LAPPAJÄRVEN KANUUNA.
Oottako kuuli u, että Lappajärvell' on ammuttu kanuunalla?
Niin ainaki ihmiset sanoovat. On kuulunu sellaane mojahros, n'otta klasit vain heläänny. Ja akat ovat siunannehet ja varjellehet että:
— Se oli ny sen Amerikan professorin mailmanlopun ensimmääne tärährös. Saas nährä, koska toisen kerran mojahuttaa, niin silloo on menua koko hoito — — —
Niin päivittelöövät kuulemma viäläki kaikkihin pekoosimmat akat. Toiset ei usko enää mailmanloppuhu ollenkaa. Mutta mikä se kauhia paukahros oikee oli — sit' ei tiärä muut kun yhren taloon väki Lappajärvellä, Jumalan taivahas ja Jaakkoo Vaasas. Mutta kun ei isänt' eikä emäntä hiisku siitä sanallakaa, nii pitää vishin mun sanua, jotta ihmiset pääsisivät piinasta ja samalla oppiisivat olohon ominpäin kokkaroomata yskänlääkityksiä.
Käy pian ku sen Itäpään isännän.
S'oli saanu kauhian yskän halkomettäs. Eikä se lähteny millään tohtorien tropiilla. Ja sitä varte isäntä, jok'on viisas miäs, päätti tehrä sellaasen mötinän, että varmasti erkanooki köhä kurkunpäästä.
Se otti viis kahmalua pualamia emännän marjakorveesta, keitti ne kakluunin pesäs sakiaksi velliksi, varaasti akaltansa kaks kilua sokuria ja haki puarista paketin jästiä. Kaikki kumaasi pläkkikannuhu ja kepillä viälä sekootteli. Ja mik'ei mahtunu kannuhu, sen se pani pottuhu, john'oli oikeen patenttikorkki.
Sitte se viälä minas kannun kannen tarkasti kiinni, ettei sinne kärpääset eikä muut kurkooset lennä.
Ja kun kaikki täm' oli tehty, niin pani isäntä kannun ja potun piirongin klaffihi ja avaammen housunplakkarihi.
Ja oli tyytyvääne ja naureskeli kun ainaki miäs, jok'on saanu jotakin äntihi.
Isännästä tuntuu justhi niin ku parin viikon päästä tulis taas joulu. Yskäki rupes ittestänsä antoho perähä sitä mukaa ku se isännän joulu siälä piirongin klaffis lähestyy.
Oli sitten sen joulun auttu ja isäntä oli niin töpinäs huamisesta päivästä, n'otta tuskin unta sai. Se kääntyyli ja kiakkas ku pistoksis. Mutta nukkuu kumminki lopuksi ja näki ihania unia. Massutteliki unisnansa suutansa, ähkyy ja pyhiiskeli huuliansa. Ja emäntä selvästi kuuli ku se puhalti ja sanoo, että:
— Olipas se tulista!
Sitten oli isäntä ruvennu hiljaa laulaa tuhisemha että:
Niin kauan mä tramppaan traitrai trai trai — — —
Ja taas ähkääsi.
Silloo töyttäs emäntä isäntää kylkehe että:
— Oo siinä honajamata!
Eikä se enää honissukkaa. Ja emäntäki sai unen päästä kiinni.
Mutta taisi olla kello tuas kolmen aijoos, ku yhtäkkiää paukahti ku salasmaa olis lyäny piinnurkkaha. Keskelle laattiaa lenti piirongin klaffi, että kolaji ja kattoho lenti kans jotakin.
Ja pihisi ja prätisi ja ympäri huanesta truiskii kun kuumaa rapaa.
Isäntä ja emäntä lentivät pysthy ja yrittivät klasista pihalle, mutta löytivätkin oven.
Ja silloon paukahti toisen kerran ja ovhe ja ympäri seiniä krapaji kun pommin paloja.
