— Juuri niin! vahvisti rovasti.
— Minä kannatan edellistä puhujaa, sanoi toinen.
— Ja minä kannatan sinua, puhui kolmas.
— Ja minä sinua, vakuutti neljäs.
— En osaa mitään sanoa, kun en ymmärrä näitä asioita. Juuri sentähden vääjäämättömästi olen samaa mielipidettä kuin rovastikin, puhui viides yskähdellen ja punottaen.
Tämä ryhdittömyys suututti Hannesta. Nämä on pantu kansan opettajiksi eikä heillä itselläänkään ole mitään mielipidettä maansa kalleimmassa asiassa. Hän hypähti pystöön ja puhui:
— Täällä on ratsastettu esivallalla ja että sitä on kuultava. Sen opin mukaan ei Lutherus olisi saanut koskaan nousta paavia vastaan, sillä paavi oli hänen korkein esivaltansa. Hyvät herrat, ajatelkaapa sitä!
Pastori heräsi kuin unesta, mutta rovasti aivan kalpeana änkytti:
— Jos meidänkin uskontoamme poljetaan, niin silloin on velvollisuutemme panna vastaan. Muuten pitempi keskustelu on tarpeeton. Jokainen on jo lausunut mielipiteensä. Kaikki muut puolustavat lukemista, paitsi herra Kauppi.
Pastori väänteli itseään tuolissa.
— Puolustetaan! äänsivät opettajat.
— Enkö saisi minäkin lukea muutaman kirjeen? kysyi Hannes.
— Jos se asiaa valaisee, niin tehkää hyvin! kehotti rovasti hyvillään asian kulusta.
Hannes luki sen valtiollisen kirjeensä. Muut veltosti kuuntelivat, mutta pastori terästyi. Kun Hannes oli lopettanut, räjähti rovasti nauramaan.
— Tuo on siltä ateistiselta ryhmältä, siltä, jolla ei ole Jumalaa eikä kuolleiden ylösnousemusta. Minä valitan, että opettaja Kauppi joutuu aina vihamiesteni asianajajaksi, puhui rovasti erityisellä painolla.
Hannes ymmärsi yskän. Toisetkin opettajat ivaten Hannesta katsoivat.
— Jätä nyt, Kauppi, nenäkkyytesi toiseen kertaan, huomautettiin sieltä
Hannekselle.
Tuotiin viiniä ja hedelmiä. Rovasti kohosi ylös, otti viinilasinsa ja puhui:
— Herrat opettajat ja ammattitoverit! Toisetkin nousivat ylös.
— Olen kutsunut teidät luokseni asian tähden, joka on meidän kaikkien sydämellä. Kun äsken sain korkeilta viranomaisilta uuden asevelvollisuuslain sitä tarkoitusta varten, että se meidänkin kirkossa julki luettaisiin kansalle niinkuin vanha ruotsalainen sääntö määrää ja kun — rovasti muutti puhuessaan jalkaa — tästä laista on paljon kiistelty, minäkin teidät pitäjän opettajina kutsuin luokseni neuvottelemaan, sillä en vanhoille hartioilleni tahtonut ottaa yksin edesvastuuta. Teistä jokaisen pitää nyt olla mukana, jotta itsekukin piirissään asian painon kantaa ja kansalle sen selväksi tekee. Olkoon tämä kansamme onneksi! Esitän maljan paljon kärsineelle isänmaallemme. Eläköön Suomi ja sen kovia kokenut kansa!
Huudettiin "eläköön" ja lasit tyhjennettiin. Hannes vain koskematonna asetti sen takaisin tarjottimelle.
Rovasti istui ja niin tekivät toisetkin. Otettiin tupakkaa ja oltiin taas arkituulella. Sitten rovasti alotti keskustelun.
— Mutta jotta tämä asetus tulisi kirkossa niin vähän kuulumaan kuin mahdollista, ehdotan, että veli pastori lukee sen siellä saarnatuolista, hänellä kun on heikko ääni.
