— Virsikirja on ihmisten tekemä, mutta raamattu Jumalan antama. Maikin jo maailma pilasi…
Hannes kauheasti punastui.
—… Nyt sinä pilaat Saimin. Portot ryöstivät minulta miehen ja porttoin asuinkumppalit tahtovat ryöstää lapseni… Ell'et sitä Lois-Maijaa karkoita tästä koululta pois, niin käyn rovastille sanomassa, millaista elämää sen kanssa pidät. Nyt sen tiedät, sen tuhannen syntinen! Ptyih…!
Emäntä sylkäsi, kokosi helmansa ja lähti. Hannes oli luihin ja ytimiin asti liikutettu. Siinä oli hänelle kiitos emännältä!
Hän juoksi emännän jälkeen ja kysyi:
— Kuka on emännälle tuollaista uskotellut?
— Juuso Kallio, huusi emäntä ja meni.
— Aa! Siis se kettu, joka kantaa rinnassaan Hänen Majesteettinsa antamaa rahaa "rehellisyydestä".
Jo täydelleen selvisi Hannekselle Kallion juonittelu. Mutta Hannes jäi
Lois-Maijan suhteen odottavalle kannalle —.
* * * * *
Siinä koulupihalla oli entisen rakennuksen jätteitä. Oli tallikin, jonka ylisille silta vei. Koulupojat välitunneilla sillä sillalla mielellään mekastivat, vaikka Hannes oli monesti kieltänyt.
Paavo Mononen oli poissa muutamana aamuna koulusta. Sillä poikaraukalla oli hyvin rikkonaiset vaatteet, jotta hartiat niiden alta vilahtelivat eikä ollut kenkiä. Nyt ilmojen jäähdyttyä oli aivan säälittävää nähdä hänen paljain jaloin retustavan. Hannes oli ollut juuri mielessä antaa Paavo-paralle vanhat kenkänsä ja villasukat.
— Missä Paavo Mononen on?
— On kipeänä.
Koulun päätyttyä meni Hannes Paavoa katsomaan. Tuvassa, joka oli höyryävän kuuma ja jossa asui toistakymmentä henkeä, makasi lattialla Paavo kasvot karmosiinin punaisina. Hän oli kiihtyvässä kuumeessa. Opettaja toimitti kylmiä kääreitä ja neuvoi hoitamaan, sillä pitäjässä ei ollut lääkäriä eikä rohtolaa.
Viikon takaa tulee Paavon isä ärtyneenä opettajan luo.
— Miten Paavo voipi?
— Kuoli yöllä.
Isä jäi puhumattomaksi, mutta nähtävästi punoi mielessä erikoisempaa.
— Taidatte kovasti surra?
— Eikös tuota… lähetti isä vastaukseksi.
— Paavo vilustui ja sai kuumeen. Vaatteet olivat kovin heikot eikä kenkiä.
— Ei se vilustunut.
— No miten sitten?
— Täällä koululla sen rusikoivat.
— Kuka rusikoi?
— Tuolla tallin sillalla kuuluvat hyppelevän ja Malisen Niilo oli työntänyt sen alas. Siinä aivot tärähtäneet ja sai aivokuumeen. Siihen kuoli.
— Eivätpä lapset minulle mitään ole sanoneet.
— Niin se on. Tautivuoteellakin huusi: "Niilo sinä, elä työnnä!"
— Voi hourailla. Sillä lapset eivät ole minulle mitään puhuneet.
— Lastenko sitä pitäisi puhua? Etkö itse jouda vartioimaan? Sitä vartenhan palkkaa meiltä kannat…!
Mies räjähti yht'äkkiä kuin ammuttu pyssy. Hannes hytkähti.
— Tässä on väärinkäsitys. Kuka teille tuon aivokuumeen selitti?
— Juuso Kallio. Sanoi pitävänsä johtokunnan kokouksen, jossa asia otetaan esille. Ja siitä sitten riippuu, rupeanko minä sinulta perimään käräjissä vahingonkorvausta.
Hannes naurahti niin vakava kuin asia olikin. Mies teki poislähtöä. Opettaja tarjosi hänelle kätensä hyvästiksi, mutta mies ylenkatseellisesti sylkäsi ja meni.
Johtokunnan kokous pidettiin, mutta kukaan oppilaista ei tiennyt niin mitään asiasta.
Juuso Kallio tahtoi kuitenkin kirjoittaa koulun johtokunnan pöytäkirjaan muistutuksen opettajalle, mutta Karvisen isäntä pani kovasti vastaan.
Asia jäi silleen. Hannes pyysi Juuso Kalliota teelle. Mutta esimies katsoi hirmuisesti ja lähti.
* * * * *
Tuomas Wänskä oli suurikokoinen poika. Se oli usein ilkeä tytöille. Muutamana päivänä oli hän järjestäjänä. Mutta silloin kantoi hän erään tytöistä välitunnilla luokkaan ja oli raaka hänelle. Opettaja sattumalta näki tapauksen. Hannes vei pojan kamariinsa ja kuritti häntä. Mutta aivan säädyllisesti. Poika juoksi kotiinsa ja haki isänsä apuun. Isä tuli hengästyneenä, kädessä suuri puukanki ja huulilla mahtava tulva kirouksia. Hannes huomasi, että tässä oli mies, joka tilapäisesti oli kadottanut järkensä. Hän koetti tyynnyttää isää. Mutta isä pauhasi:
— Sinä sen s—na! Luuletko saavasi tappaa minun poikani niinkuin tapoit Paavo Monosen?
— Kuka teille tuollaista on puhunut?
— Kaikki sitä puhuvat. Ja nyt minä kostan sekä Paavon että Tuomaan puolesta…!
Mies ojensi kangen lyödäksensä. Hannes tarttui siihen voimakkaasti. Viskasi ensin kangen eteiseen ja työnsi miehen jäljestä. Pani sitten ovensa säppiin.
Mies täräytti kangellaan oveen, niin että seinät järisivät. Ja eteisessä piti tällaisen puheen, ärjyen kuin vihastunut härkä:
— Luuletko sinä, että soosomi köyhäin lapsia saat murhata. Tästä tehdään kaipuu kuvernööriin ja sinaattiin asti. Kyllä Juuso Kallio kirjoittaa. Ja silloin virka pois…!
Voimakas kirous ja mies poistui.
Tällaisia kohtauksia, että vanhemmat, etenkin loiset, tulivat opettajalle rähisemään lapsistaan, sattui ensi alussa hyvin usein. Mutta aina kuului, että Juuso Kallio oli niiden takana. Hän oli se pimeä henki, joka täällä takalistojen yössä valtikkaa piti.
Hannes ne hyvin tyynenä selitteli. Se oli aivan yksinkertaisesti sielullinen ominaisuus, joka pohjaltaan silti oli paraita, mitä ihmisessä on. Nuo rähisijät olivat melkein poikkeuksetta köyhiä ihmisiä, loisia, joita Ylä-Karjalassa on yhtä paljon kuin sikäläisissä pelloissa kiviä. Ja silloin niitä on paljon.
Näillä loisilla ei ollut muuta omaisuutta kuin lapsia. Vaistomaisesti he vainusivat, että köyhiä kaikissa poljetaan. Siis välttämättömästi myös koulussa. Sentähden he olivat auttamattoman epäluuloisia ja uskoivat kaikki, mitä heidän lapsensa opettajasta puhuivat. Ja kun hekin rakastivat lapsiaan, tahtoivat he niitä omilla aseillaan opettajaa vastaan puolustaa. Se siis pohjalta oli vain lapsirakkautta tuo rähinä.
Ja semmoisena Hannes sitä ihailikin, niin paljon ikävyyttä kuin se hänelle tuottikin.
X LUKU.
Muutamana iltapäivänä korjaili Hannes kamarissaan oppilasten laskuvihkoja, kun eräs nuorekas hyvin korea mies pyörähti sisälle. Hannes nosti silmänsä työstään.
Mies teki hyvän päivän, istui käskemättä ja alotti pakinan:
— Opettaja ei minua tunne. Mutta siltikin minä olen tuttu.
— Kuka sitten?
— Holopaisen tuleva vävy, jolle opettaja kirjeen kirjoitti.
— Vai niin.
Hannes kävi antamaan kättä.
— Ja nyt isäntä Holopaiselta terveisiä. Hän pyytää opettajaa puhemieheksi tyttärelleen ja minulle.
Opettaja hämmästyi.
— Puhemieheksi?
— Niin. Sanoi, että kun opettaja pani asian alkuun, niin vieköön perille asti. Muuten ei kauppaan suostukaan.
Hannes naurahti.
— Jos ei muita vaikeuksia ole, niin sitten kaikki on hyvin… aivan hyvin… kerrassaan hyvin. Sehän on erinomaista, että saatte toisenne. Onnittelen… onnittelen! Ja riemuitsen teidän onnestanne. Sillä minä näin omilla silmilläni, miten paljon Anna sinua rakastaa. Ja ymmärrä sinä häntä arvottaa…! Miksi karkuun lähdit?
Mies punastui ja hätäili:
— Ilkeä on sanoa, mutta minä pelkäsin, että isäntä tappaa minut. Kuulin uhkauksia… että hänellä… hänellä oli jo puukot hiottu ja kirveet teroitettu. Ja… sanonko kaikki?
— Sano pois!
