28 Laulu.

Lydelle.[1]

Mitä mieluummin tahtoisin tehdä Neptunuksen juhlapäivänä?[2] Tuoppa nopeasti esille, oi Lyde, säilyttämääsi Caekubus-viiniä[3] ja käytä väkivaltaa lujaa järkevyyttäsi vastaan![4] Sinä näet puolipäivän olevan illastumaisillansa ja kuitenkin, ikäänkuin katoava päivä seisahtuisi, vitkastelet noutaa varastohuoneesta[5] kaksikorva-astian, joka on ollut talletettuna aina konsuli Bibuluksen[6] ajoista asti. Me olemme vuorotellen[7] laulavat Neptunuksesta ja vihreäkiharaisista Nereideistä;[8] sinä taas olet käyrällä lyyrylläsi ylistelevä Latonaa[9] ja nopean Kynthian[10] nuolia sekä laulusi lopulla[11] myöskin tuota, joka hallitsee Knidusta[12] ja kimaltelevia Kykladeja[13] ja joka joutsenvaljakoilla ajaa Pafuksessa.[14] Myöskin Yötä[15] ylistellään asianmukaisella laululla.

29 Laulu.

K. Cilnius Maecenaalle.[1]

oi Maecenas, sinä Tyrrhenian[2] kuningasten jälkeläinen! Jo kauan aikaa on minulla ollut sinun varaksesi mietoa[3] viiniä ennen-alkamattomassa ruusun kukilla[4] kaunistetussa astiassa sekä puserrettua terhovoidetta[5] kiharoitasi varten. Irtau kaikista esteistä; älä alituisesti tähystele vesirikasta Tiburia,[6] älä Aesulan[7] viertäviä vainioita, äläkä isänmurhaaja Telegonuksen[8] harjanteita! Jätä tuo inhoittava ylellisyys sekä tuo korkealla-olevia pilviä tavoitteleva palatsisi;[9] herkeä ihailemasta äveriään Roman savupylväitä, sen loistoa ja melskettä! Tavallisesti ovat vaihtelevaisuudet rikasten mieleen; köyhäin siistit atriat taas, vaikka katalan katon suojassa sekä katteitta ja purpurapeitteittä, ovat silittäneet[10] heidän huolien rypistämän otsansa. — Jo Andromedan[11] loistava isä on ilmaissut salatun valonsa; jo Prokyon[12] ja raivon Jalopeurantähti[13] riehuvat, kun aurinko palauttaa jälleen poutaiset päivänsä. Jo uupunut paimen lanttuneine laumoinensa etsii siimeksiä ja puroja sekä tuon pörröisen Silvanuksen[14] tappuristoja, ja hiljainen ranta[15] kaipaa häilyviä tuulia. — Mutta sinä pidät huolta siitä, mikä kanta paraiten sopii valtiolle ja, valvoen kaupunkisi etuja, hätäilet siitä, mitä Seriläiset[16] ja Kyruksen hallitsema Baktra[17] sekä Tanais-joen[18] eripuraiset rantalaiset[19] puuhailevat.[20] — Mutta jumala on viisaasti verhonnut synkkään yöhön koko tulevan ajan kohtalon; hän myös hymyilee, jos kuolevainen ylinmäärin häliköitsee.[21] Muistappa tyynesti järjestellä käsillä-olevat seikat;[22] kaikki muu menee menoansa, niinkuin tuo virta,[23] joka milloin pitkin keskiväyläänsä hiljaisesti[24] laskee Etrurian mereen,[25] milloin taas vierittelee mukanansa[26] noita liikkeesen-hivuttamiansa[27] kivimöhkäleitä ja irralle-nihuttamiansa karankoja[28] sekä karjaa ja kartanoitakin, vuorten ja läheisen metsän kaikuessa rymäkästä ryskeestä,[29] kun hirveä tulva paisuttaa hiljaiset virrat. — Se on oma herransa ja viettää aikansa iloisesti, joka kunkin päivän lopulla[30] voi sanoa: "Minä olen elänyt.[31]" Huomenna Yli-isä[32] täyttäköön taivaslaen joko synkillä pilvillä tahi kirkkaalla päivänpaisteella; hän[33] ei kuitenkaan voi kumota[34] sitä, mitä kerran on tapahtunut,[35] eikä muuttaa tahi peruuttaa[36] sitä, mitä haihtuva hetki kerran on mukanansa vienyt. — Onnetar, joka iloitsee julmista teoistansa ja itsepäisesti lyö liiallista leikkiä, muuttelee epävakaisesti[37] kunnianosoituksia, suosien milloin minua, milloin jotakin toista. Jos hän[38] viipyy luonani, kiitän häntä; jos hän räpyttää siipiänsä,[39] annan takaisin sen, mitä hän on antanut, ja verhoun omaan hyveeseni[40] sekä etsin itselleni kunniallista köyhyyttä ilman hänen lahjojansa.[41] Jos purjepuu ruskaa lounaistuulten käsissä, ei suinkaan ole minun luonteeni mukaista[42] turvautua akkamaisiin rukouksiin ja lupauksilla tinkiä, ett'eivät Kypruksesta[43] ja Tyruksesta[44] tulevat tavarani enentäisi ahnaan meren rikkautta. Silloin myötätuuli ja Pollux[45] kaksoisveljinensä ovat kuljettavat minun, turvallisena kaksisoutuni suojassa, halki Aegaean meren mylläkkäin.

30 Laulu.

Melpomenelle.[1]

Minä olen pystyttänyt[2] vaskea vahvemman ja kuninkaallista pyramiidirakennusta[3] korkeamman muistopatsaan, jota ei ruhjova rankkasade, eikä riehuva[4] pohjatuuli voi hävittää, ei myöskään ääretön vuosijono, eikä aikain vaihe. Minä en kuole kokonani, vaan suuri osa "minua"[5] on välttävä Libitinaa.[6] Yhä olen minä kasvava jälkimaailman maineessa, iäti nuorena, niin kauan kun[7] ylipappi hiljaisen Virgon[8] seurassa nousee Kapitoliumiin.[9] Minun, alhaisen suvun mahtavan jälkeläisen, kerrotaan siellä, missä raivokas Aufidus[10] kohisee ja missä vähävesinen Daunus[11] on hallinnut maalaiskansoja, ensiksi saattaneen aeolialaisen laulun[12] italialaisiin runomittoihin. Omista, oi Melpomene, tuo omanarvosi tunto, jonka ansiosi ovat sinulle hankkineet, ja sido leppeästi kiharani delfiläisellä[13] laakerilla!

NELJÄS KIRJA.

1 Laulu.

Venukselle.[1]

Oi Venus! Herätätkö noita kauan sitten keskeytyneitä sotia vireillensä jälleen?[2] Säästä[3] minua, sitä rukoilen, sitä rukoilen! Minä en enää ole sellainen,[4] jommoinen olin hyvän Cinaran[5] hallitessa. Herkeä, oi herttaisten Kupidoin[6] julma äiti,[7] taivuttamasta enää sitä, joka on noin kymmenen lustrumia[8] vanha sekä jo kovettunut[9] liian hellään hallitukseesi.[10] Mene sinne, mihin nuorukaisten mairittelevat rukoukset sinua kutsuvat! Ajanmukaisemminpa[11] saavut, loistavain joutsentesi lennättämänä,[12] vieraspitoihin Paullus Maximuksen[13] taloon, jos etsit hehuttaaksesi maksaa, joka on siihen sopiva.[14] Sillä hän, joka on sekä suurisukuinen että kaunis, eikä jää mykäksi[15] kovanonnen kohtauksissakaan, vaan on jos sadankin keinon keksivä[16] nuorukainen, hän on kuljettava sotalippusi[17] laajalle; ja kun hän tehokkaammin, kuin runsasantoisen[18] kilpakosijan lahjat, kerran on voittanut[19] hänet,[20] on hän pystyttävä marmorisen kuvasi[21] Albanus-järven[22] läheisyyteen Kypruksen[23] puusta tehdyn katon[24] suojaan. Siellä olet runsaammin vetävä sieramiisi suitsutussavua ja iloitseva lyyryllä ja berekyntiläisellä[25] huilulla ynnä paimenpillillä[26] säestetyistä sävelistä; siellä ovat kahdesti päivässä[27] pojat hentojen tyttöjen seurassa, ylistäen jumaluusvoimaasi, vahanvalkealla jalallansa, Salilaisten[28] tapaan, kolmesti polkevat maata. — Minua ei enää ilahuta tyttö, eikä poika, eikä tuo keskinäistä rakkautta uskomaan hetas toivo; minua ei ilahuta kilpailla viininjuonnissa, eikä seppelöitä ohimojani tuoreilla[29] kukilla. Mutta miksi — voi! — oi Ligurinus,[30] miksi valuu kyynel silloin-tällöin pitkin poskiani? Miksi kaunopuheinen[31] kieleni, keskellä puhettani, tyrmehtyy yksitoikkoiseen hiljaisuuteen? — Öisin unissani pitelen sinua,[32] oi armoton, milloin syliini suljettuna, milloin taas seuraan sinua, kiitäessäsi pitkin Mars-kentän ruohistoa, pitkin läikkyviä laineita.[33]

2 Laulu.

Julus Antoniukselle.[1]

Kukapa vaan yrittää kilpailemaan Pindaruksen[2] rinnalla, hän, oi Julus, luottaa Daedaluksen[3] tavoin vahattuihin siipiin, antaaksensa nimen kimaltelevalle[4] merelle. Kuten tuo vuorelta vyöryvä virta, jonka rankkasateet ovat paisuttaneet yli tavallisten[5] törmiensä, siten kuohuu ja tulvailee Pindaruskin äärettömästi puuttumattomin lauserunsauksin;[6] hän, joka palkinnoksensa ansaitsee Apollon laakerin,[7] joko hän vierittelee uusia[8] sanoja rohkeissa dithyrambeissa[9] ja liikkuu säännöttömin[10] runomitoin tahi laulaa jumalista tahi kuninkaista,[11] jumalain jälkeläisistä, joiden käsiin Kentaurit[12] ansaitulla kuolemalla sortuivat ja kauhean Khimaeran[13] liekki tukehtui; tahi hän ylistää niitä, jotka Eliksen palmuseppele[14] saattaa jumaloittuina kotiinsa takaisin, tahi nyrkkitaistelijaa tahi kilpahevosta, ja lahjoittaa heille kilpapalkinnon, joka on kalliimpi, kuin sata muistopatsasta;[15] tahi hän voivottelee nuorukaista,[16] joka riistettiin itkevältä immeltänsä, ja ylistelee aina tähtiin asti sekä miehuutta että urhollisuutta ynnä kultaisia tapoja, eikä salli niiden haihtuvan mustaan Manalaan.[17] Oi Antonius! Tarmokas tuulenhengähdys kohoittaa keveästi Dirken joutsenen,[18] niin usein kun se pyrkii pilvien ylhäisiin piireihin; minä taas, Matinuksen[19] mehiläisen tavoin ja keinoin, joka ahkeraan imeskelee suosimaansa ajuruohoa, minä mitätön taas sepittelen runoni suurella vaivalla tuon vesirikkaan Tiburin metsän ja rantain[20] tienoilla. — Koska olet lahjakkaampi[21] runoilija, niin laulappa Caesarista, kun hän, seppelöittynä ansaitsemallansa laakerilla, juhlasaatossa kuljettaa noita sotaisia Sygambrilaisia[22] pyhälle vuorelle;[23] sillä Kohtalo ja hyvät jumalat eivät ole lahjoittaneet maanpiirille mitään tätä[24] suurempaa tahi jalompaa, eivätkä lahjoitakaan,[25] vaikka ajat palaisivat entiseen kultaiseen aikakauteensa jälleen. Laula sekä kaupungin[26] juhlapäivistä että julkisista leikeistä, joita vietämme jalon Augustuksen sallitun[27] paluumatkan johdosta, sekä torista, joka on tyhjänä riita-asiain käytännöstä.[28] Silloinpa on hyvä osa äänestäni,[29] jos nimittäin kykenen laulamaan jotakin sellaista, joka ansaitsee kuulemista, yhtyvä siihen ja, iloissani Caesarin paluumatkasta, olen huudahtava: "Oi armas päivä, oi ylistettävä!" Ja kun sinä saatossasi[30] kuljet, me, koko kaupunki, huudamme tuon-tuostakin: "Io triumfe, io triumfe![31]" ja toimitamme suitsutusuhreja hyvänsuoville jumalille. — Kymmenen härkää ja yhtämonta lehmää vapauttaa sinut,[32] minut taas nuori vasikka, joka, vieroitettuna emästänsä, varttuu rehevillä ruohikoilla[33] lupaukseni täyttämistä varten, mukaillen otsallansa noita kaarimaisia tulia kuussa, joka tekee kolmatta nousuansa,[34] lumivalkea katsoa[35] siitä kohden, missä[36] se kantaa[37] pilkkua, mutta muuten[38] punakellertävä.