Pastori kalpeni ja liikahti mielenliikutuksesta tuolissaan. Opettajat katsoivat kummissaan toisiinsa.
— Niin teemme. Siten saa sen julkilukeminen heikomman merkityksenkin, kun sen lukee nuorempi pappi, puhui rovasti.
Pastorin heikkohermoiset hartiat vavahtelivat.
Rovasti meni hänen luoksensa ja pyysi toiseen huoneeseen. Siellä he kuuluivat kotvan keskustelevan.
Kun pastori palasi, oli hän tulipunainen, mutta rovasti hymyili.
Neuvottelu oli loppunut.
— Sovimme, että pastori sen lukee, sanoi vain rovasti lopuksi.
Eikä tuolla hermosairaalla ollut voimaa vastustaa.
Kaikki lähtivät pois. Mutta pastori hämäyneenä oli ottanut eteisessä Hanneksen kalossit. Tuli tielle niitä vaihtamaan takaisin ja samalla pyysi Hannesta tulemaan luoksensa.
Hannes lähti. Rovasti näki sen ikkunasta.
— Se merkitsee pahaa. Kaupilla on enemmän järkeä kuin noilla toisilla yhteensä. Mutta hän näkyy olevan kapinanhenki seurakunnassani, puhui rovasti itsekseen.
XV LUKU.
Pastorin muassa tuli Hannes hänen kotiinsa. Vastassa ovella oli kuusi pikisilmä poikaa, tuskin tuuma erotusta niiden pituudessa. Lapset olivat puetut niin, että outo olisi kysynyt, ovatko nämä säätyläis- vaiko talonpojan lapsia. Sillä päähineet ja joku muukin vaateparsi ilmoittivat edellistä, mutta alapuoli ruumista jälkimäistä. Rouvakin tuli esille hiilisilmineen ja luukasvoineen. Hän oli laiha ja kalvakka ja viimeisillään kantoi seitsemättä kodin sulostuttajaa. Hänen hartioillaan oli punaruusuinen saali, joka lisäsi värien kirjavuutta hänessä. Häntä olisi luullut ensi näkemältä paremmin kuleksivan sirkusmatkueen tai hoijakan emännäksi kuin maalaispastorin rouvaksi.
Opettaja vietiin saliin istumaan. Siellä oli kuluneita vanhoja huonekaluja, joiden koristelemisesta omamakuisilla piirustuksillaan lapset olivat pitäneet huolta. Lakastuneet tapeetit seinillä ja katto liasta kellervä. Huonekalujen joukossa oli tavaralaatikoitakin, mutta jollain pumpulivaatteella verhottuina.
Lattiasta nousi viima jalkoihin ja paraallaan lämpiävä uuni laski savua sisälle.
Kun rovastin asunnon väljistä ja komeista saleista, joissa oli ensi luokan huonekalusto, siirryit pastorin vaatimattomaan majaan, sait huutavan käsityksen elämän ristiriidasta: niin siellä ja näin täällä!
Hanneksesta tuntui istuessaan vanhalla täytetyllä tuolilla kuin täällä joka sopessa köyhyys itkisi äänetöntä, lohdutonta itkuaan.
Mutta lapset olivat villit ja raisut. He edustivat tervettä elämää kaiken tämän näivettymisen keskellä.
Pastori esitteleytyi sinuksi, koetti olla ystävällinen ja hiljenteli lasten raikuvaa ääntä.
Ensi tutustumisen jäljestä rouva meni kyökkipuolelle.
— Antaisitko minun vielä lukea sen kirjeesi? pyyteli pastori.
— Aivan mielelläni.
Pastori luki, vavahteli ja luki. Hänen silmänsä kävivät kosteiksi, mutta hän koetti salata sitä opettajalta.