— Sinä yönä, kun pakenin, tuli Anna yöpuvussa hiljaan hiipien tallin yliselle, jossa makasin. Hän oli hätäynyt ja puhui: "Nyt pakene, muuten huomenna olet ruumiina. Tänä yönä voi tapahtua hirveitä. Mutta, rakas Janne, lupaatko vielä palata?" "Palaan… varmasti palaan…", vastasin. Hän meni. Minä kokosin vähät vaatteeni ja laskeusin alas maailmalle mennäkseni. Ja kun minä pääsen muutaman sylen talosta ja katson taakseni, näen isännän hiipivän talliin kirves kädessä. Siis pääsin pakoon viimeisellä hetkellä… juoksin… juoksin… Teinkö väärin, kun pakenin?
— Etpä tehnyt.
— Miksi Annan viettelit?
— Hyvä… rakas opettaja! En minä Annaa vietellyt… Anna se kaikki keksi ja neuvoi. Minä kyllä lauloin ja soitin viulua. Mutta ei aikomukseni ollut talosta tyttöä ryöstää… Anna rupesi minua ajamaan kaikkialla takaa. Olin minä tallissa… hän tuli sinne tuomaan varsoille leipää. Olin minä niittämässä… hän tahtoi olla minun haravanaiseni. Olin minä kyntämässä… hän tahtoi olla lehmiä vahtimassa kesantopellolla. Olin minä missä tahansa… hän oli aina kintereilläni. Hän oli kuin lumouksessa. Jokaisen täytyi se huomata. Ja niin sen näki isäntäkin. Silloinkos vaino alkoi! Ensin sievästi ja hillitysti. Sittemmin yhä rajummin. Nyt jouduin minä Annan lumoukseen. Minun täytyi totella. Vereni vapisi pelosta, mutta minä olin hänen vallassaan. Jos missä liikuin, oli aina Anna silmissäni. Näin metsässä jokaisen puun takana Annan, näin hänet jokaisella pellolla leikkaamassa, jokaisessa karjassa lypsämässä, joka polulla, joka pensaassa… yöllä ja päivällä. Kun sitten hän itse todellakin tuli lähelleni, kuumenivat vereni kuin olisin pudonnut lämpöiseen veteen ja minä menin aivan tahdottomaksi ja tottelin hänen pienintäkin viittaustaan. Ellen olisi ollut lumouksessa, olisin kyllä tehnyt lopun siitä isännän kiusaamisesta. Olihan hän lapsensa isä. Mutta minä voin sanoa, että minä en voinut… en voinut, vaikka pelkäsin ja käytöstäni isäntää kohtaan kaduinkin. Mutta meille molemmille pitää antaa anteeksi: me olimme lumotut. Sellaista kai se on rakkaus. Siinä on tulta, joka palaa, vaikka sille olisi satakin sammuttajaa. Mutta se on sydäntäni karvastellut, että Annan vanhemmatkin ovat luulleet minun olevan vain tavallisen yönjuoksijan, joka synnin perässä juoksee. Jotain parempaa se kuitenkin oli kuin riettautta. Enhän muuten olisi takaisinkaan tullut.
— Huomaan että olet kelvollisempi kuin aluksi luulinkaan.
— Luuleeko opettaja, että Anna vain raakaa yönjuoksijaa olisi niin suosinut? Ei toki. Pois se! Eihän hän ole sellainen nainen. Mutta kun hän rakastaa, niin hän rakastaa, eikä sille kukaan voi mitään. Niin hän itse sanoo. Ja niin minäkin uskon. Ja sanon samaten.
— Rakastatko sinä Annaa?
— Muutenko tässä olisin? Mutta enhän minä aluksi olisi rohjennut lähestyäkään sellaisen suuren talon ja sellaisen jäykän isännän tyttöä… ja ainoata tyttöä…
— Niin, niin. Kyllä ymmärrän. Mutta pääasia on se, että sinä rakastat
Annaa?
— Rakastan.
— Ottaisitko hänet nytkin vaimoksesi, vaikka hänen mukanaan et saisi penniäkään?
— Ottaisin.
— Teetkö valasi sen päälle?
— Teen… varmasti teen.
Hannes otti raamatun ja teetti miehellä valan. Mies vannoi opettajan sanojen mukaan.
— No nyt minä rupean puhemieheksesi.
— Eikö opettaja lähde sinne Holopaiseen, niin siellä tehdään kirjat valmiiksi?
— Onko isäntä minulle vihainen?
— Ei ole. Kummastelee vain sitä, että miten te nuoreksi mieheksi olette viisas…
— Elkääpä imarrelko!
— Ja teitä minunkin pitää sydämeni pohjasta kiittää onnestani… ilman teitä en olisi Annaa koskaan saanut… minä kiitän… kiitän…
Miehelle tulivat vedet silmiin ja vielä käsi opettajan kädessä astui hän ulos koulutalosta.
He lähtivät Holopaiseen.
XI LUKU.
Hannes oli menossa rovastilaan mukanaan Holopaisten naimapaperit. Pappila oli jonkun matkaa kirkolta korkealla kummulla, ympärillä hyvin viljeltyjä peltoja, niittyjä, lehtoja, vähän ulompana havumetsää. Ja sitten kahdelta puolelta ottivat silmään suuret selät lukemattomine saarineen ja salmineen, lahtineen ja niemineen. Luonto tässä oli aina juhlallinen ja aina mielikuvitusta nostava, olipa se sitten kesän luovassa vihreydessä ja elävässä kukoistuksessa tai talven harmaissa pakkasissa, jolloin kylminä öinä revontulet hohtavat ja valju kuu jäätyneisiin hankiin kimaltelee. Sillä tässä näki silmä aina vaihtelua, näki aina erilaisia värejä ja suhdallisia ääriviivoja. Kaukana oli tästä paikasta erämaiden yksitoikkoisuus, niin kaukana, että taitelijan silmä tällä kummulla olisi viettänyt yhden elämänsä nautintorikkaimpia hetkiä.
Piispakin oli tarkastusmatkallaan paikkaan lumoutunut ja kehottanut pitäjäläisiä kummulle Jumalan ylistykseksi rakentamaan pappilan. Pitäjäläiset kiitoksesta lumoutuivat piispaan ja lupasivat laittaa.
Se tehtiinkin uudenaikainen, huvilamainen, jossa oli neljä lipputankoa ja kookkaat parvekkeet. Siinä olivat suuret salit, niissä paneiliseinät, terrakottauunit ja kattokoristeet oikeata taidetta.
Pitäjän muuten liiankin kuiva ja kova vaatimattomuus oli tässä unohtanut itsensä ja Jumalan ylistykseksi pusertanut itsestään vavahtelevin käsin ja verta vuotavin sydämin ensi luokan korutemppelin näille nälkämaille.
Tuohon ihmeellisen ihanaan luontoon sopi rakennus kyllä mainiosti kuin taivaasta lähetettynä, sillä Luoja itsekin oli tässä ruvennut juhlatuulelle ja henkäissyt maan päälle kappaleen taivaallista kauneutta.
Mutta kun pappila valmistui ja loistossaan auringon valossa ui siellä ylävällä kummulla ikäänkuin hymyillen ottaen vastaan ihailuja, kirosi pankki-Holopainen sen ensi kerran nähdessään. Ja koko se ryhmä, jonka etunenässä hän seisoi, kirosi mukana. Siitä päivästä he olivat sen ihanan pappilan veriviholliset. Sillä he itse asuivat tuvissa, joissa ovet olivat kuin tallissa ja uunit rakennetut omin käsin oman pellon liioista kivistä. Tätä pappilaa tehtäessä oli mestaria idästä ja lännestä.
Pankki-Holopaisen leppymättömän vihan pappilaa kohtaan oli rovastikin pian saanut kuulla. Hän ja Holopainen olivat siitä lähtien pitäjässä kuin kaksi tähteä taivaalla, jotka paistavat eri aikana vuorokaudesta. Rovasti luki itsensä aamutähdeksi, joka päivää ilmoittaa, mutta Holopaisen ehtootähdeksi, joka tuo sanomat yöstä.
Hannes seisahtui kummissaan pappilan rappusilla luontoa ihailemaan. Sillä vaikka oli jo syksy, oli maisema yllättävän kaunis. Rakennus salasi suuruuttaan näin avaralla ja avonaisella paikalla.
Hannes tuli komeaan eteiseen, joka ikäänkuin kuohui vaatetavaraa. Ja nyt hän huomasi lähteneensä liian yksinkertaisessa asussa tällaisiin vieraisiin. Sillä hän oli harmaassa sarkapuvussa, ilman kiillotettua kaulusta ja saappaiden varret housunlahkeiden päällä.
Eteisessä Hannes ryki ja ryki, sillä kaikki oli hiljaista eikä ihmistä näkynyt missään. Viimein saapui palvelija, joka osotti Hannesta menemään pihalta toisesta ovesta kansliaan, sillä nyt hän oli muka tullut "väärälle puolelle."
— Tämä on herraspuoli, neuvoi palvelija lopuksi.
— Mutta enköhän saisi täältäkin tavata rovastia? kysyi Hannes naurahtaen.
Palvelija avasi oven rovastin työhuoneeseen. Siellä keinutuolissa istui suuri mies, jolla oli aivan lumenvalkoinen tukka, nenällään kultakehyksiset rillit, päällä valkoinen silkkiliivi ja jalassa vaatekengät. Hän oli syventynyt sanomalehden lukemiseen. Se lehti näkyi olevan "Hufvudstadsbladet".
Palvelija alkoi puhua ruotsinkieltä.
Rovasti havahtui. Pani pois sanomalehden ja niisti nenänsä. Hienoissa valkoisissa käsissä loisti useita sormuksia, kun hän nenäliinaansa kaavamaisilla liikkeillä avasi.
