ESA-HEIKKILÄN HEINÄVÄKI.
Oottako kuullu kuinka Esa-Heikkilän heinäväen on käyny?
Isäntä oli maanantai-aamuna nousnu jo neljältä kakistamha väkiä ylähä ja ollu kovasti krätyysellä päällä.
Paukottanu oli aisalla lutinseinähä Hessan klasin ala nii että klasit oli heläänny.
Eikä trenki-Kustaakaa ollu tahtonu millää päästä ylähä.
Poika-Jaskaa oli emännän pitäny käyrä nelijä kertaa retuuttamas ja jukittamas, ennenku sekää rupes saamha silimiä raolle. Ja vasta ku äitee oli sanonu jotte:
— Nouse ny Jaska, kuulek sä, ku isä rupiaa jo aiva manaamha. Älä laita, että se tuloo sun niskahas. Nouseksä, häh!
Mutta vasta sitte ku emäntä oli flätkäässy sitä päähä, se pääsi jaloollensa.
Muttei siitä lähröstä tahtonu siltäkää tulla mitää. N'oli niin koko väki unen sikkaras, että trenki-pöllööki hyvän aikaa koitti tukkia silan tamppia aisanreikähän, eikä hoksannu ensin ottaa pois tampinnapulaa.
Siinä se napalootti nii että isännän piti vähä mossahuttaa sitä, ennenku se äkkäs.
Ja siltäki jäi rinnustin auki!
Kyllä siinä isännän sisua koitellahan ku pitääs saara väki töihi.
Ku se poika-Jaskaki meinas lähtiä lakitappäi heinähä.
Ja piika-Hessa oli niin niskavääräs ja silmät solkerolla, ettei hoksannu panna hamesta ylensä.
Kun tuloo kärryyllen asti piänes aluushamesklitus!
N'oli ollehet koko yän tyäväentaloolla hypyys.
Päästihin siitä kumminki tuas kuuren aijoos lähtöhö.
Ei puhuttu paljo, mennä jyryytettihin vain.
Mutta siälä kytötiällä, justihin siinä Niämistön-Maijan mökin tyänä,
Liinoo yhtäkkiä, jotaki säikähti ja ku se lähti hyppäämähä!
Poika-Jaska, se nyt putos kohta kärryyltä samoon kun se Sorviston-Lissuki, jok' on siälä päivämiäsnä, mutta isäntä ja trenki-Kustaa ne pitivät irvillä hampahin karikoosta kiinni.
Yhyrellä pyärällä menivät nii että sinitti vain.
Hessa, jok' oli suittis, poukkooli istahallansa ylähä ja alaha, ylähä ja alaha ja kinnas suittista minkä jaksoo.
Huuto ei auttanu. Ei isännän enempää kun Hessankaa.
Trenki-Kustaa ei saattanu huutaakkaa ku sen oli menny kiäli hampahien välihi.
Piti vain suuta auki ja liputti kiältä.
— Hessa! pirätä, pirätä! Eksä peijakas kuule? Aivan täs menöö sualet pirin-pärin. Hessa! Älä aja nii lujaa. Nyt putos konttiki ja voi-aski menöö pyäriensä. Hessa! Piimäleilin tappi aukes, kuulek sä, tappi aukes ja piimää juaksoo pitkin lavaa! Hessa! Kustaaki putos! Pirätä, pirätä rumaane, m'oon aiva piimäs! Ei täs enää pysy, lava on niin lipoone. Hessa! — — —
Sinne se jäi isäntäki leilin vierehe kellellensä katkennu karikan-kappales käres.
Mutta Liinoo lipitti ja Hessa poukotteli suaraa isoonlaron ethen.
Siihen pirätti, eikä tikahtanu, floosas vain.
Ja kyll' oli Hessan hiukset hassalla ja istumapaikka pehmoone.
S'oliki ollu sellaane koputes-polska, että eikähän falssin halut mennehet hyväksi aikaa.
Isäntä tuli piimäleilin ja karikanpalan kans klynkäten ja trenki-Kustaall' oli voi-aski kouras.
Ja vasta aikaan päästä tuli poika-Jaska, joll' oli leilintappi.
Sorviston Lissun oli ottanu niin luntioomihin, ettei se pääsny mihkää.
Ojan pyärtänölle oli jääny ruikuttamhan.
Kyllä ne kattoo kaikki rumaa Liinoon päälle ja meinasivat, että sitä pitääs antaa seipähällä oikee pitkin ja poikin, ku tuallaasen tulemuksen otti ja teki.
Ja olis ne vissihi sen päntännehekki, muttei ollu keneskää lyämämiästä.
Oli ittellä jokahittella nii hellät paikat.
Ei tullu luaon otostakaa mitää, eikä istumisestakaa.
Makaalivat vain ja makooltansa söiväkki.
Vattooltansa yritti Hessaki piimää leilistä hörpätä.
AKKA VARASTI RUKIIHIA.
Oottako kuullu mitä kamaloota yks akka on Vaasas tehny? Töyrymyllys, ku s’oon ollu lossaamas yhtä ruislaivaa.
Ajatelkaas, ku s'oli sitonu housunpultut suusta kinttujen ympäri lujasti naaralla kiinni. Oikee umpisolmuhu oli vetäny.
Ja sitte paasannu salaa lastiruumas pöksyt aivan pullollensa rukihia täythe.
Kyll' oli ollu akka ympyriääne ja kankia.
Sääret oikoosna oli koittanu kompuroora lastiruumasta ylähä, muttei ollu päasny.
Sit’ oli viis pyysiä yrittäny puntatakki laivan kannelle, muttei ollu mumma nousnu.
Ja pyysit olivat kamalasti imehrellehet, kuinka se akka ny nuan äkkiää nii raskahaksi oli tullu. S'oli aivan käsittämätööntä!
Ei auttanu muu ku huutaa flokimiähelle että — Fiira liite!
Ja pistää vinssinkoukku akan hamhen liirinkihi kiinni.
— Halo-vei! — ja akka kelluu ilmas.
Miähet lykkäsivät pryylleppäin ja:
— Lekoo! — mumma mätkähti pryylle.
Siinä se seisoo hajasäärin kun pukki, eikä huiskahtanu.
— Mikä sun oikee on, akka?
— Ei mun mikään oo…
— No marssi sitte matkahas.
Se koitti siirtää toista jalkaa, ja vähä koukistaa muutaki kruppia, mutta silloon prätkähti.
Pritkahti kamalasti ja akalta pääsi monta pitkää sussiunakkoota.
Pyysikkin peljästyy ja yks huuti että
— Joko se ny hajuaa koko ämmä!
Ja hajoshan se. Toisesta pöksynpultusta juaksi puali tynnyriä rukihia varttesmannin jaloolle, kun se seisoo siinä viäres.
Mutta mitäs tuasta!
Se se sitte vasta kamalaa oli ku poliisi tuli ja sanoo että:
— Näytäs akka kinttus! S’oon sillä lailla, että vaikka tuallaasia ihmisiä sanothanki ykspulttuusiksi, nii mä pahoon pelkään, että eikähän siälä siltä vain ookkin toinenkin pulttu!
Siinä tuli tuhannemmoone juntturoomine sen akan ja poliisin välillä.
Tiätäähä sen ny, että vähemmästäki potkia sätkyteliähän.
Ja toiset akat huuti että:
— Pirä puales, Maija!
Mutta sai kun saikin se poliisi viimmee nypätyksi pultunnuarasta kiinni ja ku se siitä oikee kiskaasi, niin jo pärköski pultunsuu.
Oikias s’oli se poliisi! Akan toisestakin pultusta juaksi toinenki puali tynnyriä rukihia maaha.
Mutta kyllä kans sitte jo pääsi juaksemha! Olikin niin vikkeläkinttuune ettäh.
Meinas lipittää suaraa Präntöölle, mutta poliisi pirättiki patukasta.
