Sitten hän jatkoi:
"Kuten näette, ei tuosta paljoakaan lähde. Sala-aakkoset ovat samalla kertaa hyvin helpot — koskapa on tyydytty vaihtamaan ääntiöt numeroiksi ja kerakkeet pisteiksi — ja hyvin vaikeat, elleivät mahdottomatkin tulkita, koska ei ole nähty enempää vaivaa ongelman mutkistuttamiseksi."
"Varmaankin syystä että se on kyllin hämärä sellaisenaan."
"Koettakaamme saada valoa asiaan. Toinen rivi on jaettu kahteen osaan, jälkimmäinen osa tuntuu olevan yksi ainoa sana. Jos nyt yritämme sovittaa kerakkeita pisteiden sijalle, niin johdumme useiden hapuilevien kokeiden jälkeen siihen tulokseen, että ainoat kerakkeet, jotka sopivat ääntiöihin, muodostavat sanan 'demoiselles' (neidit)."
"Olisi siis kysymys neiti de Gesvresistä ja neiti de Saint-Véranista?"
"Ihan varmasti."
"Ja te ette havaitse mitään enempää?"
"Kyllä. Näen tyhjän loman myöskin keskellä viimeistä riviä, ja jos menettelen samalla tavoin tämän rivin edelliseen puolikkaaseen nähden, niin näen heti, että molempien kaksoisääntiöiden ai'n ja ui'n välissä on g ainoa kerake, joka voi olla pisteen sijassa, ja kun olen saanut tämän sanan alun, aigui, niin on luonnollista ja välttämätöntä, että molemmat seuraavat pisteet ja loppuääntiö e muodostuvat sanaksi aiguille."
"Niin, aiguille näyttää tosiaan olevan oikea sana."
"Viimeiseen sanaan on minulla kolme ääntiötä ja kolme keraketta. Minä hapuilen vielä, minä koettelen kaikkia kirjaimia järjestään, ja lähtien siitä periaatteesta, että molempien ensimmäisten kirjainten täytyy olla kerakkeita, teen sen johtopäätöksen, että sanoja voisi muodostua neljä: fleuve, preuve, pleure ja creuse. Minä pyyhin sanat fleuve, preuve ja pleure, joita ei voi kieliopillisesti yhdistää aiguilleen, ja silloin jää jälelle sana creuse."
"Siitä siis koituu aiguille creuse (ontto neula). Hitto vieköön, minä myönnän ratkaisunne oikeaksi, ja myönnän sen syystä että asia ei mitenkään voi olla toisin; mutta mitä hyötyä meillä on tuosta?"
"Ei mitään", vastasi Beautrelet miettivällä äänellä. "Ei mitään vielä tähän asti... myöhemmin ehkä. Minä aavistelen, että tuo arvoituksellinen sanayhtymä aiguille creuse sisältää varsin paljon. Enimmin ajattelen nykyään itse paperia. Valmistetaanko vielä tällaista pergamentin kaltaista, hieman rosoista paperia? Ja sitten tämä norsunluun väri... ja laskokset... näiden neljän taitteen kuluminen... ja katsokaahan näitä nurean puolen punaisen lakkasinetin jälkiä..."
Tällä hetkellä Beautrelet tuli keskeytetyksi. Sihteeri Brédoux avasi oven ja ilmoitti yliprokuraattorin äsken saapuneen.
Herra Filleul nousi tuoliltaan.
"Joko taas? Onko yliprokuraattori alakerrassa?"
"Ei, herra tutkintotuomari. Herra yliprokuraattori ei ole astunut vaunuistaan. Hän on pysähtynyt vain ohimennen ja pyytää teitä hyväntahtoisesti saapumaan luokseen veräjän ulkopuolelle. Hänellä on vain pari sanaa lausuttavana teille."
"Sepä omituista", mutisi herra Filleul. "No niin, saadaanhan kuulla. Suokaa anteeksi, Beautrelet, tulen heti takaisin."
Hän läksi. Askelten kaiku häipyi. Silloin Brédoux lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Beautrelet ällistyneenä. "Mitä te teette? Miksi suljette meidät lukon taa?"
"Sittenpähän voimme pakinoida paremmin rauhassa", vastasi Brédoux.
Beautrelet loikkasi viereiseen huoneeseen johtavalle ovelle. Hän oli ymmärtänyt. Rikostoveri oli Brédoux, tutkintotuomarin sihteeri.
Brédoux nauroi pilkallisesti:
"Älkää tärvelkö sormianne, nuori ystäväni, minulla on tuon toisenkin oven avain."
"Onhan ikkuna..." huudahti Beautrelet.
"Myöhäistä", vastasi Brédoux ja asettui revolveri kädessä ikkunan eteen.
Pakotie oli katkaistu. Ei ollut muuta tehtävissä kuin puolustautua vihollista vastaan, joka noin raa'an rohkeasti oli viskannut syrjään naamarinsa. Isidore laski käsivartensa rinnalle ristiin; niin peloissaan hän ei ollut vielä koskaan ollut.
"No", tuumi sihteeri, "puhukaamme asiat lyhyeen".
Hän otti esille kellonsa.
"Herra Filleul astelee alas veräjälle. Siellä ei tietysti ole kissaakaan, saati mitään yliprokuraattoria. Hän pyörtää takaisin ja palaa tänne ylös. Kaikki vie noin neljä minuuttia. Yhden minuutin tarvitsen hypätäkseni ulos ikkunasta, livistääkseni pikku raunioveräjästä ja heittäytyäkseni minua odottelevalle moottoripyörälle. Aikaa on siis kolme minuuttia. Siinä on kylliksi."
Hän oli kummallinen, rujo olento; sääret olivat hyvin pitkät ja ohuet, rintakehä tavattoman laaja, pyöreä kuin hämähäkin ruumis, ja käsivarret harvinaisen alhaalla riippuvat. Luisevat kasvot ja matala härän otsa ilmaisi tyhmää itsepintaisuutta.
Beautrelet tunsi polviensa huojuvan ja tunsi pakolliseksi istuutua.
"No, puhu pois. Mitä tahdot?"
"Tahdon saada paperin. Olen etsinyt sitä kolme päivää."
"Minulla ei sellaista ole."
"Valehtelet. Sisään tullessani näin sinun pistävän sen lompakkoosi."
"Entä sitten?"
"Entä sitten? Sinun täytyy luvata pysyä alallasi. Sinä suututat meitä. Anna meidän olla rauhassa ja hoida omia asioitasi. Kärsivällisyytemme on lopussa."
Hän astui muutamia askeleita eteenpäin, pistooli yhä suunnattuna nuoreen mieheen, ja hän puhui kumeasti antaen voimakkaan painon jok'ainoalle tavulle. Katse oli kova, hymy julma.
Beautreletin pintaa karmi. Ensi kertaa hän tunsi olevansa vaarassa. Ja millaisessa vaarassa! Hän tajusi seisovansa järkähtämättömän vihollisen edessä, sokean ja vastustamattoman voiman ahdistamana.
"Edelleen?" hän virkahti puolitukahtuneella äänellä.
"Ei muuta mitään. Sinä jäät vapaaksi... me tahdomme unohtaa..."
Vaitiolo. Brédoux jatkoi:
"Minuutti enää. Sinun on päätettävä. Kas niin, veikkoseni, heitäpä tyhmyydet. Me olemme voimakkaita, aina ja kaikkialla. Paperi tänne heti..."
Isidore ei hievahtanut paikaltaan, valjuna ja säikähtäneenä, mutta kuitenkin kyeten hillitsemään itsensä ja ajattelemaan selvästi, vaikka hermosto olikin kuohuksissa. Revolverin pieni, musta suu oli kahdenkymmenen sentimetrin päässä hänen silmistään. Sormi oli taipunut liipaisimeen. Hänen tarvitsi painaltaa vain hiukan lujemmin...
"Paperi", toisti Brédoux, "muutoin..."
"Tässä on", sanoi Beautrelet.
Hän veti lompakon taskustaan ja ojensi sen Brédouxille, joka heti sieppasi sen.
"Hyvä, järkeviä ollaan. Sinusta voi kyllä koitua jotakin... hiukan pelokas olet, mutta ymmärrys on sinulla hyvä. Puhun sinusta tovereilleni. Ja nyt luikin tieheni. Hyvästi."
Hän pisti revolverin taskuunsa ja avasi ikkunan.
Askeleita kuului käytävästä.
Mutta sitten hänen mieleensä juolahti eräs ajatus. Hän kurkisti nopeasti lompakkoon.
"Tuli ja leimaus", sadatti hän hammasta purren, "paperi ei ole tässä. Olet puijannut minua!"
Hän loikkasi keskelle huonetta.
Kaksi laukausta pamahti. Isidore oli vetäissyt esille pistoolinsa ja ampunut.
"Ohitse, poikaseni", huusi Brédoux. "Kätesi vapisee, sinä pelkäät..."
He syöksähtivät painimaan ja kierivät lattialla.
Ovelle koputettiin kiivaasti.
Isidoren voimat uupuivat, hänen vastustajansa oli heti päässyt päälle päin. Rinnustus oli hyödytön. Veitsellä aseistettu käsi kohosi ilmaan ja iski alas nopeana kuin salama. Hän tunsi tuimaa kipua olkapäässään ja hellitti irti.
Hän tunsi käden kourivan takkinsa povitaskua ja ottavan paperin. Sitten hän puoli-ummistunein silmin näki miehen kiipeävän ikkunalaudan yli. —
Samat lehdet, jotka seuraavana aamuna kertoivat Ambrumésyn linnassa viimeksi sattuneista tapauksista, kappelin väärennetyistä taide-esineistä, Arsène Lupinin ja Raymonden ruumiiden löydöstä ja lopuksi tutkintotuomarin sihteerin Brédouxin tekemästä murhayrityksestä Beautreletia vastaan, — samat lehdet kertoivat myös Ganimardin kadonneen ja Sherlock Holmesin tulleen siepatuksi rosvojen haltuun sydänpäivällä keskellä Lontoota, hänen juuri ollessaan lähdössä Doveriin.