3 Laulu.

Melpomenelle.[1]

Ketä sinä, oi Melpomene, olet kerran silmäillyt ystävällisellä katseellasi, hänen syntymähetkellänsä, häntä ei Isthmuksen puuha[2] ole tekevä kuuluisaksi nyrkkitaistelijaksi, eikä uljas hevonen kuljettava voittajana Akhajan[3] vaunuissa, eikä sotakunto osoittava delolaisilla lehdillä[4] seppelöittynä päällikkönä Kapitoliumissa, syystä, että hän on masentanut kuningasten ylpeät uhkaukset; vaan ne vedet, jotka juoksevat viljavan Tiburin[5] sivuitse, ja tiiheät vehmasten suojat ovat tekevät hänen kuuluisaksi aeolialaisen laulun[6] kautta. — Roman, kaupunkien kaupungin, jälkisuku on velvollinen lukemaan minut runoilijain rakastettuun joukkoon, ja väleen vioittaa minua jotenkin vähän[7] tuo pahansuovan hammas. Oi Pierialainen![8] Sinä, joka kultalyyrystäsi virittelet[9] sulosäveliä; sinä, joka mykille kaloillekin voit lahjoittaa[10] joutsenen äänen, jos niin tahdot: tämä on kokonaan sinun lahjaasi, että minua ohitsemeneväin sormilla osoitellaan romalaisen lyyryn isäksi; tämä on kokonaan sinun vaikutustasi, että minä elän ja olen mieleen, jos nimittäin olen.

4 Laulu

Klaudius Drusus Nerolle.[1]

Millaisena salaman siivekkään palvelijan,[2] jolle jumalain kuningas, Jupiter, huomattuansa hänet uskolliseksi keltakiharaisen Ganymedeen ryöstämisessä,[3] uskoi vallan lenteleväin lintujen suhteen, milloin[4] nuoruuden innostus ja syntyperäinen tarmo, vaivoista[5] tietämättä, pakoittavat pesästänsä, milloin taas kevätuulet, usvan haihduttua, opettavat arastelevalle[6] äkkinäisiä lento-yrityksiä, milloin vilkas taipumuksensa vihollisena syöksee lammaslaumoihin, milloin ruoan- ja taistelunhalu yllyttää taistelevain lohikäärmetten[7] kimppuun; tahi millaisena tuo kellertävän emänsä utareista reheviin ruokamaihin mielistynyt metsäkauris[8] keksii äskettäin emänsä maidosta vieroitetun jalopeuran, jonka nuoresta hampaasta se pelkää surman saavansa; sellaisena Vindelikialaiset[9] ovat nähneet Drusuksen,[10] kun hän kävi sotaa Raetialais-Alppien[11] juurella — mistä näille[12] tuo ammoisista ajoista totuttu tapa, joka asestaa heidän oikean kätensä Amazonien[13] tapparalla, sen olen jättänyt tutkiskelematta, eikä ole mahdollistakaan tietää kaikkia — mutta heidän aikaa ja laajalti voittoisat laumansa,[14] lannistettuina vuorostansa[15] nuorukaisen neuvokkaisuudella, ovat saaneet kokea, mitä mieli, mitä oikealla tavalla ja onnellisen perheen[16] keskuudessa kasvatettu luonne ja mitä Augustuksen isällinen sydän nuoria[17] Neroja kohtaan ovat mahtaneet. Sankarit polveutuvat sankareista[18] ja kunnon miehistä. Mulleissa ja varsoissakin ilmaantuu siittäjäinsä kyky; villit kotkat eivät synnytä vauhkoja kyyhkysiä. Mutta opetus kehittää syntyperäistä kykyä, ja kelvollinen kasvatus karkaisee sydämen. Milloin tahansa tavat ovat rappioilla, pahuus turmelee[19] hyvätkin luonnonlahjat. — Oi Roma! Mitä olet velkaa Neroille, siitä todistavat Metaurus-joki[20] ja Hastrubalin löylytys sekä tuo Latiumille herttainen päivä, joka hälvensi kaiken synkkyyden ja jona ensiksi sulo voitonkunnia hymyili meille,[21] aina niistä ajoin, kun julma Afrikalainen[22] riehui pitkin Italian kaupunkeja, kuten tuli pihkapetäjissä tahi Eurus[23] Sicilian aalloilla. Tästä alkain on Roman nuoriso yhä kasvanut[24] onnellisissa yrityksissänsä ja nuot Punilaisten[25] jumalattomassa[26] sotamelskeessä hävitetyt temppelit ovat saaneet jumalainsa kuvat uudellensa pystytetyiksi sekä vihdoin[27] täytyi tuon uskottoman Hannibalin lausua: "Kuten hirvet, syöläisten susien saalis, me ahdistelemme ehdoin-tahdoin niitä, joista pettämällä ja pakenemalla saisimme loistavamman voiton. Tämä kansa, joka, urhistuneena Trojan hävityksestä, on tuonut Ausonian[28] kaupunkeihin Tuscian[29] merellä ajelehtineet pyhät esineensä[30] ja lapsensa sekä iäkkäät isänsä,[31] tämä kansa saa, kuten kaksiterätapparoilla karsittu rautatammi tuolla tummista lehdistä[32] rikkaalla Algiduksella,[33] tappioiden ja verilöylyjen keskelläkin voimaa ja urhollisuutta itse miekaltakin. Eipä tullut vesikäärmekään,[34] sen ruumista katkomalla, väkevämmäksi Herkulesta vastaan, jonka sydäntä kirvelteli joutua tappiolle; eivätkä Kolkhilaiset,[35] eikä Ekhionin[36] Theba ole synnyttäneet suurempaa hirviötä.[37] Syökse se meren syvyyteen, niin yhä upeampana sukeltaa se sieltä; käyppä sen kimppuun, niin suurella kunnialla paiskaa se maahan voimakkaankin vastustajansa ja harjoittaa taisteluja, joista puolisotkin[38] pakisevat. Minä en lähetä enää Karthagoon kopeita sanansaattajia;[39] haihtunut on koko toivomme,[40] haihtunut tuo nimeemme kiintynyt onni, Hastrubalin kuoltua. Klaudiusten kädet ovat kaikkea[41] toimittavat: näitä Jupiter suojelee armollisella jumaluusvoimallansa, ja tarkka varovaisuus pelastaa heidät sodan vaaroista."

5 Laulu.

Caesar Augustukselle.[1]

Oi sinä, hyväin jumalain jälkeläinen, Roman[2] kansan suurin suojelija! Liian kauan[3] olet jo poissa keskuudestamme; palaa heti, koska olet Isäin pyhälle neuvostolle[4] luvannut pikaiseen palata! Tuo, oi jalo johtaja, ilo[5] isänmaallesi jälleen; sillä kun kasvosi, kevään lailla,[6] loistavat kansalle, kuluu päivä hupaisemmin ja aurinko paistaa kirkkaammin. Kuten äiti, kääntämättä kasvojansa mutkikkaalta rannalta, lupauksin ja aavistuksin sekä rukouksin kutsuu kotiin poikaansa, jota Notus[7] vastaisella[8] puuskallansa viivyttelee Karpathus-meren[9] toisella puolella ja enemmän kuin vuoden aikaa pidättää rakkaasta kodistansa; siten isänmaakin, uskollisten kaipauksen tunteiden valtaamana, kaipaa Caesariansa. — Sillä härkä käyskentelee pelotta laitumella, Ceres[10] ja armas Faustitas[11] höystyttävät vainioita, merimiehet purjehtivat rauhassa[12] pitkin mertä, Fides[13] pelkää moittimista, mikään häpeä[14] ei tahraa puhdasta perhe-elämää, tapa ja laki ovat peräti poistaneet kauheat rikokset, synnyttäjättäriä kiitetään samanmuotoisista[15] sikiöistä ja rankaistus seuraa heti rikoksen kiintereillä.[16] — Kukapa pelkäisi Parthialaista,[17] kuka kylmäkiskoista Skythalaista,[18] kuka niitä sikiöitä, joita villi Germania[19] synnyttää, niin kauan kun Caesar on asiain etunenässä? Kukapa välittäisi villin Iberian[20] sodasta? — Jokainen päättää[21] päivänsä omilla kummuillansa[22] ja johtelee viiniköynnöksiänsä yksinäisiin[23] puihin; sitten palaa[24] hän iloisena maljansa ääreen ja kunnioittaa päättäjäisissä[25] sinua jumalanansa. Sinua kunnioittaa hän hartaalla rukouksella, sinua maljoista[26] vuodatetulla viinillä ja hämmentää sinun jumaluutesi Lareihinsa,[27] kuten Kreikka,[28] muistellen Kastoria[29] ja suurta Herkulesta.[30] "Oi jalo johtaja, jospa soisit pitkällistä rauhaa[31] Hesperialle![32]" sitä me rukoilemme kuivin suin aamulla päivän koittaessa,[33] sitä päihtyneinä, kun aurinko laskee Okeanukseen.