Pyysikki innostuuvat kamalasti. Sanoovat että:
— Taitaa näiren toistenki akkaan pultuus olla joitakin kappoja! Eikähä oo parasta että tuata nuan vähä kallatahan.
En tiärä sitten tuliko siitä housukallista mitää, mutta kovas n’oli tohkehes, ku mä pois lährin.
YLISTARON AKKOJA NARRATTIHIN.
Oottako kuullu kuinka ylistarolaasia yks vekkulimiäs täs aprillinpäivänä narras ja hyppöötti?
Se on sellaane kliipattu junkkari se rakennusmestari siälä Ylistaros, jotta ne on aiva helisemäs sen kans.
Juksaa ja puliveivaa uskovaaset ja suruttomat aiva sekaasinsa.
Se junkkari oli naulannu kirkonkylällä taloon seinihi lappoja, jotta osuuskauppaha on tullu sokuria ja jotta sitä saa vaihtaa rukihilla ja ohrilla.
Oliko se ny niin, jotta viis kilua viljaa ja yks kilo sokuria, vai oliko se enempi?
Mutta kyllä saivat Ylistaron akat kintut allensa.
Ne juaksivat aiva häntä truutulla.
Heikkoolaski jäi kaikkien talojen väet ilman ruakaa, ku akat lähtivät klapsaasohon kirkonkylän puarihi.
Ja Kyläänpään larvas oli yhrenki akan lapsi, kun oli yksin jääny, syäny maitopotusta uuren tutin. Aiva rauskooksi oli pureskellu.
Ja aiva on lapsen vatta kuulemma viäläki paisuksis.
Ja körttilääsekki olivat Koskenmäeltä ajaa paasoottanehet aiva vahrus
Korpelan sivuu kirkolle päin ja jahkaassehet jotta:
— Miksei sitä sokuria oo meirän puarihi tuatu?
Mutta huanoote käytihi kumminki yhren emännän Liipantönkällä, kun se kans faarttas jyvälaarille ja rupes rukihia paasaamha pussihi.
Kun ei se yhtään hoksannu kun siinä härisnänsä oli hairannu pussin, john’ oli pöhjas suuri reikä. Se paasas ja paasas ja aina kun meinas, jotta ny piisaa ja nosti pussia ja meinas situa, nii aina vain oli pussi pualellansa.
Silt’ oli kuulemma pillahtanu itku lopuuksi.
Oli huutanu piikaaki tulla paasaamha ja se vasta äkkäs mihnä vika oli.
Mutta lopuuksi seki akka pääsi plynääsemhä pussi seljäs kirkolle.
Kyll oli Hyypän silimät ollehet ympyriääset, ku puarihi tryykätä tormootti yht'äkkiää sellaane akkalauma. Niitä tuli puari aiva täytehe puales tiimas. Ja jokahine huuti, jotta:
— Mulle kaks kilua. Ja mulle viis kilua.
Eikä kaikki päässehet puarihinkaa pussiinensa. Ovenrakho oli nutistunu kaks akkaa niin että ne oli aiva yhres takus, kun yhtaikaa tukkivat.
Mäkitaloon emännält' oli revenny hameskin.
Niin oli akat juassehet, jotta kaikill’ oli sukat aiva syltys ja sukkarihmat tresajivat pitkin maata.
Ja kun Hyyppä sitte niille sanoo, jotta teitä on narrattu, ei tääll’ oo sokuria vaihtaa! Niin kyll oli melu ja poru joukosta nousnu.
Ja jos olis se senki rumaasen-kuvaane rakennusmestari siinä paikalla ollu, niin olis akat antanehet sille niin, ettei olsi miähellä karvoja ollu ku vähä korvien nenis.
Mutta sekös junkkari istuu vain kotonansa ja nauraa kitkutti, ku akat hengen erestä juäksivat.
KETTUJUTTU.
Oottako kuullu minkälaasia kettuja sitä on täs mailmas yleensä ja erityysesti Alaurella?
Siäll'on kuulemma kovasti kettuja. Niitä vilisöö joka paikas. On mettis, kivenkoloos, on puskikoos ja puskan juurella, on taloollisis ja torppariis.
On takseerauslautakunnaskin!
Melkeen joka miäs on kuulemma kettu, suuree eli piänee.
Ja ketunpyyrystäjiä on kans paljo, n’otta siin’on ketuulla, suurilla ja piänillä, kamalat paikat, kun kaikki koittaavat kettuulla ja narrata toistansa.
Ensiksi kettuuli yks isoon taloon poika ketunmyrkyllä nii, että yks mettäkettu nialaasi karvahan palan, tuli synnintuntohon ja vattanporotuksehen, katuu katkerasti ja kuali.
Ja kun s’ooli mahtavaa ja kehuu ittiänsä se ketunpyytäjä n’otta:
— Täs s’oonkin ketunpyyrystäjä, tuata nuan, jok’ei hukkareisuja tee!
Aina kellahtaa kettu, kun tämä kettu syätin tällää!
Ja toisten ihmisten pisti vihaksi. Niitä kismitti ja pisteli kun neuloolla. Imehtelivät ja kyselivät jotta:
— Kuinka sä nuata kettuja nuan kovasti saat? Ja kuinka sä sen syätin oikeen laitat?
Mutta sekös vanha kettu rupes täs toisia kettuja opettamhan! Pani vaa toisen silmän kiinni ja sanoo:
— Jaa, s'onkin konsti se! Ei sitä vaa joka sorkka tairakkaa sellaasta syättiä laittaa! Pitää ensin tappaa kukoonpoika ja kyniä se, n’ottei se pääse lentämhän. Sitte pitää lyärä kirvhellä siltä pää poikki, ettei se laulakkaa. Sitte sen pitää paistaa vois ja kryyrätä, mutten sano millä — —
— Saako sitä kryyteriä atteekista vai kauppapuarista? — kysyy yks toinen kettu viattomana.
Mutta s’ei vaa sanonu.
— Ja sitte pitää pureskella liha hampahisnansa oikeen fiiniksi ja sitte vasta panna ketunmyrkkyä vahvaatte joukk’hon.
— Onko se sitte valmis — kysyy taas se opinhaluune kettu. — Vai pitääkö viälä muutaki tehrä?
Jaa — sanoo se vanha kettu. — Joo, tuata nuan, sitte sen pitää viälä reisuusti oikeen kovasti pureskella, niin kyllä kettuja saa, niinku ootta mun nähny niitä vetävän.
Ja kyllä se miäs niitä kettuja saiki ruakottomasti. Kun melkee joka päivä tuli mettästä roikottaan seljäsnänsä aikamoosta ketunkoljanaa.
Ja ihmiset karehtii, n'otta n’oli aiva kurnaalinsinisiä naamastansa kun tuata nuan:
— Joka päivä se nuata kettuja roikottaa, n’otta aivan tiät ravalla! Ja kyllä se ny oikeen silimis rikastuu, mutta orottakohon, kun tuloo takseerauskokous, niin kyllä kans ääniä pannahan!
Ja se kokous tuliki ja takseerimiähet käskivät sen kettumiähen ethensä ja sanoovat jotta:
— Kuinka monta kettua s’oot oikeen saanu tänä vuanna?
Ja olivat kiäriä ja tuumasivat, jotta kun ny peijakas sanot oikeen kunnian ja omantunnon kautta, niin kyllä me sulle ääniä paamma, ettäs kunnian ja omantuntos tiäräkki.
Niin tuumasivat takseerauslautakunnan ketut, mutteivät mitää puhunehet. Kattoovat vaa kun ketut ainakin sen päälle. Ja se sanoo oikeen kunnian ja omantunnon kautta jotta:
— Yhyren ketun m’oon saanu koko talavena!
Silloon takseeriketut heiluttivat mukavasti häntäänsä. Sanoovat aivan silimät tihirulla ja suupiälet korvis jotta:
— Vai yhyren ketun vai! — Älä yhtää kettuule miäs! Niinku ei täs olsi pitkin talavia nähty sun kettuja kanniskelevan aiva lauree. Aina vaan on ketunhäntä roikkunu peräsnäs, nii että toiset on jo luullehet, jotta s’oon kasvanu kiinnikki.