Kaikki ympäristö oli ylellistä ja komeaa kuin kaupungin suurimmissa herrastaloissa. Hannes, joka tuli puutteen ja yksinkertaisuuden, alastomuuden ja töryn keskeltä, hiukan vavahti tätä arvaamatonta korskaa.
Hän kumarsi syvään ja esitteleytyi. Rovasti oli noussut, katsoi tarkastavasti Hanneksen sarkapukua ja saappaita, joiden varret olivat housunlahkeiden päällä, vetäsi sieraimiaan, viittasi kädellään istumaan ja painautui takaisin tuoliinsa ja venytti pitkään:
— Vai Orjasaaren uusi opettaja…
Ja sitten hetken takaa:
— Tervetuloa.
Nyt tarkastelu jatkui ja terävä katse uudelleen kulki Hanneksen kengistä hänen hiuksiin asti.
Sitten rovasti nosti nenäliinan taskustaan, kieputti sitä hetken ja huone täyttyi Kölnin veden lemusta.
— Oletteko käynyt seminaarin?
— Olen.
— Eikö mitään muuta opistoa?
— Kansakoulun ja viisi luokkaa lyseota.
— Miksi ette käynyt lyseota loppuun?
— Ei ollut varoja.
— Mikä oli isä?
— Pohjanmaalla pieni tervanpolttajatilallinen. Rovasti taas kieputti nenäliinaansa ikäänkuin olisi karkottanut pois tervanhajua.
Hannes punastui. Tämä vastaanotto oli liian loukkaava.
— Pohjanmaaltako tänne tulitte?
— En. Olen ollut aina suvet kauppapalveluksessa ja talvet koulussa.
Nyt olin suvea sen entisen kauppaisäntäni luona Etelä-Karjalassa.
Hannes tahtoi toimittaa asiansa niinpian kuin mahdollista. Ja otti esille pankki-Holopaisten paperit.
Mutta nyt vasta rovasti hämmästyi. Naurahti sitten ivallisesti ja sanoi:
— Taidatte olla pankki-Holopaisen ystävä?
— Minä olen jokaisen koulupiirini ihmisen ystävä, vastasi Hannes.
Vähän kuumaa verta nousi rovastin kalpeille kasvoille. Mutta hän oli vaiti.
Asia toimitettiin kylmästi ja virallisesti. Rovasti ei puhunut mitään muuta kuin kaikkein välttämättömintä. Hannes heitti hyvästin ja poistui.
Rovasti ikkunastaan katsoi häntä ja tuumi puoliääneen:
— Siinäkin yksi puoliherra… hm… hm… Tulee ensi tervehdykselle sarassa, saappaan varret housujen päällä, ei kaulustinta kaulassa eikä siinä kaulahuivia. Ja… ja pitäjän suurimman raakalaisen talonpojan tytön puhemiehenä, tytön, joka on laittanut aviottoman lapsen omalle rengille. Se on jo huutavaa sivistyksen puutetta, jota vain kansakoulunopettaja osaa tarjota pitäjänsä rovastille…
Rovastin täytyi ääneensä nauraa. Niin hassunkurista se hänestä oli, niin paksua, niin kymmenkertaisesti paksua… niin niin niin…
Ja hänen silmiinsä tulvahti kokonainen lauma tyhmännäköisiä miehiä, jotka kesäkuumassa poutasäässä kaupungissa käydessään maleksivat sateenvarjo kädessä ja kokokalossit jalassa ja kotikutoiset puolivillaiset vaatteet päällä.
— Ne ovat niitä kan-sa-kou-lun-opet-ta-ji-a, venytti rovasti.
Sitten hän painautui lukemaan uudelleen "Hufvudstadsbladetin" Samin mehevää kooseriaa.
Hanneksesta tuntui helpottavalta, kun pääsi ulos syksyn viileään ilmaan. Tämä pappila… ja tämä pappi muistutti hänelle jotain hienon hienoa pankkiiria, josta hän jossakussa romaanissa oli lukenut.
Niin kylmä kuin saframinkeltainen kulta ja niin suljettu kuin timantti rasiaansa oli tämä hengen mies korulinnassaan. Huh! Siellä sisällä puhalsi kuin kylmä tuuli vastaan yhteiskunnan pieniä ja vähäväkisiä.
Jos Kristus vielä kulkisi maan päällä halpana ja paljain jaloin, niin varmaan hän jäisi tuon pappilan oven taakse, mietti opettaja.
Samassa muisti Hannes oman kotipitäjänsä kirkkoherran ja miten sen usein tapasi pihalta hihat ylös käärittyinä taputtelemassa hevostensa turpaa tai jakamassa suolaa lehmille.
Mutta tämä…! Oih…! Tämä oli Hanneksesta enemmän kuin yllätys…
Hän oli kiivastunut ja veri voimalla juoksi hänen suonissaan.
Mutta samalla hän hillitsi itsensä. Ehkä hän tuomitsi väärin. Ehkä pinta petti ja ehkä rovasti oli nöyräkin Herran palvelija.
Hannes muisti raamatun sanat:
— Ihminen näkee sen kuin silmiin sattuu, mutta Jumala katsoo sydämeen.
Kun Hannes palasi Holopaiseen, tuli isäntä vastaan naurun kure suupielessään ja sanoi:
— No nyt näitte meidän piispan.
— Näin.
— Miltä näytti?
— Komealta.
— Niin minäkin uskon. Taivaan suuruus näkyy jo sen palvelijoissa maan päällä.
He menivät tupaan.
— Lupasiko panna kuulutukseen? kysyi isäntä tuvassa.
— Lupasi.
Emäntä, Anna ja vävy riemusta loistivat. Mutta isäntä sanoi opettajalle:
— Me lähdemme tänne toiseen tupaan.
He menivät ja siellä puhui Holopainen:
— Vävy ja minä emme oikein vielä hyvin sovi samaan tupaan. Mutta kyllä kai se ajan mukaan muuttuu.
— Sen täytyy muuttua, jos mies on rehti mies. Holopainen nosti pöydälle suuren viinapullon ja sen viereen puupikarin. Kaatoi sen täyteen ja käski opettajan ottaa.
— Ei, hyvä isäntä. En ollenkaan karvaita nauti.
— Vai niin.
Holopainen itse kumaisi pohjaan, kaatoi uuden ja taas yhdellä siemauksella tyhjensi pikarin.
Verta nosti pian viina hänen poskilleen ja hän tuumi:
— En minäkään pidä tapanani nauttia. Mutta tällaisessa suuressa perhejuhlassa… pitää ottaa… tuntuuhan se kovin iloiselta… kun saa… vävyn…
Holopainen pahasti irvisti. Hannes ymmärsi, että se on mielen katkeruudesta, kun isäntä juhlii.
— Se on linna, jossa meidän pappi asuu. Silloin alkuvuosina kun siihen muutti — hän on siinä ensimäinen asukas — otti minut kahdenkeskiseen ripitykseen. Sanoi kuulleensa minun rakennusta vihaavan. "Onpa minusta liika ylellinen", vastasin. "Luuleeko Holopainen minulla olevan tässä sen suuremman huvin asua kuin teillä siellä omassa matalassa tuvassanne, jonka iso-isänne kuuluu rakentaneen", jatkoi. "Niinpä luulen", ehätin sanomaan. "Siinä on isäntä aivan väärässä. Minun täytyy saada asua tällaisessa, kun olen siihen tottunut. Isäntä on taas tottunut omaan tupaansa ja viihtyy siinä. Molemmilla on huvi aivan sama. Heittäkää pois mielenne katkeruus", selitteli. Mutta minä sanoin: "Miksi on rovasti niin ylelliseksi totutellut?" "Nähkääs, minä olen jo viidennessä polvessa herras- ja virkamiessukua. Minun isäni oli rovasti ja hänen isänsä rovasti ja taas hänen isänsä rovasti ja hänenkin isänsä rovasti." Naurahdin sillä rovastisakilla, mutta hän jatkoi: "Minut jo pienenä lapsena totutettiin ylellisyyteen. Ei ole siis minun vikani. Ja onhan Holopaisella omaisuutta, laittaa pois myös itselleen komean talon, niin ei tarvitse pappia kadehtia." "Omillaan kun pappikin laittanee, niin kukapa kadehtii", vastasin. Silloin jäi puhumattomaksi.
Holopainen kaatoi taas viinaa ja joi.
— Ja sen uuden pappien palkkausjärjestelmän ne toivat tähän pitäjääseen kuin nauraen vain.
— Miten niin?
— Ei tätä rovastia silloin ollut, mutta olisihan tämä voinut asian peruuttaa, kun kuuli sen nurinkurin käytellyn. Mutta oli tässä kappalaisena muuan Plumkren silloin ja se oli näppärä herra. Oli kirkonkokous asiasta. Siinä kysyttiin seurakunnan mieltä, hyväksyykö se uuden palkkausjärjestelmän vai eikö. Siinä järjestelmässä oli monemmoisia pykäliä. Ja pappi mukaan haastoi suun täydeltä. Ukot siinä miettivät ja miettivät. Tuskin alkuunkaan pääsivät punnitsemisessaan, kun pappi kysyy: "Hyväksyykö seurakunta uuden järjestelmän?" Ei kukaan puhu mitään, sillä ei kukaan ollut vielä ehtinyt asiaa miettiäkään. "Ei kukaan vastusta. Se on siis seurakunnan yksimielinen päätös", puhuu pappi ja lyö vasarallaan päätöksen valmiiksi. "Ei tuota… ei tuota… pitää äänestää", hätäilevät isännät. Kinastuksen jälkeen äänestetään. Silloin joku puoltaa uutta, mutta kaikki muut ovat vastaan. Asia menee korkeampiin virastoihin. Ja sieltä tulee päätös, että seurakunta itse on yksimielisesti uuden palkkausjärjestelmän hyväksynyt. Nyt ukot ihmeissään! Valittavat kuvernööriin ja pyytävät uutta kirkonkokousta, jossa asia perinpohjin tutkittaisiin ja punnittaisiin. Vastataan, että kirkkolain mukaan ensimäinen päätös on sitova eikä mitään uutta kirkonkokousta tarvita. Niin me saatiin uusi palkkausjärjestelmä, joka on meille talonpojille koko joukon raskaampi kuin entinen.