6 Laulu.

Apollolle.[1]

Oi Jumala! Sinä, jonka ovat tulleet tuntemaan kerskailevan kielen kostajaksi sekä Nioben[2] suku että rosvo Tityos[3] ynnä tuo fthialainen[4] Akhilles, joka oli kukistamaisillansa[5] kopean Trojan; hän, joka oli kaikkia muita etevämpi soturi, mutta kehnompi kuin sinä, vaikka hän, ollen merenjumalatar Thetiksen poika, taistelun halusta täristeli peljättävällä keihäällänsä Dardanuksen[6] torneja. Kuten terävällä kirveellä kaadettu petäjä tahi itätuulen rouhima kypressi, siten hänkin[7] kaatua romahti[8] ja mökkäsi päänsä teukrialaiseen[9] hiekkaan. Hän ei olisi sulkeutunut Minervan hevoseen,[10] joka valheellisesti kuvaili hänelle pyhitettyä uhria, eikä pettänyt[11] ajattomalla ajalla[12] juhlailevia Trojalaisia, eikä Priamuksen tansseista iloitsevaa hovia;[13] vaan — voi, voi kauheata! — hän olisi ollut säälimätön kaikkia julkisessa taistelussa[14] voitettuja kohtaan ja polttanut akhajalaisissa[15] liekeissä pienet puhumattomat lapset, vieläpä äitinsä kohdussa piilevätkin, joll'ei jumalain isä, sinun[16] ja sulon Venuksen[17] rukouksista heltyneenä, olisi sallinut Aeneaalle[18] muureja, jotka rakennettiin onnellisemmalla enteellä. — Oi Foebus, sinä heleä-äänisen[19] Thalian[20] runollinen[21] opettaja, sinä, joka kostutat kiharasi Xanthus-virrassa,[22] sinä sulo Agyieus,[23] suojele Daunian Kamenan[24] kunniaa! Foebus on antanut minulle runo-innon ja runolahjan sekä runoilijan nimen. Oi te, ensimmäiset[25] tyttöjen joukossa, ja te pojat, jalojen vanhempain jälkeläiset, te Deloksen jumalattaren[26] turvatit, hänen, joka joutsellansa kaataa[27] vauhkoja ilveksiä ja hirviä, noudattakaa lesbolaista runomittaa[28] ja peukaloni näppäystä[29] ylistäkää totutulla tavalla Latonan poikaa,[30] samoin tuota valoltansa vaurastuvaa Noktilukaa,[31] joka edistää hedelmällisyyttä[32] ja on vireä vierimään nopeasti-kuluvat kuukaudet päästä päähän. Tuota pikaa olet naituna sanova: "Minäkin, joka olen sievä oppimaan runoilija Horatiuksen säveliä, minäkin lauloin jumalille[33] otollisen laulun, kun vuosisata jälleen toi meille juhlalliset päivät.[34]"

7 Laulu.

Torkvatukselle.[1]

Lumikinokset[2] ovat rauenneet,[3] ruoho virkistyy jälleen kedoilla ja lehdet[4] puhkeavat puihin; maa muuttaa muotonsa[5] ja vähenevät[6] virrat juoksevat parrastensa sivuitse;[7] jopa Gratiakin[8] Nymfien[9] ja molempain sisartensa seurassa alastonna rohkenee johtaa piirihyppyjä. Mutta ett'et toivoisi kuolemattomuutta, siitä muistuttaa sinua vuodenkulu ja Aika,[10] joka riistää sinulta tuon herttaisen päivän. Pakkaset lauhtuvat länsituulien henkäyksistä, kevään karkoittaa kesä, joka itsekin vuorostansa väistyy, kun vaan hedelmiä-tuottava syksy on jaellut antimiansa, ja kohta tulee kolkko talvi jälleen. Kuitenkin tasoittavat nopeat kuunvaiheet aikain kulun;[11] me taas, kun olemme tulleet sinne, mihin isä Aeneas, mihin rikas Tullus[12] ja Ankus, olemme tomu[13] ja varjo.[14] — Kukapa tietää, tokko taivaan jumalat lisäävät huomispäivän hetket tämän päivän lukuun? Mutta kaikki, mitä nyt omaksi huviksesi[15] olet puuhaillut, kaikki on väistyvä perillisten ahnaista käsistä. Kun elämäsi lanka on kerran katkennut ja Minos[16] on sinusta julistanut juhlallisen tuomionsa; sitten, oi Torkvatus, ei enää sukusi,[17] ei kaunopuheliaisuutesi,[18] eikä hurskautesi voi asettaa sinua entiseen asemaasi. Sillä eipä Dianakaan[19] voi pelastaa siveellistä Hippolytusta[20] Manalan pimeydestä, eikä Theseus[21] kykene palauttamaan rakasta Pirithoustansa[22] Tuonelasta elämään.[23]

8 Laulu.

K. Marcius Censorinukselle.[1]

Minä tahtoisin mielelläni, oi Censorinus, lahjoittaa tovereilleni Maljoja[2] ja komeita vaski-astioita;[3] minä tahtoisin lahjoittaa kolmijalkoja, noita urhollisten Kreikkalaisten kunniapalkintoja; etkä sinäkään saisi[4] kaikkein kehnompia lahjoja, jos vaan olisin rikas sellaisista taideteoksista,[5] joita joko Parrhasius[6] tahi Skopas[7] ovat luoneet; näistä jälkimmäinen on taitava veistämään kivestä, edellinen taas juoksevin värin kuvailemaan milloin ihmistä, milloin jumalaa. Mutta tätä varaa minulla ei ole, eivätkä sinunkaan asemasi tahi yksilösi sellaisten kalleuksien[8] tarpeessa. Sinua huvittaa laulu: minä voin lahjoittaa lauluja ja määrätä antimeni arvon. Nuot julkisilla piirroksilla kaiverretut marmoripatsaat,[9] joiden kautta henki ja elämä palaavat urhollisiin päällikköihin jälleen vielä kuolemankin jälkeen, nuot Hannibalin ripeät pakoilemiset[10] ja perin masennetut uhkaukset[11] — sekä jumalattoman Karthagon palo[12] — ne eivät kalabrialaisia Pieriä[13] loistavammin ikuisuuta sen sankarin[14] mainetta, joka palasi kotiin, perittyänsä nimen Afrikan valloittamisesta. Etkä sinäkään, jos vaan aikakirjat[15] ovat vaiti, nauti mitään palkintoa siitä, mitä jalomielisesti ole toiminut. Mitä olisi Ilian ja Marsin poika,[16] jos kateellinen hiljaisuus[17] hämmentäisi Romuluksen ansioita? Eteväin runoilijain taito, suosio ja kieli ovat pelastaneet Aeakuksen[18] stygiläisistä[19] aalloista ja vihkivät hänet autuasten saarten[20] omaksi. Musa[21] ei salli mainehikkaan miehen kuolla; Musa koroittaa hänet taivaasen. Näin reipas Herkules[22] ottaa osaa Jupiterin[23] suotuisiin[24] atrioihin; näin kuulu Tyndarideen tähtiryhmä[25] pelastaa vuotavat laivat meren pohjasta; näin tuo ohimoiltansa vihreällä viiniköynnöksellä seppelöitty Liber[26] saattaa toivomukset hyvään päätökseen.

9 Laulu.

M. Lolliukselle.[1]

Älä usko sattumaltakaan niiden laulujen häviävän, mitkä minä, joka olen syntynyt tuon kovasti[2] kohisevan Aufidus-joen[3] läheisyydessä, ennen tuntemattomin[4] keinoin[5] sepittelen, soittimilla säestettäviksi.[6] Jos maeonialaisella Homeruksella[7] onkin etusija, niin Pindaruksen,[8] keolaisen runoilijan,[9] Alcaeuksen[10] uhkaavat[11] ja Stesikhoruksen[12] mahtavat laulutkaan eivät ole unhoituksissa; aika ei ole voinut haihduttaa sitä, mitä Anakreon[13] muinoin huviksensa sepitteli; vielä uhkuu rakkaus, vielä elävät nuot hehkuvat tunteet, jotka uskottiin aeolialaisen tytön[14] kitaran huostaan. Lakedaemonilainen Helena[15] ei ollut ainoa, joka hehkui,[16] ihaillessansa rakastelijansa[17] koristeltuja kiharoja ja kullalla kirjaeltuja vaatteita sekä kuninkaallista komeutta ja seuruetta. Teuker[18] ei ollut ensimmäinen, joka ampui nuolia kydonialaisella[19] joutsella; Ilios ei ole vaan kerran ollut ahdinko-tilassa; mahtava Idomeneus[20] ja Sthenelus[21] eivät ole ainoat, jotka taistelivat sellaisia taisteluja, joista Musainkin[22] täytyy laulaa; uljas Hektor[23] ja tuima Deifobus[24] eivät olleet ensimmäiset, jotka saivat ankaria iskuja kainojen puolisoinsa ja lastensa puolustuksen tähden. Monta urosta on elänyt ennen Agamemnonia,[25] mutta he kaikki lepäävät itkemättä ja tuntematta kuolon pitkässä pimeydessä, koska heiltä puuttuu pyhä runoilija.[26] — Vähän on siis unhoittuneen ansion ja toimettoman kunnottomuuden[27] väliä. Minä en ole ilman kiitosta sinusta, oi Lollius, lauluissani mainitsematta, enkä salli tuon kateellisen[28] unhoituksen rankaisematta halvennella useita urotöitäsi. Sinulla on mieli, joka on älykäs elämänkokemuksissa ja vakava sekä myötä- että vastoinkäymisissä[29]; ahneuden ja petoksen kostaja[30] sekä tuon kaikkivoivan rahan halveksija;[31] eikä ainoastaan yhden vuoden konsuli,[32] vaan niin usean kuin se, rehellisenä ja uskollisena tuomarina,[33] on pitänyt hyveen hyötyä parempana ja kopein silmäyksin halveksinut rikollisten lahjoja sekä voittajana levittänyt[34] aseitansa vastustelevien joukkojen keskitse. — Sitä, jolla on paljo, ei voida kutsua oikein onnelliseksi; suuremmalla syyllä ansaitsee onnellisen nimen se, joka osaa viisaasti käyttää jumalain lahjoja sekä kestää kovaa köyhyyttä ja joka pelkää virhettä kuolemaa pahemmin; hän[35] ei kammoksu[36] kuolla rakasten ystäväin tahi isänmaan puolesta.

10 Laulu.

Ligurinukselle.[1]

Oi sinä, joka yhä vielä olet julma ja Venuksen lahjoista mahtava! Kun kerran utuparta odottamattasi kasvaa leukasi pöyhkeydeksi[2] ja nuot kiharasi, jotka nyt liehuvat olkapäilläsi, ovat lähteneet[3] ja tuo muotosi, joka nyt on purpuraista ruusunkukkaa[4] kauniimpi, on lakastunut ja muuttunut karheaksi laadultansa;[5] silloin sinä, oi Ligurinus, joka kerta kun näet kuvasi peilissä[6] toisenlaisena,[7] olet sanova: "Voi, voi! Miks'ei tämä ajatus, joka minulla on tänäpänä, ollut jo poikana? Miks'eivät tällaisessa mielenlaadussa nuot entiset terveennäköiset[8] poskeni tule entisellensä?"

11 Laulu.

Fyllikselle.[1]

Oi Fyllis! Minulla on astia täynnä Alban viiniä,[2] joka pian täyttää yhdeksän vuotta; minulla on puutarhassani persilja, seppelein sitomista varten; minulla on suuri paljous[3] muratteja, joista sinä, sidotuin suortuvin,[4] olet loistava; talo hohtaa hopeasta; alttari, pyhillä kasveilla kaunisteltuna,[5] haluaa pirskoitettaa[6] uhrivuonan verellä. Jokainen käsi on kiiruissansa, sinne-tänne juoksevat tytöt poikien joukossa;[7] tulet leimuavat, tupruttaen sakeaa savua katonharjalta.[8] — Mutta että kuitenkin tietäisit, mihin huvituksiin sinua kutsutaan:[9] sinun pitää juhlallisesti viettää Idusta,[10] sitä päivää, joka jakaa kahtia Huhtikuun,[11] tuon merestä-syntyneen Venuksen[12] kuukauden; tämä on syystä minulle juhlapäivä ja milt'ei pyhempi, kuin oma syntymäpäiväni, koska juuri tästä päivästä[13] Maecenaani laskee kasvavat vuotensa. — Telefuksen, jota sinä koetat lähestyä, tuon nuorukaisen, joka ei ole sinun "ettääsi" myöden, valtasi rikas ja irstas tyttö sekä pitää lemmenpauloihin kiedottuna. Ukonnuolen iskemä Faëton[14] pelkää liian rohkeita[15] toiveita; tärkeän esimerkin taas tarjoaa siivekäs Pegasus,[16] joka ylenmielin kantoi selässänsä[17] kuolevaista ratsastajaa Bellerofonia,[18] jotta aina puuhailisit ainoastaan sitä, joka sinulle sopii, sekä, pitäen sopimattomana toivoa enempää, kuin on luvallista, välttäisit sitä, joka ei ole vertaisesi. — Hyvä siis! Sinä, oi rakkauteni päämäärä[19] — sillä täst'edes en rakastu[20] enää kehenkään muuhun naiseen - opetteleppa[21] säveliä, joita sitten armaalla[22] äänelläsi laulelet;[23] mustat huolet ovat haihtuvat laulun avulla.

