HEVOOSTA VAIHTAMAS.
Oottako kuuliu, kuinka yhren isännän käythin hevooskaupas Vaasan markinoolla?
Sill'oli sellaane vihapito salvia, jota s'oli manannu Mikkelistä asti. Oikiastansa s'oli muutoon kaikin pualin hyvä ja vankka hevoone, mutta ku se sai sen pään, niin hyppii pysthy, potkii, prätkytteli ja tryyköötteli, mihkä rookas. Eikä isännän auttanu mikään. Pänttäs sitä eli löi, s'oli yhren tekevää. Mutta pahite isäntää suututti se, ku s'oli purottanu sen hevoosen takia ainaki viis kertaa lakkinsa. Ja lakit on nyt tyyrihiä.
Ku se hevoonen sai sen iilin päähänsä keskellä maantiätäki, niin sit'ei osannu yhtää pitää varaansa. Siitä paikasta riipaasi, n'otta lenti lakki tiäpualehe. Ja monta kilomeetriä mennä paasootti, n'otta piti irvillä hampahin pirellä ittiänsä rees kiinni. Takaasinpäi ei sitä hevoost' olsi saanu tulhon vaikka sen tuhat olis ollu. — Sinne jäi lakki, ja kyllä niillä ottajia on.
Ja sitä varte s'oli se isäntä tullu markinoolle vaihtamahan pois sellaase pritakan. Oli varannu pari pottua pontikkaaki turkin plakkarihi, että saa paiskata naamahansa ennenku plassille lähtöö. Ja minkälaane hevoosmiäs s'olis, jok'ei olsi pöhnäs? Eihän stä viitti huutaa ja valehrella selvällä päällä, nii ku hevooskaupas pitää. Isäntäki teki kortteeripaikasnansa kolme kissintunssia, seikasta plöröä, n'otta tokeniki. Pakkas jo pihasta lähties vähä viippoottamha.
Mutta kyll'oli kans oikia ääni kellos, ku isäntä paiskas ittensä rennosti rekhen ja hihkaasi että:
— Hei elämää, eikä mitää kituelämää! Tiä auki ja taivasta myäre!
Ja kyllä salvia lähtiki n'otta pyry nousi Pitkääkatua plassille päin.
Ei keriinny poliisikaa ku härintuski hankehen hypätä ja vähä krääkäästä.
Santviikin mäen pääll' oli hevosia ja miähiä aivan mustana.
— Hevoone ku limppu ja poika ku mötiäänen! — hihkaasi isäntä, joka kyllä taisi. — Täs s'oon hevoone, jok' ei lantiilla lohkee.
Koht'oli miähiä ympärillä pää vääräs siikaroomas. Salviaa kattothin erestä ja takaa. Yks oli suusta luuraamas, toinen perästä sihtaamas. Kattoovakki tarkasti. Ja se mustalaane, joka piti häntää ylhällä, kiljaasi sille suusta kattojalle, että:
— Näkyykö läpi?
Silloon suuttuu isäntä ja huitaasi mustalaasta suittenperillä ympäri korvia. Sanoo että:
— Oikee köyhät ei saa kattuakkaa! Eikä sikavainaan silmill' oo ennenkää nähty!
Samas tuli yks Vähäänkyröön lahtari kaakillansa kolistaan sellaasta lentua, jott' oikee hirvitti. Kuinkaha oliki saanu koninsa sellaasehe vauhtihi. Yks äijä siinä tuumas jotta:
— Huipathanko huppia?
Ja tuli heti kauppa. Isäntä sai 700 väliä ja lähti uurella hevoosella tryykööttelöhö. Heitti salaasinpualin potustansa aika ploiskahroksen poskhensa, sylkääsi, hihkaasi ja — taas oli miäs hevosen suuta luuraamas.
— No rippikoulu-iäs s'oon, mitäs siinä vahtaat — jahkaasi isäntä.
Eikä siinä kauaa noukka tuhissu ku taas vaihrethin. Ja vaihrethin ja huipitthin viälä monta kertaa. Sitä pikemmin tuli kaupat, jota pahemmin isäntä tuli pönttyrähä. Se teki väliä ja antoo kans, kuinka kulloonki rookas.
Oli jo pimiä, tuas 9:n aikana, ku isäntä tuli hyppööttään Pitkääkatua ja ajoo yhthen toisen kans n'otta tärähti. Manathin ja präiskäthin niinku pitiki ja sen päälle vaihrethin hevoosia.
Isäntä tykkäs, jotta sen toisen hevoone oli vähä suuree ja rotevee ja antoo 1.000 markkaa ja lakkinsa väliä.
Sitte ajoo kortteerihin ja kortteerin emäntä pani hevoosen tallihi, kun isänt'oli niin pöhnäs.
Pakkas isäntää vähä aamulla naurathon, vaikk' oliki kohmelos. Tuumas että:
— Pitää käyrä kattornas minkälaase kopukan mä nyt lopuuksi oon saanu.
Tuli tallihi ja kattoo — niin eikös isännän oma salvia seisokki siälä!
Mulkaasi vain isännän päälle ja oli kun olis' sanonu että:
— Sen tuhannen päitäkö tämä tälläänen prissoo merkittöö? Mutta kyllä kans akkas sun kuulettaa, kun kotia päästhän!
LAPUAN TULIPALO.
Oottako kuulLu, jotta Lapuall'on palanu navetta?
Onkhan siitä ny kolmiakaa viikkua sitte ku se paloo. Ja hyvin palooki, aivan poroksi meni.
Ja tohina ja touhu oli sellaane ku pruukathanki. Huurethin ja hypäthin aiva viivana vaan ja paljo tuli ihmisiä ja kakaroota kattomha.
Ja toiset pukkiivat toisiansa ja hokivat jotta:
— Älä tuki siinä, että mäkin näen. Pysy erempänä! Ka, kun pukkii, eikä kuulekkaa.
Mutta taloonväki juaksi jotta hiki nokkuu ja samoon krannin miähet.
— Tuakaa vettä, hyvät ihmiset, älkääkä siinä käret plakkaris seisko ja töllistelkö — huutivat ne, jok'oli touhus.
Arvoosa yleesö käänti päätä, jotta kelle ne oikee huutaa?
Avuliammat yleesöstäki, jok'oli tullu vain kattomhan, huutivat takimmaasille jotta:
— Hakekaa, hakekaa, vettä — — —
Ja takimmaaset, jokk'ei tahtonu oikee nährä, rupesivat hosumaha ja töyttimhä jotta:
— Päästäkää meitä hakhon sankoja siältä erestä — — —
Ja pukkiivat ittensä aivan parhaalle plassille. Ku olivat päässehet ethen, niin pistivät käret plakkariihi, eiväkkä olhet tiätääksensä. Mutta toiset hairasivat sangoon käthensä, kököttivät takimmaasille ja kovasti höpöttivät jotta:
— Tuas on sankoo, juaskaa juaskaa hakhon vettä, mitäs siinä seisoskeletta. — Hekää! — No ottakaa ny, kuulettako!
Yhren onnettoman piti ottaa sankoo käthensä, ku kaikki kattoovat sen päälle.
Se lähtiki klynkyttämhä hissuksensa puarin taa. Sinne putos sankoo, ettei se ittekkää huamaannu. Tuli aikaan perästä muina miähinä takaasi.
— Mihn'on pruutta? — rupesivat huuthon ihmiset, ku näkivät sitä tuatavan hevoosella aiva häntäpystyä.