Mutta se ketunmyrkyttäjä vannoo ja vakuutti, jotta yhren ketun s’oon vaan saannu. Sen saman ja ainuan ketun, jonka kaikki alavutelaaset ovat nähänehet sen seljäs kiikkuvan.
Se tunnusti kunnian ja omantunnon kautta, niinkun nyt tämän mailman aikhan pitääki tehrä, kun oikeen kranttu paikka tuloo, jotta s’oon joka aamu salaa pussis kuljettanu saman ketunraaron mettähän ja sitte tullu mahtavaa taas kylähä korja kettu seljäs.
— Älä valehtele! — kiljaasi puheenjohtaja.
— En valehtelekkaa, kun mä kerran totta puhun ja kunnian ja omantunnon kautta — sanoo.
— Eikö se ketturaukka jo ruvennu haisemhan? — kysyy yks kavala takseerikettu.
— Tiättypä se! Rupes, haisi kun raato, jotta häjyä teki. Ja nahkaki meni pilalle, etten saanu siitä kun 50 markkaa.
Takseeriketut nauroovat, jotta partakarvat pöläji ja lupasivat kovasti uskua kun ketunmyrkyttäjä kerran vakuutti kunnian ja omantunnon kautta.
Mutta se ketunmyrkyttäjä nauraa pihisteli partoohinsa jotta:
— On ne kans kettuja olovanansa, nua takseeriketut, kun eivät hoksannehet kysyä kenen kunnian ja omantunnon kautta mä vannoon ja vakuutin!
Tiätysti sen kettu-vainaan! Eikä sill'oo kunniaa eikä omaatuntua ollu elääskään joko sitte kuallehena!
NAHKASAVUT.
Oottako kuullu, jotta Ilimajojell’o ruvettu polttelemahan uutta laija piipputupakkia?
S’oon kotimaanen keksintö ja tuloo halvaksiki. Ei trenkää muuta kun hakata vesurilla hyvin pieneksi vanhat kinnasrauskat elikkä pieksunruojuhut, sekoottaa vähä kessuja joukhon ja pistää piippuhun.
Jaa näimäs, pitää siinä panna valakiakin ja muistaa verelläkkin välihin.
Nämä nahkasavut ovat kuulemma erinomaasen tervehellisiä tupakin nälkääsillen toiskan miehille. Samoon kun vasta-alkavillen klopiillekkin, jokka kulukoovat isänsä tupakkilooras hyppyysinensä, eiväkkä usko, vaikka rookatahan rysän päältä ja saavat sellaasia paukkuja n’otta korvat lummehroksis hoippuuloovat hyvän aikaa.
Mutta kun tällää kaverillen nahkasavut, niin ei tartte lyärä, ei paukahuttaa. Eivät kuulu toista pesällistä hualivan vaikka kuinka taritahan.
Sielä on Ilimajojen ylisespääs kuulemma yks sellaanen taloo, johna »toiskan Jaska» koittaa pitää ittiänsä aivan krannin tupakiis.
Ei osta itte, eikä päivisin polta, mutta kun ilta tuloo, niin tuloo kans Jaska krannihin kun knakutettu klasipenkille istuskelohon. Pitäähän siinä isännän lopuuksi tuova tupakkiloora nöyrälle ja haastaa piippuhun panohon.
— Jos tuota nyt panis taas vähä käryämähän — tuumii JaSka ja Vetää nysän plakkaristansa. — Vaikka tyyristä s’oon ny tuo tupakkiki.
Sitte ottaa tupakkilooran polvillensa ja rupiaa nysää täyttämähän. Samalla kraapii pikkusormellansa tupakit pohojaa myören, jotta jos sattuus olohon parempaa pohojalla eli johonakin nurkas.
Tätä ainaasta »toiskan Tupakki-Jaskaa» on isäntä koittanu petkuttaa sillä lailla, jotta s’oon tällänny propeetaria looran yhtehen nurkkahan ja pannu huonoja kessuja päälle. Itte on isäntä kopeloonu piippuhunsa alta parempaa tupakkia ja Jaska veteli kauan aikaa kessuja. Mutta sitte se äkkäs yhtenä iltana, vaikkei puhunu mitää. Toisena iltana se hoksas jo koolia. Sittemmisin on isäntä polttanu Jaskan aikana vaan paperossia ja pitäny Jaskalle ja muillekkin krannin miehille kessurruotoja tupakkilooras pöyrällä.
Mutta Jaska on sitkiä mies. S’oon istunu, syljeskelly ja käryyttäny krannin isännän kessuja koko talaven n’otta kuola juosnu ja tupa haisnu. Isännän rupes jo pistöhön vihaksi kun:
— Tuolle toiskan Jaskallenko mun pitää täs kessut viljellä ja sitä tupakiis pitää, senkin raakkulehen kitupiikkiä, kun ei malta itte ostaa. Mutta kyllä mä laitan sille junkkarille kryyterit kessuuhin n’otta tietääkin.
Isäntä meni kokille ja toi sieltä emännän vanhan navettapieksun. Pani tolopalle ja hakkas kirveskänällä aivan kryyniiksi. Sitte kokos kämmenen pohojahan ja kumaasi tupakkiloorahan. Vähä kessunloppuja varisteli joukkohon.
Sai parahiksi looran pöyrällen kun Jaska jo tuli.
Eikä tarvinnu kahta kertaa käskiä kun Jask’ oli jo nysänsä larannu.
Kriipaasi valakian ja veti oikeen vattan pohjahan. Silimät pullistuu pääs, henki salpaantuu ja Jaska rupes rykimähän, räkimähän ja krakistelemahan kun olis rökkähän nielaasnu. Ei saanu sanaa suusta.
— Ompa tuo Jaska aika hotales kun vetää n’otta tukehtuu! Suuri mies eikä osaa vielä poltellakkaan! — päivitteli isäntä.
Kun oli Jaskan kurkku vähä seliinny, niin tuumas jotta:
— Olipas se väkevää. Mitä rumaasen tupakkia tämä oikeen on kun nuon prätäjää ja haisoo häjyltä?
— Siihen on pantu vähä mahorkkaa sekahan — tuumas isäntä.
— No ilimankos oikeen kurkunpäätä kraapii — siunaali Jaska vesissilimin.
Mutta poltti kun polttikin piipun loppuhun. Ei pannu enää toista piippua vaikka isäntä kovasti houkutteli.
Yhtäkkiää hyppäs Jaska pysthyn ja tryykäs ovesta pihallen. Juoksi navetan taa ja sieltä rupes kuulumahan niinkuu pikkuvasikka olis yÖkiny. Mutfei s’ollu vasikka. S’oli se Jaska!
Eik’oo Jaska sen kerran perähän tullu krannin tupakkiloorallen.
PETLEHEMINMÄELTÄ.
Oottako kuullu jotta Kauhajoell'on sellaanenki paikka jota sanotahan
Petleheemin mäjeksi?
Ja sillä mäjellä tehtihin täs joulun välipäivinä sellaanen hevooskauppa, n'ottei s'oo viäläkään valmis, vaikka siin'on ollu akakkin päällänsä suupeliä soittamas.
Kun oli sen suutarivainaan huutokauppa, niin sinne tuli yhren akan vävypoika ja yks palstatilallinen, kumpikin hepallansa poukotellen, kun ainakin isäntämiehet. Ja rennolla päällä olivakkin.
— Viis penniä tykö! — kiljaasi se vävypoika summanmutikas kun pihahan ajoo ja kuuli vasaramiehen huutavan jotta:
— Tulooko lisää? Ensimmäänen, toinen ja — — — tulooko lisää?
Silloon tuli se palstatilallinenkin justhin sillä viriällä salviallansa pihalle ja huikkas n'otta:
— Ja viis penniä vielä!