12 Laulu.

Vergiliukselle.[1]

Pian kevään seuralaiset, nuo Thrakiasta puhaltavat tuulet,[2] jotka asettavat meren, pullistavat purjeet; niityt eivät enää ole kankeina kylmästä; joet eivät kohise, talven lumesta paisuneina. Surkeasti vaikeroiten Itystänsä,[3] tekee pesäänsä tuo onneton lintu,[4] kekropialaisen talon[5] ikuinen häpeä, koska hän[6] on kehnosti kostanut kuninkaan[7] raa'at himot. Istuen[8] nuorella ruohikolla, laulelevat lihavain lammasten paimenet laulujansa, paimenpillillä säestäen, ja ilahuttavat sitä jumalaa,[9] jota karjalauma ja Arkadian[10] varjoisat kummut viehättävät. — Vuodenaika on tehnyt janon, oi Vergilius; mutta jos sinua, oi jalosukuisten nuorukaisten[11] turvatti, haluttaa juoda Kaleessa[12] puserrettua viiniä, pitää sinun ostaa sitä nardus-öljyllä. Pieni pullo nardus-öljyä voi houkutella esille astian, joka nykyään on Sulpiciuksen[13] varastohuoneessa,[14] astian, joka on aulis lahjoittamaan uusia toiveita ja tehokas poistamaan katkeria huolia.[15] Jos kiiruhdat näihin huvituksiin, niin tule pian tavaroinesi! Minä en aijo juottaa sinua maksutta omista pokaaleistani, kuten rikas varakkaassa talossansa. — Mutta herkeä todellakin hidastelemasta ja voitonhimosta! Ajattele mustaa tulta[16] ja sekoita, koska se sinulle on vielä luvallista,[17] tuo lyhytaikainen tyhmyys viisaudellasi:[18] suloista on kohdallansa[19] tyhmystelläkin.

13 Laulu.

Lycelle.[1]

Oi Lyce! Jumalat ovat kuulleet rukoukseni; jumalat ovat kuulleet ne, oi Lyce: sinä tulet akaksi, mutta kuitenkin tahdot näyttää kauniilta, sinä riehut ja juot ujostelematta sekä tahdot vapisevalla laulullasi humalapäissäsi ärsytellä hidasta[2] Kupidoa.[3] Hän[4] väijyilee kukoistavan ja kitaraa-taitavan Khian[5] kauniilla poskilla. Sillä vastenmielisesti lentää hän kuivettuneiden tammien ylitse ja siten pakenee sinua, koska kellertävät hampaasi, koska kurtut kasvoillasi ja lumi päälaellasi[6] rumentavat sinut. Ko'oksen[7] purpura ja loistavat jalokivet eivät enää tuo takaisin niitä aikoja, jotka katoava päivä kerran on kirjoittanut noihin tunnettuihin aika-kirjoihin säilytettäviksi.[8] — Voi! Mihin Venus[9] on paennut, mihin värisi, mihin sievä liikkeesi? Mitä sinulla on enää tuosta, tuosta,[10] joka uhkui rakkaudesta, joka minutkin valtasi omalta itseltäni, oi sinä Cinaran jälkeen[11] onnellinen, kaunis ja lemmenseikoista viehättävä olento? Mutta Cinaralle Onnetar[12] on suonut lyhyen elinajan, säilyttääksensä kauan Lyceä, jotta tämä tulisi iässä vanhan variksen vertaiseksi,[13] niin että tuliset nuorukaiset hymyillen voisivat silmäillä tuota tuhaksi rauennutta tulisoittoa.

14 Laulu.

Caesar Augustukselle.[1]

Mikä senaatin tahi mikä kansan toimi[2] voisi täydellisillä kunnianosoituksilla, kirjoituksien[3] ja muistoja-säilyttävien aikakirjain avulla, ikuisuuttaa iäksi päiviksi ansioitasi, oi Augustus, sinä ruhtinasten ruhtinas, niin laajalti kuin aurinko valaisee asuttavia[4] seutuja;[5] sinä, jonka Latinalais-la'ista[6] riippumattomat Vindelikialaiset[7] nykyään ovat tulleet tuntemaan, mitä mahdat sodassa?[8] Sillä sinun sotilastesi[9] avulla on Drusus useammin kuin yhden erän urhollisesti kukistanut Genaunit,[10] tuon rauhattoman kansakunnan, ja reippaat Breunit[11] sekä heidän noille kauhistuttaville Alppituntureille rakentamansa linnoitukset; heti sen jälkeen vanhempi Neroista[12] ryhtyi tuliseen taisteluun ja voitti onnellisesti[13] villit Raetialaiset;[14] hän, jota olisi pitänyt nähdä tuossa tuimassa tappelussa, kummoisellako miestapolla hän uuvutti heidän vapaehtoisesti kuolemaan vihityt rintansa;[15] melkein niinkuin Auster[16] mylleröi masentamattomia aaltoja, kun Plejadein[17] joukko halkoo pilviä, niin hänkin oli innokas ahdistelemaan vihollisten laumoja ja kannustelemaan korskuvaa hevostansa tulien keskitse. Siten vyöryy sonninmuotoinen Aufidus,[18] joka juoksee apulialaisen Daunuksen[19] valtakunnan sivuitse, kun se kuohuen valmistaa hirveää tulvaa viljelysvainioille, kuten Klaudius hirveän suurella hyökkäyksellä syöksi hajalle muukalaisten rautavaruiset laumat, sekä, tuhoamalla ensimmäiset ja viimeiset, peitti kentän kaatuneilla, voittaen saamatta mieshukkaa, kun sinä annoit hänelle sotaväkeäsi, neuvoasi ja jumalasi.[20] Sillä samana päivänä, jona Alexandria[21] nöyrästi avasi sinulle satamansa ja tyhjän[22] kuningaslinnansa, samana päivänä, kolmantena lustrumina[23] sen jälkeen, on Fortuna[24] suotuisasti tehnyt onnellisen lopun sodasta sekä hankkinut sinulle mainetta ja lopetetuille sotatoimillesi toivottua kunniaa. — Sekä tuo ennen masentamaton Kantabrialainen[25] että Medialainen[26] että Indialainen[27] että kuljeskeleva Skythalainen[28] kunnioittavat sinua, oi Italian ja ruhtinatar Roman tehokas turva. Niilinvirta,[29] joka salaa alkulähteensä, Ister,[30] vuolas Tigris,[31] elävikäs Okeanus,[32] joka pauhaa etäisen Britannian[33] rannoilla, nuot Gallian[34] kuolemaa-kammomattomat ja Iberian[35] niskoittelevat asukkaat,[36] ne kaikki kuulevat sinua; nuot murhaa-rakastavat Sygambrilaiset[37] laskettuansa aseensa maahan,[38] kunnioittavat sinua.

15 Laulu.

Caesar Augustukselle.[1]

Foebus[2] on lyyryllänsä varoittanut minua, kun tahdoin laulaa taisteluista ja kaupunkien valloituksista, ett'en pienillä purjeillani lähtisi Tyrrhenian[3] merelle. Sinun aikakautesi, oi Caesar, on sekä pelloille saattanut. niiden runsaan hedelmällisyyden entisellensä[4] että Jupiterillemme hankkinut takaisin sotalippumme, jotka riistettiin Parthialaisten muhkeista pihtipielistä;[5] sulkenut sodista vapaana tuon Kvirinus-Januksen temppelin;[6] hillinnyt mielivaltaisuutta, joka hylkää kaiken hyvän järjestyksen; tukahuttanut virheet ja virkistänyt vanhat hyveet, joiden kautta Latinalaisten nimi ja Italian voima ovat kohonneet ja Romalaisvallan maine ja mahtavuus ovat levinneet auringon laskusta sen nousuun asti. — Niin kauan kun Caesar on asiain etunenässä ei kansalaisraivo, eikä väkivalta häiritse rauhaa, eikä puoluevihakaan, joka teroittaa miekkoja ja saattaa eripuraisuutta onnettomiin kaupunkeihin. Nekään, jotka sammuttavat janonsa syvästä Danubius-virrasta,[7] eivät voi kumota Julialais-säädöksiä,[8] samoin Getalaiset,[9] Seriläiset,[10] epäluotettavat Persialaiset[11] tahi ne, jotka ovat syntyneet Tanais-joen[12] läheisyydessä.[13] — Mutta me olemme sekä arki- että juhlapäivinä, nauttiessamme leikillisen Liberin[14] lahjoja, lapsinemme ja vaimoinemme velvollisuutemme mukaan, jumalia rukoiltuamme, esi-isäin tavoin lydialaisten huilujen[15] säestämällä laululla ylistävät noita urheista urotöistänsä uupuneita sankareja ynnä Trojaa ja Ankhisesta[16] sekä armaan Venuksen jälkeläistä.[17]

II.

Karmen-Seekulaare

eli

Vuosisataislaulu.

"Hora praeterita nunquam revertitur."

Lyhyt johdanto Vuosisataislauluun.