— Sinä olet vielä nuori ja onnellinen ja uskallat vastustaa, sanoi hän sitten Hannekselle pehmeällä äänellä.
Hannes ymmärsi pastorin mielialan. He olivat hyvän aikaa vaiti. Huoneessa oli syvä hiljaisuus, sillä lapset olivat kadonneet kyökkipuolelle.
— Rovasti uhkasi minua kahden kesken viran menettämisellä, ell'en lue sitä lakia, sitä asevelvollisuuslakia kirkossa, puhui sitten pastori, pani kätensä ristiin ja tuijotti lattiaan.
— Ja virka on jokapäiväinen leipä, huomautti Hannes.
— Niin on. Se on noiden pienten raukkain välttämätön turva.
— Saavat vielä nekin, kun aika tulee, potkuja raa'an aliupseerin saappaan rautakoroista.
— Mutta silloin he jo… he jo… jaksavat… kärsiä…
— Isä! Elä kasvata lapsiasi vieraan orjiksi! Pastori katsoi Hannesta pitkään ja mietti.
— Mitä sinä arvelet tuosta lukemisesta? Onko se minun tehtävä?
— Ei, ja vieläkin: ei.
— Mutta jospa ottavat viran. Minä olen hermotautinen ja noin monen lapsen ja vaimon tuki. Tämä on minulla vasta ensimäinen vakinainen paikka. Olen kuljeksinut kuin mustalainen paikasta toiseen siitä asti kun minut papiksi vihittiin. Muutamissa ollut jonkun kuukauden, muutamissa puoli vuotta ja muutamissa vuodenkin. Perhe kasvoi, mutta yhtenäisiä muuttoja. Ei oikeata kotia missään. Hermostoni pilaantui, mutta sitä ennen sain tämän vakinaisen paikan. Ja tässä nyt istun neljättä vuotta ja lämmittelen sentään oman kodin hohteessa. Ei tässä ole mitään ylellisyyksiä, mutta on sentään taattu leipä ja vakinainen asuntopaikka. Minä tunnen kodittomuuden, sen mieronkierron kurjuuden, sen maantien matkailemisen ja tuskalliset muutot suuren lapsijoukon kanssa rautateillä kolmannen luokan vaunuissa, joissa työmies nostaa lapseni penkiltä istumasta ja istuu itse sijalle. Minä olen mies, jota elämä on nöyryyttänyt sormenpäitä myöten. Olin minäkin kerran nuori, näissä kalpeissa kasvoissa oli verta ja tässä pienessä ruumiissa terästä, mutta huolet ja vastoinkäymiset, sairaus ja velkataakka nostivat hartioilleni elämän painon paaden ja minä näännyin sen alle… näännyin sen sanan kokonaisessa merkityksessä… Mutta nyt minulla sentään on tarjota vaimolle ja lapsille koti… pysyvä koti… ja se on sanomattoman paljon sille, joka sen oikein ymmärtää… sille, joka on koditonna puolitoista kymmentä vuotta harhaillut… Tämä on liian avomielistä ensi kohtaukselta… Mutta sinä olet viisas ja näet kaikki, vaikka minä en puhuisikaan… Kävellään vähäisen!
Pastori tarttui kainalosta Hannesta ja siinä he kävelivät käsi kynkässä veljellisesti salin siltaa.
