"Hiukan hätäisesti, tuntuu minusta."
"Niin, tarvittiin todellakin oleellista todistusta. Olin Davalin huoneessa havainnut hänen kirjoituspöydällänsä eräässä imupaperiarkissa seuraavan osoitteen, jonka siinä voi vieläkin nurin päin nähdä: 'Herra A.L.N., postikonttori 45, Pariisi.' Seuraavana päivänä huomattiin, että sähkösanomalla, jonka valeajuri oli lähettänyt Saint-Nicolasista, oli sama osoite: 'A.L.N., postikonttori 45.' Oleellinen todistus löytyi, Jean Daval oli kirjeenvaihdossa joukkueen kanssa, joka vei taulut."
Herra Filleul ei inttänyt vastaan.
"Olkoon. Osallisuus rikokseen on todistettu. Ja siitä te päätätte?"
"Ensinnäkin, ettei pakolainen surmannut Jean Davalia, koska tämä oli hänen rikostoverinsa."
"No?"
"Herra tutkintotuomari, pyydän teitä muistelemaan ensimmäisiä sanoja, jotka herra kreivi tainnuksista herätessään lausui. Sanat mainitsi neiti de Gesvres todistuksessaan, ja ne on otettu pöytäkirjaan: 'Minä en ole haavoittunut. Ja Daval... elääkö hän? Veitsi?' Ja minä pyydän vertaamaan niitä siihen osaan kreivi de Gesvresin todistusta — samaten pöytäkirjassa —, missä hän kertoo hyökkäyksestä: 'Mies heittäysi kimppuuni ja huumasi minut nyrkin iskulla ohimoon.' Kuinka saattoi herra de Gesvres tointuessaan tietää, että Davalia oli pistetty veitsellä?"
Isidore Beautrelet ei odottanut vastausta kysymykseensä. Näytti siltä, että hän tahtoi vastata itse ja siten ehkäistä kaikki huomauttelut. Hän pitkitti heti:
"Jean Daval siis johtaa nuo kolme murtovarasta saliin. Hänen ollessaan siellä sen miehen seurassa, jota he sanovat johtajakseen, kuuluu askeleita kammiosta. Daval avaa oven. Tuntiessaan kreivin hän syöksyy vastaan veitsellä aseistettuna. Kreivin onnistuu temmata häneltä veitsi, hän iskee ahdistajaansa sillä ja kaatuu itse sen henkilön lyönnistä, jonka nuoret neidit näkivät hetkistä myöhemmin."
Taaskin katsahtivat herra Filleul ja apulaispäällikkö toisiinsa. Ganimard pudisti ymmällään päätänsä. Tuomari tokaisi:
"Herra kreivi, pitääkö minun uskoa tämä kuvaus oikeaksi?"
Kreivi de Gesvres ei vastannut.
"No, herra kreivi, vaitiolonne voisi saada meidät... pyydän teiltä vastausta kysymykseeni."
Kreivi de Gesvres lausui lujasti ja selvästi:
"Tämä kuvaus on oikea alusta loppuun."
Tuomari säpsähti.
"Enpä silloin voi käsittää, miksi olette johtanut oikeutta harhaan. Mitä syytä on teillä ollut salata tekoa, johon olitte itsepuolustukseksenne oikeutettu?"
"Kaksikymmentä vuotta", selitti kreivi, "oli Daval työskennellyt minun kanssani. Minä luotin häneen. Jos hän — en tiedä minkä kiusauksen johdosta — kavalsi minut, niin en ainakaan tahtonut entisyyttä ajatellen saattaa hänen petollisuuttansa tietyksi."
"Te ette tahtonut, olkoon niin, mutta se ei ollut oikein."
"Minä en yhdy teidän mielipiteeseenne, herra tutkintotuomari. Koska ketään viatonta ei syytetty tästä rikoksesta, niin oli minulla ehdoton oikeus olla syyttämättä sitä, joka samalla kertaa oli rikollinen ja uhri. Hän oli ruumiina. Kuolema on nähdäkseni riittävä rangaistus."
"Mutta nyt, herra kreivi, nyt, kun totuus tiedetään, voitte puhua."
"Kyllä. Tässä on kaksi hänen rikostovereilleen lähettämiensä kirjeiden luonnosta. Otin ne hänen salkustaan muutamia minuutteja jälkeen hänen kuolemansa."
"Ja hänen rikoksensa vaikutin?"
"Menkää Dieppeen Rue de la Barrelle 18. Siellä asuu eräs rouva Verdier. Tuon kaksi vuotta takaperin ensin kohtaamansa naisen tähden, hänen rahatarpeitansa tyydytelläkseen, on Daval varastanut."
Kaikki oli siten selitettyä. Murhenäytelmän hämy häipyi, ja se näyttäysi vähitellen oikeassa valaistuksessaan.
"Jatkakaamme", virkkoi herra Filleul kreivin vetäydyttyä takaisin.
"Niin", vastasi Beautrelet hilpeästi, "minä olen melkein päässyt puheitteni päähän".
"Mutta karkulainen, haavoittunut?"
"Hänestä tiedätte te yhtä paljon kuin minäkin, herra tutkintatuomari. Te olette seurannut hänen jälkiänsä luostaritarhan ruohikossa... te olette..."
"Niin, niin, kyllä tiedän, mutta sittemmin on hänet viety pois, ja minäpä haluaisin joitakuita tietoja tuosta ravintolasta."
Isidore Beautrelet purskahti nauruun.
"Ravintolasta! Ravintolaa ei ole olemassa. Se on satua, juoni oikeuden hämmennyttämiseksi, ja nerokas juoni, koskapa on onnistunut."
"Mutta tohtori Delattre vakuuttaa..."
"Niin kyllä", huudahti Beautrelet ehdottoman varmalla äänellä, "juuri syystä että tohtori Delattre vakuuttaa, ei häntä pidä uskoa. Eihän tohtori Delattre ole tahtonut antaa muuta kuin kaikkein epämääräisimpiä tietoja seikkailustaan; hän ei ole tahtonut ilmaista mitään, mikä voisi olla vaarallista hänen hoidokkinsa turvallisuudelle... ja äkkiä puhuu hän ravintolasta! Saatte pitää varmana, että jos hän on maininnut ravintolaa, on se tapahtunut pakosta. Olkaa varma siitä, että koko hänen meille latelemansa juttu on hänelle saneltu hirveätä kostoa uhaten. Tohtori on nainut, hänellä on tytär. Ja hän rakastaa omaisiaan liian suuresti, ollakseen tottelematon henkilölle, joiden pelottavasta voimasta hän on nähnyt todistuksia. Sen vuoksi hän on antanut teille niin tarkkoja tietoja."
"Niin tarkkoja, ettei voi löytää ravintolaa."
"Niin tarkkoja, että yhä etsitte sitä vastoin kaikkea todenmukaisuutta ja että katseenne ovat kääntyneet siitä ainoasta paikasta, mistä mies voi löytyä, siitä salaperäisestä paikasta, josta hän ei ole kertaakaan poistunut eikä ole voinut poistua, siitä hetkestä asti kun hänen neiti de Saint-Véranin haavoittamana onnistui puikahtaa sinne kuin petoeläin luolaansa."
"Mutta minne hiivattiin? Mihin hornan koloon?"
"Vanhan luostarin raunioihin."
"Eihän ole mitään raunioita! Muutamia muurinkylkiä! Muutamia pilarinkappaleita..."
"Sinne hän on kaivautunut, herra tutkintotuomari", huudahti Beautrelet pontevasti, "raunioihin teidän täytyy keskittää etsintänne! Sieltä, ettekä mistään muualta, te tapaatte Arsène Lupinin."
"Arsène Lupinin!" huudahti herra Filleul hypähtäen seisaalleen.
Syntyi tuokion juhlallinen vaitiolo, jonka aikana kuuluisa nimi sointui sieluissa. Arsène Lupin, oliko mahdollista, että hän oli tuo voitettu, mutta kuitenkin näkymätön vastustaja, jota oli turhaan etsitty monta päivää? Mutta... jos saisi pyydystetyksi Arsène Lupinin omaan ansaansa ja vangituksi hänet... sehän merkitsisi tutkintotuomarille viipymätöntä virkaylennystä, kultaa ja kunniaa.
Ganimard ei ollut hievahtanut. Isidore virkkoi hänelle:
"Tehän uskotte samaa kuin minäkin, vai mitä, herra apulaispäällikkö?"
"Tietysti!"
"Ettehän tekään ole hetkeäkään epäillyt, että hän se on koko tämän jutun juurena?"
"En sekuntiakaan! Onhan leima hänen. Lupin-kepponen eroaa jokaisesta muusta kepposesta kuin yhdet kasvot toisista."