— Pruutta tuloo! Pois tiältä! — huutivat kaikki ja tukkiivat niin trusaha, jottei sitä saatu hyvähän aikahan alaha kärryyltä. Saathin kumminki viimmee ja jokahine rupes vethön pruutan lankia ja huuthon jotta:
— Masiina käynthin! Pumpakkaa, pumpakkaa hyvät ihmiset!
Lankia viäthin kovaa ja sitä piisaski, kun ei huamattu kruuvata sitä toisesta päästä kiinni.
— Mihn'on konhenkäyttäjä?
— S'oon kotona!
— Mitäs sillä täs tehrähä? Kyllä tuallaase moottorin osaan mäki käynthin panna — tuumaa yks äijä ja rupes väänthön pyärästä.
— Ei siitä! — kiljuu toinen. — Väännä tuasta! Annas minä — — —
Siin'oli konhenkäyttäjiä joka miäs.
— Annas ryyppy viälä — hoki yks.
— Ei saa ryypätä — huuti heti yks viinapoliisi takaa, vaikkei se mitää nähnykkää.
— Moottorille ryyppy, pöllöö! — huurethin vastaha.
Ja käyntihi saatihin! Se tikkas ku silinterikello.
— Vettä sisälle pruuttaha! —
Siin' oli jokahine noukkinensa avuus ja kaatamaS.
Ensimmäiseksi kaarethin isoo meijärikannu, joka seisoo moottorin viäres. Se pruutathi navettahan ja hyvin meni ja kovasti prätii ja paloo, ku s'oli lamppuöljyä.
Mutta sitte kyllä pruutathin vettä päälle.
Tuli sellaane piäni erehrys, jotta konhenkäyttäjät pruuttasivat navettahan moottorin petruulikannun.
KOULUPOIKAAN KORVAT.
Oottako kuullu mitä varte koulupojill’ on korvat?
Te luuletta vishin, että n’oon sitä varte että kuunnella?
S’oon sitte julma erehrys!
Ei korvilla kuunnella, vaan korvan reijillä ettäs sen tiätääsittä tekin jok'etta oo luannonhistoriaa lukenehet.
Korvat on koulupojilla sitä varte, että opettajall' olis jokin kripa, johka tarttua, kun naskalia pitää välihin nostella.
Mihkäs niitä ottaas kiinni, kun ne juupelit pitää lyhkäästä tukkaa?
Nenästäkö?
Ei passaa! S’oon koulupojilla niin pehmoone ja lipoone, että aina lipsahtaa, ku yrittää.
Ja useen niin piäniki, ettei sitä saa kourahansa.
Näpsyttimillä sais kyllä kiinni, mutta vois nenänypykkä päästä irti. Ja s’olis pojalle elämän ikuune vahinko.
Eihä sitä aikamiähenä voitaasi sitte enää nenästä vetääkkää.
Ja ny on mulle kirjoottanu Jurvasta yks tyhmä miäs, että siälä on opettaja, joka repii ihmisten lapsilta korvat.
Se miäs, joka näin kirjoottaa, on aasi. Se on selvää.
Kun ei se hoksaa, ettei s’oo opettajaan vika, vaan niiren poikaan.
Elikkä oikiastansa niiren poikaan papan ja mamman, kun ovat laittanehet mukuloollensa niin huanot korvat, ettei ne kestä tavallista koulunkäyntiä.
Mitä sellaasilla korvilla teköö?
Paras on, että ne repii pois jo kotona. Niin ei tarvitte opettajaa moittia, että se korvista »meirän poikaa» kiikuttaa.
Koulun ja koron pitää olla voorovaikutukses, sanothan kouluhallituksen kiartokirjees.
Se tarkoottaa sitä, että lasten vanhempaan pitääs jo kotona repiä kakarootansa niin korvista, ettei opettajan tarvitte muuta ku opettaa.
Jos ei niitä kotona korvista veretä, niin pitää opettaja-paraan tehrä sekin.
Sillä koulupoikaan korvista repiminen on aivan välttämätööntä ja herelmällisen oppimisen ensimmäänen ehto.
Ja jos korva sattuu irti pääsemhä, niin siitäki on lapselle vain hyätyä.
Ei talvella korvia palele.
HÄRMÄN KUUSTAA.
Oottako kuulLu, että taas meistä härmälääsistä puhutahan?
Yks Härmän Kuustaa on Nyykaarpyyn markkinoolla näyttäny ruattalaasille ja muille mustalaasille vanHoja härmälääsiä konstia.
Ajanu suaraa syvimmästä paikkaa hevoosella joen poikki.
Ja sitä ne ny hurrit päivittelöövät ja siunaavat, ku suurtaki asiaa, että:
— Ku suaraa törmältä ajoo jokhen, john'on kolmatta syltä vettä ja yli hengis hevoosinensa pääsiki!
N'oli justhi tulos kotiappäi ku siinä pari kilometriä kaupungista Mikkelspakan kohras, john'on uusi navetan timproos, seisoo miähiä ja hevoosia pirätyksis ja yks krakikaulaane mustalaanen, kauhiammoone karvamösä takaraivalla, leveeli että:
— Täs s'oonki hevoone ku vesilintu ja poika ku suarssanpoika! Rippikouluijäs ja hamphat ku hohtimet sano! Ei oo niuhu ei krupuri, eikä potki, vaikka sisälle konttis!
Niin silloo justhi passas siihe tuloho Härmän Kuustaa pualtahyssyä lykkööttään orhillansa, jok'on sen Hakolan Erkki-vainaan kantakirjatamman alaa isän pualelta ja kysyy että:
— Kakkuako se mustalaaspoika hevooseksi valehteloo oikeen miäsjoukos?
— Hai mankuta maanaa, hai pakati pullaa, hai tammiska rommaa! — manas mustalaane, että pieksusaaphan punaaset rihmatupsut vain nytkähteli.
— Täs s'oon se kotielään, jota ihmiset hevooseksi puhutteloovat — sanoo
Kuustaa. Tällä hupalla passaa päästää silmät ummes pitkin ja poikin.
Airasta ylitte ja joesta poikki!
— Ep peijakas ajakkaa joen poikki — huuti mustalaane. Saat tuhannen markkaa ja tämän mun hevooseni iliman jos ajat!
— Kättä päälle! — sanoo Kuustaa ja käänti het töyrää alha, että moljahti.
Kahren sylen pääs rannasta rupes hevoone jo uimha ja Kuustaan perä kastuu.
Sitte tuli purotes. Kärryt uppos ja Kuustaa plumsahti pohjaha. Hevoosen pää vain näkyy.
Jos siinä ny olis ollu miäs mistä kirkolta hyvänsä, paitti Härmästä, niin sinne olis hukkunu kun torakka harikkohulikkaha, mutta Kuustaa oliki Härmästä.
Se kaahasi kahrereisin hevoosen selkhä, sivalti puukoolla hihnat poikki ja uii orhillansa »yli Veikselin kun pitoihin vaan» — niinku laulus laulethan.
Ja mustalaane maksoo 1.000 mk. manas että sätii ja rupes päästelöhön aisoosta kopukkaansa.
Mutta Kuustaa sanoo että ei oo pieksunahaan puutetta taloos eikä kärryys tilaa hevooskonia kuljettaa. Pirä kopukkas!
Sellaasia n'oon härmälääset. On niillä suuta jos on päätäki.
MAAHERRALLE OPETETHAN JÄRJESTYSTÄ.
