkokuvioksi erääseen tiiliskiveen.
19-numeroahan seurasi salakirjoituksessa ristin merkki!
Hänen täytyi käyttää koko tahdonvoimansa hallitakseen hetken määrätöntä riemua. Jännittynein sormin tarttui hän nopeasti ristiin ja väänsi sitä kuin olisi pyörän puolapuita kierittänyt. Tiiliskivi liikkui. Hän ponnisti kahta tuimemmin, mutta se ei liikkunut enempää. Vääntämättä hän painoi kovemmin. Heti tunsi hän sen myötäävän. Ja äkkiä kuului kitkuvaa ääntä kuin lukkoa avattaessa, ja oikeaan tiiliskivestä kääntyi auki metrin levyinen kappale muuria, paljastaen maanalaisen käytävän suun.
Beautrelet kävi kiihkeästi käsiksi rautaoveen, jonka muurin kivet olivat kätkeneet, työnsi sen takaisin paikoilleen ja sulki sen. Hämmästys, ilo, ilmitulemisen pelko vääristivät hänen kasvonsa tuntemattomiksi. Hän näki sielussaan mitä kaikkea oli tapahtunut tuon oven edessä kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa, kaikki ne salaisuuden tietäneet ihmiset, jotka olivat käyneet sisälle tästä ovesta... keltit, gallialaiset, roomalaiset, normandialaiset, englantilaiset, ranskalaiset, paroonit, herttuat, kuninkaat ja noiden kaikkien jälkeen Arsène Lupinin... Lupinin jälkeen oman itsensä... Hän tunsi aivojensa pimittyvän. Hänen silmäluomensa laskeusivat. Hän lyyhistyi pyörtyneenä ja kieri alas rinnettä aina kuilun reunalle asti...
Hänen tehtävänsä oli lopussa, ainakin sikäli kuin saattoi sitä omin päin suorittaa käytettävissään olevilla apuneuvoilla.
Illalla hän lähetti etsivän osaston päällikölle pitkän kirjeen, missä teki tarkoin selvää etsintänsä tuloksista ja ilmaisi Onton neulan salaisuuden. Hän pyysi apua voidakseen täydentää työnsä ja antoi osoitteensa.
Vastausta odottaessaan hän vietti kaksi yötä peräkkäin Neitien kamarissa, kauhun hyytämänä, hermot pilalla, osaksi myöskin yön äänien johdosta... Hän oli joka hetki näkevinään varjojen lähenevän. Tiedettiin hänen olevan luolassa... ne lähenivät... kuristivat.
Mutta ponnistaen kaiken miehuutensa piti hän katseensa jyrkästi suunnattuna muurinpintaan.
Ensimmäisenä yönä oli kaikki hiljaista, mutta toisena hän näki tähtien ja uudenkuun hohteessa oven avautuvan ja tummien varjojen luisuvan pimennosta. Hän laski kaksi, kolme, neljä, viisi...
Hän oli näkevinään noiden viiden miehen kantavan hyvin isoja taakkoja. He astelivat suoraan poikki kenttien Havren tielle, ja hän erotti pois vierivän auton kohun.
Heidän jälkiänsä seuranneena hän kääntyi nyt takaisin ja kulki ison maatalon ohitse. Mutta tien polvekkeessa hän ehti hädin kavuta ruohovallille ja piiloutua puiden taakse. Taas kulki miehiä sivuitse, neljä... viisi... kaikilla kimppu selässä. Ja kahta minuuttia myöhemmin puhkui toinen auto. Tällä kertaa hänellä ei ollut voimaa palata vartiopaikalleen; hän meni asuntoonsa lepäämään.
Hänen herätessään toi hotellin palvelija kirjeen. Hän avasi sen. Siinä oli Ganimardin käyntikortti.
"Vihdoinkin!" huudahti Beautrelet, joka tunsi noin kovan taistelun jälkeen tosiaankin tarvitsevansa apulaista.
Hän hypähti ylös kädet ojossa. Ganimard tarttui niihin, tähysteli häntä hetken ja sanoi:
"Te olette mies kerrassaan!"
"Pyh", vähitteli toinen, "sattuma on minua auttanut".
"Häneen nähden ei ole olemassa mitään sattumaa", vakuutti apulaispäällikkö, joka Lupinista aina puhui juhlallisella äänellä ja hänen nimeänsä mainitsematta.
Hän istuutui.
"Olemme siis saaneet hänet kiinni?"
"Kuten hänet on jo kaksikymmentä kertaa kiinni saatu", nauroi Beautrelet.
"Niin, mutta nyt..."
"Nyt on asian laita tosiaankin hiukan toinen. Me tunnemme hänen turvapaikkansa, hänen linnoituksensa, sanalla sanoen sen, mikä Lupinista tekee Lupinin. Hän voi päästä karkuun. Mutta Etretatin Neula ei voi."
"Miksi luulette, että hän voi paeta?" kysyi Ganimard rauhattomana.
"Miksi luulette, että hänen tarvitsee paeta?" vastasi Beautrelet. "Mikään ei todista, että hän nykyään on Neulassa. Viime yönä on sieltä lähtenyt yksitoista hänen rikostoveriansa. Hän saattoi olla niistä yksi."
Ganimard mietti.
"Oikeassa olette. Pääasiana on Ontto neula. Mitä muuhun tulee, toivokaamme, että sattuma meitä auttaa. Ja nyt pakiskaamme."
Hän sai jälleen totisen sävynsä ja merkitsevän katsantonsa, lausuen:
"Hyvä herra Beautrelet, minulla on määräys kehoittaa teitä tässä asiassa mitä ehdottomampaan vaitioloon."
"Määräys keneltä?" tiedusti Beautrelet leikkisästi. "Poliisiprefektiltä?"
"Korkeammalta."
"Konseljin presidentiltä?"
"Korkeammalta."
"Lempo."
Ganimard alensi äänensä.
"Beautrelet, minä tulen Élysée-palatsista. Tätä asiaa pidetään valtiosalaisuutena, ja perin tärkeänä. On vakavia syitä tämän varustuksen pitämiseen tietymättömissä... ennen kaikkea sotilaallisia syitä... Siitä voi sukeutua muonituskeskus, uudenlaisten räjähdysaineitten tai vasta keksittyjen ampuma-aseitten talletuspaikka... mitäpä minä tiedän? Ranskan salainen asevarikko."
"Mutta kuinka toivotaan voitavan säilyttää moinen salaisuus? Muinoin se oli vain yhden miehen, kuninkaan, hallussa. Nyt on meitä jo moniaita asiasta perillä, Lupinin joukkueesta puhumattakaan."
"No, kunhan saataisiin vain viiden tai kymmenenkin vuoden vaitiolo... Ne viisi vuotta voivat olla... pelastus."
"Mutta tämän linnoituksen, tämän vastaisen asevarikon valtaamiseksi on siihen hyökkäys tehtävä, Lupin sieltä häädettävä. Eikä tuo käy päinsä ilman hälinää."
