"Voi niin olla", vastasi Froberval hämmentyneenä; "myönnän näin voineen käydä... mutta tämäkään ei selitä, kuinka hän on öiseen aikaan päässyt ulos".
"Hän on lähtenyt keskellä päivää ja odottanut iltaan ennen kuin meni yhtymäpaikalle."
"Mutta, koira vieköön, eihän hän poistunut kamaristaan koko toispäivänä!"
"Siitä voidaan varmistua eräällä tavalla; menkää heti satamaan, Froberval, ja etsikää käsiinne joku niistä, jotka olivat vartioimassa sinä päivänä. Mutta kiiruhtakaa, jos tahdotte tavata minut täällä."
"Lähdettekö siis matkalle?"
"Lähden, junalla."
"Mitä sanotte? Ettehän tiedä... tutkimuksenne..."
"Tutkimukseni ovat päättyneet. Tiedän jokseenkin, mitä tahdon tietääkin. Tunnin kuluttua olen lähtenyt Cherbourgista."
Froberval oli noussut ylös. Hän katseli Beautreletia ihan typertyneenä, epäröiden hetken, ja otti sitten lakkinsa.
"Tule, Charlotte."
"Ei", sanoi Beautrelet, "tarvitsen vielä joitakin lisätietoja. Antaa hänen jäädä tänne minun luokseni, niin juttelemme. Minähän olen tuntenut hänet pienestä pitäin."
Froberval meni. Beautrelet ja pikku tyttö jäivät yksikseen kahvilahuoneeseen. Kului muutama minuutti, tarjoilija toi kahvikupit ja meni. Nuoren miehen ja tytön katseet kohtasivat toisensa, ja Beautrelet laski ystävällisesti kätensä tytön kädelle. Tyttö katseli häntä pelokkaasti pari sekuntia, ikäänkuin taistellen kovaa mielenliikutusta vastaan. Sitten hän kätki nopeasti kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.
Hän antoi tytön itkeä ja sanoi hetken kuluttua:
"Sinä se olet tehnyt tämän kaiken, etkö olekin; sinä se olet ollut välittäjänä? Sinä se olet antanut valokuvan? Sinä tunnustat sen? Ja kun sinä sanoit, että isäni oli huoneessaan toispäivänä, sinä tiesit, ettei se ollut totta, sillä sinä olit auttanut hänet ulos..."
Tyttö ei vastannut. Beautrelet sanoi:
"Miksi teit sen? Sinulle on luultavasti luvattu rahaa... ostaaksesi helyjä... puvun..."
Hän siirsi tytön kädet, ja tämä nosti päänsä. Hän havaitsi surkeat kyynelten kostuttamat kasvot, tuollaisen pikku tytön sievät, epäluotettavat, nopeasti vaihtelevat kasvot, joiden kohtalo on joutua kaikkiin viettelyksiin ja sortua niihin kaikkiin.
"Kas niin", puheli Beautrelet, "ei siitä asiasta sen enempää... Minä en kysy sinulta edes, kuinka se tapahtui. Mutta sinun pitää sanoa minulle kaikki, mikä voi olla minulle hyödyksi!... Kuulitko sinä mitään... mitään, mitä nuo ihmiset puhuivat? Kuinka kuljettivat he hänet pois?"
Tyttö vastasi heti:
"Autolla... niin kuulin heidän puhuvan."
"Ja mitä tietä menivät?"
"Voi, sitä en tiedä."
"Eivätkö he virkkaneet sinun kuultesi mitään, mikä voisi olla meille avuksi?"
"Ei... Kyllä, eräs heistä sanoi: 'Meillä ei ole yhtään aikaa hukata... huomenna aamulla kello kahdeksan päällikkömme telefonoi meille sieltä'..."
"Mistä?"
"Sitä en voi... muistaa..."
"Koeta... muistuttele... joku kaupunginhan nimi se oli?"
"Niin, nimi... alkutavuina 'Château'..."
"Châteaubriant?... Château-Thierry?"
"Ei, ei..."
"Châteauroux?"
"Se juuri... Châteauroux..."
Beautrelet ei odottanut viimeistä tavua. Hän oli jo noussut ja Frobervalista tai nuoresta tytöstä piittaamatta — tämän ällistyneenä tuijotellessa häneen — hän avasi oven ja riensi asemalle.
"Châteauroux... rouva hyvä... piletti Châteaurouxiin..."
"Le Mansin ja Toursin kautta?" kysyi myyjätär.
"Tietenkin... lyhintä tietä... Saavunhan sinne aamiaiseksi?"
"Ette mitenkään..."
"Päivälliseksikö? Iltaan?..."
"Ei, sittenpä teidän olisi ollut mentävä Pariisin kautta... Pariisin pikajuna lähtee kello kahdeksan... On liian myöhäistä..."
Ei ollut liian myöhäistä. Beautrelet saavutti sen vielä.
"Kas niin", myhäili Beautrelet käsiänsä hykerrellen, "viivyinpä Cherbourgissa vain tunnin, mutta se tuli hyvin käytetyksi".
Hän ei hetkeäkään ajatellut Charlotten voineen valehdella. Vaikka ovatkin heikkoja, haihattelevia, mustimpiinkin petoksiin kykeneviä, voi hänenlaisillaan luonteilla kuitenkin olla vilpittömiä hetkiä, ja Beautrelet oli hänen säikähtäneistä silmistään nähnyt, kuinka hän häpesi tekemäänsä pahaa ja iloitsi siitä, että saattoi sitä osapuilleenkaan korjata. Hän ei sen vuoksi ollenkaan epäillyt, että Châteauroux oli Lupinin vihjaama toinen kaupunki, mistä hänen liittolaisensa telefonoisivat hänelle.
Heti Pariisiin tultuaan Beautrelet ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, ettei kukaan seuraisi hänen jälkiään. Hän tiesi, että hetki oli merkitsevä. Hän oli hyvällä tiellä löytääkseen isänsä; yksi varomattomuus voisi tärvellä kaikki.
Hän meni erään lyseotoverin luo ja tunnin kuluttua tuli ulos sieltä tuntemattomana. Hän oli muuttunut kolmikymmenvuotiaaksi englantilaiseksi, pukeutunut isoruutuiseen ruskeaan kokopukuun, polvihousuihin, villasukkiin, matkalakkiin, leuassa punertava parran kiehkura. Hän nousi polkupyörälle, sälytettyään siihen kaikki maalarin kapistukset, ja hurautti Austerlitzin rautatieasemalle.
Hän oli yötä Issoudunissa. Aamun sarastaessa hän jatkoi matkaa pyörällään. Kello seitsemän hän saapui Châteaurouxin postikonttoriin ja pyysi puhelun Pariisiin. Silloin hänen täytyi odottaa, antautuen puheluun konttorin hoitajan kanssa, ja hän sai kuulla, että eräs autopuvussa oleva henkilö edellisenä aamuna samaan aikaan oli myös pyytänyt puhelun Pariisiin.
Siinä oli hänellä todistus. Hän ei odottanut kauemmin.
Ehtoopäivällä sai hän varmoista lähteistä tietää, että eräs umpinainen auto oli Toursin tietä suhahtanut läpi Buzançaisin kauppalan ja sitten Châteaurouxin kaupungin, ja seisahtunut vähän matkan päähän ulkopuolelle, metsän reunaan. Kymmenen aikaan olivat pienet kuomuvaunut, joita oli ajanut tuntematon henkilö, pysähtyneet auton viereen ja senjälkeen kiitäneet etelään Bouzanne-laaksoa pitkin. Silloin istui toinen henkilö ajajan vieressä. Auto oli lähtenyt vastakkaiseen suuntaan, pohjoiseen, Issouduniin päin.
Beautrelet sai pian selville kuomuvaunujen omistajan. Mutta tämä ei tiennyt mitään sanoa. Hän oli vuokrannut vaunut ja yhden hevosen eräälle henkilölle, joka oli itse ne seuraavana päivänä tuonut takaisin.
Samana iltana sai Beautrelet varmuuden siitä, että auto oli ainoastaan mennyt läpi Issoudunin ja jatkanut matkaansa Orléansia, toisin sanoen Pariisia kohti.
Kaikesta tästä oli ehdottomana johtopäätöksenä, että Beautrelet vanhempi oli läheisyydessä. Kuinka olisi muutoin voinut ajatella, että nuo ihmiset olisivat matkustaneet lähes viisisataa kilometriä halki Ranskan telefonoimaan Châteaurouxista, sen mutkan tehtyään palatakseen Pariisiin?
Tällä pitkällä matkalla täytyi olla tärkeä päämäärä: viedä Beautrelet vanhempi siihen paikkaan, jossa häntä aiottiin pitää säilyssä.
"Ja se paikka on minun saavutettavissani", ajatteli Isidore toivosta vapisten. "Kymmenen, viidentoista lieuen päässä täältä odottaa isäni minua auttajakseen. Hän on täällä. Hän hengittää samaa ilmaa kuin minäkin."
Hän aloitti heti sotaretkensä. Hän otti yleisesikunnan kartan, jakoi sen pieniin neliöihin, jotka tutki järjestään. Hän meni maalaistupiin, houkutteli talonpoikia pakinoimaan, teki käyntejä koulunopettajien, kylänvanhimpien, kirkkoherrain luo, lörpötteli naisten kanssa. Hän kuvitteli lyhyessä ajassa saavuttavansa päämääränsä; hänen unelmansa laajeni, hän ei enää toivonut vapauttavansa ainoastaan isäänsä, vaan kaikki muutkin Lupinin vangit, Raymonde de Saint-Véranin, Ganimardin, Sherlock Holmesinkin ehkä ja muut, monet muut. Ja heidän luokseen päästyään hän olisi samalla Lupinin linnan sydämessä, hänen luolassaan, siinä pääsemättömässä kätköpaikassa, jossa hän säilytti koko maailmalta varastamiansa aarteita.
Mutta neljäntoista päivän hyödyttömien etsiskelyjen jälkeen lamautui hänen innostuksensa, ja hän menetti hyvin nopeasti luottamuksensa. Kun hänen voittonsa viipyi, alkoi se hänestä äkkiä tuntua aivan mahdottomalta, ja vaikka hän jatkoikin tutkimuksiaan, olisi hän kuitenkin todella hämmästynyt, jos hänen ponnistelunsa olisivat saaneet mitään ilmi.