"Sen voi sokeakin nähdä."
"Luuletteko... luuletteko..." sopersi herra Filleul.
"Luulenko!" huudahti nuori mies. "Huomatkaahan eräs pikku seikka: mitä alkukirjaimia nuo herrat käyttävät kirjeenvaihdossaan? A.L.N., — ensimmäistä kirjainta Arsènesta, ensimmäistä ja viimeistä Lupinista."
"Kas vain", kiitteli Ganimard, "teiltäpä ei mikään välty. Olette toden totta terävä poika, ja vanha Ganimard myöntää olevansa vallattu."
Beautrelet punastui ihastuksesta ja puristi apulaispäällikön hänelle ojentamaa kättä.
Nuo kolme miestä olivat lähestyneet kuistia, ja heidän katseensa harhailivat pitkin raunioaluetta. Herra Filleul mutisi:
"Hän siis muka on tuolla!"
"Hän on tuolla", vakuutti Beautrelet hillityllä äänellä. "Hän on ollut tuolla kaatumisestansa asti. Loogillisesti ja käytännöllisesti päättäen hän ei ole voinut poistua neiti de Saint-Véranin ja molempien palvelijain häntä näkemättä."
"Mitä todistuksia teillä siitä on?"
"Todistuksen ovat meille antaneet hänen rikostoverinsa. Samana aamuna pukeutui toinen heistä ajuriksi ja kyyditsi teidät tänne..."
"Ottaakseen heidän jäljilleen johtavan lakin..."
"Kyllähän, mutta myöskin ja eritoten tarkastellakseen paikkaa, tehdäkseen tiedustuksia ja saadakseen selville, mihin hänen isäntänsä oli joutunut."
"Ja sen hän on saanut?"
"Niin luulen, koska hän tunsi piilopaikan. Ja otaksun hänen saaneen tietoonsa johtajansa epätoivoisen tilan, koska hän levottomuutensa vallassa oli kyllin varomaton kirjoittamaan: 'Voi neitiä, jos hän on surmannut isännän'."
"Mutta hänen ystävänsähän ovat sittemmin voineet kuljettaa hänet pois."
"Milloin? Väkenne ei ole poistunut raunioilta. Ja minne olisi hänet viety? Korkeintaan muutamia satoja metrejä edemmäs, sillä kuolevan keralla ei voi tehdä matkoja... ja silloin olisimme hänet löytäneet. Ei, sanon, hän on tuolla. Hänen ystävänsä eivät ikinä olisi vieneet häntä pois niin varmasta turvapaikasta. Sinne he ovat noutaneet tohtorin, poliisien juoksennellessa syötin perässä."
"Mutta miten voi hän elää? Elääkseen tarvitsee hän ruokaa, vettä!"
"Sitä en voi sanoa, siitä en tiedä mitään, mutta hän on tuolla, sen voin vannoa. Hän on tuolla, syystä että hän ei voi olla missään muussa paikassa. Olen siitä yhtä varma kuin jos näkisin hänet ja koskettaisin häntä. Hän on tuolla."
Sormi raunioihin suunnattuna piirsi hän ilmassa pienen kehän, joka vähitellen kutistui, kunnes se oli pelkkä piste. Ja tätä pistettä etsivät hänen molemmat seuralaisensa innokkaasti, kurottautuen ulos ilmaan, kumpainenkin saman uskon valtaamana kuin Beautrelet ja hänen hehkuvan vakaumuksensa kannustamana. Niin, Arsène Lupin oli siellä. Hän oli siellä sekä teoreettisesti että todellisuudessa; kumpaisellakaan ei enää voinut olla epäilystä siitä.
Ja oli jotakin järkyttävää ja kamalaa siinä tietoisuudessa, että kuuluisa seikkailija virui tuolla jossakin pimeässä sopessa, paljaalla maalla, avuttomana, voipuneena, kuumeisena.
"Ja jos hän kuolee?" virkkoi herra Filleul matalalla äänellä.
"Jos hän kuolee", sanoi Beautrelet, "ja hänen toverinsa saavat sen tietää, niin vartioikaa silloin huolellisesti neiti de Saint-Vérania, herra tutkintotuomari, sillä kosto tulee kauhea".
Herra Filleulin suostuttamisyrityksistä huolimatta — sillä hän olisi mielellään pitänyt noin ihmeellisen taitavan apulaisen — läksi Isidore Beautrelet muutamia minuutteja sen jälkeen paluumatkalle Dieppeen. Hän saapui Pariisiin kello viideksi, ja kello kahdeksalta oli hän Janson-lyseossa yhtaikaa kuin toverinsakin.
Yhtä tarkoin kuin hyödyttömästi tutkittuaan Ambrumésyn rauniot läksi Ganimard kotiin iltapikajunalla. Hänen saapuessaan asuntoonsa Rue Pergolèselle oli siellä hänelle seuraava paikalliskirje:
"Herra apulaispäällikkö.
Kun minulla on ollut hiukan vapaata illalla, olen kerännyt muutamia täydentäviä tietoja, jotka varmaankin kiinnittävät mieltänne.
Jo vuoden on Arsène Lupin asunut Pariisissa Étienne de Vaudreixin nimellä. Tämän nimen olette useasti voinut lukea selostuksissa seuraelämästä tai urheilumaailmasta. Suuresti harrastaen matkoja on hän poissa pitkiä aikoja, jolloin hän väittää metsästävänsä tiikereitä Bengalissa tai sinikettuja Siperiassa. Hänen arvellaan työskentelevän liikeasioissa, joiden laatua ei oikein osata sanoa.
Hänen nykyinen asuntonsa on Rue Marbeuf 36. (Minä pyydän teitä panemaan merkille, että Rue Marbeuf on postikonttorin n:o 45 läheisyydessä.) Aina torstaista huhtikuun 23 p:stä asti, päivää ennen Ambrumésyn murtovarkautta, ei ole mitään tietoja Étienne de Vaudreixista.
Kunnioittavasti kiittäen siitä suopeudesta, herra apulaispäällikkö, jota olette minulle osoittanut, piirrän
palvelukseksenne Isidore Beautrelet.
J.K. — Älkää millään muotoa luulko, että minulla on ollut suurta vaivaa näiden tietojen saamisessa. Samana aamuna kun rikos tehtiin, ja herra Filleulin toimittaessa ensimmäistä tutkintoansa muutamien etuoikeutettujen henkilöiden läsnäollessa, sattui onneksi juolahtamaan mieleeni tarkastaa pakolaisen lakkia; valeajuri ei ollut vielä silloin käynyt sitä vaihtamassa. Ymmärrätte hyvin, että minun tarvitsi ainoastaan tietää hattutehtailijan nimi, saadakseni käsiini kassakuitin, joka ilmaisi ostajan nimen ja hänen osoitteensa."
Seuraavana aamuna läksi Ganimard Rue Marbeufin n:oon 36. Hankittuaan tietoja portinvartijalta hän avautti oven oikeaan pohjakerrokseen, mukavaan ja komeaan asuntoon, mistä hän ei kuitenkaan löytänyt muuta kuin kasan tuhkaa kamiinista. Neljä päivää aikaisemmin oli kaksi ystävää käynyt siellä polttamassa kaikki vaaralliset paperit.
Mutta juuri poistuessaan kohtasi Ganimard kirjeenkantajan, jolla oli herra de Vaudreixille osoitettu kirje.
Ehtoopäivällä vaati kirjeen tuomioistuin, jolle asia oli ilmoitettu. Se oli Amerikassa leimattu ja sisälsi seuraavat englanniksi kirjoitetut rivit:
"Hyvä herra.
Toistan asiamiehellenne antamani vastauksen. Niin pian kun saatte kreivi de Gesvresin neljä taulua haltuunne, lähettäkää ne sovitulla tavalla.
Lähettäkää samalla kertaa muukin, jos onnistutte, mitä suuresti epäilen.
Koska aavistamaton asia pakottaa minut matkustamaan, niin saavun yhtaikaa tämän kirjeen kanssa. Te tapaatte minut Grand Hotelissa.
Harlington."
Annetun vangitsemiskäskyn nojalla pidätti Ganimard samana päivänä herra Harlingtonin, Yhdysvaltain alamaisen, syytettynä varastetun tavaran ostamisesta ja osallisuudesta varkauteen.
Niiden tosiaankin odottamattomien tietojen kautta, jotka seitsentoistavuotias nuorukainen oli antanut, oli siis kaikki juonen pulmat ratkaistu neljässäkolmatta tunnissa.