"Tietenkin arvataan yhtä ja toista, mutta ei saada varmaa tietoa. Ja yrittäähän pitää."
"Olkoon menneeksi. Mikä on suunnitelmanne?"
"Sen kerron lyhyeen. Ensinnäkään ette te ole Isidore Beautrelet, eikä myöskään enää ole kysymys Lupinista. Te pysytte etretatilaisena poikana, joka kuljeskellessaan on nähnyt miehiä kapuavan ylös maanalaisesta käytävästä. Tehän luulette, että kallioon on hakattu portaat ylhäältä alas?"
"Niin, tuollaisia portaita on pitkin rannikkoa useampia. Onpa Etretatin oikealla puolella Bénouvillen edustalla näytetty minulle Pirunportaita, jotka ovat kaikille kylpijöille tutut. Enkä edes puhukaan niistä kolmesta tai neljästä tunnelista, jotka ovat kalastajille aiotut."
"No niin, minä otan puolet joukkoani mukaani, ja te näytätte meille tietä. Minä menen sisälle joko yksinäni tai useampien kanssa, senhän saamme nähdä. Sieltä käsin on hyökkäys kaikessa tapauksessa suunnattava. Jollei Lupin ole Neulassa, niin laitamme ansan, johon hän jonakuna päivänä takertuu. Jos hän on siellä..."
"Jos hän on siellä, herra Ganimard, niin hän pakenee Neulan merenpuoliselta sivulta."
"Siinä tapauksessa väkeni toinen puoli heti sieppaa hänet kiinni."
"Niin, mutta jos te, kuten luulen, valitsette laskuveden ajan, jolloin meri on peräytynyt paljastaen Neulan jalustan, niin metsästys käy julkiseksi, tapahtuessaan kaikkien niiden kalastajien näkyvissä, jotka pyytävät äyriäisiä ja simpukoita läheisiltä kallioilta."
"Sen vuoksi aionkin valita juuri korkean veden ajan."
"Siinä tapauksessa hän pelastautuu veneellä."
"Mutta kun minulla on tusina veneitä, joita kutakin yksi miehistäni on ohjaamassa, niin hän joutuu pihtiin."
"Ellei puikahda venetusinanne lomasta kuin kala verkonsilmästä."
"Senkin tehköön. Mutta silloin ammutan hänet upoksiin."
"Kas hittoa! Onko teillä siis kanuunia?"
"On, Herra nähköön. Parhaillaan on Havressa torpeedovene. Sähköteitse annettuani sille määräyksen saapuu se ilmoitettuna aikana Neulan läheisyyteen."
"Kylläpä Lupin siitä ylpistyy! Torpeedovene... Niin, herra Ganimard, huomaanpa teidän nähneen ennakolta kaikki. Tarvitsee vain ryhtyä yritykseen. Milloin teemme ryntäyksen?"
"Huomenna."
"Yöllä?"
"Keskellä kirkasta päivää, meri kun nousee kymmenen aikaan."
"Mainiota."
Beautreletin näennäisen iloisuuden alla piili todellista tuskaa. Aamuun asti hän ei päässyt uneen, hautoen vain mielessään mitä mahdottomimpia suunnitelmia.
Hänestä erottuaan läksi Ganimard kymmenen kilometrin päässä Etretatista sijaitsevaan Yportiin, missä varovaisesti oli sopinut tapaavansa väkensä. Siellä hän vuokrasi kaksitoista kalastajavenettä muka toimittaakseen luotauksia pitkin rannikkoa.
Neljännestä vailla kymmenen hän kahdentoista vankan miehen seurassa tapasi Isidoren tiellä, joka nousi kalliorannalle.
Täsmälleen kello kaksitoista he saapuivat muurin edustalle. Se oli ratkaiseva hetki.
"Mikä sinua vaivaakaan, Beautrelet? Olethan vihreä naamaltasi?" hihitti Ganimard, leikillään sinutellen nuorta miestä.
"Entä sinä sitten, Ganimard, ethän näe itseäsi", vastasi Beautrelet; "luulisipa viimeisen hetkesi tulleen".
Heidän täytyi istuutua, ja Ganimard siemasi pari rommikulausta.
"Jänistä minua ei", virkkoi hän, "mutta onpa mieleni hitosti järkkynyt! Joka kerta, kun olen menossa häntä sieppaamaan, närästää sisuksiani kuin karhilla vetäen. Pisara rommia?"
"Ei."
"Mutta jos heitätte kesken?"
"Silloin olen ruumiina."
"Pahus vieköön! No, saammepa nähdä. Avatkaa nyt. Eihän meillä liene vaaraa tulla nähdyiksi?"
"Ei. Neula on matalampi rantaylänköä, ja mehän olemme notkossa."
Beautrelet astahti muurin luo ja painalsi tiiliskiveä. Kuului ratinaa, ja maanalainen käytävä avautui.
Sytyttämiensä lyhtyjen valossa he näkivät sen olevan holvattu; holvi, kuten lattiakin, oli kauttaaltaan katettu tiilillä.
He marssivat muutaman sekunnin, kunnes äkkiä tapasivat portaat.
Beautrelet laski viisiviidettä tiiliastuinta, joita pitkällinen poljenta oli keskeltä hiukan hivutellut.
"Tuhat tulimaista!" noitui Ganimard, joka kulki etunenässä ja äkkiä pysähtyi kuin johonkin esteeseen törmänneenä.
"Mikä hätänä?"
"Ovi."
"Hitto", jupisi Beautrelet sitä katsellen, "eikä helppo murtaa. Rautamöhkäle kerrassaan."
"Olemmepa kiikissä", virkkoi Ganimard; "eihän siinä ole edes lukkoa".
"Ei tosiaankaan. Se herättää minussa toivoa."
"Miten niin?"
"Ovi tehdään avattavaksi, ja koska tässä ei ole lukkoa, niin on olemassa joku salainen tapa sen avaamiseksi."
"Ja koska me emme tunne tuota salaisuutta..."
"Minä otan siitä selon."
"Millä tavoin?"
"Salakirjoituksen avulla. Neljännellä rivillä ei ole muuta tehtävää kuin selittää esiintyviä vaikeuksia. Ja ratkaisu on verrattain helppo, koska sitä ei ole kirjoitettu harhaannuttamaan, vaan auttamaan niitä, jotka etsivät."
"Verrattain helppo! Minäpä en ole samaa mieltä", huudahti Ganimard, joka oli ottanut esille salakirjoituksen. "Luku 44 ja vasemmassa alakulmassa pisteellä merkitty kolmio, se on jokseenkin hämärää."
"Ei suinkaan. Tarkastakaahan ovea. Näette että se on kaikissa neljässä kulmassaan lujitettu kolmiomaisilla rautaheloilla, jotka ovat kiinnitetyt isoilla nauloilla. Tarttukaa vasemman alakulman kolmioon ja painakaa tämän vasemman alakärjen naulankantaa... On yhdeksän mahdollisuutta kymmenestä, että osaamme oikeaan."