Samas kans paukahti ja isännällen nakattihin aika knippu tavaraa. Siin'oli vanha häkylä, kerinlehret, juustolauran puoliska, kaks kakulakeppiä, tukkilukku, klihran rauta, vintilän varsi ja roukkonavari. Ja kun isäntä tuumas jotta:
— Siinä s'tä nyt tulikin töskää!
Niin vasaramies huippas vielä vanhan kipparan karvakengänkin tulohon samahan läjähän ja huuti jotta:
— Joko piisaa, vai nakkaanko lisää?
Mutta isäntä tuumas n'otta:
— On siinä kilua jos on kaluakin yhyren miehen osalle! Myykää jo muillekkin.
Sitte se rupes kattohon sen vävypoijan hevoosen päälle ja sanoo jotta:
— Ompas tuolla hevoosella häjy rusto takajalaas.
Se on selevää, jotta vävypoika suuttuu kun tupakki, sutkaasi konia suittenperillä lautaasillen ja kiljaasi jotta:
— Katto mies mihnä sulla rustoja on!
Kun aikans'oli haukuttu toistensa hevoosija, kattottu suuhun ja nostettu häntää, niin huipattihin huppia ja kumpikin lähti uurella konilla kotiansa. Ja tykkäsiväkkin molemmat jotta saivat jutkahuttaa toistansa.
Mutta vävypoijan kotona nousi totinen tomina. Siinä puhallettihinkin oikeen kaharella harpulla falssit ja minuveetat sekaasinsa. Ja siinä vanhas harpus oli paljo koveet ääni.
Mutta sitte sekin loppui kun puukoon päähän. Akat sitaasivat hilkut korvillensa, tryykööttivät pihalle, kääntöövät hevoosen ja laskettivat häntäpitkällä vaihtamahan takaasi.
Mutta akat eivät tiennehet sitä, mitä huonoonkin hevoosmies tietää, jottei nähkääs passaa hevooskaupas voittanehen olla kolomehen voorokautehen kotonansa. Sitte kyllä jo pitää kauppa. Tämä palstatilallinen oli lakia kunnioottava hevooskoijari ja pysyy kans 3 vuorokautta katees, niinkun laki määrää, jottei hevooskauppaa saara rikotuksi.
Mutta akat ovat kans kavalia, niinkus tierättä. Niin oli sen vävypoijankin huonehenhallitus. Mitäs tekivät?
Lähtivät ensi pyhänä sillä vaihtokopukalla kitkkohon. Sitoovat hupan renkahasehen kiinni ja menivät peräpenkille istumahan. Se palstatilallinen oli kans akkoonensa tullut kiittöhön hyvästä hevooskaupasta ja veisas hartahasti.
Silloon livahtivakkin sen vävypoijan akat pihallen ja jättivät palstatilallisen akkoonensa veisaamahan.
Menivät vanhan salaviansa työ, päästivät aisoosta ja panivat vähä nopiaa oman reen etehen. Sen huonon hevoosen lykkäsivät palstatilallisen lohnasta syömähän — ja ajaa karuuttivat kotia n'otta porkoolit soittuu.
Kun kirkonmeno oli loppunu ja viimmeenen värsy veisattu, tuli palstatilallinen akkoonensa vakavis ajatuksis kirkosta pihalle — ja näki! Näki, n'otta sen oma hevoonen syörä krauskutteli irrallansa heiniä lohnasta. Kirkkomiehestä tuli yht'äkkiää tavallinen ihiminen. Ja se lasketteli suustansa sellaasia sanoja, jokk'oli toisille kirkko-ihmisillen kauhistus.
Meinas vierä aisoosta vetämällä lohnan kotia ja jättää sen hevoosen siihen. Mutta hevoonen tuli peräs.
Eikä auttanu muu, kun akkakin tahtoo rekehen istua, kun panna aseehin ja ajaa kotia, vaikka kyllä s'oli katkeraa.
JURVAN KUPPARI.
Oottako kuullu, että Jurvan Sarvijoella voirahan ny taas kovasti hyvin?
Se oliki niin nutuusta ja rutuusta se elämä täs loppuaikoona, jotta sarvijokiset pakkas tulhon liika krätyysiksi.
Mutta sitte tuli erinomaane siipyläänen kuppari, hiaroja ja povari ja ny on sarvijokelaasten kruppi taas kovasti liantoone ja hyväs voinnis. Ei vaivaa enää kihti ei romotiisi. Lonkkapistoksistaki on päästy. Eikä sillä hyvä, että se siunattu siipyylääne kuppari hiaroo, kuppas ja imi kuppisarvillansa pahan veren sarvijokelaasista seljän kautta uloos. Se viälä povas kaupanpäälliseksi ja kattoo kärestä. Mutta kaffinsumppihin s'ei kuulemma saattanu kattua ollenkaan. Ne se litkaasi menhön poroonensa.
Ja kyllä se akka vain tiäsiki. Oli tarkasti kullekki neuvonu varoomha yhtä ristinveristä miästä ja punaveristä naista, jokka pakkaavat Sarvijoellaki tukkimha pariskunnan välihi. Paljo ilua ja vähä muresta oli kullekki luvannu. Ja markan pistäny tarkasti aluushamhen plakkarihi ja vakuuttanu, jotta hyvin menöö.
Ja hyvinhän s'oon sarvijokelaasten mennykki. Ei voi moittia. Kaikkien muiren, mutta sen Tuamahan käythin vähä huanosti.
Sitä ku se Siipyyn flikka hiaroo nii, että Tuamahan syrämmes tuhahti rakkaus aiva ilmi liaskaha. Ja paloo, n'otta käry nousi. Sen rupes silmät lirutteloho ja lakkinsakki tälläs kallellensa.
Tiätää sen ku sellaane mailmankuppari ja hiaroja ottaa poikamiähen siltä kantilta katteltavaksensa, että miähen ittellensä hiaroo, nii turhaa siin'on vasthan prätkytellä.
Se oli se Siipyyn flikka hiaronu sen Tuamahan niin ympärinsä, n'otta aivan oli Tuppu-paraan pää klenahrellu.
Ja ku Tuamas oli niin fletkooksis, ettei mistää tiänny, niin oli ottanu Tuamahan syrämmen oikee käthensä ja knäpähyttäny siihe kuppikirvehellänsä kauhiammoosen ja syvän rakkauren haavan.
Siit'oli juassu kamalasti verta ja Tuamahan oli lyäny niin heikoksi, jotta siinä paikas oli kosinu sitä kupparia.
— Eikä se hieroja-flikka ollukkaa pannu yhtää vastha. Oli laulaa helähyttäny että
Hellällä palavalla syrämmellä
Raakastan minä siinua!
Ja sen päälle oli nuoripari hypelly kiverän polkan, n'otta sarvipussi kalissu.
Ja sitte kihloolle Vaasaha. Niin kiirus oli ollu, etteivät malttanehet junalla Seinäjoen kautta kiärrättää, ku lähtivät kävellä flinttaamha käsikoukkua oikoostiätä Vaasaha. Kivisillan pääs olivat vähän aikaa huilannehet ja sitte lopun matkaa hyssytellehet.
Keturista ostivat komjat kihlat ja kangaspuarista kaulahitten. Mistä se
Tuamas sen kellon osti, sitä mä en tiärä.
Mutta hyvä s'oli käymhä, kun ei ollu ku varttia vaille, ku Tuamas oli hellunsa kans taas viikon päästä Sarvijoella että tärähti!
Ja sen päälle juathin kaffit ja olthin onnellisia. Eikä siinä akkaan kontittemiset auttanehet monehen päivähä.
Mutta sitte meni huanosti. Morsiaan tahtoo, että lährethän yhres Siipyyhy, että hänki saa näyttää omanpuolohoosille sulhaasmiästä. Ja lährethin kans. Kestinkylähän päästihin yäksi ja menthin korjasti nukkumha.
Mutta aamulla ku Tuamas huomaatti ei morsiant' enää ollukkaa. Ei sängyn allakaa. S'oli menny ja s'oli murheelline paikka. Kaikki oli viäny joukosnansa, kihlat ja kuppisarvekki.