Vieläkin useita yksitoikkoisia ja alakuloisia päiviä kului. Hän sai sanomalehdistä tietää, että kreivi de Gesvres ja hänen tyttärensä olivat muuttaneet Ambrumésystä Nizzan läheisyyteen. Hän näki myös, että herra Harlington oli laskettu vapauteen ja hänen viattomuutensa todistettu Arsène Lupinin ilmoituksien mukaisesti.
Hän muutti pääkortteeria, asettui kahdeksi päiväksi La Châtreen, kahdeksi päiväksi Argentiniin. Sama tulos.
Nyt oli hän vähällä luopua toivomasta. Kuomuvaunut, joissa hänen isänsä oli sinne tuotu, olivat nähtävästi vain kuljettaneet häntä jonkun matkaa ja luovuttaneet hänet toisiin vaunuihin. Ja nyt oli hänen isänsä kaukana.
Hän aikoi matkustaa pois.
Mutta eräänä maanantai-aamuna näki hän Pariisista hänelle käännetyn maksamattoman kirjeen kuoressa käsialan, joka sai hänet kuohuksiin. Hän oli muutaman minuutin ajan niin kiihdyksissään, ettei pettymystä peläten uskaltanut avata kirjettä. Hänen kätensä vapisi. Oliko se mahdollista? Eikö tässä ollut hänen hornamaisen vihollisensa virittämä ansa?
Hän repäisi auki kirjeenkuoren. Se oli tosiaankin hänen isänsä omakätinen kirje. Käsiala osoitti kaikki hänelle hyvin tutut omituiset pyörähdykset ja piirrot.
Hän luki:
"Joutuvatko nämä rivit sinun näkyviisi, rakas poikani? Sitä en uskalla toivoa.
Koko yön, jolloin minut siepattiin vangiksi, kuljimme autossa, aamulla vaunuissa. En voinut nähdä mitään. Minulla oli side silmillä. Linna, jossa minua nyt vartioidaan, tuntuu rakenteestaan ja puiston kasvullisuudesta päättäen sijaitsevan Ranskan keskiosassa. Huoneeni on toisessa kerroksessa; on kaksi ikkunaa, joista toinen on melkein kokonaan wistariain verhoama. Ehtoopäivisin saan määrätyillä tunneilla käyskennellä puistossa, mutta alituiseen vartioituna.
Kyhään tämän kirjeen aivan umpimähkään ja kiinnitän siihen kiven. Kenties minun jonakuna päivänä onnistuu heittää se muurin yli, ja voihan silloin joku maalainen sen löytää ja panna postiin.
Mutta älä ole levoton. Minua kohdellaan hyvin hienotuntoisesti.
Olen kovin pahoillani ajatellessani, mitä huolia sinulle on tuottanut rakastava isäsi."
Isidore vilkaisi postileimaan. Kirje oli lähetetty Cuzionista Indren departementista.
Indre! Sama departementti, jota hän oli kaksi viikkoa niin uutterasti tutkistellut!
Hän silmäili aina mukanansa olevaa pientä taskuopasta.
Guzion, Eguzonin kantonissa... Sielläkin hän oli ollut.
Varovaisuuden vuoksi hän hylkäsi englantilaispukunsa, joka alkoi tulla seudulla tunnetuksi, pukeutui työmieheksi ja suuntasi matkansa Guzioniin. Se oli vähäpätöinen kylä. Kävisi helpoksi saada selville kirjeen lähettäjä.
Sattuma auttoi häntä.
"Kirje, joka pantiin postiin viime keskiviikkona?" huudahti kylänvanhin, kelpo porvari, jolle hän uskoi asiansa ja joka lupautui hänen auttajakseen. "Malttakaas, luulen voivani antaa teille tarkan tiedon. Ukko Charel, vanha veitsenteroittaja, joka kiertelee kaikilla departementin markkinoilla, tapasi minut lauantai-aamuna kylänlaidassa ja kysyi: 'Herra pormestari, kuljettaako posti kirjettä, ilman postimerkkiä?' — 'Kyllä.' — 'Ja se menee perille?' 'Tietysti, vastaanottajan on vain maksettava pieni lisämaksu.'"
"Ja missä tuo ukko Charel asuu?"
"Hän asuu aivan yksinään... tuolla kummulla... tuvassa heti kirkkomaan takana... Tahdotteko että tulen mukaanne?"
Tupa oli yksinäinen, keskellä korkeiden puiden ympäröimää kasvismaata. Heidän tullessaan pihaan lehahti kolme harakkaa suoraan kopista, missä vahtikoira oli kiinni sidottuna. Eikä koira heidän lähestyessään haukkunut taikka hievahtanut.
Beautrelet astui suuresti kummissaan kopille. Elukka lojui kyljellään, koivet kankeina, kuolleena.
He riensivät hökkeliin. Ovi oli auki.
Matalassa, kosteassa tuvassa makasi paljaalle permannolle levitetyllä kurjalla patjalla täysissä vaatteissaan mies.
"Ukko Charell" huudahti kylänvanhin. "Onko hänkin kuollut?"
Vanhuksen kädet olivat kylmät, kasvot hirveän kalpeat, mutta sydän tykki vielä heikosti ja hitaasti, eikä hän näyttänyt olevan haavoittunut.
He koettivat virvoittaa häntä, ja kun se ei onnistunut, läksi Beautrelet noutamaan lääkärin. Tämä ei menestynyt sen paremmin. Ukolla ei näyttänyt olevan mitään tuskia. Näytti kuin olisi hän nukkunut, mutta hypnotisoimisen tai jonkun huumaavan aineen tuottamaa keinotekoista unta.
Seuraavana yönä huomasi Isidore kuitenkin vanhuksen luona valvoessaan, että hänen hengityksensä alkoi käydä voimakkaammaksi ja että hänen koko olemuksensa alkoi irtautua niistä näkymättömistä siteistä, jotka häntä kahlehtivat.
Aamun sarastaessa hän heräsi ja oli entisellään: hän söi, joi ja liikkui. Mutta hän ei voinut koko päivänä vastata nuoren miehen kysymyksiin, hänen aivonsa olivat yhä vielä kuin selittämättömän horroksen herpaamat.
Seuraavana päivänä hän kysyi Beautreletilta:
"Mitä on teillä täällä tekemistä?"
Ensi kertaa hän vasta ihmetteli nähdessään vieraan tuvassaan.
Vähitellen hän tuli tajulleen. Hän puhui. Hän teki suunnitelmia. Mutta kun Beautrelet kyseli, mitä oli tapahtunut ennen kuin hän nukkui, ei hän näyttänyt ymmärtävän.
Beautrelet huomasi selvästi, että mies ei todellakaan ymmärtänyt. Hän oli kadottanut muististaan kaikki, mikä oli tapahtunut edellisen perjantain jälkeen. Se oli kuin äkillinen aukko hänen tavallisessa elämänkulussaan. Hän kertoi perjantain aamu- ja ehtoopäivästä, siitä kuinka paljon hän ansaitsi markkinoilla, päivällisestä, jonka hän oli syönyt majatalossa. Sen jälkeen... sen jälkeen ei ollut mitään muuta; hän luuli heränneensä sitä seuraavan päivän aamuna.
Se oli kauheata Beautreletille. Totuus oli noissa silmissä, ne olivat nähneet sen puiston muurit, joiden takana hänen isänsä odotti häntä; noissa käsissä, jotka olivat ottaneet kirjeen; noissa sekaantuneissa aivoissa, jotka olivat aistinneet näkymön, sen pikku sopen, joka oli tapahtumapaikkana. Ja noista käsistä, noista silmistä, noista aivoista hän ei voinut saada pienintäkään kaikua totuudesta, joka oli niin lähellä häntä!
Voi tuota luo pääsemätöntä, pelottavaa estettä, johon hänen ponnistuksensa poukkosivat, tuota vaiteliaisuuden ja unohduksen vastusta, kuinka ilmeisesti olikaan sillä Lupinin leima! Hän yksin saattoi — luultavasti kuultuaan, että Beautrelet vanhempi oli yrittänyt antaa itsestään elonmerkkejä — lamauttaa osittaisella kuolemalla sen miehen, jonka todistus voisi häntä haitata. Beautrelet ei arvellut tulleensa ilmi; hän ei uskonut Lupinin tietävän, että hänen käsiinsä oli tullut kirje, ja puolustautuvan henkilökohtaisesti häntä vastaan. Mutta mikä todistus kaukonäköisyydestä ja terävä-älyisyydestä olikaan mahdollisen syytöksen ehkäiseminen tuon kuljeksivan veitsenteroittajan taholta! Nyt ei kukaan tiennyt, että erään puiston muurien takana majaili apua anova vanki.
Kukaan? Kyllä, — Beautrelet. Ukko Charel ei kyennyt puhumaan. Mitä siitä? Voisihan ainakin ottaa selville, millä markkinoilla hän oli käynyt ja mitä tietä hän luultavasti oli samonnut kotiin. Ja tuon tien varressa olisi ehkä mahdollista löytää...
Isidore oli muuten käynyt ukko Charelin mökissä ainoastaan mitä suurinta varovaisuutta noudattaen ja kenenkään huomiota herättämättä. Hän päätti nyt olla sinne enää palaamatta. Kuulustelemalla sai hän tietää, että perjantaina oli markkinat Fresselinesissä, muutaman lieuen päässä sijaitsevassa isossa kylässä, ja että sinne pääsi joko isoa mutkittelevaa maantietä tai oikoteitä myöten.
Hän valitsi sinne perjantaina mennessään valtamaantien, mutta ei nähnyt mitään huomattavaa, mitään korkeita muureja, vanhaa linnaa.
Hän söi murkinan eräässä Fresselinesin ravintolassa ja teki juuri lähtöä, kun näki ukko Charelin astelevan torin yli pikku kärryjänsä lykäten. Hän alkoi heti seurata vanhusta hyvin pitkän matkan päässä.
Ukko pysähtyi kahdessa paikassa sietämättömän pitkäksi toviksi, hioen tusinoittain veitsiä. Sitten hän poikkesi aivan toiselle tielle, joka johti Grozantiin ja Eguzonin kauppalaan.
Beautrelet pysyi perässä. Mutta hän ei ollut viittä minuuttia vaaninut, ennen kuin johtui siihen käsitykseen, ettei hän yksinään äijän jäljillä väijynyt. Heidän välissään kulki mies, joka seisahtui aina silloin kun ukkokin ja jatkoi vaellustaan samalla kertaa kuin tämä, muutoin suurestikaan karttelematta nähdyksi joutumista.
"Vanhusta vartioidaan", ajatteli Beautrelet; "kenties tahdotaan tietää, pysähtyykö hän muurin luo..."