Lupinin joukko, jonka oli seitsentoistavuotiaan pojan erinomaisen terävä äly hetkeksi saattanut häiriöön, ryhtyi siis taas hyökkäämään ja voitti heti pitkin koko rintamaa. Lupinin molemmat suuret vastustajat Holmes ja Ganimard olivat poissa tieltä, eikä Beautrelet ollut taistelukunnossa. Poliisi oli voimaton. Ei ollut enää kenessäkään miestä taistelemaan moisia vihollisia vastaan.
NELJÄS LUKU
Eräänä iltana kuusi viikkoa jälkeenpäin olin antanut palvelijalleni lupaa. Oli heinäkuun 14 p:n aatto. [Heinäk. 14. on Bastiljin valloituksen muistopäivä. Suom.] Ilmassa oli ukkosen oireita, eikä minua haluttanut lähteä ulos. Avasin kuistilleni johtavat ikkunat, sytytin työlamppuni ja aloin silmäillä sanomalehtiä, kun en ollut niitä vielä lukenut.
Ne tietysti puhuivat Arsène Lupinista. Aina murhayrityksestä asti, joka oli kohdannut Isidore Beautrelet parkaa, ei ollut kulunut ainoatakaan päivää ilman puheita Ambrumésy-jutusta. Joka päivä omistettiin sille joitakuita sanoja pysyväisen otsakkeen alla. Yleisö ei ollut milloinkaan joutunut äkillisten tapausten ja odottamattomien käänteiden kautta moiseen jännitykseen. Herra Filleul, joka kiitettävän leppeästi alistui syrjäiseen osaansa, oli haastattelijoille kertonut nuoren neuvonantajansa suurteot noiden kolmen muistettavan päivän ajalta, joten ihmiset saattoivat viehättyä mitä haaveellisimpiin arvailuihin.
Sitä ei jätettykään tekemättä. Rikosasiain erikoistuntijat, romaanikirjailijat ja näytelmien sepittäjät, tuomarit ja entiset etsivän osaston päälliköt, ent. Lecocqit [Lecocq oli Ranskan salapoliisilaitoksen järjestäjä, rikoskirjailija. Suom.] ja vastaiset Sherlock Holmesit, kaikki laativat omat väitelmänsä ja kehittivät niitä pitkissä sanomalehtikirjoituksissa. Jokainen aloitti tutkimuksen alusta asti uudestaan ja johti sen eri suuntiin.
Ja kaikki tämä tapahtui koulupoika Isidore Beautreletin lausuntojen perusteella.
Mutta täytyihän tunnustaa, että kaikki totuuden piirteet olivat käsillä. Mikä oli salaisuutta? Tiedettiin piilopaikka, missä Arsène Lupin oli taistellut kuoleman kanssa, eikä siitä ollut mitään epäilystä: tohtori Delattre, joka oli edelleenkin turvautunut lääkärin vaikenemisvelvollisuuteen ja kieltäytynyt todistamasta, oli myöntänyt läheisimmille ystävillensä — jotka oitis riensivät tietoa levittämään —, että hänet oli tosiaankin viety luolakammioon, haavoittuneen luo, jonka hänen rikostoverinsa olivat esitelleet Arsène Lupinin nimellä. Ja kun tästä luolakammiosta oli löydetty Étienne de Vaudreixin ruumis, mikä Étienne de Vaudreix oli Arsène Lupin eikä kukaan muu, niin tuli Lupinin kohtalo yhä vääjäämättömämmin todistetuksi.
Lupin oli kuollut, neiti de Saint-Véranin ruumis oli tunnettu rannerenkaan avulla... murhenäytelmä oli siis loppunut.
Mutta sitä se ei ollut. Kukaan ei arvellut sitä loppuneeksi, koska Beautrelet oli väittänyt päin vastoin. Ei tiedetty, miksi se ei ollut loppunut, mutta nuoren miehen sanojen perusteella oli salaisuus vielä aivan selvittämätön. Tosiseikkojen todistus ei merkinnyt mitään Beautreletin väitteitä vastaan. Oli jotakin tietämätöntä, ja pidettiin varmana, että juuri se valaisisi koko asian.
Kuinka levottomasti odotettiinkaan alussa tiedonantoja niiltä molemmilta Dieppen lääkäreiltä, joille kreivi de Gesvres oli uskonut potilaan hoidon! Mikä murhe vallitsikaan ensimmäisinä päivinä, kun luultiin hänen henkensä olevan vaarassa! Ja mikä ihastus sinä aamuna, jona sanomalehdet ilmoittivat, ettei enää ollut mitään aihetta levottomuuteen!
Suuri yleisö havaitsi vähäpätöisimmätkin yksityisseikat mielenkiintoisiksi. Kuultiin liikutettuina, että häntä hoiti vanha isänsä, joka oli kutsuttu sähkösanomalla, ja ihailtiin myös neiti Susanne de Gesvresiä, joka öisin valvoi haavoittuneen luona.
Sitten edistyi paraneminen nopeasti. Vihdoinkin siis saataisiin tietää —! Saataisiin tietää, mitä Beautrelet oli luvannut herra Filleulille, ja ne ratkaisevat sanat, jotka pahantekijän veitsi oli ehkäissyt hänet lausumasta!
Ja saataisiin myöskin tietää kaikki, mikä — varsinaisen murhenäytelmän sivussa — oli vielä jäänyt viranomaisille käsittämättömäksi tai tavoittamattomaksi.
Beautreletin vapautuessa ja päästessä voimiinsa saataisiin jonkunlaisia varmoja tietoja herra Harlingtonista, Arsène Lupinin arvoituksellisesta rikoskumppanista, joka yhäti istui vankilassa. Saataisiin tietää, mihin oli rikoksen tehtyänsä joutunut Brédoux, toinen rikoskumppani, jonka rohkeus oli ollut kerrassaan hämmästyttävä.
Beautreletin vapautuessa voitaisiin saada varmoja selityksiä Ganimardin katoamisesta ja Holmesin ryöstämisestä. Kuinka oli voitu toimeenpanna kaksi sellaista väkivallan työtä? Yhtä vähän tiesivät niistä mitään valaisevaa englantilaiset salapoliisit kuin heidän ranskalaisetkaan virkaveljensä.
Helluntaipäivänä ei Ganimard ollut tullut kotiinsa, eikä seuraavanakaan päivänä; hän oli nyt ollut kuusi viikkoa kadoksissa.
Toisena helluntaipäivänä, kello neljä ehtoopäivällä, oli Sherlock Holmes Lontoossa astunut ajuriin, lähteäksensä rautatieasemalle. Tuskin oli hän päässyt istumaan, kun jo pyrki alas, nähtävästi aavistaen vaaraa. Mutta kaksi henkilöä kiipesi ajoneuvoihin oikealta ja vasemmalta ja piteli häntä kiinni välissään eli oikeammin allaan, niin ahdas oli tila. Ja tämä tapahtui kymmenen henkilön nähden, jotka eivät ehtineet apuun.
Ajuri kiiti täyttä vauhtia tiehensä. Ja sitten? Sitten ei mitään. Ei tiedetty mitään.
Ja kenties saataisiin Beautreletin kautta myöskin täydellinen selitys siitä salaperäisestä paperista, jota Brédoux oli pitänyt niin tärkeänä, että oli tikarin iskulla anastanut sen haltijaltansa. Aiguille creusen ongelmaksi sitä nimittivät ne epälukuisat arvailijat, jotka istuivat numeroiden ja pisteiden ääressä, koettaen urkkia niiden merkitystä. Ontto neula! Olipa se merkillinen sanayhtymä! Tämä paperilappu, jonka alkuperää ei kukaan tuntenut, loi esille käsittämättömän kysymyksen: Aiguille creuse! oliko se sisällötön sananparsi, koulupojan töhertämä satunnainen yhdistelmä? Vai antaisivatko nuo kaksi loitsusanaa seikkailija Lupinin historialle oikean ratkaisun? Ei tiedetty mitään.
Se saataisiin tietää. Jo useita päiviä takaperin olivat sanomalehdet julistaneet, että Beautrelet saapuisi pian. Taistelu alkaisi jälleen, ja tällä kertaa elämästä ja kuolemasta, sillä nuorta miestä kannusti kiihkeä koston halu. —
Hänen nimensä kiinnitti juuri huomiotani suurin kirjakkein painettuna. Grand Journal sisälsi ensimmäisellä palstallaan näin kuuluvan tiedoituksen:
... "Herra Isidore Beautrelet on luvannut meille ennen kaikkia muita paljastuksensa. Huomenna keskiviikkona, vieläpä ennen kuin poliisille asioista ilmoitetaan, julkaisee 'Grand Journal' Ambrumésyn murhenäytelmän koko selityksen."
"Tuo kuulostaa lupaavalta, vai mitä? Mitä sanotte siitä, ystäväiseni?"
Minä hätkähdin lepotuolissani. Tuolilla istui vieressäni henkilö, jota en tuntenut.
Nousin seisaalleni ja katselin asetta käsiini. Mutta kun hän näytti vaarattomalta, niin hillitsin itseni ja lähestyin häntä.
Hän oli nuori mies, kasvot tarmokkaat, tukka pitkä ja vaalea, hiukan punertava ja lyhyeksi leikattu parta halkaistu kahdeksi tupsuksi. Hänen tumma pukunsa muistutti englantilaista pappia, ja hänen koko olemuksessaan oli muuten jotakin totista ja arvokasta, mikä herätti kunnioitusta.
"Kuka te olette?" kysyin minä.
Kun hän ei vastannut, toistin:
"Kuka te olette? Kuinka olette päässyt tänne? Mitä täältä tahdotte?"
Hän tarkasteli minua ja sanoi:
"Ettekö tunne minua?"
"En."
"Sepä kovin kummallista! Ajatelkaa tarkemmin... eräs ystävänne... ihan erikoista lajia ystävää, mutta kuitenkin..."
Minä tartuin häntä kiivaasti käsivarteen.
"Te valehtelette!... Te valehtelette! Ei, te ette ole mikä sanotte... se ei ole totta..."
"Miksi siis ajattelette häntä ennen kaikkia muita?" sanoi hän nauraen.