"Kymmenes mahdollisuus voitti", vastasi Ganimard yritettyänsä.
"Siispä on syynä luku 44..." Miettivästi jatkoi Beautrelet hillityllä äänellä: "Katsotaanpa... Te ja minä seisomme kumpainenkin alimmalla porrasaskeleella... niitä on 45... Miksi 45, kun salakirjoituksen numero on 44?... Sattumusko? Ei... Koko tässä jutussa ei ole kertaakaan ollut mitään sattumusta, ainakaan tarkoittamatonta. Ganimard, olkaapa hyvä ja nouskaa askelta ylemmä... Kas niin, pysykää nyt siinä 44. astuimella. Ja nyt minä painan naulankantaa... Ja jos koneisto ei nyt lähde käyntiin, niin minä olen matti."
Jyhkeä portti kääntyi tosiaankin saranoillaan. Hyvin tilava ontelo avautui heidän katseilleen.
"Lienemme täsmälleen Fréfossé-linnoituksen alla", selitti Beautrelet. "Nyt olemme kulkeneet maakerrosten läpi. Tiiliholvaus on loppunut. Kaikkialla ympärillämme on kalkkikiveä."
Suojamaan tunkeusi himmeä valojuova sen toisesta päästä. Lähestyessään he näkivät kalliossa railon, jonkunlaisena tähystysreikänä. Vastapäätä heitä kohosi aalloista viidenkymmenen metrin päässä Neulan majesteetillinen möhkäle. Oikealla oli ihan lähellä Länsiportin holvikaari, ja vasemmalla muodosti hyvin kaukana kallioranta vielä valtavamman holvin, joka päätti leveän lahden siron kaareutuman: la Manneporte (magna porta = iso veräjä), niin korkea, että purjelaiva olisi mastot pystyssä ja täysin purjein voinut lipua sen alitse. Taustalla meri kaikkialla.
"En näe laivastoamme", huomautti Beautrelet.
"Mahdotonta", selitti Ganimard, "Länsiportti peittää meiltä koko Etretatin ja Yportin rannan. Mutta tuolla, ulapalla, musta viiru vesirajassa..."
"No?..."
"Se on sotalaivastomme torpeedovene n:o 25. Sen voi karttaa Lupin... jos tahtoo tutustua merenpohjan maisemaan."
Porrasaukossa railon lähellä alkoi kaide, ja he seurasivat sitä. Siellä täällä oli seinässä pikku ikkuna, ja joka kerta he näkivät Neulan yhä jättimäisempänä.
Juuri heidän ollessaan saapumaisillaan merenpinnan tasalle loppuivat ikkunat ja käytävä pimeni.
Isidore laski askeleet ääneensä. Kolmeensataanviiteenkymmeneenkahdeksaan päästyään he joutuivat leveämpään käytävään, jota sitäkin taas sulki naulatuilla rautaheloilla lujitettu ovi.
"Tuon me tunnemme", sanoi Beautrelet. "Salakirjoituksesta haemme numeron 357 ja oikeassa alakulmassaan pisteellä merkityn kolmion. Meidän on vain meneteltävä kuten äskenkin."
Toinen ovi totteli kuten edellinenkin. Heidän edessään oli nyt pitkä tunneli, jota siellä täällä valaisi holviin ripustettu lyhty. Seinistä valui vettä, ja pisaroita ropsahteli maahan; kulun helpottamiseksi olikin sen vuoksi holvi päästä päähän varustettu oikealla puisella jalkakäytävällä.
"Nyt käymme meren alle", huomautti Beautrelet. "Tuletteko mukaan, Ganimard?"
Vastaamatta eteni apulaispäällikkö puukäytävää pitkin tunneliin ja seisahtui erään lyhdyn kohdalle, ottaen sen alas.
"Lyhdyt kenties ovat Keskiajalta, mutta valaistuskeino on nykyinen. Nuo herrat käyttävät auerlamppuja."
Hän jatkoi matkaansa. Tunneli vei toiseen avaraan luolaan, jossa näki edessään ylöspäin johtavien portaitten alimmat astuimet.
"Nyt alkaa neulaan nouseminen", virkkoi Ganimard; "tämä käy vakavammaksi hommaksi".
Mutta eräs hänen miehistään huusi hänelle:
"Herra apulaispäällikkö, tuolla vasemmalla on toiset portaat."
Ja heti jälkeenpäin he havaitsivat oikealla kolmannet.
"Hitto", mutisi apulaispäällikkö, "asema mutkistuu. Jos lähdemme tätä kautta, niin nuo pakenevat toisaalta."
"Jakautukaamme", esitti Beautrelet.
"Ei, ei... heikontaisimme voimiamme... On parempi toisen meistä lähteä vakoilemaan."
"Minä lähden, jos tahdotte..."
"Se sopii, Beautrelet. Minä jään miesteni luo... teillä ei ole mitään pelkäämistä. Rantakallioissa voi olla muitakin teitä kuin se, jota me olemme käyttäneet, ja useampia teitä Neulassakin. Mutta varmasti on tunneli ainoana yhdyssiteenä koko rantaylängön ja Neulan välillä. Tämän luolan kautta siis on kuljettava. Jään sen vuoksi tänne odottamaan paluutanne. Menkäähän, Beautrelet, ja olkaa varovainen... kääntykää pienimmästäkin levottomuutta herättävästä seikasta takaisin."
Isidore katosi nopeasti keskimmäisille portaille. Kolmannellakymmenennellä astuimella pidätti hänet ovi, oikea puuovi. Hän käänsi ovenripaa. Ovi ei ollut lukossa.
Hän saapui huoneeseen, joka suunnattoman laajuutensa takia näytti hänestä kovin matalalta.
Voimakkaita lamppuja kannattivat jyhkeät pilarit, joiden lomissa avartui kauas kantavia aukeamia; valaistuksessaan se tuntui melkein samankokoiselta kuin Neula.
Sinne oli ahdettu laatikoita ja paljous kaikenmoisia kapineita, kuten tuoleja, kaappeja, lipastoja, kirstuja, sekamelska suunnilleen sellainen kuin vanhojen esineiden kauppiaan kellarissa.
Oikealla ja vasemmalla huomasi Beautrelet kahdet portaat, epäilemättä samat, jotka lähtivät alemmasta luolasta. Hän olisi siis voinut palata ilmoittamaan Ganimardille. Mutta hänen edessään johti uusi porrasjakso ylöspäin, ja uteliaisuus houkutteli hänet jatkamaan etsintäänsä omin päin.
Taas kolmekymmentä astuinta. Ovi, sitten huone, hiukan pienempi, tuntui Beautreletista. Ja yhä edessä portaat, jotka johtivat ylöspäin.
Taaskin kolmekymmentä astuinta. Ovi. Jälleen pienempi huone...
Beautrelet ymmärsi nyt Neulan sisustan rakenteen. Se oli päälletysten ladottu huonesarja, joten siis huoneet pienenemistään pienenivät. Kaikkia käytettiin varastohuoneina.