Emäntä huuti ja kiljuu mitä kurkusta lähti ja hyppii yhres paikas keskellä tuvan laattiaa. Ei löytäny ovia pihalle.
Huuti vaan että:
— Meitä ammuthan! Mun on aiva verta silmillä. Voi voi ja oi joi!
Isäntä tormootti porstuahan, tryyköötti nurkasta nurkkaha, kaatoo korveen ja korennon, yritti pihalle, muttei löynny oven hakaa. Oli kun koppelo päästä sekaasi, nii että tuliki takaasi tupha ja pökkäs emännän kans pimees yhthen, n'otta mossahti. Molemmat krääkääsivät nii rumasti ku taisivat ja pyllähtivät isthallensa.
Sitte oli kaikki aivan hiljaasta. Kauan aikaa. Emäntä kysyy:
— Mikä s'oli?
Isäntä ensiksi tointui, kompuroi pystyhyn ja kopelootti ympärillensä; se haki muurinottalta tulitikkulooran, kraapaasi ja kattoo, niin emäntä istuu hiukset hassalla laattialla ja oli aiva ku porsas naamasta. Ympäri muatua oli pruunia märkiä plättiä samoon ku isännälläki. Olivat kun siansangoolla käynehet.
Silloon isäntä käsitti asian. Se meni kamarihin ja kattoo: piironki oli aiva hajalla ja se tinattu hinkki makas silmällänsä ja haljennehena laattialla. Ympäri seinää ja katosta nokkuu yskänlääkitystä.
Isäntä kraapii päätänsä ja pärpötti pitkältä Jeflen saatavia.
Ja kyllä emännälläki oli sanomista.
VALLANKUMOUKSELLINE KRÄÄTÄRI.
Oottako kuullu mistä Säntin pappa on kotoosi?
No siäl on ny tapahtunu kaksinkertaane erehrys.
Siäll'on yks leskiakka vanhoolla päivillänsä ostanu yhreltä isännältä ittellensä tuvan likiltä vaivaastalua. Ja siinä tuvas asuu turkinpunaane kräätäri, jok’ei tiänny kaupasta mitää, eikä tuntenu sitä uutta mökin omistajaakaa.
Eikä se mumma liioon tuntenu koko kräätäriä. Tiäsi vaan, jotta mökis jokin asuu.
Sitte se leskimumma tuumas jotta:
— Oliskahan se isäntä, jolta mä mökin ostin, pettäny mua. Jos seinähirret olsivakki kovaa lahot?
Ja sitä se mumma funteeras niin kauan, jotta viimmeen ettii kuustuumaasen rautanaulan ja lähti iltahämyys koittelemhan uuren mökkinsä seiniä.
Se turkinpunaane kräätäri, jok’on kovasti ajatellu paljo asioota ennenku siitä äkkijyrkkä tuli, tuumas nykkin parastaikaa sitä menettelytapapropleemia n’otta s’oli aiva kipparas pöytänsä päällä klasinviäres ja justhi luuras klasia vasthan yhren kapitalistin uuren housunpultun läpitte jotta:
— Tulikaha tua sauma ny suara — —
Kun se samas näki sen vanhan koukkuleuka akan tulovan suuri rautanaula käres aiva ku lahtari pistinhyäkkäykses suaraa kräätärin mökille.
— Siunakkohon! — kalpeni kräätäri n’otta se tuli aiva valkooseksi.
Pöksyt putos käsistä ja sakset pöyrältä.
— Nyt ne lahtarit hyäkkää — kiljaasi kräätäri, pyärtyy ja putos pöyrältä. Mutta sen otti lonkkahan niin kipiää, jotta se heti virkos.
— Akka, akka, prässirauta tänne! — karjuu kräätäri. Ny ne hyäkkää.
Akka toi takanporosta prässirauran n’otta tuhka pöläji ja kaffipannu kaatuu silmällensä porohon.