Neljässäkolmatta tunnissa oli selittämätön käynyt yksinkertaiseksi ja selväksi. Neljässäkolmatta tunnissa oli rikostoverien suunnitelma johtajansa pelastamiseksi tehty tyhjäksi, haavoittuneen ja kuolevan Arsène Lupinin vangitseminen oli varma asia, hänen joukkonsa oli hajoitettu, tiedettiin hänen pariisilainen asuntonsa, se naamari, jonka taakse hän oli kätkeytynyt, ja ensimmäisen kerran paljastettiin eräs hänen nerokkaimpia ja pisimmän aikaa valmisteltuja suunnitelmiansa ennen kuin hän oli voinut suorittaa sen loppuun.
Yleisössä nousi kauttaaltaan hämmästyksen, ihailun ja uteliaisuuden humu. Rouenilainen sanomalehtimies oli jo taitavassa kirjoituksessa selostanut nuoren lukiolaisen ensimmäisen kuulustelun ja maininnut hänen herttaisuutensa, viehättävän suoruutensa ja tyynen varmuutensa. Ganimardin ja herra Filleulin tiedonannot — sellaisia varomattomuuksia he tekivät vastoin tahtoansa innostuksen vaikutuksesta, joka oli voimakkaampi kuin heidän ammatillinen velvollisuutensa vaiteliaisuuteen — saattoivat aivan äkkiä yleisön tiedoksi, mikä osa Isidore Beautreletilla oli viime tapauksissa ollut. Hän yksinään oli tehnyt kaikki. Hänelle yksinään kuului voiton koko kunnia.
Ihastus oli yleinen. Silmänräpäyksessä oli Isidore Beautrelet muuttunut sankariksi, ja nopeasti syntyneessä innossaan vaati kansa mitä seikkaperäisimpiä tietoja suosikistaan. Sanomalehtien haastattelijat olivat heti käsillä. He ryntäilivät Janson-lyseoon, seisoivat odottelemassa oppilaita näiden palatessa luokkahuoneista ja merkitsivät muistiin kaikki, mikä läheisemmästi tahi etäisemmästi koski arvoisaa Beautreletia, ja siten saatiin tietää millaisessa maineessa tämä n.s. Sherlock Holmesin kilpailija toveriensa kesken oli. Omien järkeilyjensä ja oman logiikkansa perusteella, sekä ilman muita tietoja kuin mitä silloin tällöin sanomalehdistä sai, oli hän monet kerrat ennustanut ratkaisuja mitä sekavimpiin juttuihin, jotka poliisi vasta pitkät ajat jälkeenpäin sai seulotuksi selville.
Janson-lyseossa oli muodostunut huvitukseksi alistaa Beautreletille mutkallisia kysymyksiä, käsittämättömiä ongelmia, ja ihmetellen nähtiin, millaisella varmalla todistelulla, millä nerokkailla johtopäätöksillä hän etsi tiensä mitä sankimmassa pimeydessä. Kymmenen päivää ennen ryytikauppias Jorissen vangitsemista osoitti hän, mitä vihiä voitiin saada paljon puhutusta sateenvarjosta. Samaten vakuutti hän Saint-Cloudin murhenäytelmään nähden, ettei kukaan muu kuin portinvartija voinut olla murhaaja.
Mutta merkillisin oli kymmenenä kappaleena kirjoituskoneella monistettu hänen laatimansa lentokirjanen, joka kiersi lyseon oppilaiden keskuudessa. Sen nimenä oli: Arsène Lupin, hänen menettelytapansa, missä suhteessa se on perittyä tai alkuperäistä, sekä vertauskohtia englantilaisen leikkisyyden ja ranskalaisen ivan välillä.
Se oli perusteellinen tutkimus jok'ainoasta Lupinin seikkailusta. Siinä esitettiin kuuluisan murtovarkaan toiminta erinomaisen selvästi, osoitettiin hänen menettelytapojensa sisäinen koneisto, hänen aivan erikoinen järjestelmänsä, hänen kirjeensä sanomalehdille, hänen uhkauksensa, hänen varkauksiensa valmisteleva ilmoittaminen, sanalla sanoen kaikki hänen käyttämänsä keinot valittujen uhrien "muokkaamiseksi" ja niiden asettamiseksi sellaiseen sieluntilaan, että se miltei helpotti tehdyn suunnitelman toteuttamista, jotta kaikki niin sanoen tapahtui uhrin suostumuksella.
Ja se ilmaisi niin eloisaa, terävää arvostelukykyä sekä samalla kertaa niin nerokasta ja armotonta ivaa, että hän heti sai naurajat puolelleen ja joukkojen myötätunto paikalla siirtyi Lupinista Isidore Beautreletiin. Näiden kahden kesken nyt alkaneessa ottelussa pidettiin nuorta lukiolaista ennakolta voittajana.
Sekä herra Filleul että Pariisin tuomarikunta eivät kuitenkaan näyttäneet halukkailta suomaan hänelle mahdollisuuksia tämän voiton saavuttamiseen.
Toiselta puolen ei viranomaisten onnistunut todeta herra Harlingtonin henkilöllisyyttä tai löytää ratkaisevia todistuksia siitä, että hän tosiaan kuului Lupinin joukkueeseen. Hän oli itsepintaisesti vaiti. Niin, sitten kun oli tutkittu hänen käsialaansa, ei edes uskallettu enää väittää häntä siepatun kirjeen laatijaksi. Joku herra Harlington, jolla oli matkassaan pieni reppu ja seteleitä täyteen sullottu lompakko, oli ottanut asuntonsa Grand Hotelista, siinä kaikki, mitä tiedettiin varmasti sanoa.
Toiselta puolen Dieppessä herra Filleul poljeskeli samalla paikalla, jonka Beautrelet oli hänelle hankkinut. Hän ei päässyt askeltakaan eteenpäin. Sama pimeys kätki sen henkilön, jota neiti de Saint-Véran murhan edellisenä päivänä oli luullut Beautreletiksi. Yhtä vähän tiedettiin noiden neljän Rubens-taulun ryöstämisestä ja kaikesta, mikä sitä koski. Minne olivat nuo taulut joutuneet? Ja mitä tietä oli kulkenut auto, johon ne oli yöllä sijoitettu?
Lunerayssa, Yervillessä ja Yvetotissa oli sen nähty kulkevan ohitse, samaten Caudebec-en-Cauxissa, missä se oli aamun sarastaessa viety Seinen yli. Mutta lähemmin kuulusteltaessa huomattiin, että tämä auto oli avoin ja että olisi ollut mahdoton kuormittaa sitä neljällä isolla taululla lautturien niitä havaitsematta.
Auto oli luultavasti sama, mutta silloin oli edessä kysymys: mihin olivat nuo neljä Rubens-taulua joutuneet?
Kaikki nämä ongelmat jätti herra Filleul vastausta vaille. Joka päivä tutki hänen väkensä raunioaluetta. Melkein joka päivä saapui hän johtamaan etsintää. Mutta näiden hänen toimenpiteittensä ja sen turvapaikan välillä, missä Lupin kamppaili hengestään — jos Beautreletin mielipide oli oikea — ammotti kuilu, jonka yli kelpo tutkintotuomarillamme ei näyttänyt olevan halua harpata.
Oli sen vuoksi aivan luonnollista, että toiveet suunnattiin Isidore Beautreletiin, koskapa hänelle yksinään oli onnistunut hälventää se pimeys, joka ilman häntä olisi vielä tiheämpänä ja läpitunkemattomampana peittänyt tapauksia. Miksei hän kaikesta sielustaan antautunut tähän tehtävään? Tarvitsihan hänen noin pitkälle päästyänsä tehdä vain pikku ponnistus ollakseen perillä.
Tämän kysymyksen teki hänelle eräänä päivänä Grand Journalin selostaja, päästyänsä pujahtamaan Janson-lyseoon Bernodiksi, Beautreletin holhoojaksi tekeytyneenä.
Isidore vastasi hänelle aivan tyynesti:
"Monsieur, minulla on muutakin ajateltavaa kuin Lupin ja kaikki varas- ja salapoliisijutut. Minullahan on myöskin ylioppilastutkintoni heinäkuussa. Nyt on toukokuu menossa. Eikä tee mieleni saada reppuja. Mitä sanoisi kelpo isäukkoni?"
"Mutta mitä sanoisikaan hän, jos te luovuttaisitte oikeuden haltuun Arsène Lupinin?"
"Oh, kaikella on aikansa. Ensi lomallani..."
"Helluntaina?"
"Niin. Minä matkustan ensimmäisellä junalla lauantaina kesäkuun 6 p:nä."
"Ja sen lauantain iltana on Arsène Lupin kiinni."
"Ettekö myönnä minulle lykkäystä sunnuntaihin?" kysyi Beautrelet nauraen.
"Miksi moinen viivytys?" vastasi sanomalehtimies mitä totisimmalla äänellä.