Neljännessä ei enää ollut mitään lamppua. Päivänvaloa tunkeusi hiukan seinänraoista, ja Beautrelet näki meren kymmenen metrin päässä allansa.
Tänä hetkenä hän tunsi olevansa niin kaukana Ganimardista, että hänet alkoi vallata tuskainen mieliala, ja hänen täytyi tuimasti hillitä hermojansa ollakseen pinttämättä pakoon. Mutta mitään vaaraa ei ollut uhkaamassa, ja yltympärillä vallitsi sellainen hiljaisuus, että hän alkoi arvella Lupinin tovereinensa hylänneen koko Neulan.
"Seuraavaan kerrokseen pysähdyn", ajatteli hän.
Vieläkin kolmekymmentä astuinta, sitten ovi, mutta vähemmän jyhkeä, nykyaikaisen näköinen. Hän työnsi sen varovasti auki, valmiina syöksymään tiehensä. Ei ketään. Mutta huoneella oli toinen tarkoitus kuin edellisillä. Seiniä peittivät verhot, lattiata matot. Kaksi komeaa kaappia oli asetettu vastakkain, täynnä hopeakalustoa. Pienet, kapeihin ja syviin rakoihin sovitetut ikkunat olivat varustetut lasiruuduilla.
Keskellä huonetta oli ylellisesti katettu pöytä, jolla näkyi hedelmiä ja leivoksia hopeamaljakoissa, samppanjaa karahveissa, ja kukkia, paljous kukkia.
Se oli katettu kolmelle hengelle.
Beautrelet lähestyi. Ruokaliinojen päällä oli nimikorteissa vieraitten nimet.
Ensin hän luki: Arsène Lupin.
Vastapäätä: Rouva Arsène Lupin.
Hän otti kolmannen kortin ja hätkähti hämmästyksestä. Siinä oli hänen nimensä: Isidore Beautrelet!
KYMMENES LUKU
Vastapäätä olevan oven verho vedettiin syrjään.
"Hyvää päivää, hyvä herra Beautrelet, te tulette hiukan myöhään. Aamiainen oli päätetty kello kahdeksitoista. Mutta muutama hetki sinne tai tänne... Mitä nyt? Ettekö tunne minua? Olenko niin muuttunut!"
Lupinia vastaan taistellessa oli Beautreletia kohdannut moni yllätys, ja hän oli valmistautunut kokemaan yhä uusia mielenliikutuksia ratkaisevalla hetkellä, mutta tämä oli kuitenkin ihan kerrassaan odottamatonta! Hän ei tuntenut hämmästystä, vaan pelästystä, tyrmistystä.
Mies, joka hänen edessään seisoi, mies, jota tapausten raaka mahti pakotti pitämään Arsène Lupinina, tuo mies oli Valméras. Valméras, Aiguillen linnan omistaja! Valméras, jolta hän oli pyytänyt apua Arsène Lupinia vastaan! Hänen seuralaisensa Crozantin retkellä! Tuo urhoollinen ystävä, joka oli tehnyt mahdolliseksi Raymonden pelastamisen, tappamalla tai olemalla tappavinaan yhden Lupinin rikostovereita hämärässä pylväikössä!
"Te... te... Tekö siis?" änkytti hän.
"Miksi ei?" huudahti Lupin. "Luulitteko tuntevanne minut perinpohjin, kun olitte nähnyt minut pappina tai herra Massibanina? Heipä hei, kun on valinnut sen yhteiskunnallisen aseman, joka minulla nyt on, niin täytyyhän käyttää pikku seurustelulahjojaan. Jos ei Lupin mielensä mukaan voisi olla reformilaispappi ja Académie des inscriptions et Belles-Lettresin jäsen, niin olisikin toivotonta olla Lupin. Tässä on Lupin, todellinen Lupin! Aukaise nyt silmäsi suuriksi, Beautrelet, ja katsele minua tarkoin!"
"Mutta, jos se olette te... niin... sittenhän on... neiti..."
"Aivan oikein, Beautrelet, sinäpä sen sanoit..."
Hän työnsi taas syrjään oviverhon, viittasi kädellään ja ilmoitti:
"Rouva Arsène Lupin."
"Oh —!" mutisi nuori mies tahtomattaan typertyneenä. "Neiti de Saint-Véran!"
"Ei, ei", vastusti Lupin, "rouva Arsène Lupin tai oikeammin sanoen rouva Louis Valméras, laillinen vaimoni... kiitos siitä teille, kelpo Beautrelet."
Hän ojensi tälle kätensä.
"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni... ja toivoakseni te puolestanne ette kanna siitä kaunaa."
Omituista kyllä, Beautrelet ei tuntenut mitään kaunaa. Ei mitään nöyryytyksen tunnetta. Ei mitään katkeruutta. Hänet valtasi niin tyyten vastustajansa suunnaton etevämmyys, että hän ei hävennyt tappiolle joutumistaan hänen nujertamanansa.
Hän puristi tarjottua kättä.
"Pöytä on katettu."
Palvelija oli asettanut pöydälle kulhoilla ja vadeilla sälytetyn tarjottimen.
"Suokaahan anteeksi, Beautrelet, keittäjäni on saanut lomaa, ja meidän täytyy tyytyä kylmään ruokaan."
Beautreletilla oli tuskin ruokahalua. Hän istuutui kuitenkin, suuresti ihmetellen Lupinin käytöstä. Mitä hän tiesi oikeastaan? Tiesikö hän, mihin vaaraan oli joutunut? Oliko hänellä aavistustakaan Ganimardista ja tämän apulaisista?
Lupin jatkoi:
"Niin, kiitos siitä teille, hyvä ystävä. Raymonde ja minä olemme todellakin rakastaneet toisiamme ensimmäisestä päivästä asti. Juuri niin, pienokaiseni... Raymonden ryöstö, hänen vankeutensa, kaikki hölynpölyä: me rakastimme toisiamme... Mutta ollessamme vapaat rakastamaan toisiamme ei kumpainenkaan meistä voinut sallia sellaista vapaata suhdetta, joka jää sattuman heiteltäväksi. Asema oli siis mahdoton Lupinille. Onneksi se ei ollut sitä, jos tulisin takaisin siksi Louis Valmérasiksi, joka olen ollut aina lapsuudestani asti. Kun ette heittänyt kesken ja olitte löytänyt Aiguillen linnan, pisti päähän aatos käyttää hyväkseni teidän itsepintaisuuttanne."
"Ja yksinkertaisuuttani."
"Pyh, kuka hyvänsä olisi antanut johtaa itsensä harhaan."
"Minua siis kilpenänne käyttäen te olette onnistunut?"