Hänen sydämensä pamppaili. Ratkaisu läheni.
Kaikki kolme samosivat peräkkäin ylös ja alas jyrkkiä mäkiä, saapuen Crozantiin, joka on suunnattomista linnanraunioistansa kuuluisa. Siellä ukko Charel levähti tunnin. Sitten hän läksi alas virralle ja astui sillan yli.
Mutta nyt tapahtui seikka, joka hämmästytti Beautreletia. Vakooja ei mennytkään yli. Hän katseli ukon poistumista ja tämän hävittyä näkyvistä poikkesi tielle, joka johti kenttien poikki.
Mitä oli tehtävä? Beautrelet epäröitsi jonkun sekunnin ja teki sitten rivakan päätöksen. Hän läksi seuraamaan miestä.
"Tuo on kai nähnyt", ajatteli hän, "että ukko Charel meni suoraan tietänsä. Hän on huoleton, ja nyt hän lähtee pois. Minne? Linnaan?"
Hän oli lähellä päämääräänsä. Sen tunsi hän siitä kaihomielisestä ilosta, joka sai hänen sydämensä kiivaammin sykkimään.
Mies pujahti pimeään, virran äyräällä kohoavaan metsikköön ja näyttäysi taas sitten päiväpaisteessa, missä polku päättyi näköpiirin rajaan.
Kun Beautrelet vuorostaan pääsi ulos metsiköstä, kummastui hän hyvin suuresti nähdessään miehen kadonneeksi. Hän etsi katseillaan, mutta tukahdutti äkkiä huudahduksen ja loikkasi taaksepäin puiden väliin, jotka oli äsken jättänyt. Oikeallaan hän näki korkean muurin, josta säännöllisten välimatkojen päässä läksi valtavia, vahvikkeiksi rakennettuja ulkonemia.
Löydetty! Löydetty! Noiden muurien takana värjötteli vankina hänen isänsä! Hän oli keksinyt sen salaisen paikan, missä Lupin säilytti uhrejaan!
Hän ei rohjennut astua esille metsän lehtevästä kätköstä. Hitaasti, melkein nelinkontan ryömien vetäysi hän oikealle ja joutui siten kunnaalle, jonka laki oli lähimpien puiden latvojen tasalla. Muurit olivat vielä korkeammat. Mutta hän näki niiden saartaman linnan katon, Ludvig XIII:n tyyliin rakennetun hentoine pikku torneineen, joiden keskessä kohosi terävämpi ja korkeampi huippu.
Beautrelet ei sinä päivänä tehnyt enempää. Hänen oli tarvis punnita asioita ja laatia hyökkäyssuunnitelmansa, jottei mitään jäisi sattuman varaan. Hän oli nyt voiton puolella Lupinista ja pystyi valitsemaan aikansa ja taistelutapansa.
Hän pyörsi takaisin.
Sillan korvassa hän kohtasi kaksi talonpoikaisnaista, jotka kantoivat maitoraintoja. Hän kysyi heiltä:
"Miksi nimitetään linnaa, joka on tuolla puiden takana?"
"Linnaa... sen nimi on Aiguille."
Hän oli tehnyt kysymyksensä pitämättä sitä millään tavoin tärkeänä. Mutta vastaus sai hänet ihan ällistymään.
"Aiguillen linna... vai niin!... Mutta missä siis olemme? Indren departementissa?"
"Emmehän toki. Indre on joen toisella puolen... Tämä ranta on Creusea."
Isidore oli ihan ymmällä. Aiguillen linna! Creusen departementti! Aiguille Creuse! Salakirjoituksen avain! Voitto oli taattu, ratkaiseva, täydellinen.
Sanaakaan enää virkkamatta hän käänsi selkänsä naisille ja läksi tiehensä hoippuen kuin päihtynyt.
KUUDES LUKU
Beautrelet teki oitis päätöksensä: hän toimisi omin päin. Poliisille ilmoittaminen olisi liian vaarallista. Sitäpaitsi, kun hän voisi esittää ainoastaan otaksumia, pelkäsi hän oikeuden vitkallisuutta, ehdottomasti sattuvia varomattomuuksia, kokonaista alustavaa tutkimusta, jonka kestäessä Lupin varmasti saisi vihiä hankkeesta ja ehtisi peräytyä hyvässä järjestyksessä.
Kello kahdeksan seuraavana aamuna hän lähti käärö kainalossa majatalosta, jossa oli asunut Cuzionin lähistöllä ollessaan, meni ensimmäiseen eteen osuvaan metsikköön, riisui työmiespukunsa ja oli taas sama englantilainen maalari kuin ennenkin. Sitten hän etsi käsiinsä Eguzonin kauppalan notaarin.
Hän kertoi pitävänsä paljon seudusta ja sopivan asunnon löytäessään mielellään asettuvansa sinne vanhempainsa kanssa.
Notaari luetteli useitakin kartanoita. Beautrelet huomautti, että oli puhuttu Aiguillen linnasta Creuse-joen varrella.
"Kyllä, mutta Aiguillen linnan on jo viisi vuotta omistanut eräs liiketuttavani, eikä se ole myytävänä."
"Hän siis asuu siellä?"
"Hän on asunut siellä, tai oikeammin sanoen hänen äitinsä. Mutta hänen mielestään oli linna hiukan synkkä, joten hän ei viihtynyt siellä. He muuttivat sieltä viime vuonna."
"Ja nyt siellä ei asu ketään?"
"Kyllä, eräs italialainen, jolle liiketuttavani on vuokrannut sen kesäksi, parooni Anfredi."
"Vai niin, parooni Anfredi, aivan nuori mies, näyttää hyvin ylpeältä..."
"Sitä en todellakaan tiedä... Liiketuttavani teki kaupan hänen kanssaan suoraan. Ei tehty mitään sitoumusta... asia sovittiin kirjeellä..."
"Mutta te tunnette paroonin?"
"En, hän ei milloinkaan poistu linnasta... Toisinaan autolla ja yöllä, niin väitetään. Kaikki ostokset tekee vanha keittäjätär, joka ei puhele kenenkään kanssa. Omituisia ihmisiä..."
"Luuletteko, että liiketuttavanne möisi linnan?"
"Sitä en usko, se kun on historiallinen linna, puhtainta Ludvig XIII:n tyyliä. Liiketuttavani oli hyvin kiintynyt siihen, ja ellei hän ole muuttanut mielipidettään..."
"Voitteko mainita minulle hänen nimensä ja osoitteensa?"
"Louis Valméras, Rue du Mont-Thabor 34."
Beautrelet lähti lähimmältä asemalta junalla Pariisiin. Kaksi päivää myöhemmin, kolmasti turhaan käytyään, hän viimeinkin tapasi Louis Valmérasin. Hän oli noin kolmikymmenvuotias mies, jolla oli avoimet, miellyttävät kasvot. Beautrelet ei katsonut teeskentelemistä tarpeelliseksi, sanoi nimensä ja kertoi etsiskelynsä ja vierailunsa tarkoituksen.
"Minulla on syytä uskoa", hän lopetti, "että isääni pidetään vangittuna Aiguillen linnassa, luultavasti toisten uhrien kanssa. Ja minä tulen nyt kysymään teiltä, mitä tiedätte vuokralaisestanne parooni Anfredista?"
"En paljoa. Tapasin parooni Anfredin Monte Carlossa viime talvena. Hän halusi viettää kesää Ranskassa, ja sattumalta kuultuaan, että minä olin Aiguillen linnan omistaja, hän tarjoutui vuokraamaan sen."
"Hän on hyvin nuori mies..."
"Niin on; hänellä on hyvin tarmokkaat silmät ja vaalea tukka."
"Ja punertava parta, eikö niin?"
"Päättyvä kahteen suippuun... ja hänen irtokauluksensa on napitettu takaa, kuten papeilla. Hän muistuttaa englantilaista pappia."
"Hän se on", mutisi Beautrelet, "hän se on, sellaisena kuin minä hänet olen nähnyt; ihan hänen tuntomerkkinsä".
"Kuinka? Te uskotte siis —?"
"Minä uskon, minä olen varma siitä, että vuokralaisenne ei ole kukaan muu kuin Arsène Lupin."
Kertomus huvitti Louis Valmérasia. Hän tunsi kaikki Lupinin seikkailut ja yksityiskohdat hänen taistelustaan Beautreletin kanssa. Hän hykerteli käsiään.
"Nyt tulee Aiguillen linna kuuluisaksi... eikä minulla ole mitään sitä vastaan, sillä sen jälkeen kun äitini muutti sieltä pois, olen ajatellut ensi tilassa myydä sen. Nyt varmaan löydän sille ostajan. Mutta..."
"Mutta?"
"Pyydän teitä toimimaan mitä varovaisimmin ja olemaan ilmoittamatta mitään poliisille ennen kuin olette aivan varma asiasta. Voitteko ajatella sitä mahdollisuutta, että vuokralaiseni ei ole Arsène Lupin?"
Beautrelet kuvasi suunnitelmansa. Hän menisi sinne yksinään yön aikaan, kiipeisi muurin yli, piiloutuisi puistoon...
Louis Valméras keskeytti hänet heti.
"Te ette kovinkaan helposti kiipeä yli noin korkean muurin. Jos se teille onnistuisikin, ottaisi teidät vastaan kaksi suunnatonta kahlekoiraa, jotka omistaa äitini ja jotka minä jätin linnaan."
"Pyh! Myrkytetty leipäpala..."
"Kiitoksia paljon. Mutta otaksukaamme, että pääsisitte niistä. Entäs sitten? Kuinka tunkeutuisitte linnaan? Ovet ovat tukevat, ikkunat ristikolla varustetut. Ja sitä paitsi, jos pääsisitte sisäänkin... kuka näyttäisi teille tien? Siellä on kahdeksankymmentä huonetta."
"Niin, mutta huone toisessa kerroksessa, kaksi ikkunaa..."
"Tiedän sen, me nimitimme sitä wistariakamariksi. Mutta kuinka löydätte sen? Siellä on kolmet portaat ja mutkikas käytävien sokkelo. Vaikka minä neuvoisin teille tien ja kuvailisin kuinka mennä, joutuisitte silti harhaan."
"Tulkaa mukaan", esitti Beautrelet nauraen.
"Mahdotonta. Olen luvannut äidilleni tulla hänen luokseen maalle."
— — —
Beautrelet palasi sen ystävän luo, jonka huoneessa hän asui, ja alkoi valmistautua. Mutta hänen iltapuolella lähtöhommissa ollessaan poikkesi Valméras hänen luokseen.