Meillä on jokseenkin hämärää tietoja tuon Roman kuuluisan Vuosisataisjuhlan alku-ajoilta. Arvellaan sitä vietetyn jo kuningastenkin aikakaudella; vaikka kaikki lähempi määritteleminen kuitenkin uinuu tuon häilyvän tarumaailman helmassa. Muutaman hämärän tarun mukaan olisi juhla alkuansa ollut ainoastaan jonkunlainen n.k. sukujuhla. Eräs Valerius-niminen mies olisi nim. keksinyt Marskentällä (Terentumissa l. Tarentumissa), lähellä Tiberin rantaa, muutaman tulta-suitsevan luolan, johon pystytettiin jonkinlainen maanalainen alttari Pluton (Dis pater) ja Proserpinan palvelemista varten. Luola pyhitettiin Valerius-suvulle (gens Valeria) ja siellä uhrailtiin aluksi ainoastaan tämän suvun menestykseksi. Varsinaiseksi Vuosisataisjuhlaksi tahi ainakin siltä vivahtavaksi lienee tuo mainittu Valerius-suvun uhritoimitus muuttunut vasta tasavallan aikana, jolloin ensimmäisen konsulin, Publius Valerius Publikolan, sanotaan (toisten mukaan v. 509, toisten v. 456 e.Kr) Terentumissa ensi kerran juhlallisesti uhranneen koko kansan puolesta. — Sibyllan kirjain mukaan piti Vuosisataisjuhlaa vietettämän säännöllisesti joka sadas vuosi, kolme vuorokautta kestävillä leikeillä ("ludi terentini vel seculares") ja uhreilla Marskentällä. Kuitenkaan mitään säännöllisyyttä juhlan viettämisessä ei liene ollut, koska eri kirjailijat kertovat sen tapahtuneen aivan eri aikoina. Ainakin ajan pitkään, sen voimme varmuudella sanoa, joutui juhla joutumistansa unhoituksiin ja vihdoin v. 126 e.Kr. mainitaan viimeisen Vuosisataisjuhlan tapaisen juhlallisuuden vietetyn. — Kun Augustus oli kymmenen vuotta hoitanut yksinvaltaa Roman valtakunnassa ja ottanut sen vieläkin viideksi vuodeksi, antoi hän käskyn Vuosisataisjuhlan viettämiseen, nähtävästi tämän suuren valtansa vakavammaksi vahvistamiseksi. Sibyllan pappein avulla, jotka, Etrurialaisten tapaan, arvattavasti Augustuksen mieliksi, kavalasti selittelivät Sibyllan kirjain mukaan vuosisataan kuuluvan satakymmenen vuotta, ja erään Volkatius-nimisen ennustajan (haruspex) julistuksen nojalla, koska muka eräs suuri "Maailmanvuosi", jonka piti tuoda aivan uusi järjestys (ανάστασισ τών πάντων) maailmaan, oli loppunut ja se sattunut juuri v. 17 e.Kr., pani Augustus hätämältänsä tuon loistavan juhlan toimeen. Mitä muuten itse juhlaan tulee, näkyy se Augustuksen mahtavissa käsissä saaneen kokonansa toisen tarkoituksen, kuin sillä ennen oli ollut. Kuten jo edellä on huomautettu, oli juhla vähitellen muuttunut yksityisestä "sukupalveluksesta" valtakunnan yhteiseksi, etupäässä Manalan jumalain kunnioittamisjuhlaksi. Mutta Augustuksen toimesta muuttui se taivaan jumalain, varsinkin niiden, jotka suosivat Roman kaupunkia ("quibus septem placuere colles"), siis tavallansa itse Roman ja sen menestyksen kunniaksi. — Juhlaa vietettiin kolme vuorokautta. Lähettiläät kutsuivat aluksi kansan juhlailemaan ja Sibyllan papit l. Viisitoistamiehet ("quindecimviri sacris faciundis") jakelivat kaikille vapaille kansalaisille suitsutusaineksia ("suffinzenta" s.o. soihtuja, tulikiveä, pikiä y.m., joita uhrauksissa tarvittiin), samalla kun nisuja, ohria ja herneitä oli saatavissa Jupiterin, Apollon ja Dianan temppeleissä, niin kutsuttujen "esikoisuhrien" toimittamista varten. Auringon laskun jälkeen alkoi keisari Viisitoistamiesten seurassa varsinaisen toimituksen Marskentallä (Terentumissa), uhraamalla kolme pukkia Parkoille, Ilithyialle ja Tellukselle. Seuraavana päivänä uhrattiin Kapitoliumissa Jupiterille valkeita härkiä ja Junolle valkeita lehmiä sekä pidettiin Apollon kunniaksi juhlaleikit ("ludi scenici") teaatterissa; toisen päivän pyhittivät vaimot (matronat) Junon kunniaksi Kapitoliumissa ja vasta kolmantena toimitettiin uhrit Apollon ja Dianan kunniaksi sekä laulettiin Vuosisalaislaulu ("Carmen-Seculare") Apollon temppelissä Palatinus-vuorella. — Tätä tilaisuutta varten oli Horatius Augustuksen kehoituksesta sepittänyt kysymyksessä-olevan Vuosisataislaulun. Laulamaan tätä uutta juhlalaulua valittiin ylhäisempien Romalaisten lapsia ("patrimi et matrimi" s.o. sellaisia, joiden molemmat vanhemmat vielä olivat elossa). Näitä oli luvullansa viisikymmentäneljä, jaettuina kahteen vuorotellen laulavaan kööriin, poika- ja tyttökööriin, joissa kummassakin oli kaksikymmentäseitsemän henkeä. Laulu laulettiin seuraavaan tapaan:

    Säkehistö 1 ja 2: (προσωδός) Pojat ja Tytöt.
    Säkehistö 3: Pojat. Säkehistö 4: Tytöt.
    Säkehistö 5: Pojat. Säkehistö 6: Tytöt.
    Säkehistö 7: Pojat. Säkehistö 8: Tytöt.
    Säkehistö 9: (μεσωδός). Säkeet 1 ja 2 Pojat. Säkeet 3 ja 4 Tytöt.
    Säkehistö 10: Pojat. Säkehistö 11: Tytöt.
    Säkehistö 12: Pojat. Säkehistö 13: Tytöt.
    Säkehistö 14: Pojat. Säkehistö 15: Tytöt.
    Säkehistö 16-19: (επωδός). Pojat ja Tytöt.

Vuosisataislaulu.[1]

("Carmen-Seculare.")

Pojat ja Tytöt:

Oi Foebus[2] ja sinä metsäin hallitsijatar Diana,[3] te taivaan kirkas kaunistus! Oi te, joita ainian on palveleminen ja palveltu! Suokaa meille, mitä rukoilemme tällä pyhällä hetkellä,[4] jolloin Sibyllan[5] kirjat ovat velvoittaneet valitut[6] tytöt ja kainot pojat virittämään ylistysvirren niiden jumalain kunniaksi, jotka suosivat seitsemää kumpua![7]

Pojat:

Oi armas aurinkoinen! Sinä, joka loistavina vaunuillasi tuot päivän ja viet sen jälleen sekä aina nouset uutena, mutta kuitenkin samana; ällös nähkö mitään mahtavampaa, kuin Roman kaupunki!

Tytöt:

Oi Ilithyia![8] Sinä, joka olet suopea onnellisesti tuomaan päivän valoon täysi-aikaiset sikiöt; suojele äitejä,[9] joko sitten ennemmin tahdot kutsuttaa Lucinaksi[10] tahi Genitalikseksi![11]

Pojat:

Oi jumalatar! Auta nuorta vesaa[12] vaurastumaan ja siunaa nuot isäin[13] säädökset, jotka koskevat naisten naittamista ja tuota uusista sikiöistä runsasta aviolakia![14]

Tytöt:

Oi että määrätty ajanjakso,[15] joka sadaskymmenes vuosi, palauttaisi nämä laulut ja nämä kolmena kirkkaana päivänä ja yhtä monena hupaisena yönä vietettävät juhlaleikit[16] jälleen!

Pojat:

Oi Parkat![17] Te, jotka todenperäisesti julistatte,[18] mitä kerta on päätetty ja mitä asiain vakava loppu todistaa;[19] liittäkää uusia onnenvaiheita noihin jo koettuihin![20]

Tytöt:

Tuo hedelmistä ja karjasta rikas Tellus[21] lahjoittakoon tähkäruunun Cereelle![22] Sekä virvoittavat sateet että Jupiterin[23] tuulet virkistäkööt hedelmällisyyttä!

Pojat:

Oi Apollo! Kätke nuolesi ja kuule lempeästi ja armiaasti meidän poikain rukoukset!

Tytöt:

Oi Luna![24] Sinä tähtien kaksikantainen[25] kuninkatar; kuule meitä tyttöjä!

Pojat:

Jos Roma on teidän käsi-alaanne, jos Iliumin[26] joukot ovat saapuneet Etrurian[27] rannalle, nimittäin se osa niistä, jota oli käsketty[28] onnellista matkaa muuttamaan Lariansa[29] ja kaupunkiansa.[30]

Tytöt:

Se osa, jolle hurskas Aeneas,[31] joka jäi eloon isänmaastansa, vaaratta[32] raivasi vapaan tien Trojan liekkien keskitse, antaaksensa heille enemmän,[33] kuin mitä he olivat jättäneet.

Pojat:

Niin suokaa, oi jumalat, oppivalle nuorisolle kelpo tapoja, sävyisälle vanhuudelle lepoa, Romuluksen[34] kansalle valtaa, jälkeläisiä ja kaikkea kunniaa!

Tytöt:

Mitätahansa tuo Ankhiseen ja Venuksen jalo jälkeläinen,[35] uhraamalla valkeita härkiä, teiltä rukoilleekin, saakoon hän, ollen taistelevaa vihollista mahtavampi, mutta lempeä voitettua kohtaan!

Pojat:

Jopa Medialainenkin[36] pelkää hänen sekä maalla että merellä mahtavia sotajoukkojansa ja Alban[37] kirveitä; jopa nuot vielä äskettäinkin kopeat Skythalaiset[38] sekä Indialaiset[39] anovat hänen lausuntoansa riita-asioissansa.

Tytöt:

Jopa Luottamus,[40] Rauha, Kunnia, entinen Kainous ja unhoitettu Miehuus rohkenevat palata ja runsas Ylellisyys, täysinäisine sarvinensa, ilmestyy näkyviimme.

Pojat ja Tytöt:

Jospa tuo tietäjä Foebus, koristettuna välkkyvällä joutsellansa, tuo yhdeksän Kamenan[41] lemmikki, joka parannustaidollansa virkistää ruumiin väsyneet jäsenet, jospa[42] hän vaan suotuisasti katsahtaa Palatinuksen[43] kummuille, säilyttää hän Roman vallan ja Latiumin[44] onnen loistossansa toiseen lustrumiin[45] ja aina onnellisempaan aikakauteen asti. — Ja Diana, joka hallitsee Aventinusta[46] ja Algidusta,[47] hän ottaa vaarin Viisitoistamiesten[48] rukouksista ja kallistaa hyväntahtoisesti korvansa poikain[49] lupauksiin! — Me taas, tämä laulukunta, jotka olemme oppineet virittämään ylistyslauluja sekä Foebuksen että Dianan kunniaksi, viemme kotiimme sen hyvän ja varman toiveen, että Jupiter ja muutkin jumalat kuulevat tämän rukouksemme.

III.

Epoodit.

"Finis coronat opus."

1 Laulu.

K. Cilnius Maecenaalle.[1]

Oi ystäväni Maecenas! Sinä aijot Liburnilaisaluksillasi[2] lähteä noiden korkeilla torneilla varustettujen laivain[3] keskelle, valmiina kokemaan jokaista Caesarin vaaraa, oman henkesi uhalla.[4] Mitäpä teen minä,[5] jolle elämä on hupaista sinun eläessäsi, mutta päinvastoin[6] vastenmielistä? Tokkopa minä, käskysi mukaan,[7] vietän rauhallista elämää, elämää, joka on suloton, paitsi sinun seurassasi, tahi koenko sietää tätä rasitusta[8] sellaisella mielellä, jolla sopii[9] ainoastaan urhollisten[10] miesten? — Minä tahdon sietää sitä ja seurata sinua rohkealla mielellä joko pitkin Alppien harjanteita ja vierasvaratonta Kaukasusta[11] tahi aina Länsimaiden[12] äärimmäiseen soppeen asti. Kentiesi kysyt, miten minä, joka olen rauhaa-rakastava ja heikonlainen, omalla vaivallani voin huojentaa sinun?[13] Sinun seurassasi olen tunteva vähemmin tuota pelkoa, joka pikemmin valtaa etäällä-olevat;[14] niinpä[15] lintukin, joka vartioitsee[16] höyhenettömiä poikiansa, enemmän pelkää käärmeiden luokse-luikertelemisia, jätettyänsä ne yksin,[17] vaikk'ei itse teossa läsnä-ollessansakaan voisi niille antaa enempää apua. — Mielihyvällä tahdon käydä tätä ja jokaista muutakin sotaa,[18] ainoastaan sinun suosiosi saavuttamiseksi; mutta en suinkaan, että aurani, jotka ovat valjastetut useampain härkäin hinattaviksi, röyhiskelisivät[19] eteenpäin tahi karjani ennen polttavan tähden[20] nousua vaihtaisi lukanialaiset[21] laitumet kalabrialaisiin,[22] enkä että komea maataloni koskettaisi korkean Tuskulumin kirkeläisiä[23] muureja. Kyllin ja ylinmäärinkin on hyvyytesi rikastuttanut minua. Minä en tahdo hankkia sellaista, jota joko ahnaan Khremeen[24] tavoin kätkisin[25] maahan tahi irstaan hekumoitsijan[26] hävittäisin.[27]

2 Laulu.

Koronkiskoja Alfiukselle.[1]