"Niin, kuinka olisi voitu epäillä Valmérasia Lupiniksi, kun Valméras oli Beautreletin ystävä ja hän oli riistänyt Lupinilta sen naisen, jota Lupin rakasti? Olipa se ihanaa! Viehättäviä muistoja! Retki Crozantiin, löydetyt kukkavihot, rakkauskirjeeni Raymondelle, ja myöhemmällä varokeinot, joihin minun Valmérasina täytyi häitteni edellä ryhtyä omaa itseäni, Lupinia vastaan! Ja kuuluisa kemuiltanne, Beautrelet, jolloin masennuitte syliini. Viehättäviä muistoja!..."
Syntyi äänettömyys. Beautrelet katseli Raymondea. Tämä kuunteli Lupinia sanaakaan virkkamatta ja tarkkasi häntä katseella, joka ilmaisi rakkautta, kiihkeyttä ja jotakin muutakin, mitä nuori mies ei oikein voinut käsittää, jonkunlaista neuvotonta levottomuutta ja kaihomielisyyden kajastusta.
Mutta Lupin käänsi katseensa vaimoonsa, ja tämä hymyili hellästi. He ojensivat kätensä toisilleen yli pöydän.
"Mitä arvelette pikku asunnostani täällä, Beautrelet?" huudahti Lupin. "Aistikas, vai mitä? En väitä, että se olisi ihanteellisen mukava... On kuitenkin ihmisiä, jotka ovat olleet Neulan omistajina ja pitäneet kunnianansa jättää näkyvän todistuksen siitä."
Seinään oli päällekkäin kaiverrettu seuraavat nimet: Caesar. Kaarle Suuri. Rolf. Wilhelm Valloittaja. Richard, Englannin kuningas. Ludvig Yhdestoista. Frans. Henrik IV. Ludvig XIV. Arsène Lupin.
"Kuka kirjoittaa nimensä tähän tämän jälkeen? Hohoi! luettelo on valmis. Caesarista Lupiniin... siinä kaikki. Pian alkaa nimetön joukko käydä ihmeellisessä linnoituksessa. Ja ajatteles, ilman Lupinia olisi tämä kaikki ollut tuntematonta ihmisille! Ah, Beautrelet, mitä ylpeyttä tunsinkaan ensimmäisen kerran astuessani jalkani tähän erämaahan! Jälleen löytää kadotettu salaisuus, tulla sen ainoaksi hallitsijaksi ja herraksi! Tällaisen perinnön omistajaksi! Asua Neulassa, noin monen kuninkaan seuraajana!"
Hänen vaimonsa ele keskeytti hänet. Tämä näytti kovin levottomalta.
"Jyskettä", sanoi hän, "jyskettä allamme... kuuletteko..."
"Se on laineiden loiskinaa", vastasi Lupin.
"Ei, ei mitenkään... aaltojen pauhun tunnen... se on jotakin muuta..."
"Mitä luulet sen voivan olla, rakas Raymonde?" virkkoi Lupin nauraen. "En ole kutsunut tänne aamiaiselle muita kuin Beautreletin."
Hän kääntyi palvelijaan:
"Charolais, oletko sulkenut porraskäytäväin ovet herra Beautreletin jälkeen?"
"Kyllä, ja olen työntänyt varmuussalvat eteen."
Lupin nousi ylös.
"Kas niin, Raymonde, älä ole huolissasi... sinähän olet aivan kalpea!"
Hän lausui vaimolleen muutamia sanoja matalalla äänellä, palvelija nosti oviverhoa, ja he molemmat poistuivat.
Alhaalla kävi jyske selvemmäksi. Kuului kumeita iskuja, jotka uudistuivat säännöllisin väliajoin. Beautrelet ajatteli:
"Ganimard on menettänyt kärsivällisyytensä ja murtaa ovia."
Lupin jatkoi hyvin tyynesti ja kuin ei tosiaankaan olisi mitään kuullut:
"Neula oli tietysti hyvin huonossa kunnossa silloin kun onnistuin löytämään sen. Näytti siltä, että kukaan ei ollut tuntenut salaisuutta sataan vuoteen, jälkeen Ludvig XVI:n ja vallankumouksen. Tunneli uhkasi luhistua. Portaat olivat rappiolla. Vesi tunkeutui sisään. Minun täytyi pönkittää, lujittaa, rakentaa uudelleen."
Beautrelet ei voinut olla kysymättä:
"Oliko täällä tyhjää teidän tullessanne?"
"Melkein. Kuninkaat eivät suinkaan ole, kuten minä, käyttäneet Neulaa varastohuoneenaan..."
"Pakopaikkana siis?"
"Niin epäilemättä, maahankarkausten ja samaten sisällisten sotien aikana. Mutta sen varsinaisena tehtävänä on ollut... kuinka sanoisin... olla Ranskan kuninkaiden valtiopankkina."
Jyske kävi kaksin verroin kaikuvammaksi ja kuului nyt selvästi. Ganimard oli nähtävästi murtanut ensimmäisen oven ja käynyt käsiksi toiseen. Syntyi hiljaisuus, sitten kuuluivat iskut vielä lähempää. Se oli kolmas ovi. Jälellä oli kaksi.
Eräästä ikkunasta huomasi Beautrelet veneet, jotka kiertelivät Neulan ympärillä, ja jokseenkin lähellä kellui torpeedovene, mustan kalan näköisenä.
"Mikä melu!" huudahti Lupin. "Ei kuule omia sanojaan. Menemmekö tuonne ylös? Sinua ehkä huvittaa katsastella Neulan sisäpuolta."
He nousivat seuraavaan kerrokseen, johon kuten alempiinkin johti ovi; sen Lupin lukitsi perässään.
"Taulukokoelmani", selitti hän.
Seinät olivat verhotut tauluilla, joista Beautrelet luki mitä kuuluisimpia nimiä. Siellä oli Rafaelin Katso Jumalan karitsa, Andrea del Sarton Lucrezia Feden muotokuva, Tizianin Salome, Botticellin Madonna enkeleineen, Tintoretton, Carpaccion, Rembrandtin, Velasquezin maalauksia...
"Oivallisia jäljennöksiä", lausui Beautrelet hyväksyvällä äänellä.
Lupin katseli häntä hämmästellen.
"Mitä! Jäljennöksiä! Oletko hullu! Jäljennökset ovat Madridissa, hyvä ystävä, Venetsiassa, Münchenissä, Amsterdamissa."
"Ja nämä täällä?"
"Alkuperäisiä, poikaseni, kärsivällisesti kerättyjä kaikista Euroopan museoista, minne rehellisesti olen jättänyt erinomaisia jäljennöksiä sijalle."
"Mutta ennemmin tai myöhemmin..."
"Ennemmin tai myöhemmin tulee petos huomatuksi? No, niin, silloin löydetään nimikirjoitukseni joka maalauksesta — takaa — ja saadaan tietää, että minä se olen lahjoittanut maalleni alkuperäiset mestariteokset. Oikeastaanhan en ole muuta tehnyt kuin mitä Napoleon teki Italialle... Ah, katsokaahan, Beautrelet, tuossa ovat kreivi de Gesvresin neljä Rubensia..."
Iskut jatkuivat Neulassa.