Oottako kuullu, kuinka siinä käythin, kun härmälääset opettivat Vaasan läänin maaherralle järjestystä?
S’oli Lapualla, silloon maanviljelysnäyttelyn aikana.
Näyttelytoimikunta oli pannu parahat ja luatettavimmat kansalaaset
Etelä-Pohjammaalla, se on tiätysti härmälääset, järjestystä pithön
näyttelyplassilla. Ja se oliki oikee tehty.
Ihmiset tiäsivät heti ittestänsä, että ny pitääki olla siivolla, elikkä oletethan.
Eikä mitää erityystä tapahtunukkaa. Se sonnimullikka vain pakkas vähä akkojen kimppuhu ja ihmiset jo juaksivat ku päättömät, mutta sitte tuli yks järjestysmiäs ja hairas sonnia korvista, kun ei sillä eres ollu sarviakaa, sellaasella naatiaasella ja talutti korjasti takaasi pilttuhunsa.
— Täs sä senkin nuukkoo rupiat primputtelemaha ja akkoja peljättämhä hyväkäs, kun ei oo sarviakaa. Ei oo muuta kovaa ku sorkat ja nekki flintallansa.
Ja lyärä flätkääsi viälä lavoolle, n’ottei sonnimulli tohtinu häntäänsäkkää heilahtittaa.
Ja niin oli järjestys palautettu ja härmälääset asettuuvat taas yhteeskoulun portille kattomahan perähä jotta kaikki menöö ratihinsa.
Ja hyvin meniki siihe asti ku tuli vaunuulla ajaan maaherra.
Se meinas ajaa suaraa portista yhteeskoulun pihalle, eikä pirättänykkää pilettiä osthon ensin. Niin ku muut kansalaaset.
Härmälääne porttipiäles kattoo pitkää että:
— Piletti!!!
Mutta kuski nykääsi vain noukkapystys suittista jotta:
— Pois tiältä!
Mutta silloon härmälääne järjestyksen pitäjä tarras hevoosen suupiälestä kiinni jotta:
— No ei sitä ny nii vain piippu suus mennä! Ensin ostethan piletti, elikkä mä paan saman luion takaasi kun ootta tullukki.
Mihkäs siitä meni? Mahrottomall’ ei voi maaherrakaa mitää. Sen piti nousta ja sanua jotta:
— M’oon maaherra!…
— Oo mikäs oot. M’oomma Härmästä täälä järjestystä pitämäs ja täs paikas ostethan piletti ennenkö tuanne sisälle pääsöö.
Maaherran meni silmät suuriksi ja sanoo jotta:
— Mä ostan tiätysti piletin niinku muukki, mutta mä viän ensin hevoosen tuanne yhteeskoulun pihalle ja tuun sitte osthon — — —
— Mitäs siinä turhia venkaaloo. Täs s’oon piletti ostettava. Niin s’oon päätetty, eikä tästä kukaa mee läpitte ilman tikettiä, kyllä se nii o.
Ja niin se oliki. Maaherra sai korjasti ostaa piletin ja:
— Ny saatta mennä! — sanoo porttivartija.
Maaherra kääntyy vaunuusnansa ja kattoo viälä perähänsäkki sitä järjestysmiästä että:
— Siinä vasta kova järjestysmiäs oli! On nua härmälääset jäykkiä äijiä.
Mutta härmälääne porttipiäles tuumas vain jotta:
— Pitää nuata herrojaki vähä opettaa — —.
TOTTUMUKSEN VOIMA.
Oottako kuullu tottumuksen voimasta puhuttavan?
Kun ihminen elikkä jokin muu luantokappales kauan aikaa teköö jotakin yhtä ja samaa, niin se lopuksi tarttuu niin siihe, että teköö sitä huamaamata ettei havaattekkaa.
Mutta että paseerikeppi rupiaa sellaasia konstia tekhön, se on jo imhellistä ja kamalaaki.
Ajatelkaa ny, ku yks herra meni täs yhtenä iltana Venska Kluppenille vanhaan Austin hotellini, jok’on ny aiva raitis paikka viinoosta ja pontikoosta, ja pani keppinsä entisen hotellin, nykyysen Venska Kluppenin oviloukkohon, istuu lavittalle ja rupes lukhon sanomalehtiä, niin silloon se tapahtuu! Se piritistine ja mustan makiikan yliluannolline asia, että keppi rupes loukos yhtäkkiä tärisemhä ja huiskumha.
Se keppi näki juapunehen helsinkilääsen jopparin, joka hoippuu porstuas sinne tänne.
Keppi käsitti, jotta tua herra on tuen tarpehes, tarvittoo häntä, keppiä.
Ja keppi hyppäs loukosta, kallisti koukkuusen päänsä sen herran kouraha ja niin lährettihi liikkehelle. ….
Ja hyvin meni! Se juapunu herra pääsi onnellisesti kepin varas poliisien sivun eikä joutunu putkahan, vaikka pakkas vähä huiskuttamha.
Ja kun se kepin oikia herra lahti illalla kotia ja haparootti oviloukosta keppiä, niin sit'ei ollukkaa. Ei vaikka kaikki kluppenin herrat olivat yhtaikaa loukkohon luuraamas.
Ja se herra lähti kauhian suuttunehena ja soitti poliisille jotta:
— Vassokuu nälla konstaapeli, min keppi vara prinka port!
Ja poliisi lähti prinkaamahan kans ja löytikin kepin sen helsinkilääsen herran kortteerista. Eikä se helsinkilääne voinu muuta kun räpyttää silimiä jotta:
— Ja förstoor intte huru hande keppi komma me mej. Ja vara tuusan fyllun i koor.
Poliisi sanoo sille miähelle jotta:
— Fyi sjäms fyllhuntin, koo promeneera antras kepin kans.
Ja vei kepin oikialle isännälle.
Ja se kun piti kepille aika rippisaarnan jotta
— Tu kamla tsäära truutjeenari. Intte he passa ti helviti tu koo kuska antra fyllhundan hem para pappa. (Sä vanha uskollinen palvelija! Ei se passaa hiithenkää, jotta sä rupiat täss muita juappoja kotia kuskaamaha ku pappaa.)
HYVÄ KONSTI.
Oottako kuullu, kuinka parahite saa väkiä tuloho iltamaha?
Silläki alalla on ny tehty keksintö. Ja tämä patentti kuuluu Lapuan kirkonkylän nuarisoseuralle. Mutta ku keksinnöll’ ei ainakaa viäl’ oo oikee viraallista patenttia, niin opetan tämän konstin muillekki sellaasille seuroolle ja yhristyksille, joire iltamihi ei tahro tulla väkiä.
Näin tekivät Lapuan nuaret miähet Viattomaan lasten päivänä:
Hommattiin iltama, vähä hyvää runua ja pelimanni. Ja tiätysti piletinmyyjä, joka panthin siihe kylmähä komppelihi porstuas. Ovia ei tarvinnu aukaast’ ollekkaa. Nehä on Lapualla aina seljällänsä. Sitte ruvethin orottamha arvoosaa yleesyä.
Nojattihin kakluunihi, lämmitethi käsiä, puhuthin flikoosta ja menthin lopuksi kattomaha portahille, jotta:
— Miksei arvoosa yleesö jo tuu?
Poikaan rupes vethön naamaa pitkäksi. Rupes tuumootho ja korvallista syythö. Kraavithin kovasti ja pyyrethin apua jo ylhältäki. Ylhällä asuu vahtimestari.