Ei muuta jättäny ku sen syvän haavan Tuamahan syrämmehen.
RUUSUJA TALVITILOOLLA.
Oottako kuullu, jotta kyllä siin’on perää ku akat sanoovat, ettei miästen oo heirän asioohi sekaantumine?
Ne sanoo akat, jottei miähet ymmärrä akkaan meiningiistä, ja että jos ymmärtääväkki, nii ymmärtäävät vääri. On kuulemma paree, ettei koitakkaa ymmärtää, eikä tukkia noukkaansa niiren asioohi. Ei oo meistä miähistä muuta ku harmia ja vaivaasta vahinkoa!
Sen sain mä ja Juppe eilee katkerasti kokia.
Ku ny on satanu nii kovasti vahvalta lunta, että pakkaa lumi menhö housunpultuusta sisälle, nii mä sanoon sille nuarelle frouvalle, jonka tykönä mä ja Juppe oomma kortteelia jotta:
— Mihkähä frouva on paiskannu mu piaksusaaphani? Mä pansin ne ny jalkoohini.
Mä sanon jo etukäthe, ett'että ouroksuusi, jotta se meirän frouva on turski ihmine, jok’ei yhtää kruusaa eikä karahteeraa meitä kumpaakaa, Juppeja sen paremmin ku muakaa.
— Mihkähä ootta pannu! Tuala n’oon porstuan nurkas maannu sitte ku suutarista tulivat, jos ei Juppe oo pihalle vetäny.
Mä kattoon Jupen päälle vähä rumaa, mutta s’ei ollu tiätääksensä.
Huiskutteli vain häntäänsä.
Jupell'on nähkääs häntä.
Me ettiimmä sitte porstuasta, joka nurkasta mun piaksusaappahiani, muttei niitä ollu mihnää. Ei hyllyllä, ei naulas.
Sitte äkkäsin porstuan konttuurin ja menimmä sinne Jupen kans kopeloomha. Siäl’oli pimiä ku pussis ja kauhiasti tavaraa. Sattuu siälä meille vähä vahingootaki pimees haparoores.
Ku Juppe ettii, niinku koira ettii, kuanollansa mun saappahiani, nii sen suuhu sattuu lihampala. Siitä se niin peljästyy, jotta lähti pihalle ja melkee puremata nialaasi sen palan.
Mun meni käsi vahingos hillupurkkihi ja ku ei ollu hantuukia, johk’olis sormiansa pyhkiny, nii ei auttanu muu ku nualla sormensa, nii epäfiinisti kun s’oliki tehty. Mutt'eihä stä kukaa nähny siälä pimiäs konttuuris. Eikä se pahalta maistunukkaa.
Ja kuinkha sattuukaa nii kamalasti nolastamha, jotta mun piti tuan tuastaki viälä monta kertaa nualla hyppyysiäni, ku aina vain sattuuvat purkkiihi.
Ku mä sitte kumarrruin ja yritin koperoora yhrestä nurkasta, niin pukkas tikku keski ottaha, jotta silmän viärä ja käthe tuli jotaki riskuja jokka pisteli nii tuhannesti. Mä kriipaasin silloo tikulla valkian ja kattoon, nii siälä nurkas oli kolme kukkapurkkia ja niis kuivettunehia kukkakräkkiä!
Kyllä mä jahkaasin! Sanoonki ittekseni siinä jotta:
— Siinä stä ny taas on akkaan pankkoja. Kun konttuurin nurkkaha kasataha kuallehet kukat purkkiinensa, eikä viittitä sen vertaa että pränkarulle paiskata. Ja kukkakepit pystys viälä, n’otta silmänsä puhkaasoo. On ne yksiä kans. Ja täs viälä mokottaavat, kuinka miähet on viraattomia, etteivät tiärä piaksusaappahistansakkaa, mihnä makaavat. Ja itteltä jäätyy kukat konttuurin nurkkihi!
Mun pisti niin vihakseni, että panin nästyykin kären ympäri ja reviin kukkakräkyt irti purkiista. Menin pränkarulle niiren kans ja nakkasin kauas hankhe. Ja Juppe juaksi perähän, repii ja nakkeli niitä, n’otta olivakki vissihi hajallansa.
Sitte hain piaksusaaphani konttuurista ja menin köökkihi. Sanoon frouvalle jotta:
— Täs se frouva mua hualimattomaksi ja viraattomaksi morkkaa, mutta konttuurin nurkkaha itte palelluttaa kaikki kukkansa. Jonsen m’olsi koonnu niitä ja paiskannu pränkarulle, nii siälä olsivat viäläki. Kukha täs toisensa jälkiä saa siivoolla?
Mutta se ku mölyn päästi:
— Kukat pränkarulle? — kiljaasi — Mun ruusuinko s’oot sen tolvana nakannu pränkarulle? Jokka m’oon pannu pimiähä talvehtimha? Voi herra parakkoho tuata miästä!
Se lähti käret levjällä juaksho pihalle ja mä käsitin, jotta taisi tullakki tupenkrapinat.
Verin piaksusaaphat jalkoohini ja lipitin vähä vinkijää klupille.
VAASAN PUMPULITEHRAS.
Oottako kuullu, että Vaasan suuri pumpulitehras Präntööllä pömähtää ilmaha huamenna kello 11 ja 15?
Jaa-ah poijat ja präntöölääset, s’ei ookkaa enää leikin asia! Ja s’oon sitte vissi! Sen tiätää toristaa koko Präntöön seurakunta. Varsinki akka- ja flikkaväki. Eikös?
Präntööll'ei oo muusta puhuttu koko tällä viikolla ku siitä.
Yks konhenkäyttäjä, jonka silmiä on aina vähä haristanu, on täs yhtenä päivänä nähny kankuripualella ilmielävän kummajaasen.
Sus ku se miäs oli peljästyny ja tutaannu.
Sillä kummajaasell'oli ollu suuret silmät kun talterikit pääs, nenä ku kottikärry ja suu ku seittemän leivän uuni.
Ja kun s’oli aukaasnu suupellinsä, mulkaassu sen pikkuusen konhenkäyttäjän päälle ja pärähyttäny ku pukinsarvesta jotta:
— Hoccus poccus peccatus! Ecce homo, sapiens cristaatus, passer parvus, bubo bubo. Dico tibi asine, ne pereat Vaasan pumpulitehras, die prima solis cum magna calamitate et clamore — — — pyyyh!
Sitt’ oli kummajaane puhaltanu kylmää henkiä sen konhenkäyttäjän silmille ja ruvennu puhumha selvää suamenkiältä. Oli sanonu että:
— Kuulesta nyt konhenkäyttäjä ja paa tarkasti miälehes, mitä mä sanon sulle. N’oon asiat ny sillä lailla, jotta tämä pumpulitehras, john’on niin paljo koreeta flikkoja, pömähtää sunnuntaiaamuna ilmaha että präiskähtää. Varjele silloo pääs, ettes saa karstamasiinan pualiskaa silmhäs eli knuphis, jok’on muutoonki pehmoone eikä taira sitä mälliä enää kestää. Ja muistakki levittää tätä tiatua kaikille Präntöön akoolle. Eikä sun trenkää sanua muille ku omalle Maijalles, nii kyllä s’oon heti kaikkien muirenki akkaan tiaros — pyyyh!
Sitt’ oli kummajaane lyäny suupellinsä kiinni, nuan nuan huisuuttanu käsiänsä, kerra krääkääsny ja hajonnu siniseksi pölyksi n’otta pihahtanu.
Ilkiä käry vain oli noussu ja s’oon masunistin noukas viäläki. Eikä tahro saattaa syäräkkää, ku häjyä vain teköö, vaikk’ akka kuinka koittaa kokata ja kryyrätä.
Konhenkäyttäjä teki heti niinku kummajaanen käski. Sanoo akallensa ja nyt ei oo Präntööllä yhtäkää täysjärkistä ihmistä, jok’ei sitä tiätääsi, jotta sunnuntaina tuloo se iso pömährös.