Oi, tämä nauru, tämä nuorekas, heleä nauru, jonka leikkisä iva oli minua niin useasti huvittanut! Pintaani karmi. Oliko mahdollista?
"Ei, ei", intin minä jonkunlaisen kauhun valtaamana. "Ei ole mahdollista..."
"Ei ole mahdollista, että minä olen tässä, koska olen kuollut, eikö niin?" jatkoi hän. "Ja te ette usko aaveita?"
Hän nauroi taas.
"Olenko minä niitä, jotka kuolevat, mitä? Surmaisiko minut tuolla tavoin selkään saatu luoti, nuoren tytön ampuma! Väärinpä minua silloin arvostellaan. Niinkuin minä alistuisin mokomaan loppuun!"
"Te siis siinä olette?" sopersin minä vielä epäilevänä ja kuitenkin ihan kiihdyksissäni. "Te siinä? En voi mitenkään tuntea asuanne..."
"Sitten olen levollinen", sanoi hän hilpeästi. "Jos ainoa mies, jolle olen näyttäytynyt todellisessa hahmossani, ei tunne minua tänään, niin ei kukaan, joka tästälähtein näkee minut sellaisena kuin tänään olen, enää tunne minua nähdessään minut todellisessa hahmossani... jos minulla onkaan todellista hahmoa..."
Tunsin nyt hänen äänensä, kun hän ei sille enää antanut vierasta sointua, ja tunsin jo myös hänen silmänsä, kasvojensa ilmeen sekä koko sävynsä ja olemuksensa sen valeasun alta, johon hän oli kätkeytynyt.
"Arsène Lupin", lausuin hillityllä äänellä.
"Niin, Arsène Lupin", huudahti hän ja nousi seisaalleen. "Ainoa ja oikea Arsène Lupin, palanneena varjojen valtakunnasta, sitten kun lienen maannut kuoleman kielissä ja todella kuollut luolakammiossa. Arsène Lupin ilmi elävänä, tahdonvoimaa ja toimintahalua uhkuvana, onnellisena ja vapaana, ja lujemmin kuin koskaan päättäneenä nauttia tätä ihanaa vapautta maailmassa, joka tähän asti on vain pidellyt häntä kuin hemmoiteltua lemmikkiään..."
Nyt oli minun vuoroni nauraa.
"Niin, tepä se tosiaankin olette, ja tällä kertaa paljon iloisempana kuin viimeksi tavatessani teidät, viime vuonna. Minä onnittelen!"
Viittasin hänen käyntiinsä luonani heti jälkeen paljon puhutun otsakoristejutun, hänen purkautuneeseen kihlaukseensa, hänen Sonja Krishnovin seurassa tapahtuneeseen pakoonsa ja nuoren venakon hirveään kuolemaan. Sinä päivänä olin nähnyt sellaisen Arsène Lupinin, jota en ennestään tuntenut, uupuneen, masentuneen, punaisiksi itkettynein silmin, hiukan osanottoa ja hellyyttä tavoittelevana...
"Hiljaa", kielsi hän, "mennyt on kaukana."
"Siitä on vuosi", huomautin minä.
"Siitä on kymmenen vuotta", vakuutti hän. "Jokaiseen Arsène Lupinin vuoteen menee kymmenen vuotta."
Minä luovuin siitä puheenaineesta ja kysyin:
"Kuinka olette päässyt sisälle?"
"Kuten kaikki muutkin ihmiset tietysti, ovesta. Kun en nähnyt ketään, astuin salin poikki, ulos kuistille ja sitten tänne."
"Ehkä niin, mutta ovessahan ei ollut avainta?"
"Mitkään ovet eivät minua pidättele, senhän tiedätte. Tarvitsin teidän asuntoanne ja sen vuoksi menin sisälle."
"Kuten käskette. Jätänkö teidät yksiksenne?"
"Ei, älkää millään muotoa, te ette ole ollenkaan tiellä. Vieläpä voin taata teille, että siitä sukeutuu mielenkiintoinen ilta."
"Odotatteko jotakuta?"
"Kyllä, olen sopinut tapaavani täällä erään kello kymmeneltä."
Hän katsahti kelloonsa.
"Kymmenen. Jos sähkösanoma on tullut perille, niin on hän pian täällä."
Eteisessä kilahti ovikello.
"Sanoinhan sen! Ei, älkää nähkö vaivaa... menen itse avaamaan."
Ketä hittoa oli hän saattanut pyytää tänne? Ja minkä draamallisen tai hullunkurisen kohtauksen katselijana saisinkaan olla? Aseman täytyi olla varsin tavaton, koskapa Lupin itse piti sitä mielenkiintoisena.
Hetkisen kuluttua hän palasi, mukanaan nuori mies, pitkä, hintelä ja hyvin kalpea.
Sanaakaan hiiskumatta, liikkeissään jonkunlaista juhlallisuutta, joka tehosi mieleeni. Lupin kiersi palamaan kaikki sähkölamput. Huoneessa paistoi häikäisevä valo. Miehet silmäilivät toinen toistansa herkeämättä, kuin olisivat tahtoneet tunkeutua toisiinsa kaikella sillä tarmolla, minkä saivat katseeseensa kootuksi.
Oli omituista katsella heitä noin vaiteliaina ja totisina. Mutta kuka olikaan tuo vastatullut?
Juuri kun olin sen arvaamaisillani erään äskettäin sanomalehdissä julkaistun muotokuvan perusteella, kääntyi Lupin minuun ja virkkoi:
"Hyvä ystävä, sallikaa minun esitellä herra Isidore Beautrelet."
Sitten hän lausui nuorelle miehelle:
"Pyydän saada kiittää teitä, herra Beautrelet, ensinnäkin siitä, että kirjeeni johdosta hyväntahtoisesti olette lykännyt paljastuksenne, kunnes puhelisimme keskenämme, ja edelleen siitä, että olette ystävällisesti myöntänyt minulle tämän puhelun."
Beautrelet myhäili.
"Kuten näette on hyväntahtoisuuteni pääasiassa ollut teidän käskyjenne noudattamista. Tarkoittamassanne kirjeessä lausuttu uhkaus oli sitä vastustamattomampi, kun se ei koskenut minua, vaan isääni."
"No niin", vastasi Lupin nauraen, "ei voi aina menetellä kuten mieluisinta olisi, ja täytyyhän käyttää keinoja, mitä käsillä on. Tiesin kokemuksesta, ettei oma turvallisuutenne teille suuria merkinnyt, koska asetuitte herra Brédouxin pyytelyitä vastaan. Silloin jäi vedottavaksi vain isäänne... isäänne, johon olette suuresti kiintynyt. Minä olen kosketellut sitä kieltä."
"Ja tässä nyt olen", sanoi Beautrelet.
Käden liikkeellä pyysin heitä istuutumaan. Sen he tekivät, ja Lupin jatkoi omituisella huomaamattoman ivallisella sävyllään:
"Kaikessa tapauksessa, herra Beautrelet, ellette omaksu kiitostani, ette kai hylkää anteeksipyyntöäni."
"Anteeksipyyntöä? Minkä johdosta?"
"Siitä raakuudesta, jolla Brédoux kohteli teitä."
"Tunnustan, että hänen käytöksensä ihmetytti minua. Se ei ollut tavallista Lupinin tyyliä. Tikarinisku..."
"Eikä minulla ollutkaan mitään osaa siihen tekoon. Brédoux on vasta hankittu kokelas. Ystäväni ajattelivat — hoitaessaan asiaa — että meille voisi olla hyötyä tutkintotuomarin kirjurin voittamisesta puolellemme."
"Siinä olivat ystävänne aivan oikeassa."
"Brédoux, jonka erikoisena tehtävänä oli pitää teitä silmällä, on todellakin tehnyt meille suuria palveluksia. Mutta kaikki alokkaat ovat hehkuvan innokkaita: niinpä hänkin tahtoi kunnostautua, meni innoissaan liian pitkälle ja haittasi suunnitelmiani omalla vastuullaan, haavoittaessaan teitä."
"Vai niin, sehän oli siis vain pikku tapaturma..."
"Ei suinkaan, ei suinkaan, ja minä olen antanut tuikean ojennuksen. Minun täytyy kuitenkin hänen puolustuksekseen sanoa, että häntä hämmennytti teidän todella odottamattoman nopea tutkimuksenne. Jos olisitte antanut meille muutaman tunnin aikaa, niin olisitte säästynyt tuosta anteeksiantamattomasta väkivallanteosta."
"Ja silloin olisi minulla kaiketi ollut onni saada Ganimardin ja Sherlock Holmesin kohtalo?"
"Aivan oikein", myönsi Lupin ja nauroi kuten ennenkin. "Eikä minun olisi tarvinnut kestää sitä kauheaa tuskaa, mitä haavanne mielessäni herätti. Minulla on, sen vakuutan, ollut hirveitä hetkiä, ja vielä tänä päivänäkin tuottaa kalpeutenne minulle tunnonvaivoja. Ettehän ole minulle vihainen?"
"Se luottamus, jota osoitatte minulle jättäytymällä täten valtaani ilman ehtoja — minun olisi ollut helppo ottaa mukaani muutamia Ganimardin ystäviä! — tämä luottamuksen osoitus hyvittää kaikki."
Tarkoittiko hän täyttä totta? Myönnän, että olin hyvin ihmeissäni. Taistelu näiden kahden miehen kesken alkoi tavalla, jota en käsittänyt. Minä, joka olin ollut läsnä Lupinin ja Holmesin ensimmäisessä kohtauksessa Montparnasse-rautatieaseman kahvilassa, en voinut olla muistamatta noiden kahden vastustajan kopeata tapaa, heidän loukattua ylpeyttään — kohteliaan sävyn verhoamaa —, voimakkaita iskuja, joita he tähtäsivät toisiansa vastaan, heidän teeskentelyään, heidän ärsyttävää ääntänsä.