— Kaikki siis riippui suomalaisen talonpojan hitaasta järjenjuoksusta.
— Niin, juuri niin. Opettaja on ensimäinen virkamies, jonka minä olen tavannut, mikä ymmärtää talonpoikaa… Meitä ne kaikki muut ovat nylkeneet ja nylkevät. Tuosta samasta palkkausjärjestelmästä jäi kuitenkin tänne minunkin liivini alle jotain… jotain, joka toisinaan papin nähdessäni ajaa veret raivoon… Jäi minun ja monen muun liivin alle… Ja sitä katkeruutta eivät papit ole yrittäneetkään huojentaa… aina kiskovat viimeiseen penniin asti, minkä suinkin järjestelmä myöntää.
Hannes naurahti. Hän meni, laski kätensä isännän olkapäälle ja katsoi häntä syvästi silmiin. Ja puhui:
— Ettekö tunne ketään muuta, joka nylkisi ja pettäisi lähimäisiään?
— Tunnen kyllä. Mutta eivät ne sitä tee Jumalan sana suussa. Ja siinä on ero.
— Voipi olla. Mutta ahneus on aina ahneus, harjoittipa sitä pappi tai maallikko.
Holopainen nousi pöydästä ja meni kaapilleen. Selaili siellä papereita, joista erotti kokonaisen tukun pois. Sulki sitten kaappinsa ja tuli Hanneksen luo.
— Tässä on kimppu köyhien ihmisten velkakirjoja. Lainat on annettu jo isän aikana. Mutta velkakirjat on minun toimestani uudistettu. Nyt ne vävyni kunniaksi ja tyttäreni naimisiinmenon muistiksi viskaan tuonne palavaan uuniin. Ja sitten ne on kuitattu. Sinne menee tuhansia…
Samalla hän heitti paperit uuniin, jossa liekki ne kohta joka puolelta saartoi. Ne hulmahtivat suureen loistavaan paloon, joka ikäänkuin riemuitsi niiden köyhien, raukkain puolesta, joiden raskaat velkataakat se hävitti.
— Minä tunnen ytimissäni, että tämä kova kohtaus on minulle lähetetty sen suuremman kädestä. Emäntäni minut havautti ymmärtämään, miten moninainen on synnin jälki…
Holopainen istui tyynesti pöytään, vaikka huulet värähtelivät ja äänikin oli katkera. Hannes vuorostaan nousi ja meni isännän luo.
— Suvaitseeko isäntä, että minä saan sanoa teitä ystäväkseni? Jos sen sallitte, niin siitä ylpeilen.
Holopainen ojensi suuren kätensä, joka mielenliikutuksesta vavahteli
Hanneksen kädessä.
— Hyvin mielelläni.
Isäntä siirsi kaappiin pullon ja pikarin.
— Saako vävy oman elämisen? kysyi Hannes.
— Saa.
— Ettekö häntä vihaa?
— Koetan rakastaa…
— Nyt on autuus tapahtunut tällekin huoneelle. Olette kuin publikaani
Sakeus.
Hannes lähti. Mutta mennessään hän sydämessään melkein ylpeili. Tänä päivänä hän oli saanut kauniin sielullisen voiton. Hän oli tehnyt jotain suuremmoista, josta hedelmät vielä vuosien takaa kasvavat: Pimeän kansan johtajan oli hän voittanut ystäväkseen.
XII LUKU.
Koululla kuhisi väkeä mustanaan. Oli köyrisunnuntai-ilta. Sen sunnuntain ilta, jolloin kylillä tavallisesti remuilevimmat vuoden tanssit pidettiin, juotiin viinaa ja renttuiltiin kaikella mahdollisella tavalla. Tällöin vanhan tavan mukaan oli ikäänkuin sallittua antaa valta kaikille niille taipumuksille, joita sentään muulloin muiden nähden osattiin hävetä. Takalistomaatkin tarvitsivat jonkun päivän vuodessa, jolloin inhimillinen luonto purki tokeensa ja räiskyen tulvasi yli senkin, jota täälläkin sopivaisuudeksi ymmärrettiin.
Juuri tämän päivän oli Hannes valinnut siksi päiväksi, jolloin hän aikoi tehdä kiivaan ryntäyksen yönjuoksua vastaan. Kaikkia hän oli kutsunut koululle kokoon sekä vanhoja että nuoria. Tuli hyvin pilkallisena Juuso Kallio, tuli iloisena ja myhäilevänä isäntä Karvinen, tuli virsikirja ja siniraitainen nenäliina kourassa emäntä Karvinen, tuli paljon isäntiä ja emäntiä, tuli vanhoja, tuli keski-ikä ihmisiä, tuli, tuli. Mutta nuoriso ei tullut. Ei tullut nuoriso, jolle Hannes etupäässä kutsunsa lähetti, se ihmisikä, jonka veressä yönjuoksun hapatus kuohuen kävi.
Hannes ymmärsi, että tämä ei ollut se yleisö, jota hän etupäässä oli tarkoittanut. Ja hänelle kerrottiin, että nuoriso on laittanut suuret köyritanssit muutamaan taloon ei kovinkaan kaukana koululta. Se talo oli huonossa huudossa ja sen talon tyttäret vieläkin huonommassa.
— Me lähdemme myös sinne, sillä siellä on juuri se paikka, mistä yönjuoksun vastustaminen pitää alotettaman, puhui Hannes ja painoi rohkeasti hatun päähänsä.
Yleisö ymmärsi, että tästä tulee jotain hyvin hauskaa ja seurasi mielellään mukana. Niin lähti vanhoja ihmisiä puoli sataa Hanneksen seurassa koululta tanssitaloon.
Mutta nuoriso ei antanut itseään pelottaa. Nauraen se otti vanhat vastaan. Se hyvin tiesi, että vanha tapa oli sen puolella, että ikimuistoisista ajoista asti oli yhtä vimmatusti tanssittu köyrisunnuntai-iltana kuin jouluna hartaina kirkossa istuttu. Se kuului sen päivän luontoon. Nämä ikä-ihmiset ja heidän isänsä ja äitinsä pitemmälle kuin hautausmaan hautataulut tunsivatkaan olivat silloin tanssineet, remuilleet ja räiskyvään humuun uuvuksiin asti uppoutuneet. Miksei nyt? Miksei? oltiin valmiina voimakkaina huutaen kysymään.
Hannes kohtasi hyvin paljon nuoria pilkallisia kasvoja, jotka nauttivat siitä, että opettajakin oli tänne tullut. Mutta kukkona ivaajien keskellä keikkui Maikki Karvinen ja iski silmää toisille nuorille Hannesta osotellen.
Sen huomasi Hannes ja sentähden oli tupa tuokion sysimusta hänen silmissään. Täällä oli jo tanssittu hyvä aika, joten oli kuuma ja rasvainen ja hikinen ilma.
Nyt kaksi viulua yltyi soimaan kiivasta polkkaa. Pari toisensa jälkeen lähti pyörimään ja kohta oli koko tupa kuin hyppelevä intiaanileiri. Tuossa meni poika ja tyttö, tuossa kaksi tyttöä, tässä taas kaksi poikaa ja tuolla lensi vimmatusti yksinään rypäs puolikasvuisia miehenalkuja. Kaikkien sääriin virma ajautui, sillä viulut kutsuivat tanssiin niin kiusaavan viettelevästi. Tuvan ilmassa oli jotain lämmintä hekumaa, lattia tömisi, seinät vastailivat, katto kumisi, koko kymmensyltäinen tupa vavahteli ilosta. Kuka tässä jaksoi vastustaa verensä vanhoja muistoja, jotka kiusaavina nousivat päähän ja veivät mennessään niihin aikoihin vanhempiakin, jolloin jalka oli jäntevä ja norja, poski lämmin ja otsa rypytön? Entiset nuoruuden köyrisunnuntai-illat iloineen nousivat menneiden aikojen kätköistä kuin eilispäivän tapahtumat ja nyt taas silmien edessä vereksinä hurmasivat. "Oltiin sitä ennen nuoria mekin, eikä olla liian vanhoja vieläkään", ajateltiin vanhempienkin joukossa. Ja yksi ja toinen pari irtausi sieltäkin tanssiin. Kaikista ensimäisinnä Karvisen isäntä muutaman nuorekkaan emännän kanssa. Etsittiin nuoruutensa rakastettuja ja vielä tahdottiin niiden kanssa viettää yksi huimaavan ilon hetki ennenkuin palattaisiin ainiaaksi takaisin arkipäivien harmaisiin huoliin.