"Tämä on sietämätöntä", sanoi Lupin. "Käykäämme ylemmäs."
Uudet portaat. Uusi ovi.
"Seinämattojen osasto", ilmoitti Lupin.
Ne eivät olleet ripustettuja seinille, vaan kokoon käärittyjä, sidottuja, nimikirjoituksilla varustettuja ja seassa antiikkisia kangaskääryjä, joita Lupin availi: loistavia korukudoksia, ihmeteltäviä sametteja ja hienoja pehmeävärisiä silkkejä, messukaapuja, kulta- ja hopeakudelmia...
He astelivat yhä ylemmäksi, ja Beautrelet näki tasku- ja pöytäkellohuoneen, kirjastohuoneen (kuinka loistokantisia ja kallisarvoisia, verrattomia kirjoja, kirjoja, joita löytyy yksi ainoa kappale, varastettuja suurista kirjastoista!), pitsihuoneen, muinaismuistojen salin.
Ja joka kerralla pieneni huoneen koko.
Ja joka kerralla kävi jyske etäisemmäksi. Ganimard menetti alaa.
"Tässä on viimeinen sali", selitti Lupin, "aarrekamari".
Se oli aivan erilainen kuin muut. Pyöreä kuten toisetkin, mutta hyvin korkea, keilamainen, ollen rakennuksen huipussa, ja sen lattia oli kai viisitoista tai kaksikymmentä metriä Neulan ylimmästä kärjestä.
Maan puolella ei ollut mitään aukkoa. Mutta meren puolella, missä ei tarvinnut uteliaiden katseita pelätä, oli kaksi leveätä lasi-ikkunaa, joiden läpi valo virtanaan tulvi sisään.
Lattia oli kallisarvoista puuta, ja siihen oli sommiteltu yhteiskehäisiä kuvioita.
Seinillä oli lasikaappeja ja muutamia tauluja.
"Kokoelmieni parhaat", kertoi Lupin. "Kaikki, mitä tähän asti olet nähnyt, on myytävää. Esineitä kuljetetaan pois, toisia tuodaan tilalle. Se kuuluu ammattiin. Täällä, tässä pyhätössä, on kaikki pyhitettyä. Ainoastaan valituita tavaroita, parhaita parhaista, korvaamattomia mestariteoksia. Katsoppa näitä koristeita, Beautrelet, kaldealaisia taikakaluja, egyptiläisiä kaulanauhoja, kelttiläisiä rannerenkaita, arabialaisia ketjuja... Katsoppa näitä pystykuvia, Beautrelet, tätä kreikkalaista Venusta, tätä Korinton Apolloa... Katsoppa näitä tanagra-kuvioita, Beautrelet. Kaikki oikeat tanagrat ovat täällä. Tämän lasikaapin ulkopuolella ei ole maailmassa yhtään ainoata oikeata. Mikä nautinto onkaan tietää tämä! Beautrelet, muistathan kirkkovarkaudet Etelä-Ranskassa, Thomasin ja hänen liittolaisensa — minun kätyreitäni sivumennen sanoen — no niin, tässä on Ambazacin pyhäinjäännöslipas, se oikea, Beautrelet! Muistathan Louvren häväistysjutun, väärennetyksi havaitun hiipan, nykyaikaisen taiteilijan muovaileman? Tässä, Beautrelet, on Saitaferneen oikea hiippa!... Ja katsohan, katsohan, Beautrelet, tuossa on kaikkien ihmeteosten ihme, suurin taideteos, jumalallinen ajatus, oikea Leonardo da Vincin Gioconda. Polvillesi, Beautrelet, ylväin Nainen siinä on edessäsi!"
Pitkä äänettömyys. Alhaalla lähenivät paukutukset. Kaksi tai kolme ovea erotti heidät Ganimardista. Merellä näkyivät torpeedoveneen musta selkä ja risteilevät soutuveneet.
Nuori mies kysyi:
"Ja aarteet?"
"Vai niin, poikaseni, sekö se mieltäsi enimmin kiinnittää? Kaikki nämä taiteen mestariteokset eivät voi sinua niin tyydyttää kuin aarre?... Koko suuri yleisö puhuisi sinun tavallasi...! No niin, tahtosi täyttyköön."
Hän polki jalkaansa kovasti lattiaan, yksi permantoliuskoista liikahti, hän nosti sen ylös kuin lippaan kannen ja paljasti nelikulmaisen, kallioon hakatun loven. Se oli tyhjä.
Vähän kauempana hän uudisti saman tempun. Uusi kolo aukeni. Sekin tyhjä.
Kolmasti vielä hän teki samaten. Kaikki kolme syvennystä olivat tyhjät.
"Mikä pettymys!" nauroi Lupin. "Ludvig XI:n, Henrik IV:n ja Richelieun aikana olivat nämä viisi lovea kaiketikin täynnä. Mutta ajattelehan Ludvig XIV:ttä, kaikkea mitä Versaillesin hullutus maksoi, sotia ja hänen hallituskautensa onnettomuuksia! Ja ajattelehan Ludvig XV:ttä, tuhlarikuningasta, Pompadouria, Dubarrya! Onpa silloin täytynyt ammentaa! Kuinka raapittiinkaan silloin kivipohjaa ahnain kynsin! Kuten näet, täällä ei ole mitään jälellä..."
Hän keskeytti puheensa.
"Kyllä, jotakin täällä vielä on... seitsemäs kätköpaikka! Se on koskematon... Ei kukaan niistä ole uskaltanut koskea siihen. Se oli viimeinen turva... suoraan sanoen, apu äärimmäiseen hätään. Katso tänne, Beautrelet."
Hän kumartui ja nosti kannen, lovessa oli sen täyttävä rauta-arkku. Lupin otti taskustaan hyvin monimutkaisen avaimen ja avasi arkun.
Näky oli huikaiseva. Kaikki kallisarvoiset jalokivet kimmelsivät, kaikki värit leimusivat, safiirien taivaansini, rubiinien tuli, smaragdien vihreys, topaasien auringonloisto.
"Katso, katso, pikku Beautrelet. He ovat nielleet kaikki kulta- ja hopearahat, kaikki écut ja tukaatit sekä dublonit, mutta jalokivilipas on koskematon. Katso koristeita. Niitä on kaikilta aikakausilta, kaikilta vuosisadoilta, kaikista maista. Tässä ovat kuningattarien myötäjäiset. Kukin kartutti aarretta osuudellaan, Skotlannin Margareta, Savoijin Charlotte, Englannin Maria ja Katarina de Medici, ja kaikki itävaltalaiset arkkiherttuat, Eleonora, Elisabet, Maria Teresia, Marie Antoinette... Katsohan näitä helmiä, Beautrelet, ja näitä suunnattomia timantteja! Jokainen niistä on keisarinnan arvoinen, 'Le Régent de France' ei ole kauniimpi!"