Tämä selittämätön luottamus, joka oli virinnyt aivan äskettäin ja jo päässyt noin voimakkaaksi, oli kaikilla ihmisillä nuorta miestä kohtaan, vaikka tapaukset itse asiassa olivat ainoastaan jossakin määrin todistaneet sen oikeutetuksi. Häneen uskottiin kaiken uhalla. Mikään ei näyttänyt olevan hänelle vaikeata. Häneltä odotettiin mitä olisi parhaimmassa tapauksessa voitu odottaa ihmeelliseltä ilmiöltä, mitä selvänäköisyyteen, kokemukseen ja taitavuuteen tuli. Kesäkuun 6 p:nä! Kaikki sanomalehdet puhuivat lavealti tästä päivämäärästä. Kesäkuun 6 p:nä lähtisi Isidore Beautrelet pikajunalla Dieppeen, ja illalla olisi Arsène Lupin vangittu.
"Ellei hän sitä ennen pakene", huomauttivat ne harvat, jotka vielä olivat seikkailijan puolella.
"Mahdotonta! Kaikki käytävät ovat vartioidut."
"Hän kenties muuten onkin jo menehtynyt haavoihinsa", jatkoivat hänen puoluelaisensa, jotka mieluummin olisivat nähneet sankarinsa kuolleena kuin kahleissa.
Ja vastaus oli valmis:
"No, eipä suinkaan! Jos Lupin olisi kuollut, niin hänen rikostoverinsa jo tietäisivät sen ja olisivat kostaneet. Senhän on myöskin Beautrelet sanonut."
Ja kesäkuun 6 päivä tuli. Puoli tusinaa sanomalehtimiehiä seisoi Isidorea odottelemassa Saint-Lazare-asemalla. Kaksi niistä tahtoi seurata häntä matkalle, mutta hän pyysi heitä jättämään aikeensa sikseen.
Hän matkusti siis yksinään. Hänen vaunussaan ei ollut muita. Hän oli kovin uupunut monista lukutyössä peräkkäin valvomistansa öistä ja vaipui pian sikeään uneen. Unessa oli hänellä se aistimus, että juna pysähtyi useille asemille ja että matkustajia nousi junaan ja junasta. Herätessään Rouenin lähellä hän oli yhä yksin. Mutta vastapäisen sohvan selässä hän havaitsi ison paperilevyn, joka oli nuppineulalla kiinnitetty harmaaseen kankaaseen. Se sisälsi sanat:
"Hoitakoon kukin omansa. Te omanne. Muutoin varokaa."
"Mainiota", tuumi hän käsiään hykerrellen. "Vastustajat menestyvät huonosti. Tämä uhkaus on yhtä typerä ja kömpelö kuin tuon valeajurin. Tyyli sekin! Kylläpä näkee, ettei Lupin ole ollut kynää pitelemässä."
Juna vieri tuon vanhan normandialaisen kaupungin reunassa alkavaan tunneliin. Ratasuojamassa Isidore käveli asemasillalla pari kolme askelta edes takaisin oikaistakseen sääriänsä. Aikoessaan palata vaunuunsa hän väkisinkin huudahti. Kävellessään sanomalehtimyymälän ohitse oli hän nimittäin nähnyt Journal de Rouenin ylimääräisen numeron etusivulla muutamia rivejä, joiden kamalan merkityksen hän heti tajusi:
"Viimeiset tiedot. — Dieppestä tiedoitetaan puhelimitse, että rosvoja murtausi yöllä Ambrumésyn linnaan, sitoi neiti de Gesvresin, asettaen hänelle kapulan suuhun, sekä riisti mukaansa neiti de Saint-Véranin. Veritahroja on havaittu viidensadan metrin päässä linnasta, ja ihan vierestä on löydetty veripilkkuinen shaali. On syytä olettaa, että nuori tyttöpoloinen on murhattu."
Aina Dieppeen asti istui Isidore Beautrelet liikkumattomana. Hän istui kyynärpää polviin tuettuna, kädet kasvoilla, ja pohti.
Dieppessä hän otti ajurin. Ambrumésyn edustalla hän tapasi tutkintotuomarin, ja tämä vahvisti kolkon sanoman.
"Ettekö tiedä mitään enempää?" kysyi Beautrelet.
"En. Minä tulin äsken."
Samassa astui santarmikorpraali Filleulin luo ja jätti hänelle rutistuneen, repaleisen ja kellastuneen paperilapun, jonka oli vastikään löytänyt läheltä sitä paikkaa, mistä shaali oli tavattu. Herra Filleul tarkasteli sitä, ja ojensi sen sitten Beautreletille sanoen:
"Tämäpä totisesti ei ole suureksikaan avuksi tutkimuksillemme."
Isidore käänsi ja kiersi paperia käsissään. Siihen oli piirretty numeroita, pisteitä ja merkkejä tähän tapaan:
KOLMAS LUKU
Kello kuudelta lopetettuaan työnsä odotteli herra Filleul sihteerinsä Brédouxin kanssa vaunuja, jotka veisivät hänet takaisin Dieppeen. Hän näytti levottomalta ja hermostuneelta. Kahteen kertaan kysyi hän:
"Ettekö ole nähnyt nuorta Beautreletia?"
"En, herra tutkintotuomari."
"Missä hitossa voi hän olla? Häntä ei ole näkynyt koko päivänä."
Hänen mieleensä juolahti äkillinen ajatus; jättäen salkkunsa Brédouxille hän nopeasti kiersi linnan ja asteli raunioita kohti.
Ison pilarikäytävän luona makasi Isidore pitkällään männynneulasien kattamalla maalla, pää toisella käsivarrella, ja näytti nukkuvan.
"Hei, missä te oleksitte, nuori ystäväni? Nukutteko?"
"Enkä nuku. Minä mietin."
"Aamusta saakka?"
"Niin."
"Miettiminenkö tässä tulee kysymykseen! Ensin kai täytyy meidän nähdä. Meidän täytyy tutkia tosiseikkoja, etsiä, määrätä kanta. Vasta sitten järjestetään kaikki tämä harkinnan mukaan ja havaitaan totuus."
"Niin, kyllä tiedän. Se on tavallinen menettely... epäilemättä oikea. Mutta minulla on toinen... Ensiksi ajattelen, yritän ennen kaikkea päästä käsiksi jutun perusajatukseen, jos niin saan sanoa. Sitten muodostan järjellisen ja loogillisen otaksuman, joka on sopusoinnussa tuon perusajatuksen kanssa. Ja vasta sitten tutkin, sopeutuvatko tosiseikat suopeasti minun otaksumaani."
"Lystikäs menetelmä! Ja sangen mutkallinen."
"Varma menetelmä, herra Filleul, mutta sitä ei ole teidän."
"Eikö? Tosiseikat ovat tosiseikkoja."
"Kyllä, jos vastustajat ovat tavallisia. Mutta jos vihollinen on vähänkin viekas, niin tosiasioiksi muodostuvat juuri hänen itsensä määräämät. Nuo paljon puhuvat jäljet, joihin te tutkimuksenne perustatte, on hänellä ollut vapaus järjestää mielensä mukaan. Ja kun on kysymyksessä sellainen mies kuin Lupin, niin näette mihin tämä voi teidät johtaa, millaisiin hairahduksiin ja tyhmyyksiin! Sherlock Holmeskin on joutunut ansaan."
"Arsène Lupin on kuollut."
"Olkoon. Mutta hänen joukkueensa on jäljellä, ja moisen mestarin oppilaat ovat yhtä vaarallisia kuin mestari itsekin."
Herra Filleul tarttui Isidoren käsivarteen ja veti hänet mukaansa.
"Sanoja, sanoja, ystäväiseni. Mutta minäpä sanon teille nyt tärkeän asian. Kuulkaahan. Ganimard on nykyään kiintynyt muihin hommiin Pariisissa ja saapuu vasta moniaitten päivien kuluttua. Toiselta puolen on kreivi de Gesvres sähköttänyt Sherlock Holmesille, ja tämä on luvannut auttaa häntä ensi viikolla. Eikö olisi mielestänne kunniakasta voida sanoa näille molemmille kuuluisuuksille samana päivänä kun he saapuvat: 'Suokaa anteeksi, hyvät herrat, mutta me emme voineet odottaa kauempaa. Juttu on selvillä.'"
Ei voinut voimattomuuttansa tunnustaa nerokkaammalla tavalla kuin rehti herra Filleul sen nyt teki.
Beautrelet pakottausi myhäilemään, oli antautuvinaan toisen ajatusjuoksuun ja vastasi:
"Myönnän, herra tutkintotuomari, että jos en äsken ollut mukana tutkimuksessanne, tapahtui se siinä toivossa, että te hyväntahtoisesti ilmoittaisitte minulle tuloksen. Mitä olette saanut tietää?"