Kräätäri hairas prässirauran, nosti sen korkialle, hyppäs oven ethen ja rupes veisaamahan kualinvirttä jotta:
»Tää on viimmeenen taisto,
rintamaan ny yhtykää — —»
— Kuuleksä akka! Rintamaan ny yhtykää — — tuu tuu säki, kuuleksä.
Silloon vasta kräätärin akkaki käsitti. Se pani esti vasthan jotta::
— M’oon sosiaalitemokraatti, enkä kannata aseellista esiintymistä — —
Ja rupes itkiä köllöttamhan.
Mutta kräätäri oli hirmunne. Se haukkuu silmänräpsährökses akkansa yhteesen rintaman ja tyavaen asian petturiksi, kavaltajaksi, lakonrikkuriksi. Sanoo Noskeksiki.
Ja kun ei mikää näyttäny auttavan niin karjaasi jotta:
— Tuukko peijakas rintamahan, elikkä mä mollaan tällä prässirauralla!
Mikäs siinä auttoo. Akan piti ottaa isoot sakset kouraha ja asettua ovenpiälehen.
Ja kauan aikaa ne orotti sitä hyäkkäystä ovesta. Niin kauan, jotta kräätärin piti jo vaihtaa prässirautaa toisehe käthe.
Mutta mitää ei tullu. Kuuluu vain ympäri mökkiä piäntä kropinaa. Ja aina vähän päästä kolahti seinähä.
Kräätäri meni luuraamaha klasista viimmeen ja näki sen akan kiärtävän tupaa suuri rautanaula käres. Ja aina vähän päästä se tuikkas seinän rakohon ja jotaki motaji itteksensä.
— Mikä herranähköhön tua on? Ja mitä se teköö, noituuko se — siunas kräätärin akka, joka niinku kaikki tiätäävät, on kovasti utelias ihminen.
Kräätäri pani prässirauran pois ja rupes funteeraamahan ja taas luuras.
— S’oon hullu! — sanoo kräätäri. — Vaivaastaloosta karaannu.
Ja silloo kräätärin sisu nousi. Se sanoo akallensakki jotta:
— Siinä ny näjet tämän porvarillisen yhteeskunnan kuinka se hoitaa asiootansa, jotta hullukki pääsöö vaivaastaloosta karkuhan. — Mutta mä otanki tuan ämmän kiinni ja viän esimiähelle, niin saavat maksaa kiinniottajaasta 25 mk. Ja se on porvarien pussista pois!
Kräätäri lähti pihalle, kiärti toisen kautta mökin taa, hiipii akan seljän taa ja sitte tormootti sen kimppuhu. Hairas takaapäi ympärinsä ja puserti lujaa.
— Ähä akka! — kiljaasi. — Nyt lährethän vaivaastaloolle!
Akka krääkääsi niin lujaa ku taisi, potkii ja huitoo n’otta n’oli heti kumos ja pyäriivät ja huutivat. Mutta kräätäri piti vallankumouksen koko ankaruurella akasta kiinni, ähkyy ja puserti, eikä päästäny irti, vaikka aiva oli kynnenalustat kuallehella verellä.
Ja te tiärättä, jotta ku kräätäri oikee saa haverretuksi miähestä kiinni, niin huiskun! Ei siinä auta!
Ja niin lähti tämäki kräätäri kuljethon akkaa vaivaastaloolle, hikos, ähkyy, puhkuu ja manas ku lappalaane ainaku se akka sai potkaastuksi sitä kintuulle.
Mutta menthin siinä! Menthin ojahankin monta kertaa, mutta aina se kräätäri sai traihatuksi akan ojasta maantiälle. Musteloomia, kuhmuja ja naarmuja saivat molemmat ja kerran ne kaatuuvat niin pahoon, jotta kräätäriltä meni aiva klanssi nenänpäästå pois.
Niin toi kräätäri sen akan esimiähen pihalle asti. Mutta siinä loppuu voimat. Kräätärin piti ruveta huuthon apua.