"Tahtoisitteko edelleenkin minut mukaanne?"
"Tahdonko muka!"
"No niin, minä tulen. Tuo retki houkuttelee minua. Uskon, ettei siitä koidu ikävystyttävä, ja minua huvittaa sekaantua tuohon kaikkeen... Eikä minun asiaanpuuttumiseni muuten voi jäädä hyödyttömäksi teillekään. Tässä on jo pikku alku yhteistoimintaan."
Hän näytti isoa, ruostunutta, arvokkaan näköistä avainta.
"Ja tuo avain sopii —?" kysyi Beautrelet.
"Pieneen hyökkäysporttiin, joka on kätketty kahden muurinulkoneman rakoon ja jota ei ole käytetty vuosisatoihin, joten en ole katsonut tarpeelliseksi näyttää sitä vuokralaisellenikaan. Se on maaseudulle päin, ihan metsänlaitaa vastassa..."
Beautrelet keskeytti hänet kerkeästi:
"Sen pääsyn ne tuntevat. Ilmeisesti livahti siitä puistoon se mies, jota seurasin. Niin, ote on jännittävä, ja tämän pelin me voitamme. Mutta onpa meidän siinä pidettäväkin silmät auki!"
... Kaksi päivää senjälkeen saapui Crozantiin viheliäisen konin laahaamina mustalaisvankkurit. Ajaja sai luvan seisahtua kylän laiteille ja panna hevosen vanhaan hyljättyyn katokseen. Paitsi ajajaa, joka ei ollut kukaan muu kuin Valméras, kuului seurueeseen kolme nuorta miestä, joiden ammattina oli punoa pohjia juurituoleihin: Beautrelet ja kaksi hänen koulutoveriaan.
He pysyttelivät asemillaan kolme päivää, odottelivat soveliasta kuutamotonta yötä ja kaartelivat kukin erikseen puiston seutuvilla. Kerran näki Beautrelet muuriin sovitetun pikku portin. Se oli kahden hyvin likekkäisen muurinulkoneman kulmauksessa ja melkein peittynyt orjantappurapensaston taa.
Neljäntenä iltana pysyi taivas vihdoinkin isojen mustien pilvien kattamana, ja Valméras päätti, että lähdettäisiin vaaniskelemaan, joskin olisi epäsuotuisain seikkojen esiintyessä pakko kääntyä takaisin.
He astelivat nelisin pikku metsikön kautta. Sitten ryömi Beautrelet tiheikköön, repi kätensä orjantappurapensaisiin ja varovasti kohottautuen pisti lukkoon avaimen. Hän kiersi hiljaa. Onnistuisiko hänen avata ovi? Eikö se ollut sisäpuolelta teljetty? Hän työnsi... ovi avautui narahtamatta. Hän oli puistossa.
"Pääsittekö, Beautrelet?" kysyi Valméras. "Odottakaa minua. Vartioitkaa te kaksin ovea, jottei paluumme tule ehkäistyksi. Viheltäkää, jos näette vähänkin epäiltävää."
Hän tarttui Beautreletin käteen, ja he tunkeusivat pensaikkojen pimentoon. Heidän päästyään ruohikolle puiston keskelle tuli valoisampaa, kuu pilkisti pilvien lomasta, ja he näkivät edessään linnan huipukkaat tornit, — ne oli rakennettu sen korkean, terävän kärjen ympärille, josta linnalla oli nimenään Aiguille — neula. Ei ainoassakaan ikkunassa valoa. Ei hisahdustakaan missään.
Valméras tarttui kumppaniansa käsivarteen.
"Hiljaa!"
"Miksi?"
"Näettehän... koirat tuolla..."
Kuului murinaa. Valméras vihelsi hyvin hiljaa. Kaksi valkeata haamua hyökkäsi esiin ja heittäysi isäntänsä jalkoihin.
"Kas niin, pienokaiset... alallanne... noin... älkää hievahtako..."
Ja hän virkkoi Beautreletille:
"Ja nyt matkaan. Olen levollinen."
"Oletteko varma tiestä?"
"Olen. Lähestymme juuri pengermää."
"Ja sitten?"
"Muistelen, että eräässä kohden vasemmalla, missä pengermä virran puolella nousee pohjakerroksen ikkunain tasalle, on ikkunaluukku, joka ei sulkeudu kunnolleen, joten sen voi ulkoapäin avata."
Sinne saapuessaan he tosiaankin saivat luukun auki. Valméras leikkasi ikkunasta ruudun irti timantilla. Hän käänsi hakaa. Tuossa tuokiossa he olivat kuistilla.
"Olemme käytävän päässä", selitteli Valméras. "Siihen yhtyy avara, kuvaveistoksilla koristeltu pylväikkö, jonka toisesta päästä portaat johtavat isänne kamarin lähelle."
Hän astui askeleen eteenpäin.
"Tuletteko, Beautrelet?"
"Kyllä, kyllä."
"Mutta ettehän te tulekaan... Mikä teitä vaivaa?"
Hän tarttui toista käteen. Se oli jääkylmä, ja hän näki nuoren miehen lyyhistyneen permannolle.
"Mikä teitä vaivaa?" kertasi hän.
"Ei mikään... se menee ohitse..."
"Mutta..."
"Minä pelkään..."
"Tekö pelkäätte!"
"Niin", tunnusti Beautrelet avomielisesti, "hermoni tekevät tenän... tavallisesti saan ne talttumaan... mutta tänään, hiljaisuus... jännitys... Ja tuon sihteerin tikarinpistosta asti... Mutta se menee ohi... jo tulen kuntoon..."
Hän sai noustuksi jaloilleen, ja Valméras veti hänet pois kuistilta. He hapuilivat eteenpäin käytävässä niin hiljaisesti, ettei kumpainenkaan tiennyt mitään toisestaan.
Mutta heikkoa valoa heijastui pylväiköstä, jota kohti he etenivät. Valméras pisti päänsä sisälle. Portaiden juurelle oli asetettu yölamppu pikku pöydälle, joka pisti näkyviin erään palmun notkeiden oksien lomasta.
"Seis!" kuiskasi Valméras.
Lampun vierellä seisoi vartioimassa pyssy kädessä mies.
Oliko hän nähnyt heidät? Kenties. Ainakin häntä jokin häiritsi, sillä hän laski pyssynsä olalleen.
Beautrelet lyyhähti polvilleen puulaatikon taakse, johon oli istutettu lehtevä ruukkukasvi; hän ei hievahtanut paikaltaan, ja sydän hypähteli hänen rinnassaan.
Mies tyyntyi kuitenkin, kun kaikki pysyi hiljaisena. Hän laski aseensa alas. Mutta hänen kasvonsa pysyivät kääntyneinä puulaatikkoon päin.
Hirveitä minuutteja kului, kymmenen, viisitoista. Kuun säde oli hiipinyt sisälle eräästä porras-ikkunasta. Ja äkkiä huomasi Beautrelet, että se siirtyi vähitellen ja olisi viidentoista, ehkä kymmenenkin minuutin kuluttua hänen kohdallaan, paistaen suoraan hänen kasvoihinsa.
Hikipisarat kierähtelivät hänen kasvoiltaan hänen vapiseville käsilleen. Hänen tuskansa oli niin tukala, että hän oli vähällä nousta ja rynnätä pakoon... Mutta muistaessaan, että Valméras oli mukana, hän etsi tätä katseillaan ja ällistyi nähdessään eli oikeastaan uumoillessaan, että toinen ryömi pimeässä eteenpäin ruukkukasvien ja kuvapatsaiden suojassa. Hän ehti jo portaiden alapäähän, muutaman askeleen päähän miehestä.
Mitä aikoo hän tehdä? Pujahtaako miehen ohitse? Yksinäänkö yrittää vangin vapauttamista? Mutta voiko hän sivuuttaa vartijaa?
Beautrelet ei enää nähnyt häntä, ja hän tunsi, että jotakin tapahtuisi, jotakin mitä itse hiljaisuuskin tuntui aavistelevan, sillä se oli käynyt vielä syvemmäksi ja kaameammaksi.
Äkkiä ponnahti varjo miehen kimppuun, lamppu sammui, kuului kamppailun jytyä... Beautrelet hyökkäsi paikalle. Miehet kieriskelivät permannolla. Hän yritti tunkeutua esille. Mutta silloin hän kuuli voihkivan huoahduksen, ja toinen taistelijoista nousi ylös, tarttuen hänen käsivarteensa.
"Pian... eteenpäin!"
Puhuja oli Valméras.
He astuivat kahdet portaat ja saapuivat mattojen verhoamaan käytävään.
"Oikealle", kuiskasi Valméras... "neljäs huone vasemmalla".
He löysivät pian tämän huoneen oven. Vanki oli teljetty, kuten he olivat odottaneetkin. Heidän täytyi hiljalleen ahertaa puolisen tuntia ennen kuin saivat suoriutuneiksi lukosta. Vihdoin he pääsivät sisälle.
Beautrelet hiipi vuoteen ääreen. Hänen isänsä nukkui.
Hän herätti vanhuksen varovasti.
"Minä se olen, Isidore... ja eräs ystävä... älä pelkää... nousehan... ei sanaakaan..."
Isä pukeutui, mutta juuri heidän lähtiessään hän huomautti matalalla äänellä:
"Minä en ole yksinäni linnassa..."
"Ahaa! Keitä muita? Ganimard? Holmes?"
"Ei... ainakaan en minä ole heitä nähnyt."
"Ken siis?"
"Eräs nuori tyttö."
"Epäilemättä neiti de Saint-Véran."
"En tiedä... olen monena kertana kaukaa nähnyt hänet puistossa... ja kumartuessani ulos ikkunasta näen hänen ikkunansa. Hän on tehnyt minulle merkkejä."
"Tiedätkö, missä hänen kamarinsa on?"
"Kyllä, käytävässä, kolmas vasemmalla."
"Sininen kamari", jupisi Valméras. "Siinä on kaksipuolinen ovi, se on helpompi saada auki."
Toinen ovipuolisko myötäsi todellakin heti. Vanha Beautrelet otti toimekseen ilmoittaa nuorelle tytölle.
Kymmenen minuuttia myöhemmin hän tuli ulos tytön kanssa ja sanoi pojalleen:
"Olit oikeassa... Se on neiti de Saint-Véran."
Kaikki neljä astuivat alas. Porraskäytävän alipäässä Valméras pysähtyi, kumartuen miehen yli. Sitten heidän ehtiessään kuistille hän selitti:
"Hän ei ole kuollut ja jää henkiin."