Vahtimestari kuuli rukouksen, purotti hellanpesästä piänen kekälehen putukasaha, joka nipin napin rupes palamaha. Sitte juaksi alaha poikaan tyä ja sanoo:
— Mun nenässäni tuntuu käryä!
Poijat peljästyyvät tiätysti kauhiasti, niinku pitiki. Yks kattoo vahtimestarin noukkaha ja kiljaasi:
— Herranjestas ku aivan savua paasoottaa!
— Kun s’oot pössöö! — suuttuu vahtimestari ja sukaasi poikaa korville. — Katto vain, ettei oma nenäs pala! Ettäkö te muukki tunne palanehen hajua?
Ja vaikka poijat kuinka vetivät siaramihinsa, niin kaikkia muita hajuja kyllä tuntuu, muttei palanehen hajua.
— Mithän tekki noukalla teettä? — jahkaasi vahtimestari. Onko teill’ eres reikiäkää nenäsnännä?
— No Mikki m’oon, jos ei täälä johnaki nurkas oo valkia! — sanoo taas vahtimestari.
Mutta eihä ne pöllööt hoksannehet. Vahtimestarin piti viärä poijat oikee kontillensa putukasan ympärille ja karjaasta:
— Siinä se ny on! Valkia on irti ja seurahuanes palaa! — Älkää menkö niin liki noukkinenna elikkä se sammuu, ennenku ihmisiä tuloo. Lährettäkää nopiaa sanaa ympäri pitäjää! Menkää soithon kelloolla.
Silloon vasta poijat hoksasivat. Kaks jäi kattomha valkian perähä, ettei se sammu. Lisäsiväkki vähä tikkuja ja polttivat pari sanomalehtiä, sill'aikaa ku toiset juaksivat ympäri kylää huutaan jotta:
— Seurahuanes palaa! Lähtekää aphu!
Yks juaksi kellotapuliin ja mojuutti kirkonkelloja, n’otta koko tapuli heiluu.
Kyllä väkiä tuli. Niitä tuli juaste ja pualtahyssyä. Toisia tuli hevoosilla ja huanojalkaasempia tuathin kelkoolla. Eikä ne kaikki päässehet likikää seurahuanesta, ku oli sellaane tungos. Lapinjoki manas ku turkkilaane, ku aiva puarinklasit pullistuuvat. Ne jokkei päässehet liki, itkivät ja haukkuuvat toisiansa, »kun niin tukkiivat toiste ethen.»
Ja pikkupoijat tapella nutuuttivat, koirat ulvoovat ja akat itkivät oikohonsa, niinku pruukatha.
Iltaman hommaajat siälä vahtimestarin kamaris puhaltivat sitte valkian sammuksihi ja tormoottivat portahille. Huutivat suurella äänellä jotta:
— S’oon jo sammutettu. Iltama voirhan alkaa heti!
Ja kun oli kylmä ilta ja seurahuanelle kerta tultu, eikä tiätystikkää kellää ollu sankoja vaivoona, niin kyllä piletit kaupan meni ja iltama onnistuu erinomaasesti.
FRIIJARIPOIJAN LIPOONE LÄHTÖ.
Oottako kuullu, että siit' on ny jämtisti kolme vilkkua sitte ku se friiaripoika kakistettihi ensi kerran paikastansa pois? Siälä Peräseinäjoella.
Siäläki on tapa nähkääs niinku muallaki, jotta joka lauantai ja välihi viikollaki käyyvät ne poijat, joille ovet aukee, flikkaan yliskamariis sängynlairalla tuata nuan istumas.
Se onki muutoon mukava olla flikkaan kamariis, mutta sinne on niin konstikas pääsy. Jos on pääsy vaikia, niin on lähtö monaasti viälä kamalee.
Vaikka kuinka koittaa pitää varansa, niin moni poika onki nukahtanu ja heräänny vasta kun itte emänt’ on seissy kaffiprikan kans sängyn ääres ja naureskellu jotta:
— Jok’ha kaffi maistuus, heh heh, tääll’olis Jukallen kaffia!
Siinä saa totisesti koittaa olla nuan niinku ei mitää, mutta kamalalta se tuntuu, eikä tiärä mitä oikee sanoos. On ku olis rookattu naurismaan varkahista ja emäntä sen siaha, jotta huutaas ja mekastaas, kun varkhan rookaa, vaan naureskeloo, on hyViliänsä ja sanoo, jotta:
— Ottaa pois vaan, kyllä krannin poika saa meirän naurismaahan tulla.
Ota vain niin paljo ku tahrot, hyvä poika.
Se se o kamala paikka, joka lyää nuaren miähe sanattomaksi ja holtittomaksi. Ja emäntä viälä tuaa toisenki kupin kaffia ja pitää panna sulamaha ja kastaa monellaasta nisua.
Kun toista kuppia siinä pää sekaasinsa hörppii ja itteksensä siunaaloo, kuinka täältä pois pääsis, ettei koko kylä näkis, nii emäntä pyytää jotta:
— Tulkaa sitte alaha. Siälä on peräkamaris pantu vähä haukkoomista — — —
Nii totisesti: totta poika-parka puhuu kun se sanoo jotta:
— Mun ei oo sitte yhtää nälkä!
Mutta mennä pitää. Ja läpi tuvan, joh’on molemmat piijat kovasti samaa pataa krapaamas ja silmät tirrillä luuraamas. Ja kun sitte istuu poika kamaris ja tuntoo ittensä pikkuuseksi hiireksi, joka syrän kurkus nakertaa leivänpalaa killerös, nii eikös piräkki isännän tulla hakho, tuata nuan, vaikka almanakkaansa piirongin loorasta!
Ja useemmite käyy sille pikku hiirelle nii, että killerö klapsahtaa. —
Ja siinä se sitte on.
Ja jos ei näin käy friiaripoijan, niin käyy toisella lailla. Ja se on kans kamala lähtö, kun pitää lähtiä nii nopiaa, jotta portahiski menöö kolinkolia, niinku se Peräseinäjoen poika sen faarin tyttären tykyä, jotta lakki kainalos ja hiukset hassalla yrittää seinästä pihallen.
Faari kun oli kuullu, jotta vintinportahat naraji.
Ja kahta lipoosee lähtö on sillä samalla poika-paraalla ollu sen lesken tyttären kamarista. Kun se leski oli oikeen palkannu yhren mökinmiähen vahthi pitkä piukaro kouras. Oli päästäny ensiksi kamarihi ja sitte sukaassu ovhe seipähällä polkittaan, n’otta poik’oli heti poukahtanu sängystä, hairannu takin ja kengät käthe ja oven raos saanu seiphästä sellaase mällin, n'otta sen tiän oli tullu pyäriensä porraspäähä. Ja sitte oli sukanlavoos pyyhkäässy seiphän erellä, joka aina vain heiluu ilmas ja oli ottaa ja ottaa.
Niin oli kotiansa asti poika tullu, haukkoen vaa ilmaa.
Ja on ny niinku ei olsi tiätääksensä koko kyytistä, mutta kyllä pitäjällä tiäthän ja puhuthan.
PELTOVETURI.
Oottako kuuliu, jotta se Hermanni sielä Ilimajoella on suuttunu siihen kehumaansa peltoveturihin ja lährättäny pois koko rustingin?
Sillä se ajeli sielä pelloollansa noukka pystys n'otta moottorin motkotes kuuluu larvoja myären ja ihmiset pahkuuvat, n'otta:
— Kyllä se Hermanni ny fälttää kaikki karjankujansakki kun aina vain tua prätkötes kuuluu ja käry tuntuu tääläkin noukkahan.