Esimiäs tormaski pihalle jotta:
— Mikä kauhia täälä — —
Ja kräätäri seliitti jotta:
— Täs on yks hullujen huanehesta karaannu akka, joka meinas mun tappaa.
Esimiäs kattoo sitä akkaa oikee tarkasti. Ja se hämmästyy.
— Tämähän on se leski, jok’on ostanu kräätärin torpan — sanoo esimiäs.
— Tua peijakkahan hullu — huuti se akka. — Kun mä menin koittohon mökin seiniä — — —
Ja samas se akka mojahutti sitä kräätäriä niin vastapläsiä ja sylkääsiki jotta aiva ympärinsä.
Ja siin’oli totiset paikat ja tylpät keskustelut ennenkö kotia lährettihin esimiähen pihalta.
Oikeuthen viälä mennähän ja tohturia on käytetty. Muttei tohturi tahro löytää siitä akasta mitään vikaa, josta passaas oikee päällekantaa. —
Ja kräätäri on kovasti krätyyne ja häjyllä päällä.
PLUMPÄRI 50 VUATTA.
Oottako kuullu mikä skantaali ny on tapahtunu?
Herra Plumpärill'oli syntymäpäivä eileen ja siitä tuli suuri skantaali.
Hra Plumpäri täytti nyt sen viirennenkymmenennen ajastaikansa eileen ja se meni aiva plöröksi!
Hra Plumpäri oli salaases miälesnänsä ajatellu, jotta tänä merkillisenä päivänä tahtoovat kunnan arvovaltaaset kansalaaset soituun ja lauluun, kukkaasin, lähetystöön, atressin, tilikrammiin, kultakelloon ja hopialusikoon osoottaa yhteeseen, jakamattoman ja vilpittömän kunniootuksensa hra Plumpärille hänen suurista ansioostansa kansan ja yhteeskunnan hyväksi.
Ja juhlapuheeta pirethän ja kehuthan ja ylistethän ja toivotethan pitkää ikää ja monia teräksisen tarmon ja tyän vuasia hra Plumpärille viälä ereskinpäin.
Ja kaupunginvaltuusto tuloo niis suuris silkkipytyys lähetystönä hra Plumpärin kotia ja puheenjohtaja rykii ja puhuu koko kaupungin pualesta ja sanoo, jotta hra Plumpäri on ollu suureksi siunaukseksi yhteeskunnalle syntymästänsä asti. Sitte se kääntyy niiren toisten silkkipyttyjen pualehen aiva pleikinä ja huutaa jotta:
— Hurrathan ny oikee lujaa tälle Plumpärille.
Ja sitte ne hurraa ku pasuunasta ja nostaavat niitä silkkipyttyjä.
Ja sitte pitää hra Plumpärin vastata ja kiittää ja pitää puheen.
Ja siitä puheen pirost'ei tuu mitää! Sen hra Plumpäri tiäsi heti ajattelemata. Mutta puhet pitää pitää sen tiäsi hra Plumpäri kans.
Sen pitää pitää, vaikka sen tuhat olis!
Ja se oli kamala paikka.
Hra Plumpäri ähkyy ja kulki kamarisnansa ku karhu. Repii tukkaa päästänsä ja aina vähän päästä kattoo suurehe nurkkapeilihi. Ja taas kulki ja ähkyy ja hikos ympärinsä. Ja istuu välis ja taas lähti kiärtämhän. Ja ku frouva Plumpäri tuli kamarihi ja sanoo jottta:
— Voi voi rakas pualisoni, ruaka jähtyy —
Niin hra Plumpäri kattoo niin pitkää ja rumasti frouvansa päälle, jotta se häipyy ku hiljaane haamu kamarista, meni ruakasalihi ja itki.
Mutta hra Plumpäri se kulki.
Ja ku kolmen tiiman päästä ovehe knoputethin ja frouva hiljaa kysyy avaamen reijästä jotta:
— Ekkö sä rakas ukkoseni jo tuu syämähän?