"No, saattepa kuulla. Eilen illalla kello 11 saivat ne kolme santarmia, jotka korpraali Quevillon oli jättänyt tänne linnaa vartioimaan, häneltä kirjallisen määräyksen heti saapua Quevilleen, minne heidän osastonsa on majoitettu. He nousivat viipymättä ratsuilleen, ja Quevilleen saapuessansa..."
"Huomasivat he tulleensa petetyiksi, käskyn väärennetyksi, ja ainoaksi tehtäväksi palata Ambrumésyyn."
"Sen he tekivätkin, ja korpraali Quevillon seurasi mukana. Mutta he olivat olleet poissa puolitoista tuntia, ja sillaikaa oli rikos tehty."
"Millä tavalla?"
"Mitä yksinkertaisimmasti. Oli noudettu piharakennusten seinustalta tikapuut ja kohotettu ne erästä toisen huonekerran ikkunaa vasten, painettu rikki ruutu ja avattu ikkuna. Kaksi salalyhdyllä varustettua miestä tunkeusi neiti de Gesvresin makuuhuoneeseen ja kapuloitsi hänet ennen kuin hän ennätti huutaa. Sidottuansa hänet nuoralla he avasivat hiljaa sen huoneen oven, missä neiti de Saint-Véran nukkui. Neiti de Gesvres kuuli tukahdutettua voihkinaa ja sitten rynnistelyn melua. Minuuttia myöhemmin näki hän miesten tulevan kantaen hänen serkkuansa, joka samaten oli sidottu ja kapuloitu. He astelivat hänen ohitsensa ikkunalle. Neiti de Gesvres pyörtyi menehtyneenä ja säikähdyksissään..."
"Mutta koirat? Olihan herra de Gesvres ostanut kaksi miltei villiä paimenkoiraa, jotka laskettiin yöksi irralleen?"
"Ne on löydetty kuolleina, myrkytettyinä."
"Kuka sen kolttosen teki? Eihän kukaan voinut päästä niin lähelle."
"Salattua! Nuo molemmat miehet ovat esteettömästi menneet raunioiden läpi ja pikku veräjästä ulos. He ovat marssineet halki metsikön, sivuuttaen vanhat kivilouhokset. Vasta viidensadan metrin päässä linnasta, Jättiläistammeksi nimitetyn puun juurella, ovat he pysähtyneet... ja tehneet konnantyönsä."
"Mutta jos he saapuivat surmaamaan neiti de Saint-Véranin, niin miksi eivät he suorittaneet tehtäväänsä hänen kamarissaan?"
"Sitä en tiedä. Kenties ei tuohon päätökseen johtavaa seikkaa sattunut ennen kuin he olivat tulleet ulos linnasta. Nuoren tytön oli kenties onnistunut riistäytyä irti. Minä puolestani luulen, että löydettyä shaalia oli käytetty hänen käsiensä sitomiseen. Jättiläistammen juurella he hänet kaikessa tapauksessa kuoliaaksi iskivät. Siitä kokoomani todistukset ovat vääjäämättömät."
"Entä ruumis?"
"Ruumista ei ole löydetty, eikähän siinä mitään ihmeteltävää ole. Seuraamamme jäljet johtivat minut Varengevillen kirkolle ja sen vanhalle hautausmaalle, joka on korkealla rantakallion penkereellä. Sen reunalta on äkkijyrkkä runsaan sadan metrin putous. Ja kaikkialla ympärillä kalliot ja meri. Parin päivän kuluttua joku runsaampi nousuvesi huuhtelee rannalle ruumiin."
"Otaksuttavasti. Tämä kaikki on hyvin yksinkertaista."
"Niin, varsin yksinkertaista, eikä se tuota minulle mitään päänvaivaa. Lupin on kuollut, hänen rikoskumppaninsa ovat saaneet sen tietää, ja kostaaksensa ovat he kirjallisen uhkauksensa mukaan murhanneet neiti de Saint-Véranin. Ne ovat tosiseikkoja, jotka eivät mitään vahvistusta kaipaa. Mutta Lupin?"
"Lupin?"
"Niin, minne on hän joutunut? Hänen rikostoverinsa ovat luultavasti vieneet pois hänen ruumiinsa samalla kertaa kun ryöstivät nuoren tytönkin, mutta mitä todistuksia on meillä siitä? Ei mitään. Yhtä vähän kuin siitä, että hän on konsanaan oleksinut raunioissa, tai että hän on elossa taikka kuollut. Siinä se salaisuus on, herra Beautrelet. Neiti Raymonden murha ei ole mikään ratkaisu, päin vastoin se on mutka juttuun. Mitä on tapahtunut Ambrumésyn linnassa kahtena viime kuukautena? Jos emme tätä arvoitusta ratkaise, nuori mies, niin tulee toisia, jotka lyövät meidät laudalta."
"Minä päivänä nuo toiset tulevat?"
"Keskiviikkona... kenties jo tiistaina..."
Beautrelet näytti hiljakseen laskeskelevan ja virkkoi sitten:
"Herra tutkintotuomari, tänään on meillä lauantai. Maanantai-illaksi minun täytyy ehtiä takaisin lyseoon. Jos ystävällisesti pistäydytte tänne maanantai-aamuna täsmälleen kello 10, niin yritän antaa teille arvoituksen ratkaisun."
"Todellakin, herra Beautrelet... luuletteko niin? Oletteko varma siitä?"
"Ainakin toivon."
"Ja minne nyt menette?"
"Menenpä katsomaan, sopeutuvatko tosiseikat suopeasti siihen perusajatukseen, joka minulle alkaa häämöittää."
"Ja jolleivät sopeudu?"
"Silloin ne menettelevät riivatun tyhmästi, herra tutkintotuomari", ilvehti Beautrelet, "ja koetan hankkia itselleni toisia, taipuisampia. Maanantaina siis?"
"Niin, maanantaina."
Muutamia minuutteja myöhemmin oli herra Filleul matkalla Dieppeen, Isidoren kiitäessä kreivi de Gesvresin lainaamalla polkupyörällä pitkin maantietä Yervilleen ja Caudebec-en-Cauxiin päin.
Varsinkin eräästä kohdasta tahtoi nuori mies ehdottomasti muodostaa varman mielipiteen, koska juuri tämä kohta tuntui hänestä vihollisen heikoimmalta. Niin suuria esineitä, kuin nuo neljä Rubens-taulua olivat, ei taiota pois. Täytyihän niiden jossakin olla. Jos sillä hetkellä olikin mahdotonta löytää niitä, niin voisiko ehkä saada selville, mitä kautta niitä oli kuljetettu?
Beautreletin oletus oli seuraava: Auto oli tosiaankin kuljettanut linnasta taulut, mutta ennen Gaudebeciin saapumistansa oli se purkanut ne toiseen autoon, ja tämä oli kuljetettu Seinen yli joko ylä- tai alapuolella Caudebecia.
Ensimmäinen lossi sen alapuolella oli Quillebeuf, vilkasliikkeinen ja siis vaarallinen kohta. Yläpuolella oli lautta La Mailleraiessa, isossa, yksinäisessä kylässä, kaukana kaikista kulkuteistä.
La Mailleraieen oli matkaa kahdeksantoista lieuea. Puolenyön tienoissa sai Isidore sen taivalletuksi ja koputti alhaalla jokivarressa olevan ravintolan veräjään. Ravintolaan hän yöpyi, ja alkoi aamulla kuulustella lauttureita.
Katsottiin matkustajakirjasta. Mitään autoa ei ollut huhtikuun 23 p:nä kuljetettu lautalla virran yli.
"Kaluvaunuja sitten", esitti Beautrelet, "kärryjä, vankkureita?"
"Ei sellaisiakaan."
Isidore pitkitti utelujansa koko aamupäivän. Hän aikoi juuri matkustaa Quillebeufiin, kun ravintolan tarjoilija virkahti:
"Sinä aamuna tulin juuri kotiin lomaltani, ja minä kyllä näin yhdet kärryt, mutta niitä ei lautattu ylitse."
"Eikö?"
"Ei. Kuorma purettiin eräänlaiseen litteäpohjaiseen veneeseen, pinassiksi sellaista sanotaan, ja se oli laiturissa."
"Ja mistä nuo kärryt tulivat?"
"Oh, tunsinhan minä ne. Ne omisti vuokra-ajuri Vatinel."
"Missä hän asuu?"
"Louvetotin kylässä."
Beautrelet tarkasteli yleisesikunnan karttaa. Louvetotin kylä oli risteyksessä, jossa Yvetotista Caudebeciin johtava tie leikkasi pientä ja mutkaista tietä, ja jälkimmäinen johti metsän läpi La Mailleraieen!