— Tämä sali on lattiasta kylmä, jotta pitää olla väliin liikkeessä… varsinkin minun raukan. Ja kuitenkin olen minä tässä onnellinen…! Jokohan nyt tämän onneni veisivät… veisivät köyhän miehen ainoan karitsan… Rovasti on kapitalisti… suurta sukua… kymmeniä tuhansia pankissa… minä poloinen pienen talon ja köyhien sivistymättömien vanhempien lapsi… Ei minulla ole elämältä suuria vaatimuksia… Aina olen oppinut tyytymään niin vähään… Helsingissä luin kovassa puutteessa… ja sitä puutetta kesti aina näihin päiviin asti… Mutta tänä vuonna sain viimeisen luku velkani maksetuksi ja nyt meille alkaisi runsaampi aika… saisimme uusia huonekalujakin… näethän, miten kurjat nämä vanhat ovat. En mieli kehdata rovastia käskeä niille istumaan… hän kun on niin herramainen ja arvosteleva ja hieno. Minulla olisi monta kertaa paljon helpompi olla, ellei hän olisi niin hieno ja komea… Minä sinuun miellyin, sillä sinä olit ensimäinen henkilö, jonka minä kuulin uskaltavan häntä vastustaa… ja näin suuressa asiassa… Rohkeus on jotain suurta ja kaunista… mutta minä poloinen… en ole uskaltanut pitäjäläisiltä pyytää korjauksiakaan tähän kappalaisen puustelliin. Tallissa putoaa kohta katto alas… navetassa pullistuvat seinät ja lehmät näkevät kylmyyttä… mutta sentään… sentään on se niin hauskaa, että kulkurikin sai itselleen hevosen ja puoli kymmentä lehmää. Kun minä kuulen hevoseni hirnuvan ja lehmäni ammovan, ottaa se korviini niin rakkaalta, että minä aina riemuitsen… Liekö se liiallista mammonan rakkautta…? Mutta kun kerran Jumala on kotieläimet ihmisen tarpeeksi luonut, min lienee minullakin oikeus joitakin sellaisia omina helliä.
Hannes kummasteli, miten puhelias pastori täällä kotonaan oli, vaikka siellä rovastin luona oli niin umpimielinen.
Hän oli täällä todellakin onnellinen.
— Mutta meidän pitää saada puita lisää uuniin.
Pastori huusi palvelijalle. Se toi kuivia koivuhalkoja. Ne pian rehahtivat räiskyvään paloon ja lisäsivät kodikkuutta.
— Me siirrymme tähän uunin eteen istumaan. Hiiloksen ääressä on niin kodikasta… lämpö kun suloisesti jäseniin paistaa ja hämärä alkaa laskeutua. Silloin sen vasta ymmärtää oman kodin arvon.
Pastori siirsi pari tuolia uunin eteen ja niille he istuutuivat.
— Uuni tosin vähän laskee savua sisälle. Mutta se antaa vain tunnon kuin istuisi nuotion äärellä metsässä ja kuuntelisi ihania satuja… niinkuin ennen lapsina kuviteltiin. Sinä varmaan naurat minulle, että minä olen vieläkin niin lapsellinen…
— En ollenkaan.
— Kohta saamme teetä. Siirretään tähän tuoli äidillekin. Noin. Nyt meitä on tässä kolme serviettiä, niinkuin kai suuressa maailmassa sanottaisiin tällaisesta pienestä seurasta, joka hiiloksen ääressä juo iltateensä.
Tuotiin teetä.
— Margareta! Istu tähän! kehotti pastori rouvaansa osottaen kolmatta tuolia uunin edessä.
Rouva istui siihen. Kun tee oli juotu, nojautui pastori rouvaansa vasten kuin rakastunut nuori aviomies.
Puut joutuivat hiilokselle. Hämärä yhä sankempana laskeutui. Huoneeseen tuli pehmeä suloinen lämpö. Oltiin tuokio aivan hiljaan ja nautittiin illan tunnelmasta ja sen ääressä vaivuttiin kuulemaan oman sielunsa kuiskeita.
Pastori oli nukahtanut. Hänen päänsä lepäsi rouvan sylissä kuin pienen lapsen. Rouva hymyili Hannekselle ja osotti pastoria.
Tässä oli kuva, jota sopi ihailla. Hannes ymmärsi, että tässä köyhässä kodissa eli sentään onnellinen aviopari.
Sitten tulivat lapset meluten huoneeseen. Pastori havahtui ja nauroi itsekin unelleen.