Niin hra Plumpäri, joka ny oli tullu toiselta pualelta päätä aiva harmaaksi ja toiselta pualelta kaljuksi, hyäkkäs ovhen, potkii ja huuti aiva oikohonsa jotta:
— Menkää — — —
Se huuti niin kauhian rumasti frouvallensa, jotta se pyärtyy heti ja kaatuu ku kapu oven taa.
Ja siitä tuli sellaane meteli, jotta heti soitethin tohturia ja se tuliki kohta. Ja virvootti sen frouvan ja oli kovana hra Plumpärille ku se tualla lailla frouvallensa huutaa, jotta se pyärtyy. Hra Plumpäri pillahti silloo itkuhu ja seliitti tohturille kuinka s'oon hermostunu kun se nyt täyttää 50 vuatta ja sen pitää pitää puheen. Eikä siitä tuu mitää!
Niin hra tohturi sanoo jotta:
— Hra Plumpärin ei pirä olla tyhmä ja päätänsä vaivata sellaasella, jost'ei kerran mitää tuu. Kaikki suuret yhteeskunnan hyväntekijät, jokka teköövät yhteeselle kansalle ja isänmaalle sen hyvän tyän, jotta aikanansa täyttäävät ikävuatensa ja kestittöövät ystäviänsä ruaalla ja juamalla, tilaavat puheensa joltakin köyhältä maisterilta, jok'ei ikänä täytä 50 vuatta, ja puhua prätistäävät sen sitte. Omanansa tiätysti, kun s'oon kerran ostettu 20 markalla.
Ja kun hra Plumpäri sen kuuli niin se tuli niin kovasti ilooseksi, jotta se hairas tohturia kaulasta ja maksoo 100 mk liikaa ja haastoo sen tohturin kans syntymäpäivällensä.
Ja frouvaansa se klappas ja taputteli ja otti ja oikee pussaski, n'otta frouva oikee hämmästyy kun ei s'oo pussannu pitkähä aikhan. Siit'on ny ainaki 7 vuatta sitte.
Mutta hra Plumpäri sanoo jotta:
— Mistä mä ne kaikki herraan konstit tietääsin, kun mä ny ensi kerran julkisesti täytän.
Ja hra Plumpäri tilas puheen ja frouva leipoo ja pesthin ja tryykättihin ja hra Plumpäri, joka kovasti kannattaa kialtolakia, tilas 2 pullua konjakkia, 2 pullua viiniä, pualiskan munkkia ja yhren heelan vanhaa punssia ja osti kaikista komjimman sikaarilooran, joka maksoo yli 300 markkaa.
Kaikki oli valmista.
Toffelit paikoolla.
Eikä tahtonu tulla unta olleskaa. Vasta tuas kolomen aikana hra Plumpäri pääsi unehen, mutta s'oli kovasti rauhatoonta ja aiva se kiakkas ja väänteli ittiänsä.
Molemmat korvat olivat aina höröllä, jotta koska rupiaa kuulumhan laulua.
Kuuren aikana kuuluu jotakin kropinaa ja hra Plumpäri poukahti pysthyn ja toffelit jalkoohi ja se puhet yäpöyrältä käthen ja sitte housuuhi ja kaprokki päälle ja aukaashon ovia.
Pimiäs porstuas se tormootti piian päälle, joka krääkkäsi kauhiasti ja rupes siunaamahan.
Ja kauan aikaa sai hra Plumpäri tuumata, ennenkö se käsitti, jotta piika päästi sotamiähen uloos.
Hra Plumpäri lähti takaasi sänkykamarihi, johna frouv'oli jo täyres pukees, Hra Plumpäri sanoo vain jotta:
— Ei viälä. S'oli vain Hiltan aliupseeri.
Ja meni sitte karteekin raosta luuraamahan, eikö jo lauluseuraa näjy.
Frouva meni valmistamhan kaffipöytää ja seliitti samalla siveellisyyttä
Hiltalle.