"Onnellinen se, joka, asioimishommista[2] erillänsä, kuten muinainen[3] ihmissuku, omilla härillänsä muokkaa[4] isältänsä perittyjä peltojansa, vapaana kaikesta koron käyttelemisestä:[5] hän ei sotilaana innostu[6] sotatorven uhkaavasta äänestä,[7] eikä kauhistu kuohuvaa mertä; hän karttaa sekä toria[8] että mahtavain kansalaisten komeita kynnyksiä.[9] Niinmuodoin hän joko johdattelee[10] viiniköynnösten vaurastuneita vesoja korkeisin poppeleihin tahi katselee alhaisessa laaksossa mylvien[11] kuljeskelevia karjalaumojansa tahi leikkelee sirpillänsä kuivettuneita oksia ja istuttelee[12] satoisampia sijaan tahi panee puserretun[13] hunajan puhtaisin astioihin tahi keritsee arkoja[14] lampaitansa tahi, kun Syksy[15] kohoittaa vainioille[16] herttaisilla[17] hedelmillä ruunatun päänsä, miten hän iloitsee poimiessansa ympättyjä[18] pääronoita ja noita väriltänsä purpuralle[19] vertoja-vetäviä viinirypäleitä lahjoittaaksensa sinulle, oi Priapus,[20] ja sinulle, oi isä Silvanus,[21] sinä rajain suojelija! Häntä huvittaa virua milloin vanhan tammen siimeksessä, milloin tuuhealla nurmikolla. Sillä välin purot puikeltavat korkeiden äyrästensä välillä,[22] linnut visertelevät metsissä ja lähteet lirisevät juoksevin vesin,[23] viekotellen vienoon uneen. Mutta kun jyrisevän Jupiterin[24] talvi valmistelee myrskyjä ja lumipyryjä, silloin hän joko koiralaumallansa[25] kaikilta puolin[26] ahdistelee julmia metsäsikoja viritettyihin verkkoihinsa tahi pingoittaa sileille virepuille harvat verkkonsa syölästen rastasten paulaksi[27] tahi tavoittelee ansallansa jänistä ja muuttelevaa[28] kurkea, noita vaivainsa viehättäviä palkintoja. Kukapa näiden ohella[29] olisi unhoittamatta niitä raskaita huolia, joita rakkaus tuottaa? Mutta jos vielä kaino puoliso puolestansa hoitaa taloutta ja rakkaita lapsia, kuten Sabinilaisnainen[30] tahi rivakan Apulialaisen päivettynyt[31] puoliso, jos hän läjäilee vanhoja[32] halkoja pyhälle liedelle vähää ennen väsyneen miehensä kotiintuloa ja, sulkien muhkean karjansa vitsaksista-tehtyihin aitauksiin, lypsää[33] tyhjiksi sen täysinäiset utareet ja, ottaen käsille tämänvuotista viiniä[34] armaasta astiasta, valmistaa ostamattoman[35] atrian; silloin minua eivät miellytä enemmän Lukrinus-järven[36] ostronit,[37] ei kampela, eivätkä skaaritkaan,[38] jos nimittäin niitä joitakuita[39] tuo kovalla kohinalla idästä noussut myrsky ajelee tähän mereen;[40] silloin ei Afrikan[41] kana eikä Jonian[42] pyy maukkaammin mahdu vatsaani, kuin noista puiden tuuheimmista tertuista poimitut oliivimarjat tahi niityillä kasvava hierakkaheinä tahi nuo vaivaantuneelle vatsalle terveelliset koirannauriit tahi Terminalis-juhlaa[43] varten teurastettu karitsa tahi sudelta säilynyt vohla. Miten hauska on tällaisten atriain ohella nähdä täyteläisten lammasten kiiruhtavan kotiin, nähdä uupuneiden härkäin väsyneellä niskallansa kantavan nurinkäännettyä iestä ja orjain, noiden rikkaan talon työmehiläisten, kokoontuneen[44] loistavain Larien[45] ympärille!" — Kun koronkiskoja Alfius oli lausunut näin, keräsi hän, aikoen suoraapäätä ruveta maanmieheksi, koko rahasummansa kassaan Iduksena[46] — mutta Kalendaena[47] hän taas koki panna sen kasvuille.

3 Laulu.

K. Cilnius Maecenaalle.[1]

Jos joku jumalattomalla kädellänsä on kerran ruhtonut isänsä iäkkään kaulan,[2] hän syököön[3] tuota vielä keisoakin[4] vaarallisempaa kynsilaukkaa! Oi elonleikkaajain karaistut sisälmykset! Mitä lajia myrkkyä lieneekään tämä, joka polttaa sisustassani? Tokkohan näihin yrtteihin kiehutettu käärmeen veri on jäänyt minulta huomaamatta tahi onko Kanidia[5] valmistanut minulle tämän onnettoman atrian? Kun Medea[6] ihaili tuota kaunista päällikköä,[7] enemmän kuin ketään muuta Argonauttaa,[8] voiteli hän tällä[9] Jasonin,[10] jonka piti valjastaa härät outoon[11] ikeesen:[12] tällä[9] hän, kostaessansa kilpakosijatartansa, kostutti lahjansa ja pakeni sitten siivekkäillä käärmevaljakoillansa.[13] Ei mikään senvertainen tähtien[14] helle ole koskaan sattunut kuivan[15] Apulian[16] osaksi, eikä suurempaan tuleen ole syttynyt lahja tuon toimekkaan Herkuleen hartioillakaan.[17] — Kuitenkin, jos sinulla, oi leikikäs Maecenas, olisi joskus himoa johonkin sellaiseen, toivon, että tyttösi kädellänsä vastustelisi suuteloasi ja makaisi aivan[18] vuoteen syrjällä.

4 Laulu.

Kohtuuttomasta kohoamisesta.[1]

Millainen eripuraisuus on, salliman määräyksestä, sattunut susien ja vuonain osaksi, sellainen vallitsee meidänkin välillämme, oi sinä, kyljiltäsi iberialaisilla pampuilla[2] ja sääriltäsi vahvoilla kahleilla löylytetty! Vaikka kävelet, pöyhkeillen rikkaudestasi, niin kohtalo ei kuitenkaan muuta kantaasi.[3] Näetkö, astua kenottaessasi pitkin Pyhää-Katua[4] tuossa kuusikyynäräisessä toogassasi, miten ohitse-kulkijain teeskentelemätön närkästys kääntää heidän katseensa sinne tänne? "Tämä", he sanovat "tämä triumvirein[5] piiskoilla aina julistajan[6] inhoon asti piesty, tämä kyntää falernolaisen[7] kartanonsa tuhansia auranmaita ja ajaa Appian-tietä[8] hevosillansa sekä istuu ylevänä ritarina ensi rivissä,[9] vastoin Othon[10] lakia. Mitä hyödyttää varustaa niin monta, raskasta[11] ja keularaa'alla varustettua laivaa merirosvoja ja orjajoukkoa vastaan,[12] kun tämä, tämä on sotatribuunina?"

5 Laulu.

Velhotar Kanidialle.[1]

"Mutta, kaikkein jumalain nimessä, jotka taivaassa, jotka maailmaa ja ihmissukua hallitsevat, mitä merkitsee[2] tämä melske? Mitä merkitsee kaikkein[3] tuima tuijotus minua ainoata kohtaan? Kautta lastesi, jos nimittäin Lucina,[4] rukouksesi mukaan, on auttanut sinua[5] todellisissa synnytyksissä; kautta tämän arvottoman[6] purpurakoristuksen;[7] kautta Jupiterin,[8] joka ei hyväksy tällaista, sadattelen sinua: sano, miksi tuijotat minuun, kuten äitipuoli[9] tahi keihäällä isketty peto?" Kun poika, joka vapisevin huulin, oli näin vaikeroinnut, seisoi siinä riistetyin kaunistuksin,[10] tuo pieni olento, joka olisi voinut hellyttää Thrakialaistenkin[11] armottomat sydämet; käskee Kanidia, jonka hiuksissa ja siivoamattomassa päässä kiemuroi pieniä käärmeitä,[12] kolkhilaisessa[13] taikatulessa poltettaa haudoilta riistettyjä viikunapuita,[14] hautijaiskypressejä, ruman sammakon verellä tahrittuja munia, öisen tarhapöllön[15] höyheniä ja noita kasveja, joita Jolkus[16] ja taika-yrteistä rikas Hiberia[17] tuottaa, sekä nälkäisen koiran suusta riistettyjä luita. — Mutta sonnustettu Sagana, pirskuttaen Avernus-järven[18] vedellä kauttahaltansa koko talon, törröittää karkeista hiuksistansa, kuten meri-iili tahi raivo metsäsika. Minkään pahan omantunnon häätämättä kaiveli Veja, puhkuen ponnistellessansa,[19] lujilla lapioilla maata,[20] jotta pojan, silmäillessänsä[21] useampia kertoja[22] päivän pitkään muuteltua ruokaa, pitäisi tähän kuopattuna kuoleman, koska hän ainoastaan kasvoin sen verran yleni näkyviin,[23] kuin kelluvat[24] ruumiit leu'oin kohoavat vedenpinnan yläpuolelle — siinä tarkoituksessa — jotta hänen tyhjäksi imetty sydämensä ja nesteetön maksansa kelpaisi lemmenjuomaksi, kun nuot hänen kiellettyyn[25] ravintoon luodut silmänsä kerran olisivat riutuneet. Ett' ei tuota himoissansa miesten-tapaista[26] Foliaa, kotoisin Ariminumista,[27] ole puuttunut, häntä, joka thessalialaisen loitsunsa lumoamina voi temmata tähdet ja kuun taivaslaelta maahan, sen uskoi sekä joutilas Neapolis[28] että jokainen naapurikaupunki.[29] — Mutta julma Kanidia sitten, joka kellertävillä hampaillansa kaiveli leikkaamatonta peukaloansa,[30] mitä hän sanoi tahi oli sanomatta? "Oi te, jotka olette toimissani mitä uskollisimmat[31] kanssatietäjättäret, Nox[32] ja Diana,[33] sinä, joka hallitset hiljaisuutta, kun salaista jumalanpalvelusta pidetään; nyt, nyt auttakaa minua, nyt kääntäkää vihanne ja jumaluusvoimanne viholliseni[34] asuntoa kohden! Sillä aikaa kuin villipedot piileksivät metsässä, makeaan uneen vaipuneina, haukkukoot Suburan[35] koirat, kaikkein nauruksi, tuota haureliasta ukkoa, joka on kauttahaltansa voideltu nardus-öljyllä, jommoista vaan minun käteni eivät olisi täydellisemmin valmistaneet.[36] — Mitä on tapahtunut? Miksi vaikuttavat vähemmin muukalaisen[37] Medean kauheat taikakeinot, joilla hän kosti kopean kilpakosijattarensa,[38] mahtavan Kreonin[39] tyttären, sekä sitten pakeni, kun päällysvaate, tuo verivisvalla[40] tahrittu lahja, tulella poltti nuoren vaimon? Ja kuitenkaan ei mikään kasvi, eikä mikään karkeissa paikoissa piileskelevä juuri ole jäänyt minulta huomaamatta. Hän viruu vuoteella, joka on pirskoitettu nesteellä, joka saattaa unhoittamaan kaikki kilpakosijattareni. — Hah, hah! Vapaana taitavamman[41] loihtijattaren puoskaroimisista, kuljeskelee hän edestakaisin! Mutta Varus! Tuntemattomain juomain avulla olet sinä — oi mies-parka, joka olet vielä paljo itkevä! — kiiruhtava luokseni takaisin, eikä sydämesi enää marsilaisten[42] loihtujen lumoamanakaan pääse vehkeistäni vapaaksi. Vaikuttavamman[43] maljan valmistan, vaikuttavamman täytän sinua, halveksijaani[44] varten; ja pikemmin vaipuu taivas merenpintaa syvemmälle ja maa leviää sen[45] yläpuolelle, kuin sinä olet palamatta rakkaudesta minuun, samoin kuin pihka mustanpunaisessa liekissä." — Tämän ohella poika ei enää, kuten ennen, koettanut lempein sanoin suositella jumalattomia,[46] vaan epäillen, miten keskeyttäisi hiljaisuuden, tokaisi hän näihin thyestelaisiin[47] rukouksiin:[48] "Taikakeinot eivät voi muuttaa korkeaa oikeutta vääryydeksi, ihmisen mielen mukaan. Minä kiusaan teitä manauksillani; kauheaa manausta ei soviteta millään uhrilla. Vieläpä, kun teidän kuolemaan tuomitsemananne[49] olen heittänyt henkeni, tapaan minä yöllisenä raivohaahmuna teidät sekä varjona käyrin kynsin[50] raapin kasvojanne, joka voima on pyhille Maneille[51] suotu, sekä, oleskellen levottomain rintakehäinne tiehyvillä, riistän teiltä pelolla unen. Teitä, oi noita-akat, pitää ihmisjoukon, katu kadulta, molemmin puolin, kivillä paiskeleman ja selkänne pehmittämän; sitten pitää sutten ja Eskvilian[52] lintujen raasteleman hautaamattomia jäseniänne sinne-tänne; tämä näytelmä ei väisty vanhempiani, jotka — ikävä kyllä! — elävät jälkeeni."