Ja ihmisiä kulki kattomas ja imehtelemäs likiltä ja kaukaa kun Hermanni selekäkenos tryyköötteli ympäri vainioota ja kehuu, n'otta:
— Näin se tämä masiina ny uurella lailla mullistaa ja tonkii, ja hyvää ja halapaa tuloo. Ei trenkää ku vähä tästä sarvesta vääntää, niin heti hoksaa ja totteloo. Ei se potki eikä pränkkää. On siivo, kelevos ja niin kovasti tottelovaane ikääsku lapsi. Ei luulisikkaa, n'otta tällaanen rometto niin kovasti taitaa. Nuon se ojastakin vain ylähä lontii!
Ja ihimiset, isännät ja kylänmiehet paneskelivat n'otta:
— Jo on Hermannilla masiina!
Ja Hermanni kun fälttäs, kynti ja kehuu ja tykkäs Kullervo-traktoristansa ja taas näytti, kuinka sillä oikeen fältätähän, kun on mies sarvis, joka ymmärtää futrun päälle, tietää mistä veivistä veretähän, mistä fieteristä painetahan ja mistä tapista toppootetahan.
Ja kun Hermanni sitte oli näyttelemällä fältänny niin kaikki paikat, n'ottei ollu enää muuta kun se hevooshaka kääntämätä, niin taas tuli kattelioota, jotta tuata kuinka sillä peltoveturilla oikeen maata mullistetahan — niin pitihän sitä vielä reisuusti näyttää.
Ja taas lähti Hermanni peltoveturillansa ajelohon. Se kerta olikin viimmeenen. Veljekset ja kampraatit, Hermanni ja se veturi joutuuvat niin riitoihin, jotta n'ei ymmärtänehet yhtään toistansa.
Kun Hermanni meinas jotta:
— No nyt lähärethän!
Niin moottori vaan prätkötteli ja lykkäs ilikiän käryn ittestänsä. Eikä menny. Ei pyytämälläkään.
Ja kun Hermanni suuttuu lopuuksi ja sanoo, n'otta:
— Seiso nyt tana siinä vaikka tuomiopäivällä asti ja haise!
Niin se rumaanen lähtikin lontimahan! Silloon hyppäs Hermanni sen selekähän ja hihkaasi:
— Näin sitä nyt mennähän!
Hyvän matkaa meniväkkin niin Hermanni huuti jotta:
— Ny mä käännän ja sitte tuumma korjasti takaasi.
Mutta mitä vielä! Kullervo mennä nutuutti suoraa vain, vaikka kyllä näki, jott'oli jumalatoon oja eres.
Ja Hermanni väänti ja kruuvas ja nykii sarvista, hikos ja ähkyy, n'otta:
— Tuhannen tuhannen rumaanen kun menöö vain!
Ja ojahan meni noukallensa. Hermanni jo jahkaasi jotta:
— Pysy ny sielä sitte!
Niin — eikös tuo vietävä kömmikkin ojasta ylähä. Ja Hermanni selekähän ja vääntämähän kruuviista, n'otta:
— Älä ny ryökäles aitahan pusketa!
Mutta se vain lisäs vauhtia kun sika juoksua. Airasta läpitte meni, jotta Hermanni sai varjella silimiänsä seiväspariilta.
Ja heti kun Hermanni hyppäs pois ja karjaasi jotta:
— Mee ny peijakas vaikka Seinänsuuhun asti.
Niin se toppas siihen paikkahan eikä enää kertaakaan prätkähyttäny.
Mutta Hermanni oli niin suuttunu peltoveturihinsa, jotta sanoo:
— Jo oli riivatun värkki! Pois tuon pitää tästä taloosta vierä, ennenkun se kyntää kaikki airakkin!
KARONNU SIANPORSAS.
Oottako kuullu, jotta Ylistaron Kainaastoll' on tapahtunu ylenluannollisia asioota?
Oikee sellaasia silmänkääntäjän temppuja, että pikkuuset hiiret juaksoo selkäpiitä pitki ku ajatteloo.
Että kukako kääntäny ylistarolaasten silmät? Sehän se täs juuri kamalaa onki!
Kahren viikon vanha imisä porsas!
Ajatelkaa ny, että sellaane tulemus pitikin tulla Mikki-isännälle.
S'oli täs menhellä viikolla kun siinä Mikin huushollis loppuu siansortti nii tyysti, että sylttyhulikan pohjas ei ollu enää muuta kun sen isoon karjun häntä, joka tapettihin toisna syksynä.
— Lähre ny isä heti paikalla sikamettähän, sanoo emäntä. —
Vaivaastaloos on kuulemma sika hiljan porsinu ja niill' on kova viänti.
Ja kattokki, jotta otat sellaase pitkäkruppise, joll' on lyhyt turpa ja
häntä vastapäivää kipparas.
Emäntä toi suuren päretkopan ja fällykiltut. Sanoo jotta:
— Muista ny mitä m'oon sanonu ja paa tarkasti porsas fällyjen sisälle jottei se saa yskää.
Isäntä lähti ja katteli tallinnurkasta tuas kolmisylehisen köyrenpätkän, jott'on millä köyttää porsaskopan kiinni kärryn perälle, kun oli niin kovasti routaane tiä.
Vaivaastaloolla sovittihin kovasti hyvin. Isäntä katteli sellaasen lyhytturpaase ja pitkäkruppise, mutta yhrelläkään ei ollu häntä vastapäivähä kippuras.
— Mitäs nyt tehrähä? — sanoo isäntä hoitajalle.
Hoitaja koitti vähä fuskatakki. Käänti yhren porsahan häntää vastapäivähä, muttei se pysyny.
Lopuksi äkkäs isäntä sellaasen porsahan, jonka hännäst' ei oikee tiätäny sanua, oliko se suara vai väärä.
Sitä ne hyvän aikaa syynäsivät hoitajan kans ja lopuksi sanoo isäntä jotta:
— Jos mä ottaasin tuan!
— Mä tykkään, jotta tua hännänpää on vähä niinku menos vastapäivähä — tuumii hoitajaki, sihtaallen yhrellä silmällä.
Porsas pantihi oikee kaksin miähin fällyyhi ja koppaha jonka isäntä nitoo lujasti poukkolavan perälle.
Ja niin lähti kotiappäin.
Mutta Kanervan puarin kohras rupes isäntää mukavasti naurattoho. Tuumas itteksensä jotta:
— Jos mä totisesti otan ja ostaa tomahutan akalle vähä puari-muruja!
Sitoo hevoosen tolppaha kiinni ja ostaa kämähytti kaks kyynärää karttuunia ja markan karamällit.
Ja sitte lähti Kainaastua kohre Iikka-Topparin-nytkyä hyppööttään.
Pihall' oli jo emäntä vastas ja yhres kannethin porsaskoppa tupha.
— Kovasti s'oon hiljaa — imehteli emäntä.
— Kelvosta laija, kelvosta laija — paneskeli isäntä.
Fällymytty pärvöötettihi ja vaikka siit' olis yksitellen nyppiny joka karvan ja syynänny, niin totisesti, — porsast' ei ollu!
Ja koppahan kattottihin ja poukkolava tutkittihin ja fällyt käännettihin ja tomistettihin monta kertaa.
Porsast' ei ollu mihnää!
— Onko sulia porsasta ollukkaa? — kysyy emäntä.
— Oo-oh! — sanoo isäntä silmät pyäriääsnä.