Ja hra Plumpäri luuras karteekin takaa kello yhreksähän asti.
Eikä ketää tullu! Eikä mitää kuulunu!
— Mitä täm' on? — kyseli hra Plumpäri itteltänsä ja frouvalta.
— Täm'on skantaali — huuti frouva kello 10 aamulla ja pyärtyy.
— Kiittämättömyys on maailman palkka — huokaasi hra Plumpäri. — Enkös mä oo täyttäny 50 vuotta niinku muukki?
YHTIÖKOKOUS.
Oottako kuullu kuinka tätä nykyä yhtiökokouksia pirethän?
Nythän on niin kova raha-aika, jott'ei auta muu ku koroottaa osakepääomaa. Ja se on tyäläs yritys ja kamala paikka, kun rahaa ei oo ja kaikki on sitä miältä jotta korootethan!
Niimpä yhres pitäjäs täälä Etelä-Pohjanmaalla oli kans täs hiljan isännät ja pomomiähet kokoopunehet koroottamhan pääomaa.
Puheenjohtaja seliitti niinku asia on jotta:
— Tämä meirän yhtiö on erinomaasen tukevalla pohjalla ja taas tulvana vuanna jaethan voittua niinku meijerilitviikis — — —
Ja isäntiä kovasti nauratti.
— Mutta ny on kova raha-aika — jatkoo puheenjohtaja.
— Niin on kovasti — — —
— Ja yhtiö tarvittis 300.000 mk maksuuhi, eikä tiärä mistä saataas, kun rahat on kaikki — puheli puheenjohtaja.
S'olis ollu murheellinen paikka, jos ei joukos olsi ollu yhtä viisasta miästä. Se ehrootti jotta:
— Otethan pankista laihna ja korootethan osakepääomaa! Niinhän sitä pruukathan.
— Kannatethan! — kuuluu yksimiälisesti.
— Onko se päätös? — kysyy puheenjohtaja.
— Joo.
— Ja uuret osakkehet jaetahan tasan?
— Kannatethan vilkkahasti! —
— Ja osakemaksut kootahan heti sisälle.
— Kannatethan! Kannatethan!
— Se on siis kokouksen päätös — sanoo puheenjohtaja ja knapahutti taitavaa plyijypännällä pöytähän.
— Ja ny sitte päätethän siitä laihnanotosta pankista.
Taas nousi se viisas miäs ylhä ja sanoo:
— No sehän on jo päätetty asia. Mitäs siitä enää puhuthan. Johtokunta kirjoottaa velkakirjan pankkihin ja nostaa rahat. Sitähän varte se johtokunta onkin.
— Joo joo — sanoo puheenjohtaja — mutta m'oomma johtokunnan miähet jo niin paljo takaamas tätä puulaakia, jotta meirän nimellä ei enää nouse. Ja ny on raha pankis lujas. Sanothin jotta pitää olla ainakin parikymmentä yhtiön osakasta takaamas.
Tuvas ruvettihin kovasti rykimähän.
— Niin että kyllä mä ehrootan, jotta tuata muukkin yhtiön osakkahat kirjoottavat ittensä takausmiähiksi kun puulaaki on yhteene.
Yks hairas kellonsa jotta:
— Voi ny sentähre ku kello on pian 7.
Ja sille tuli kiirus kotia, kun sen piti lähtiä emäntää kyyttihin asemalle.
Toiset vaipuuvat niin syvihin tuuminkiihi, jotta n'ei kuullehet enää mitää, vaikka puheenjohtaja monehen kertahan sanoo.
Ja muut tulivat niin levottomiksi, kun kauan oli jo istuttu, jotta nousivat ylhä ja sanoovat jotta:
— Pitää vähä pistääpyä pihalla. Mä tuun kohta. — — —
Ja niin niitä rupes isäntiä kovasti puhistamhan jotta puheenjohtaja viimmeen sanoo jotta:
— Eikhän oo paras tällätä sankoo oviloukkoho.
Mutta meni ne.