6 Laulu.

Kassius Severukselle.[1]

Miksi häiritset viattomia vieraita,[2] sinä susia arasteleva koira? Miks'et mahdollisesti[3] suuntaa tänne tyhjiä uhkauksiasi ja hätyyttele minua, joka taas voin purra sinua? Sillä, kuten Molossus[4] tahi kellertävä Lakon,[5] nuo paimenten uskolliset toverit, pyydän minä hörössä korvin[6] otuksia pitkin korkeita lumikinoksia, mikä peto tahansa sitten sattuneekin edelleni. Mutta sinä taas, kun olet täyttänyt lehdon peloittavalla äänelläsi, vainuat ainoastaan itsellesi heitetyn ruokapalan.[7] Varo, varo; sillä mitä rajuimpana kohoitan minä varustetut sarveni pahoja vastaan, kuten tuo valapattoisen Lykambeen[8] halveksima vävy[9] tahi Bupaluksen tuima vihollinen.[10] Kentiesi, jos joku mustalla hampaallansa kajoaa minuun, pitää minun itkeä tillittää lapsen lailla, jota ei saata rankaista?

7 Laulu.

Roman kansalle.[1]

Mihin, oi pahantekijät, mihin syöksytte? Miksi tartutte miekkoihin, jotka ovat olleet kätkössä?[2] Onko liian vähän Latinalais-vertä[3] vuotanut sekä maalla että merellä?[4] Ei suinkaan siinä tarkoituksessa, että Romalainen polttaisi poroksi kateellisen Karthagon[5] komeat linnat tahi että tuo masentamaton Britannialainen[6] vangittuna kulkisi pitkin Pyhää-Katua,[7] vaan että tämä kaupunki,[8] Parthialaisten[9] toivomuksen mukaan, kukistuisi omain kättensä kautta. Mutta sellaista tapaa ei ole ollut susilla eikä jalopeuroillakaan, jotka ovat julmia ainoastaan erilaista sukupuolta vastaan.[10] Tokko teidät hurmaa sokea raivo vai joku väkevämpi Voima[11] vai oma rikoksenne? Vastatkaa! He vaikenevat: vaalea kalpeus[12] anastaa heidän kasvonsa ja heidän mielensä tyrmehtyvät hämmästyksestä. Niin on asian laita! Kova kohtalo ja veljenmurhan[13] kauhistus ahdistavat Romalaisia, aina niistä ajoin, jolloin viattoman Remuksen veri vuoti maahan, kostoksi[14] jälkeentulevaisille.

8 Laulu.

Hekumalliselle akalle.[1]

Kysytkö[2] vielä, sinä pitkän iän laahaama, mikä lamauttaa voimiani,[3] ehkä sinulla on musta hammas ja korkea ikä vakoo kurttuja otsallesi sekä inhoittava takapääsi on ammollansa kuihtuneiden perävieriesi välillä, kuten hivuneen lehmän? Todellakin minua kiihoittavat[4] rintasi ja niukeat nisäsi,[5] nuot tamman utareiden kaltaiset, sekä veltto vatsasi ja pöhistyneisin pohkeisin liittynyt laiha reitesi. Vaikka oletkin äveriäs ja voittojuhlaa-viettäneiden esi-isäin Kuvat[6] johtavat ruumissaattoasi, niin kumminkaan ei löydy ketään aviovaimoa, joka pyöreämmin helmin[7] kaunistettuna kopeasti kulkisi mukana! Mitäpä todellakin siihen sanot, että stoalaiset kirjat[8] tavallisesti[9] viruvat silkkipatjaisi välillä?[10] Tokkohan harjaantumattomat jänteet vähemmin kangistuvat tahi lakastuuko vähemmin siitinkalu? Vaan olkoon — kiihoittaaksesi tätä haluttomasta[11] masmalosta, täytyy sinun suullasikin työskennellä.

9 Laulu.

K. Cilnius Maecenaalle.[1]

Oi onnellinen Maecenas! Milloin minä, iloissani Caesarin voitosta, nautin komeassa palatsissa[2] seurassasi tuota juhla-atrioita varten säilytettyä[3] Caekubus-viiniä[4] — niin on Jupiterin[5] mieleen — lyyryn kajahdellessa huilulla säestetyistä sävelistä, edellisen dorilais-,[6] jälkimmäisen frygialais-tapaan,[7] kuten äskettäin,[8] kun Neptunilaispäällikön[9] laivaston palon jälkeen, aaltojen ahdistamana, täytyi paeta,[10] uhattuansa kaupunkia[11] niillä kahleilla, jotka hän ennen ystävänä oli riistänyt kavalilta orjilta?[12] Romalainen,[13] voi toki! — te jälkeentulevaiset kiellätte sen — perin naisen[14] valtaan vaipuneena, kantaa sen sotilaana aseita ja saarros-aineksia[15] ja julkeaa palvella kurttuisia kuohilaita,[16] vieläpä aurinko häpeäksemme näkee hyttöstorjukkeenkin[17] sotamerkkiemme keskellä! Toki kaksituhatta Gallialaista,[18] mutisten tämän johdosta, käänsi hevosensa ympäri, ylistellen Caesaria; ja vihollisen laivasto, nopeasti käännettyänsä peräkeulansa vasemmalle, piileksii satamassa. Io triumfe! Viivytätkö kultaisia vaunuja[19] ja loukkaamattomia[20] hiehoja? lo triumfe! Sinä et ole tuonut kotia samallaista päällikköä Jugurthan sodasta,[21] etkä myöskään tuota Afrikusta,[22] jolle hänen urhollisuutensa pystytti hautapatsaan Karthagon[23] kukistamisen johdosta. Sekä maalla että merellä masennettuna, muutti vihollinen[24] purpurapukunsa surukaapuun. Nyt suuntaa hän matkansa, kokien vastatuulta, joko tuohon sadasta kaupungistansa kuuluisaan Kretaan[25] tahi Notuksen[26] huuhtelemille Syrteille[27] tahi ajeltuu epävarmalla merellä. — Tuoppa tänne, oi poika, avarampia maljoja ja Khios- tahi Lesbos-viiniä;[28] tahi sekoita meille Caekubus-viiniä, joka tukahuttaa tuppaavaa oksennusta. Hauska on makealla viinillä poistaa huoli ja pelko, jotka ovat vallinneet meissä Caesarin kohtalon suhteen.

10 Laulu.

Runoilija Maeviukselle.[1]

Tuo laiva, jonka ankkuri nostettiin onnettomalla hetkellä,[2] lähtee merelle, vieden mukanansa inhoittavan Maeviuksen. Muistappa, oi Auster,[3] peloittavilla aalloilla piestä sen kumpaakin kylkeä! Pimittävä Eurus[4] paiskelkoon sinne tänne pitkin myrskyävää mertä sen köysiä ja murtuneita airoja! Nouskoon sellainen Akvilo,[5] joka murskaa tutisevat tammet korkeilla vuorilla! Älköön yhtään ystävällistä tähteä tuikkako tuona synkkänä yönä, jolloin myrskyisä Orion[6] laskee! Älköön hän kulkeko tyynemmällä merellä, kuin Kreikkalaisten voittoisa sotajoukkokaan, kun Pallas[7] käänsi vihansa poltetusta Iliumista[8] Ajaxin[9] jumalatonta laivaa vastaan! Oi mikä hiki on merimiehilläsi, mikä kellahtava vaaleus sinulla ja entäs tuo akkamainen voivotus ja nuo rukoukset vihastuneelle Jupiterille, kun Jonian lahti, sateensekaisesta etelätuulesta vonkuen, on murtanut laivasi! Mutta jos sinä lihavana saaliina,[10] mutkikkaalla rannalla pituman pitkänäsi, huvittelet[11] kalalokkeja,[12] silloin pitää Myrskyille[13] uhrattaman kiimainen kauris ja uuhikaritsa!

11 Laulu.

Pettiukselle.[1]

Oi Pettius! Minua ei enää, kuten ennen, laisinkaan huvita[2] kirjoitella värsysiä,[3] koska minua on kohdannut tulinen rakkaus, joka on valinnut[4] minut, ennen kaikkia muita, ihastumaan sieviin poikiin tahi tyttöihin. Tämä on kolmas Joulukuu, joka on varistanut metsiltä niiden kaunistuksen, siitä ajasta lukien, jolloin lakkasin Inakhian[5] tähden riehumasta. Voi minua! — sillä minua hävettää sellainen pilkka[6] — millaisena loruna[7] olen ollut pitkin kaupunkia! Myöskin kaduttaa minua nuot vieraspidot, joissa alakuloisuus, hiljaisuus ja sydämen[8] pohjasta vedetty henkäys ilmaisevat rakastavan. "Eikö missään suhteessa saata voitonhimoa[9] vastaan vaikuttaa köyhän rehellinen luonne?" vaikeroitsin minä sinulle itkusilmin, heti kun kainostelematon jumala[10] hehkuvamman viinin avulla viekoitteli piilopaikastansa rakastelevan[11] salaisuudet. "Mutta jos sappeni saa vapaasti riehua rinnassani, tuhotaksensa tuuliin nämä hyödyttömät lohduttimet,[12] jotka eivät laisinkaan huojenna haavaani, silloin lakkaa poistettu häpeä[13] kilpailemasta erilaisten[14] vastustajain kanssa." Kun tämän vakavasti läsnä-ollessasi[15] olin selittänyt, ja sinä olit käskenyt[16] minua kotiin[17] menemään, lähdin epävarmoin askelin — voi, voi! — noiden minulle vihamielisten ovien ja kovien kynnysten luokse, joihin loukkasin lanteeni ja kylkeni. Nyt rakkaus Lysiskukseen,[18] joka kehuu hempeydessä voittavansa minkä naisen tahansa, vallitsee minua; hänestäpä[19] ystäväin julkiset varoitukset tahi heidän ankarat nuhteensa eivät voi irroittaa minua, vaan ainoastaan joku toinen lemmenliekki joko kauniisen tyttöön tahi johonkin solakkaan poikaan, joka antaa pitkäin kiharainsa liehua.[20]

12 Laulu.

Hekumalliselle akalle.[1]