"Hyvä!" virkahti Beautrelet huojentuneesti.
"Veitseni terä sujahti onneksi sivutse... isku ei ole kuolettava. Eivätpä muuten nuo roistot ole säälin arvoisia."
Ulkona olivat vastassa molemmat koirat, seuraten heitä pienelle portille asti. Siellä Beautrelet tapasi molemmat ystävänsä. Pikku seurue lähti puistosta. Kello oli kolme aamulla.
Beautrelet ei tyytynyt ensimmäiseen voittoonsa. Niin pian kun oli saanut majoitetuksi isän ja nuoren tytön, alkoi hän kysellä heiltä ihmisistä, jotka asuivat linnassa, ja erityisesti Arsène Lupinin tavoista. Hän sai siten tietää, että Lupin kävi siellä ainoastaan joka kolmas tai neljäs päivä; hän saapui sinne illalla autolla ja lähti pois aamulla. Jokaisella sellaisella käynnillään hän tuli vankien luokse, jotka olivat aivan yksimieliset kiitellessään hänen hienotunteisuuttaan ja sujuvaa kohteliaisuuttaan. Nykyään hän luultavasti ei ollut linnassa.
Paitsi häntä he olivat nähneet ainoastaan vanhan eukon, joka hoiti keittiötä ja taloutta, ja kaksi miestä, jotka vuorotellen vartioitsivat heitä, mutta eivät milloinkaan puhuneet sanaakaan, nähtävästi kaksi palvelijaa, heidän tavoistaan ja ulkonäöstään päättäen.
"Kaksi rikostoveria kaikessa tapauksessa", sanoi Beautrelet, "tai oikeammin eukon kanssa kolme. Se on saalis, jota ei voi halveksia. Ja jos emme menetä aikaa..."
Hän nousi pyörälleen ja läksi Eguzonin kauppalaan, herätti santarmikunnan, pani kaikki ihmiset liikkeelle ja tuli takaisin Crozantiin kello kahdeksan, mukanaan korpraali ja kahdeksan santarmia. Kaksi heistä vartioitsi mustalaisvankkurien luona. Kaksi muuta asettui pikku muuriportille. Loput neljä korpraalinsa komentamina ja Beautreletin ja Valmérasin seuraamina menivät linnan pääkäytävälle.
Liian myöhään. Portti oli sepo selällään. Eräs talonpoika sanoi heille tunti takaperin nähneensä auton vierivän ulos linnasta.
Tutkimus ei todellakaan tuottanut mitään tuloksia. Joukkue luultavasti oli asustellut siellä vain liikkuvalla jalalla pysyen. Löydettiin joitakuita vaatekappaleita, talouskapineita eikä mitään muuta.
Vielä enemmän ihmetytti Beautreletia ja Valmérasia haavoittuneen katoaminen. He eivät voineet havaita pienintäkään jälkeä taistelusta, eivät edes ainoatakaan veripisaraa pylväikön kivipermannolla.
Ei ylipäätään ollut mitään näkyvää todistusta siitä, että Lupin oli oleillut Aiguillen linnassa, ja olisi voitu vastustaa Beautreletin ja hänen isänsä, Valmérasin ja neiti de Saint-Véranin väitteitä, ellei olisi nuoren tytön kamarin viereisestä huoneesta lopulta löydetty puolikymmentä komeata kukkavihkoa, joissa riippui Arsène Lupinin nimikortti. Hänen hylkimiänsä kukkavihkoja, kuihtuneita ja unohtuneita... Yksi niistä sisälsi nimikortin ohella kirjeen, jota Raymonde ei ollut nähnyt. Kun tutkintotuomari sen ehtoopäivällä avasi, havaittiin sen sisältävän kymmenen sivua rukouksia, lupauksia, uhkauksia, epätoivon purkauksia — halveksimista ja kylmyyttä osakseen saaneen kiihkeän rakkauden ilmauksia.
Kirje päättyi seuraavasti: "Minä tulen tiistai-iltana, Raymonde. Ajatelkaa tarkoin siihen asti. Minä puolestani en suostu odottamaan kauempaa. Olen valmis kaikkeen."
Tiistai-iltana... saman päivän ilta, jona Beautrelet oli vapauttanut neiti de Saint-Véranin.
Vereksessä muistissa on vielä, millainen suunnaton hämmästyksen ja ihastuksen kohu pauhasi koko maailmassa, kun tuli tietoon odottamaton ratkaisu: että neiti de Saint-Véran oli vapaa! Neitonen, jota Lupin rakasti, jonka takia hän oli punonut mitä viekkaimpia juonia, oli riistetty hänen vallastaan! Vapaa oli myöskin Beautreletin isä, jonka Lupin oli valinnut lunnaaksi vimmatussa kiihkossaan aselepoa aikaansaamaan, mitä hänen tunteittensa tulisuus välttämättömästi kaipasi. Molemmat vangit olivat vapaat ja Neulan salaisuus tiedossa, julkinen, yli koko maailman levinnyt!
Suurella yleisöllä oli todellakin hauskaa. Voitetusta seikkailijasta sepitettiin lauluja.
"Lupinin lemmenseikkailu!" "Arsènen huokailut!" "Rakastunut voro!" "Taskuvarkaan valitus!" huudeltiin bulevardeilla ja hyräiltiin työpajoissa.
Kysymyksien sadellessa sanomalehtimiesten liudassa, Raymonde vastaili mitä varovaisimmin. Mutta löytyihän kirje ja kukkavihot ja koko surkea pöty! Naurettuna ja pilkattuna kuukertui Lupin jalustaltaan alas.
Ja Beautreletista tuli epäjumala. Hän oli nähnyt kaikki, ennustanut kaikki, valaissut kaikki. Neiti de Saint-Véranin tutkintotuomarille antama todistus vahvisti pienimpiäkin piirteitä myöten nuoren miehen harkitseman oletuksen. Todellisuus tuntui joka kohdassa mukautuvan hänen ennakolta miettimäänsä järjestelmään. Lupin oli löytänyt herransa.
Beautrelet tahtoi, että hänen isänsä ennen Savoijin vuoristoon palaamistansa levähtäisi moniaita kuukausia päiväpaisteisilla seuduilla, ja vei itse sekä hänet että neiti de Saint-Véranin Nizzan tienoolle, minne kreivi de Gesvres niinikään oli tyttärinensä talveksi asettunut. Kaksi päivää sen jälkeen saapui Valméras äitinsä seurassa uusien ystäviensä luokse, ja he muodostivat siten pikku siirtokunnan Gesvresin huvilan ympäristölle, yötä päivää vartionansa puoli tusinaa kreivin palkkaamaa miestä.
Lokakuun alussa piti Beautreletin jälleen ryhtyä keskeytyneihin lukuihinsa Pariisissa, valmistuakseen tutkintoihinsa. Ja päivät kuluivat nyt rauhallisesti ilman mainittavia tapahtumia. Mitä muuten saattoikaan tapahtua? Eikö sota ollut päättynyt?
Lupinillakin luultavasti oli sama tunne ja hänen oli kai täytynyt alistua kohtaloonsa, sillä eräänä päivänä putkahtivat jälleen ihmis-ilmoille hänen molemmat muut uhrinsa, Ganimard ja Sherlock Holmes. Heidän paluunsa elämään ei muuten ollut millään tavoin komea. Muuan ryysyjen kerääjä heidät löysi Orfèvres-laiturilta poliisiasemaa vastapäätä nukkumasta, köytettyinä.
Oltuaan viikon verran ihan puusta pudonneina saivat he kootuksi ajatuksiaan ja kertoivat — tai oikeastaan Ganimard kertoi, sillä Holmes jurotteli yrmeänä — että olivat huvijahti "Pääskysellä" tehneet matkan ympäri Afrikan, hauskan ja opettavaisen matkan, jolla he olivat saaneet esiintyä aivan vapaina, paitsi muutamina tunteina, jotka olivat viettäneet lastiruuman pohjalla, miehistön poikkeillessa ulkomaisiin satamiin.
He eivät ollenkaan muistaneet, millä tavoin olivat joutuneet Orfèvres-laiturille; he olivat luultavasti nukkuneet useita päiviä.
Heidän vapauttamisensa oli tappionsa tunnustamista. Lupin myönsi sen nyt kieräilemättä, tauottuaan taistelemasta.
Eräs tapaus muuten saattoi tappion vielä selkeämmäksi: Louis Valmérasin ja neiti de Saint-Véranin kihlautuminen. Olosuhteiden luoman tuttavallisen seurustelun tuloksena oli ollut molempien nuorten rakastuminen toisiinsa. Valmérasia viehätti Raymonden kaihomielinen sulous, ja tyttöön, joka oli saanut katkeria kokemuksia ja kaipasi suojelusta, tehosi suuresti se tarmokkuus, jolla toinen oli niin pontevasti auttanut hänen pelastumistaan.
Hääpäivää odoteltiin jonkun verran levottomasti. Eikö Lupin yrittäisi jälleen käydä hyökkäämään? Taipuisiko hän aivan säveästi menettämään rakastamansa naisen? Pari kolme kertaa nähtiin epäiltäviä olentoja hiipimässä huvilan lähettyvillä, jopa joutui Valméras eräänä iltana puolustautumaan joltakulta juopuneeksi tekeytyneeltä, joka laukaisi häntä kohti pistoolinsa, niin että luoti lävisti hänen hattunsa. Mutta vihkiminen tapahtui kuitenkin määrättynä päivänä ja hetkenä, ja Raymonde de Saint-Véranista tuli rouva Valméras.
Oli kuin itse kohtalo olisi käynyt Beautreletin puolelle ja varmentanut voitonsanoman. Koko suuri yleisö tajusi sen selvästi, ja hänen ihailijainsa keskuudessa heräsi nyt ajatus panna toimeen loistavat kemut, joilla vietettäisiin hänen voittoansa ja Lupinin tuhoa. Mainio ajatus, ja se otettiinkin vastaan yleisellä innostuksella. Kahdessa viikossa ilmoittausi kolmesataa osanottajaa. Erikseen kutsuttiin juhlaan kaksi oppilasta kaikkien Pariisin lyseoiden seitsemänneltä luokalta. Sanomalehdistö viritteli kiitosvirsiä. Ja kemuista koitui mitä pitikin: kirkastusjuhla.