Vasta kello kuusi illalla onnistui Isidoren eräästä kapakasta tavata Vatinel, eräs noita vanhoja ovelia normandialaisia, jotka vieraita kohtaan ovat aina varuillaan ja epäluuloisia, mutta jotka eivät voi vastustaa kultakolikon houkutusta muutaman ryypyn päästyä heihin vaikuttamaan.
"Niin, monsieur, nuo autoherrat olivat tilanneet minut kello viideksi aamulla risteykseen. Ne jättivät minulle neljä aimo kääryä, näin korkeita. Yksi herroista seurasi mukanani. Ja me kannoimme tavarat alas pinassiin."
"Puhutte heistä niinkuin olisitte tuntenut heidät jo ennen."
"Kuinkas muuten, tunsin maar! Kuudennen kerran jo käyttivät minua."
Isidore hätkähti.
"Kuudennen kerran, sanotte? Milloin...?"
"Jok'ainoa päivä sitä ennen! Mutta silloin ne olivat muita kapistuksia... isoja kivikojeita... taikka myös pienempiäkin, mutta hyvin pitkiäkin, käärittyinä sanomalehtipaperiin ja niin hellävaroen kannettavia kuin itse pyhä öylättirasia. Niihin ei jukoliste ollut hyvä mennä kajoamaan. — Mutta mikä teitä vaivaa? Kasvonne ovat ihan vaaleat!"
"Eipä mitään... niin lämmintä täällä sisällä..."
Notkuvin polvin asteli Beautrelet ulos. Odottamattoman keksinnön ilo pani hänen päänsä pyörälle.
Hän läksi sieltä kaikessa hiljaisuudessa, nukkui yönsä Varengevillen kylässä, vietti aamulla kokonaisen tunnin kylänvanhimman virastossa kansakoulunopettajan keralla ja palasi sitten linnaan. Siellä häntä odotti kirje, joka sisälsi sanat:
"Toinen varoitus. Vaikene! Muutoin..."
"No niin", mutisi hän, "minun pitänee ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin omaksi turvakseni. 'Muutoin', kuten sanottu..."
Kello oli yhdeksän, hän kuljeskeli raunioiden seassa, oikaisihe lopulta pitkäkseen pilarikäytävän pieleen ja ummisti silmänsä.
"No, nuori mies, oletteko tyytyväinen sotaretkeenne?"
Herra Filleul siinä saapui sovittuna hetkenä.
"Olen ihastuksissani, herra tutkintotuomari."
"Toisin sanoen?"
"Toisin sanoen, olen valmis pitämään lupaukseni... tästä kirjelmästä huolimatta, joka ei minua siihen suurestikaan kehoita."
Hän näytti herra Filleulille kirjeen.
"Pyh, tyhmää pötyä", huudahti tämä, "ja minä toivon, että se ei estä teitä..."
"Ilmaisemasta teille, mitä tiedän? Ei, herra tutkintotuomari; minä olen luvannut, ja sanassani pysyn. Kymmenen minuutin kuluttua saamme tietää... osan totuutta."
"Osan?"
"Niin. Lupinin piilopaikka ei mielestäni ole koko ongelma. Kaukana siitä. Mutta muun saamme jälkeenpäin ottaa pohdittavaksi."
"Herra Beautrelet, teiltä voi odottaa mitä tahansa. Mutta miten olette voinut keksiä...?"
"Oh, aivan luonnollisella tavalla. Selitys on herra Harlingtonin kirjeessä Étienne de Vaudreixille eli oikeammin sanoen Lupinille..."
"Takavarikkoon otetussa kirjeessä?"
"Niin, siinä on eräs lause, joka on aina tuottanut minulle päänvaivaa. Nimittäin tämä: 'Lähettäkää samalla kertaa muukin, jos onnistutte, mitä suuresti epäilen.'"
"Niin, kyllä muistan..."
"Mitä oli tuo muu? Taideteos, harvinainen kapine? Linnassa ei esiintynyt mitään muuta kallisarvoista kuin nuo neljä Rubens-taulua ja seinäkudokset. Koristeita? Sellaisia siellä on ani harvoja ja vain keskulaisia arvoltaan. Mistä siis oli kysymys? Ja toiselta puolen, saattoiko ajatella, että niin ihmeellisen taitavan miehen kuin Lupinin ei olisi onnistunut lähettää tuota muutakin, jota hän selvästi oli itse tarjonnut? Yritys oli todennäköisesti tukala, tavaton, ennakolta arvaamaton, sen myönnän, mutta kaikessa tapauksessa mahdollinen, koskapa Lupin oli ottanut siihen ryhtyäksensä."
"Hän on kuitenkin epäonnistunut: mitään ei ole kadonnut."
"Hän ei ole epäonnistunut: jotakin on kadonnut."
"Niin, Rubens-taulut, mutta..."
"Rubens-taulut ja muuta... jotakin, minkä sijalle on asetettu samanlaisia kapineita, kuten maalauksiinkin nähden meneteltiin, jotakin paljon merkillisempää, harvinaisempaa ja kallisarvoisempaa kuin Rubens-taulut."
"Mitä tarkoitattekaan? Ojennatte minut kidutuspenkkiin."
Miehet viistivät raunioaluetta, kääntyivät pikku veräjää kohti ja astelivat pitkin kappelin reunustaa.
Beautrelet seisahtui.
"Tahdotteko sen tietää, herra tutkintotuomari?"
"Totta totisesti!"
Beautreletilla oli kädessään tukeva ryhmysauva. Äkkiä hän löi sauvallaan erästä kappelin pääoven koristeena olevaa pystykuvaa, niin että tämä särkyi sirpaleiksi.
"Oletteko järjiltänne!" huudahti herra Filleul ähmistyneenä ja heittäysi kokoamaan pystykuvan siruja. "Oletteko järjiltänne! Tuo vanha pyhimyskuvahan on mestariteos..."
"Onpa kyllä, on niinkin!" myönsi Isidore ja pyyhkäisi uudella kepiniskulla alas madonnanpatsaan.
Herra Filleul kietaisi käsivartensa hänen vyötärölleen.
"Nuori mies, minä en voi sallia teidän toimeenpanna..."
Itämaan viisaista miehistä sai yksi tehdä myöskin kuperkeikan ilmassa, sitten seimi Jeesus-lapsineen.
"Jos ette lopeta tuota, niin minä ammun!"
Uhkaaja oli kreivi de Gesvres, juuri saapunut paikalle ja panostamassa revolveriaan.
Beautrelet purskahti nauruun.
"Ampukaa silloin noita ukkoja, herra kreivi... käyttäkää niitä kuin ampumaradan maalitauluina! Kas noin... tuo ukkeli, joka kantaa päätänsä käsissään..."
Johannes Kastaja keikahti maahan.
"Villittyä raakalaistyötä!" kivahti kreivi revolverinsa kohottaen. "Verrattomien taideaarteiden hävitystä!"
"Väärennettyä tavaraa, herra kreivi!"
"Mitä? Mitä sanotte?" huudahti herra Filleul, riistäen kreivin kädestä aseen.
"Väärennettyä tavaraa", kertasi Beautrelet, "paperiseoksesta valmistettua".
"Onko se mahdollista?"
"Pelkkää tyhjyyttä!"
Kreivi kumartui ottamaan käteensä sirpaleen.
"Tarkastelkaa sitä visusti, herra kreivi... seoksesta tehtyä! Tummennutta, kulunutta, mustanvihreää kuin vanha marmori... mutta kaikessa tapauksessa seosta... siinä kaikki, mitä on mestariteoksista jäljellä! Sen he ovat saaneet moniaissa päivissä aikaan! Sitäpä herra Charpenais, joka jäljensi Rubens-taulut, on valmistellut jo vuosi takaperin!"
Nyt oli hänen vuoronsa tarttua herra Filleulin käsivarteen.
"Mitä sanotte tästä, herra tutkintotuomari? Eikö se ole suurenmoista? Kappeli ryöstetty! Kokonainen goottilainen kappeli kehvelletty pala palalta pois! Kokonainen liuta pystykuvia korjattu talteen. Ja sijalle pantu valettuja kaavailuja! Verrattoman taidekauden oivallisimpia tuotteita siepattu! Sanalla sanoen, koko pyhäkkö varastettu! Eikö se ole kuulumatonta? Ooh, herra tutkintotuomari, mikä jättiläisnero se mies onkaan!"
"Osaattepa vahvasti värittää, herra Beautrelet!"
"Ei voi milloinkaan kyllin vahvasti värittää, kun on moisesta miehestä puhe. Kaikki, mikä kohoaa tavallisuuden tason yläpuolelle, on ihailun arvoista. Ja hän on päätänsä pitempi kaikkia muita. Tämä varkaus ilmaisee niin elävää mielikuvitusta, sellaista voimaa, taitoa ja kylmäverisyyttä, että selkäpiitäni karmii."