Mutta tässä ei ollut mitään sellaista. Lupin puolestaan ei ollut muuttunut. Sama menettelytapa, sama pisteliäs herttaisuus. Mutta kuinka kummallinen vastustaja hänellä nyt olikaan! Oliko hän todellakin vastustaja? Siltä hän ei näyttänyt eikä myöskään kuulostanut. Hyvin tyynenä — todellista tyyneyttä, joka ei naamioinut itsensä hillitsevän miehen kiehuvaa vihaa —, hyvin kohteliaana, mutta kohteliaisuutta liioittelematta, hymyilevänä, mutta ilman ivaa, oli hän täydellinen vastakohta Arsène Lupinille, jopa niin täydellinen, että Lupin näytti minusta yhtä hämmästyneeltä kuin minäkin.
Ei, Lupinilla ei ollut tavallista varmuuttaan tämän hennon nuorukaisen edessä, punaposkisen kuin nuori tyttö kirkkaine, vilpittömine silmineen. Useaan kertaan näin hänen joutuvan ymmälle. Hän epäröitsi, ei hyökännyt suoraan, haaskasi aikaa puheenparsiensa sievistelemiseen.
Näytti siltä kuin olisi häneltä jotakin puuttunut. Hän näytti hapuilevan, odottavan. Mitä? Odottiko hän apua?
Ovikello soi taas. Hän meni nopeasti avaamaan.
Hän palasi kirje kädessä.
"Sallittehan, hyvät herrat?" kysyi hän.
Hän avasi kirjeen; siinä oli sähkösanoma. Hän luki sen.
Hänestä tuli kuin toinen mies. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän ojentausi suoraksi, ja minä huomasin suonien hänen otsallaan paisuvan. Nyt oli edessäni taas atleetti, valtias, joka oli varma itsestään, tapausten ja henkilöiden herra.
Hän levitti sähkösanoman pöydälle, löi nyrkillään päälle ja huudahti:
"Ja nyt, herra Beautrelet, käymme otteluun!"
Beautrelet valmistausi kuuntelemaan, ja Lupin aloitti jämeällä äänellä, mutta terävästi ja tarmokkaasti:
"Heittäkäämme naamari, eikö niin? Ja lopettakaamme kaikki tyhmä teeskentely. Me kaksi olemme vihollisia, ja tiedämme varsin hyvin, mitä toisella on mielessä; vihollisina me toimimme toisiamme vastaan, ja vihollisina meidän siis tulee keskustella rauhasta."
"Rauhasta?" tokaisi Beautrelet kummastuneena.
"Niin, rauhasta. En käyttänyt sitä sanaa umpimähkään, ja toistan sen, niin vaikeata kuin se minulle onkin. Työläästi olen näin pitkälle joutunut. Ensi kertaa hieron vastustajani kanssa rauhaa. Mutta sanonpa teille myös heti, että kerta on samalla viimeinenkin. Käyttäkää sitä siis eduksenne. En lähde täältä saamatta teiltä lupausta. Muutoin jatkuu välillämme sota."
Beautrelet näytti hämmästyvän yhä enemmän ja enemmän. Hän vastasi hiljaisesti:
"Tätä en osannut odottaa. Te puhutte peräti eriskummaisesti! Aivan toista minä odotin. Niin, minä kuvittelin teitä aivan toisenlaiseksi. Miksi olette suutuksissanne? Miksi uhkaatte? Olemmeko silti vihamiehiä, jos olosuhteet ovatkin asettaneet meidät vastakkain? Vihamiehiä... miksi?"
Lupin näytti olevan hiukan hämillään, mutta hän nauroi pilkallisesti, kumartuessaan nuoreen mieheen päin:
"Kuulkaahan, pikku ystäväni, tässä ei kannata käydä puheentapojansa valikoimaan. Asia koskee tosiseikkaa, varmasti vääjäämätöntä tosiseikkaa, ja se on tämä: Kahteen vuoteen en ole tavannut niin voimallista vastustajaa kuin te olette; Ganimardin ja Sherlock Holmesin kanssa olen leikitellyt kuin ne olisivat olleet lapsia. Teidän edessänne minun on pakko puolustautua, niin, vieläpä peräytyäkin. Tällä hetkellä me molemmat varsin hyvin tiedämme, että minun täytyy pitää itseäni voitettuna. Isidore Beautrelet on lyönyt laudalta Arsène Lupinin. Suunnitelmani ovat kumotut. Mitä olen yrittänyt pitää kätkössä, sen te olette kiskonut päivänvaloon. Te olette kiusanani, te suljette minulta tien. Mutta minä olen kyllästynyt tähän. Sen on teille Brédoux turhaan sanonut. Nyt sanon sen itse, ja sanon sen vielä kerran, jotta sen muistatte. Minä olen kyllästynyt tähän."
Beautrelet pudisti päätään.
"Mutta mitä siis tahdotte?"
"Tahdon rauhaa! Pysyköön kukin asemillaan ja hoitakoon omat asiansa."
"Toisin sanoen, te saatte tehdä murtovarkauksia kuinka tiheään tahansa, ja minun pitää palata opintoihini."
"Opintoihinne tahi miten tahdotte, se ei kuulu minuun. Mutta teidän pitää antaa minun olla rauhassa... minä tahdon olla rauhassa."
"Millä tavalla minä teidän rauhaanne nykyään häiritsen?"
Lupin tarttui kiivaasti hänen käsiinsä.
"Sen tiedätte itse parhaiten! Älkää tekeytykö tietämättömäksi! Teillä on nykyään tiedossanne salaisuus, joka on minulle mitä tärkein. Teillä oli oikeus arvata se salaisuus, mutta teillä ei ole mitään oikeutta julkaista sitä."
"Oletteko varma siitä, että tiedän sen?"
"Te tiedätte sen, siitä olen varma; päivä päivältä, tunti tunnilta olen seurannut ajatustenne ja tutkimustenne kulkua. Juuri silloin kun Brédoux teitä haavoitti, olitte aikeissa ilmaista kaikki. Huolissanne isästänne olette sitten lykännyt paljastustenne tekemistä. Mutta tänään tämä lehti lupaa julkaista ne palstoillaan. Kirjoitus on valmiiksi laadittu. Tunnin kuluttua se on ladottu. Huomenna se painetaan."
"Aivan oikein."
Lupin nousi seisaalleen, huitaisi ilmaa kädellään ja huudahti:
"Sitä ei paineta."
"Se painetaan", väitti Beautrelet ja nousi nopeasti.
Vihdoinkin seisoivat nyt nuo kaksi miestä vastatusten. Minusta tuntui kuin olisi puuhattu painia, kuin haparoitaisiin toistensa vyötäreitä. Äkillinen tarmon leimahdus sai Beautreletin tuleen ja liekkiin. Näytti siltä kuin olisi kipinä sytyttänyt häneen uusia tunteita, rohkeutta, turhamaisuutta, taistelun huumausta, vaaran hurmiota.
Lupinin säihkyvät silmät ilmaisivat kaksintaistelijan iloa, kun vihdoinkin saa mitellä miekkoja vihatun vastustajansa kanssa.
"Oletteko jättänyt kirjoituksen ladottavaksi?"
"En vielä."
"Onko se teillä mukananne?"
"Niin typerä minä en ole. Siinä tapauksessa ei sitä minulla enää olisi."
"Miten siis?"
"Se on eräällä toimittajista, suljettuna kaksinkertaiseen kirjekuoreen. Jos en ole lehden toimituksessa ennen puoltayötä, antaa hän sen latoa."
"Ah, tuota veitikkaa", mutisi Lupin, "hän on aavistanut kaikki".
Hän ei voinut enää hillitä kiehuvaa suuttumustansa.
Beautrelet nauroi — nyt oli hänen vuoronsa pilkata — voitostaan päihtyneenä.
"Vaikene toki, poika!" karjaisi Lupin. "Etkö siis tiedä, mikä minä olen miehiäni. Ja että minä, jos tahtoisin... hän uskaltaa todella nauraa!"
Syntyi syvä äänettömyys. Sitten Lupin astui hänen luokseen ja lausui hillityllä äänellä ja katsoen Beautreletia silmiin:
"Sinä menet heti Grand Journaliin."
"En."
"Sinä revit palasiksi sanomalehtikirjoituksesi."
"En."
"Sinä pyydät saada puhutella päätoimittajaa!"
"En."
"Sinä sanot hänelle, että olet erehtynyt."
"En."
"Ja sinä sepität toisen kirjoituksen, — annat Ambrumésy-jutulle sen virallisen sisällön, jonka kaikki ihmiset ovat omaksuneet."
"En."
Lupin sieppasi rautaviivoittimen, joka oli lipastoni päällä, ja katkaisi sen vaivattomasti poikki. Hän oli hirveän kalpea. Hän pyyhki hikipisaroita, jotka helmeilivät hänen otsallaan. Hän ei ollut milloinkaan tavannut vastusta, tahtoessaan jotakin, ja tuon pojan itsepintaisuus sai hänet suunniltaan.
Hän laski molemmat kätensä tuimasti Beautreletin olkapäille ja virkkoi sanojansa painostaen:
"Sinun pitää tehdä kaikki tämä, Beautrelet, sinun pitää sanoa, että viimeiset havaintosi ovat saaneet sinut vakuutetuksi kuolemastani, että siitä ei voi olla vähintäkään epäilystä. Sinun pitää ennen kaikkea sanoa se, sillä jos et sitä sano..."
"Jos en sitä sano?"
"Siepataan isäsi tänä yönä, kuten Ganimard ja Sherlock Holmes on siepattu."
Beautrelet hymyili:
"Älä naura! Vastaa!"
"Vastaan, että minulle on kovin vastenmielistä toimia tahtoanne vastaan, mutta minä olen luvannut puhua, ja minä puhun."
"Puhu sitten siihen laatuun kuin olen nyt viittaillut."
"Minä puhun totuuden!" huudahti Beautrelet innostuneesti. "Siinä on jotakin teille käsittämätöntä: ilo tai oikeammin sanoen tarvis lausua täsmälleen, miten asia on, ja lausua se korkealla äänellä. Totuus on aivoissani, jotka ovat arvanneet ja keksineet sen, ja sen täytyy astua esiin alastomana ja värisevänä. Kirjoitus tulee siis painetuksi juuri sellaisena kuin se on käsistäni lähtenyt. Saadaan tietää, että Lupin elää, saadaan tietää syy, miksi hän tahtoi joutua kuolleiden lukuun. Kaikki saadaan tietää."