Mutta yksinkertainen ja miellyttävä kirkastus, koska Beautrelet oli sen sankari. Hänen pelkkä läsnäolonsa antoi juhlalle oikean leiman. Hän osoittausi vaatimattomaksi kuten tavallista, hiukan hämmästellen ylenpalttisia hyvä-huutoja, hiukan häpeillen ylellisiä ylistyspuheita, joissa hänet väitettiin maailmankuuluja poliiseja etevämmäksi... hiukan häpeillen, mutta myöskin suurta liikutusta tuntien.
Sen lausui hän julki pienessä puheessa, joka viehätti kaikkia ja jossa esiintyi pelkkää katsomistakin punastelevan pojan ujous. Hän puhui ilostaan ja ylpeydestään. Ja niin järkevä ja maltillinen kuin olikin, koki hän nyt kuitenkin ikuisesti unohtumatonta hurmaannusta. Hän hymyili ystävilleen, lyseotovereilleen, Valmérasille, joka oli vasiten saapunut ilmaisemaan hänelle ihailuansa, kreivi de Gesvresille ja isälleen.
Hänen puheensa lähetessä loppuaan ja hänen vielä seisoessaan lasi kädessä kuului salin alapäästä sorinaa ja siellä näkyi joku seuhtovan sanomalehti hyppysissään. Tuli taas hiljaista, rauhanhäiritsijä istuutui jälleen, mutta uteliaisuus levisi pitkin pöytää, sanomalehti kulki kädestä käteen, ja aina kuului huudahdus, kun joku vieraista vilkaisi osoitetulle sivulle.
"Lukekaa se ääneen!" huudettiin vastapäiseltä puolelta.
Kunniavieraan pöydässä nousi joku seisomaan. Beautrelet vanhempi läksi noutamaan lehden ja ojensi sen pojalleen.
"Lukekaa! lukekaa!" huudeltiin vielä kovemmin.
Ja toiset hokivat:
"Kuulkaa! Hän aikoo lukea... kuulkaa!"
Beautrelet seisoi kasvot yleisöön päin ja haki isänsä antamasta sanomalehdestä kirjoitusta, joka oli herättänyt moista hälinää. Nähtyään sinisellä kynällä alleviivatun otsakkeen kohotti hän kätensä pyytääkseen hiljaisuutta, ja luki äänellä, jota mielenliikutus muutteli yhä enemmän ja enemmän, sikäli kuin hämmästyttävät paljastukset tekivät tyhjiksi kaikki hänen ponnistuksensa, kumosivat hänen käsityksensä Aiguille creusesta ja osoittivat, kuinka hyödytön oli ollut hänen taistelunsa Arsène Lupinia vastaan:
"Akatemian jäsenen t:ri Massibanin avoin kirje.
Herra toimittaja!
Maaliskuun 17 p:nä 1679 ilmestyi aivan pienoinen kirjanen nimeltä:
'ONTON NEULAN SALAISUUS.
Koko totuus paljastettu ensi kerran. Minun itseni painattama satana kappaleena hovin tiedoksi.'
Saman päivän aamuna kello yhdeksän alkoi tekijä, aivan nuori, hyvin puettu mies, jonka nimeä kukaan ei tiedä, jakaa lehtistään hovin etevimmille henkilöille. Kello kymmenen, hänen käytyään neljän henkilön luona, hänet vangitsi eräs kaartin kapteeni ja vei kuninkaan yksityishuoneeseen, sitten heti lähtien etsimään noita neljää jaettua kappaletta. Kun kaikki sata kappaletta oli jälleen saatu kokoon, laskettiin ne huolellisesti, niputettiin ja todettiin, jonka jälkeen kuningas itse viskasi ne tuleen, jättäen niistä vain yhden itselleen.
Sitten hän antoi kaartin kapteenille käskyn luovuttaa kirjasen tekijä herra de Saint-Marsille; tämä taasen sulki vankinsa ensin Pigneroliin, sitten Sainte-Marguerite-saaren linnoitukseen. Tuo mies ei nähtävästi ole ollut kukaan muu kuin kuuluisa Rautanaamio.
Ja totuus — tai ainakin osa totuutta — ei olisi konsanaan tullut tietoon, ellei saapuvilla ollut kaartin kapteeni olisi, kuninkaan kääntäessä hänelle selkänsä, voittamatonta kiusausta tuntien vikkelästi siepannut liekeistä toista kappaletta, ennenkuin tuli oli sitä saavuttanut.
Kuusi kuukautta senjälkeen löydettiin kapteenin ruumis Gaillonin ja Nantesin väliseltä valtamaantieltä. Murhaajat olivat riistäneet häneltä kaikki vaatteet, mutta unohtaneet hänen oikeaan saappaaseensa jalokiven, kuten sitten havaittiin, mitä puhtaimman ja hyvinkin kallisarvoisen timantin.
Hänen papereistaan löytyi eräs käsinkirjoitettu muistiinpano. Siinä ei puhuta liekeistä pelastuneesta kirjasesta, vaan selostetaan sen ensimmäiset luvut. Kysymyksessä on salaisuus, joka oli Englannin kuninkaitten tiedossa, mutta hävisi heiltä hupelon Henrik IV:n kruunun joutuessa Yorkin herttualle. Sen ilmaisi Ranskan kuninkaalle Kaarlo VII:lle Jeanne d'Arc; nyt se joutui valtiosalaisuudeksi, se siirtyi hallitsijalta hallitsijalle, kirjeen kautta, joka aina sinetittiin uudelleen ja löydettiin kunkin kuninkaan kuolinvuoteelta, osoitteenansa: 'Ranskan kuninkaalle.'
Salaisuus koski, kertoen sen säilytyspaikan, suunnatonta kuningasten omistamaa, vuosisatojen kuluessa yhä karttunutta aarretta.
Sataneljätoista vuotta myöhemmin vei Ludvig XVI Templessä vankina ollessaan erään kuninkaallisen perheen upseerivartioon kuuluvan upseerin hiukan syrjään ja virkkoi hänelle:
'Monsieur, eikö teillä ollut esi-isäni, suuren kuninkaan väessä joku sukulainen kapteenina?'
'Kyllä, sire.'
'Vai niin. Olisiko teissä miestä... olisiko teissä miestä'...
Hän epäröitsi. Upseeri täydensi lauseen:
'Olla kavaltamatta teitä? Oh, sire'...
'No, kuulkaahan.'
Hän otti taskustaan pienen kirjasen ja repäisi sen loppulehdistä erään irti. Mutta hän katui:
'Ei, parasta on, että annan siitä jäljennöksen'...
Hän otti ison paperiarkin ja repi siitä itselleen pienen suunnikkaan muotoisen kaistaleen, jolle jäljensi viisi riviä pisteitä, kirjaimia ja merkkejä painetulta lehdeltä. Poltettuaan jälkimmäisen hän taittoi kirjoittamansa paperin neljään osaan, sinetitsi sen punaisella lakalla ja antoi upseerille.
'Monsieur, antakaa tämä kuolemani jälkeen kuningattarelle ja sanokaa hänelle: Kuninkaalta, Madame... Teidän Majesteetillenne ja hänen pojalleen... Jollei hän ymmärrä'...
'Jollei hän ymmärrä'...
'Niin huomauttakaa: Se koskee salaisuutta... Neulan salaisuutta... Silloin kuningatar ymmärtää.'
Sen sanottuaan hän heitti kirjasensa liedessä roihuavaan tuleen.
Tammikuun 21 p:nä hän astui mestauslavalle.
Upseeri sai vasta kahden kuukauden kuluttua, kuningattaren tultua sillävälin siirretyksi la Conciergerie-vankilaan, hänelle uskotun tehtävän toimitetuksi. Vihdoinkin onnistui hänen monien juonien kautta eräänä päivänä päästä Marie Antoinetten puheille.
Hän virkkoi tälle niin hiljaisesti, että toinen tuskin kuuli:
'Kuningas-vainajalta, madame, teidän majesteetillenne ja hänen pojalleen.'
Ja hän ojensi sinetöidyn kirjeen kuningattarelle.
Kuningatar vilkaisi, saattoivatko vartijat häntä nähdä, särki sinetin, näytti kummastuvan havaitessaan käsittämättömät rivit, mutta sitten äkkiä käsittävän.
Hän hymyili katkerasti, ja upseeri kuuli sanat:
'Miksi niin myöhään?'
Hän epäröitsi. Minne kätkeä tuo vaarallinen paperi? Lopulta hän avasi rukouskirjansa ja sujautti paperin jonkunlaiseen kannen ja sitä peittävän pergamentin välissä olevaan salalokeroon.
'Miksi niin myöhään?' oli hän sanonut.
On todellakin luultavaa, että tuo paperi, jos se olisi voinut hänet pelastaa, saapui liian myöhään, sillä seuraavassa lokakuussa nousi kuningatar Marie Antoinette vuorostaan mestauslavalle.
Sukunsa papereita selaillessaan löysi yllämainittu upseeri sittemmin isoisänsä isän muistiinpanon. Siitä hetkestä alkaen hänellä oli yksi ainoa ajatus, uhrata kaikki joutohetkensä tuon oudon ongelman selvittämiseen. Hän luki kaikki latinankieliset teokset, selaili kaikki Ranskan ja naapurimaiden kronikat, hankki pääsyn luostareihin, otti selon tilikirjoista, kirkonkirjoista, valtiollisista sopimuksista, ja löysikin useita eri aikakausille hajautuneita mainitsemisia asiasta.
Caesarin 'Gallialaissodan muistelmien' III kirjassa kerrotaan, että sitten kun G. Titullus Sabinus oli voittanut Viridovixin, vietiin kaleettien päällikkö Caesarin eteen ja lunasti vapautensa ilmaisemalla Neulan salaisuuden...
Saint-Clair-sur-Eptessä Kaarlo Tyhmän ja Pohjan raakalaisten päällikön Rolfin välillä solmitusta rauhasta laadittu sopimuskirja luettelee Rolfin kaikki arvonimet, niissä: 'Neulan salaisuuden haltija'.
'Saksilaiskronikka' (Gibsonin laitos, siv. 134) kertoo Wilhelm Valloittajasta, että hänen lipputankonsa päättyi terävään, lävistettyyn, neulan muotoiseen kärkeen...
Eräässä kovin hämärässä lausunnossaan tunnustaa kuulusteltaessa Jeanne d'Arc, että hänellä on suuri salaisuus ilmaistavana Ranskan kuninkaalle. Siihen hänen tuomarinsa vastaavat: 'Niin, kyllä tiedämme, mistä on kysymys, ja siksi kuoletkin, Jeanne.'
'Par la vertu de l'Aiguille', kirosi joskus kepuli kuningas Henrik IV.