Mitä tarkoitat,[2] oi akka, sinä, joka olet jotenkin sovelias mustille luontokappaleille?[3] Miksi lähetät minulle lahjoja, miksi kirjeitä, nuorukaiselle, joka en ole kyllin voimakas, enkä tarkkanenäinenkään? Sillä todellakin minä yksinäni[4] haistan paljoa tarkemmin, polyyppiko[5] vai pahanhajuinen pukki[6] on hatuisissa kainalokuopissa, kuin tarkkavainuinen koira, missä sika piileksii. Mikä hiki ilmaantuu surkastuneissa jäsenissä ja miten ilkeä löyhkä joka paikassa, kun hän hillitsemättömässä irstaisuudessansa kiiruhtaa tyydyttämään hurjaa himoansa! Eikä hänessä pysy enää nehkeä liitu,[7] eikä krokotiilin lannalla kaunisteltu värikään, ja tuota pikaa hän kiimassansa ruhjoaa valmistetut vuoteet peitteinensä; tahi kun hän kiihoittaa haluttomuuttani näillä kiivailla sanoilla: "Inakhiasta[8] uuvut sinä vähemmin, kuin minusta; Inakhiaa jaksat sinä kolmesti yössä, minun hyväkseni olet sinä aina veltto yhteen ainoaankin toimeen! Kurjasti kuolkoon tuo Lesbia,[9] joka minulle, himoissani, osoitti sinut hitaaksi häräksi, ehkä minulla oli saatavissani ko'olainen Amyntas,[10] jonka veltostumattomassa masmalossa siitinkalu törröittää paljoa kankeampana, kuin nuori puu vuoren rinteellä. Ketä varten kiiruhdettiin noita Tyruksen[11] purpuralla kahdesti punattuja villanuntuvia? Tietysti sinua varten,[12] jott'ei ikätoverien joukossa olisi ketään vierasta, jota hänen vaimonsa rakastaisi enemmän, kuin sinua. Oi, minä onneton, jota sinä pakenet, kuten uuhikaritsa syöläitä susia tahi metsäkauriit jalopeuroja!"

13 Laulu.

Ystäville.[1]

Hirveä raju-ilma on synkistänyt taivaan, sekä rankkasateet että lumipyryt vierittävät Jupiterin alas: milloin meri, milloin metsät kohisevat Thrakiasta[2] puhaltavasta pohjatuulesta. Käyttäkäämme, oi ystävät,[3] tänä päivänä tilaisuutta hyväksemme, ja niin kauan kun polvemme ovat voimissansa ja se muuten meille sopii, poistukoon yksitotisuus synkältä otsaltamme! Tuoppa käsille viiniä, joka on puserrettu Torkvatukseni[4] konsulina ollessa! Ole puhumatta kaikesta muusta: jumala on kentiesi suotuisin vaihein saattava tämän taas entisellensä. Nyt huvittaa meitä voidella itsemme akhaemenilaisella[5] nardus-öljyllä ja huojentaa sydäntämme näissä kauheissa levottomuuksissa kylleniläisellä[6] lyyryllä, kuten tuo kuuluisa Kentauri[7] on lausunut suurelle kasvatillensa:[8] "Oi voittamaton", sanoi hän, "sinä jumalatar Thetiksen kuolevainen poika! Sinua odottaa Assarakuksen[9] maa, jota pienen Skamandruksen[10] kylmät tulvat ja vinhaan virtaava Simois[11] huuhtelevat; sieltä nuo varmasti kehräävät[12] Parkat[13] estävät sinulta paluumatkan, sieltä ei sinervä Äiti[14] tuo sinua takaisin kotiin. Siellä[15] haihduta jokainen vastus viinillä ja laululla, noilla kalvavan[16] murheen suloisilla lohdutuksilla!"

14 Laulu.

K. Cilnius Maecenaalle.[1]

Miksi vetko velttous on vuodattanut sellaista unhoitusta sisimpään sydämeeni,[2] kuin janosta pakahtuvin kurkuin olisin tyhjentänyt useampia noita lethaelaista[3] unta tuottavia maljoja; tätä tavan-takaa kyselemällä otat sinä, oi oiva[4] Maecenas, minulta hengen. Sillä jumala, jumala kieltää minun päättämästä alkamiani jambeja, tuota kerran lupaamaani runokokoelmaa.[5] Samoin kerrotaan hehkuneen samolaisen[6] Bathylluksen[7] tähden tuon teolaisen[8] Anakreonin,[9] joka usein ontolla lyyryllänsä, sieventämättömän runomitan mukaan, itkusävelin valitteli rakkauttansa. Sinä itsekin hehut, oi onneton! Mutta jollei kauniimpi liekki ole polttanut piiritettyä Iliosta,[10] niin iloitse onnestasi! Minua surkastuttaa vapautettu Fryne,[11]joka ei tyydy yhteen.

15 Laulu.

Neaeralle.[1]

Yö oli ja kuu kuumotti pienempien tähtien keskellä selkeällä taivaslaella, kun sinä, valmiina loukkaamaan[2] mahtavain jumalain majesteettisuutta, liittyen minuun notkein käsivarsin paljoa kiinteämmin, kuin seiniläs kiertyy korkean tammen ympärille, vannoit minulle[3] näin: "Niin kauan kun susi on karjalauman vihollinen ja tuo merimiehiä uhkaava Orion[4] mylleröi talvista mertä[5] ja ilmanhenkäys liehuttelee Apollon[6] leikkaamattomia kiharoita, niin kauan on tämä rakkaus oleva molemminpuolinen." Oi Neaera, sinä, jonka minun miehuuteni tähden täytyy paljon kärsiä! Sillä jos Flakkuksessa[7] on jotakin miestä, ei hän kärsi sinun lakkaamatta tuhlailevan öitäsi etevämmän seurassa, vaan vihoissansa etsii hän omaa kaltaistansa;[8] mutta jos todellinen tuska on tunkenut hänen sydämeensä, ei hänen lujuutensa enää taivu kaunottareenkaan,[9] joka kerran on hänen vihansa-alaiseksi joutunut. Vaikka sinä, kuka vaan lienetkin, joka olet minua onnellisempi ja nykyään kopeana kenottelet onnettomuudestani, vaikka oletkin rikas karjasta ynnä suurista alueista ja Paktolus[10] virtaa sinun hyväksesi, älköön kuitenkaan tuon uudesti-syntyneen Pythagoraan salaisuudet[11] olko sinulle tuntemattomia, äläkä ole kauneudessasi voittamatta Nireusta[12] — voi, voi! — sinä olet kerran sureva toisaalle[13] käännettyä rakkautta, mutta minä taas vuorostani silloin nauran.

16 Laulu.

Roman kansalle.[1]

Toinen miespolvi[2] jo menehtyy kansalaissotien riehunnassa ja itse Roma kukistuu omaan mahtavuuteensa. Tätä eivät läheiset Marsilaiset[3] voineet hävittää, eikä uhkaavan Porsenan[4] etruskilainen sotajoukko, eikä Kapuan[5] Kilpaileva[6] urhollisuus, eikä ärhäkkä Spartakus,[7] eivätkä nuo meteleissä epäluotettavat Allobrogit;[8] tätä ei ole masentanut villi Germania[9] sinisilmäisellä miehistöllänsä, eikä esi-isäin sadattelema Hannibal;[10] tämän me, jumalaton ja kirottu miespolvi, olemme perikatoon saattavat, ja villipedot ovat jälleen[11] anastavat sen maa-alan. Voi, voi! Muukalainen on voittajana astuskeleva sen raunioilla ja ratsastaja tömistävin kavioin ajaa rötköttävä kaupungin alueella; vieläpä mielivaltaisesti — kauheata nähdäkin! — on hän hajoitteleva sinne-tänne Kvirinuksen[12] luut, jotka ovat kätkössä tuulilta ja auringolta. Kentiesi kysytte kaikki yhteisesti tahi ainakin paras osa teistä, mikä auttaisi teitä vapautumaan näistä kovista kohtaloista? Mikään mietelmä ei liene tätä[13] tehokkaampi: kuten Focaean[14] asujaimisto, tehtyänsä valan, väistyi esi-isiltä perityiltä pelloiltansa ja huoneistansa sekä jätti temppelinsä metsäsikain ja raatelevain sutten asuttaviksi; samoin pitää meidänkin mennä, mihintahansa jalkamme vienevätkin ja mihintahansa Notus[15] tahi ärjy Afrikus[16] kutsunevat. Näinkö arvelette, vai onko jollakin jotakin parempaa neuvoa? — Miksi viivymme nousemasta laivoihin onnellisella ajalla? Mutta vannokaamme näin:[17] "Silloin älköön luettako rikokseksi palata, kun kalliot kuohuvat ja pullahtavat näkyviin meren pohjasta; silloin älköön olko vastenmielistä kääntää purjeet kotia kohden, kun Padus[18] on huuhdellut Matinus-vuoren[19] harjanteita tahi korkea Apenninus[20] syöksynyt mereen tahi kummallinen rakkaus oikullisesti sovittanut toisiinsa outoja ilmiöitä, niin että naarastiikeriä haluttaa asettua hirven alle,[21] että kyyhkynen harjoittaa sukurutsautta haukan kanssa, että herkkä-uskoinen karja ei pelkää kellertäviä jalopeuroja ja että parraton pukki rakastaa suolasta mertä.[22]" - Vannottuamme tämän ja muutakin sellaista, joka voi estää rakasta paluumatkaa, lähtekäämme, me koko asujaimisto, tahi ainakin se osa, joka on raakaa rahvasta parempi. Tämä venyköön velttona ja toivottomana onnettomilla vuoteillansa! Mutta te, joissa on miehuutta, luopukaa akkamaisista valituksistanne ja kiitäkää Etrurian[23] rantamien ohitse! — Meitä odottaa maailmaa kiertelevä Okeanus;[24] etsikäämme maisemia, noita viljavia maisemia ja hedelmällisiä saaria,[25] missä muokkaamaton maa tuottaa meille vuosittain viljaa, ja viiniköynnös viljelemättä yhä kukoistaa, missä tuon aina menestyvän öljypuun oksa puhkeaa lehdelle ja mustanvoipa viikunapuu kaunistaa runkonsa, missä hunaja vuotaa rautatammen kolosta ja missä livakas vesi porisevin pyörtein syöksyy alas korkeilla vuorilta. Siellä tulevat naarasvuohet huutamatta[26] lypsinkiululle, ja karja ystävällisesti tarjoo täyteläiset utareensa, eikä karhu ehtoisin örise lammastarhan ympäristöllä, eikä maa pöhisty korkeaksi käärmeistä. Siellä mitkään tarttuvat taudit eivät vioita karjaa, eikä minkään tähden polttava helle kärvennä pientälaumaa. Siellä saamme vielä enempääkin onnellisina ihmetellä: miten sateisa Eurus[27] on holvailematta peltoja ylellisillä vesitulvilla, miten satoisat siemenet ovat menehtymättä kosteettomissa tuoroissa, koska taivaan kuningas antaa kumpaakin[28] parahiksi. Tänne ei ole koskaan tullut argolaisilla soutajilla varustettu laiva;[29] tänne ei hävytön Kolkhitar[30] ole pistänyt jalkaansa; tänne eivät Sidonin Merimiehet[31] ole kääntäneet laivansa keulaa, eikä Ulixeen[32] vaivoja-kärsinyt joukkokaan. Nuot rannat on Jupiter[33] eroittanut hurskaalle ihmissuvulle, kun hän pahensi kulta-ajan vaskella; sitten kovensi hän vaskiset vuosisadat raudalla; mutta tästä[34] voivat hurskaat onnellisesti päästä, minä ennustan sitä.