Tuolla nurkassa ryypittiin viinaa, täällä istuivat pojat ja tytöt sylitysten. Tuossa nosteltiin tanssivien tyttöjen hameita, jotta sukanvarret paljastuivat. Siellä loukossa iskettiin korttia ja kiroiltiin. Nyt on köyri… nyt on köyri… nyt on köyri… kävi kuin humaus läpi kymmensyltäisen tuvan katosta lattiaan. Nyt tanssitaan, nyt lauletaan, nyt riemuitaan täysin sieluin… täysin rinnoin… hiiteen ja hornaan opettaja, joka meiltä ilon ryöstää aikoo…
Näin ajatteli tuvan ihmisjoukko melkein kuin yksillä aivoilla.
Karvisen emäntä paineli rintaansa ja lähti voivottaen pois. Pihalla hän alotti laulaa virttä.
Juuso Kallio katsoi ilosta humaltunutta ihmisjoukkoa, sitten opettajaa, joka hyvin kalpeana koetti vältellä tanssivien työntelyjä. Ja Kallio nauroi sydämensä pohjasta.
Opettaja huomasi, että tässä tarvittiin hänen puoleltaan kymmenen miehen rohkeus ja voima. Nyt oli se juhla ylimmillään, jolloin Orjasaaren kansa orjana uhrasi itseään voimakkaammille intohimoilleen, se pakanallinen juhla, jolloin pakanuus noiden ihmisten sydämistä vielä päivän valoon uskalsi tulla. Ja Hannes harmitteli, että juuri hän oli tuonut vanhemmatkin tänne tanssimaan.
— Olisiko viisainta hänen siirtää toiseen tilaisuuteen puuhansa? mietti hän.
Mutta samassa hän huomasi, miten Maikki Karvisen silmä nauroi hänellä ja miten humalaiset nuoret miehet retuuttivat muuatta piikatyttöä. Yht'äkkiä tanssi taukosi ja soitto lakkasi. Oli väliaika.
Hannes nousi tuolille huoneen perällä, levitti kätensä ja huusi:
— Nuoret ja vanhat! Tässä välillä muuan sana. Syntyi hiljaisuus ja kaikki häntä katsoivat. Väki alkoi keräytyä oven seinälle ja sivuille, jotta keskilattia ja tuvan perä tyhjeni.
— Tämä juhla, jota nyt vietätte — Hannes jatkoi — on alkuaan pakanallinen juhlapäivä. Esi-isämme viettivät sitä Kekrin eli karjanjumalan kunniaksi. Tämä vanha tapa on muuttanut meillä tämän kristillisen sunnuntaipäivän karjanhoitajain eli palvelijain vuosipäiväksi, sillä nyt he vuoden töistä vapaina saavat iloita ja viettää vapaan viikon.
— Niin saadaankin, vastasi raikuvasti joku nuori mies.
— Ja nyt te tanssitte ja soitatte. Sitä en ensinkään moiti. Mutta sitä moitin, ett'ette heittänyt oven ulkopuolelle viinapulloja, kortteja, mielen irstautta, raakuutta… Jos näin jatkatte aamuun asti, niin olen varma, että tänä yönä tehdään töitä, joita saadaan läpi elämänsä katua ja josta lopullista tiliä tehdään käräjäpaikalla. Syntyy tappelujuttuja, syntyy lapsenruokkojuttuja…
Juuso Kallio kuiskasi jotain oven suussa Lois-Maijan korvaan. Tämä hiipi seinäviertä huoneen perälle ja hiljaan Hanneksen huomaamatta asettui hänen tuolinsa sivulle nauravin naamoin. Näin sai Hannes Lois-Maijasta ikäänkuin taistelutoverin, sillä muita huoneen perällä ei ollut.
Hannes jatkoi:
— Säädyllinen tanssi ja säädyllinen ilo on kyllä sallittava. Mutta koulupiirinne opettajana panen jyrkän paheksumisen tätä tällaista remua vastaan.
Koko ihmisjoukko yltyi nauramaan, sillä Lois-Maija teki jonkun hullunkurisen kujeen siinä opettajan sivulla eikä Lois-Maijan maine kylässä ollut paraita.
Nyt huomasi Hannes Lois-Maijan. Kiivaasti siirsi hän tuolinsa toiseen paikkaan ja kielsi Lois-Maijan tulemasta siihen.
— Koulun väkeä on Lois-Maijakin, aivan saman talon väkeä, vastattiin nauraen joukosta.
— Sovittehan koulullakin yhdessä, huomautti pirullisesti Juuso Kallio.
— Ja hyvin sovimmekin, lisäsi Lois-Maija ja räjähti nauramaan.
Koko tupa taas nauroi. Hannes oli kuolemankalpea. Hänet oli viattomasti häväisty tämän ihmisjoukon edessä, hänet, joka lähti irstautta näistä pois ajamaan. — Minä kiellän Lois-Maijan tulemasta tähän ja tulemasta enään koululle, kivahti Hannes posket tulvillaan verta kuin pyrkisi se läpi ihon niistä tippumaan.
— So! so! On minullakin koulutalosta jotain sananvaltaa, kuka siellä on ja kuka ei, puhui Juuso Kallio hyvin nauttien Hanneksen hämmingistä ja asetti rahansa kuin Hanneksen katseltavaksi.
— Minun asunnostani ei teillä ole mitään sananvaltaa ettekä voi minua pakottaa pitämään asunnossani vastenmielisiä ihmisiä. Ja on häpeällistä, että kansakoulunjohtokunnan esimies asettuu täällä pimeyden voimien puoltajaksi…
Juuso Kallio sähisi vihasta ja meni talonisännän korvaan kuiskailemaan. Isäntä puolihumalaisena meni puhuttelemaan renkejään, joiden aivoissa myös viina parhaallaan vietti voittokulkuaan.
Hannes oli taas noussut tuolille ja alkoi puhua. Mutta samassa rähisi isäntä:
— Tässä tuvassa on minulla sananvalta. Rauhanhäiritsijät pois pellolle!
Samassa tarttuivat rengit Hanneksen tuoliin ja kantoivat hänet sillä pihalle. Joukko huusi, polki jalkaa, taputti käsiään ja nauroi, nauroi nauramasta päästyäänkin. Niin paljon saatanallista pilkkaa ei Hannes vielä ollut elämässään yllättänyt. Näytti kuin koko tuo suuri tupa olisi räjähtänyt hänelle nauramaan. Siinä hän huomasi vain lihavia, rasvaisia naamoja, hikisiä kasvoja, koko- ja puolihumalaisia silmiä, tyttöjä ja poikia, nuoria ja vanhoja, ja kaikki nauroivat — hänelle!
Juuso Kallio lopuksi yllytti miehet huutamaan: hurraa!
Tässä perkeleellisessä melussa hänet kannettiin pihalle ja siellä isäntä joukon etunenässä sanoi hänelle:
— Uskallappas toiste tulla köyritansseihimme saarnaamaan!
Sitten väki meni sisälle, ovi suljettiin, viulut yltyivät soimaan ja tanssi alkoi — koko maailman polkka oli parhaallaan menossa.
Nyt ymmärsi Hannes tavanneensa sitä raakuutta, jota hän lähti etsimään. Meneppäs nyt ja luennoi sille! Tai lausuisitko sille runon vaiko laulaisit isänmaallisen laulun…?
Hannes jo ivaili itse itseään. Kun hän pääsi koululle, tuntui hänestä kuin olisi hän nostettu likakuopasta ja vaatteet vielä moskaa valuisivat.
Hän oli nyt täydellisesti nöyryytetty mies. Sillä hän oli kohdannut mahtavampansa. Hän oli liian heikko sivistyksen apostoliksi näillä takalistomailla. Ja hänen aseensa, jotka seminaari hänelle antoi, kovin tylsät.
Taas tuli Hanneksen sieluun kuvitelma jättiläisestä, joka nousisi näiden pariin jostain tuntemattomasta maailmasta kädessään sivistyksen valtasoihtu. Ja kun hän sen pystyttäisi tämän pimeyden keskelle, niin varmaan se huikaisisi ja he nöyrtyen maahan lankeisivat. Mutta hän? Rengit, joiden jalat viinasta horjuvat, kantavat hänet pihalle. Ja siellä hänelle vielä annetaan nuhteet yhteisen kansan silmien alla.
Mutta ei tämä tällainen ole sivistyksen vika. Vika on siinä, että hän — sen esitaistelija — on ylen heikko nuori mies, joka ei ymmärrä arvostella asemaa eikä oikeata hetkeä. Joka lähtee tappeluita iskemään, sen pitää juuri ymmärtää se "oikea" hetki.
Samassa hänen povessaan kuiskattiin: "Mitä valitat? Onhan se sinun oma kansasi, joka sinulle hävittömäksi rupesi. Nythän näet, kuinka se on raaka ja kuinka sen raakuudessakin piilee voimaa. Ihaile sitä! Sillä kun tuon voiman suunta saadaan käännetyksi päinvastaiseen, tekee se yhtä uljaita voimannäytteitä valon ja valistuksen alalla kuin nyt pimeyden töissä. Ja kuka on ensi kerralla kohta voittoon kohonnut? Vain suurimmat onnen sylilapset, joille taistelu on leikkiä."
* * * * *
Kun opettaja oli ulos saatettu tanssituvasta, yltyi heidän remunsa siellä sisällä kahta rajummaksi. He ikäänkuin nyt vasta tunsivatkin mahtinsa ja seisovansa omalla pohjalla, kun opettajalle tuollaisen ulosmenon laittoivat. Hurjuus huippuunsa kohosi ja rohkeina heiteltiin jalkoja vimmaisessa tanssissa.