Hän ojentausi suoraksi ja nosti kätensä kuin valan tehden:
"Beautrelet, sinun pitää sanoa koko maailmalle, että Lupin ei ole ottanut ainoatakaan jalokiveä kuninkaallisesta arkusta, ei ainoatakaan, sen vakuutan kunniasanallani! Siihen minulla ei ollut oikeutta. Ne olivat Ranskan omaisuutta..."
Alhaalla Ganimard joudutti työtään. Iskujen jyminästä saattoi päättää, että he olivat ryhtyneet viimeisen edelliseen oveen, joka johti muinaisjäännösten saliin.
"Jättäkäämme kirstu auki", sanoi Lupin, "ja kaikki lokerot myöskin... kaikki nämä pienet tyhjät haudat..."
Hän asteli kertaalleen ympäri huoneen, katseli eräitä lasikaappeja ja tauluja, ja puheli miettivästi kävellen:
"Kuinka ikävää sentään on jättää nämä kaikki! Niin sydäntä särkevää! Ihanimmat hetkeni olen viettänyt täällä, yksinäni, yhdessä näiden esineiden kanssa, joita rakastin... Ja silmäni eivät milloinkaan pääse niitä enää näkemään, eikä käteni milloinkaan niitä koskettamaan."
Hänen vääntyneillä kasvoillaan oli sellainen väsymyksen ilme, että Beautrelet tunsi vaistomaista myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Tuskan täytyi tuossa miehessä nousta valtavampaan vauhtiin kuin toisessa, kuten ilokin, ylpeys tai nöyryytys.
Nyt seisoi hän ikkunan ääressä ja sanoi, ulospäin viitatessaan:
"Vieläkin synkempää on se, että minun täytyy jättää tämä, kaikki tämä. Eikö olekin kaunista, tuo mittaamaton meri... taivas... oikealla ja vasemmalla Etretatin rantaylänkö ja sen kolme porttia, Länsiportti, Itäportti ja la Manneporte... riemuportteja tämän hallitsijalle... ja se olen minä! Satukuningas! Onton neulan kuningas! Harvinainen, yliluonnollinen kuningaskunta! Mikä taival Caesarista Lupiniin!"
Hän purskahti nauruun.
"Satukuningas, niinkö? Sanokaamme yhtä hyvin Yvetotin kuningas! Naurettavan vähän! Maailman kuningas, kas niin juuri! Pidin sitä kuin saalista kynsissäni! Nosta ylös Saitaferneen hiippa, Beautrelet... Siellä näet kaksi puhelinkonetta... Oikealta lähtee johto Pariisiin — oma johto —, vasemmalta Lontooseen, oma johto. — Lontoon kautta hallitsin Amerikkaa, Aasiaa, Australiaa! Kaikissa noissa maissa minulla oli haaraosastoja, myyjiä, vainukoiria, tietojen kerääjiä. Liike on kansainvälinen. Se on taiteen ja muinaisteosten suuret maailmanmarkkinat. Voi, Beautrelet, on hetkiä, jolloin mahtini panee pääni pyörälle ja minä olen päihdyksissä voimani ja vallintani tunnosta..."
Alhaalla ovi myötäsi. Kuultiin Ganimardin ja hänen joukkonsa seuhtomista yltympäri etsiskellen... Hetken perästä Lupin jatkoi tukahtuneella äänellä:
"Ja nyt se on mennyttä... Tuli vaaleatukkainen tyttönen kauniine surullisine silmineen ja rehellisine sydämineen... niin, rehellisine... ja kaikki on mennyttä... minä itse revin tämän suunnattoman rakennuksen... kaikki muu tuntuu minusta luonnottomalta ja lapselliselta... hänen kiharansa ne vain ovat minkään arvoiset... hänen surulliset silmänsä... ja hänen pieni rehellinen sydämensä."
Miehet nousivat portaita ylös. Isku jymähti ovea vasten, viimeistä...
Äkkiä Lupin tarttui nuoren miehen käsivarteen.
"Ymmärrätkö, Beautrelet, miksi olen sinulle jättänyt vapaasta tahdostani taistotantereen, vaikka jo monta viikkoa sitten olisin voinut musertaa sinut milloin olisin tahtonut? Ymmärrätkö sinä, minkätähden olet voinut tulla tänne asti? Ymmärrätkö, että olen antanut jok'ainoalle miehelleni oman osuutensa saaliista, niille, jotka tapasit tois-yönä rantakallioilla? Käsitäthän syyn kaikkeen? Ontto neula, se on vain seikkailu. Niin kauan kuin olen sen omistaja, pysyn seikkailijana. Neulan menettäessäni irtaudun entisyydestäni, tulevaisuus alkaa minulle, rauhallinen ja onnellinen, tulevaisuus, jolloin minun ei enää tarvitse häpeillä Raymonden katsetta, tulevaisuus..."
Hän kääntyi raivoissaan ovea kohden:
"Mutta hellitä toki, Ganimard, minä en ole vielä lopettanut!"
Jyskytys kävi yhä vimmatummaksi. Tuntui siltä kuin he olisivat muurinmurtajalla ruhjoneet ovea rikki.
Beautrelet seisoi Lupinin edessä, henkeään pidätellen odottaessaan ratkaisua, kykenemättä käsittämään Lupinin menettelyä. Hän oli luovuttanut Neulan, olkoonpa niin, mutta miksi tahtoi hän itse antautua? Mikä oli hänen suunnitelmansa? Toivoiko hän välttävänsä Ganimardin? Ja toisekseen, missä olikaan Raymonde?
Mutta Lupin mutisi ajatuksissaan:
"Kunniallinen... Arsène Lupin kunniallinen... ei varkauksia enää... elää kuten muutkin... Miksi ei? Ei ole mitään syytä, miksi en samaten menestyisi silläkin uralla... Älähän melua toki niin hirveästi, Ganimard! Etkö sinä sen tomppeli tiedä, että parastaikaa puhun historiallisia sanoja, jotka Beautreletin tulee painaa mieleensä jälkimaailmaa varten!"
Hän remahti nauruun:
"Tuhlaan aikaani. Ganimard ei milloinkaan tajua historiallisten sanojeni hyötyä."
Hän otti palan punaliitua käteensä, siirsi seinän viereen jakkaran ja kirjoitti suurin kirjaimin:
"Arsène Lupin säätää Ranskalle kaikki Onton neulan aarteet sillä ainoalla ehdolla, että aarteet säilytetään Louvren museossa, saleissa, joilla tulee olla nimenä 'Arsène Lupinin salit'."
"Ja nyt on omatuntoni rauhassa", hän sanoi. "Ranska ja minä olemme kuitit."
Hyökkääjät kävivät yhä kiivaammin ovea vastaan. Yksi ovilaudoista irtautui; käsi kuroittausi sisään ja hapuili lukkoa.
"Hitto vieköön", huudahti Lupin, "tuo Ganimard ääliö on kerrankin saavuttamaisillaan päämaalinsa".
Hän hyppäsi ovelle ja otti pois lukosta avaimen.