Ja hän lisäsi tyynesti:
"Eikä isääni siepata."
He vaikenivat taas molemmin ja katselivat lakkaamatta toisiaan. Säilät olivat täydellä todella iskeneet ristikkäin.
Seurasi kolea hiljaisuus, kuten kuoloniskun edellä. Kuka sen löisi?
Lupin virkahti:
"Ellen peruuta käskyäni, on kahdella ystävälläni määräys kello kolmelta aamulla tunkeutua isäsi huoneeseen, anastaa hänet väkivallalla ja viedä hänet Ganimardin ja Sherlock Holmesin vankeustoveriksi."
Kimakka nauru oli vastauksena.
"Etkö siis ymmärrä, rosvo", huudahti Beautrelet, "että minä olen ryhtynyt omiin varokeinoihini? Kuvittelet kaiketi minua niin yksinkertaiseksi ja typeräksi, että annan isäni yhä asua pienessä yksinäisessä talossaan aukealla maaseudulla?"
Hei, minkä eloisuuden leimautti nuoren miehen kasvoille tuo reipas, ivallinen nauru! Tämä nauru helähti aivan uudella tavalla, aivan kuin Lupinin vaikutusvallan alaisena. Ja julkea sinuttelu asetti hänet heti vastustajansa tasalle.
Hän jatkoi:
"Katsos, Lupin, sinun suurin virheesi on laskelmiesi luulottelu erehtymättömiksi. Sinä tunnustat itsesi voitetuksi? Onpa se ilveilyä! Olet päinvastoin vakuutettu siitä, että sinä voitat kaikesta huolimatta, nyt ja aina. Ja sinä unohdat, että muillakin voi olla laskelmansa. Minun ovat perin yksinkertaiset, hyvä ystävä..."
Oli määrättömän hauskaa kuunnella hänen puhettaan. Hän käveli edes takaisin kädet taskuissa, yllyttävän äkeänä kuin pojannulikka, joka ärsyttää häkissä teutaroivaa tiikeriä. Tuolla hetkellä hän mitä hirmuisimmasti kosti kaikkien tuon suuren seikkailijan uhrien puolesta.
Ja hän jatkoi:
"Isäni ei ole Savoijissa. Hän on vallan toisessa osassa Ranskaa, keskellä suurta kaupunkia, vartionansa kaksikymmentä ystävääni, joilla on käsky pitää hänet näkyvissään, kunnes taistelumme on loppunut. Haluatko tietää lähempiä yksityiskohtia? Hän on Cherbourgissa erään asevarikon virkamiehen luona — asevarikon, muista se, joka on suljettu öisin ja jonne ei päivinkään pääse muutoin kuin erityisellä luvalla ja vahdin seurassa."
Hän oli seisahtunut Lupinin eteen kuin koulupoika, joka irvistelee toverilleen.
"Mitä sanot siitä, suuri mestari?"
Lupin oli seisonut liikkumattomana muutaman minuutin. Ei ainoakaan lihas hänen kasvoissaan liikahtanut. Mitä ajatteli hän? Mitä aikoi hän päättää? Sille, joka tunsi hänen tunnottoman ja karskin ylpeytensä, oli yksi ainoa vastaus ajateltavissa: että hän silmänräpäyksessä musertaisi ja tuhoaisi vastustajansa. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Minusta tuntui, että hän heittäytyisi vastustajansa kimppuun ja kuristaisi hänet.
"Mitä sanot siitä, suuri mestari?" kertasi Beautrelet.
Lupin otti sähkösanoman pöydältä, ojensi sen hänelle ja vastasi täysin hillityllä äänellä:
"Kas tässä, poikani, lue tämä."
Beautrelet kävi äkkiä vakavaksi; toisen tyyneys vaikutti häneen. Hän avasi paperin laskoksista, katseli vastustajaansa ja kysyi:
"Mitä tämä merkitsee? Minä en käsitä..."
"Käsität kai sähkösanoman ensimmäisen sanan ainakin", sanoi Lupin, "nimittäin sen kaupungin nimen, josta se on lähetetty... katsos tuossa... Cherbourg."
"Kyllä, kyllä", änkytti Beautrelet, "kyllä, minä käsitän... Cherbourg... entä sitten?"
"Sitten? Mielestäni ei jatko ole vähemmän selvä: 'Tavaralähetys toimitettu... toverit korjanneet sen talteen ja odottavat ohjeita kello kahdeksaan aamulla. Kaikki hyvin.' Mikä sinusta tässä tuntuu epäselvältä? Sana tavaralähetys? Eihän voinut kirjoittaa herra Beautrelet vanhempi. Tapa, millä talteen korjaaminen tapahtui? Se ihmetyö, jolla isäsi salaa anastettiin Cherbourgin asevarikosta kahdenkymmenen vartijan nenän edestä? Pyh, sellainen kuuluu taiteen aakkosiin. Tosiasiana pysyy, että tavaralähetys on toimitettu. Mitä sanot siitä, poikaseni?"
Isidore ponnisteli yli-inhimillisesti hillitäkseen mielenliikutustaan. Huomasi kuitenkin hänen huultensa vapisevan, hänen leukansa tärisevän kouristuneesti ja hänen silmiensä koettavan turhaan katsella samaan pisteeseen. Hän sopersi muutaman sanan, vaikeni ja äkkiä lyyhistyi tuolille kädet silmillä ja puhkesi itkuun.
"Oi, isä... isä..."
Odottamaton ratkaisu, voimatemppu, jollaisen Lupinin turhamaisuus vaati, ja samalla muutakin, äärettömän liikuttavaa ja äärettömän yksinkertaista.
Lupin teki kärsimättömän liikkeen ja otti hattunsa, ikäänkuin kiusaantuneena tuollaisesta hänelle vieraasta tunteen purkauksesta. Mutta hän seisahtui kynnykselle, epäröitsi ja palasi sitten verkalleen, askel askelelta.
Beautrelet itki hiljaa kuin pieni lapsi, jota on kohdannut suuri suru. Olkapäät hytkyivät nyyhkytyksen tahdissa. Kyyneleet tihkuivat sormien välistä. Lupin kumartui eteenpäin ja koskematta Beautreletia lausui äänellä, jonka soinnussa ei ollut rahtuakaan ivaa eikä myöskään voittajan loukkaavaa osanottoa:
"Älä itke, poikani. Sellaisille iskuille pitää olla valmistautunut, kun heittäytyy taisteluun päistikkaa, kuten sinä olet tehnyt. Silloin vaanivat mitä hirveimmät onnettomuudet. Sellainen on taiteilijan kohtalo. Sinun täytyy miehuullisesti alistua siihen."
Sitten jatkoi hän melkein hellästi:
"Olit oikeassa, me emme ole vihollisia. Sen olen kauan tiennyt. Ensi hetkestä asti tunsin sinua ja sinun älykkyyttäsi kohtaan myötätuntoa... ihailin sinua... ja sen tähden sanon sinulle erään asian. Älä pahastu... minua suuresti surettaa, jos pahastut... mutta minun täytyy se sinulle sanoa. Herkeä taistelemasta minua vastaan! Minä en sano sitä itserakkaudesta, enkä myöskään halveksien sinua... mutta, näetkös, taistelu on liian epäsuhtainen. Sinä et tiedä... ei kukaan tiedä, mitä apukeinoja minä hallitsen... eikä myöskään keinoja mitä minulla on mielessäni... mitä kaikkea saan aikaan tahdonlujuudellani ja mielikuvitukseni voimalla. Ajattelehan toki, että koko elämäni — syntymästäni asti, voisin sanoa — on ollut kohdistettuna samaan päämäärään; että olen saanut uurastaa kuin orja, ennen kuin olen tullut siksi mikä olen ja onnistunut kaikessa täydellisyydessään toteuttamaan sen perikuvan, jonka olen tahtonut esittää... ja jonka olen kyennyt luomaan. Mitä voit sinä siinä tehdä? Samassa silmänräpäyksessä kun luulet saavasi voiton, luisuu se sinulta käsistä... osuu aina olemaan jotakin, mitä sinä et ole tullut ajatelleeksi... joku pikku seikka... hiekkajyvänen, jonka olen tietämättäsi asettanut soveliaaseen kohtaan. Herkeä, pyydän sinua... muutoin minun täytyy vahingoittaa sinua, ja se tuottaa minulle kärsimystä..."
Hän laski kätensä toisen otsalle ja pitkitti:
"Sanon sinulle vielä kerran, poika: herkeä. Minä tekisin sinulle pahaa. Kuka tietää, vaikka se ansa, johon sinun ehdottomasti täytyy takertua, jo olisi viritetty?"
Beautrelet nosti päänsä. Hän ei itkenyt enää. Oliko hän kuullut Lupinin sanat? Sitä voi epäillä, sillä hän näytti hajamieliseltä.
Hän oli vaiti pari kolme minuuttia. Hän tuntui punnitsevan sitä päätöstä, jonka aikoi tehdä, tutkivan syitä päin ja toisin, ajattelevan myötäisiä ja vastakkaisia mahdollisuuksia.
Viimein hän sanoi Lupinille:
"Jos muutan kirjoitukseni, jos suostun oletettuun kuolemaanne, ja jos sitoudun siihen, etten milloinkaan julista vääräksi tuota nyt vahvistamaani valheellista juttua, lupaatteko, että isäni pääsee vapaaksi?"
"Sen lupaan. Ystäväni ovat vieneet isäsi autolla erääseen toiseen maaseutukaupunkiin. Huomenna aamulla kello seitsemän, jos kirjoitus Grand Journalissa on sellainen kuin toivon, soitan puhelimella heille, ja silloin on isänne vapaa."
"Olkoon menneeksi", myöntyi Beautrelet, "minä alistun ehtoihinne".
Ikäänkuin olisi katsonut tarpeettomaksi jatkaa keskustelua, sitten kun oli tyytynyt tappioonsa, nousi hän nopeasti tuoliltaan, otti hattunsa, kumarsi minulle ja Lupinille ja meni.
Lupin katsoi hänen jälkeensä, kuuli oven sulkeutuvan ja mutisi:
"Lapsi parka..."