Tanssittiin, tanssittiin, tanssittiin…
Toisistaan ei välitetty, vaan jokainen eli omaa iloaan. Ei moneen, moneen vuoteen oltu pidetty näin mahtavia köyritansseja. Sillä nyt tulivat vanhemmatkin ihmiset kuin sattumalta tukulta mukaan vedetyiksi. Siellä menivät yhdessä mylläkässä isät, äidit, lapset. Tämä oli aito Noan ajan rohkeata riemua ja kirjavata syntiä.
Silloin yön sylissä, kun tuikuttavat tuijulamput väsyneesti valaisivat hyvin tomuista, harmaankeltaista ilmaa ja hikeä ja tupakan savua oli tuvassa niin runsaasti, että sitä melkein voi lapiolla lykätä, kun useampien miesten silmät viina oli pilannut ja naiset synnynnäisen ujoutensa pois viskanneet rohkeina miesten sylissä keikkuen, silloin yht'äkkiä kuului hirveä huuto, näkyi punaista verta ja mies puukko kyljessä horjahti lattiaan.
— Siinä on Maijan puolesta! kuului huuto ylinnä.
Kaikki säikähtivät kuin salama olisi tuvan pirstonnut.
Juopuneet selvisivät, tytöt taas häpesivät, miehet huusivat, naiset itkivät. Toiset ottivat kiinni murhaajan; toiset koettivat hoitaa murhattua. Työnneltiin toisiaan, tuupittiin ja hätäiltiin. Ja kun ensi sekasotkusta selvittiin, huomattiin, että murhattu oli Karvisen isäntä ja murhaaja Lois-Maijan isä.
Molemmat olivat he olleet liikutettuja. Murhaaja oli kantanut isännälle vihaa jo vuosikymmenin tyttönsä tähden.
Nämä olivat viimeiset köyritanssit Orjasaaressa.
XIII LUKU.
Tuon murhatapauksen jälkeen koulupiirin ihmiset olivat hyvin peloissaan. Olihan murhattu pitäjän ensimäisiä isäntiä ja kaikki hänestä olivat pitäneet. Taas murhaajaa vihattiin ja hänen oma vaimonsa kirosi häntä. Yleinen mielipide tuomitsi murhaajan kaikkein katalimmaksi raukaksi, joka kehtasi oman isäntänsä murhata, vaikka tämä aina oli ollut hänelle hyvin hyvä. Murhaaja oli ollut synkkämielinen jo monen monta vuotta. Mutta muuten kirjan mies ja uskonnollisuuteen taipuva. Monta sanaa viikossa hän ei puhunut eikä juuri ihmisten seuroissa viihtynyt. Ei kiroillut, ei juonut, eikä juuri naisiin katsonutkaan.
Kun Hannes kuuli murhan, oli hän sydänjuuriinsa asti liikutettu.
— Kävikö isäntä Karvinen muulloin köyritansseissa? kysyi hän sanantuojalta.
— Joka vuosi hän oli niissä, kuului vastaus.
Hannes tyyntyi. Tuo Karvinen olisi varmaankin ollut pohjaltaan oikein kelpo mies, mutta salainen synti hänet tuhosi. Hän oli niin elämänhaluinen, niin kovin elämänhaluinen, hänen suonissaan kuohui voimakas veri, mutta nuoruudessa sen veren suuntaa ei osattu oikein ohjata. Ja se oma veri hänet tuhosi, se liian voimakas elämänhalu, joka jo hänen kasvoissaan leikkien säteili.
— Käypikö tavallisesti köyritansseissa vanhojakin ihmisiä? kysyi
Hannes uudelleen.
— Ei sanottavasti. Mutta olihan niitä tänä vuonna, kun opettaja niitä sinne kuljetti.
— Niin. Minä tarkoitin kokonaan toista. En voinut uskoa, että vanhemmatkin ihmiset olisivat noin vanhojen muistojensa vallassa. Luulin että he jaksaisivat hillitä itsensä. Mutta nyt siellä polki tanssin mylläkässä kokonaisia perhekuntia. Ja sehän on jo lumousta, jota ei tavallinen ihmisvoima pidätä. Minä olin tyhmä, mutta kyllä he minulle kostivatkin. Kuitenkin jos he kuuntelivat minua, niin murha jäi tekemättä.
— Niin jäi. Ja nyt sitä surraan.
— Ja opettajana minä olisin tehnyt väärin, jos olisin istunut koululla toimetonna, kun vierelläni kokonainen helvetti oli sytytetty.
— Nyt surraan, ett'ei opettajaa toteltu. Karvisen Maikki on koko yön itkenyt ja valittanut. Emäntä Karvinen vain veisaa ja huutaa: halleluja! Toiset sanovat, että opettaja kostoksi noitui tuon tapauksen. Toiset taas että Jumala sen rangaistukseksi lähetti, kun opettajaa niin kovin häväistiin. Menettelyään teitä kohtaan he kovasti katuvat.
— Se on kauniisti tehty. Minä luulin jo, että minun täytyy jättää tämä pitäjä…
Puhuja — yksi koulunjohtokunnan jäsenistä — säikähti ja alkoi monenkertaisesti pyydellä anteeksi kaikkien puolesta.
Ja sinä päivänä, joka tansseja seurasi, kävi koululla monta ihmistä, jotka olivat aivan murtuneita. Naiset itkivät ja pyysivät anteeksi, miehet sadattelivat omaa hurjuuttaan. Tuli niitäkin, jotka paikalla eivät olleetkaan, ja pyysivät opettajalta koulupiirin puolesta anteeksi. Murhatapaus oli kaikki säikähdyksellä lyönyt.
Nyt jo pyydettiin pyytämällä, että opettaja ensi sunnuntaina heitä koululla neuvoisi. Opettaja lupasi.
Hannes lähti Karviseen. Maikki häntä häpesi eikä tullut näkyviinkään.
Opettaja pyysi saada nähdä ruumista. Renki tuli näyttämään. Vainaja oli
nostettu riiheen, kunnes nimismies saapuisi pitämään poliisitutkinnon.
Sitten se vasta hankittaisiin ja puhdistettaisiin.
Siinä lepäsi mies eksymystensä uhrina. Oi, miten ankara on siveyden laki! Hanneksella tulivat vedet silmiin.
Tässä taittui varmaankin hyvä sydän, joka pilautui sivistyksen puutteessa. Hannes oli varma, että Karvinen ei olisi ollut sellainen kuin hän oli, jos hän olisi saanut hyvän pohjakasvatuksen. Opettaja muisti hänet niin ilmielävänä eilen illalla koululla. Vainaja antoi reippaasti ja sydämellisesti kättä, hymyili ja sanoi vakavasti lopuksi:
— Minä toivoisin, että opettaja saisi meidät kaikki paremmiksi. Minua jo kohotitte koko joukon, vaikka kyllä se vanha koski täällä liivin alla pyrkii kohisemaan.
Hannes kallistui lähemmäksi katsomaan noita sieviä kasvoja, jotka olivat vieläkin kuin puolihymyssä. Karvinen oli kuollut nauru huulilla. Ei liene luullutkaan itselleen niin pahoin käyneen.
Pois mennessään käveli Hannes rakennuksen sivustaa. Hän kuuli tuvasta hyvin kimakan virren veisuun, johon seottui useampia särkyneitä ääniä. Kylän hurskaat mummot olivat tulleet emäntää lohduttamaan ja nyt siellä kuorossa veisattiin niin, että huone järisi.
— Ei ole tämäkään kristitty opettaja, kuuli hän samalla soimauksen selkänsä takaa.
Mutta hän meni vain. Sillä hänen sydämensä oli liian täysi.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina saapui nuorisokin koululle. Nyt oli nuoria, nyt oli vanhoja, nyt oli keski-ikäisiä. Mutta kaikki he arkaillen liikkuivat, hiljaan puhuivat ja jo opettajan katseesta punastuivat. Ei olisi voinut uskoa, että tämä sama yleisö viikko takaperin opettajan sellaisella rohkeudella häpäisi ja sellaisella määrättömällä remulla liikkui. Koulutalo ei yksin tätä vaikutusta tehnyt. Vaan se oli Karvisen isännän murha. Kerrottiin, miten vanhatkaan ihmiset eivät uskalla pimeän aikana tuvasta ulos mennä, miten lapset äitiensä sylissä itkevät pelosta ja miten nuoriso lupaa olevansa tästä puoleen köyritansseja pitämättä. Melkein joka talossa oli nähty kummituksia ja joka riihessä pauketta kuultu. Koko Orjasaari vavahteli omaa arkuuttaan.
Olisiko Karvinen siis kuolemallaan sovittanut sen, mitä elämällään rikkoi ja enemmänkin? Olisiko siis hänen murhansa lupaava alku irstaisuuden pois kitkemiseksi Orjasaaresta?
Hannes nousi puhumaan. Sielun kirkas toive hohti hänen silmistään ja hänen äänensä helkkyi kuin kanteleen kieli.
Sillä tässä oli se yleisö, jota hän tarvitsi, tässä nyt se maa-ala, johon sopi kylvää. Karvisen aave ikäänkuin edellä kulki tietä tekemässä. Hän piti tulla tapetuksi, jotta sydämet syntiensä painosta väriseisivät. Hän oli ollut koulun innokkain puuhaaja ja suurin ystävä koko koulupiirissä. Kun hän sen sai puuhatuksi, poistui hän itse.
Hannes kuvasi yönjuoksun monelta eri puolelta. Ja koetti sitä valaista siveyden soihdulla.