Ja se onki eri präiskährös, eikä sellaane ku ne jokapäivääset präiskährökset pumpulitehtahalla, ku kaffipotut paukahteloovat lämmitysröörien päällä, n’otta kruusit kattoho lentelöö. Ja niistä muista tavallisista piänistä präiskähtelemisistä ei tämän rinnalla kannata puhuakkaa.
Kaikki Präntöön akat ovat tämän tärähröksen varalta jo järjestänehet asiansa. N’oon viänehet maitofatinsa kellarihi ja panhet kannen päälle. Ja viälä kiven kannen päälle, jottei vain pääse roskia maittilahan.
Asia on nyt järjestetty sillä lailla, jotta präntöölääset lähtöövät nelimiähisis ja kuus-akkaasis riviis juhlakulkueena Präntööltä tuloho kaupungin pualelle klo 9 aamupäivällä. Asetuthan ahtehelle hyväs järjestykses seisomha, ne jok’on seisomapiletiillä. Istumaplassi on varattu sähkötehtahan puupinojen päälle, johka erityisestä maksusta on tällätty miähiä punttaamha. Niill'on valkoone krusetti rintamukses, ettäs tiärättä. Pilettiä myyrähä kaupunkilaasille kahresta asti aamulla sillan pääs, mutta vain rajootettu määrä, kun präntöölääsill’o etuoikeus ja tehtaalaaset nääsöövät ilman erestä.
Ja sitte kello 11 ja 15 se präiskähtää.
UUTTA LAIJA TANSSI.
Oottako kuullu, että Pohjammaalle teköö parastaikaa tulua uutta laia tanssi?
Ei kelpaa enää falssi, sorttiisi, polkka, ei koputes-polkka, eikä eres rytky-polkkakaa. Paljo kamalee ja kiveree se olla pitää tämän äijän nuarille. Ja nyt s’oon sellaanen justhin tulos. Sitä opetelhan jo mones pitäjäs. Toisis parhuuset jo osaavakki, niinkuu Peräseinäjoella, johna uurenvuaren auttuna alkas yleesharjootukset.
Peräseinäjoell’ on tähän asti hypelty parhaasta päästä rytkypolkkaa ja siin’on kovasti huano poikaan ajaa asiansa yöpuun suhtehen, kun pitää pitää flikkaa niin kovasti kaukana ittestänsä. Kutisemall'ei kuulu ja kovin kovaa ei passaa huutaakkaa. Eikä sellaases pomppimises tahro saara reiruhu iskutetuksikaa. Ja kun meinaa vähä kumartaa ja yrittää kutista niin käy kun yhren Flinttakylääsen poijan kirkonkylääsen flikan kans. Se meinas sanua sille jotta:
— Passaako — —
Niin Hikka, jota sai vääntää kun savikranaa, ottaa pöllöö ja poukahuttaa silloon justhin ja pilkkaa päällänsä poikaa niin leuvoolle, että silmis löi aivan valkiaa eikä saanu pitkhän aikaha henkiä veretyksi. Silmistä vain juaksi vesi ja pihalle sai mennä pitelemhän muatuansa. Eikä hialle menosta tullu mitää. Poijan oli ollu hamphat hellt viälä monta viikkua ja poski kauhiasti ajetuksis.
Toista s’oon se uusi tanssi, jota sanothan kerenskiksi. Siinä käy puhuminen ja vaikka pureminenkin. Sitä menhän sillä lailla, että poika hairaa flikkaa kaulasta kiinni ja flättää niistetyn ja hyvin väännetyn nenänsä flikan poskhen. Flikka kääntää tapuliansa vähä syrjhä, mutta poijan pitää painaa noukkansa aivan lysyhy sen poskhe. Sitä paree jota flatuskaasemmaksi saa. Sitte lährethän menhön perä erellä ja naamat kun kaks yhthen fläiskättyä kropsua yhres. Jos pökkää vasthan, niin pyäriä fyrräthän hyvän aikaa. Sitte menhän nytkytellen ja yhres paikas klenkahutethan ja sen päälle taas fyrräthän. Flikkaa pitää puristaa koko aijan hamphat irvillä, eikä silmää saa räpähyttää ollenkaa. Ja poijan pitää olla kun olis pirun syäny ja toista alkaas. Silmät pitää kiilua pääs, lakkireuhka olla silmillä ja paperossintumppi suus. Pikkuusen tumpinpäätä saa näkyä, mutta paree on jos ei näy yhtää.
Jos on yskällä ja nenä juaksoo, niin antaa juasta vaan.
Jos flikka on pahankurinen eikä tahro pysyä sanalla, niin on parasta purra suuntäyreltä poskhen ja retuuttaa siitä. Kyllä träillä pysyy, eikä pritakootte.
Lottoposkisten ja huanohampahittisten ei passaa yrittääkkää tätä uurensorttista tanssia. Littuposkista ei saa hyvilläkää hampahilla purruksi ja huanoolla hampahilla ei saa kiinni, vaikk’ olis kuinka pulloposkine ja plösönaamaane.
Kerenski on hyvä nimi tälle Söörnäästen sakilaasten marakatti-tanssille. Nimi on tullu siitä ja sen muistoksi Suamen kansalle, kun Kerenski pussas Tokoita Siltasaarella.
NAHKAKAUPPOJA ALAJÄRVELLÄ.
Oottako kuullu sitä juttua, jost'ei alajärvelääset kärsi kuulla puhuttavankaa?
Ovat niin sinnis, että tukkaha ottaa, jos vähänki viittooloo, että kuinkas ne nahkakaupat nyt Alajärvellä vetelöö?
S oon murheelline ja opettavaane kertoomus ja sitä varte mä sen kerronki, vaikka s’oon vähä vanha.
Se tapahtuu Alajärven Luaman kyläs syksyllä pari vuatta sitte, ku oli samallaane nahaanostovimma ku nykkin, että joka miäs vain pyytelöö ostaa kaikellaasia nahkoja.
Nahaat nousivat joka päivä. Tuata nuan nahkaan hinnat nousivat, piti mun sanua. Joka ostaja toisensa kimmalla nosti hintoja, nii että alajärvelääsen Sisälle meni iⁱtte ahneuren pahanenki. Tuumivat että:
— En totisesti myykkää viälä. Kyllä hinta viälä nousoo.
Silloo ilmestyy Luamen Ellan laron seinähä ilmootus:
»Ostan kaikellaasia nahkoja t.k. 15 p:nä täs taloos. Lammasnahaasta maksan 13 mk ja vasikannahaasta 15 mk.»
Ja nimi oli leviästi alla.
Mutta silloon johratti sokia kohtalo reissaavaasen jätkän Luaman kylähän. Ja ku se kuuli ja näki kuinka alajärveläästen silmät kiiluu voiton himosta ja oli imehrelly, etteivät ne jo ollehet nylkenehet ittiänsäkki ja parkinnehet omaaki nahkaansa, nii se päätti kans ruveta nahkojen ostajaksi. Ja kirjootti suuren plakaatin sen toisen ostajan viärehen siihe seinähä. Siinä seisoo, että:
»Ostan t.k. 16 pnä täs taloos nahkoja ja maksan lammasnahaasta 20 mk ja vasikannahaasta 25 mk. — Matti Sälli.»
Kun kylälääset näkivät tämän plakaatin, niin niiren rupes silmät aivan pyärimähä ja sanoovat että:
— Hulluko s'oon tua toinen ostaja?
Muuta eivät sanonehekkaa, ku panivat vinkiää konit aisoihi ja häntäpystys hyppööttivät ympäri pitäjää, koluten joka nurkan. Ostivat mitä saivat. Ja toiset olivat niin härisnänsä, etteivät hoksannehet kattua mitä nahkoja saivakkaa kuarmihinsa. Yhrellä oli ollu usiampia koirannahkojakin ja yks oli saanu suuren valkoosen kollikissan nahaan. Oli vaan tykänny että:
— Kovasti on silukarvaane.