Kun Frans I piti puheen Hâvrea arvohenkilöille vuonna 1520, lausui hän seuraavat sanat, jotka porvari Honfleur merkitsi muistikirjaansa: 'Ranskan kuninkailla on salaisuuksia, jotka useasti määräävät tapausten kulun ja kaupunkien kohtalot.'
— — —
Kaikki nuo seikat, herra toimittaja, sekä kertomuksen Rautanaamiosta, kaartin kapteenista ja hänen pojanpoikansa pojasta olen tänään löytänyt eräästä juuri tuon samaisen pojanpojan pojan kyhäämästä kirjasesta, joka on julkaistu kesäkuussa 1815, ihan Waterloon taistelun edellä tai jälkeen eli toisin sanoen sellaisena kumousaikana, että julkaisu luonnollisesti jäi huomaamatta.
Mitä merkitsee tämä kirjanen? Ei mitään, sanottiin, eihän mokomaan ole vähääkään uskomista. Sen käsityksen minäkin ensiksi sain; mutta kuinka ällistyinkään, kun avatessani Caesarin gallialaissodan muistelmat mainitun luvun kohdalta löysin kirjasessa mainitun lauseen! Saman vahvistuksen sain Saint-Clair-sur-Epten rauhan sopimuskirjasta, saksilaiskronikasta, Jeanne d'Arcin jutusta, sanalla sanoen kaikesta, mitä olen tähän mennessä ehtinyt tarkistaa.
Lopuksi kertoo v:n 1815 lentokirjasen tekijä vielä varsin tärkeän tiedon. Ollessaan Espanjan sodan aikana Napoleonin armeijassa upseerina hän eräänä iltana ratsunsa suistuttua maahan pyrki erääseen linnaan, missä hänet otti vastaan muuan iäkäs Ludvig XV:n ratsuväen kenraali.
Ja vähin erin hän vanhuksen keralla pakinoidessaan sai tietää, että tämä Creuse-joen varrella sijaitseva linna oli nimeltään L'Aiguille, että sen oli rakennuttanut ja ristinnyt Ludvig XIV ja että se suuren kuninkaan käskystä oli koristettu pikku torneilla, joiden keskessä kohosi neulaa esittävä huippu. Linna on rakennettu vuonna 1680.
1680! Vuosi jälkeen kirjasen painatuksen ja Rautanaamion vangitsemisen! Kaikki on selvää: Ludvig XIV rakennutti ja nimitti salaisuuden ilmitulon varalle linnan antaakseen uteliaille tuon vanhan salaisuuden uuden selityksen. L'Aiguille creuse? Suippotorninen Creusen varrella sijaitseva kuninkaanlinna. Silloin kuviteltiin heti tietyksi arvoituksen ratkaisu, ja tutkimukset taukosivat.
Laskelma oli oikea, koskapa enemmän kuin kaksi sataa vuotta myöhemmin herra Beautrelet on siihen paulaan tarttunut. Ja tämänpä vuoksi, herra toimittaja, ryhdyin tämän kirjeen laatimiseen. Jos Arsène Lupin on Anfredin nimellä vuokrannut hra Valmérasilta Aiguillen linnan Creusen varrelta, jos hän on sinne sijoittanut kaksi vankiansa siinä mielessä, että herra Beautreletin välttämättömät etsiskelyt lopulta onnistuisivat, niin on hän tarvitsemansa rauhan vuoksi virittänyt herra Beautreletille ihan täsmälleen tuon niin sanoaksemme Ludvig XIV:n historiallisen ansan.
Ja tämän tajutessamme on epäämättömänä johtopäätöksenä, että hän, Lupin, pelkällä älynsä terävyydellä, tuntematta muita tosiseikkoja kuin ne, jotka mekin tunnemme, on todella erinomaisen neronsa taikavoimalla saanut selvitetyksi tuon käsittämättömän salakirjoituksen ja tuntee nyt Ranskan hallitsijain viimeisenä perillisenä Aiguille creusen kuninkaallisen salaisuuden."
Siihen päättyi sanomalehtikirjoitus. Mutta jo moniaan minuutin ajan, siitä asti kun Aiguillen linna tuli puheeksi, ei Beautrelet enää ollut lukijana. Tappionsa tajuten, nöyryytyksensä nujertamana hän oli pudottanut sanomalehden ja vaipunut tuolilleen kasvot käsien peitossa.
Jännityksestä huohottaen tuota uskomatonta juttua kuunnellessaan olivat juhlavieraat vähitellen lähestyneet ja tunkeilivat nyt hänen ympärillään.
Odotettiin kuumeisella kiihkolla, mitä hän lausuisi, mitä vastaväitteitä hän tekisi.
Hän ei hievahtanutkaan.
Lempeällä väkivallalla erotti Valméras hänen kätensä ja nosti ylös hänen päänsä.
Isidore Beautrelet itki.
SEITSEMÄS LUKU
Kello on neljä aamulla. Isidore ei ole palannut lyseoon. Hän ei aiokaan palata sinne ennen kuin hänen Lupinille julistamansa säälimätön sota päättyy. Sen on hän itsekseen vannonut, ystävien viedessä hänet mukanaan masentuneena ja murheellisena.
Mieletön vala! Järjetön sota! Mitä voi hän saada aikaan, tämä yksinäinen ja aseeton poika, tuota tarmon ja voiman ilmiötä vastaan?
Miten päästä hänen kimppuunsa? Hän on luoksepääsemätön. Mihin haavoittaa häntä? Hän on koskematon.
Kello neljä aamulla... Isidore on jälleen käyttänyt luokkatoverinsa vieraanvaraisuutta. Hän seisoo huoneessaan uunin edessä, kyynärpäät sen marmorisella reunustalla, tukien leukaansa käsillään ja katsellen itseään kuvastimesta.
Hän ei enää itke, hän ei tahdo itkeä tai vääntelehtiä vuoteellaan tai raivota epätoivon vimmassa, kuten on tehnyt kahden tunnin ajan. Hän tahtoo pohtia, pohtia ja ymmärtää.
Eikä hän siirrä katsettansa kuvastimessa heijastuvista silmistään, ikäänkuin toivoen saavansa ajatusvoimansa kaksinkertaiseksi silmäilemällä mietiskelevää kuvaistansa — ikäänkuin toivoen tuosta olennosta löytävänsä sen arvaamattoman ratkaisun, jota ei omasta itsestään löydä.
Kello kuuteen asti seisoo hän noin, ja kaikista yksityispiirteistä irroitettuna, jotka tuottavat sekavuutta ja hämäryyttä, esiintyy kysymys vähitellen hänen tajunnalleen aivan selkeänä ja mutkattomana, kuin laskutieteellinen esimerkki.
Niin, hän on erehtynyt. Hän on väärin tulkinnut salakirjoituksen. Sana aiguille ei tarkoita Creusen varrella olevaa linnaa. Eikä demoiselles-sanaa voida sovelluttaa neiti de Saint-Véraniin ja hänen orpanaansa, koskapa kirjelmän teksti on vuosisatoja vanha.
Kaikki tuo on tehtävä uudestaan.
Miten?
Yksi ainoa todistelun pohja olisi epäämätön: Ludvig XIV:n aikana julkaistu kirjanen. Mutta oletetun Rautanaamion painattamista sadasta kappaleesta säästyi liekeistä ainoastaan kaksi. Toisen sieppasi kaartin kapteeni, ja se oli hukassa. Toinen oli Ludvig XIV:n tallessa, siirtyi Ludvig XV:lle, ja Ludvig XVI sen poltti. Mutta jäihän jäljennös sen tärkeimmästä sivusta, siitä joka sisälsi ongelman ratkaisun tai ainakin salakirjoituksen avaimen; sen sai Marie Antoinette ja kätki rukouskirjansa kansiin.
Minne oli se paperi joutunut? Sitäkö oli Beautrelet pidellyt käsissään ja Lupin toimittanut sihteeri Brédouxin häneltä riistämään? Vai oliko se vielä Marie Antoinetten rukouskirjassa?
Kysymys sai nyt muodon: "Minne on kuningattaren rukouskirja joutunut?"
Levättyään hetken Beautrelet neuvotteli ystävänsä isän, erään etevän keräilijän kanssa, jota useasti käytettiin virallisena asiantuntijana ja jota äskettäin valtion museoiden intendenttikin oli tarvinnut apunaan luetteloimistyössä.
"Marie Antoinetten rukouskirja?" huudahti hän. "Senhän kuningatar testamenttasi kamarineidilleen salaisella määräyksellä toimittaa se edelleen kreivi Fersenille. Kreivin suvussa sitä on säilytetty hellävaroen, ja nyt se on viisi vuotta ollut lasikuvun alla..."
"Missä?"
"Musée Carnevaletissa aivan yksinkertaisesti."
"Ja tämä museo avataan —?"
"Kahdenkymmenen minuutin kuluttua... kuten kaikkina aamuina."
— — —
Täsmälleen samalla minuutilla kun madame de Sévignén aikoinaan omistaman talon ovi avattiin, astui Isidore vaunuista ystävänsä keralla.
"Hei, herra Beautrelet!"
Kymmenen ääntä tervehti hänen tuloaan. Suureksi hämmästyksekseen hän tunsi koko joukon sanomalehtiselostajiksi, jotka seurasivat Aiguille creusen juttua. Ja eräs heistä huudahti:
"Tämäpä naurettavaa! Meillä on kaikilla ollut sama ajatus. Olkaa varuillanne, Arsène Lupin saattaa olla joukossamme."
He menivät kaikki sisään. Intendentti, joka myös oli saapuvilla, asettui kokonaan heidän käytettäväkseen, vei heidät lasikuvun luo ja näytti heille mitätöntä, korutonta pikku kirjaa, jossa ei ollut mitään kuninkaallista.
Heidät valtasi kuitenkin jonkunlainen liikutus, kun silmäilivät esinettä, jota kuningatar oli pidellyt niin synkkinä päivinä ja jota hänen itkettyneet silmänsä olivat katselleet... Eivätkä he rohjenneet ottaa sitä selatakseen; tuntui kuin pyhyyden häväisemiseltä...
"Kas niin, herra Beautrelet, se tehtävä kuuluu teille..."
Hän otti kirjan jännittyneenä. Sen ulkomuoto vastasi täydellisesti kirjasen kuvausta. Ensin pergamenttipäällys — tahrautunut, mustunut, siellä täällä kulunut — ja sen alla varsinaiset kankeasta nahasta valmistetut kannet.