Kuulijain mieleen, tulee niin ilmielävänä hiljainen kesäyö, jolloin kaikki muut nukkuvat, mutta eivät yönjuoksijat. Luonto on valoisa, on hiljaan, on niin sanomattoman hiljaan, jotta omat askeleet painuessaan yön kosteaan ruohoon korviin kuuluvat. Joskus pelästyneen sorsan "krääk krääk" äänetöntä kulkijaa säikäyttää. Tai kuu liian totisena taivaalta katsoo. Tuolla ulompana on yksinäinen aitta ja sinne askeleet vievät. Kuumana polttaa veri, kun hiljaan ovelle napauttaa ja sieltä sisältä tulee valkoröijyinen tyttö suortuvat hajallaan ja posket hohtaen, valmiina lämmin syli nuoruuden lemmitylle…
Oi! Olivathan ne sentään sen ajan riemuhetkiä nuo nuoren elämän rohkeat yötaipaleet…
Kuulijat ovat mukana henkeä pidätellen. Se tuo opettaja todella lukee heille heidän oman sydämensä kirjaa.
Hannes pitää pienen väliajan ennenkuin uudelleen alkaa. Hän sallii kuulijain tuokion muistoissaan hekkumoida, jotta mieli olisi sen vastaanottavampi sille, mikä vielä seuraisi. Hän antaa kylliksi päivää, jotta yö siihen kahta kamalammin kuvittuisi. Riemujen ruusupohjalle hän tahtoo maalata kipujen käärmeen.
Nyt hän jatkaa kuvaustaan:
Mutta sitten vuosien takaa… surua… pohjatonta surua useimmalle yönritarille. Tällöin tuli tehdyksi lupauksia, joita ei pidetty; sanotuksi valoja, joita rikottiin. Ja kun elämä myöhemmällä iällä tinkimättömästi näytti näiden öisten riemujen takapuolta, niin silloin ne samaiset kiskoivat silmistä verikyyneleitä. Ja kiivaimmat yöntanssijattaret kaatuivat väsyneinä arkielämän maantien ojaan.
Hanneksen kuvauksessa ei muoto ollut noin verhottu eikä sisällys runollisiin poimuihin kätketty, mutta kuulijakunnan käsityskannan mukaan alastomampi. Siksipä silmät vettyivät ja äskeiset riemumuistot laskivat nyt alas aivoista itkujokina.
— Niin ankara on siveyden laki! Rikokset sitä vastaan ovat puukon pistoja rikkojan omaan sydämeen, lopettaa Hannes.
Hänen silmissään on lähtemätönnä Karvis-vainaja puukko kyljessä. Mutta kuollutta hän ei tahdo häväistä. Sillä siellä kuuli jäin joukossa oli Karvisen oma tytär.
Nyt nähtiin outo näky. Oven suusta kasvot itkun vääristäminä ja ruumis vavahdellen kulkee Lois-Maija opettajan luo, lankeaa siellä polvilleen ja suutelee opettajan jalkoja.
Koko ihmisjoukko on tunteiden lyömä. Katsoitpa minne tahansa, niin silmissä kiilsi kyynel. Sillä Lois-Maijan ja Karvis-vainajan nuoruuden historia oli yli koko seudun tunnettu.
Opettaja nostaa Maijan ylös ja kysyy, onko hänellä erityistä sanottavaa.
Maija puhuu hiljaan, hyvin hiljaan…
Ja sitten vaipuu taas polvilleen lattialle nyyhkimään.
— Maija pyytää teiltä kaikilta anteeksi ja lupaa alkaa uuden elämän. Karvisen isännän murha on hänen sielunsa kääntänyt. Viime viikon on hän harhaillut metsissä omantunnon tuskissa ja sanoo nyt minun puheessani nähneensä itsensä kuin peilissä, puhuu Hannes.
— Niin on… on… on, voivottaa Maija lattialla.
— Te nuoret naiset, joille elämä vielä näyttää nautinnon riemut niin hurmaavina, niin kiehtovina…!
Samassa Hannes tahtoo katsoa läpi Maikki Karvisen.
— … Silmätkää tätä naista ja te näette ilmielävänä, mihin neitseenä särjetty puhtaus viepi. Viehkeinä te syliinne aittanne ovella suljette yön sankarin, joka surkeimmassa tapauksessa vuosien takaa viskaa teidät tuohon kipeään raunioitumiseen kuin tässä tämä naisrukka. Hän on yönjuoksun riemujen kuivettunut kukka. Voisin paljonkin opettavaa tässä asiassa hänestä puhua. Mutta en tahdo häväistä vainajia.
Kaikki kääntyivät katsomaan Maikki Karvista. Hannes huomasi ampuneensa yli maalin. Ja harmitteli sitä. Hän jatkoi Maijaa osottaen:
— Elkää häntä silti polkeko! Vaan tukekaa häntä! Sillä hänkin oli kerran viaton impi. Nouse ylös, Maija! Kaikki me olemme syntisiä ja tarvitsemme hengessämme polvistua Kaikkivaltiaan eteen rukouksessa.
Maija nousi. Hannes määräsi virren, alkoi soittaa ja kohta voimakas virsi sävelissä vieri suuren luokan seinästä seinään. Ihmisten rinnat avartuivat ja salvat poistuivat. Ukkosilma oli ohi ja jäljelle jäi puhdistava, raikas sydänten lämpö.
Se oli se suuri puhdistusjuhla Orjasaaren kansassa. Sen aikakirjoissa oli lehti kääntynyt, mutta valistuksen ensimäinen voitto oli siihen kirjoitettu Karvisen isännän verellä.
Ja sitä Hannes suri. Hän oli toivonut, että sivistys yksin omalla sisäisellä voimallaan tekisi täälläkin valloitusretkensä ilman veren vikoja. Mutta Karvisen isännän veressä piti Orjasaaren kansan valistuksen lunnaat huuhdottaman.
Veri, jota monet miespolvet perätysten oli pilattu, vaati verta.
Siinäkin yksi sallimuksen lujia lakeja.
Karvinen, aikoinaan seudun suurin yönjuoksija, oli omien eksymystensä uhri, mutta samalla nousevan valistuksen uhri.
Sillä yönjuoksu oli nyt Orjasaaressa loppunut.
XIV LUKU.
Täällä takalistolla oli kansalla vain kaukainen hämäryys kaikesta siitä valtiollisesta sekasotkusta, mikä maan keskuksessa tapahtui. Tänne kuului se vain himmeästi kuin etäisen ukkosen vieno jyrinä, ukkosen, joka särki ja pirstosi satavuotiset hongat, velloi mutaisiksi kuohuvien virtojen vedet ja painosti ilman hiostavaksi siellä, missä se vaaruna pään päällä elämöi.
Hannes oli saanut oudon kirjeen, mikä oli kätketty pieneen kuoreen ja siihen huonolla käsialalla osote kyhätty. Tuo kirje oli ulkopuolelta niin vaatimattoman yksinkertainen kuin maalaistytön lemmen kirje. Mutta sen sisällä oli asioita, jotka perin juurin järkyttivät Hanneksen mielen rauhan.
Sillä kirje oli suuri valtiollinen julistus ja sen jokainen sana säihkyvä kuin tulesta hehkuisi.
Hannes luki, vapisi, tuli selville, että hänenkin pitää jotain täällä tehdä. Kirje oli kuin tulisoihtu, joka paljasti hänelle valtiollisen aseman syvänteitä myöten.
Ja hän oli jo kyllä tarpeeksi ympäristöönsä tutustunut, jotta hän voi alkaa valtiollisenkin herätystyönsä. Tähän asti ei sen tarve ollut täällä niin ensi hetken polttava. Mutta nyt jo tuntuivat vaikutukset valtiollisesta sekasotkusta suoraan tänne asti. Sillä oli annettu uusi asevelvollisuuslaki, joka veisi tämänkin Orjasaaren nuoret miehet syömään hapankaalia Venäjälle ja raakojen aliupseerien potkittaviksi. Julistus kuitenkin pitää ensin maan kirkoissa kansalle luettaman.
Sitä ei saa tapahtua. Se oli tuon kirjeen ponsi. Ja siihen pyydettiin Hanneksenkin myötävaikutusta.
Nyt siis hänen pitäisi alkaa ohjelmansa valtiollinen puoli.
Ja hän sen alkoi.
Jonkun viikon takaa sai hän rovastilta kirjeen, jossa häntä kutsuttiin ensi lauantai-iltana hyvin tärkeän asian vuoksi saapumaan pappilaan.
Kun Hannes sinne saapui, olivat siellä jo pitäjän muut opettajat ja pieni pastori.
Rovasti loisti nyt kohteliaisuudesta ja lähentymisestä. Hannestakin taputti hän olkapäälle, nauroi ja käsi kädessä kuljetti sisälle.
Siellä oli valmis kahvipöytä.
Pieni pastori oli vain hirveän hermostunut. Muuten olisi tämä tilaisuus ollut erinomainen veljestymisjuhla. Pastori-raukka näytti vieläkin pienemmältä kuin hän olikaan, yski ja hätäili. Kun joku hänelle kääntyi puhumaan, oli hän hajamielinen ja unohti puhujan ja asian, niin että puhuja kylläyneenä kääntyi pois hänestä, koska keskustelu kuitenkin tuon tuostakin katkesi pastorin hajamielisyyden tähden. Sillä pastori vainusi rovastissa taas jotain kavalaa, kun noin ylenmäärin ystävyyttä jakoi.