Kello kahdeksan seuraavana aamuna lähetin palvelijani noutamaan Grand Journalia. Vasta kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän sen toi, sillä se oli jo myyty useimmissa kioskeissa loppuun.
Avasin kuumeisen innokkaasti sanomalehden. Beautreletin kirjoitus oli ensimmäisellä sivulla. Se kuului näin, sanasta sanaan, semmoisena kuin se sittemmin koko maailman sanomalehdissä julkaistiin:
Ambrumésyn murhenäytelmä.
Näiden rivien tarkoituksena ei ole yksityiskohtaisesti tehdä selkoa siitä ajatustyöstä ja etsiskelystä, jonka avulla minun on onnistunut sommitella kokoon Ambrumésyn murhenäytelmä tai oikeammin sanoen kaksoismurhenäytelmä. Sellainen työ, ja kaikki mitä siihen kuuluu, johtopäätökset ja määritelmät, kaikkityyni tuottaa nähdäkseni ainoastaan verrattain pientä ja kaikessa tapauksessa hyvin jokapäiväistä mielenkiintoisuutta. Ei, minä rajoitun esittämään ne molemmat aatteet, jotka olivat tutkimusteni johtavina periaatteina, ja siitä on tuloksena, että minä niiden aiheuttamat molemmat ongelmat kiehittäessäni ja ratkaistessani kerron jutun aivan yksinkertaisesti sikäli kuin se on tapahtunut, sen yksityiskohtien menoa seuraten.
Muistutetaan kenties, että muutamat näistä yksityiskohdista ovat todistamattomia ja että minä myönnän kovin suuren tilan oletuksille. Se on totta. Mutta oletukseni nojautuvat mielestäni riittävän moniin varmoihin yksityisseikkoihin, jotta esitystäni voidaan ilman täydellisiä todistuksiakin yleisin piirtein pitää epäämättömänä. Lähteen suoni useasti häipyy someropohjan alle, mutta samapa silti on lähde, joka siellä täällä kumpuaa esille maan uumenista heijastamaan sinitaivaan pilkahduksia... Tässä siis ensimmäinen ihmetystäni herättänyt arvoitus: miten käy laatuun, että kuolettavasti haavoittunut Lupin on voinut elää vähintäin neljäkymmentä päivää vailla hoitoa, vailla lääkkeitä, vailla ravintoa, pimeän luolan pohjalla?
Aloittakaamme alusta. Torstaina huhtikuun 16 p:nä kello neljä aamulla yllätetään Arsène Lupin eräässä mitä rohkeimmassa murtovarkaudessaan; hän lähtee pakenemaan raunioiden kautta ja kaatuu luodin lävistämänä. Hän laahautuu työläästi kappaleen matkaa eteenpäin, kaatuu uudestaan ja nousee ylös toivoen kykenevänsä ryömimään kappeliin asti. Siellä on luolakammio, jonka hän on sattumalta saanut tietoonsa. Jos hän pääsee piiloutumaan sinne, on hän kenties pelastunut. Viimeiset voimansa ponnistaen hän ryömii sinne; hän on vain muutaman metrin päässä sieltä, kun kuulee askeleita. Nääntyneenä ja menehtyneenä hän luopuu rynnistelystään. Vihollinen tulee. Se on neiti Raymonde de Saint-Véran.
Tämä on murhenäytelmän johdanto eli oikeammin sanoen ensimmäinen kohtaus.
Mitä tapahtui heidän välillään? Se on sitä helpompi arvata, kun jutun jatko antaa meille siitä kaikki tiedot. Nuoren tytön jalkojen juuressa makaa haavoittunut mies, tuimista tuskista voimattomana ja parissa minuutissa vangiksi joutumassa. Hän se on miestä haavoittanut. Jättääkö hän tämän myös viranomaisten käsiin?
Kyllä, jos hän on Jean Davalin murhaaja, silloin antaa tyttö hänen käydä kohtaloansa kohti. Mutta nopein sanoin kertoo tämä hänelle, miten oli sen ihan puolustettavan miestapon laita, jonka oli tehnyt hänen enonsa, kreivi de Gesvres.
Tyttö uskoo häntä. Mitä on hänen tehtävä?
Kukaan ei voi heitä nähdä. Palvelija Victor vartioitsee pikku veräjää. Toinen, Albert, joka on asettunut salin ikkunan ääreen, on kadottanut heidät molemmat näkyvistään. Pitääkö hänen jättää viranomaisten käsiin mies, jota hän on haavoittanut?
Nuoren tytön valtaa vastustamaton sääli, jonka kaikki naiset kyllä ymmärtävät. Lupinin ohjeen mukaan sitaisee hän nenäliinallaan haavan, jotta ei syntyisi verijälkiä. Sitten tämä antaa hänelle avaimen, ja hän aukaisee kappelin oven. Pelastajaansa nojautuen astuu Lupin sisälle. Toinen sulkee ja poistuu. Albert saapuu.
Jos olisi tällä hetkellä tai ainakin muutamien minuuttien kuluttua tutkittu kappelia, ei Lupin olisi ehtinyt tointua siinä määrin, että olisi pystynyt nostamaan kivipaaden ja laskeutumaan alas luolakammion portaita; hän olisi joutunut kiinni. Mutta tämä tarkastus toimitettiin vasta kuusi tuntia jälkeenpäin ja mitä ylimalkaisimmin. Lupin on pelastunut, ja kenen toimesta? Sen, joka oli ollut vähällä surmata hänet.
Neiti de Saint-Véran on tästälähtein tahtomattansakin hänen rikostoverinsa. Hän ei voi luovuttaa potilasta oikeuden haltuun, vieläpä hänen täytyy myöskin jatkaa työtänsä, muutoin haavoittunut menehtyy siinä turvapaikassa, jonne hän on ollut häntä kätkemässä. Ja hän jatkaa.
Jos hänen naisellinen vaistonsa muuten tekee tämän hänelle velvollisuudeksi, niin se samalla tekee velvollisuuden keveäksi. Hän on erinomaisen kekseliäs, hän osaa valmistautua kaiken varalle. Hän se tutkintotuomarille ilmoittaa väärät tuntomerkit Arsène Lupinista (muistetaan kaiketi vielä serkuksien erilaiset väitteet!). Hän se ilmeisesti joistakuista minulle tuntemattomista merkeistä arvaa, että valepukuinen ajuri on Lupinin rikostoveri. Hän se antaa tälle tietoja. Hän se tälle ilmoittaa, että leikkaus on välttämätön. Hän se luultavasti vaihtaa nuo keltaiset nahkalakit. Hän se kirjoituttaa ajurilla tuon paljon puhutun paperilapun, missä häntä henkilökohtaisesti uhataan — kuinka voitaisiinkaan häntä sittemmin epäillä?
Hän se sinä hetkenä, jolloin aioin ilmoittaa tutkintotuomarille ensimmäiset vaikutelmani, väittää edellisenä päivänä nähneensä minut metsässä, herättää herra Filleulin epäluulot minua vastaan ja saa minut vaikenemaan. Se on tietysti vaarallinen temppu, sillä se kääntää huomioni häneen, joka syyttää minua sellaisesta, minkä tiedän valheeksi, mutta temppu on samalla suureksi hyödyksi, sillä nyt on ennen kaikkea voitettava aikaa ja suljettava minulta suu.
Ja hän se neljänkymmenen päivän ajan antaa Lupinille ravintoa ja lääkkeitä (jos kuulustellaan Ouvillen apteekkaria, niin hän antaa tietoja neiti de Saint-Véranin tilauksista), hän se vaalii sairasta, vaihtaa hänen siteitään, valvoo hänen vuoteensa ääressä, parantaa hänet.
Nyt on siis toinen ongelmistamme ratkaistu, samalla kun Ambrumésyn murhenäytelmä on kerrottu. Arsène Lupin on itse linnasta saanut sen avun, mitä hän välttämättömästi tarvitsi, ensiksikin pysyäkseen piilossa ja sitten säilyäkseen hengissä.
Nyt elää hän. Ja nyt toiseen ongelmaan, jonka ratkaisu vastaa Ambrumésyn toista murhenäytelmää. Lupin on hengissä, hän on vapaa, hän on jälleen joukkonsa etunenässä, kaikkivaltiaana kuten ennenkin; miksi hän siis tekee hurjia ponnistuksia — ponnistuksia, jotka alituiseen ovat vastassani — pakottaakseen poliisin ja yleisön siihen uskoon, että hän on kuollut?
Pitää muistaa, että neiti de Saint-Véran on hyvin kaunis. Ne valokuvat, joita on näkynyt lehdissä hänen kadottuansa, antavat vaillinaisen käsityksen hänen kauneudestaan. Kävi niinkuin täytyi käydä. Lupin, joka neljänkymmenen päivän ajan yhtämittaa näkee tuon kauniin nuoren tytön läheisyydessään, ikävöitsee häntä hänen poissa ollessaan, viehättyy hänen herttaisuudestaan ja suloudestaan hänen saapuville tullessaan ja huokuu hänen raikasta hengitystään hänen kumartuessaan potilaansa yli, — hän rakastuu hoitajattareensa, hänen kiitollisuutensa muuttuu rakkaudeksi, hänen ihailunsa intohimoksi. Tyttö on hänen pelastuksensa, mutta myöskin hänen silmiensä ilo, hänen yksinäisten hetkiensä unelma, hänen valonsa, toivonsa, elämänsä.
Hän pitää tyttöä liian suuressa arvossa, käyttääkseen hänen uhraavaisuuttaan väärin ja toimiakseen hänen välityksellään rikostoveriensa johtajana. Joukkueen liikkeet käyvätkin kovin epävarmoiksi. Mutta hän rakastaa tyttöä, hänen arvelunsa taipuvat, ja koska neiti de Saint-Véran ei anna itseänsä hellyttää rakkauden, joka häntä loukkaa, ja koska hän vähentää käyntiensä lukuisuutta aina sikäli kuin ne käyvät vähemmän välttämättömiksi sekä kerrassaan lopettaa ne hänen parantuessaan... tekee hän epätoivonsa rajussa tuskassa kamalan päätöksen. Hän lähtee liikkeelle piilopaikastaan, suorittaa valmistelunsa ja vie lauantaina kesäkuun 6 p:nä kumppaniensa avulla nuoren tytön mukaansa.