Kuinka levottomasti etsikään Beautrelet salalokeroa! Oliko juttu satua? Vai löytäisikö hän Ludvig XVI:n kirjoittaman lapun, jonka kuningatar oli testamentannut tuliselle ihailijalleen?
Etukannessa ei ollut mitään kätköä.
"Ei mitään", jupisi hän.
"Ei mitään", kertasivat toiset suunnattomassa jännityksessä.
Mutta ottaessaan käsitelläkseen takakannen ja taivuttaessaan sitä hiukan havaitsi hän heti, että pergamentti hieman irtausi kannesta. Hän pisti sormensa rakoon... tunnusteli jotakin... paperia...
"Hei!" huudahti hän riemukkaasti. "Tässä se on... onko mahdollista..."
"Pian, pian!" huusivat toiset. "Mitä siekailette?"
Hän veti esille kokoontaitetun paperilapun.
"No, lukekaa toki! Se on kirjoitettu punaisella musteella... se näyttää vereltä... vaaleanpunaiselta vereltä... lukekaahan!"
Hän luki:
"Teille, Fersen. Poikaani varten. Lokakuun 16 p:nä 1793... Marie Antoinette."
Äkkiä pääsi Beautreletilta hämmästyksen huudahdus. Kuningattaren nimikirjoituksen alta hän luki... luki kaksi mustalla musteella kirjoitettua sanaa, joiden alla oli koukero... sanat: "Arsène Lupin".
"Marie Antoinette... Arsène Lupin."
Tuli hiljaisuus. Tuo kaksois-allekirjoitus, nämä molemmat yhteen liitetyt nimet, jotka oli löydetty rukouskirjasta, tuosta pyhäinjäännöksestä, jossa kuningatar poloisen avunhuuto oli vuosisadan tyhjiin kaikunut, tuo kauhistuttava päivämäärä 16 lokakuuta 1793, sama päivä, jona kuninkaallinen pää putosi, tämä kaikki oli niin kummastusta herättävää ja draamallista...
"Arsène Lupin!" kuiskasi joku ja ilmaisi siten sitä hämmästystä, joka oli pökerryttänyt heidät kaikki tuon hornamaisen nimen esiintyessä pyhällä lehdellä.
"Niin, Arsène Lupin", kertasi Beautrelet. "Kuningattaren ystävä ei ole tajunnut kuolevan epätoivoista vetoamista. Hän on hellinyt rakastettunsa lähettämää muistoa, mutta ei ole arvannut sen tarkoitusta. Lupin sitävastoin on keksinyt kaikki... ja ottanut..."
"Mitä?"
"Asiapaperin, hiisi vieköön, Ludvig XVI:n kirjoittaman lapun! Ja se on se sama, jota minä olen pidellyt käsissäni. Sama näkö, samat kuviot, sama punainen sinetti. Nyt ymmärrän, minkätähden Lupin ei tahtonut jättää minulle asiapaperia, jotta minä en pääsisi jutun perille pelkästä paperin, sinetin ja muun tutkimisesta."
"Entä sitten?"
"Siispä, koska asiapaperi, jonka sisällön tunnen, on alkuperäinen, koska minä omin silmin olen nähnyt punaisen sinetin jäljet ja koska Marie Antoinette omalla käsialallaan vahvistaa oikeaksi herra Massibanin selostaman kirjasen koko kertomuksen, on todellakin olemassa historiallinen Onton neulan ongelma... ja minä olen varma siitä, että saan sen selvitetyksi."
"Mutta millä tavalla? Olipa asiapaperi oikea tai ei, se ei teitä hyödytä, ellette saa salakirjoitusta tulkituksi, koskapa Ludvig XVI hävitti kirjan, jossa selitys oli."
"Mutta eihän se toinen kappale, jonka Ludvig XVI:n kaartin kapteeni tempasi liekeistä, ole tuhoutunut."
"Mistä sen tiedätte?"
"Todistakaa toisin olevan."
Beautrelet vaikeni, sitten puheli hän hitaasti ja silmät ummessa, kuin yrittäen määritellä ja koota ajatuksiaan:
"Salaisuuden haltijana alkaa kaartin kapteeni ilmoittaa siitä pikku eriä pojanpoikansa pojan löytämässä päiväkirjassa. Tuo keskeytyy. Hän ei ilmaise arvoituksen ratkaisua. Miksi? Syystä, että kiusaus salaisuuden käyttämiseen hyväksensä vähitellen valtaa hänet ja hän sortuu siihen. Todistus? Hänen murhaamisensa. Todistus? Hänen saappaastaan löydetty kallis timantti, jonka hän epäilemättä oli saanut kuninkaallisesta aarteistosta. Tämän kaikille tietymätön kätköpaikka juuri on Onton neulan salaisuus. Lupin on antanut minun sitä odottaa; Lupin ei ole valehdellut."
"Mitä siis päätätte, Beautrelet?"
"Päätän, hyvät ystävät, että tämä juttu on tehtävä mahdollisimman julkiseksi ja että kaikki lehdet mainitkoot meidän haeskelevan kirjaa nimeltä Onton neulan salaisuus. Kenties se voidaan nuuskia esille jostakin maalaiskirjastosta."
Uutinen kyhättiin heti, ja ryhtymättä edes odottamaan mahdollisia tuloksia siitä kävi Beautrelet työhön käsiksi.
Hänellä oli pikku vihjaus jäljille: murha, oli tapahtunut Gaillonin seudulla. Samana päivänä hän läksi siihen kaupunkiin. Hänellä tietysti ei ollut mitään toiveita saada yksityiskohtaisemmin selville kaksisataa vuotta takaperin tehtyä rikosta. Mutta onhan rikoksia, jotka jättävät jälkiä kokonaisen seudun muistoihin ja tarinoihin. Paikalliskronikat ottavat ne omikseen. Jonakuna päivänä saapuu maalaisoppinut, vanhojen satujen kerääjä, menneen ajan elämän pikku piirteiden kuvailija, ja saa niistä aiheen sanomalehtikirjoitukseen tai maakunnan pääkaupungin akatemialle lähetettävään tiedonantoon.
Hän etsi käsiinsä kolme, neljä tuollaista tutkijaa. Mukanaan eräs heistä, vanha notaari, hän selaili vankilaluettelot, vanhat käräjäpöytäkirjat ja kirkonkirjat. Ainoakaan muistiinpano ei ilmaissut, että 1600-luvulla oli murhattu kaartin kapteeni.
Hän ei menettänyt miehuuttaan, vaan jatkoi tutkimuksiaan Pariisissa, missä oikeudenkäynti kenties oli tapahtunut. Hänen vaivannäkönsä oli turha.
Mutta hänen ajatuksensa johtuivat uudelle tolalle ja ohjasivat hänen tutkimuksensa toiseen suuntaan. Oliko mahdotonta saada tietää sen kapteenin nimi, jonka pojanpojan poika palveli tasavallan armeijassa ja joka oli komennettu vartiopalvelukseen Temple-torniin kuningasperheen ollessa siellä vankina?
Loppumattomalla kärsivällisyydellä onnistui hänen lopulta saada kokoon luettelot, joissa ainakin kaksi nimeä oli melkein samoja: herra de Larbeyrie Ludvig XIV:n aikana ja kansalainen Larbrie hirmuhallituksen kautena.
Se oli jo tärkeä kohta. Hän toimitti sanomalehtiin lähetetyn kirjoituksen, jossa vetosi yleisöön ja kysyi, voisiko kukaan antaa hänelle tietoja tuosta Larbeyriestä tai hänen jälkeläisistänsä.
Herra Massiban, lentokirjasen Massiban, akatemian jäsen, se hänelle vastasi:
"Hyvä herra:
Ikäväkseni en tunne teitä, mutta luen tutkimuksistanne suorastaan ihaillen. Minua ilahduttaa, kun nyt voin auttaa niitä huomauttamalla teille seuraavaa kohtaa Voltairesta, jonka olen löytänyt hänen käsikirjoituksestansa Ludvig XIV:n vuosisata (XXV luku, kaskuja hovista). Se on karsittu kaikista painoksista:
'Olen kuullut rahaministeriön intendentin ja ministeri Chamillardin ystävän, edesmenneen herra de Caumartinin kertovan, että kuningas eräänä päivänä äkkiä matkusti pois kuomuvaunuissaan, kuultuaan herra de Larbeyrien tulleen murhatuksi ja rosvojen ryöstäneen hänen kalliit jalokivensä. Hänen mielensä näytti olevan kovin järkkynyt, ja hän hoki lakkaamatta: Kaikki on hukassa... kaikki on hukassa... Seuraavana vuonna tuon Larbeyrien poika ja hänen de Vélinesin markiisin kanssa naimisissa oleva tyttärensä karkoitettiin tiluksillensa Provençeen ja Bretagneen. Epäilemättä oli tässä jotakin salaista.'
Se on vielä vähemmän epäilemätöntä, lisään minä, kun herra de Chamillard Voltairen mukaan oli viimeinen ministeri, joka tunsi Rautanaamion merkillisen salaisuuden.
Näette mitä etua voi olla tuosta lausunnosta ja siitä yhteydestä, mikä ilmeisesti on noiden molempien tapausten välillä. Minä puolestani en rohkene harkita aivan määrättyjä oletuksia Ludvig XIV:n käytöksestä, epäluuloista ja arkailuista tuossa tilaisuudessa, mutta toiselta puolen, koskapa herra de Larbeyrie jätti jälkeensä pojan, joka luultavasti oli kansalaisen Larbrien isoisä, sekä tyttären, voihan olla sallittua otaksua, että osa Larbeyrien jättämiä papereita on joutunut hänen tyttärelleen ja että niiden joukossa oli se paljon puhuttu kirjanen, jonka kaartin kapteeni pelasti liekeistä.
Olen katsonut aateliskalenterista. Rennesin tienoilla asuu joku parooni de Vélines. Sattuisiko hän olemaan markiisin jälkeläinen?
Kirjoitin eilen umpimähkään paroonille ja kysyin häneltä, eikö hänellä ole hallussaan pieni kirjanen, jonka nimessä esiintyy sana Aiguille. Odotan hänen vastaustaan.
Olisi äärettömän hauskaa puhella tästä kaikesta kanssanne. Käykäähän luonani, ellei siitä ole teille liian suurta vaivaa.
Kunnioittavasti j.n.e.
J.K. Minä en tietysti anna näitä pikku tietoja sanomalehdille. Nyt päämäärää lähetessämme on vaiteliaisuus pääehtojamme."