Tuli sitte se 15:ta päivä ja se ostaja monella hyvällä hevoosella kylällä. Mutta tyhjänä sai lähtiä. Ei kukaa tullu kutkahtamha.
Mutta annas kun valkeni 16 päivä! Nahkakuarmia oli aiva mustana. Nahkoja tuatihi hevoosilla, potkuriilla ja kantamalla. Oli ku Kajaanin markinoolla. Ja ne, joll'ei ollu muuta ku oma nahka, leukaalivat että:
— Ny on taloonjussit piiskannehet lamphansa ja vasikkansa uloos nahoosta. Tulvana vuanna saavat emännät keritä kissinsä sukkavillooksi.
Ja sitte ruvettihi kyselemähä, mihnä se ostaja on. Sitä ei löytyny puusta ei maasta. Se lurjus makas MÖksynkyläs seljällänsä ja nauraa kitkutti katketaksensa. Mutta Luamankyläs ei naurettu. Siälä manattihi ja präiskättihi, että s’oli aivan hirviää.
YLISTARON NUARIPARI.
Oottako kuullu mikä onnettomuus on joulupäivänä tapahtunu Ylistaros yhrelle nuarelle parille?
No kun ne piti oikeen komjasti ja reirusti vihkiä avioliittohon kirkos, niin siit'ei tullukkaa mitään.
Joulupäivänä kirkonmenojen päätyttyä ei ihmisillä ollu yhtää kiirusta lähtiä kotia lämmittelemähän, vaikka käret oli virsikirjaa pirelles tullu aivan konttahan.
Ylistaron kirkko on siitä erinomaanen, että se on suuri ja kylmä kun surenrita ja että viisahat miähet ovat tällännehet kamiinat porstuaha.
Turkit korvis istuthan ja kyllähän siinä tarkenoo, kun on villakaulahinen kaulan ympäri, mutta veisaamises pakkaa paleltua sormet. Kun pitää paljahin käsin pirellä virsikirjaa, eikä kintahat käsis tahro kirja pysyä oikeen suaras, niin värsyt on menny monelta sekaasinsa.
Ihmiset tungeskelivat porstuas kamiinan ympärillä ja sanoovat jotta:
— Ei ny viälä viittitä lähtiä. Kattothan ny kun se Viivi ja
Punkalaitumen poika oikeen kirkos vihiitähä.
Vihkiviarahiakin oli tuiki monella hevoosella ja väki rupes tukkimahan sisälle.
Ja niin se vihkiminen sitten alkoo, että soitettihin häämarssi ja pappi tuli paikoollensa pitkäs kaapus.
Ihmiset kääntivät kaikki päätänsä kattomahan pitkin pitkääkonkia ovelle päin jotta:
— Joko se morsiuspari nyt tuloo?
Kun ei mitään tullu, niin kääntivät päänsä ja kattoovat pappia, joka oli totisen näköönen kirja käres.
Ihmiset puhallelivat käsihinsä, painelivat korviansa ja toiset hiljaa kopistelivat viluusisnansa varpahia.
Mutta silloon nosti pappi päänsä ja kattoo ovelle. Ja koko seurakunta teki samoon. Moni väänti niin, ett'oikeen kipiää otti ja sipinä käy:
— No ny ne tuloo!
Ja kattoovat ovelleppäin.
Niin siältä tulikin vain Marttalaanen!
Ja koko seurakunta rupes taas kattomahan papin päälle.
Viimmeen rupes pappiki kattelohon seurakuntaa ja kun oli aikansa kattellu, niin lähti sakaastihin lämmittelemähän ja lopuksi ajoo aika luikua kotia.
Seurakunta kärvisteli viälä hyvän aikaa, mutta pois ahristuu väenki lopuksi, vaikka kyllä siälä seisua olis saanu kauemminkin.
Nuari pari oli nukahtanu. Ne huamaattivat vasta myähään ehtoopualella.
Niitä nukutti nii sainehesti.
PIIKKILOUKON FLIKAT.
Oottako kuullu kuinka nuaren Piikkiloukon flikkaan käythin täs kissaviikkojen aikana?
Että tiätääsiä, mihinä se Piikkiloukko on, sanon senki, että s'oon Teuvan Äystöön kylän ja Norinkylän välis ja nuarten kesken sanotahan sitä oikeen Pikku-Suameksi. Siältä on Lammasnevan rantaa lyhyt Norinkylähä ja Kirvesmäkiä pääsöö Äystöön kylähä ja Havinnevaa taas Hangaskylähä ja päinvastoon joka suuntahan kolmellen tahollen, niin että siin'on flikkaan keksittävä konstia saara kulloonkin aikanansa tiaron, mistä päin flikoollen tuloo friiaria lauvantakiehtoona.
Mutta nyt n'oon senkin keksiny.
Elikk' oikiastansa ei n'oo Teuvan flikat, jokka sen on keksinehet. Sit'on käyttäny jo Teuvan flikkaan isuäireen isuäireet kun ne paapan-paapan-paappaa orottelivat luthin tulovaksi.
N'oli ne Piikkiloukon ilooset flikat panemas pellovaattia riiheen ja kokoonnuut kaikin sinne niitä pellovaattia reiraamahan. Ja tiätysti heti tulit puheeksi, että misthän päi ny tänä ehtoona tuloo poikia.
Hilta kohta sanoo että:
— Kattothan! Mä kyll'osaan konstin.
Ja sitte kaikki flikat yhthen trusahan Hiltan ympäri ja Hilta sylkäästä truiskas kouran pohjahan ja flättäs etusormella keskelle sylkyä, niin että sylky prisahti flikkaan silmhin, eikä kukaan nähny pitkihi aikoohi mitää. Pyhkiivät vaan hilkun nurkalla muatuansa ja sanoovat että:
— Min'en nähäny sitte yhtään mitää, mihkä päi se lenti.
Mutta Hilta osas toisenkin konstin. S'ooli sellaane, että kriivaasthin tulistikulla valakia ja sitte syljetthin etusormen ja peukalon päähän, ettei polta ja otethin kiinni palavaha tulispäähä ja tikunpää käännethin ylähäppäi. Sitte kattotihin silmät tapilla mihkä päi karsi kaatuu, nii siältä päi tuloo friiaria.
Kaikki flikat kattoovat voorostansa, mutta sitte sanoo Hilta että:
— Mun rämpsähti nii ettei sitä oikee tiärä, mihkä päi se viisas.
Ja koitti uurestansa. Mutta karsi rumaane putoski rohtimien sekaha ja samalla tollahti koko rohorinläjä ilmiliaskaha. Ja flikat törmäsit kaikin riihestä ja huusit ja hosuut ovella, kun valakia roihas riihestä. Riihi paloo pahanpäivääseksi ennenku kerithi häthä.
Ku sitte vakuutusmiähet kyselit, mistä valakia on pääsny irti, ei flikat tiänny mitänä sanua. Miähet meinas, jotta flikat on polttanu piippua, mutta flikat sanoo että:
— Hui hai, ei m'oo polttanu!
Ja ne unohrit siinä rytäkäs flikat aiva, mihkä päi se karsi kaatuu, eikä n'oo sitte enää tohtinu koittaa.
LAPUAN ASEMA.
Oottako kuullu mitä varte m'oon silmittömästi suuttunu Vaasan rautatiähallitksen äijän venkkuroohi, jokka istua könnäävät päävääräs lavittoollansa, eiväkkä saa eres sen vertaa äntihi, että Lapuan asemalle niin paljo valua, jolta reissaavaane yleesö osaas ovenreijästä sisälle?
Kun siälä tapahtuu sellaasia kamaloota pimeyren töitä, jotta painomustekkin kalpenoo. Ja lapualaaset saavat hävetä silmät päästänsä muiren ihmisten eres.
On seki rautatiän-asema, en paremmin tuu ja sano! Ku tulitikulla pitää ettiä sitä reikää, josta pilettiä pitääs saara!