Ei siinä kaikki. Ei käy päinsä, että tämä naisenryöstö tulee tunnetuksi. Täytyy katkaista etsiskelyt, arvailut ja toiveetkin: neiti de Saint-Véran on katsottava kuolleeksi. Toimitetaan tekomurha, sovitetaan todistuksia tutkimusten tielle. Rikos näyttää selvältä asialta. Olihan se odotettavissakin, senhän olivat hänen apurinsa ennustaneet ja toimeenpanneet johtajansa kuoleman kostaakseen, ja juuri siten — yhdistelmä on peräti nerokas — juuri siten houkutellaan yleisö sitä helpommin uskomaan johtaja kuolleeksi.
Mutta ei riitä otaksumien aikaansaaminen, ne täytyy myös todistaa. Lupin älyää ennakolta, että minä sekaannun asiaan. Minä tulen arvanneeksi, mikä oli juonena kappelin patsaissa. Minä joudun löytämään luolakammion. Luolakammio on silloin tyhjillään, ja hänen koko rakennelmansa luhistuu.
Luolakammio ei saa olla tyhjillään.
Samaten ei voida varmistua neiti de Saint-Véranin kuolemasta ennen kuin meri on heittänyt rannalle hänen ruumiinsa.
Meren pitää heittää rannalle neiti de Saint-Veronin ruumis.
Vaikeus on suunnaton. Kaksoiseste on voittamaton.
Niin, kaikille muille paitsi Lupinille...
Minä arvaan, mikä oli juonena kappelin patsaissa, minä löydän luolakammion. Laskeudun tuohon luolaan, missä Lupin on piileskellyt. Hänen ruumiinsa viruu siellä!
Jokainen, joka oli ajatellut Lupinin kuoleman mahdolliseksi, olisi nyt joutunut harhaan. Mutta minä en ollut sekunniksikaan pitänyt tätä mahdollisena (ensin vaistosta, sitten järkisyistä). Juoni oli siis hyödytön ja kaikki yhdistelmät turhia. Oivalsin heti, että rautakangen irroittama kivilohkare oli viekkaasti sovitettu putoamaan pienimmästäkin kolauksesta ja ehdottomasti musertamaan väärän Arsène Lupinin pään, jotta häntä ei mitenkään voitaisi todeta.
Uusi löytö. Puoli tuntia jälkeenpäin saan tietää, että neiti de Saint-Véranin ruumis on löydetty Dieppen rannasta... eli oikeastaan ruumis, joka katsotaan neiti de Saint-Véraniksi, koska sen käsivarressa on samanlainen rannerengas kuin hänenkin. Se on muuten ainoa todistus; ruumis on tuntemattomaksi rusentunut.
Muistuttelen mieleeni eräitä asioita... ja ymmärrän. Muutamia päiviä aikaisemmin olen Vigie de Dieppe-lehdestä lukenut, että nuori Envermeussa asunut amerikkalainen pari on myrkyttänyt itsensä ja että heidän ruumiinsa ovat heti jälkeenpäin kadonneet. Minä riennän Envermeuhun. Juttu on tosi, vakuutetaan minulle, paitsi mitä ruumiiden katoamiseen tulee, sillä uhrien veljet ne olivat tulleet vaatimaan ne haltuunsa ja vieneet ne muassaan, tavanmukaisten laillisten muodollisuuksien tultua noudatetuiksi.
Ei ole epäilystäkään siitä, että näiden veljeksien nimi oli Arsène Lupin ja Kumpp.
Todistusketju on täydellinen. Me tiedämme syyn, minkä vuoksi Lupin on toimeenpannut nuoren tytön näennäisen murhan ja vahvistanut huhun omasta kuolemastaan. Hän on rakastunut eikä soisi kenenkään sitä tietävän. Tarkoituksensa saavuttamiseksi hän ei haikaile keinoja kehnoimpiakaan, menee niinkin pitkälle, että varastuttaa ruumiit näyttelemään hänen ja neiti de Saint-Véranin osaa. Siten voi hän pysytellä levollisena. Kukaan ei voi häntä häiritä. Kukaan ei konsanaan voi aavistella oikeata asianlaitaa, jonka hän tahtoo saada unholaan painetuksi.
Kukaan? Kyllä sentään... kolme vastustajaa mahdollisesti vainuaisi jotakin. Ganimard, jonka tuloa odotetaan, Sherlock Holmes, joka on lähtemäisillään Kanaalin yli, ja minä, joka olen jo paikalla. Siinä on kolminainen vaara.
Hän häivyttää sen. Hän toimittaa Ganimardin korjuuseen. Hän tekee Sherlock Holmesille saman tempun. Hän antaa minun maistaa Brédouxin tikaria.
Yksi ainoa seikka jää vielä hämärään. Miksi oli Brédoux Lupinin puolesta niin kiihkeä ottamaan minulta paperilapun, joka päättyi sanoihin Aiguille creuse? Eihän hän toki olettanut sen riistämisellä haihduttavansa muististani sen sisältämiä viittä riviä? Miksi siis? Pelkäsivätkö, että itse paperilaji tai joku muu vihje saattaisi minut jäljille?
Olipa se asia miten tahansa — tällainen kuitenkin on Ambrumésyn murhenäytelmän meno. Myönnän vielä kerran, että olettamuksella on sijaa selityksessäni kuten tutkimuksessanikin. Mutta jos Lupinin nujertamiseksi odotettaisiin todistuksia ja tosiseikkoja, niin olisi vaarana joko joutua odottamaan niitä iankaikkisesti tai löytää sellaisia, joita Lupin itse on sommitellut ja jotka johtaisivat ihan päinvastaiseen suuntaan.
Olen vakaasti ja varmasti siinä uskossa, että tosiseikat täydellisesti selvitessään kaikin puolin vahvistavat olettamukseni.
— — —
Isidore Beautrelet oli hetkeksi taipunut Arsène Lupinin vaikutusvaltaan ja isänsä sieppaamisen johdosta alistunut tappioonsa; mutta hän ei ollut siis lopultakaan kyennyt vaikenemaan. Totuus oli liian viehättävä ja omituinen, todistukset, joita hän voi antaa, olivat liian loogillisia ja sitovia, hänen taipuakseen niitä vääristämään. Koko maailma odotti hänen paljastuksiaan. Hän puhui.
Saman päivän iltana, jona hänen kirjoituksensa oli ollut painettuna, kertoivat sanomalehdet uutisen herra Beautrelet vanhemman ryöstämisestä. Isidore oli saanut siitä tiedon Cherbourgista kello kolmen aikana saapuneella sähkösanomalla.
VIIDES LUKU
Tuo kova isku huumasi nuoren Beautreletin. Painattaessaan kirjoituksensa hän oli totellut tuollaista vastustamatonta vaikutinta, jollaiset saavat ihmisen syrjäyttämään kaikki järkisyyt, mutta itsekseen hän ei ollut voinut uskoa, että tuo sieppaaminen oli mahdollista. Hän oli ryhtynyt peräti taattuihin varovaisuustoimenpiteisiin. Hänen ystävillään Cherbourgissa ei ainoastaan ollut käskynä ottaa Beautrelet vanhempi turviinsa, heidän piti myöskin vartioida hänen joka askeltaan, milloinkaan antamatta hänen mennä yksinään ulos tai edes luovuttamatta hänelle mitään kirjettä ennenkuin se oli otettu ulos kuorestaan. Ei, ei voinut olla mitään vaaraa tarjolla. Lupin pelotteli tyhjällä, hän tahtoi voittaa aikaa ja koetti säikähdyttää vastustajaansa.
Isku tuli siten melkein odottamatta, ja koko ehtoopäivän hautoi hän tuskaansa, kykenemättä mihinkään toimintaan. Yksi ainoa ajatus piti häntä yllä... matkustaa, rientää tuonne omin silmin varmistumaan tapahtuneesta, ja jälleen ryhtyä hyökkäämään.
Hän sähkötti Cherbourgiin. Kello kahdeksan hän saapui Saint-Lazare-asemalle. Muutamia minuutteja myöhemmin hän istui pikajunan kiidättämänä.
Vasta tunnin kuluttua hän koneellisesti avasi asemasillalla ostamansa iltalehden ja sai lukeneeksi sen merkillisen kirjeen, joka tavallaan oli Lupinin vastauksena hänen aamunumerossa ilmestyneeseen kirjoitukseensa:
"Herra toimittaja.
En vaadi, ettei vähäpätöinen persoonani saisi herättää huomiota meidän veltolla ja keskinkertaisella ajallamme, vaikka se uljaampina aikakausina olisikin huvennut ihmispaljouteen. Mutta määrätyn rajan yli ei laumojen epäterve uteliaisuus voi ulottautua saamatta sopimattoman tungettelevaisuuden leimaa. Ellei yksityiselämän muuria pidetä kunniassa, niin mitä suojaa on silloin enää kansalaisilla?
Vedotaan ehkä totuuden kaikkivallitsevaan tärkeyteen? Tyhjä veruke minuun nähden, koska totuus on tunnettu ja minä kieräilemättä tunnustan sen julkisesti. Niin, neiti de Saint-Véran elää. Niin, minä rakastan häntä. Niin, surukseni hän ei rakasta minua. Niin, nuoren Beautreletin tutkimusten tarkkuus ja terävyys ovat ihailtavia. Näin olemme kaikista kohdista samaa mieltä. Ei ole enää mitään arvoitusta, mitään salaperäisyyttä. Hyvä, siispä —?
Sieluni sisintä myöten loukkaantuneena, vielä tuntien mitä julmimpien sydänhaavojen kirpelöimistä, vaadin ettei enää työnnetä sisimpiä tunteitani ja salaisimpia toiveitani yleisön pahansuopaisuuden saaliiksi. Minä pyydän rauhaa, sitä rauhaa, jota välttämättömästi tarvitsen voittaakseni neiti de Saint-Véranin ystävyyden ja hänen muististansa häivyttääkseni ne tuhannet pikku nöyryytykset, joita hän köyhänä sukulaisena — siitä ei ole vielä kukaan huomauttanut — on saanut kokea enonsa ja orpanansa taholta. Neiti de Saint-Véranin on unohdettava tuo ikävä menneisyys. Kaikki, mitä hän voi haluta, olipa se vaikka maailman kaunein koriste tai saavuttamattomin aarre, tahdon minä laskea hänen jalkoihinsa. Hän tulee vielä onnelliseksi. Hän johtuu rakastamaan minua.