"Vahinko, että hän on kuollut", naureli herra Filleul, "muutoin olisi hän lopuksi varastanut Notre-Damen tornin".
Isidore kohautti hartioitaan.
"Älkää naurako, herra tutkintotuomari. Vainajanakin hän mykistyttää hämmästyksellä."
"Sitä en kiellä... sitä en kiellä, herra Beautrelet, ja tunnustanpa jonkunlaisella liikutuksella valmistautuvani näkemään hänet... elleivät hänen toverinsa ole kuljettaneet pois ruumista."
"Ja ennen kaikkea", huomautti kreivi de Gesvres, "ellei veljentytär-parkani haavoittanutkin jotakuta toista".
"Häntä varmasti, herra kreivi", vakuutti Beautrelet. "Uskokaa minua, hän se kaatui raunioissa neiti de Saint-Véranin ampumasta luodista; hänen näki neiti nousevan taas ylös, kaatuvan vielä kerran ja laahautuvan isolle pilarikäytävälle, siellä noustakseen vielä viimeisen kerran — ihmetyön kautta, jonka pian selitän — nousevan viimeisen kerran ja etsivän turvapaikkaansa tästä kivisuojasta... josta oli koitumassa hänen hautansa."
Ja Beautrelet kolhaisi kappelin kynnystä sauvallaan.
"Mitä sanotte?" huudahti herra Filleul tyrmistyneenä. "Hänen hautansa? Te luulette, että tuo saavuttamaton piilopaikka..."
"Se on täällä... tuolla", vakuutti toinen.
"Olemmehan tutkineet sen."
"Huonosti."
"Täältä ei löydy mitään piilopaikkaa", vastusti kreivi de Gesvres. "Minä tunnen kappelin."
"Löytyy kuin löytyykin yksi, herra kreivi. Menkää Varengevillen kylänvanhimman luo, missä säilytetään kaikkia vanhaan Ambrumésyn pitäjänkirkkoon kuuluneita papereita, ja noista 1700-luvun asiakirjoista havaitsette, että kappelin alla sijaitsee luolakammio. Se luolakammio luultavasti kuului siihen roomalaisen kappeliin, jonka paikalle tämä on rakennettu."
"Mutta kuinka saattoi Lupin tietää sen?" kysyi herra Filleul.
"Aivan yksinkertaisesti niiden töiden kautta, jotka hänen täytyi suorittaa viedäkseen pois kappelin."
"No no, herra Beautrelet, te liioittelette. Ei hän ole koko kappelia vienyt. Ainoaankaan näistä peruskivistä ei ole koskettu."
"Hän ei tietysti ole jäljentänyt ja anastanut muuta kuin sellaista, millä on taiteellista arvoa, kuten muovailtuja kiviä, veistoksia, korkokuvia, näitä pikku kolonneja ja kaiverrettuja suippoholveja, mutta ne ihan järjestään. Hän ei ole tavoitellut rakennuksen perustuksia; ne kyllä ovat jäljellä."
"Siispä ei Lupin ole voinut päästä alas luolakammioon."
Kreivi oli kutsunut palvelijan ja pannut tämän noutamaan avaimen. Hän avasi oven. Nuo kolme miestä astuivat sisälle.
Hetkisen tutkittuaan virkkoi Beautrelet:
"Lattian he tietysti ovat antaneet olla sinällään. Mutta on helppo nähdä, että alttari on pelkkä kipsikaavaus. Luolakammioihin johtavat portaat yleensä avautuvat pääalttarin edustalta ja kulkevat sen alitse."
"Ja siitä teette sen johtopäätöksen —?"
"Siitä teen sen johtopäätöksen, että Lupin on tuon ryöstämiseksi työskennellessään tavannut luolakammion."
Kreivin haettamalla rautakangella alkoi Beautrelet muokata alttaria. Kipsisirpaleet sinkoilivat oikeaan ja vasempaan. Hän työnsi niitä syrjään sikäli kuin pääsi pitemmälle työssään.
"Lempo soikoon", jupisi herra Filleul, "hehkunpa halusta saada tietää..."
"Minä myös", vastasi Beautrelet kiihtymyksestä vaaleana.
Hän joudutti työtänsä. Kanki ei ollut tähän asti kohdannut mitään vastusta, mutta kolahti nyt johonkin kovaan. Kuului jyrisevä vierähdys, ja alttarin jäännös syöksyi alas sen kivilohkareen mukana, jota kanki oli kolhaissut. Beautrelet kumartui eteenpäin. Kylmä viima puhalsi hänen kasvoihinsa. Hän raapaisi tulitikun ja valaisi aukkoa.
"Portaat alkavat aikaisemmin kuin luulinkaan, melkein kuorikäytävän lattian alta. Näen alimmatkin astuimet."
"Onko luola syvä?"
"Kolme tai neljä metriä. Astuimet ovat hyvin korkeat... ja muutamia puuttuu."
"Ei ole todennäköistä", sanoi herra Filleul, "että noiden kolmen santarmin poissaollessa, jolloin neiti de Saint-Véran ryöstettiin... ei ole todennäköistä, että rikostovereilla on ollut aikaa nostaa ruumis tästä luolana. Ja miksi he muuten olisivatkaan niin tehneet? Luulen hänen olevan tuolla."
Palvelija toi tikapuut, jotka Beautrelet sovitti aukkoon ja hamuillen laski alas sortuneiden jäännösten sekaan. Sitten hän tarttui tukevasti kiinni niihin molemmin käsin.
"Menettekö te alas, herra Filleul?"
Tutkintotuomari uskaltausi alas, kynttilä kädessä. Kreivi de Gesvres seurasi häntä.
Beautrelet nyt vuorostaan laski jalkansa ensimmäiselle tikkaalle.
Hän luki niitä koneellisesti neljätoista, silmiensä tähystellessä luolakammiota, missä kynttilänvalo taisteli synkkää pimeyttä vastaan. Mutta alhaalla hönkäisi häntä vastaan ilkeä lemu, sellainen mädännyksen löyhkä, jota ei sittemmin voi unohtaa. Hui, tuo haisu ellotti häntä...
Ja äkkiä kouraisi vapiseva käsi hänen olkaansa.
"No, mikä hätänä?"
"Beautrelet", sopersi Filleul, "Beautrelet..."
Hän oli niin kauhun lamauttama, ettei kyennyt puhumaan.
"Kas niin, herra tutkintotuomari, tyyntykäähän..."
"Beautrelet... hän on tuolla..."
"Mitä?"
"Niin, tuon ison, alttarista irtautuneen kivilohkareen alla makasi jotakin... minä siirsin kiveä... ja kosketin... huh, sen muistan ikäni..."
"Missä hän on?"
"Täällä... Tunnetteko käryn? Ja tuossa... katsokaa..."
Hän valaisi kynttilällä maassa viruvaa liikkumatonta esinettä.
"Ooh —!" huudahti Beautrelet hirmustuneena.
Nuo kolme miestä kumartuivat nopeasti katsomaan. Siinä makasi puolialaston ruumis, laihana, kammottavana. Kellertävä, vihreään vivahtava iho paistoi sieltä täältä vaatteiden rei'istä. Mutta kamalin, aiheuttaen nuoren miehen äskeisen huudahduksen, oli kivilohkareen äsken rusentama pää, muodoton, hirveä sohju, missä ei ollut mitään piirteitä erotettavina.
— — —
Neljällä pitkällä harppauksella loikkasi Beautrelet ylös portaita ja pakeni ulos vapaaseen ilmaan.
Herra Filleul tapasi hänet makaamassa kasvot käsien varassa. Hän puheli:
"Minä onnittelen teitä, Beautrelet. Lukuunottamatta piilopaikan keksimistä olen nyt kahdessa muussakin kohdassa saanut vahvistusta teidän väitteillenne. Ensinnäkin, neiti de Saint-Véranin ampuma mies oli todellakin Arsène Lupin, kuten olette alusta asti sanonut. Ja hän tosiaankin asusti Pariisissa Étienne de Vaudreixin nimellä. Hänen liinavaatteissaan on alkukirjaimet E. V. Se tuntuu minusta riittävältä todistukselta..."
Isidore ei hievahtanutkaan.
"Kreivi on lähtenyt valjastuttamaan parihevoset. Aiotaan noutaa tohtori Jouet toimittamaan tavanmukainen ruumiintarkastus. Kuolema on nähdäkseni tapahtunut vähintään kahdeksan päivää takaperin. Ruumiin tila... mutta te ette näy kuuntelevan minua?"