— Nyt lähdemme tänne pastorin kamariin. Minäkin olen taas virkeämpi, puhui pastori.
Hannes meni kahden pastorin kanssa huoneeseen, joka oli vielä köyhempi sisältä kuin sali. Joitakin arkkuja, pöytä, tavaralaatikoita karttuunilla katettuina — siinä huonekalusto.
Siellä he istuivat ja puhelivat, kunnes tuli kutsu iltaselle. Sen syötyä vietiin Hannes pastorin kamariin yöksi.
Ovella toivottaessaan hyvää yötä lausui pastori:
— Sinä siis pidät, että teen jotain moitittavaa, kun luen julki kirkossa sen asevelvollisuuslain?
— Se on minun mielipiteeni.
— Lainaatko sitä kirjettäsi minulle yön ajaksi?
— Tässä on.
Pastori meni viereiseen huoneeseen. Hannes laskeutui levolle. Mutta oudossa paikassa ei hän unta saanut. Hänen silmissään pyöri vain tuo pieni pastori kärsivänä, nöyränä ja kuitenkin onnellisena. Mutta hänen onnensa on kuin vuotava vene. Se voi pettää milloin tahansa. Ja se vene oli lähtenyt ulapalle kärsimysten rannasta. Mitä tekee ihminen enää onnella sitten, kun hänen elämänsä mahla on kuiviin juossut ja aivot pilalle kuluneet?
Mutta antaa raukan nauttia — vihdoinkin. Hän ei onnelta vaadi muuta kuin varjon… joitakin uusia huonekaluja, talliinsa uuden katon ja navettaansa kestävät seinät. Ja Hannes nyt melkein katui, että hän oli kiellellyt pastoria lakia lukemasta.
Hannes kuulee viereisessä huoneessa luettavan. Hän heristää korvansa. Se on pastori, joka lukee raamattua. Kun hän on lukenut, laskeutuu hän rukoukseen. Hannes erottaa yhden ja toisen sanoista. Ja niistä ymmärtää Hannes, että pastori rukoilee Herran Jumalan neuvoa siinä vaikeassa asiassa, joka hänen toimekseen on jätetty. Ovi käypi. Se on rouva, joka tulee.
— Joko kaikki lapset nukkuvat?
— Jo nukkuvat.
— Margareta, istu tähän! Sinä muistat, miten paljon puutetta me olemme kärsineet, miten meidän elämämme on ollut suljettuna tavaralaatikkoihin, joita nakellaan maailman kulkureiteillä. Lopulta löysimme pysyvän sijan. Mutta nyt panee rovasti meidät koetukselle.
— Kuinka? Miten?
— Hän jätti minun luettavakseni uuden asevelvollisuuslain kirkossa kansalle. Ja ell'en sitä lue, voi kirkolle käydä pahoin — niin sanoi.
— Mutta miksi hän ei itse lue?
— Siinä se.
— Mitä sitten, vaikka lukisitkin.
— Minä teen vasten omaatuntoani.
— Niinkö?
— Niin.
Pastori luki rouvalle Hanneksen kirjeen.
— Mitä arvelet?
— En ymmärrä.
— Mutta minä ymmärrän. Menköön virka, menköön koko maallinen omaisuus — en sittenkään lue sitä lakia! Minä olen paljon kärsinyt. Ei se ole minulle uutta. Mutta syntiä en ole vielä niin tahallani tehnyt. Kun omatunto minua pääsisi kalvamaan, niin sitten vasta… tietäisin… mitä on kärsiä… Ei ihminen vielä silloin todella mitään ole kärsinytkään, kun hänellä on omantunnon rauha. Paina se, Margareta, mieleen! Ja nyt käymme levolle…
Tuli sammutettiin. Hiljaisuus vallitsi. Hannes vain kuuli vielä kauan rouvan hiljaan nyyhkivän… itkevän salattua itkua.
Mutta pastori jo kuorsasi.