— No, mihnä se o?
— Mihnä se o? — huakasi isäntä ja koitteli plakkariansakki.
Siitä lährettihin sitte vähä vinkiää ja totista takaasi vaivaastaloolle.
Emäntä sanoo jotta:
— Se on sitte vales, jotta sillä porsast' oli ku se kotia tuli!
Ja hoitaja sanoo ja emäntä sanoo ja isäntä ei käsittäny yhtää mitää.
Mutta uusi porsas tuli ku tuliki.
— Tuas on suittet ja aja! — sanoo emäntä ja konttii kärryylle porsas sylis.
— Ei tottamaaria katuakkaa ku mä sorkista kiinni pirän!
Emäntä puristi lujaa ja isänt' oli niin syvis ajatuksis ettei meinannu hoksata Heinosen tiänhaaras kääntääkkää.
Ja niin tuli porsas Kainaastolle.
Tämä ei ny viälä mitään ollu, mutta ku Kyntäälän liiverin alta löyrethin viikon päästä laiha suarahäntääne sianporsas, nii silloon meni loppujenki ylistarolaaste silmät aiva väärinpualin.
Niijotta siitä ne ny tuntoo ylistarolaaset, jons' eivät oo jo saanhet silmiänsä oikaastuksi.
VANHA YRKÄMIÄS.
Oottako kuullu, jotta Isooskyröös on 90 vuaren vanha äijä ottanu akan n'otta tomahtanu?
Ja komjan ja friskin ihmisen onkin saanu!
Se on se äijä siälä Valtaalan larvas istunu toistakymmentä vuatte takkakivellä ja tuumannu mennehiä.
Siitä on ny justhin kaks viikkua ensi maanantaina, kun äijä tunti sellaasen kamalan pistoksen takaraivasnansa niinkun olis naskalilla tuikattu.
Ja sitte sitä rupes raistelohon ja tutisuttamahan ku vilutauris. Leuvat löi loukkua ettei piippu hampahis pysyny.
Äijä viäthin sänkyhyn ja kovasti fällyyllä peitettihin. Ja kun s'oli ottanu kaffilusikallisen kylmyyrentroppia ja sokurinpalan päälle, niin kyllä se rupes hikuamahan.
Ja kun väki aamulla huamaatti, niin äijä oli friski kun pukki.
Knääpsähteli laattialla ja pöyhisteli kun poikakukkoo.
Pesi silmät, ajoo parran. Plankkas peijakas piaksunsakki.
Ja ku se viälä puki pyhäverhat ylensä ja oikaasi kruppinsa, niin piialta jäi astiaanpesu siihen. Kattua toljotti suu auki, pesinkrapa kouras.
— Tua äijähän on kun viirestalvi! — pääsi piialta.
— Hellu täs ottaa pitää, ei se siitä parane! — sanoo äijä. Ja lähti oikaasohon Orismalan kylälle.
Äijäll' oli vähä kuusaa entisestä, että siälä yks ruusu oli kasvanu laaksohna, joka kauniisti kukoosti jo kolmattakymmentä vuatta.
Ja sen kimppuhun se faarttas kun mötiääne ainakin.
Eikä siinä kauvaa noukka tuhisnu, ku asiat oli puhuttu.
Sovittihin että häät piretähän ja sinsallaa soosin kans syärähä ja hypellähä, n'otta hippulat vinkuu.
Sitte tälläs se ruusu suunsa truutulle ja siihen se hulivili yrkämiäs mossahutti sellaasen pusun, jotta Peräkyläs klasit helähti.
Ja sitten prouvaastin puheelle ja kuulutuksille ja hääväkiä käsköhön.
Mutta pastori tulikin ja oli kovasti krätyysellä päällä. Sanoo, jotta hän ei vihii olleskaan jos paapan häis hypellähän.
S'oli kova paikka. Mutta kun pastori muistutti, jotta paree naira kun palaa, niin heltyy morsianki ja sanoo jotta:
— Justhin niin herra pastoori!
Ja päälle pirettihin seurat ja kaffitettihin nisun kans.
Mutta niin oli yrkämiäs tohkehes ja töpinäs, jotta polkantahtia junkkari piaksuullansa knakutti, kun akat veisas.
OSUUSTOIMINTA.
Oottako kuullu, että Vaasan Jaakkoo on kans osuustoimintamiäs?
Ja on ollu sitä jo piänestä kakarasta asti. Mä en oo ittekkää sitä hoksannu, ennenkun luin sanomalehrestä, mitä se osuustoiminta oikee on.
Kun mä ny nakkaan hätääsen silmäyksen tähänastisehen maallisehen vaellukseheni, niin totisesti siinä on monta loistavaa osuustoiminnallista nykääsyä havaattavana.
Ensimmääsen selvästi osuustoiminnallisen otteheni tein viiren vuaren vanhana. Perustin silloon toiskan kersaan kans yhteesen KulutusOsuuskunnan ilman lisävastuuvelvollisuuksia.
Ja purotimma kans alaha luuranvarrella päretorsilta äireen juuston.
Ja osuustoiminnallisesti sen kulutimma.
Osuuskunnan jäsenet sitten piiskattiihin, muttei se ottanu niin kipiää, kun vastuu jakaantuu tasan kunkin seljänpäähän.
Tuas seittemän vuaren ikääsnä heräs mus harras halu päästä osuustoiminnallisehe ja ymmärtävääsehe yhteestyöhö äireen kans sokurilooralla.
Mutta s'ei tahtonu oikee luannistua.
Sattuu valitettavan useen piäniä erimiälisyyksiä, niin että äitee pakkas knoppimha mua sormille.
Äitee ku on vanha ihmine eikä osuustoiminta siihe aikhan ollu vasta ku vähän aluulla.
Samallaane vanhoolline käsityskanta on mun miälestäni viälä tänä päivänä havaattaviss perheen äitien keskuuress mitä tuloo sokurilooran hallintaha.
Äireet pysyttelöövät kiukkuusesti yksityyskapitalistisella sokurinjakelu- ja kulutuskannalla, siitä hualimata, että perheen nuarimman väen keskuures on aina ollu voimakas osuustoiminnalline harrastus ja henki, mitä sokurilootahan tuloo.
Tällä alalla olis siis saatava korjauksia aikha.
Miten kuten mä osuustoimintaa ajattelenki huamaan sen kaikilta kantiilta varsin otolliseksi ja soveltuvaksi ihmiselämän moninaasuutehe.
On vain yks ala, jolla se miälestäni ei oikee vetele.
Ja se on n.s. hellemmät tuntehet, kuten friijoo, pussoo ja akanotto.
ALUNAKKA SEKAASINSA.
Oottako kuullu, jotta ihmisiltä menöö näiren kaikellaaste verojen maksun tähre alunakka aiva sekaasinsa?
Klumpun Kustaa sanoo jotta:
— Ja mikä peijakas siin' oikee on ku nuata veroja aina vaa lyärähä taloonpoijan niskaha. Nythä siälä hallitukses on kansanmiähiäki ja niiren pitääs kattua meirän taloonpoikaan etua. Markan kurssinki n'oon ne poijat prissannehet, nii ettei sill'oo enää mitään virkaa. Ja veroja vaa lyärähä aina vain uusia! Eikö tämä hallitus osaa muuta tehräkkää. Kun härintuskin saa kunnan- ja papinverot ja hipoteekin inträssin maksetuksi, nii eikös jo taas jokin äijänkänttyrä kujalla oo tulos taloohi päi jokin paperilappu kouras että:
— Täs olis isännälle taas vähä verolappuja! Sill'olis kiirus, sanoo faltesmanni. Tällä viikolla lopusta viikkua olis maksettava!