Mutta onnistuakseni täytyy minulla olla rauhaa, sen sanon vielä kerran. Sen vuoksi lasken alas aseeni ja ilmestyn vihollisteni eteen öljypuunoksa kädessä — samalla kertaa kun muuten jalomielisesti varoitan heitä, että kieltäytyminen heidän taholtaan voisi tuottaa mitä arveluttavimpia seurauksia.
Vielä sananen herra Harlingtonista. Sen nimen taakse kätkeytyy eräs siivo nuori mies, amerikkalaisen miljaardimiehen Cooleyn kirjuri, joka sai tältä toimekseen haalia hänelle kaikki antiikit taide-esineet, mitä Euroopassa suinkin saatavissa oli. Pahaksi onnekseen hän tapasi ystäväni Étienne de Vaudreixin, eli Arsène Lupinin, minut. Hän sai tietää, että muuan kreivi de Gesvres muka tahtoi muuttaa rahaksi neljä Rubens-taulua sillä ehdolla, että niiden sijalle toimitettaisiin jäljennökset ja että kauppa pysyisi salassa. Ystäväni Vaudreix lupasi myös suostutella kreivin myymään kappelin veistoteokset. Ystäväni hieroi kauppoja aivan rehellisesti ja herra Harlington viehättävän luottavaisesti aina siihen päivään asti, jolloin Rubens-taulut ja kappelin patsaat olivat tallessa... ja herra Harlington tyrmässä. On siis vain enää vapautettava tuo kovaonninen amerikkalainen, koska hän tyytyi petkutetun vaatimattomaan osaan, leimattava miljaardimies Cooley raukaksi, koska hän ikävyyksiä peläten ei ole ryhtynyt pelastamaan kirjuriansa, ja onniteltava ystävääni Étienne de Vaudreixia, eli minua, koska hän kostaa yleisen moraalin puolesta, pitämällä ne satatuhatta frangia, jotka oli etumaksuna saanut kehnolta Cooleylta.
Suokaa anteeksi kirjeeni pituus, herra toimittaja, ja saakaa vakuutukseni syvästä kunnioituksestani. Arsène Lupin."
Isidore punnitsi tämän kirjeen sanoja kenties yhtä tarkoin kuin oli tutkistellut Aiguille creusen lappua. Hänellä oli lähtökohtanaan se periaate, joka oli helppo todistaa oikeaksi, että Lupin ei ollut milloinkaan viitsinyt lähettää sanomalehtiin ainoatakaan tuollaista herttaista kirjoitusta ilman pakkoa, ilman jotakin vaikutinta, joka aina kävi tapauksista selville ennemmin tai myöhemmin.
Mikä oli tämän vaikutin? Mistä salaisesta syystä tunnusti hän rakkautensa ja myönsi olevansa hyljitty? Siitäkö oli selitystä etsittävä vai herra Harlingtonia koskevista tiedoista taikka ylipäänsä rivien välistä, kaikkien noiden sanojen takaa, joiden näennäisellä sisällöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin houkutella vääriin ja harhaannuttaviin johtopäätöksiin?
Tuntikausia istui nuori mies miettiväisenä ja rauhattomana vaununosastossaan. Tämä kirje herätti hänessä epäluuloisuutta, kuin se olisi ollut kyhätty häntä varten ja aiottu häntä henkilökohtaisesti eksyttämään. Hän tunsi epämääräistä pelkoa ensi kertaa ja syystä että hänellä ei ollut torjuttavanansa suoranainen hyökkäys, vaan epärehellinen ja arvaamaton miekkailuheristys. Ja ajatellessaan vanhaa kelpo isäänsä, joka oli hänen vuokseen siepattu vangiksi, kyseli hän levottomasti, eikö noin epäsuhtaisen taistelun pitkittäminen ollut hulluutta. Eikö tulos ollut selvä? Eikö Lupin jo alun pitäin ollut voiton puolella?
Tätä heikkouden kohtausta ei kestänyt kauan. Kun hän astui ulos vaununosastostaan kello kuusi aamulla, moniaan tunnin unen virkistämänä, oli hän saanut takaisin kaiken itseluottamuksensa.
Froberval, se sotasataman virkamies, jonka vieraana Beautrelet vanhempi oli ollut, odotti häntä asemasillalla kaksi-, kolmitoistavuotiaan tyttärensä Charlotten kanssa.
"No?" huudahti Beautrelet.
Tuo kunnon mies alkoi huokailla, mutta toinen keskeytti hänet, vei hänet mukanaan erääseen lähellä olevaan kahvilaan, tilasi kahvia ja aloitti tarmokkaalla äänellä kuulustelun, sallimatta puhujan vähääkään poiketa aineesta.
"Isääni ei ole viety, eikö totta? Sehän oli mahdotonta!"
"Kyllä, mutta silti on hän hävinnyt."
"Milloin?"
"Sitä emme tiedä."
"Kuinka?"
"Emme vain. Kello kuuden aikaan eilen aamulla, kun hän ei tullut alas kuten tavallisesti, minä avasin hänen ovensa. Hän ei ollut siellä enää."
"Mutta päivää ennen, toispäivänä, hän oli kai —?"
"Kyllä. Toispäivänä hän oli koko päivän huoneessaan. Hän oli vähän väsynyt, ja Charlotte vei hänelle aamiaisen kello kahdentoista aikana ja päivällisen kello seitsemältä illalla."
"Hän on siis kadonnut tois-illan kello seitsemän ja eilisaamun kello kuuden välillä?"
"Niin, toissa yönä. Mutta..."
"Mutta?"
"Niin... yöllä ei kukaan pääse ulos asevarikon alueelta."
"Hän ei ole siis jättänytkään aluetta?"
"Mahdotonta! Minä ja toverini olemme etsineet koko sotasataman."
"Siispä on hän poistunut alueelta."
"Mahdotonta. Kaikkialla on vartijoita."
Beautrelet mietti hetken, ja lausui sitten:
"No... sitten?"
"Sitten riensin päällystöön ja ilmoitin poliisille."
"Ja sieltä käytiin luonanne?"
"Niin, ja eräs raastuvanoikeuden herra saapui myös. Koko aamupäivän he hakivat, ja sitten vasta, kun huomasin, ettei se johtanut mihinkään ja että kaikki toivo oli turhaa, sähkötin teille."
"Näyttikö siltä, että hän oli maannut yönsä vuoteellaan?"
"Ei."
"Ja kamari oli järjestyksessä?"
"Kyllä. Minä löysin hänen piippunsa tavalliselta paikalta, hänen tupakkansa, kirjansa, jota hän luki. Sen keskellä juuri olikin tämä pikku valokuvanne kirjanmerkkinä."
"Näyttäkäähän."
Froberval ojensi hänelle valokuvan. Beautrelet hätkähti hämmästyksestä. Hän tunsi heti itsensä kuvasta, seisovana molemmat kädet taskuissa, nurmikolla, ympärillään puita ja raunioita.
Froberval jatkoi:
"Tämä on varmaan viimeinen kuva teistä, jonka olette lähettänyt hänelle. Katsokaahan, takana on päivämäärä... huhtikuun 3:s, valokuvaajan nimi, R. de Val, sekä kaupungin nimi, Lion... ehkä Lion-sur-Mer..."
Isidore käänsi valokuvan ja luki omalla käsialallaan kirjoitetut sanat:
R. de Val. — 3.4. — Lion.
Hän oli vaiti muutaman minuutin ja vastasi sitten:
"Onko isäni näyttänyt teille tätä valokuvaa?"
"Ei... ja minä kummastuin nähdessäni sen eilen... sillä isänne puhui hyvin usein teistä."
Uusi ja pitkä äänettömyys. Froberval jupisi:
"Minulla on yhtä ja toista tekemistä työpajassa... ehkä on parasta, että menemme kotiin..."
Hän vaikeni. Isidore ei ollut kääntänyt katsettaan valokuvasta; hän tutki sitä yhä tarkoin. Viimein kysyi nuori mies:
"Eikö kappaleen matkaa kaupungin ulkopuolella ole eräs ravintola nimeltä Lion-d'Or (Kultainen Leijona)?"
"Kyllä, lieuen päässä täältä."
"Valognesin tien varrella, eikö totta?"
"Aivan niin."
"Minullapa on täysi syy otaksua, että tuo majatalo on ollut Lupinin ystävien pääkortteerina. Sieltä käsin he ovat asettuneet yhteyteen isäni kanssa."
"Mitä ajattelettekaan! Isänne ei puhutellut ketään. Hän ei tavannut ketään."
"Hän ei tavannut ketään, mutta tässä on käytetty välittäjää."
"Mitä todistuksia teillä on siitä?"
"Tämä valokuva."
"Sehän on teidän?"
"Minun kuvani kyllä, mutta minä en ole sitä lähettänyt. En ole edes nähnyt sitä. Se on tietämättäni otettu minusta Ambrumésyn raunioissa; luultavasti oli valokuuvajana tutkintotuomarin sihteeri, joka oli Arsène Lupinin rikostoveri."
"No —?"
"Tämä valokuva on ollut se passi, se loihtu, jolla on houkuteltu isäni luottamus."
"Mutta kuka houkutellut? Kuka on voinut tunkeutua huoneistooni?"
"Sitä en tiedä, mutta isäni on mennyt ansaan. Hänelle on sanottu, ja hän on uskonut, että minä olin läheisyydessä ja pyysin saada tavata häntä Lion-d'Orin majatalossa."
"Tuohan on hulluttelua! Kuinka voitte sellaista väittää?"
"Asia on aivan yksinkertainen. On matkittu minun käsialaani kortin taakse ja määrätty kohtauspaikka: Valognesin tietä, 3 km 400, Lionin ravintola. Isäni saapui ja hänet siepattiin kiinni, siinä kaikki."