"Reudo, ukkoseni, se ovi on tukeva. Minulla on yllin kyllin aikaa... Nyt sanon sinulle hyvästi, Beautrelet... Ja kiitokset!... sillä sinä olisit todellakin voinut tehdä hyökkäyksen mutkallisemmaksi... mutta sinä olet säädyllinen ihminen!"
Hän astui erään suuren Roger van der Weydenin kolmiosaisen maalauksen eli triptykin luo, joka esitti tietäjiä itäiseltä maalta. Hän taivutti ylös oikeanpuolisen osan ja paljasti siten pienen oven, jonka ripaan hän laski kätensä.
"Hyvää metsästysonnea, Ganimard, ja terveisiä perheellesi!"
Laukaus pamahti. Hän hypähti taaksepäin.
"Voi tuota lurjusta, keskelle sydäntä! Olet varmaan ottanut opetusta ampumataidossa? Niinpä nitistettiin itämaalainen viisas! Keskelle sydäntä! Pirstautunut siruiksi kuin piipunnysä ampumaradalla!"
"Antaudu, Lupin!" huusi Ganimard, jonka revolverin piippu pistäytyi pirstautuneen ovilaudan aukosta, mistä hänen silmänsäkin kiiluivat. "Antaudu, Lupin!"
"Kaarti kaatuu, mutta ei antaudu!"
"Jos liikahdat paikaltasi, niin ammun sinut!"
"Tyhjää! Sinä et voi satuttaa minuun tänne."
Lupin oli vetäytynyt syrjään, ja vaikka Ganimard olisi voinut ampua oven aukosta suoraan, niin hän ei todellakaan voinut ampua, saati tähdätä, siihen suuntaan, missä Lupin seisoi.
Tämän asema ei silti ollut vähemmän hirvittävä, sillä maalauksen takana oleva ovi, josta hän oli toivonut pelastuvansa, oli aivan vastapäätä Ganimardia. Yritys paeta sitä tietä vaati asettumaan poliisin ampuma-aseen eteen, ja siinä oli viisi luotia jälellä...
"Lempo", sanoi hän nauraen, "osakkeeni näyttävät laskevan. Se on sinulle oikein, sinä vanha Lupin, kun tahdoit kokea viimeisen jännittävän hetken ja jännitit jousen liian kireälle. Sinä olet lörpötellyt liiemmälti."
Hän pysyttäytyi lähellä seinää. Poliisien ponnistuksista oli taaskin lauta lohjennut ovesta ja Ganimard saattoi toimia vaivattomammin.
Kolmen metrin matka, ei enempää, erotti nuo kaksi vastustajaa toisistaan. Mutta eräs kullattu kaappi suojeli Lupinia.
"Autahan toki, Beautrelet!" huusi vanha poliisi raivoissaan hammasta purren... "ammu, äläkä siinä töllistele..."
Isidore ei todellakaan ollut liikahtanut paikaltaan; hän oli tähän asti ollut tosin kiihkeän jännittynyt, mutta päättämätön katselija. Hän olisi tahtonut sekaantua taisteluun koko voimallaan ja nujertaa uhrin, joka oli hänen vallassaan. Mutta kummallinen, hämärä tunne oli hänet estänyt siitä.
Hän heräsi Ganimardin huutoon, tarttui kouristuneesti revolverinsa liipasimeen.
"Jos minä ryhdyn asiaan", ajatteli hän, "on Lupin hukassa... ja minulla on siihen oikeus... se on velvollisuuteni..."
Heidän katseensa sattuivat yhteen. Lupinin silmät olivat tyynet, tarkkaavaiset, melkein uteliaat, kuin hän olisi pelottavan vaaransa keskellä vain kiintynyt tarkkaamaan sitä siveellistä ristiriitaa, jossa nuori mies tuskitteli. Päättäisikö Isidore antaa voitetulle viholliselle kuoloniskun?
Ovi murtui keskeltä halki.
"Avustakaa, Beautrelet! Nyt saamme hänet kiinni", huusi Ganimard.
Isidore kohotti revolverinsa.
Mitä sitten tapahtui, se kävi niin nopeasti, että hän tajusi sen vasta jälkeenpäin. Hän näki Lupinin kumartuvan alas, juoksevan seinäviertä pitkin, ohi oven, revolverin alitse, jota Ganimard turhaan heristeli, ja äkkiä tunsi hän paiskautuvansa maahan, tempautuvansa ylös ja vastustamattomalla voimalla joutuvansa kiskaistuksi pois.
Lupin piteli häntä ilmassa kuin elävää kilpeä, jonka taakse hän kävi suojaan.
"Kymmenen yhtä vastaan, että pääsen pakenemaan, Ganimard! Katsos, Lupinilla on aina keinoja..."
Hän oli nopeasti vetäytynyt triptykin luo. Toisella kädellään hän painoi Beautreletia rintaansa vasten, toisella työnsi alttaritaulun sivustaa ja sulki pikku oven perässään. Hän oli pelastunut.
Aivan heidän edessään oli jyrkät portaat. "Kas niin", puheli Lupin työntäen Beautreletia edellään, "maajoukot on lyöty... ajatelkaamme nyt Ranskan laivastoa... Ensin Waterloo, sitten Trafalgar... Näkemistä sinä joudut kylliksesi saamaan, poikaseni!... Voi, kuinka tämä on hullunkurista! Nyt ne rehkivät triptykin kimpussa... Liian myöhäistä, lapsukaiset... Mutta nyt käpälät olalle, Beautrelet."
Portaat, jotka olivat hakatut Neulan seinään, sen ulkokamaraan, kiersivät pyramidia kierukan tavoin.
Toinen toisensa kintereillä he riensivät portaita alas, kaksi, kolme astuinta kerrallaan. Sieltä täältä pilkotti valoviiru halkeamista, ja Beautrelet näki vilahduksen kalastusveneistä, jotka kiertelivät jonkun matkan päässä, ja mustasta torpeedoveneestä...
He juoksivat alaspäin, yhä vain alaspäin, Isidore ääneti ja Lupin yhtä puheliaana kuin ennenkin.
"Haluaisin tietää, mitä Ganimard nyt puuhailee! Rynnänneekö hän toisia portaita alas katkaistakseen minulta tien tunneliin? Ei, niin typerä hän ei kai ole... Hän on varmaan jättänyt neljä miestä sinne... ja enempää ei tarvita."
Hän keskeytti puheensa.
"Kuulehan... he huutavat tuolla ylhäällä... selväpä se, ovat avanneet ikkunan ja huutavat laivastolleen... Katsos vain, jo tulee liikuntaa ja elämää veneisiin... merkkejä vaihdetaan... torpeedovene lähtee liikkeelle... kelpo torpeedovene, tunnen sinut, sinä tulet Havresta... Paikoillenne, kanuunamiehet!... Lempo soikoon, tuollapa on komentaja... Hyvää päivää, Duguay-Trouin."
Hän pisti kätensä ulos eräästä halkeamasta ja huiskutti nenäliinaansa. Sitten hän jatkoi matkaansa.