Eihän täs oo isännällä enää muuta virkaa ku pitää kirjaa kaiken mailman veronmaksuusta. Hypätä kunnan esimiähen, faltesmannin ja panttifoorin väliä. Ja kun kotia pääsöö, niin heti saa ettiä pännän ja sylipuun ja lähtiä mittaaloho maitansa. Mettäs pitääs kulkia räknäämäs puukki ja kriivata ja ilmoottaa, ja valittaa ja hypätä ja häärätä kun valkia olis housuus.
— Ei tästä taloon asumisesta tuu enää mitää! Kyllä se niin on — huakaasi Mäkitaloon Antti-isäntäki, jok'on harvapuheene ja jämtti miäs kaikis hommisnansa. Sanoo jotta:
— Munki almanakkani on aivan kriipooksia ja merkkiä täynnä, etten saa enää ittekkää selvää.
— Samoon on meirän emäntäki aivan päänsekooksis kun lehmät poikii koska rookaa. — Emännän merkit ovat sekaantunehet kaikenlaaste veronmaksu-merkkien joukho, niin että täs on koko huusholli päällänsä.
— Niinkun täs toisella viikolla perjantakina, kun akka kattoo almanakkaha että:
— Jahah, nyt s'oon sitte se papinmaksu.
Ja kun mä ajaa köryytin voipyttyyneni pappilaha, niin pappi tuumaa jotta:
— Kovasti se Antti nyt on keriinny maksuunensa, kun aina ennen on ollut viimmeesiä. Tulvalla viikollaha se vasta teiränkylääste kantopäivä olis ollu.
Truiskahutti pitkän syljen Antti-isäntä ja sanoo:
— Mä tulin kotia ja soilusin akalle aika lailla, mutta se fämmäs vastha, että papinmaksun merkki se oli!
— Mä meinasin justhin sanua, kun piika tuloo henki-hapatuksis tupha huutaan että:
— Emäntä, emäntä! Voi herra hallikho ku Fiikee poikii! Tulkaa nopiaa häthä!
Siinä s'oli sitte seki merkki!
Huamisen päivän pääll' on almanakas taas kriipoos, niin että kantopäivä s'on huammennaki, mutta mikä?
Kantaako pappi, lukkari vai valtio verojansa, vai kantaako Kirjukee, siitä totitesti ei enää saa selvää alunakantekijäkään! Kun piikaki kehuu sinne kraapooksen vetänehensä.
PLUMPÄRIN PAATTI.
Oottako kuullu, kuinka Plumpärin paatin on käyny?
Se Plumpäri on sellaane flesuune ja viraatoon miäs, jotta sen maalline omaasuus on hujan hajan.
Keväällä sai sekin iilin, että sillä kans pitääs olla paatti kun muillaki herroolla ja yks junkkari saikin sitte myyryksi sille vanhan rometon monella saralla markalla.
Siin'oli seiliä, nuaria ja naruja, tyyri toises pääs ja pohjas muitaki reikiä kun se, johna korkkia piretähän.
Plumpäri veti trasut mastho ja ihmiset siunaalivat Kalarannan pryyllä jotta:
— Kun on hullu pöllöö kun sitoo skuutin kiinni, vaikka perä on aiva pystys!
Yks huuti jotta:
— Miäs hoi, päästä naru irti, muutoon sä ajat suaraa Sariinin sänkykamarin klasista sisälle.
Mutta Plumpäri tarttuu tyyrihi ja kääntöö ensiksi vasemmalle ja sitte oikialle ja taas vasemalle ja teki sitte sellaase lehmänkäännökse, että pummi löi Plumpäriä niin vastakuanua, ettei se nähny pitkähä aikaha mitää. Hattu meni ja kaks hammasta. Leukaperät oli turvoksis toista viikkua.
Mutta kyllä kans paatti lähti viilläthö Vaskiluatua kohre.
— No menkhö peijakas, mihkä tahtoo, tuumas Plumpäri ja piteli leukojansa.
Meinas jo pistää tupakiksi ku pummi tuliki toisen kerran, ylitte ja tärähytti taas niin leuvoolle, n'otta Plumpäri olis pyllähtäny merehe, jos ei sill'olsi peräpuali kovasti raskas.
S'oon nähkääs lihavaa sorttia, tämä Plumpäri. Se otti niin kipiää, ettei se saattanu mainatakkaa.
Pani vain paatin pohjalle maata, ettei kolmatta kertaa saisi samallaasta mälliä.
Jos s'oliski saanu peijakas viä, viälä kerran pummilla muatohonsa, niin tohjoksi olisi vissihi menny koko päävärkki, niin lujaa tekua ku se Plumpärillä onki.
Ja Plumpärin paatti teki sellaasia kaaria ja leikkauksia, jotta sit'oli ilo kattella. Se kryssäs ja prässäs ja seilas perä erelläki.
Ja aina kun Plumpäri yritti nostaa päätä ja kattua, mihnä mennähä, lenti pummi ylitte että vinkuu ja Plumpäri painoo päänsä vähä äkkiä alaha.
— Luja paatti — tuumaali Plumpäri. Mutta sitte töksähti. Tarttuu ku tikkuhu ja kun Plumpäri kattoo, niin se oliki Linnanrannas.
— No tämähän ny passas! — sanoo Plumpäri.
Ja Plumpäri sitoo paatin prykyhy kiinni ja lähti kotia, mutta tuliki kahren viikon perästä frouvinensa takaasi ja meinas lähtiä vähä seilaamaha — niin paatti makaskin pohjas!
— S'oon vähä ravistunu. Antaa sen ny maata kun s'oon nuan tukevasti pohjas! Siälähän paisuu, ettei enää vuara!
Ja kun Plumpäri taas kahren viikon perästä tuli kattomha, niin kyllä se ilostuu, kun myrsky oli nakannu paatin kauas maalle.
— No totisesti! Siinähä sen ny passaa hyvin paikata.
Ja kun Plumpäri sitte tuli nikkari Mäkelän ja pläkkipellin ja vasaran kans kolmen viikon päästä rantahan, niin vesi oli noussu ja paiskannu paatin sillan ala pohjaha.
— No siälä se ny on hyväs paikas. Pareet s'oon kun se paisuu, elikkä kun paikata pitääs. Naulan kohrista pakkaa aina mätänöhö. Ei pilata, kuulkaa Mäkelä, hyvää paattia paikkaamalla.
Siälä s'oon maannu Plumpärin paatti lios tähän asti.
Toiset ovat ruvennehet vethön paattiansa maalle, mutta Plumpäri on viisas miäs. Se sanooki jotta:
— S'oon aivan turhaa. Siin' on vain vaivaa ja rähinää. Maakkoho ny siälä ensi keshä, niin vissisti onki raot ummes, eikä tarvitte sitte paikata, ei paisuttaa.
Ei tarvitte eres merehen lykätä!
PIKKULASTEN HOIROSTA.
Oottako kuullu mitä varte pikkulapsia nii kauhiasti kualoo?
S’oon kuulemma silla lailla, ett'äireet trumppaavat lapsevvattan liika täythe ruakaa.
Eikä lapsen sisuskalut oo mikää rusamasiina, jotta se sellaasta kestääs.