Rovasti säteili. Hänen valkoinen tukkansa oli juhlallisen komea kuin lumikerros viheriöivän vuoren huipulla. Se vain kaunisti. Aivan sileiksi ajetuilta kasvoilta ei koskaan hymy nyt loppunut.
Hän kokosi helmuksensa, istuutui vitkaan tuolille kuin pelkäisi jotain särkevänsä ja alotti:
— Herrat tietävät, että Suomessa nyt on kovat ajat. Mutta kun me osaamme kaikki kristityn nöyryydellä vastaanottaa, niin kalkki ei olekaan niin karvas. Meiltä vaaditaan vain Getsemane-mieltä. Oma kapinoiva tahtomme pitää meidän lannistaa ja jättää kaikki sen huostaan, joka kansojen kohtalot johtaa…
Rovasti silmäsi kuulijoihinsa. Pastori oli pannut kätensä ristiin ja hänen silmäluomensa raskaina alas painuivat kuin suljetut luukut. Useimmat opettajat olivat seuranneet esimerkkiä. Hannes oli työntänyt peukalonsa liivinsä rinnan alle molemmin puolin ja ruumis eteen käsin pullistuneena oli kuin jotain sanomaan valmiina. Hän rohkeni katsoa ylös.
Rovasti kädet ristissä jatkoi:
— Nyt on Suomen kansalla etsikkoaikansa. Meidän, jotka kaikki olemme sen opettajia, tulee ennen kaikkea neuvoa lähimäisiämme ymmärtämään tämä ja nöyrtymään sen Jumalan edessä, joka sekä alentaa että korottaa. Amen!
Kaikki nostivat silmänsä ylös ja tultiin kuin rohkeammiksi. Mutta rovasti hetken takaa jatkoi ja nyt kuuluvasti liikutettuna:
— Sain joku päivä takaperin uuden asevelvollisuuslain kirkossa luettavaksi. Ja tämän johdosta olen kutsunut teidät neuvotteluun.
Kuulijat taas jännittyivät. Ja rovasti puhui edelleen:
— Hiukan ennen kuin tämä laki luettavaksi saapui, tuli minulle myös erään korkean ystävän kirje.
Rovasti etsi kirjoituspöydältään kirjeen. Ja sitten hän esitti kirjoittajan, miten monessa vaikeassa pulmassa hän on maan kohtalot johtanut ja miten onnelliseksi hän tunsi itsensä saadessaan näin arkaluontoisessa asiassa neuvoja sellaiselta taholta.
Rovasti mainitsi nimen, jonka jokainen heistä hyvin tunsi. Se nimi pani rovastin vanhat posket punottamaan ja hänen silmänsä kirkastumaan.
Sillä sillä nimellä oli kaiku… maine…
Ja se nimi oli tämän kirjeen alla!
— Ja tahtovatko herrat kuulla tämän? Vastausta ei tarvinnut odottaa.
Rovasti luki, sen tärkeimmät kohdat kahteenkin kertaan ja teki niiden johdosta reunamuistutuksia.
Kirje hyvin taidokkaasti selitti, että ainoa ehto on maan vastaiselle onnelle lukea julki tuo laki kirkossa. "Mutta samalla kuin sen huulillamme luemme ja korvillamme kuuntelemme, niin kirotkaamme se sydämessämme. Taistelkaamme vihollistamme vastaan sen omilla aseilla. Tämä on korkeampaa valtiotaitoa."
— Mitä ammattitoverit arvelevat? kysyi rovasti.
— Tuo haiskahtaa minusta jesuittamaisuudelta. Sillä viekkaus on huono ase isänmaan puolustuksessa, puhui Hannes kiivaasti.
— Vai niin…
Rovasti pani suunsa hyvin leveään irvistykseen.
—… Sitten herra Kauppi ei tunne omankaan kansansa historiaa, saati sitten muuta. Sten Stuure vanhempi 27 vuotta pelkällä viekkaudella puolusti Ruotsin valtakuntaa tanskalaisia vastaan, Kustaa Vaasa viekasteli ja Kustaa III:mas pelkällä viekkaudella sai aikaan vallankumouksen, jolla pelasti Ruotsin valtiollisesta haaksirikosta, nauraen selitti rovasti, ja katsoi kuin säälien Hannesta.
— Mutta kuinka monta vuosikymmentä se viekkaus onnea toi? Katsomme tarkemmin. Sten Stuuren viekkaus vei Tukholman verilöylyyn ja Kristian Tyranniin. Kustaa Vaasan viekkaus oli aivan viatonta laatua. Mutta Kustaa III:nen viekkaus vein yksinvaltaan, joka orjuutti ja lopulta surmasi hänet itsensä. Oliko Ruotsi onnellinen Kustaa III:nnen paarien ääressä? pyytäisin kysyä herra rovastilta.
— Mutta se olisi voinut olla paljon onnettomampikin. Se olisi voinut olla rikkirevitty vieraiden valtojen kesken kuten Puolakin, jos säätyhallitusta olisi aina vain kestänyt. Siitä puolalaisesta perikadosta sen pelasti Kustaa III. Sillä jakokirjoja jo valmistettiin.
— Se on vain luulo, jota minä en ensinkään usko. Aseman huippuunsa kärjistyessä olisi Ruotsin kansa itse pelastanut itsensä. Riidat olisi sovittu ja yhtenä miehenä jälleen noustu. Sillä niin Ruotsin kansan veriin oli vapaus juurtunut hamasta pakanuudesta. Kansa, joka kohotti keskuudestaan Engelbrektin, joka jaksoi elää vapaana Kaarlen XII:nnenkin tyhmyyksien jälkeen, olisi kyllä itse pelastanut itsensä "vapaudenkin ajasta". Puolan ja Ruotsin välillä ei ole mitään kosketuskohtia. Puolassa ei ollut kolmatta eikä neljättä säätyä. Ja sentähden Puola hukkui, puhui Hannes.
Pieni pastori punastui Hanneksen puolesta, sillä hän huomasi, että rovasti oli suuttunut.
— Tahtooko siis opettaja Kauppi, ett'ei tätä asevelvollisuuslakia kirkossa luettaisi? kysyi rovasti ja hänen silmiensä ympärykset olivat punaiset, josta pastori tiesi, että rovasti oli suuttunut.
— Kaikki se, jota uskonto ja koulu on minulle tähän asti opettanut, pakottaa minut ehdottomasti kieltämään.
— Mutta uskonto ja koulu opettaa tottelemaan esivaltaa, huomautti rovasti.
— Niin pitkälle kuin esivalta kulkee Jumalan teitä. Sen korkeampaa valtiotaitoa ei Suomi tarvitse oikeuksiaan puolustaessaan.
Rovasti huomasi joutuneensa aivan umpikujaan.
— Mutta jospa me emme ymmärrä politikkaa. Kun Bismark yhdisti Saksan yhdeksi ja lujaksi, teki hän kyllä väärin, jos lyhyillä silmillä katsotaan hänen keinojaan, mutta kuitenkin historia on nostanut hänet suurtensa Pahtheoniin ja Saksan kansa nyt jumaloi häntä toisena Kaarlo Suurena, väitteli rovasti ovelana.
— Mutta mepä emme ole taistelevalla, vaan torjuvalla puolella. Ja siinä on suuri ero. Jos me rupeamme keinotteluun ja hylkäämme rehellisen puolustuksen, niin silloin itse hyväksymme sortajan metkut ja keinot, kun kerran itsekin niitä käytämme. Heikomman ainoa puolustettava ase valtiotaidonkin puolelta on järkkymätön oikeuksiensa kiinnipitäminen. Aivan samaten kuin neito, jota vietellään, ei saa ruveta tinkimään puhtautensa kanssa. Jos hän siihen rupeaa, niin hän on voitettu.
— Herra Kaupin vertaukset ontuvat.
— Tuo jälkimäinen oli puhuttu vain asian valaisemiseksi tässä tilaisuudessa.
— Valitan, että me rupesimme valtioviisaiksi. Minä tunnustan kykenemättömyyteni, vaikka olenkin valkeat hiukset päähäni saanut. Ja uskon tällaisessa asiassa aina auktoritettiin.
— Jos omaa vakaumusta ei kunnioiteta, niin minä vaikenen. Mutta minä luulin rovastin jotain sellaista tällä neuvottelulla tarkoittaneen, ja sentähden rohkenin sanoa ajatukseni, puhui Hannes.
Rovastilla yhä enemmän silmien ympärystät punottivat. Hän hieroi tuskauneena, mutta syvästi itseään hilliten, käsiään ja koki hymyillä.
— Mitä mielipidettä muut ovat? Mitä sanoo pastori? kysyi taas rovasti.
— Jos asiaa katselee teologian kannalta, niin…
— Rakas veli, nyt ollaan politikassa.
— … Jos asiaa katselee teologian kannalta, niin tämä asia ei kuulu minulle. Enkä tahdokaan olla politikko…
— Niin juuri. Meidän ei tarvitse politikoida, kun emme ymmärrä…
Oikein pastori! huudahti rovasti.
Pastori hymyili kuin pieni lapsi, jota kiitetään siitä, että on kiltti.
— Entäs muut opettajat? kysyi rovasti.
Nämä muistivat, että nöyryys seminarissakin oli parhain hyve ja turvautuivat siihen.
— Kun me kerran lapsille joka päivä opetamme, että esivaltaa pitää totella, niin pitää kai meidän itsemmekin, sitä totella ja puolustaa toteltavaksi, puhui ensimäinen.