language: Finnish

OOPERIN EPO

Kirj.

Viku Visanko [Viktor Ahlqvist]

Uusikaupunki: Kodin lehti, 1928.

SISÄLLYS

Epo ja lavea Moromäki
Epo ja hänen ystävänsä Vistin Ville
Vistin Ville taloineen jossa Epo usein vieraili
Epon myötä- ja vastoinkäymiset
Kohtaus Ainan kanssa
Epo on kekseliäs ja koittaa onneaan
Epon mutkat ja matkat Myllypitäjässä
Epon seikkailut Himmeljoen pitäjässä
Epo matkustaa Turkuun
Epon käynti kuvernöörin luona
Epon parta palaa ja käynti elävissäkuvissa
Epon mainen matka päätttyy

EPO JA LAVEA MOROMÄKI.

Noin kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin, eräänä kauniina talvipäivän aamuna, jätin kotini, vanhempani ja rakkaan syntymäseutuni Vakka-Suomen pääkaupungin, lähteäkseni työnhakuun kuten niin monta muutakin miestä on ennen minua lähtenyt, tolppa autolla talsimaan maantietä myöten kauvas, kauvas… Ja kun olin sivuuttanut monta kymmentä punaista virstanpylvästä, tulin lopulta väsyneenä ja nälkiintyneenä laveaan ja leveään Moromäen pitäjään missä satuin saamaan asunnon ja sen lisäksi vielä työtäkin vierasvaraisen, hyväntahtoisen ja aina iloisella tuulella olevan, tunnetun leskirouva Partasuun luona, jonka mies muutama vuosi sitten oli autuaasti kuollut. Hän tarjosi minulle nyt avoinna olevaa kauppa-apulaisen paikkaa jonka suostuinkin ilolla vastaanottamaan hänen liikkeessään. Se oli sekatavarakauppa jota hän yhdessä miesvainajansa kanssa oli hyvällä menestyksellä hoitanut useita vuosikymmeniä tällä paikkakunnalla. Nyttemmin kasvattipojan, ylioppilas Tuhlurin alituisen juopottelun kautta oli liike kuitenkin joutunut rappiotilaan, luotto ja rahat olivat lopussa, joten siis kokeneena tiskimiehenä olin sangen tervetullut apu auttamaan leskeä hänen tukalassa asemassaan. Meistä tuli ennenpitkää hyvät toverit, hyvät ystävät ja loppujen lopuksi mentiin vielä kristillisiin naimisiinkin, niin että oikein mäiskähti, vaikka hän oli lähes kaksikymmentä vuotta minua vanhempi eikä suinkaan mikään kaunotar, vaan päinvastoin kantoi harmaan arkipäiväistä, tylsällä työkirveellä veistettyä naamarustinkia. Oli muutenkin jalostamaton ja kehittymätön maalaistyyppi, mutta silti koko kelpo emäntä ja mukiin menevä, jonka kanssa vietin onnellista avioelämää kokonaista kaksitoista vuotta, kunnes eräänä kauniina tammikuisena päivänä sai aivohalvauksen ja pudota tipahti kiikkutuolilta lattialle, sanaakaan sen jälkeen sanomatta.

Täällä Moromäellä tulin muitten muassa tutustumaan erääseen viheliäisiin ryysyihin puettuun — pienehkökokoiseen kerjäläisukkeliin, jolla oli takkuinen tukka, haalistunut huopahattu päässä, kuluneet puukengät ja leuassa tavallista pitempi punainen pukinparta. Katse oli terävä kuin haukalla, ollen sopusoinnussa hänen ammattinsa kanssa, koska se herätti jonkinlaista sekavaa pelontunnetta. Mutta kaikesta tästä huolimatta ei kerjäläisistä koko suuressa Turun ja Porin läänissä ollut kukaan niin kuuluisa, niin ovela ja samalla suosittu kuin hän.

Tämän ukkelin elämäkertaan kuuluvat kaikki jännittävät seikkailut, kummalliset mutkat ja matkat, ovelat ongelmat ja temput, tahdon tässä kaikessa yksinkertaisuudessa vaatimattomasti lukijoille kuvata luonnollisina ja totuuden mukaisina, kaikki sellaisina kun hänet olin tullut tuntemaan ja lisäksi muilta kuullut.

Hän oli syntynyt eräänä kauniina helkyttelevän helmikuun 13 päivänä 1866 lavean ja leveän Moromäen pitäjän suuressa Noitalan kylässä Lalla nimisen talon takamailla sijaitsevassa köyhässä, kurjassa ja matalassa majassa. Köyhä sisältä niinkuin ulkoapäinkin katsottuna. Ainoastaan kaksi pientä pihlajapuuta kasvoi tämän harmaan ja ränsistyneen mökin porstuan lähettyvillä, joitten oksilla varpuset ja muut pienet linnut aina kevätaamuina iloisesti visertelivät. Vähän etäämpänä oli perunakellari, pienen pieni tonttimaa-alue, perunain viljelystä varten ja aitaus sen ympärillä ynnä polku paikallistielle. Irtaimistosta mainittakoon pata ja pannu piisissä, pieni pöytä laatikkoineen ja penkki tuvan ainoaa ikkunaa vasten, nurkassa tuoli ja toisessa sänky sekä pari käsirattaita vajassa. Siinä kaikki. Hänen isävainajansa oli niinikään ollut kuuluisa ammattikerjäläinen josta johtui että hän jo nuorena poikakloppina ollessaan sai kulkea isänsä mukana monilla kerjuumatkoilla, lähellä ja kaukana, tuulessa ja tuiskussa. Hän oli jo ennen isänsä kuolemaa täysin perehtynyt tähän ammattiin jota hän sitten omaperäisesti suurella antaumuksella ja taidolla jatkoi kuolemaansa asti. Efraim Lehtinen oli hänen oikea nimensä, kansan keskuudessa tunnettiin hän parhaiten nimellä »Ooperin Epo».

Lavea Moromäen pitäjä taasen oli tunnettu suhteettoman suuresta rapakivimäärästään, jota tapasi kaikkialla, kenties enemmän kuin missään muualla koko maassa. Kaikki kalliot ja kivet halkeilivat ja olivat lahoamistilassa muuttuen aikojen kuluessa moroksi. Tätä moroa käytettiin vuosittain suuret määrät paikkakunnan paikallis- ja valtateitten kunnosapitoon, joten siitä siis oli hyötyäkin yleiselle liikenteelle. Moromäen tiet olivatkin aina erinomaisessa kunnossa. Mutta toisaalta oli näistä kivistä suurta haittaakin maanviljelykelle. Siitä olivat paikkakuntalaiset ahkerasti suurella innostuksella poisraivanneet jo useita vuosikymmeniä ja tähän tarkoitukseen käyttäneet ei ainoastaan paljon työvoimaa vaan myöskin tuhansia kiloja räjähdysaineita. Ja kuitenkin lojui niitä vielä sangen paljon viljelysmailla kaikkialla nousevan sukupolven poisvietäväksi.

Maisemista mainittakoon paikkakunnan silloiset äärettömän laajat, jylhät ja kauniit metsäalueet, missä ikivanhat hongat olivat kautta vuossatain, aina aikojen aamusta alkaen humisseet ja ojennelleet toinen toisilleen kättään. Näissä korpien kohduissa kasvoi ennen muinoin jättiläispuita joista valmistettiin suurien laivojen emä- ja mastopuita. Täällä asuskeli metsän kruunupää hirvi perheineen kaikessa rauhassa. Tapiolan linnanpihat olivat täpö täynnä kaikenlaista metsänriistaa. Täällä kauneina kevätaamuina metsot soittelivat, teeret kuhertelivat, pikkulinnut aina iloisina visertelivät, oravat oksilla hyppivät ja pesänsä ikkunoista usein tirkistelivät. Kulkivat kurjet ja kuovit joilla missä mättäät karpaloista notkuivat. Metsän sinipiiat ja keijukaiset tanssivat auringon kultaisissa säteissä. Kaikki on niin ihmeen ihanaa, hurmaavaa ja lumoavaa, ainoastaan tikan yksitoikkoinen kirkuna ja naksutus puissa silloin tällöin häiritsivät tätä juhlallista kevättunnelmaa, mikä herätti eloon kaiken elollisuuden, antoi kaikille uuden uskon, toivon ja rakkauden alun ja oli kaikkien toiveitten kohde, kaikkien siunausten siunaus. Se oli kevät ylistysvirttä kun koko luonto viritti kaikkialla.

Näitten metsämaitten tuotteista oli paikkakuntalaiset saaneet ensimäisen tulolähteensä ja rikkautensa koonneet. Mutta myöhemmällä ajalla, kahden sahalaitoksen valmistuttua, ovat metsät samoinkuin metsäriistakin huomattavasti harventuneet ja järkiperäinen maanviljelys ja karjanhoito astuneet tilalle.

Siintäviä sisäjärviä löytyi useampia joitten päilyvien vesien pinnalla suven suloinen lämmin tuuli nostatti lainehia, tuuditti rantamilla kasvavia kauniita kaisloja, rannan ruohikkoa ja pajupensaita. Lehatteli lehdet lehtipuissa, hivellen ja hyväillen koko luomakuntaa. Näitten sulojärvien ihanilla rantamilla hanhet ja sorsat joka ainoa kevät pesivät. Näitten välkkyvien vesien kalvoissa samat linnut poikiensa kera aina soutelivat kaikessa rauhassa. Liitelivät ilmassa kalalokit ja tiirat nuolen nopeudella, silloin tällöin hyökäten veteen saaliinsa kimppuun. Loiskivat vedessä leveät lahnat, hauit, säynät ja kyrmyniskaiset ahvenet. Telmivät kalanpoikaset äsken puhjenneitten lumpeenkukkien vieressä. Soutelivat rakastuneet vaappuvissa veneissä saaresta saareen ja rannasta rantaan. Laulelivat lemmen laulujaan ja suutelivat tuhannet tuliset suukkoset tuuheitten katajikkojen suojassa.

Täällä oli Epokin nuoruuspäivinään useasti istunut yhdessä lemmittynsä Anna-Liisan kanssa, rannalla kasvavien leppien leppoisessa varjossa ja siellä leperrellyt lemmen lepertelyään, tarttunut hellästi vyötäröiltä, puristanut rintaansa vasten ja maiskutellut polttavia huuliaan suukkosten suloisesta vaikutuksesta. Näissä järvien vesistöissä oli hän myöskin useasti käynyt onkimassa ja uistinta uittamassa, aina hyvällä menestyksellä.

Syvimmissä ja suuremmissa järvissä asuskeli järvipetoja eli monneja. Niin ainakin kaikki paikkakunnan silloiset kalastajat ovat kertoneet, mitä he omin silmin ovat nähneet ja saaneet kokea. Useasti olivat monnit pahanpäiväisesti repineet kaikki heidän kalanpyydyksensä, tuottaen täten suurta vahinkoa köyhille kalastajille, ja sattuipa joskus niinkin että tämä peto oli terävillä hampaillaan tarttunut ruuheen tai airoon. Vain muutama vuosi sitten oli tämän kirjoittajalla tilaisuus omin silmin nähdä monnin rumat ja syvät hampaan jäljet erään hyvin tunnetun kalastajan omistaman ruuhen airossa. Jäljet olivat aivan vereksiä edelliseltä päivältä.

Sellaisen hirviön oli Epokin eräänä kauniina kesäpäivän iltana jälkeen auringonlaskun ampunut isävainajansa vanhalla ruotsalaisella sänkpannutussarilla Lahnajärvestä, niin ainakin luotettava kansantaru kertoo. Ja oli muinaistieteen tutkija, tohtori Kaikkitietävä lähettänyt sen yliopiston tieteellisiin kokoelmiin säilytettäväksi. Sen kokonaispaino kuului olleen 250 kiloa. Päässä kolme sarvea, kuten manalan mustalla haukulla ja silmät ainakin yhtä suuret kuin nykyajan auton etulyhdyt. Väriltään oli se ollut musta ja pyrstö karvainen. Kuuleman mukaan oli kymmenen miestä ollut sitä kiskomassa rannalle ja yksi härkäpari vetämässä kuivalla maalla. Kiitollisuuden osoitukseksi olivat kaikki paikkakunnan kalastajat lahjoittaneet Epolle keräämänsä sata markkaa tapporahaksi. Sen jälkeen pidettiin Epoa, vaikkakin oli kerjäläinen, sangen suuren urotyön tekijä yhteiskunnassa.

Hänen koulunkäynnistään mainittakoon että noin kymmenen vuoden vanhana laittoivat vanhemmat pikku Eposensa pikkulasten kouluun oppimaan aakkosia, lukemaan ja kirjoittamaan kunnioitettavan opettajan äreän vanhanpiian Klupu-Anna-Stiinan luo, joka omisti pienen mökin, melkeinpä samanlaisen ulko- ja sisäpuolelta kuin Epon vanhemmillakin, paitsi että tämän hökkelin ikkunan alla kasvoi viinimarjapensaita ja kolme kirsikkapuuta. Koulusali oli ylen pieni ja matala, sen lattian pinta-ala ainoastaan 3,2 neliömetriä. Tästä voi helposti huomata kuinka äärettömän huonoa ja pilaantunutta ilmaa on täytynyt noin 10—15 pienokaisen päiväkaudet hengittää, ja entä sitten opettajan itse? Ehdottomasti on se ollut terveydelle sangen vahingollinen, eikä siis ole ollenkaan ihme ja kumma että opettaja oli ennenaikaa vanhentunut, käynyt käyräksi ja ryppyiseksi Tämän lisäksi oli oikeanpuoliseen otsakulmaan kasvanut lihaskasvi (kuhmu eli klupu). Tästä kasvannaisesta kaikki oppilaat samoin kuin paikkakuntalaisetkin olivat antaneet hänelle liikanimen ”Klupu-Anna-Stiina». Kumminkin oli hän arvossa pidetty ja vaatimaton kaikissa elämän tavoissaan. Pienessä, nurkassa sijaitsevassa tulipesässä (kakluunissa) hän keitti jokapäiväisen keittonsa, paisti pannukakkunsa jouluna ja mittumaariana, mutta kahvi korpun kera oli kuitenkin hänen lempiruokansa.

Yhtä vaatimaton oli Anna-Stiina myöskin palkoissaan. Milloin lasten vanhemmat lähettivät hänelle lämpimän limpun, milloin lihaa, kalaa ja polttopuita. Tämän lisäksi sai hän joskus jonkun lantinkin, kaikkien oman vapaan harkinnan mukaan. Siinä kaikki. Lukukausi kesti koko vuoden ympäri (lomat olivat silloin vielä tuntemattomat) yhtenä päivänä kävivät pojat ja toisena taasen tytöt. Kesäaikoina saivat uppiniskaiset ja tottelemattomat oppilaat, niin pojat kuin tytöt, tuntea takalistossaan rehevien nokkosten polttavat iskut. Muina vuoden aikoina särveerattiin »koivunrieskaa» ja rottinkia, jotka riippuivat seinällä oppilaitten kauhuksi ja varoitukseksi, eikä niin montakaan »kommervenkkiä» tarvinnut tehdä ennenkuin ne otettiin alas ja pantiin paukkumaan.

Epokin oli useasti saanut maistaa niitten kirvelevät iskut selässään kun ei hän oikein ottanut edistyäkseen koulussa, eikä koskaan kunnolleen oppinut lausumaan »r» kirjainta oikein, vaan solkkasi ja solkotti sitä aina ja alituisesti »l»:äksi. Epo nimittäin puhui enempi nenästään kuin suustaan eli siis »honotti». Tästä johtui myöskin että Epo koulussa joutui jokapäiväisen pilkan ja ivan esineeksi muilta oppilailta. Kumminkin hän loppujen lopuksi, kovalla työllä ja tuskalla, läpäsi koulunkäyntinsä ja osasi nyt välttävästi lukea ja kirjoittaa, josta kaikesta hänen tuli kiittää opettaja Anna-Stiinan kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä hänen kanssaan.

Opettaja Anna-Stiina oli vakava, kristillismielinen, siveyttä rakastava ja ennenkaikkea ankara koulukurin ja järjestyksen ylläpitäjä, jommoista ei enään nähdä meidän päivinämme. Hänen elämäntyönsä oli siis ollut kaunista ja pelkkää uhrautuvaisuutta ohjata pieniä ihmistaimia ensimmäiselle opin polulle. Varmasti moni vielä elossa oleva oppilas kaihomielin muistelee poismennyttä Anna- Stiinaa.

Muuten olivat kaikki paikkakuntalaiset, paitsi Epo, ehdottomasti ensiluokan maanviljelijöitä, karjan-, kana- ja metsänhoitajia. Sen tosiseikan tulin heti näkemään tänne tultuani, katsellessani heidän voimaperäisiä viljelyksiään, tuulessa aaltoilevia täyteläitä tähkäpäitä, juuria rehu- ja viljavarastojaan, yleistä hyvinvointia ja varallisuutta. He olivat kaikki kohteliaita, ahkeria ja säästeliäitä pikku viljelijöitä, jotka vähästäkin tarmon ja tahdon voimalla, tekivät paljon ja saivat suurta aikaan. Aivan mainiosti he olivat hoitaneet heille uskotun leiviskänsä. Tyytyväisyyden hymy loisti heidän kasvoillaan. Kunnia siis heille.

Kuuluisia olivat heidän emä- eli Mikaelinkirkkonsa sisämaalaukset, lukuisat hiidenkiukaansa, tuhannet tuulimyllynsä ja ikivanha puukenkäteollisuutensa. Suuremmoinen ja komea oli Osuusmeijeri, Munala, Osuuskauppa, Osuuskassat ja Säästöpankki, kunnantupa, kansakoulut, apteekki, elokuvat, nuorten- ja työväenyhdistyksen talot, rukous-, ruisku- ja ruumiinleikkuuhuoneet, käräjätalo, vankikoppi ja köyhäinjyväaitta, puhumattakaan pappilasta joka suuri ja hyvin viljelty. Heillä oli oma äänenkannattajansa »Moromäen Sanomat», lääkärinsä, kätilönsä, postinhoitajansa - y.m. niinkuin ollakin sopii suuressa ja väkirikkaassa pitäjässä, joka aikojen kuluessa oli varustautunut suurien järvien vesijättömailla joita edelleen kuivataan. Ollen sillä siis vieläkin sangen suuret ja valoisat kehittymismahdollisuudet tulevaisuudessa. Liike-elämä olikin täällä vilkasta joka alalla ja osoitti nopeaa nousukautta. Rakennus rakennuksen viereen kohosi tuossa tuokiossa. Autoja pörräili sadottain maanteillä vuorokaudessa, kuljettaen tavaraa ja henkilöitä. Kaikki oli muuten täydellistä, mutta rautatie puuttui ja se oli sinne rakennettava heti ensi tilassa valtion, kunnan ja yksityisten varoilla.

Mainitsemisen arvoisia ovat myöskin yksityiskauppiaat Heikki Hanhinen,
Kalle Knafti, K. Äkäpussi ja Tassu-Kustu sekä leipurit Sämpylä ja K.
Kringelin. He olivat kaikki talonomistajia ja hyvin voipia.

Aivan niinkuin Epokin olivat paikkakuntalaiset ahkeria sananviljelijöitä ja kirkossa kävijöitä, oikein hurskasta väkeä, mikäli ulkomuodosta voi päätellä. Eikä siis ollut mikään ihme ja kumma kun esimerkiksi rippi emä- eli Mikaelinkirkossa toimitettiin, nähdä penkit ja käytävät täpö täynnä nuoria ja vanhoja, kaikilla vanhat virsikirjat käsissä. Seurakunnan sielunpaimenena oli siihen aikaan vanha harmaahapsinen, pitkä laihanpuolinen, hieman yksitoikkoinen kirkkoherra Hoikkanen, jolla oli täysi leukaparta ja ruosteen syömät hampaat suussa, musta leveäliepeinen haalistunut hattu, päässä kultasankaiset kakkulat nenällä ja kävelykeppi kädessä. Ollen piintynyt tupakkamies, tuprutteli hän aina ja alituisesti ainoastaan Borgströmin tehtaan »Kaukasia» savukkeita, joita paikkakuntalaiset silloin ja vielä nytkin kutsuivat »kirkkoherroiksi». Hän oli muuten mukiinmenevä, ellei hänestä olisi ollut yksi ikävä puoli, tai oikeastaan ruma tapa saarnatuolissa saarnansa aikana yskiä ja rykiä pahanpäiväisesti, jotakuinkin tähän tapaan: »Tämän päivän evankeliumi puhuu meille — öhöh, öhöh, öhöh — puhuu meille — öhöh, öhöh, öhöh, j.n.e.» loppumattomiin kunnes se vähitellen alkoi väsyttää ja tuudittaa sanankuulijoita syvään uneen, niin että kovaa kuorsausta kuului joka penkistä.

Nähdessään tämän, närkästyi kirkkoherra Hoikkanen silmittömästi ja alkoi saarnassaan käyttämään enemmän tai vähemmän miellyttäviä voimasanoja, saadakseen lampaansa heräämään, niinkuin hän itse tapasi sanoa: »saastaisesta synnin unesta”.

Luonteeltaan hän oli ruti vanhoillinen ja suvaitsematon. Kaikki uudistustyö, nuorten pyrinnöt, nuorisoseura, urheiluseura, raittiusseura y.m. olivat hänen mielestään »pelkkää mätää” ja kirkon oppia vastaan sotivia. Paikkakuntalaiset ja niitten joukossa myöskin Epo eivät ensinkään pitäneet hänestä, vaan väittivät että hän oli aivan erehdyksestä tullut pyydetyksi ja valituksi tänne, paikkakunnan oman pojan »maisteri Kryypqwistin» jääden tykkänään pois. Tämä kirkkoherran vaalitaistelu oli ollut kiivain mitä koskaan on käyty ja tunnettu Moromäen historiassa. Siitä käräjöitiin vielä pitkät ajat jälkeenpäin Seraatissa ja Tuomiokapitulissa. Siitä on myöskin eräs kirkkoherra Hoikkasen virkaveli kyhännyt kirjasen otsakkeella: »Kuinka kirkkoherraa Kettuniemelle valittiin».

Seurakunnan rukoushuone oli punaiseksi maalattu ja sijaitsi korkeanpuolisen tuulimyllymäen töyrällä, missä vuosittain, keväisin ja syksyisin pidettiin rippikoulua. Täällä oli Epokin rippikoulunsa käynyt silloisen, jo aikoja sitten manalle mennein, vanhan jykevän rovastin Halleniuksen aikana, jonka rintakuva vieläkin koristaa kirkon sakariston seinää. Täälläkin joutui Epo kehnon taitonsa, kummallisen käytöksensä ja puhetapansa takia muitten oppilaitten kujeitten ja pilkan esineeksi. Erään kerran oli rovasti tehnyt Epolle seuraavan kysymyksen: »noh, tietääkö Lehtinen millä tavalla Vapahtajamme kuoli?» Epo tuijotti tyhmän näköisenä vuoroin rovastia, vuoroin muita oppilaita, kunnes eräs hänen vieressään istuva velhonnäköinen poikaviikari yhtäkkiä kuiskasi Epon korvaan: »sano vaan että se hirtti itsensä.” Silloin Epon silmät kirkastuivat ja samalla oli myöskin vastaus valmis. Hän nousi istuimeltaan ja lausui aivan vakavalla äänellä: »kyllä minä luulen että se hiltti itsensä.» Tämä odottamaton vastaus saattoi sekä rovastin että kaikki muut oppilaat nauramaan ja samalla myöskin surkuttelemaan Epon tietämättömyyttä. Tämän yhteydessä tahdon tässä mainita että täällä oli myöskin silloisella lukkarilla tapana omaksi huvikseen tehdä tyttölapsille seuraavva kiusallinen kysymys: »noh, mikäs on sitten se panna eli pannaan paneminen josta pyhässä kirjassa puhutaan?” astuen samalla kysyttävän tytön varpaille ja mulkoillen veitikkamaisesti ruskeanharmaita silmiään. Tästä kysymyksestä kaikki tytöt tulivat hämilleen, eivätkä osanneet siihen mitään vastata.

Muista virkamiehistä mainittakoon silloinen paljon pidetty ja suosittu kunnanlääkäri Moromäki, joka erinomaisella taidollaan paranteli ja paikkaili sairaita. Hänen luonaan oli Epokin erään kerran käynyt valittamassa pahanpäiväistä, hivuttavaa hinkuyskäänsä.

»Noh, mitenkä teidän »tarpeenne» laita on» kysyi lääkäri Epolta

»Voi, voi sentään, minulla vasta kaikenlaisia tarpeita on, kun ei edes vaatteistakaan ole mitään tietoa. Eiköhän hella tohtoli voisi antaa minulle vanhan käytetyn puvun», tokasi Epo.

»Ei, ei, minä ainoastaan tarkoitin 'ulostustanne'».

«Jassoo, jassoo, mutta minulta ei ole moneen päivään tullut muuta kuin vaahtoa», vastasi Epo.

Tämän keskustelun jälkeen kirjoitti lääkäri Epolle reseptin, jonka hän heti vei herttaisen rohtolan ruhtinaan Pyöriäisen putiikkiin, missä lääke valmistettiin vajassa puolessa tunnissa.

Epo tunnettiin täällä jo entuudestaan, kun hän erään kerran keskiyön aikana oli ollut soittamassa apteekin ovikelloa ja vaatimassa sisäänpääsyä.

»Noh, mikäs helkkarin hätä teillä nyt on näin yöaikana, onko henki vaarassa» tiedusteli apteekkari Epolta.

«Kyllä totisesti tässä on monenkin henki vaarassa”, vastasi Epo aivan tyyneesti. »En ole hitustakaan saanut unta silmiini, kun nuo peevelin lutikat sängyssäni pulevat ja polttavat minua, pyätäisin saada teiltä oikein extla pliima lutikan pulvelia, joka varmasti tappaa nuo itikat».

»Vai niin, vai niin», sanoi hyväntahtoinen apteekkari, purskahtaen samalla kovaan nauruun Epon kekseliäiyydestä, mutta antoi sentään muitta mutkitta hänelle pyydetyn pulverin, jonka Epo lupasi kunniasanallaan käydä seuraavana päivänä maksamassa”.

EPO JA HÄNEN YSTÄVÄNSÄ VISTIN VILLE.

Paitsi Epoa, etevänä kerjurina, löytyi Moromäellä myöskin todellisia hummeri ja humumiehiä, kuten esimerkiksi maan kuuluksi tullut silmäpuoli laulajapoika Vistin Ville, kotoisin kalakylän kaupungista, puhdasrotuisen poroporvarin poika, joka jo nuorena merimiehenä oli purjehtinut ensin puurovedessä ja sitten aavalla Atlannilla ja Tyynellä valtamerellä. Asunut ajastaikoja ulkomailla yhdessä villien neekerityttöjen kanssa, siinä maassa, missä tomaatit, banaanit ja viikunat viihtyvät, papukaijat pauhavat, mustat joutsenet joissa joikuvat ja missä on ikuinen kesä, pimeät illat ja valottomat yöt. Maassa sellaisessa, missä katovaisen ajan mittari käy 11 tuntia edellä tai 13 tuntia jälessä Helsingin Horisonttia.

Täällä mustien murjaanien ja isopussisten kengurujen kotimaassa, Austraaliassa oli Ville oppinut ei ainoastaan maan uutta virallista kieltä englantia, vaan myöskin mustilta tytöiltä ihmeellistä alkuasukkaitten kieltä, ainakin niitä sanoja jotka olivat välttämättömiä heidän keskinäisessä seurustelussaan. Näitten mustien lehtimajoissa oli hän heidän julkisissa »korobberi» juhlissaan usein laulanut: »tuli, tuu, tillan, tuu, tillan, tei, ne neekeritytöt on niin kuumia hei».

Hän oli Epon paras ystävä ja kaikilta hyvin tunnettu iloisen ja ilveilijä luonteensa vuoksi. Kaikki olivat kuulleet hänen mahtavan passoäänensä, mikä penikulman päähän kuului. Ainakin oli se aikoinaan ollut yhtä »syvä» kuin hyvän talon hyvin syötetyn siitossonnin.

Omaperäisillä »ilolauluillaan” hän ilahuttanut ei ainoastaan moromäkiläisiä, vaan myöskin muita muilla paikkakunnilla. Suosionosoitukset olivatkin olleet aina myrskyisät. Kukkia ja kukkavihkoja oli oikein sateillut. Olipa erään kerran saunavihtakin laululavalle viskattu. Parhaat ja mehevimmät tähän astiset hänen tuotteensa ovat olleet: »Järveen uppominen», Tiku, tiku, teija», »Nati, natnat, naa“, »Eukon halvaus», »Kosinta» ja »Merimieslaulut». Mutta niinkuin kaikilla taiteilijoilla on omat vaivat ja vastuksensa, niin oli hänelläkin. Juuri kun hän oli nousemaisillaan onnen kukkuloille, niin yht'äkkiä hänen tähtensä himmeni ja tämä surkuteltava tragedia tapahtui vielä hänen omalla syntymäseudullaan, missä pilkkaajat ja huligaanit olivat virittäneet viheliäisen ansansa häntä varten sekä ripustaneet vanhan hautaseppeleen hänen kaulaansa.

Tästä ikävästä ilmiöstä olivat lehdet levittäneet huomiota herättäviä uutisia kautta maan. Olipa itse maan kuuluisa rajasuutari Tiituskin Helsingistä honaissut ja onkeensa ottanut tämän. Asettanut aivan mainiosti lestille, kuten vanhan kengänrajan konsanaan, naputtanut vasaralla ja sylkäissyt koko mällin mehun sen päälle. Neulonut omatekoisella pikilangalla leveän ja lavean mustan nahkalapun saumojen siteeksi ja loppujen lopuksi vielä kiillottanut Viikingillä, niin että siitä tuli kaunista, kiiltävää ja kestävää työtä.

Tätä Tiituksen tiitutusta, taituruutta ja edesottamista oli koko kansa nauraa röhöttänyt samalla kertaa kun Vistin Ville puri hammastaan, kiroili ja toivoi tämän rajasuutarin heitettäväksi helvetin tulikattilaan, keitettäväksi nahkoineen, karvoineen päivineen.

»Olivatpa ne sentään, hitto vieköön mokomatkin kalakyläläiset, lievemmin sanottu, hävyttömiä, vaikka esitin heille yleishyödyllisen puheenkin 'laulujen merkityksestä fyysillisessä ja siveellisessä suhteessa', jommoista ei kukaan muu ole ennen eikä jälkeen esittänyt», huokaili Visti, joka ei ensinkään ollut ottanut lukuun sitä seikkaa ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan.

Hän oli koko pienen ikänsä tehnyt pieniä tuhmuuksia ja kukapa niitä ei olisi elämässään tehnyt. Eikä hän suinkaan ollut mikään onnellinen ihmisolento tämän matoisen maailman markkinoilla, vaan päinvastoin. Erittäinkin naimiskaupoissa oli hän kokonaan epäonnistunut. Ensimmäinen vaimonsa Ida Partasuun kuoltua, oli hänelle jäänyt murheelliseksi muistoksi ijän ikuinen ja visainen riitajuttu — olemattomasta perinnöstä — perillisten kesken. Ja mennessään toisen kerran naimisiin sen hyvin tunnetun »Tirisen Tiltun» kanssa Turun tullista, oli hän kylläkin siinä kaupassa saanut kauniin, nuoren hemasevan ja hyvin hepenöidyn ulkokuoren, mutta sisikunta oli ollut piki musta ja päävärkki täynnä pehkua. Sitäpaitsi oli tämä »ihana mööpeli» ollut vähän niinkuin sanota venskaksi: »lite lätt på foten”. Siitä ikävästä ilmiöstä ja usein uudistuneista perheskandaaleista oli Vistin Ville valittanut ystävälleen Epolle tähän tapaan:

»Tieräks mitä surkkia minull on sanottavaa. Ko se meijä ämmä haask on taas ruvenu pitämä yht sen kaupparatsu ja keimailija »kauni Mauku» kans. Avanu akkuna yöll ja päästän se pahukse kolli sisäll sänkkamari sillaikka ko mnä ole ollu pois. Nii ja nyy ne pelava ja laulava yhres: »tuli, tuu, tillan, tuu, tillan, tuu, tämä avioliitto vaati vaihtelu juu». Sitt ne viheliäise ova käyny pappila katavpuskis pussamas keskell päivä ja ihmise ova nähn, siunan ja kläpän sitä peli, enk mnä voi siihe mittä, vaikk ole talo isänt», selitteli Visti.

»Älä helkkalis, vai pitävä ne semmost kamala peli. Ei semne hemmettiinkä kelpp, ko kakala kattova pääll. Vaikk kyll mnä ite pienen poikan näi ko Otto veli synnys ja häne silmäs kiilsi», vastasi Epo.

»Nii, kyll mnä ole kaikk konsti koettan käsittä heit pois talost, mutt ei mikkä aut. Katos meijä äm on nii läpi liipatt ja pirult riivatt, ete se vanh fallu Mäkipääkä siit selvä saanu. Eik oll viel pitkä aikka kulunu ko mnä oikke omi silmi näi apteekar Pipparmynti makkavas ämmä kans mnu sänkysän, kaks eri kertta. Sillo mnä suutusi ja sanosi sill apteekarill, ett tull ny pahus vie pois sielt, kyll mnuunki vuoron jo tullu oo».

»Siunakko ja valjelkko taivas, ei Molomäell sentä semmost oll enne kuultu eik nähty vaikk kyll kaupungeis kyll tämmöst peli pelata joka toises huusollis ja oikke fiinemis paikois. Se oo sitä siunattu sivistyst ja koulutettu hullut. Mutt olikos se sama apteekal ko kauppas stä vedel plantattu ilolientäs ja kiskos siitä kolm kymppi 'nopost' häh?»

»Kyll se sama hursksas hunsvott oll», vastas Visti.

»Mnä olisi snu sijasas ampon ilma almot molema, taikk hakenu ämmästän elo koht paikall», tokasi Epo.

»Nii, se oo pia sanott, mutt ei olekka nii pia tehty. Eik niit nii vaa uskall amppu ko snä sano, kyll siit sit tiilenpäit sais lukki pitkä aja, jollei oss ittiäs hulluks tehr ja pääst Lapinlahte selittämä korppi valkoseks tohtorette ette. Enk mnä tier mitä merkilist hyötty siit erostakka mahras olla, ko sanota et nykyaja nuore naise ova kaikk vähä köykässi ja yht maat ko maalari housu. Se näke jo niitte päältäki, ei niill mittä kunnjallissi vaatteitakka enä oll, ko joku hametyvi taikka sliit yläpuol polve ja kyll maar kaiket seki pia krapisteta pois. Eik tukast kans ol pali mittä tietto enä. Kaikk kauni palmiko ova kaapat ja raakat juuri myäre. Nii, ja en mnä siihe mittä voi äm pitä stä suuren kunnian saar maat, hauttu ja pehtaroit apteekarin kans ja laulell: tuli, tuu, tillan, tuu tillan tei, se rakkaus meit tähä — — hy vei» selittel Visti.

»En mnä kans tiel tähä enä mittä muut sannu ko se ett kyll snul äi palall vaa listi ja kälsimyst siit ämmästäs oo».

»Kyll se soo oma syy kaikk. Piruk käsk muu semmose kamala kaakottavaise kana peräs karata ja tehr kylmi kaupppoi. Eiköst muute olis pasanu pelata ja laulat 'tuli, tuu, tillan, tei'. Nii, kyll mnä tämä kaikk viel voisi sulatta, mutt ko se ämmä pahus oo mookanu moksu semse pitkoippise sotaherra 'Kirpise' kans, sillo ko se asus meijä peräkamaris ja ne pelasi yhres stä teerenpeliäs mnu vanha soffan pääll ett oikke fereli kritisi ja vitisi, nii ete mnää saanu nukkukka lainka. Se pakka hiuk harmittama.»

»Siit alka ain vaa tulla kamalamppa ja fliskata ko Helpeli Hessu jano.
Kyll mnä se hella heppuli tunnenki. Se oo se sama ko naise haukkuva
'Lasputiiniks'. Mutt mitä snu ämmäs täst asiast sano?» tiedusteli Epo.

»Mitä semmone sano, kote mittä häpp eik pelk, ja koht se kaikk löylylyömä ja kaakottavaise kanase puolelles saa, puolustama pahoi töitäs. Katos se mookel panna vaa väkisi olsma vähä niinku mnu muotosen, vaikk hulluki ero näke selväst, se silmist, suust ja sieramist, tukast ja nokast. Nii, ja sitt äm puhele ja lohduttele ittiäs sill, ett kyll siit vaa kovaste viisas laps tule, ko isäki oll oo, ja kaikki puolikeitety kanase puheleva peräs samal taval. Ei mnu aut mikkä muu ko oll niinko oleteta, syättä, juatta, lullat ja laolat niinko omatan. Siin on kaikk.»

Muuten tiesi Epo kertoa, että kaikki nämät arvoisat ja kunnioitettavat herrat »Maukut», »Pepparmyntit» ja »Kirpiset» olivat suloiseen siunattuun ja pyhään avioliittoon solmittuja juupeleita. ”Nauttien täydellisesti omassa kodissaan, kukin heistä, avioliiton salatun verhon alla kätkettyjä kalliita aarteita. Olivatpa, jeeveli vieköön omilta eukoiltaan hyvin hemmoteltuja, viattomia ja puhtaita kullanmuruja. Ovelasti kukin heistä osasi eukolleen visertää salaperäisistä poissaoloistaan. Milloin he olivat olleet yhdessä Vistin kanssa pitkillä metsästys-, kalastus- ja kravutusmatkoilla, milloin taasen tapaamassa Vistiä tärkeissä neuvotteluissa »Mustan katin» y.m. perustamisesta paikkakunnalle. Mutta kun tuli kiusallinen kysymys Vistin hemasevasta eukosta niin nämä herrat eivät olleet nähneet muuta kuin korkeintaan pienen vilahduksen. Siinä kaikki, ja tämä hätävalte meni täydestä aivan »kuin väärä raha.»

Erään herran oli apteehkarin rouva Pipparmynt mustasukkaisuuden taudin tuskissaan tiedustellut mieheltään hänen kahden viime vuorokauden yhtämittaista poissauloaan seureavaan tapaan:

»Mutta rakas ukkoseni, missä ihmeessä sinä olet taasen viipynyt niin kauvan, antanut minun ja lasteni kuolla ihan ikävään?»

»Niin, rakkaani, aamuaurinkoni ja illalla kirkas tähtöseni, tiedäthän sinä, etten koskaan harha-askelta astu, enkä vääriä polkuja polje. Olimme yhdessä Vistin kanssa lahnakudussa kaukana Lahnajärvellä, emmekä malttaneet lähteä kotiin aikaisemmin», selitti apteekkari Pipparmynt.

»Saitteko mitään?» kysyi rouva hermostuneena.

»Kyllä ainakin minä sain yhden suuren leveän lahnan”.

»Noh, missä se on sitten?»

»Tja, se jäi kun jäikin minulta huomaamatta Vistin huushollin.»

»Mikset tuonut sitä sitten kotiin?»

»En katsonut sitä sen arvoiseksi — yhtä lahnaa”, murahti apteekkari kärsimättömästi, poistuen.

VISTIN VILLE TALOINEEN JOSSA EPO USEIN VIERAILI

Villen talo sijaitsi keskuksessa, valtamaantien varrella jonka tonttimaalla pitäjän torikin sijaitsi. Rakennukset olivat vanhat, haalistuneet ja ränsistyneet, muistuttaen siinä suhteessa Ooperin Epon hökkeliä. Eriskummallinen ja kirjavan näköinen oli päärakennuksen kattokin. Se kun oli valmistettu ensin päreistä, sitten päällystetty asfaltilla ja nyt oli vain rippeitä kummastakin näkyvissä. Tietysti siinä oli näin ollen myöskin suurempia ja pienempiä reikiä, joita ajan hammas ja taivaan tuulet aina muodostelevat ja joista vesi pääsi vuolaana virtaamaan Villen niskaan, häiriten siten hänen yöllistä untaan. Tämän talon ijästä ei ole tarkkoja tietoja olemassa, mutta luotettavien kansan tarujen mukaan pitäisi sen olla jo puolen vuosituhannen ikäinen vanhus, koska uskonpuhdistuksen aikana tiedetään siinä ensimmäisen kirkkoherran asuneen.

Sivumennen tulkoon mainituksi, että pappilaa hallitsi vielä itsepintaisesti siihen aikaan katolilainen pappismies, pitkäpartainen Paavali Messunius joka monella tavalla häiritsi ja painosti uuden opin tuojaa, lutherilaista kirkkoherraa toimissaan.

Myöhemmällä ajalla on manalle mennyt kauppias Antonen perustanut tähän taloon ensimmäisen maakauppaliikkeen Turun ja Porin läänissä ja on siinä sitten yhtämittaa harjoitettu kauppaliikettä, niin että koko talo tonttineen on saanut Kauppasten palstatilan nimen. Käräjätalona on se ollut yli kolmen kymmenen vuoden, jossa ainakin viisikymmentä tuomaria on istunut lakimääräisiä ja välikäräjiä, toistatuhatta riitajuttua ratkaistu ja lukuunottamatta lukemattomia oikeita valoja, on siinä talossa tehty ainakin sata ja yksi väärää valaa, eniten viina-, velka- ja lapsenelatusasioissa. Tätä vääränvalan kirjaa, niinkuin useita muitakin oikeuden pöytäkirjoja, on talon isäntä, vähä vitinä pidetty Vistin Ville, tuomarien pyynnöstä pitänyt, joten ne siis omat kaikinpuolin luotettavia.

Olihan Vistin Ville myöskin maankuulu itseoppinut asianajaja eli advokaatti, jonka näin kuuluma ilmoitus komeili »Moromäen Sanomain» etusivulla:

        »Asianajaja Vistin Ville.
    Selvät asiat sotketaan ja sotkuiset
         selviksi saatetaan.»

Samanlainen ilmoituskilpi koristi myöskin hänen konttorinsa ovea, vetäen puoleensa lukemattomia uhreja Vistin Villen kynittäväksi ei ainoastaan käräjäaikoina, vaan muulloinkin kaikenkarvaisissa asioissa.

Tässä esitettäköön eräs tyypillinen näyte Villen oveluudesta »advokaattina», kun hänen paras ystävänsä Ooperin Epo esiintyi vastaajana omassa lapsenelatusjutussa, Vistin antamien oivallisten ohjeitten mukaan.

Siitä on vähän yli kolmekymmentä vuotta vierinyt ajan aallokkoon, kun tämä asia oli ollut esillä Moromäen lakimääräisillä syyskäräjillä. Istuvana tuomarina oli vanha kunnianarvoisa laamanni Carl Carlsson, joka muuten kylläkin oli viisas ja mukiin menevä. Mutta hänen suomenkielen taitonsa oli heikko ja horjuva, niinkuin yleensä sen ajan kaikilla virkamiehillä.

Tämä kuuluisa Ooperin Epon lapsenelatusjuttu oli juttujaossa tullut jaetuksi ensimäiseksi oikeudenkäynti- eli maanantaipäiväksi ja oli juttulistalla merkitty viimeiseksi. Se oli koonnut koko käräjätalon pihamaan ja eteisen täpö täyteen uteliasta yleisöä kuuntelemaan suurella jännityksellä tämän erikoisjutun kulkua. Kun kaikki muut jutut olivat sinä päivänä loppuun käsiteltyjä, käski laamanni oven pielessä torkkuvaa poliisikonstaapeli Tyrrästä huutamaan sisään asialliset Ooperin Epon ja Anna-Liisa Antintyttären, Noitalan kylästä, jotka kumpikin itsekohdastaan samalla saapuivat käräjäsaliin lakipoydän ääreen. Anna-Liisa Antintyttärellä oli sylissään kuuden kuukauden vanha pojan vekara.

»No, mite se Anna-Liisa Andersdotter nyy oikke tahto tesä måålissa (jutussa) peellekantta ja mite se kuulu?» kysyi laamanni.

Anna-Liisa niiasi nätisti oikeudelle, vuoroin tuomarille ja vuoroin lautakunnalle, sekä lausui sen jälkeen seuraavaa: »Niin ko tuo surkki ja viheljäine kerjäläine oo saanu mnu vaivase syntise narratuks oikken kamalan kerra, ko mnä hoiti häne huushollias. Puhel ensiks ko enkel ja lupas kaikkilai kauniste antta ja viel nairakki mnuu. Mutt juu-peruni, ei mittä ol kuulun kuure kuukaure sisäll, taikk se jälkke ko hän mookkas mull tämä mookeli ja nyy mnä ole ko vanh ulosmarsittu ryssä saapas hylykassa keitetty. Eik hän mein mittä siit lystist maksa ja elättä mukulatas.»

»Noh, noh, ei teellä saa puhella nii paljo strunt (turhaa)» keskeytti tuomari. »On heti sanottava mite te vaati», laamanni Anna-Liisa Antintyttärelle.

»Nii, mä vaari ett korkki laki ja oikkeus pakotta hänt siihe parakraaffi jälkke. Ja kyll mnä vähä näit käräjä hääkustannuksi olisi ottanu, ko ole pitkä matka trampanu ja kantan kakara kainalosan. Sitt mnä vaarisi ett tätä mookeli syynätäs, jost se oo isäs näköne, kosk Epo oo sen kehtan kielttäkki ja viäl ihmiste eres.»

»Jaa, jaa, mutta oikeus ei voi syynete lasta ilman karttamerkki joka on stellättävä keskelle otsa ja se maksa yks marko. Sen peel on minull tuleva spottpengari (sylkiraha) 25 penni,» lausui laamanni.

»Mutt muuul ei ol raha fölis yhtän penni, maksakko Epo,» vastasi
Anna-Liisa.

»Kyll mnä talvitte lahan palemppi paikohi, ko mukula otta,» ärjäsi Epo.

»Pitekke suu kiinni siksi ett teilt jotain kysyte,» huomautti laamanni
Epolle.

Hetken kuluttua, kun kaikki oli pöytäkirjaan pantuna, lainasi itse pöytäkirjan Vistin Ville Anna-Liisalle vaaditun maksun, minkä jälkeen kysymyksessä olevan lapsen tarkastus tapahtui. Vanha laamanni sovitteli kaksinkertaiset kakkulat, katseli lasta edestä ja takaa sekä kääntyi herastuomari Naukku-Matin puoleen ja kysyi häneltä: »eikö lapsi hänenkin mielestä ollut Epon näköinen, ainakin nenän päästä katsottuna?»

»Kyllä, kyllä, herra tuomari,» vastasi herastuomari Naukku-Matti vanhaan totuttuun tapaan, vaikkei hän asiasta mitään tietänyt, koska hän oli nukkunut koko ajan kun juttua käsiteltiin ja oli vielä unen pöpperössä.

»Noh, mite Efraim Lehtinen nyt vasta tehe kanteesen?» tiedusteli laamanni.

»Mitä mnä semse vanha h…a vaalevi valhehi vasta, ko kielän kaikk, pyytä kumo vaa ja kului oikke lunssaste.»

Tämän jälkeen kutsuttiin sisään todistajiksi mainitut henkilöt: itsellisnainen Hanna Hämysilmä ja renki Ville Vinttula, molemmat Noitalan kylästä, jotka vannotettiin ja erikseen kuultuina kertoivat:

Hanna Hämysilmä: Oli erään kerran iltapimeässä käynyt Epon asunnossa, jossa kantaja Anna-Liisa oli ollut huushollerskana ja asiallisten jo maatessa yhdessä ja samassa sängyssä, kuullut outoa jytinää ja plätinää seka ähkimistä; muuta ei.

Ville Vinttula: Ei muuta, kuin että hän erään kerran oli käynyt Epon mökissä ja silloin nähnyt Epon hartaasti halavan Anna-Liisaa niin että punainen pukinparta oli tärissyt.

Näitten todistajien kertomusten johdosta tiedusteli tuomari mitä hän nyt sanoo.

»Nii, kyll mä se nyy jo myönnänki, ett me ole pelatt yhdes» tuli, tuu, tillan, tuu, tillan, tei, sillon ko mnä häne siihe sänkkyhy vei. Mutt en mnä vaa rupp mukula elättämä, ilma ete mnä saa mamma kans siihe yhte ja sama kauppaha,» vastasi Epo.

»Mutt mnä en vaa voi tommose keriläise kans yhres elätä, ei vaikk perhan olis,» tokasi Anna-Liisa.

Asialliset, joilla ei enään ollut muuta lisättävää, saivat käskyn poistua lakituvasta, kunnes oikeudessa oli tehty seuraava

Päätös:

Kihlakunnanoikeus on ottanut tämän asian lopullisesti tutkiaksensa ja katsoo ei ainoastaan vastaajan oman myönnytyksen, vaan myöskin asiassa kuultujen todistajien kertomusten kautta selville käyneen, että vastaaja Efraim Lehtinen, kutsuttuna Ooperin Epo, on lapsen avlamisaikana harjoittanut haureutta kantajan kanssa ja siis on katsottava kysymyksessä olevan lapsen faariksi (isäksi) mutta koska kantaja ei ole suostunut vastaajan tekemään ehdotukseen, minkä oikeus pitää aivan kohtuullisena ja välttämättömänäkin, niin kanne aiheettomana hyljätään ja saavat asialliset kumpikin, asian näin päättyessä, itse kärsiä kulunsa. Julistettiin.

Tätä päätöstä julistettaessa oli käräjäsaliin saapunut sankka väkijoukko uteliaita kuulijoita. Heti sen jälkeen kaikui huutoja ja röhönaurua pihamaalla Epon kunniaksi. Olihan Epo loistavasti voittanut sellaisen jutun, jota vain harvat onnistuvat voittamaan. Tästä päivästä lähtien Epon maine kohosi korkealle. Hänestä tuli tuossa tuokiossa mainio juristi. Olipa itse istuva tuomarikin onnitellut Epoa, lyönyt kättä ennen poislähtöä sekä tarjonut kupin kuumaa kahvia vehnäpullan kera. Mutta Anna-Liisa Antintytär hiipi hiljalleen pois väkijoukosta, kenenkään huomaamatta, vedet silmissä, kulkemaan mieron tietä. Kukaan ei edes ollut ajatellut hänen kohtalonsa kovuutta ja sitä veristä vääryyttä, jota hänelle oli tapahtunut. Laki oli ollut hänelle jääkylmä ja tunnoton. Näin ollen joutui lapsi Moromäen kunnan köyhäinhoitolautakunnan huostaan. Siitä tuli huutolapsl, jota yksi ja toinen maksua vastaan hoiteli kodissaan, kohdellen sitä kuten orpoa ja hyljättyä ainakin. Kuuleman mukaan oli se sitten kuollut tulirokon uhrina.

Viimeisenä oikeudenkäyntipäivänä, heti istunnon jälkeen, oli istuvalla tuomarilla aina tapana toimeenpanna talossa lopettajaiskemut, joissa itseoikeutettuina vieraina olivat käräjien toimihenkilöt ja kutsuvieraina advokaatit, nimismiehet ynnä poliisit, sekä tietysti myöskin talon villi ja iloinen isäntä Vistin Ville ja hänen juomanlaskijansa Ooperin Epo.

Soiton ja tanssin hurmaamassa tahdissa, kekkerien alkupuolella, letkuivat ja notkuivat piikalutkien ja Tirisen Tiltun hemasevat, kauniit ja sirot sääret, kunnes yleinen huumaus ja uupumus vähitellen sai seurueen valtoihinsa, mutta sitä intohimoisemmin jatkuivat hiljaiset hyväilyt talon monilukuisissa huoneista, joista varsinkin sivuhuoneet tulivat yhä enemmän käytäntöön. Ja aamulla oli kaikki niin suloisessa sekasotkussa, että arvohenkilöiden oli enää vaikea löytää itsensä.

Epopon tietämän mukaan oli Vistin taloa aikoinaan nimitetty myöskin »hotelliksi”, jossa trahtamenttia hoiti apteekkari »Pipparmyntti». Vakinaisina vieraina olivat »hirttämätön Salon Kyöri», »Taidemaalari Martin Wappu”, sanaseppä »Kalle Kustaa”, pankkimies »Mäkipää», kauppiaat Tulivuori ja Hansin Sukka», piikana palvelivat «Palpan Killi», »Halitulin Hanna», »Morjens Manda» ja »Kippis Alma». Useasti siellä vietettiin repäiseviä kemuja, erittäinkin Vistin muijan nimi ja syntymäpäivinä ynnä piikojen kunniaksi pantiin toimeen erityisiä iltakutsuja, joissa tilaisuuksissa laulu aina korkealle kohosi, sen mukaan kun tunnelma nousi tukkaan.

EPON MYÖTÄ- JA VASTOINKÄYMISET

Niinkuin jo kertomukseni alussa mainitsin, olivat moromäkiläiset kaikki toimeliaita, ahkeria ja työtätekeviä. Poikkeuksen kuitenkin tästä teki tämän romaanin pääsankari Ooperin Epo, joka oli mukavuutta rakastava ja ruti laiska, minkä vuoksi hän olikin aina järjestänyt kerjuunsa syyspuoleksi vuotta, joten hän sai keskitalven jo keskikesän vetelehtiä kotonaan kokoon haalimainsa ruokavarojen keskellä.

Joka vuosi elonleikkuun jälkeen hänen varsinainen ammattinsa alkoi jyvästyksellä, eli niinkuin hän itse sitä kutsui »ylöskannoilla». Ja omien laskelmiensa mukaan kuului hänelle joka talosta ja torpasta yksi litra rukiita ja suuremmista kokonainen kappa ynnä vapaa ylläpito, sekä kaikilta kauppiailta ilmaiset kahvit, sokurit ja tupakat. Hänen ylöskantonsa olivat säännöllisiä, niinkuin muittenkin virkamiesten. Mutta varjelkoon taivas sitä taloa tai kauppaa, joka ei täyttänyt hänen yksinkertaista pyyntöään tai taipunut hänen vaatimuksiinsa.

Sillä vaikkakaan ei häntä pidetty oikein normaalina, osasi hän kuitenkin piikittää, panetella ja letkauttaa ketä tahansa aivan mainiosti. Ja saattoi sattua väliin niinkin, että hän seurasi perästä kintereillä haukkuen kuin kiukkuinen rakki, eikä hän suinkaan hevillä uhriansa hellittänyt, ennenkuin oli saanut mitä hän vaikeroi.

Näin ja tällä tavalla oli hän häiritsemättä saanut vuosikymmeniä käydä »ylöskannoilla» omassa piirissään. Kanto alettiin omasta kunnasta ja lopetettiin naapurikuntiin. Jokaisesta matkasta kertyi monta säkillistä ruisviljaa, mitä parasta laatua, sillä huonosti kuivattua ja puhdistettua hän ei ensinkään suostunut vastaanottamaan. Täysinäiset ja hyvin kiinnineulotut säkit lähetti hän aina kyläkuntain maitokuskien mukana kirkonkylän Poukalan taloon, makasiiniin pantavaksi ja talletettavaksi siksi kunnes hän itse saapuisi niitä sieltä noutamaan ja rahaksi muuttamaan. Mainitun talon isännän erikoissuosioon oli Epo päässyt jo pikkupoikana, pelastaen Poukalan pikkupojan hukkumasta Mustajärveen.

Kaikki meni säännöllistä menoaan, kunnes tuli pahanpäiväinen pulakausi ja elintarvelaki astui voimaan, jolloin leipäkorttijärjestelmä otettiin käytäntöön, mistä ajasta alkaen Epon vaivat ja vastukset alkoivat.

Ensin hän kylläkin suhtautui tähän suopeasti. Olipa jeeveli vieköön niin innostunut leipäkortti-järjestelmään, että hän heti ensimmäisenä miehenä kiirehti silloisen elintarvelautakunnan puheenjohtajan, kamreeri Kaikkivaltiaan kansliaan hakemaan leipäkorttia, siitä huolimatta, vaikka hänellä kotona ja muualla oli kymmeniä säkkejä ruisviljaa kätkössä.

Näistä kätköistä ei hän ensinkään uskaltanut myydä paikkakuntalaisille, koska se olisi herättänyt huomiota ja ennenpitkää johtunut ilmiantoon sekä lopulta viljan menettämiseen. Kaikki kaupat täytyi siis tapahtua salassa, hissun kissun ja suurella varovaisuudella. Ainoastaan rikkaille kaupunkilaisille ja viinankeittäjille Epo yöaikaan korkeasta hinnasta möi viljaa. Ei siis sovi ihmetellä, että hänen ystäväpiirinsä näin pulakautena kasvoi päivä päivältä.

Eräänäkin varhaisena talviaamuna ajoi mökin pihamaalle parivaljakko, jossa istui kaksi ijänikuisesta »jaarituskaupungista» kotoisin olevaa herran heppulia, jotka Epo heti ensi silmäyksestä hyvin tunsi.

»Bäevä, bäevä, Ebo, ongost snull mittä leevänbuolt myyd, meill oo nii kova nälg, et oikge suale vinguva ja giljuva sisigunnas», huusi vanha merikarhu Myrskylä, ennenkuin oli kunnolleen ehtinyt astumaan yli kynnyksen, työntäen samalla kertaa Epon taskuun pullon Skottswiskyä.

»Noh, oomal stä sentä ain semmosil helloill kute laha lopu», vastasi Epo ja otti pullosta tuikun. Näi hyvä ja fiini tloppi en oll pitkän aikan nähnytkä, stä vähemä vanha suuhun saanu. Se vast maistu ja lämmittä, kieltä ja kaakelia koko vatas.»

»Mitäs snä gilolt ruppe gisgoma meill, jos me ottassi niingo gogo guarma», kysyi vuorostaan mukana ollut kauppias Kalle Killinen.

»Ei sunkka stä sentä nii vaa uskall velotta kunnialissi ihmissi, mutt jost stä nyy otas kympi kilolt lukkist ja leivist kokstoist malkka».

»Nii, mitäs däsä miggä dinkkamine »ja bränkgämine autta, ko makseta kondant koht vaa, ko säki ova täyn rugkit ja leippi ja däsä oo raha rägnätty reeda, ota bois boik vaa», virkkoi Myrskylä, ojentaen Epolle suuren setelikäärön ja kun oli tehty pari kahviplöröä, poistuivat mainitut herrat, heiluttaen hattujaan ja huutaen: „good bai, good bai».

Epo heilutti niinikään isävainajansa vanhaa lakkiräsyä sekä huusi heille: »telve meno vaa ja telve tuloa toisellakkin keltta». Hän oli erittäin tyytyväinen sekä elämäänsä että elintarvelakiin. Kaikki oli pelkkää auringonpaistetta, koko elämä hymyili hänelle, kun vaan kestäisi tätä pulakautta ja pitkää ikää, toivoi Epo.

Mutta miten olikaan, kylällä alkoi kierrellä juttuja, muun muassa sellaisia, että Epo muka olisi kätkenyt viljaa ja myynyt sitä salassa korkeasta hinnasta vieraspaikkakuntalaisille, eikä luovuttanut sitä elintarvelautakunnalle, kuten olisi pitänyt. Tämä huhu yltyi päivä päivältä niinkuin vihainen vihuri, kunnes se sai siivet sivuunsa ja matkasi kirkonkylään elintarvepomon kamreeri Kaikkivaltiaan korviin ja asia oli sitä myöten valmis.

Saman päivän illalla lähtivät elintarvelautakunnan pomot ja poliisi piirittämään Epon asuntoa ja pitämään tarkastusta.

Epo oli jo lukinnut ovet ja ehtinyt makuulle, kun äkkiarvaamatta koputettiin ikkunaan.

»Kuka saakeli soikko siäll oo?», huusi Epo säikähtyneenä.

»Se on poliisi, joka virkansa puolesta ja korkean kruunun nimessä vaatii oven auki».

»Mitä pahukse asia polisill oo yöaikan mnull?» tiedusteli Epo vihastuneena ja haki pöytälaatikosta esille isävainajansa vanhan revolverin.

»Me ollaan elintarvelautakunnan asioilla», vastasi poliisi, koettaen samalla rauhoittaa Epoa.

»Mitä pilkulet viäkkö se minu liikutta, senki kluunu lakki, lähtekkä laputtama ja koht paikall», sanoi Epo.

»Niin, niin, mutta nähkääs, me tullaan vaan tiedustelemaan, olisiko teillä mahdollisesti elintarpeitten puutetta?»

»Jassoo, jassoo, se muuttaki asia kokonas toisellaiseks, se onki valla melkilist, mnä olenki koko päevä kälsiny nälkkä ja taeta teil olla jotta luan-appu annettavan», virkkoi Epo veitikkamaisesti ja aukaisi oven.

Sisään päästyään ilmoitti poliisi Epolle heti että hän ja koko hänen joukkonsa olivat tulleet hakemaan ilmiannettuja viljakätköjä.

»Siunakko ja valjelkko» sanoi Epo aivan kalpeana, mutta rohkaisi itsensä sentään heti sekä väitti kiven kovaan, ettei hänellä ole yhtään jyvää kätkössä.

Noin tunnin kuluttua kun kaikki nurkat oli nuuskittu, löydettiin kaksi säkillistä rukiita, jotka heti kannettiin rekeen sekä talutettiin Epo mukana ja pantiin säkkien päälle istumaan. Näin lähdettiin matkaamaan päin kirkonkylää. Epon koko ajon kirotessa ja sadatellessa miehiä sekä elintarvelautakuntaa. Sillä tämä oli ylen arka asia hänelle. Hän kun melkeinpä olisi henkensä antanut ennenkuin jyvät. Näin tuotiin viljat elintarvelautakunnan varastoon ja Epo pantiin yöksi putkaan.

Seuraavana aamuna talutti pollari Epoa putkasta elintarvelautakunnan kansliaan tutkittavaksi. Puheenjohtaja alkoi ankarasti nuhdella ja ripittää Epoa sekä teki hänelle seuraavan kysymyksen:

»Onko totta, että Lehtinen on kätkenyt viljaa ja antanut määriä tietoja elintarvelautakunnalle?»

»Eh, — eh, — ei. Sen tietä ite Jumalakin taevas, eten mnä ol salanu mittä, emmös kätkeny vilja», vastasi Epo aivan rauhallisesti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

»Niin, niin, mutta kun Teiltä nyt kerta on löydetty kaksi säkillistä rukiita», jatkoi puheenjohtaja.

»Jaa, nii oikke», sanoi Epo, »mutt kukast takka, vaikk joku pahasuap naapul olis mnun tietämättän tuonu jyvä mnu asuntton ja tehny kätkö sinä aikan, ko mnä ole ollu vilkmatkoillan».

Sitten kutsuttiin poliisi ja todistajat sisään ja puheenjohtaja merkitsi todistajien kertomukset pöytäkirjaan, mutta Epo ei jaksanut kuunnella todistajien kertomuksia rauhassa, vaan jurnutti ja janksutti koko ajan vastaan sekä väitti todistajien valehtelevan; minkä vuoksi puheenjohtaja antoi määräyksen taluttaa hänet ulos etehiseen.

Lopulta kutsuttiin Epo sisään ja vähän ajan harkittuaan elintarvelautakunta antoi asiassa seuraavansisältöisen päätöksen:

Koska toteennäytetyksi on tullut, että Efraim Lehtinen on tänä pulakautena tehnyt itsensä syypääksi viljan kätkemiseen ja niin muodoin törkeästi rikkonut elintarvelakia vastaan, niin ja samalla kun hän nyt lasketaan vapaalle jalalle, tuomitaan hän menettämään, ei ainoastaan viljansa valtiolle, vaan myöskin leipäkorttinsa kolmenkymmenen päivän ajaksi, tästä päivästä lukien. Julistettiin ja annettiin Epolle tiedoksi, ettei tähän päätökseen saa muutosta hakea, joten se astuu heti voimaan.

Matkalla kotiin häntä harmitti, motkotti ja kotkotti koko sydänalastaan. Mitä hän nyt tekisi tämän elintarvelautakunnan menettelyn johdosta. Koko hänen elämänsä oli hukassa ja kotiintultua ei hänelle monena päivänä maistunut ruoka, juoma eikä uni. Kaikki oli mennyttä kalua. Hän tunsi itsensä aivan murtuneeksi ja onnettomaksi ihmiseksi ilman suojaa ja turvaa missään. Hän oli vähällä menettää järkensä. Synkkänä ja alakuloisena ajatteli Epo nyt päättää päivänsä hirttämällä. Hänen jo ennestäänkin himmeä järjenvalonsa himmenemistään himmeni. Epo alkoi tarkastella nuoravarastoaan ja löysi viimein isävainajansa vanhan vesikelkan pestin puuliiteristä. Tämän hän havaitsi kyllin vahvaksi ja sitoi sen heti uumilleen, haki tikapuut ja asetti ne pihapihlajansa runkoa vastaan sekä kiipesi niitä myöten ylös. Sitten sitoi hän nuoran toisen pään puun oksaan kiinni ja heittäytyi roikkumaan, pää kallellaan.

Noin parin tunnin kuluttua saapui sattumalta paikalle laulajapoika Vistin Ville ja sanoi ihmetellen: »Noh, hitto vieköön, mitä koirankonsteja sinulla lurjuksella taasen on, kun sillä tavalla roikut?»

»Älä Ville kult enä puhu kuleist ja konsteist, täsä oo leikk kaukan, mnä ole hilttäny itten», sanoi Epo.

»Et sinä ikinä sillä tavalla hengestäsi pääse senkin lammasnahka ja perhanan pelkuri. Olisit pannut nuoran kaulaasi, kuten kuuluu, niin et enää tietäisi mitään tämän matoisen maailman menosta”, selitti Ville.

Tähän Epo valittaen vastasi: »kyll mnä ole stäki vähä ylittäny, mutt ko se satus nii jumalattomaste».

»Kyllä kai ensin, mutta muista, että alku aina hankala. Olisitpa vain jatkanut edelleen, kyllä siihen pian olisit tottunut, niin ettet lopulta olisi sitä tuntenut ollenkaan», lohdutteli Ville, joka hyvin tiesi Epolta puuttuvan sisua todelliseen hirttäytymiseen.

Nälkäisenä ja nääntyneenä Epo lopulta rukoili Villeä katkaisemaan nuoran, koska hän ei omin avuin siitä enää selviytynyt.

Kotvan aikaa vielä Epoa kiusoteltuaan katkaisikin Ville pohjalaisella tuppipuukollaan nuoran ja rentona pudota rapsahti Epo maahan, josta ei ensin tahtonut päästä ollenkaan liikkeelle.

Vähitellen hän tointui kumminkin ja katui katkerasti koko hirttäytymispuuhiaan, sekä alkoi hautoa kostoa elintarvelautakunnalle ja mietti päivät ja yöt sopivaa tilaisuutta siihen, kunnes hänen päähänsä pälkähti tehdä ensin asiasta kantelu läänin kuvernöörille. Näissä ajatuksissa hän istui pöytänsä ääreen, tarttui kynään ja kyhäsi seuraavansisältöisen kantelukirjelmän:

»Armollinen ja korkkia herr kupernöor.

Kun moromäkeläiste elintarppe pomo ja poroporvari syövä ja mässävä kolm kertta päiväs, enk ittekä oll enä pitki aikkohi uskaltan syörä ko kerra päeväs, ko pelkkä, ett mnu vähä viljavaran vähitelle vähene ja loppuva, eik uusist oll mittä tietto, nii ja ko elintarppelaki kieltä liikka syömäst, kote korttiparakraaffis pauhata. Ja ko joku häi naapur ol heill ilmi antan, et mnul oo joku jyvä yli oma tarppe nii ko huomist päevä vartt varattu, nii auta armias Isä, ko nämä julmettunu tuliva minu kimppun nii ko suure sure ja muljasiva ja köljäsivä koko töhjö ja vintti väärin puoli ja lattia alusta ja löysivä siält semssi jyvi ko mnä olin kunniallisest kerjän ja suurell vaevall ja tuskall saanu hyvilt ihmisilt. Ja onk tämä sitt kristillist ja lakiparakraaffi mukast, ett mnu pitä kerjätä laiskoill moromäkiläisill vilja ja heit pahuksi elättämä? Eik siin oll kyll ko saa omanki heiko henkes eres vieryks? Mutt tämä ei ol viäll mittä, ko sitt ko he saiva viljan pois, nii nämä jumalattoma veivä minu putka ja kiusasi minu vaevast syntist siell ilma ruokka, juoma ja tupakki, eik oll viäläkä viljatan takasi tuonu. Nii et mnä vaari nöörimäst et korkki ja armolline herr kupemöör tutki oikke juuri myöre tämä tärkkeä asia. Ja nuo Jumalottoma elintarppette Jehuse panna pois viralt juur koht ja potkita huut hiitte ja mnä panna tilall, nii kyll mnä se tierä ett kyll toine ään kellon tulis ja kyll jukraviti mnä opetaisi heiä vähemä syömä ja mässämä nii ko oikke elintarppe ja leipäkortette parakraffi määrävä. Mnä jää nyssitt orottama lähemppi tutkimuksi ja tuloksi ja piirä kaikell kunnioituksell ja alamaisuurell

Nöörimäst

Efraim Lehtinen.»

KOHTAUS AINAN KANSSA.

Saatuaan sepustuksensa valmiiksi, alkoi hän lukea sitä kovalla äänellä, ponnella ja paatoksella. Ja mitä enemmän hän luki ja tutki, sitä lujemmin hän tuli vakuutetuksi voitostaan. Mikään ei hänen mielestään saattanut estää sitä, kunhan vaan kirjelmä saapuisi perille, kuvernöörin omaan käteen. Olihan hän ennenkin monet kerrat voittanut käräjäjuttunsa, joita hänellä oli eläissään ollut kymmenittäin, joukossa paljon vaikeampiakin laadultaan ja luonteeltaan kuin tämä nyt kysymyksessä oleva elintarveasia. Aina olivat tuomarit, vallesmannit ja lautamiehet suhtautuneet häneen suopeasti. Miksei sitten kuvernööri? tuumaili Epo.

Hän tunsi itsensä nyt koko lailla rauhoittuneeksi. Viime päivien tapahtumien aiheuttamat synkät ajatukset alkoivat vähitellen häipyä ja ruoka, juoma ja uni taasen maistua kuten ennenkin. Hänen silmänsä kirkastuivat nähdessään ikkunastaan naapurin sinisilmäisen ja punaposkisen tytön Aina Alisen iloisena kuin kevätperhosen lähestyvän hänen asuntoaan. Varmasti hän oli saanut tietää kaikki, päätteli Epo, tullen nyt lohduttamaan ja ilahduttamaan häntä. Hän kun niin monet kerrat ennenkin oli paremmin kuin kukaan muu ymmärtänyt hänet ja jakanut hänen kanssaan kaikki ilot ja surut aina lapsuusajasta alkaen. — Hänen lemmittynsä ja sydänkäpysensä.

»Hyvää ehtopuolta Efraim. Tulin sinuakin tervehtimään», ojentaen samalla kättään. »Olen lukenut ikäviä uutisia sanomalehdistä, oikein mieltäjärkyttäviä juttuja sinusta. Sellaisia nimittäin, että elintarvelautakunta on ollut tunnoton sinua kohtaan. Onko tämä totta kaikki, Efraim rakas?»

»Oo se tott» vastasi Epo. »Kööhi ain ahristeta ja vaivassi vainota, mutt minkäs sill mahta? Panestas ny pannu pankon klääkin nokka ja keit kaffet. Se vilvotta meit molemppi”.

Aina teki työtä käskettyä, hakien pöytälaatikosta kahvit, sokurit ynnä muut vehkeet esille. Tällöin hänen silmänsä äkkiarvaamatta sattuivat näkemään Epon äskenkyhätyn kirjelmän.

»Mikä tämä on?» kysyi hän.

»Lue niin pääset pikemmin selville», vastasi Epo aivan tyyneesti.

»Ettäkö oikein kuvemöörille osoitettu kirjelmä. — Mitä sillä tarkoitat, oletko tullut hupsuksi»? huudahti Aina.

»Niin, asioitte ajamine oo ain ylhäit päi aljettava, jos miel teke jotta aikka saar. Olen kuullu ett meijä kuvelnööl oo leheline ja hyväsylämine mies, ja totuule vaali punnitte kaikk asia. Hänen puales mnä tahlo kääntty, oikkeutt saalaksen täsä vakavass asiass ja viljan takasi», vastasi Epo.

»Mene ja tiedä, vaikka suunnitelmasi toteutuisi ennen pitkää. Katson omasta puolestani sinun kaikinpuolin sopivammaksi elintarvelautakunnan pääpomoksi kuin kenenkään muun tässä pitäjässä. Olet koko ikäsi osannut olla säästäväinen ja säästäväisyys sen viran hoidossa onkin pääasia», tuumaili Aina.