Mä lährin täs menhellä viikolla tämän yskäni tähre yhren akan puheelle, joka pitääs osata vähä noitua ja kattua viinaha, siälä Lapuan Kuurtanehen rajoolla.
Enkä meinannu osata polskaa enää koko Lapualta, kun en osoottelemalla enkä eres tryykkööttämälläkää iltapimiäs rookannut aseman plassille.
Kievarista piti pyytää kahta poijan-mälkkiä kummastaki käresta fööräämähä.
Kyllä niillä lapualaasiila pitää olla oikee kissinsilmät, ku osaavat sinne.
Sen tiätää, jotta m’olin suuttunu, kun ne poijat lykkäsivät mun ovesta sisälle kun pussin perähä.
Mä vähä manata naskahutinkin ja karjaasin jotta:
— Mikä tuhannen valtionasema pimiimmäs Afrikas täm’on, kun ei tääll’ oo valkiaa, että näkis noukkansa niistää?
— Ohan täällä valkia! — kuuluu jostakin nurkasta asemamiehen ääni.
— Mihnä sä, pimeyren olento, täällä valkian näet? — kysyyn mä.
— No pöyrällähän palaa lamppu! Eikö herra näe?
Minä kattoon, n’otta silmät päästä varista, mutta valopilkkuakaa en nähny.
— Tuu hyvä miäs mua viämähä sen lampun äärelle — pyyrin.
Se vei ja sanoo jotta:
— Tuas se ny palaa!
Minä haparoottin ja kopeloottin aikani, niin jo sattuuki käteni lamppuhu. Mutta ainakaan sellaasta valua siin’ei ollu, että sitä olis pimees nähny. Ei vaikka mä painoon noukkani klasihi asti! Eikä se eres polttanukkaa. Mutta jotaki käryä mä tunnin nenälläni, niin etten mä voinu vaunua vaikka siinä lampus oliski tapahtuna jokin kemiallinen palaminen.
Mä hapuulin itteni pilettiluukulle ja heristelin inspehtuurille nyrkkiä, mutteihä se sitä nähny pimees. Karjaasin tällä pukin äänelläni jotta:
— Tiätääkö herra pehtuuri, jotta valtion asemalla pitää olla niin paljo valkiaa, jotta reissaavaane yleesö osaa pussata eres omaa akkaansa? Tiätääkö? — sanoon minä. — Tiätääkö pehtuuri velvollisuutensa? — sanoon toisenki kerran.
— Tiätää! — sanoo. Antoo piletin ja 2 markkaa liikaa.
— No, miks’ei oo valkiaa?
— Kun ei oo, niin ei oo, ja kun ei saara, niin ei saara. Pyyretty on viis vuatta. — Antaasko herraki lantin tähän kolehtihin? Tääll'on ihmisiltä pyyretty apua ja saatuki jo kolehtirahoolla yks sähkölamppu makasiinin seinähän.
Min'en oo mikään kitupiikki. Mä nakkasin saman 2 mk lakkihin, jonk'olin liikaa saanu.
Antakaa hyvät ihmiset muukki, kun satutta sivuutte ajamaha. Sopii pistää postilaatikkohon siinä aseman seinäs. Suamen valtiolla ei oo varaa eikä hallitusherrat kerkiä istuinsijaltansa hommaamaha rahaa lapualaasille, jokka pimeyres valtavat ja tuhriivat lähtöpusuja kelle rookaa.
Mäkin sain suupiäleheni että mossahti — yhreltä vanhalta ämmältä. Ja sitä varte m'oon niin suuttunu.
KUVERNÖÖRIÄ KYYTITTIHIN.
Oottako kuullu kuinka kamalasti yks huuritoon kauppamatkustaja-venkales on puijannu ja puliveivannu yhtä kevarin isäntää ——n pitäjäs?
Siitä kevarist' on matkustavalla yleesöllä sellaane kokemus, jotta kaikki siäll'on huiskin haiskin, paitti yks kiulu, joka seisoo aina keskellä porstuan lattiaa. Hevoosta siält'ei tahro saara millää. Orottaa pitää aina monta tiimaa ja ku viimmee on porraspääs se karvootoon kaakki, joka siinä kevaris hoitaa hevoosen virkaa, niin saa reissaavaane panna pitkällensä viälä kahreksi tiimaksi, ennenku ruvethan lähtemhä.
Ja se meno ja faartti on sitte sellaasta, että ainaki pari kolme heikkohermoosint' on sillä kevarinvälillä tullu hulluksi. Kaikki laulut on saanu kolmehe kertaha laulaa läpitte, muistella koko elämänsä prikusta prikkuhu, räknätä tulonsa ja menonsa koko vuarelta, puhua suunsa kuivaksi, käännellä päänsä kankiaksi, kattella silmänsä harmaaksi, haukkua ittensä tyhjäksi ja ku kaikki täm'on tehty ja valmista, nii on päästy vasta vähä toista tolpanväliä. Matkaa on 28 km.
Joko käsitättä, että siinä torellakin voii tulla hulluksi?
Mutta sitte tuli se junkkari-kauppamatkustaja ja sill'oli jutku miäles.
Se telefoonas jo kaukaa kevarin likillä olevahan kauppapuarihin jotta:
— Halloo! Viäkää sanaa sinne kevarihi, että täält' on tulos Vaasan läänin kuvernööri tarkastusmatkalle. Sille pitää olla kolmen tiiman päästä hevoone aisoos, jotta se pääsöö heti jatkamha matkaa.
Siitä tuli kevarihi touhu! Jaa-ah, sanon mä. Sellaasta tuhannenmoosta poukett'ei siinä taloos oo enne ollu, eikä suinkaa tuu koskaa tulemhankaa.
Emäntä sitoo hamhensa pualisäärihi ja piika poukkooli vain hurstises aluushamhes. Siinä pesthin ja siivothi, n'otta ovet paukkuu ja klasit täräji. Emäntä heitteli vettä puusangoosta laattialle ja piika varsiluuralla krapas ja huitoo n'otta piänimmät kakarat lentelivät pesuveren kans porraspäähä.
Isäntä lipitti peltoja pitki toisehe kylähä laihnaamha pitäjän parahan orihi ja Tuuloksen mallisen lohnan.
Ja justhin ku piika paiskas laattiankuivootrasut porstuan ovesta pihalle, nii — silloo se tuli!
Ja isäntä pukkas ja rykii ja emäntä niiaali ja piika siunaali ja ettii hamestansa ja kakarat luurasivat ovisängyn alta.
— Ja-hah — sanoo se lurjus.
— Ja-hah — pääsi isännältäki.
— No, onha tämä kevari kunnos ku hevoonenki näyttää jo seisovan valmisna — puhuu lurjus. — Jos lähretääs?
Isäntä toi orhin porraspäähä ja kyll'olis kuvernöörin passaannu siihe istua. Ku lohnan pohjalle oli pantu taloon paras höyhenpolsteri, tuliterä pitkäkarvaaset fällyt ja kaks lumivalkoosta franssulakanaa välihi.
Kyllä passas lurjuksen istua!
Ja isäntä istuu kuskipukille ja niin sitä lährettihin, n'otta pyry nousi. Ei kestäny täyttä tiimaakaa ku oltihin perillä. Isänt' ei uskaltanu päätänsä kääntää, ei rykäästäkkää. Istuu ku tuamittu käret oikoosna.
— No, mitäs kyytti maksaa? — kysyy lurjus ku perille päästihin.
— Mitä se ny maksaas?! Ei mitää, hyvä vain ku herra tuli!
Eik' ottanu isäntä maksua. Kiirus oli kupernööristä päästä. Ja niin lähti kotiappäi.
Em mä viitti enää sanuakkaa, mitä isäntä sanoo, ku sitten sai kuulla, ettei se kupernööri ollukkaa. Mutta sen s'oli kevari luvannu, jotta jos se lurjus viälä joskus noukkansa sinne pistää, nii niskat nurin vääntää ja kruuvaamalla pään krupista irti nykääsöö.