Ku lapsen vatt' o’ piukas ja pullollansa ku piimäleili, n’otta tappi lentää ja se stä porajaa, nii aina vaa tukitha sen suuhu kikkaa jottei se marajaasi.
Ja eikä se silloo marajakkaa ku suu o täynnä, n’ottei henki kulje ku nenä kautta jos reiät sattuu auki oloho.
Ei niitä sillä lailla saa ruakkia.
Pitää rintaa antaa joka kolmen tiiman päästä parikymmentä minuuttia kerrallansa. Välill’ ei saa antaa, vaikk’kuinka kilijuus.
S’oon vaan friskiä, kun kakara krääkyy. Saa lujak keuhkot ja hyvä’ ääne. Ja n’oon molemmat hyvät olemas täs mailmas ja tuannempanaki.
Luuletta pian, jotta mä ny omiani puhun ja opetan, mutta kyllä s’oon erehrys.
Mistä mä poikamiäs mukulaan päälle ymmärtääsin.
Mutta m’oon ny käyny opis.
Olin mennyp-pyhänä Isoonkyröön vanahas kirkos kuulemas, kus se Teuvan tohtori akkoja opetti. Ja siinä sain minäki samas kaupas.
Kyllä n’oli akat vakavan näköösiä, eiväkkä vastaha mukisnu, vaikka tohtori morkkas aika lailla.
Siinäki ne akat o aiva vääräs, ku ne panoo perunajauhoja lapsen ahtahi paikkoohi, kun sen rupiaa hautootumaha.
Tohtori sanoo, jotta silloo pitää mennä apteekhi äireen ja ostaa talkkia ja kylyvää sitä laskospaikkoohi.
Nii se sanoo, mutt’ eikhä sille tullu erehrys. Taisi sen kiäli lipsahtaa nii että ku meinas sanua kalkkia, nii tuliki talkkia.
Em m’oo kuullukkaa talkista puhuttava. Mutta kalkki, s’oon selvä asia, että s’oon hyvää ja passelia sellaasihi paikkoohi, ku rupiaa pahentumaha. Ku stää lyää rakoohi, ei pirhana viäkhö mätänekkää.
Nii se tohturi tiäsi ja tunti sen pikkulapsen hoiron, jotta monen akan kuulin sanova, jotta:
— Justhi nii! —
Ja yks isoon taloon emäntä sanoo toiselle jotta:
— Kyllä tua poika näyttää nii sisälletullhen tuaho lapsenhoitho, jotta jos meille viälä penskoja tuloo, eikä s’oo kovi tyyrispalkkaane, nii m’otan sem meille lapsenpiiaksi.
Mutta sitä se tohturi ei tiänny sanua, mitä sellaaselle mukulalle on tehtävä, joka pakkaa purho.
Ei tiänny, nii tohturi ku onki!
Mutta sem mä tiärän, vaikken oo tohturinkoulua käynykkää.
Ei tarvittem muuta ku knopata otha ja sanua jotta:
— Purekkos siinä!
SATA KERTAA PUTKAS.
Oottako kuullu, mikä merkkipäivä oli Alpiinus Lymylällä menny perjantai-aamuna?
Alpiinus heräs silloo jämttisti sarannen (100) kerran Vaasan poliisilaitoksen nurkimmaasesta putkasta, pää täynnä kupariseppiä.
Sata kertaa juapumuksesta putkas!
S'oon sellaane rekortti, poijat, että me muut saamma nostaa lakkia.
M'oomma vain pikku poikia tämän Alpiinuksen rinnalla.
Moni harmaapäine kunniootettava ja harjaantunu juappoo, vaikk'on ahkerasti treenannu ja parastansa yrittäny, näköö elämänsä kallistuvan ehtoohi ja illan koittavan, ennenku on pääsny pualivälihinkää.
Voimat ja veto loppuu. Ei oo keuhkoos kurssia, ei rähinäs ryhtiä.
Siihe knääkähtää, ketaransa pysthy nakkaa ja mainen melu lakkaa.
Toista s'oon tämä Alpiinus!
S'oon viälä miäs parhaas voinnis. Hiljan 30 täyttäny, nii että jos elonpäiviä Alpiinukselleki viälä piisaa, nii se rekorttia paljo petrata mahtaa.
Viimme perjantaina onnistuu Alpiinuksen saavuttaa tämä rekorttinsa, jotenka poliisilaitokses oli ilo kaksinkertaane.
Merkkitapauksen johrosta kantoovat tottunehet poliisit Alpiinuksensa riamusaatos putkasta ylikonstaapelien kaffihuaneeshe, johna Alpiinus sai kunniapaikan.
Useeta puheeta pirettihi, johon Alpiinus liikutettuna selvin, vaikkakin kipein päin vastas, huamauttaen samalla kuinka jumalattoman vaikiaa on tätä nykyä saara täyttä pääntäyttä.
Tenttu on huanua ja suutarinlakka lujas. Oikiaa priitä ei tahro saara enää ollenkaa. Monta hyvää yritystä on hukhaan menny, kun aines o loppunu keske.
Se sanoo, että jos olot ei olsi viimme aikoona nii kovasti kiristyny, niin s'olis aikoja sitten tämän merkkihetken saavuttanu.
Hölyn pölyä s'oon tämä tällaane järjestys — lausui jupileeraaja. Ku kialtolakia hommathi, nii oli puhet sellaane, että, ne kun tahtoo väkeviä saara, saavat stä lääkärin lapulla eli sosiaaliministerin toristuksella. Mäkin sitä silloo kannatin ja tykkäsin että s'oon oikeen. Mutta nyt m'oon nähny, että s'oli valespeliä ja ihmiste narraamista. Tohtori ei anna lappua ennenku kualoo ja siiloon s'oon turhaa.
M'oon kirjoottanu sosiaaliministerille ja reirusti ja rehellisesti pyytäny saara selvällä rahalla ostaa 25 litraa priitä.
Siältä tuli kirje, että ei anneta. Menkää poliisilta pyythö!
Niinkun en mä sitä entisestä hyvi tiätääsi, kunniootettavat konstaapelit, että siit' ei tuu mitää.
Monista syrämmellisistä sanoosta, joita päivän sankarille omistettihin, ansaattoo erikoosta mainittemista vanhemman konstaapeli Härmälahren lausunto.
Se kun sanoo jotta:
— Sellaasta miästä, Alpiinus, kun s'oot, on oikee ilo poliisimiähen kanniskella. Sä et tappele ekkä varaasta, ekkä yritä pakhon juasta, ekkä oo liika raskaskaa. Parhultaane olalle paiskata. Meet ittestäs putkha, ku ei täs aina kerkiä fööräämähä ja pysyt siälä, vaikka sattuus ovi auki jäämähänki. Sellaane se on oikia ja reiru juappoo! S'ei ookkaa mikään hulikaani. Totisesti Alpiinus, minä sanon sulle, että jos ei täs laki kiältääsi, niin mä antaasin sulle aika perhanammoosen tärähröksen jurvalaasta pontikkaa. Sen s'oot ansaannu, Alpiinus. Mutta ei passaa ny kialtolain aikana, vaikk' onki viinaa joka nurkas n'otta flosajaa.
S'oon sillälailla, että poliisiki saa kattua vähä tarkasti ympärillensä, mihnä paikas passaa holpata.
S'oon nyt nii kranttua.
Poliisilaitoksen henkilökunnan pualesta ojennettiin päivän sankarille laakeriseppeles toivomuksella, että hyvä yhteestyä erelleenki sais jatkua.