»Kyll totisest kaikk ylönpaltise syämise, juamise ja mässämise loppuva täsä pitäjäs jos mnä määlätä elintalvepomoks ja stä em mnä taas lainka eppäl, eten pääsis, kosk mnuul oo kaikk elu pualelan, ei mittä muut kon tätä ulkokualt oo vaa vähä koljattava, ett palemi saisi kansan kannatukse ja kunjotukse puolellen, mutt sanostas lakas Aina, mist mnä saisi palema vaatte päällen, silkkplännalin päähän ja köpin kätten ilma ostamatt».

Hetken mietittyään valkeni Ainalle vastaus.

»Paras olisi sinun kääntyä pitäjämme vanaan ja kunnia-arvoisan vallesmannin Mäkipään puoleen. Hän on aina ennenkin auttanut köyhiä ja ollut armelias. Hänellä on kyllä vanhoja vaatteita, käytetty kävelykeppi ja silkkipyttykin. Ehkäpä hän suostuisi luovuttamaan ne sinulle ja vastapalvelukseksi voisit sinä luovuttaa hänelle vähän elintarpeita, noustessasi kunniankukkuloille.»

»Totisest sentä, näist snu neuvoistas mnä ole ijankaikkisest snull kiitollisule velas. Annetast aja kielttä, päevä mennä ja toisen tulla, ko mnu valtakuntan polti aukentuva, nii kyll mnä muista snu ensmäiseks autta ja snul oo suul toev päästä mnu slouaksen», tarttuen samalla kaksinkäsin kiinni Ainaan ja vetäen häntä vyötäisiltä lähemmäksi, niin että heidän huulensa koskettelivat toinen toisiaan, jolloin Epo alkoi suutelemaan kuin villi.

»Hellitä helkkaris, minun täytyy lähteä kotiin, kun on lehmätkin vielä lypsämättä ja sitä paitsi äitini odottaa ja ihmettelee missä ihmeessä näin kauan olen viipynyt. Hyvää yötä ja Jumalan haltuun rakas Efraim.»

Epo maiskutteli vielä huuliaan äskeisten suukkosten jälkeen ja jäi nyt itsekseen ajattelemaan asiaansa. Hänen mielikuvituksensa vilkastui vilkastumistaan, kunnes se ennen makuulle menoa oli huipustaan. — Mielihyvillään hän alkoi hyräillä näin:

    »Kohta ma istun ja kohta ma astun
     kunnian kukkuloille. —
    kerjurikeppini heitän pois
    ja annan sen kernaasti muille.
    Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan
     ja annan sen kernaasti muille.

    Kohta ma kostan ja kohta ma nostan
     Ainani emännäksi, —
    Kun pomot poijes potkitaan
    ja minä tulen määrääjäksi.
    Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan
     ja minä tulen määrääjäksi.

    Kohta ma laulan ja kohta ma kaulaan
     Ainaani ainaisesti, —
    Kun kansliapöydän ääressä
    ma istuukin ikuisesti.
    Halitulla tullan, kyll toimeen tullaan
     ja istunkin ikuisesti».

Unissa hän näki suurenmoisia näkyjä ja toiveensa kaikki toteutuneena. Nyt vasta oli hänen aikansa tullut kostaa kaikki ja kaikesta. Elintarvelautakunnan pääpomolta kamreeri Kaikkivaltiaalta hän ilman muuta ottaisi leipäkortin pois kuuden kuukauden ajaksi. Ja kaikki ne, jotka olivat olleet kitsaita ja ilkeitä häntä vastaan kerjuumatkoilla, saisivat paljon pienemmän leipäannoksen kuin ne, jotka olivat olleet anteliaita.

Seuraavana aamuna Epo heräsi suloisiin tunteisiin. Olihan hän koko yön, vaikkakin unissa häärännyt elintarvelautakunnan pääpomona ja kaikki olivat saaneet tanssia hänen pillinsä mukaan. Hän oli erittäin iloinen ja hyvällä tuulella, kenties paremmalla kuin koskaan ennen. Senpätähden hän haki esille parhaat tupakkansa Jaakobstaadin »viisipoikaa», jota hänellä oli vielä tallella runsas puoli kirstullista ja jota hän ei ollut uskaltanut tähän mennessä itse polttaa, vaan ainoastaan omaa »pressua».

Hän oli myynyt tätä tupakkaa yhdeksän markkaa kartuusi ja ansainnut sillä tupakkapulakautena koko nätin summan. Lisäksi oli hänellä jälellä myöskin kaksi kiloa suutupakkaa, johon hän ei ollut malttanut koskea tätä ennen. Mutta nyt hän päätti ottaa sitä suuhunsa pienen mällin, ennenkuin lähtisi landerskan mamman huusholliin hakemaan puoli litraa aamumaitoa ja nisupullan.

Mutta samassa saapui pihamaalle hevosineen ja ajopeleineen kaksi paikkakunnalla hyvin tunnettua viinankeittäjää, jotka tiesivät Epolla olevan viljakätköjä muuallakin kuin kotona. Näille hän aina möi mielellään viljaa, koska he maksoivat korkeimman hinnan ja sitä paitsi toivat lahjaksi aina pienen »napanterin».

Epolta jäi siis tällä kerralla käynti Helanderskan luona ja hän alkoi hieroa viljakauppoja viinankeittäjien kanssa, maisteltuaan ensin heidän kanssaan pari kahvipunssia sekä pelattuaan muutaman „turakan» ja laulettuaan lempilauluansa »Palpan kiliä».

Heti tämän jälkeen Epo lähti viivyttelemättä kirkonkylään postitoimistoon. Hikihelmet otsalla hän pyrki sisään, ojensi luukusta paperilappunsa silloiselle postinhoitajalle Tyrväselle, sekä pyysi panemaan sen kirjekuoreen ja kirjoittamaan osoitteen.

»Niin, niin, mutta nähkääs tämä paperi on niin onnettoman likainen ja käsiala huonoa, tokkopa tällaista törkyä uskaltaa edes mihinkään lähettää»?

»Mnä siit vasta eik kukka muu», murahti Epo närkästyneenä.

»Aivan oikein, eikä se sitäpaitsi minulle kuulukaan tutkia. Lähetetään menemään vaan, koska kerran vastaatte seurauksista», sanoi postinhoitaja, ottaen esille erään vanhan käytetyn kirjekuoren, jonka käänsi ja kirjoitti siihen osoitteen.

Mutta Epo epäili kaikkia ja siis myöskin postinhoitajaa, jonka vuoksi hän pyysi, että kirje välttämättömästi sisäänkirjoitettaisiin.

Postinhoitaja teki työtä käskettyä, otti maksun ja jätti Epolle kuitin, minkä jälkeen Epo lähti tyytyväisenä astelemaan kotiin, höpisten mennessään: »nyy ne pelhana pomo saava pia nähdä ja kuulla miks kati se naha lepivä».

Muuten oli Epo kotioloistaan aina iloinen ja hauska, miltei miellyttävä, sekä harrasti suurella antaumuksella kyläkunnan nuorten pyrintöjä. Usein hän antoikin heille luvan pitkinä ja pimeinä talvi-iltoina asunnossaan leikkiä ja karkeloida. Näissä tilaisuuksissa hän huvitti läsnäolevia, kertomalla heille monenmoisia kaskuja, omia ja muitten sepittämiä. Ja jos joku joukosta joskus uskalsi häiritä järjestystä, niin auta armias, silloin hän otti esille suuren nahkaremminsä ja antoi sen paukkua poikien takapuoliin. Ellei tämäkään temppu tepsinyt, veti hän esille isävainajansa vanhan revolverin, jolloin kaikki vaikenivat.

Myöskin oli Epo syvästi uskonnollismielinen, ahkera kirkonkävijä ja raamatuntutkija. Eikä siis ollut ihme että hän joskus saattoi joutua kinasteluun uskonasioista naapuriensa kanssa, kun nämät kannattivat vain vanhaa virsikirjaa ja Epo taasen uutta. Mutta tästä johtui myöskin, että Epolla oli omat vakavat ajatuksensa ja omalaatuinen järkähtämätön käsityskanta kieltolaista. Hän nimittäin uskoi aivan samalla tavalla, kuin tämän kansan valtava enemmistökin uskoo vielä tänäkin päivänä kun on kulumassa, raamatun ikivanhoihin totuuksiin ja ennenkaikkea profeetta Syyrakin lausumiin sanoihin: »mikä on se elämä, kussa ei viinaa ole» ja viinaa on sitä varten luotu, että sen pitää iloittaman ihmisiä» sekä »kohtuudella nautittuna pidentää ihmisen ikää».

Hän tiesi aivan hyvin, niinkuin kaikki muutkin tietävät, että näitten ikitotuuksien edessä kieltolaki, kaikkine mahdollisine ja mahdottomine järjestelmineen, kalpenee ja kohtaa voittamattomia esteitä, ei ainoastaan meidän, vaan myöskin muissa maissa ympäri maapalloa.

Epon mielestä oli siis kaikki valtion palkkaamat, niinkutsutut »hengenhaistajat ja kaalimaan vahdit» pelkkää järjetöntä hommaa, koska heillä kaikilla oli sama haju- ja makuaisti kuin muillakin kanssaihmisillä ja sama heikkous syntiin lankeemiseen kiusauksen hetkellä. Sama mieliteko ja samat tunteet päästä osallisiksi kiellettyihin juomingeihin. Eikä jokin harva poikkeus suinkaan voinut muuttaa tätä yleistä sääntöä. Kaikki kiristystoimenpiteet, kovennetut rangaistukset y.m. olivat tyhjää ja turhaa valtiovarain tuhlailemista. Siinä kaikki, sanoi Epo ja hänen mieleensä juolahti Vistin Villen sepittämä valitus-virsi, jonka olen pannut tähän peräkaneetiksi:

    »Mun muistuu mieleen muistot vanhan ajan
     ja vanhan tavan vapaat vaellukset.
    Oll elo reilumpaa ja toisenlaista
    kun nykypäivän kierot olot on.
    Ei pakkopaitaa kansa päällään kaulan
     kun ilonpitoon lähti iltaisin,
    ei pukit koskaan kaalimaita vahtin,
    ja pirun hypyt siellä hyppineet.
    Ei toinen koira toisen häntää polken,
    eik korppi korpinsilmää puhkaissut.
     Kyll syntiäkin silloin paljon tehtiin
    mutt onko pahuus pakosalla nyt?
    Onko kaikki niinkuin olla pitää
     ja huulta myöten mennyt, niin?
    ma kysyn vaan, enk vastausta vaadi
    kun vapaa ilo meiltä mennyt on.
    ja järki kaikki järveen heitettynä:
     vain mielivalta massa vallitsee.