"Kyllä, kyllä."
"Arveluni perustuu epuuttamattomiin syihin. Niinpä on..."
Herra Filleul jatkoi esitelmäänsä kykenemättä houkuttelemaan toiselta mitään tarkkaavaisuuden oireita. Mutta kreivi de Gesvresin saapuminen keskeytti hänen yksinpuhelunsa.
Kreivillä oli mukanaan kaksi kirjettä. Toinen ilmoitti Sherlock Holmesin saapuvan seuraavana päivänä.
"Oivallista!" huudahti herra Filleul hilpeästi. "Apulaispäällikkö Ganimard tulee myös. Tästäpä hauskaa tulee."
"Toinen kirje on teille, herra tutkintotuomari", huomautti kreivi.
"Yhä parempaa ja parempaa", sanoi herra Filleul luettuansa kirjeen. "Noille herroille ei totisesti tule suurta puuhaa. Herra Beautrelet, minulle kirjoitetaan Dieppestä, että äyriäisenpyytäjät ovat aamulla rannalta löytäneet nuoren naisen ruumiin."
Beautrelet hätkähti.
"Mitä sanotte? Nuoren..."
"Naisen ruumiin... hirveästi kolhiintuneen, joten olisi mahdotonta todeta vainajaa, ellei oikeassa käsivarressa olisi hyvin kapeata kultaista rannerengasta, joka on syöpynyt turvonneeseen lihaan. Neiti de Saint-Véranilla oli sellainen kultaketju oikeassa käsivarressaan. Teidän onnettoman veljentyttärenne, herra kreivi, on siten meri ilmeisesti antanut takaisin. Mitä arvelette te, Beautrelet?"
"En mitään... tai oikeammin sanoen... kaikki sopii yhteen, kuten näette, ei ole pienintäkään aukkoa todistelussani. Kaikki asianhaarat, ristiriitaisimmatkin, vahvistavat sen oletuksen, jonka olen alusta asti harkinnut."
"Tuota en oikein ymmärrä."
"Pian kyllä ymmärrätte. Muistakaa, että minä olen luvannut ilmoittaa teille koko totuuden."
"Mutta minusta tuntuu..."
"Hieman kärsivällisyyttä, herra tutkintotuomari. Teillä ei tähän asti ole ollut mitään syytä tyytymättömyyteen minua kohtaan. On kaunis ilma. Kävelkää, syökää aamiaista linnassa, polttakaa piipullisenne. Minä palaan neljän tai viiden aikaan. Mitä kouluuni tulee, niin... sitä ei voi kukaan auttaa... minun pitänee jättää lähtö kahdentoista yöjunaan."
He olivat pysähtyneet piharakennusten ulkopuolelle. Beautrelet nousi polkupyörälleen.
Dieppessä hän meni La Vigiesin toimitukseen ja pyysi saada nähdä viimeisten neljäntoista päivän numerot. Sitten hän porhalsi Envermeun kylään, joka oli kymmenisen kilometrin päässä sieltä. Envermeussa hän puhutteli kylänvanhinta, kirkkoherraa, maalaispoliisia. Kello löi kirkontornissa kolme. Hän oli lopettanut tutkimuksensa.
Iloisesti laulellen lähti hän kotimatkalle. Hän käytteli polkimia tahdikkaasti, hänen keuhkonsa nielivät halukkaasti raikasta meri-ilmaa, ja toisinaan hän unohti itsehillintänsä siinä määrin, että kajautteli riemukkaita voitonhuutoja, kun ajatteli tavoittelemaansa päämäärää ja menestyksen suosimia ponnistuksiansa.
Ambrumésy sukelsi näkyviin. Hän kiiti täyttä vauhtia linnan edessä olevaa rinnettä alas. Satavuotiset puut, jotka neljänä rivinä reunustivat tietä, tuntuivat rientävän häntä vastaan ja heti katoavan hänen taakseen.
Äkkiä hän kirkaisi. Kuin silmänräpäyksen näkynä oli hän huomannut tien poikitse puusta toiseen pingoitetun köyden.
Polkupyörä pysähtyi heti. Hän sinkosi hurjan rajusti kolme metriä eteenpäin ja sai sen käsityksen, että ainoastaan sattuma, ihmeellinen sattuma oli pelastanut hänet lyömästä päänsä teräväkiviseen louhikkoon.
Hän seisoi muutamia sekunteja kuin huumaantuneena; ruumista kivisteli kauttaaltaan ja polvista oli nahka kahnautunut. Hän katseli ympärilleen. Oikealla oli pieni metsikkö, jonne ahdistaja luultavasti oli pujahtanut. Beautrelet irroitti köyden. Vasemmanpuoliseen puuhun, jonka ympäri se oli sidottu, oli samalla pieni paperilappu kiinnitetty. Hän suoristi sen ja luki:
"Kolmas ja viimeinen varoitus."
Hän meni linnaan, teki joitakuita kysymyksiä palvelusväelle ja lähti tutkintotuomaria tapaamaan erääseen alakerran huoneeseen oikean sivustan päässä, missä herra Filleulin oli tapana asustaa työskennellessään. Tämä istui kirjoittamassa. Sihteeri, joka istui pöydän toisella puolen, sai viittauksen poistua, ja tutkintotuomari huudahti:
"Mitä on teille tapahtunut, herra Beautrelet? Kätenne ovat veriset."
"Ei se mitään", vastasi nuori mies. "Olenhan vain syöksynyt pyörältäni, kun oli pingoitettu tien yli köysi. Tahdon ainoastaan huomauttaa, että köysi on täältä linnasta. Kaksikymmentä minuuttia takaperin kuivattiin sillä köydellä liinavaatteita pesutuvan ulkopuolella."
"Onko se mahdollista?"
"Herra tutkintotuomari, täällä minua vaanitaan, liikkeitäni vartioitsee joku paikalla oleskeleva, joka näkee ja kuulee minut, minuutti minuutilta tarkkailee toimiani ja ottaa selvää aikeistani."
"Luuletteko niin?"
"Siitä olen varma. Teidän asianne on keksiä hänet, eikä se käy teille vaikeaksi. Mutta minä omasta puolestani tahdon nyt tehdä lopun ja kertoa teille lupaamani selitykset. Olen tunkeutunut eteenpäin nopeammin kuin vastustajamme olivat odottaneet, ja olen siinä käsityksessä, että he puolestaan nyt ryhtyvät tarmokkaaseen toimintaan. Kehä supistuu ympärilläni. Vaara lähestyy, sen aavistan."
"No, no, Beautrelet..."
"Niinpä niin, saapihan tuon nähdä. Nyt on kiirehdittävä. Ensinnäkin kysymys asiasta, josta tahdon heti suoriutua. Ettehän ole maininnut kenellekään paperilappua, jonka korpraali Quevillon löysi ja jonka hän jätti teille minun läsnäollessani?"
"En, en sanallakaan. Mutta annatteko yhtään mitään merkitystä..."
"Mitä tärkeimmän merkityksen. Minulla on eräs ajatus... muuten mihinkään todistukseen perustumaton ajatus, sen tunnustan... sillä tähän asti ei minun ole onnistunut selvittää salakirjoitusta. Minä puhunkin siitä vain, jotta minun ei olisi tarvis palata asiaan."
Beautrelet laski kätensä herra Filleulin käsivarrelle ja kuiskasi:
"Hiljaa... joku kuuntelee meitä... ulkopuolella..."
Hiekka narskui. Beautrelet hyppäsi ikkunaan ja kumartui ulos.
"Siellä ei enää ole ketään... mutta kukkalava on tallattu... voi helposti ottaa kaavan askelten jäljistä..."
Hän sulki ikkunan ja istuutui jälleen tuolilleen.
"Kuten näette, herra tutkintotuomari, ei vihollinen enää välitä noudattaa mitään varovaisuutta... hänellä ei ole siihen aikaa, hänkin tuntee, että on kiire. Joutukaamme siis ja puhukaamme juttu selväksi... koska he eivät soisi minun puhuvan."
Hän laski paperilapun pöydälle ja suoristi sen.
"Ensinnäkin eräs huomautus, herra tutkintotuomari. Paitsi pisteitä näkyy tällä paperilla ainoastaan numeroita. Ja kolmella ensimmäisellä rivillä sekä viidennellä — ainoat, joita meidän tarvitsee pohtia, sillä neljäs näyttää olevan aivan erikoinen lajiaan —, ei ole ainoatakaan numeroa korkeampaa kuin 5. On siis varsin todennäköistä, että kukin näistä numeroista merkitsee yhtä kielemme viidestä ääntiöstä ja aakkosellisessa järjestyksessä. Kirjoittakaamme eteemme tulos."
Hän kirjoitti eri paperilehdelle: