TAPPURI-OSUUSKUNTA.
Oottako kuullu kuinka osuustoimint’ on ottanu levitäksensä Ylistaros?
Iivarinpään äijäkki nakkasivat klupunsa nurkkaha ja sanoovat, jotta tappuri se olla pitää taloollisis.
Ja sitte pirettihin sellaane kokous, johna tuumattihin. Tuumattihin niin tukevasti, että äijään oli ottanu oikeen kipiää takaraivaha. Mutta päätös kans tuli, jotta tappuri ja osuuskunta laitethan ja livarin-Alfree pannahan hyppöölle. Äijät saattelivat Alfreen asemalle ja sanoovat jotta:
— Muista sitte vain tinkiä. Jos suinki saat, niin jutkahuta kauppamiähiä, mutta katto vain ethes, etteivät sua hyppöötä.
Alfree veti karvalakin lujempaha päähänsä, rypisti ripsikarvojansa ja lupas kattua ethensä.
Ja hyvin se poika kaupungiss pärjäski. Sai luphan Hankkijalta erinomaasen tappurin ja Wiikströmiltä parasta sorttia moottorin.
Mutta n’ei tullehekkaa heti paikalla ja se oli kamala paikka.
Isännät istuuvat takkakivellä aamusta iltaha, polttivat ja pahkuloottivat, ku niitä konehia ei rupia jo kuulumha. Niin jantusjaloon orottivat, että yhreltä oli palanu suuri reikäki housunperähä takanporos. Ja muilta meinas jäärä pärinät kaivamata. Ne kulki toisisnansa ja olivat kun kipeetä kissiä. Paneskelivat että:
—- Kun ei se tappuri jo tuu!
Iivarin-Alfreen piti seisua osuuskaupas telefoonin ääres aamusta iltaha ja aina vain soittaa kaupunkiin, että eikö se jo tuu?
Ja ku se oli justihi soittanu sen seittemännen kerran niin taas yks osakas sanoo, että:
— Eikö se jo tuu?
Ku osuuskunta oli tällä lailla hyväs sovinnos toiminu viikon verran niin jo tulivat konehet.
Ne tuathin asemalta sellaasella ryminällä, että mökkiläästen tornit heiluu. Pantihin käyntihin sen taloon riihen eres, johka ensiksi oli lentäny kaunahaukka.
Moottori tikkas ku silinterikello ja tappuri tryskas n’otta ruumenooset lentelit Heikkoolan larvoolle asti.
Isännät lipoovat kiältänsä ja sanoovat että:
— Jo on kätevä masiina. Viärähä se ny meille.
— Ei ku meille!
— Meille se viärähä! M'oon kans osakas.
Kukin isäntä hairas tappurinpyärihi kiinni ja rupes vetämhän meilleppäin.
Pari miästä hintras moottoria, yks hyppöötti öljykannua kotiansa.
Siinä puhuttihin tihijää ja kovalla äänellä, verettihin ja nyjittihin.
Sanottihin sarvipäitä.
Mutta alapään isännät voittivat ja veivät. Ylipään miähet puhaltelivat hyppyysihinsä ja seisoovat päävääräs ku karoot.
— Viäkää rumaaset ja pitäkää! — sanoovat. Me eruamma koko osuuskunnasta, kun ei kerran konehet oo sellaaset, jotta niillä sais joka taloon elot tryskätyksi samana päivänä.
Lähtivät kotiansa ja laihnasivat tappurin mualta. Ovat ny niin suutuksis, etteivät saata kattuakkaa alaasehepäähän päin.
VIINAPOLIISI PÖHNÄS.
Oottao kuullu, jotta yks ilimajokine viinapoliisi on tullu Vaasahan aiva tukkihumalas?
Täm’ on merkilline ja varoottavaane historija viinapoliisillen ja muillekkin matkustavallen raittiillen yleesöllen Suamenmaas.
Ajatelkaa ny, ku syntymästä raitis ja kaikinpualin kunniootettava viinapoliisi lähtöö akkoonensa ja eväspussiinensa junalla Vaasahan, ei maista nokkaakaa viinakultaa — ja Vaasan asemalla pörrää pöhnäs ku kiimamettoo.
Huitoo juurikopallansa platformulla ja hihkuu jotta:
— Täs onki, jukulauta hohtimet, sellaane poika, jotta lyän vaikka tämän munakopan poliisin päähä!
Ja akka pitelöö hullaantunutta äijäänsä takinhännästä kiinni jotta:
— Juha, Juha, mikä sun on tullu? Ooksä aivan hullu vai muutoon riivooksis? Älä rumaane huiroo sillä kopalla! Munat menöö aiva rikki! Kah ny, ku putos jo!
Mutta isäntä vaan tamppas ja prekkaali. Ihmiset kattoo suu auki.
Ja viinapoliisi notkutteli ja pyärähteli juurikoppa käres. Hihkaasi jotta:
— Täs onki sellaane pikkuune poika, jotta
Pappani maja on matala ja piäni
Ja maailma on niin suuri!
Meirä eemäntä kehuu oolovansa
peerintotaloon juuri!
Kyykähti tasapökkää, hihkaasi ja poukahutti pystyhy taas.
Mutta silloon tarttuu isäntää hatruksista kiinni se suuri asemapoliisi, joll'on kaks kunniamerkkiä rinnas ja sanoo jotta:
— Mite sine rehisi teele? Tuli putka nyt kun sine oli noin joopunu.
Ei siinä auttanu mikää. Ei isännän, ei emännän. Poliisikamarille viäthin koppinensa. Ja kyllä ylikonstaapeli kattoo rumaa sen isännän päälle, kun se sanoo jotta:
— M’oon viinapoliisi, enk’oo yhtää ryyppyä ikänä sisälleni pannu. Mutta nyt mä en tiärä mikä rumaane mua riivaa, kun niin kauhiasti pakkaa laulattaa, hihkuuttaa ja poukotuttaa.
Itku pääsi isännältä. Samoon emännältä, joka vannoo ja vakuutti jotta:
— Juha ei oo ryyppyäkää ottanu koko aamuna. M’oon istunu sen viäres koko aija ja imehrelly, kun sitä rupes nii nykimähän Munakan välillä ja lauloo jo Tervajoella.
— Älkää yhtää valehrelko siinä! Sehän on sikajuavuksis. Haisoo kun trankkitynnöri — sanoo ylikonstaapeli.
Ja kyllä se haisiki, sen täytyy tunnustaa sivullisenki.
Kun poliisit rupes syynäämähä ja riisuttamaha isäntää, niin sen lakki oli aivan likomärkä. Poliisi haistoo heti, että s’oli pontikkaa. Ja ku lakki oikee väännettihin mykkyrälle, niin tuli pesufatihin puhrasta pontikkaa lähes puali halstooppia!
— Mitä peijakkahan uusia pöhnöökonstia teillä ilimajokelaasilla on? Kastatta mösännä pontikkaha ja sillä lailla juapootteletta? — imehteli ylikostaapeli.
Isäntä vannoo, samoon emäntä, että Juha ei oo lakkiansa pontikas liottanu.
Ja kun oikee tuumattihin niin selveski lopuksi asia.
Samas vaunus oli tullu pontikkatrokaria Töysästä koppiinensa ja yks trokarin koppa oli ollu viinapoliisin pään päällä hyllyllä. Leili oli ollu huanosti pruntattu ja siältä oli ainaa nokkunu viinapoliisin päähä.
Tiätää sen, kun koko pää likuaa, että siitä pöhnähän tuloo.
Vähemmästäki!
Trokari oli kyllä nähny kun nokkuu, muttei sen passannu mennä tappia korjaamahan.
Kuka uskaltaa enää junas matkustaa ilman sateenvarjua?
TUPPURAASEN HUUSHOLLI.
Oottako kuullu mikä meno ja mekastus oli tiistai-aamuna makasiinimiäs
Tuppuraasen parihuanehis?
Varsinki köökin pualella.
Siälä oli noustu ylähä jo ennen kuutta, hypätty ja häärätty kun siantappajaasis.
Tuppuraane siälä vain piti inventteerinkiä maallisesta hyvästänsä, joka on viimme vuasina hualimata kaikellaasista pulista ilahruttavas määräs lisääntyny, varsinki kakaralauma.
Ja ny piti niitä vähä sortteerata.
Putsata ja pestä vanhempia kappalehia ja lährettää kouluhu.
Ja valita nuarimmista uusia Tuppuraasplanttuja, jokka on jo siihe ikhä tullu, jotta niihi sopii antaa opettajien koitella intuktiivista ja tetuktiivista hantteeraustapaa, vaikka kokemus on aina osoottanu nyrkkipelillä järjen parahite päähä tarttuvan ja laiskuuren ja tyhmyyren ihmisestä pois varisevan.
Tätä tapaa käyttää Tuppuraanenki koto-oloos hyvällä menestyksellä.
Niinku nykki kun Ellu ja Kallu pitivät samasta kengästä kiinni, ja väittivät sitä kumpiki omaksensa.
Mutta ku isä Tuppuraane reisuusti vain mojahutti kumpaaki knuppihi, niin selves heti, jotta kenkä oliki Kallun eikä Ellun.
Koulukirjoja oli yhteesvoimin ettitty ja isä oli vääntäny senkinki paikooltansa, kun ei suamenkirjaa muutoo saatu senkin ja seinän välistä pois.
Mutta piplianhistooria oli katees. Sitä ei löyretty sängyn altakaa.
Eikä sitä ollu puulooraskaa, ku isä sen kaatoo laattialle. Mutta putukasasta löytyy kumminki Urho-poijan lakki, jok'on ollu koko kesän hukas.
Vanhin poika Juhannes kulkoo lysionkoulua, ja sille piti ensi päiväksi panna kraki kaulaha, mutta vaikka ne äireen kans yhres yrittivät, niin eivät saanehet knappihi.
Vasta kun isä kahrenkären puristi Juhannesta kurkuusta saathin knappi kiinni.
Kyll' oli Juhannes kun veripallo naamasta, eikä henkikää tahtonu kulkia.
Se pyyti, jotta isä ottaas krain viälä pualeksi tiimaa pois kun niin kauhiasti kuristi, mutta isä vaan äyskääsi, jotta:
— Älä inaja, ei täs oo aikaa sua monta kertaa pujettaa. Hyvä ku saathi kiinni. Ei stä kahres tiimas kuale vaikkei saisi hengitetyksi ollenkaa. Saa äitee sitte leikata niskasta poikki sen krain kun koulusta tuut.
— Muttei tällä krailla saa opettajalle kumarretuksikaa, — yritti
Juhannes valittaa. — Prätkähtää pian poikki kun yrittää pukata.
Äitee oli justhi saanu klumpatuksi rauroolla Ilmarin pönskän, john'oli ollu niin pikiä, savia ja hiataa, jotta rautoja piti isän välillä fiilata, ennenku Ellun päästä takut irti saathi.
Silloo äkkäs äitee kuinka kauhian mustat poikaan kintut olivat.
N'oli aivan variksensaappahia täynnä ja niin ravas, niin ravas.
Kyllä niitä pesthin kuumalla ja kylmällä verellä, muttei niistä sen valkoosempia tullu. N'oli oikee siäntynehet.
— No, mitä niistä sen enempää krapaa. Ei tarvitte panna sukkia ollenkaa. Panoo vain kengät avoonlinkkaasin jalkoohi, niin kaikki luuloo, n'ott' on sukakki.
— Ja tuas on joka poijalle nästyykiki. Eikä saa pyhkäästä nenää takinhiaha. Kallu, sulta riippuu nykki varsanjalka nenästä!
Mutta ennenku äitee kerkes nenähän tarttumahan, veti Kallu vatsanjalaan sisälle ja nialaasi.
Turhaa äitee Kallun nenää sitte enää puristi. Siältä ei tullu märkääkään.
— Frääsää ny!
Ja Kallu frääsäs, muttei tullu mitää. Kipiää vain otti.
Mutta kouluhu mennes kyllä näkyy, jotta joka poijall'oli varsanjalaat tallella.
Kallull' oli kaks. Ja aina kun meinas purota, kerkes Kallu parahiksi vetämhän se ylhä ennenku nokahti.
Siinä saiki pitää varansa.
VASA TEATER.
Oottako kuullu, että Vaasaha pykäthä parastaikaa tiaatteria? Änstin hotellin ylikertha nii että moikuu.
Mäkin oon ollu kattornas ja sanon ny jotta hyvää tuloo ja lämmintä.
Pääasia on saara mahtumha paljo ihmisiä piänehe tilaha.
Ja kyllä siinä meiningis onkin hyvin onnistuttu.
Vaikkei nii hyvää, ettei ain’olsi vähä petraamisenki varaa.
Ja sitä vartenhan minäki menin sinne noukkinen!.
Ja äkkäsin kans, että sais sinne tulovaha Vasa Teaterihin mahtumha viälä enemmältäki ukkua ja akkaa.
Ny sinne mahtuu vaan 317 ihmistä. Tilaa siin’ on varattu äijää päälle nuan naaman leveyreltä.
Että ku pläsi pläsis istutha, nii sopii nauraa vain silmillä.
Koko naamalla ei passaa koristella sitävarte, ku naam’ ei pääse leviämähä.
Mutta silmillä mahtuu kovasti hyvi nauramaha.
Lehteriille mahtuu paljo köyhää kansaa.
Tila on käytetty niin tarkoon, n’otta seisomapiletiillä kattojista pitää etumaaste luurata koipiensa välistä, n'otta takimmaasekki jotaki näkisivät.
Lehterin peräpenkille on varattu tumpiille istumapaikat.
Paikalle n:o 306 mahtuu vain pää. Ei muuta.
Krupin saa jättää kotia. Samoon jalaat. Ja siksi toiseksi pääshän n'oon silmät, jolla kattellahan. Ja sehän n'oon tiatteris pääasia.
Oikiastaan ei tiatteris tarvittaasi päätäkää kokonansa.
Silmät vain. Ja niistäki vain toisen, ku oikeen ahtaalle tukithan.
Siältä katonrajasta lehteriltä ei muutoon näekkää, jos ei ota toista silmää kourahansa ja sillä kurkottamalla kattele.
Katonrajahan, salin pitkälle seinälle on tehty loosia.
Loosi on fiini sana. Sillä tarkootethan sellaasta komppelia, johka mahtuu neljä eli viis ihmistä luuraamaha.
N’oon kun pääskyysen pesiä räystäsalla.
Elikkä ku sualasalkkaria. Kantta vain puuttuu.
Kun sellaases salkkaris istuu, niin saa lakkinsa panna kakluunin päälle.
Näyttämön viäreesen kakluunin päälle on kuulemma Vasa Teaterin puuhaaja ja tirehtööri Harry varannu aponemangin koko loppu-ijäksensä.
Siälä sen onki lämmin ja mukava aploteerata eli taputella käsillä ja jaloolla.
Peräkakluunin päällystän pitääs tilannehen jokin Kocki-niminen herra, vanha ja viluune miäs.
Tiaatteri ei viäl’ oo aiva valmis. Sitä parastaikaa maalathan ja paperooraha.
Mutta mun miälestäni sinne hyvin passaas tehrä tilaa viälä ainaki parille saralle kattojalle.
Klasin pualohooselle seinälle sopiis naulata katonrajaha kolme pitkää hyllyä.
Sinne mahtuus aika lailla ihmisiä lameellensa. Panna vain ku kangaskaupoos kangaspakkoja viteehinsä hyllyylle.
Tyhjille seinille ja ovihi sais naulata tukevallaasia koukkuja.
Niihin sopiis ripustaa takin-fankusta monta laihaa ja köykäästä poikaa.
Klasien taa olis rakennettava lava, että siältäki sopiis parikymmentä päätä kurkistamha.
Ku sitten kattoho väännethä viälä tukevia koukkuja ja niihi pannaha riippumha nuarakiikkuja ja vaikk’ oikee vanhaalaija vauvankiikkuja, john'on puuaisat, nii sitte vast'o oikee »full huusi», niinku ruattalaane sanoo.
Se merkittoo sitä paljo jotta:
— Täys on! Älä tuki!
Kyllähä se vähä aharasta olis, mutta olispa lämmintä.
Ja kiikkuma-piletiillä sais samalla kylypiä, ku varaa vihran kainaloonsa mennesnänsä.
Näyttelijäänkää ei tartte paljo suutansa pruukata, ku yleesö lämpiää ittestänsä.
KUN AKOOLTA LOPPUU JONOTES.
Oottako kuullu, että Vaasas on akat ny aivan kipeetä?
Ne ei tiärä ittekkää mikä niitä oikee vaivaa, mutta kamala niiren on olla!
Minkä juumoottaa pahasti päätä, minkä syränalaa vääntää.
Ja krätyysiä ja tinttaasia ovat ja riiran haluusia.
Monelta on menny ruakalystiki.
Simppaaloovakki kotona miähelle ja kersoolle, jotta n’oon aiva imhes äireen kans.
Ja ku kaikki ämmät on yhtaikaa tullhet tuallaasiksi, niin että s’oon oikee kamalaa.
Täällä m’oon monen miähen kuullu jo pelkäävän, jotta sen akka tuloo hiljoollensa hassuksi.
Kun n’oon aiva ku pistoksis. Eivät saa rauhaa enää yhtää yhres paikkaa.
Kulkoovat ympärinsä kun kipiät kissit.
Ja leukapiälet vaan täräjäävät ja silimät pääs mulkooloo. Ja supisoovat ja itteksensä höpäjäävät mitä rookaa.
Monen akka on ruvennu unisnansakki puhumha, potkimha ja huitoomha, jotta miäsparka on saanu silimiänsä varjella.
Mikä niitä ny oikee riivaa?
On käyty tohtoriski monen akan kans, muttei tohtorikkaa saa selvää, mikä niiren oikee on.
Mäkin oon jo ruvennu tätä uutta tautia ajattelemha, ku meiränki äirees on näkyny vähä sellaasia kamaloota merkkiä.
Eilen aamulla s’oli jo niin sekooksis, jotta rupes sanomaha, että m’oon jo aamukaffit juanu kun mä justhi sain silmät auki.
Sitä se vaan pränkkäs ja väitti, n’otta munki o» jo pää mennä sekaasi.
Ilman kaffia sain tyähön lähtiä.
Mutta justihiⁱ ku mä tulin maitopuarin sivuu tänä aamuna, mulle selves, mikä niille akoolle on tullu.
S'oon kuulkaa, se kun se jonotes on ny loppunu.
Se kun niiren akkojen ei enää tartte seisua viis tiimaa päⁱvas maitopuarin eres.
N'oli siihe jo niin tottunhet ja ruvenhet tykkäämhän, jotta ny ne on aivan kipeetä, kun ei enää saakkaa rookata koko kortteelin akkoja yhres paikas ja praatata ittiänsä oikeen tyhjäksi heti aamupäivällä.
Siin’ oli niin mukava istua hinkin päällä ja haukkua maalaaset ja lahtarit, puarifröökynät ja maitokuskit ja fiinit frouvat ja jopparit ja kuninkahat ja ruattalaaset ja elintarvesherrat ja perunat ja toriakat ja suutarit ja Mäkiskät ja Lumperskat ja niiren tyttärekki ja talonomistajat ja poliisit ja paperimarkat ja halkokauppiahat ja vosikat ja meijerimairot ja — ja toisekki akat, jokk’ei meinaa pysyä rivis, ku tukkiivat toisten erelle, vaikka:
— Mull’on viis piäntä lasta kotona ja hellanpesäs valkia!
Siinä s’oon kuulkaa se, mitä varte akat on tullehet niin krätyysiksi.
POLIISIN VAIVOJA.
Oottako kuullu, että Vaasas poliisit ovat ny kovasti murheellisia?
Ku putka ei pirä yhtää kutia. Ja ku pyysit tuloovat tämän mailman aikha nii päässilmääsiksi, että repiivät tiiliskivekki irti putkan seinistä ja lähtöövät pylkkimähä. Eiväkkä puhu mitää.
Eivät yhtää ajattele kuinka paljo siin’on vaivaa poliisiilla, ku niiren pitää kaikenmailman hunskelien peräs hypätä, ettiä ja kysellä, vaania ja vahrata. Ja ku sitte viimmee on yhren junkkarin saanti kiinni, nii ei saa eres lyäräkkää, vaikka se peijakas valehteloo, n’otta korvat huiskun.
Eikä tunnusta, että hän on makkaran varaastanu, vaikka se löyrethä sen housunplakkarista. Sanoo vain jotta:
— Mä en ainakaa tiärä, kuka sen on mun plakkarihini pistäny.
Ja jos on oikee riivattu ja läpikliipattu, nii kehtaaki sanua että:
— Jonsei se konstaapeli, joka mua löi ja aiva syyttömästi tänne traijas, jonsei se pistänykki sitä mun plakkarihini, sillä ku on mulle vihaa —
Ja se ny on aiva vales, nii vales ku olla saattaa. Ku poliisi on saanu juasta sen lurjuksen peräs monta karunkulmaa, eikä päässy likikää. Ku toinen poliisi oli sen pirättänykki. Ja ei suinkaa poliisi ny nii hullu oo, ku on kyllä huano palkka, että rupiaas tukkimha tyyrihi lihamakkaran palan hampuusin plakkarihi.
Mutta se varaas vain nii änkkää, eikä silmää räpähytä. Kyllä siinä kysytähä poliisilta ittensä hillittemistä, ku ei saa vaikka kuinka sormia syyttääs, knapahuttaa sillä kalikalla, jok’on aiva sitä varte, sitä tuhannen rumaasta knuppihi.
Pitää vain sanua että:
— Ymmärrän, herra komisarjus! — jₐ lähtiä viämähä sitä makkaravaraasta putkaha.
Siinä ovenraos, justhi ku päästää sen peijakkahan sellihi, siinä saa potkaasta perähä — jos kerkiää.
Mutta n'oon ne lurjuksekki nii oppinehet poliisien konstiille, että s’oon vain harva konstaapeli, joka kerkiää tärähyttämhä.
Oppimatoon ja kankiajalkaanen poliisi tavallisesti hopalehtaa nii, että telaa varphansa kiviseinähä ja pitää pyytää sairaslomaa.
Ja sitte sitä makkaravaraasta pitää sinne koppikin viälä passata, tuara ja viärä kansankeittiöstä monellaaset ruaat, antaa juamista ja viälä kulkia kattornas, että kaikki käyy ratihinsa, ja aukaasta ovia ja panna se kiinni ja munalukkuhu ja viärä avaan naulaha ja aina välihi kulkia sanomas että:
— Ei saa jyllästää. Ja mitä sä ny tahrot?
Ja vaikka niitä lurjuksia näin kruunun puaIesta passatha, nii mitäs teköövät? Joo, haukkuuvat ja kirrastaavat ja uhkaavat että:
— Kylläs viälä näjekki!
Eikä viälä silläkää hyvä. Mutta ku karkaavat ja särköövät putkan seinäkki.
Niinku maanantaina vastha yöllä. Vaasan putkaski. Oli repiny tiilikiviä irti, pukannu klasin pois ja menny sen veeken.
Se on niin häpeemätöön teko luijukseltaki, että mä lährin heti kattoho.
Ja oikee oli. Klasi oli viälä auki.
Siin’on kyllä poliisilla kavaluus miäles, ku ne antaa olla sen putkanklasin auki.
Ne meinaa, että jos se junkkari tulis saman tiän takaasi.
AMMATTIEN TARKASTUS.
Oottako kuullu, että huamisaamusta kello kuus astuu voimha laki uus?
Sen nimi on »Laki kauppa-, konttori- ja varastoliikkeiren työoloosta».
Jokos hantesmannit ovat tällännehet asiansa, puatipuksunsa, tiskirottansa, kassafröökynänsä ja prinkaripoikaansa siihe laihi, ku laki sanoo?
Vai ett’oo kuullukkaa? On oltu vain siinä kaupantohinas, n’ottei oo tästä uuresta laista kuultakaa?
Kattokaa vain ethennä, ettettä jouru jo ensimääsen päivän iltana sellaasen imhellise herran kiikuteltavaksi, jonka nimi on ammattientarkastaja.
Taitaa olla parasta, ku mä vähä seliitän tätä lakia Suamen höyrypäiselle kansalle, jok’on ny ruvennu nii eristysmiäliseksi, n’otta hutkii ittellensä lakia ja parakraafia enempi ku hallituksen kirjapaino kerkiää präntätäkkää, joko sitte ihmiset lukia ja päähänsä päntätä.
Kuka osaa esimerkiksi sanua minkälaane se 8 tunnin työpäivälaki ny sitte loppujen lopuksi o? —
Mun miälestäni se laki pitääs ottaa käytänthö ensiksi valtiopäivillä ja oikee täyrellä torella. Ettei valtiopäivillä saa tehrä Suamen kansan harmiksi ja ristiksi enempää lakija ku 8 tuntia voorokaures, eikä »enempää ku 47 tuntia viikos», niinku yleeses tyälais sanotha. Nythä ne flätkii yät päivät uusia lakija. Peijakasko täs peräs pysyy?
Kialtolain valvomises on jo täysi urakka, nii ryyppymiähillä ku viinapoliisilla.
Ny on saatu uusia tyälakia hevooskuarma, ja määrätty ja palkattu uutta sorttia poliisia niitä ammattientarkastajia. Kohta m’oomma joka sorkka jonkillaasia konstaapelia. Tavallisia poliisia on Suamen kansaa paimentamas ainaki 10,000 kappalesta, siveellisyyspoliisia on ittestänsä joka akka ja miäs, viinapoliisiina häärää juapookki ja loput Suamen kansalaasista on ny palkattu ammattientarkastajiksi.
Nii että on meillä täs kansanvaltaases ja eristysmiälises valtios ainaki perhänkattojia — tuata nuan kyllältä.
Ja lisää lakia ja »tarkastajia» tehrähä joka päivä. — Mutta onha siälä »kansa itte» ny hallitukses, n’otta kyllä se tiätää mitä teköö.
Niin, niiren hantesmannien asia on ny sillä lailla, jotta huamen aamuna pitää tällätä koko väkensä suaraha rivihi, eroottaa omat ja muiren mukulat toisistansa, pitää nimenhuuto ja syynätä trenkiensä, puaripoikaan ja flikkaan papinkirjat. Kirjoottaa nimet ylähä ja komentaa että:
— Kakarat jok’on 14 vuatta nuarempia neljä askelta ethempäi. Ne jok’on 14:n ja 16:n vuaren välillä, kolme askelta ethempäi. 16 ja 18 vuaren ikääset yks askel ja muut seisoo paikallansa, mars mars tuhanne juuttahat, kuulottako!
Sitte on isännän mentävä pataljoonan ethe, näytettävä nyrkkiänsä ja sanottava lain mukha jotta:
— Ensi rivi on tenavia, toine lapsia eli kakaroota, kolmas nuarukaasia eli juippia ja neljäs ihmisiä eli raavahia. Ja muistakaa se.
Sitte on aukaastava ovi ja potkaastava tenavat pihalle. Ne ei kelpaa enää mihkää. Ammattientarkastajien on juastava ny lasten peräs ja kattottava viraan pualesta, jotta n’ei tee muuta ku syäävät.
Toisen rivin olennoosta eli lapsista sanoo laki, että »niitä ei saa pitää enempää kun 6 tuntia päiväs tyäs.» Seki mahrollisimman laiskas. Viälä sanoo laki, että »raskaita taakkoja älköön annettako lasten (14-16 v.) tai nuarukaaste (16—18 v.) kantaa, nostaa, vetää tai lykätä», ei eres perästä puntata. Paree on, ku isäntä panoo ne kärryylle eli kelkalle, nostaa, vetää tai lykkää itte, kuinka kulloonki puaripoikaa huvittaa ja niin eres ja taappäin.
Jotta kyllä tästä ny hyvä tuloo.
JAAKKOO KOIPPURA.
Oottako kuullu mitä varte Jaakoot ovat niin erinomaasia miähiä?
Sitä varte, että niill'on monta kaimaa! Ja korkiooski viroos. On kunnan valtuustoos ja muis eresvastuksellisis kansanluattamushommis.
Ja yhteestä meillä kaikilla Jaakoolla on se, että vasthan me paamma puhukohot ja tohiskohot muut mitä tahtoovat.
Jos toiset sanoovat jotta:
— Laitetha meiränki kuntaha kolmaski kansakoulu!
Niin selvää on, jotta Jaakkoo joukosta nousoo pysthy ja sanoo jotta:
— S’oon aivan turhaa. Mä vastustan.
Kun ny näin on asian laita, niin jokin noukkaviisas tiätysti sanoo jotta:
— No sittehän asiat luistaa hyvi. Ei trenkaa muuta ku sanua justhin päinvastoon ku meinaa että:
— Meirän kunthan ei ainakaa saa enää kolmatta kansakoulua laittaa!
Niin silloon aiva vissisti nousoo Jaakkoo pysthy ja sanoo jotta:
— Olispa se ny kamalaa, jos ei meiränki kuntha kannata laittaa kolmatta kansakoulua kun paljo köyhemmäkki kunnat laitteloovat.
Asiat luistaasivakki tällä lailla kovasti hyvi, jos Jaakkoo olis vain yksin kunnanvaltuustos. Mutta niinkus te kaikki hyvin tiärättä, niin ei oo yhtäkää kunnanvaltuustoa, john’ei olsi ainaki kaks Jaakkoja.
Jaakkoo, joka vastustaa eli Jaakkoo Koippura; ja Jaakkoo, joka puallustaa eli Jaakkoo Myätäsuka. Mutta tavallisesti on joka pualuehella oma Jaakkoonsa, ainaki Jaakkoo Koippura.
Jaakkoo Myätäsuka on niin olematoon ja typerä tekijä täs yhteeskunnas, jotta siitä ei kannata puhua.
Toista s’oon Jaakkoo Koippura!
Syy minkä perusteheila Jaakkoo Koippura nousoo aina puhumaha, on mitä epäittekkähintä, syvästi periaatteellista laatua. Jaakkoo ei koskaa puhu turhia. Se pualtaa aina oikeutta ja kohtuutta, lähtien kaiken olevaasuuren ja inhimillisen tiaron alkujuurista, koittaen kärsivällisesti saara toristetuksi muille ihmisille, kuinka vääräs ja tyhmiä ne on.
Tästä epäkiitollisesta ja kärsivällisyyttä koittelovasta toimesta, jota Jaakkoo koko elämänsä on yhteeskunnan menestykseksi harjoottanu, on Jaakkoo saanu ja saa kai erespäinki vain haukkumisia osaksensa. Kiitoksista ja kultakelloosta kunnan pualesta ei oo puhettakaa. Ja kumminki on Jaakkoo Koippura se välttämätöön nivel, länkki eli kakulakeppi, jota ilman kunnan ajattelemattomat, ymmärtämättömät, omaa etua tavoottelovaaset, taantumuksellis-eristysmäiset valtuusmiähet, nua joka asias huanoja ja tyhmiä päätöksiä tekövääset, tuhlaalevaaset kitupiikit, eivät tulsi toimelle. Jaakkoo on se lahjomatoon, ylittepuhumatoon ja vääjäämätöön kanto, jonka ylitte pakostaki pitää kehityksen kelkkaa korjasti nostaa ja faarttia hiljentää.
Jonsei Jaakkoo Koippuraa olsi, tuata Suamen kaskesta ikänä lahoomatoonta kanttia, niin pökkelöhö ja jukopuut poikki kunnan kelkoolla olis aina lasketeltu.
Se on siis Jaakoon ansio lopultaki, jotta näinki hyvin on pärjätty. Ja sen tiätää Jaakkoo kyllä ittekki hiljaases miälesnänsä, mutta mä tahron sen ny kerran yleesön pualesta julki lausua.
Samalla lähretän omasta pualestani kunki kunnan Jaakkoo Koippuralle parhaat ja ymmärtävääset tervyyset ja kehootan heitä vastaki virkansa pualesta ja yhteeskunnan torelline etu silmään eres, lujasti ja ittepintaasesti panemaha kaikis asioos vastaha.
Se on meirän Jaakkojen leiviskä.
UURENVUAREN KUVIA.
Oottako kuullu kuinka meill'on kovasti valettu uurenvuaren kuvia?
Siin'oliki sellaane tohina, ett' on tainnu kuulua vähä kauemmaski. Plyijyn paloja kun piti koluta joka loorasta ja valinkauhaa éi tahtonu löytää ettimälläkää. Trenki-Kuustaa löyti viimmeen kokilta, johna kakarat oli kesällä asuullehet ja kaivanehet sellaasia kuappija välikattoho, ett' oli vähältä, ettei isä piiskannu niitä sillä kauhalla niin uurenvuaren auttu kun oliki.
— Kyllä n'oon niin päässilmääsiä nua meirän kersat, että niitä pitääs lyärä ja hyppööttää tullen mennen — sanoo isä.
Mutta äitejä vain nauratti. Se sanoo että:
— N'oon vissihin tullhet isähänsä!
— Ookko vaiti siinä! — jahkaasi isä ja sitte ruvethin niitä kuvia valamhan.
Puhtahista koivunlaikoosta tehthin takkaha valkia ja Piika-Hessa toi kripasangoolla puhrasta vettä prunnista. Poika-Matti oli kauhan varres ja muut niin noukkinensa ympärillä, että Lirkulta pääsi itku, kun s'ei nähny mitää. Äitee nosti sitte Lirkun niin että senki nenä tuli takkakivelle. Sitte nakathin talinpala kauhaha, että tulis kirkkahampia kuvia ja se kun prätäji ja kärys.
— Pois erestä ny — sanoo Matti posket pullolla. — Isälle! — kiljaasi ja kumaasi samalla kauhan vesisankoohi, n'otta kopsahti. Sitte kiataasi pairanhian kyynäspäähä ja rupes kaaloomha sangoon pohjasta kuvaa.
Ja siitä tuliki vähä komja! Siin'oli piikkiä ja sakaroota joka taholle ja sellaane komja kruusoos kun isoon-laivan seili. Isäki sanoo että:
— Jaa'ah! Siinä sitä ny onki funteeraamista!
Sitte valethin äireelle ja Jussille ja Maijalle, Matille ittelle, trenki-Kuustaalle ja piika-Hessalle ja sitte vasta Lirkulle ja muille tenaville ja Mustille ja Mirkulle. Ja kaikhen viimmeeteksi tontulle ja kaikille taloon karvajaloolle, summakaupalla. Ja se oliki oikee »emätärräys» niinku savolaane sanoo.
Sen päälle juathin viälä kaffit ja sitte karhas äitee kakarat ylisänkyyhi fällyjen ala maata. Sanoo että:
— Muistakaaki mukulat olla siivolla ja potkimata siälä.
Tälläs viälä raennan kannen pysthy ylisängyn lairalle, etteivät unisnansa putua laattialle ja tärvele ittiänsä. Samalla knoppas Kassua otaha ku äkkäs, että se taas pureskeli fällynkarvoja.
Mutta Maija kutisi Hessalle jotakin korvaha ja sanoo sitte että:
— Kyllä me viämmä tämän vesisangoon pihalle.
Mutta veiväkki Maijan kamarihi. Siälä tekivät kaikellaasia noituuksia ja konstia. Söivät sualaasia silakoota, n'otta kurkku aivan krahaji ja kattelivat kerranki kylläksensä peilihin. Hokivat toisillensa että:
— Näeksä mitää? Mun juaksoo aivan vesi silmistä ja janottaa niin kauhiasti.
— Ookko hiljaa siinä! Mitä täs näköö, kun sä aivan puhut.
Ja sitte pyrskyyvät ja nauraa kihittivät, että isän piti jyristää nyrkillä seinähä.
Pualen yän aikana lähtivät, selk' erellä yhres kantaan, viämhä sitä vesisankoja kolmen tiän ristihi ja kyllä niiren pamppaali syrän. Eikä saanu hiiskua sanaakaan eikä kattua taaksensa.
Mutta Trenki-Kuustaa ei nukkunukkaa. Se vahtas vain, koska flikat lähtöövät sangoon kans. Sitte nousi ovisängystä ja hairas fällyt kainalohonsa.
Juaksi pihalle ja kaarratti navetan taitte. Siitä polkua Klenkku-Kaisan tuvan pihaatte flikkaan vastoolle. Nakkas fällyt päähänsä ja kyykkyy tiäpualehe.
Ja justhi ku flikat tulivat kohralle, poukahutti pysthy ja krääkääsi nii lujaa ja rumasti, kun vain Kuustaa krääkäästä taitaa.
Ja voi herran jutina kun flikat peljästyy! Niiltä putos sankoo siihen paikhan ja kiljuuvat ja krääkyyvät ettei Kuustaan ääntä kuulunu olleskaa, vaikka se kyllä kans yritti.
Ja sitte pyhkääshön! Ja kyllä ne meniki, n'otta häntä aiva truutulla.
Oven paiskasivat perähänsä salpahan.
Kun Kuustaa sitte aikojen päästä meinas tulla tupha, niin ei se päässykkää.
Sai kauan aikaa jyryyttää ja pyytää, eikä flikat tohtinehet tulla siltäkää aukaashon. Isän piti nousta.
— Mihnäs se Kuustaa on ollu? — kysyy isä.
— Olin tallis kattomas hevoosia, kun oris niin kuuluu potkivan — päätteli Kuustaa.
— Fällyt kainalos — nauroo isä.
Mutta flikat, jokka oven raosta luurasivat, olivat aiva haljeta. Ne puhisivat että:
— Tua rumaanenko siälä oli peljättämäs! Kyllä me sen parran viälä tervaamma.
KESÄLESKENÄ.
Oottako kuullu kuinka meirän toisen toimittajan on käyny ny, kun sen akka on lähteny kesälomalle?
Se on menny aivan pilalle.
Se on sellaases tilas, että jos ei sen akka heti tuu takaasi, niin se pian polttaa ittensä koko miäs.
Kyllä on äijä-parka tullu huamaamaha mikä kallis värkki ja tärkiä kapines se akka-kulta siltäki on!
Miäs on oikee laihtunu.
Ja sen henkinen parempi ihminenki on pahoon kutistuun.
Omatuntoki on menny aiva kruttuhu.
Mutta ylpeys käyy lankeemuksen erellä. Ja niin on ny käyny meirän herra toimittajanki.
S’oli trossannu ja kehunu, että kyllä näin suuri miäs aina ittensä hoitaa ja tuloo toimehe pari viikkua ilman akkaaki.
Mutta kuinkas on käyny? Tuas se ny istuu ja puhalteloo sormhinsa, jokk’ on aiva rasvas ja palanehet.
On äijä-parka koittanu kokata itte kaffit ittellensä ja nolooksisnansa kaatanu koko pannun sormillensa.
S’oli höntti, pannu kaffipannuhu vettä, kaikki kaffit toosasta, maittilat ja kaffinseliitykset yhtä haavaa ja aika prasun ala.
Viälä lyäny nyrkilläki hatun lujasti kiinni, ettei tuu ylitte.
Ja sitte oli istunu ja orottanu.
Pannu oli porisnu ja pirisny ku mötiääne ja yhtäkkiä rupes niin kauhiasti truiskimha kaffia trnutusta ja pirisemhä ja prätisemhä hellankannella, n’otta s’oli aiva kamalaa.
Se oli faarttannu heti pystyhy ja ruvennu repimhä paljahi sormin kaffipannun hattua irti, mutta kun s’oli niin lujas, niin ei saanu.
Se oli meinannu puhaltaa pannuhu niinku oli nähny akanki tekövän aina kun kuahuu.
Ja pannusta pruuttas aina vain niinku häkää.
Kuinkaha siinä sen klenkahutti sitte niin jotta koko pannu putos laattialle. S’oli hairannu härisnänsä siihen kiinni ja meinannu nostaa takaasi hellalle, mutta niin oli polttanu hyppyysiä jotta se putos uurestansa ja meni pyäriensä pitkin köökin laattiaa.
Siin oli sitte sen kaffinkeitto ja kokkaroomine. Oli noennu nii käpälänsä, jotta naamaski oli nokia viälä aamulla kun tuli toimitukselle.
Ja voilla oli voirellu sormiansa.
Kyllä ny tunnustaa, jotta hyv’on akka olemas kaffinkeitos.
Mutta mitähä sen frouva ny sanoo, kun se tuloo kotia ja näköö, jotta kaffipannun pohjas on isoo lommo ja maito niin muijonnu hinkin pohjaha, ettei sitä saa tikullakaa pois.
Kyllä vissihin saaki miäs niin kuulla kukkapäänsä ku akka kotia tuloo, että sen muistaaki!
Täm’on kirjootettu opiksi ja varootukseksi muillekki miähille, jotta tiätäävät antaa kunnian sillen, jollen se kuuluu.
LAIHIAN PÖYRÖÖ.
Oottako kuullu kun Laihian yhrestä kylästä on löyretty mörköö taloon kellarista?
Oikee ilmielävä kaksjalkaane rumaane, jok' on kuulemma asustanu siellä 2—3 viikkua.
Sill’ on ollu taloon kellariss’ oikee täysi huusholli ja frii ylöspito.
On ollu peti, sylkiastia, kirjootusvehkehet ja kaikki muut tarpehelliset astiat ja kruusi-kruukut.
Se rookattihi sen amerikanlesken perunakuapasta eilee, justihi ku krannin isäntä meni siltä leskeltä hevoosta laihnaamaha.
Se meni sitte kamalasti sen krannin isännän. Ku se otti ovenkripaha kiinni ja nykääsi, niin kripa vaan jäi kouraha ja äijä pyllähti portahia alaha n’otta pää tärskähti ja tukupussi poukahti väärähä kurkkuhu. Ja kauan sai äijä kräkistellä ennenku sai sen nialaastuksi vattahansa.
Hyvän aikaa piti äijän jytyyttää ovhe ennenku haka klapsahti auki ja äijä pääsi tupaha.
Mutta samalla ku äijä tuli tupaha, klapsahti kellarin luukku kiinni.
Ja se amerikanleski oli sitte kamalasti säikähryksis ja peljästyny. Sen oli aivan tukka pörrös.
Krannin isäntäki peljästyy ja kysyy leskeltä jotta:
— Mikä se oli?
Ja leski siunas ja varjeli, että:
— M'oon sitte nii kauhiasti peljänny ku tääl' on ruvennu pöykämööset rikuneeraamaha.
Sen oli kuulemma aiva syrän-alaa kraapinu.
Kyllä äijänki pöksyt vähä plusaji, mutta kysyy se kumminkin jotta:
— Tuala kellarisko se trulli vistaa?
Leski kyllä vakuutti, että se kummajaane lenti tornista pihalle, mutta äijä meni kuapan luukulle ja rupes vetämähä sitä auki.
Silloo se leski niin kauhiasti säikähti ja rupes pelkäämhä, jotta se hyppäs kellarin luukulle ja rupes pyytämhä, jottei sitä kummajaasta päästetääsi pihalle.
Mutta äijä nykääsi luukun auki ja karjaasi vähä lujaa, jotta:
— Trulli uloos!
Ja kun sieltä tuliki ilmi elävä ryäkäles, muutoon ihmisen näkööne, mutta niin kamalan lyhkääset jalaat.
Se meinas ruveta jotakin seliittämähänki, mutta kun äijä siappas uuniluuran ja sillä oikeen olaantakaa paukuttaa moikotti sitä ristihin rastikin, niin jo rumaane lähtiki lipettihi. Ja meniki lujaa.
Ja ny on se amerikanleski niin onnelline, iloone ja kiitolline sille isännälle, kun se ajoo sen mörköön perunakuapasta, johka sitä on akkaparaan pitäny vähistä varoostansa ruakkia.
Niin että ny ei Laihiall’ oo enää ainakaa siinä taloos mörköä.
Mutta kattokaa hyvät isännät useen perunakuappahanna ja pitäkää tarkasti luukku kiinni, jottei se Laihialta kakistettu rumaane vaan pääse muallekkin pesimähä.
Sen pitääs Laihialta lähtenehen Jurvahan päin.
TERVAJOJEN KUMMAJAANE.
Oottako kuullu, jotta Tervajojell'o nähty kans kummajaasia?
Täss aiva hiljan, yhtenä sunnuntai iltana, ku yäjuna oli jo menny ja oli kovasti pimiä.
Asemall'oli saattamas kolme flikkaa ja yks poika ystäväänsä, jok'oli ollu niiren tyänä viarasna. Ne meinasivat justhi lähtiä pyärillä takaasi, ku se poika havaattiki, jotta pyäränkummi oli tyhjä.
— Orottakaa ny neirit vähä, mun pitää pumpata mailmaa takapyarähä — sanoo se poika, ja otti poviplakkarista pumppunsa.
Flikat orottivat ja rupesivat siinä seinänviäres kutisemha toisillensa. Ja poika pumppas n'otta vinkuu justhi asemapäällikön sänkykamarin klasin alla.
Silloo rupes kuulumha kropinaa. Ensi sellaasta hiljaasta nuhinaa, sitte kolinaa ja lopuuksi jyrinää ja viimmee oikee mölinää.
Niiren flikkaan ja sen poijan nousi karvat pysthy ja hengen otti kiinni. Ne kattelivat ympärillensä, ylähä ja alaha ja sivuulle ja ethe ja taakse, eikä mitää nähnehet. Mutta jyrinä aina vaa yltyy, n'otta yhreltä pääsi itku.
Ku samas klasi aukes ja siihe nousi pitkä valkoone haamu ja laihat karvaaset sääret ja kaks jalkaa ja huitoo hioollansa ja viittooli ja ulisi ja viimmee krääkääsi jotta:
— Huuu uu tsi!
Silloo ne lähti! Flikat jotta piaksut flaiskuu ja poika aiva pomppimalla peras, huutaan ku elukat oikohonsa ja silmät ku silaanrenkahat. Aiva ne heläji ja valkuaaset pimees valaji.
Ja ku se m atalajalkaasin ja vääräsäärisin flikka, jok’ei oikee tahtonu eres päästä juaksemha, mulkaasi taaksensa niin — — —
Se valkoone haamu hyppäs klasista pihalle ja lähti perähä ku tuuliaaspää.
— Huii, sus siunakho, ny se tuloo —
Ja se tuliki aina vaa likemmä. Ei auttanu huuto ei siunoo. Se tuli vaa. Hairas kiinni sen matalajalkaase flikan pyärästä, huuti, huitoo ja nykii.
— Aauttakaa, aauttakaa, hyvät ihmiset, se syää mun ja viää pyärän, herrenjee, nähköhö sentähre — —
Mutta ne toiset menivät vaa kiäli pitkällä n’otta piaksut paukkuu ja se onnetoon matalajalkaane flikka jäi yksi tappelho sen kummajaasen kans pimiähä yähö.
Kummajaane repii ja riipoo takapyärästä ja flikka itkien, kinnas etupyärästä. Molemmat huutivat oikohonsa.
Viimineen muisti flikka, jotta kummajaaselle pitää lukia rukouksen eli siunata ittensä. Ei se muutoo ihmistä jätä. Ja silloo siltä flikalta pääsi itku. S’ei osannu yhtäkää rukousta. Ne se oli polkannu kaikki päästänsä seurahuanehilla ja tyäväentaloolla. Härisnänsä se koitti eres siunata. Kiljaasi jotta:
— Pty ptho pahahenki, erkane minusta kärmhen sikiö! — ja sylkäsi kummajaasta silmille aika klöntin. Kuinkha rookaskaa tulla nii kamalan suuri klöntti, mutta se auttoo!
Kummajaane päästi heti irti ja rupes pyhkimhä muatuansa. Ja silloo flikka hyppäämähä! Meni n’otta maantiä pöläji.
Silloo samas reisun vain prätkähti, niin piaksunnaula meni poikki.
Piaksu jäi siihe paikkaha.
Flikka meni viälä hyvän matkaa ennenku kattoo taaksensa ja näki, ettei se kummajaane enää tuukkaa. Silloo se jätti pyäränsä ja meni hakho piaksua.
Ja näki ku kummajaane meni manaten takaasi, pyhiiskellen naamaansa.
Ja ku se pääsi aseman tyä, niin nousi hiljaa ilmaha, astoo samasta klasista sisälle, kääntyy viälä takaasi, nuan nuan huisuutti käsiä, viälä vähä möläji, pani klasin kiinni ja katos sitte, niin ettei näkyny enää yhtää mitää.
Ja ny on koko Tervajoki aiva kauhun vallas. Kukaa ei tohri enää pimiän aikana aseman plassille tulla, ja päivälläki ihmiset teköövät suuren kaaren sen klasin paitti, johna se kummajaane nähtihi.
Jokku kuulemma panoovat virsikirjan aina plakkarihi kun pimiän aikana asemalle menöövät.
PIIKA KELLARIS.
Oottako kuullu, jotta kukin laillansa asuuloo?
Ja hyvin toimhen tullahan. Vaikka pakkaa sitä klonahroksia ja trykkifeiliä silloon tällöön tulohon.
»Klumppuusta s'oon ihmisen elämä, mutta siinähän se aika kuluu.»
Niin pruukas yks vanha faari sanua. Ja se faari oli viisas miäs.
Niinhän se on. Aikaahan täs vain tapethan. Kukin laillansa. Jos ei oo muuta, niin kurmootethan piikaa.
Isooskyröös on yks pikkuune ja flinkki taloo, john'on nättyyne isäntä, turski emäntä ja pikkuune piika.
Ja asumisen jyrinäs ollahan. Pesthän tupaa. Isäntä on porvaris piaksunahkaa kyselemäs. Emänt'on sitonu hamhet ylhä, pusuri nousnu takaa liiringin alta ja kaffilusikka nutturaneulana. Piiall' on piaksut jalaas ja paulat auki. Hakoluuta krapaa laattiaa ja vesi lurajaa raoosta perunakuappaha. Kissi takannurkalla nukkuu.
— Kyllä s'oot noloo pesemähä, eikö äitees oo opettanu — tiuskaasoo emäntä.
Piika huitoo vinhempaa ja puhisoo.
— Krapaa sängyn alta! Kuuleksä!
— Ensin tästä!
— Ei kun sängyn alta! Se on mä kun käsken ja sun pitää totella.
Piika hinkkaa vaan samaa flankkua.
— Kuulek'sä! Elikkä mä sanon isännälle.
Ei kuulu mitää.
— Kuulek'sä sen rumaane!
— En kuule! — Kyllä mä pestä osaan ja pesen ilman sun huutamata.
— Mutta sun pitää pestä niinku mä sanon!
— Pese itte! — kiljaasoo piika ja paiskaa varsiluuran niin liki emännän varpahia että ottaa ja ottaa. Lähtöö uloos ja sukaasoo oven peräsnänsä jotta paukahtaa.
Emäntä itköö ja kun isäntä samas tuloo ovesta, niin alkaa oikeen kamalasti frääsööttämhä kun:
— Tua piika hullu on niin kamala, jotta paiskoo mua luuralla, eikä pese, kun mun pitää täs yksin kaikki tehrä jott'oikee katketa — — —
Ja sitte keitethin kaffipannu ja isäntä lupas kurmoottaa piikaa kun se tuloo.
Ja piika tuli, eikä puhunu mitää, puhisi vaa.
Isäntä sanoo harvaksensa jotta:
— Kuule sä, ei se passaa se sellaane peli jotta — — —
Ja haverti pikaa hatruksista kiinni. Emäntä aukaasi kellarin luukun ja piika purotethin sinne. Ja luukku kiinni.
— Ähä, oo ny rumaane siälä — huuti emäntä perähän ja tamppas luukun kannella.
Ja sitte oli rauha maas ja piika kellaris.
Kaikki oliski menny hyvin, jos ei justhin silloon tullukki krannin isäntä tuphan ja pyytäny jotta:
— Saisinko mä vähä laihnata teirän piikaa kun pitääs lehmää kuljettaa — — —
— Tuata, tuata — rupes isäntä hokhon.
— Ei meirän piik'oo ny kotona — sanoo emäntäki.
Silloon rupes kuulumha jyrinää kellarista ja luukku jo vähä nousi, mutta emäntä juaksi luukun päälle että:
— Pysykkö siälä!
— Mikä siunakkohon siälä on? — kysyy krannin isäntä ja sen ääni vapisi.
— Ei siälä mikää oo — hoki emäntä. — Piika vaa — — —
— Piikako? — Mitä varte te piikaa kellaris pirättä?
— S'oon niin kamala — — — jotta aiva pitää kellaris pitää.
— Vai niin! — päivitteli krannin isäntä. Ja mennesnänsä tuumas jos jotaki. Sitäki, jotta taitaa olla hyvä konsti.
Niin että:
Klumppuusta s'oon ihmisen elämä, mutta siinähän se aika kuuluu.
ILMAJOJEN VALAKIJANHÄTÄ.
Oottako kuullu siitä Ilimajojen kauhiasta valakian-härästä?
Sielä oli yhyres taloos leivottu jo nelijättä päivää ja emänt' oli aiva katketa, kun ei yölläkää saanu nukkua ku aina vaa piti nosta kattonahan juurihulikkaa.
Ja siltäki oli yhtenä yönä juosnu hulikka ylitte, ja juuri menny pitkin laattiaa, niijotta ku piika-Manta aamupimees tuli ylisängystä alaha, nii jalaka lipsahtiki ja Manta meni luistaan istuallansa takanloukkohon asti. Ja kiljuu ja krääkyy n'otta koko taloonväki huomaatti.
Eikä se kumma ollukkaa, jotta krääkyy, kun pairan kivijalka luisti alta pois ja tarttuu tikkuja.
Vaikka emännän pistikin kauhiasti vihaksi, ku juuri oli juosnu pitkin laattiaa, niin ei se saattanu olla nauramatta, kun Manta manaali ja piteli paikkojansa.
Mutta trenki-junkkarill'oli kovasti mukavaa. Se nauraa kitkutti aiva vääränä ja kiusas Mantaa n'otta:
— Pitääs vähä talita anturoota, niin luistaas paremmi!
Mant'oli nii mokristuksis koko päivä, jottei sanonu halaastua sanaa. Kulki vaa erestakaasi ja paiskii ovia. Ja kun se emooksenki otti, niin oikee vihantiestä mäikötti ja pyöritti n'otta jauhot pöläji.
Oikeen se pihajiki kun leivin-uunia lakaasi;. Eikä trenki tohtinu sanua sanaakaan, kun Mantall' oli uuniluuta käres. Jos oliski sanonu, niin ympäri korvia olis saanu. Olkansa taitte vain luikkii ja piaksurajaansa kursii klasipieles.
Kun oli jo kaks uunillista paistettu, niin tormootti Manta tupaha ja äyskääsi:
— Mikä täälä palaa, kun haisoo nii käryltä?
Kaikki poukahtivat pysthy ku ammuttu, haistelivat ja kans heti tuntivat palanehen käryn.
Siinä tuliki hyppöö ja hätä. Mentihin peräkanaa nurkasta nurkkahan ja tuvasta kamarihi ja kamarista porstuaha ja tuvas mentihin ympyrää n'otta sinitti ja emäntääki rupes viemistämhän.
Katteltihin kaikki paikat, penkin-alustat ja sängyn aluuset. Palaattihin sängyn alla kenkäroukooset ja akkaan pankot, mutta mitää ei löytty.
Ei muuta kun, jotta Manta, jok'oli telannu sormensa sängyn alla, meni ja sukaasi kissiä patapenkillä nii vastapläsiä, jotta se lenti hyvän matkaa sippuloottaan eikä tohtinu naukaastakkaa.
Ja vaikka kuinka ettittihin joka paikasta, kokista ja kellarista, niin mistään ei löyretty valakiaa. Mutta käryä oli ja haisi nii kauhiasti, jotta oikee silimiä kirvelöötti.
Mant'oli hypänny, jotta s'oli oikee väsyksis ja istuu viimmee penkille hengittämhän. Siunaali jotta:
— Mikä kauhia palaa kun — — —
Kun samas pompahti ylähä ja kiljaasi:
— Sus siunak ku polttaa! — ja lyörä fläsyytti häntäänsä.
Silloo vasta havaattihi, jotta valakia oli irti Mantan hamhenhännäs. Ja oli jo polttanu suuren reijän, jotta kintut vaa vilaji.
Ja vaikka valakia oli tarttunu uunin hiilistä, niin trenki junkkari vain intti, jotta Mantan häntä oli ottanu valakian jo aamulla, kun se lasketteli istuhallansa.
PLUMPÄRIN PAATIN PAIKKOO.
Oottako kuullu, jotta herra Plumpäri on ruvennu paikkaamaha paattiansa?
Plumpäri oli pyhänä promeneeraamas rannalla päi ja muisti, jotta sill'on paatti. Plumpäri meni kattomaha, onko se paatti maalla vai meres. Syksyllä 5’oli joka toine päivä rannalla joka toine pohjas.
Nyt s’oli rannalla ja makas pohja ylhäppäi. Mutta sen pohjaha oli ilmestyny sellaasia reikiä, että Plumpäri aiva hämmästyy ja rupes jo funteeraamha, että eikhä tua peijakas vuara? Ku molemmat nyrkit sai pistää yhrestäki reijästä sisälle ja toiselta pualelta mahtuu Plumpäri pistämhä päänsä reijästä sisälle. Eikä trengänny hattuakaa ottaa pois.
— Tjaa, ja tyyriki on pois! — sanoo Plumpäri totisena. — Töihi täs pitää ruveta. Tukkia nua reijät, muutoo taitaa kastua pöksyt, ku taas lähtöö seilaamha.
Plumpäri istuu kivelle paattinsa äärehe, pisti paperossin suuhunsa ja oli nii syvis ajatuksis, ettei muistanu panna siihe valkiaakaa. Kattoo vaan paattia ja imi kiivhasti paperossia. Se ajatteli, ajatteli niin perinpohjaasesti sitä asiaa, että istuu kaks tiimaa eikä nousnu kertaakaa ylähä.
Sitte se nousi, nakkas sen paperossin menemhä ja oli pukattavinansa viimmeese savun nenän kautta uloos, vaikkei savua tullukkaa. Tuli vain kirkas vesitippa nenän päähä ja sen Plumpäri korjas heti nästyykillä plakkarihinsa. Sill’on sellaane herramaane tapa, jotta kaikki mitä nenästä heruu, niin plakkarihi.
Sitte Plumpäri lähti kotiansa ja sanoo frouvallensa, jotta:
— Huamis-iltana mä rupian paattia paikkaamha ja s‘oon sitte vissi se.
Ja ku Plumpäri meni maata, nii se sitoo nästyykin nurkkaha solmun, jotta huamenna muistaa.
Ja joka kerta kun Plumpäri sitte huamenna niisti nenäänsä, nii sitä kovasti nauratti ku se näki sen solmun. Sanooki jotta:
— Kyllä mä sen paatin paikkoon muistan, hihihi — —
Ja ku s’oli niistäny ainaki kolmekkymmentä kertaa nenänsä ja yhtä monta kertaa muistanu sitä paatin paikkoota, nii se viimmee tuumas jotta:
— No peijakas viäkhö, kyllä mä sen paatin paikkoon muistan jo ilmanki tuata solmua!
Ja otti ja aukaasi solmun ja taas hetken päästä niisti ja sanoo jotta:
— Muistinpas!
Niisti viälä monta kertaa ja muisti joka kerta.
Iltapäivällä se jo sanoo itteksensä, jotta:
— Kyllä mä sen paatin paikkoon muistan, vaikken niistäkkää nenää.
Plumpäri söi päivälliensä, pani vähäksi aikaa maata, poltteli, luki sanomalehtiä, aiva minkä muukki ihmiset ja lähti sitte promeneeraamaha.
Mutta sitte se äkkiä niisti nenänsä ja jäi seisomha nästyyki käres keskelle katua. Niisti toisen kerran, vaikkei olsi tarvinnukkaa ja taa kattoo nästyykiänsä.
S’ei sanonu mitään. Ajatteli vain jotta:
— Mitä peijakkahia se ny olikaa.
Niisti viälä kolmannenki kerran, aivan turhaa, ja taas tuumas. Ja sanooki jotta:
— Mitäs mä ny teinkään?
Mutta sitte se selves ja Plumpäriä kovasti nauratti.
— Niistin tiätysti nenäni — sanoo Plumpäri ja lähti klupille pelaamha pismarkkia.
FLIKKA PRUNNIS.
Oottako kuullu, jotta Isoonkyröön Orismalan paikkeell'o flikat ny aivan rakkauresta raivos?
Niiren on menny karkausvuasi päähän. Ykskin on ruvennu niin hoomuamahan, että meinaa viärä kaikki kakulakepikki Napujen Jarvoja myäre.
Tiätää sen, jotta siin’on hätä toisilla flikoolla ja akoolla ja sellaasillaki joiren ei tuu asioohi yhtää mitää.
Mutta kaikki ne ny vaan soiluaavat ja flääsyäävät jotta:
— S’oon aivan kauhiaa friijoota se sellaane, kun ei mitää rajaa eikä krateeria piretä!
— Sano mun sanonehen, että täm’ei oo hyvän erellä — siunaali ykskin akka, kun taas oli niiren flikkaan tykönä koko yän kotit tyrjännehet.
Kaiket illat ja yäkkin perähän ovat liasus ja sellaanen hatkanpotka onkin, jottei tuollaast'oo nähty, eikä kuultu.
Ja kyllä se akka vaan tiäsiki. Niin firrooksihin ja syvihin ajatuksihin oli täs erellispyhänä sen yhren flikan vetäny, jotta ku seurataloolta aamuyästä tuli ja oli kauhiasti fletkooksis, niin ei havaannukkaan, kun putos prunnihin n’otta floiskahti.
Ei muistanu eres kiljaastakkaan, niinkuu pruukathan ja akkaan pyhä tapa o.
Prunni oli runnisti kolomia syltä syvä, mutta onneks’ oli vain nuan kyynärän verta vettä pohjas.
Sinne tuli isthallensa, eikä käyny kuinkaa. Alavouvinki vaan pahoon kastuu ja sukat meni sylttyhyn.
Vasta hyvän äijän perästä muisti krääkäästä.
— Huh huh! — hoki ja koitti nostella kinttujansa. Haparootti ympärillensä, että jos pois pääsis, mutta milläs tuli, kun ei oo siipiä?
Vaikk’olikin paksut villasukat ja kaks lämmintä aluushamesta yllä, pusuri ja tikkutröijy ja sellaane kissinnahkaane kaulus, kun ny pruukathan, ja viälä rasat käsis, niin raistelohon rupes, ku vyätärööhi asti kylmäs prunniveres seisoo. Jähtyy siinä paikat ja itku pillahtaa tyrniältäki flikalta joko sitte tältä, jok’on hellälluantoone.
Rupes haikiasti huuthon apua, mutta mitäs taloonväki kuuli, joka nukkuu ja hornas, jotta piinnurkat täräji.
S’oli kauhia paikka. Se flikkaparka itki ja huuti ja oli aivan vilunsinine joka kantilta.
Ajatelkaa ittekki, että seisua neljättä tiimaa jääkylmäs veres prunnin pohjas yäsyrännä.
Siinä väsyy jo seisomhankin. Ja istua ei passaa.
Vasta tuas viiren aijoos, kun isäntä tuli portahille, kuuli se uikutesta prunnilta päin ja harppas kathon. Tunti sen flikan sinne prunnin pohjaha ja voi kun se suuttuu!
— Sen taanaasiako sä meirän prunnis teet? Eikö sua ny mualla nährä? Kun on muutoonki vähä vettä ja senkin sun ny piti mennä tuhraamha.
Ja perää siin’olikin isännän puhees. Mutta kun flikka pyyti ja rukooli, niin pitihän sen siältä saara pois. Trengin kans isäntä sitte yhres vinttas prunnin saloolla sen ylähä. Flikk’ oli niin kontas ja tankis, jotta hätinä sangoon krivas pysyykää. Niin turtana ja kohmetuksis oli koko kruppi, jotta lohnas ja monien fällyjen alla piti isännän lähtiä sitä kotiansa ajamaha.
Täm’on opettavaane ja varoottava esimerkki kaikillen flikoollen, ettei karkausvuannakaa saa niin rakkauresta hullaatua, jotta aiva pökköökshin vetää.
Käyy pian muirenkin niinkuu tämän Orismalan flikan, jotta plumpsahtaa prunnihin eikä hoksaa pöllöö ottaa eres prunninsalkua joukhonsa, jotta ylhä pääsis!