* * * * *
Sunnuntaina sakaristossa ojensi rovasti pastorille asevelvollisuuslain lukemista varten makeasti hymyillen.
— En minä sitä lue!
— Et-etkö? kummasteli rovasti.
— En!
— Tämä on opettaja Kaupin ansio.
— Se on Isän Jumalan ansio, puhui pastori.
Rovasti jähmettyneenä häntä katsoi. Mutta pastori käveli pystynä kuin voittanut sankari hänen silmäinsä alla.
Nyt oli rovastin vuoro joutua sekauksiin. Ja se oli ainoa kerta, kun hän teki sitä pastorin vuoksi.
Itse hän luki lain, mutta änkyttäen ja silmänympärykset aivan punaisina niinkuin aina, kun hän oli suuttunut.
XVI LUKU.
Lois-Maija tuli koululle uudessa somassa puvussa. Hänen kasvonsa olivat kuin kirkastuneet, silmät toivoa hohtivat ja huulilla oli kevyt piirre. Iloisesti hän tervehti opettajaa.
— Tahdon sanoa opettajalle hyvästit ennen lähtöäni, puhui hän.
— Minne Maija sitten menee?
— Menen sinne, minne veivät isän.
— Miksi sinne?
— Nähkääs, opettaja, minä olen nyt uusi ihminen. Ja semmoisena menen näyttämään itseäni isälle.
— Sehän on hauskaa. Mutta Maijan isähän on vankilassa.
— Siksipä hän tarvitseekin lohduttajaa. Minä vien hänelle paljon terveisiä täältä ja lahjojakin. Karvisen Maikkikin antoi uudet villasukat, jotka oli isävainajalleen kutonut ja käski sanoa terveisiä isälle, ett'ei hän ollenkaan häntä vihaa. Sillä kaikki tapahtui Jumalan tahdosta.
— Niinkö sievästi sanoi ja käyttäytyi?
— Niin. Ja monet muut ovat antaneet lahjoja minulle. Kaikki ovat olleet minulle erinomaisen hyviä, auttaneet matkalle ja lohduttaneet.
— Yksinkö isän vuoksi Maija lähtee?
— Kyllä itsenikin. Minun on helpompi elää uutena ihmisenä uusissa oloissa.
— Aivan oikein.
— Ei isä ole tavallinen murhamies. Minä kun olin ennen hänen silmäteränsä ja sitten olin huono ihminen, niin hän kärsi hirveästi. Ja sentähden hänestä tuli murhaaja. Mutta nyt hän ilostuu, kun kuulee miten minä olen muuttunut. Ja jos Karvinen eläisi, niin hän olisi ensimäinen pyytämään isää vapaaksi.
— Olisikohan?
— Olisi. Niin hyväsydäminen hän oli. Nyt ovat kaikki emännätkin tulleet minulle kuin läheisiksi ystäviksi. Vaikka ennen aina kieroon katsoivat ja nimittelivät.
— Me ihmiset olemme kaikki syntisiä. Kaikki tarvitsemme anteeksiantamusta. Maijan avomielinen tunnustus se on kaiken tämän saanut aikaan. Se teki niin edullisen vaikutuksen. Sillä syntisellä täytyy olla sydämensä pohjalla osanottavaisuutta toisen syntisen kohtaloon, kun vain koruttomasti sitä pyydetään.
— Lahjoja he ovat minulle antaneet: vaatetta, kirjoja, ruokaa ja rahaa. Kaikki muut, mutta ei emäntä Karvinen. Tulta ja tulikiveä hän minulle toivotti, skorpiooneja ja isoppia sen lisäksi. Hän ei vieläkään voinut antaa anteeksi, vaikka polvillani sitä rukoilin. Itkin ja vyöryin hänen jaloissaan, mutta hän kirosi ja haukkui. Kaikki helvetin perkeleet hän toivotti minulle matkakumppaniksi.
— Emäntä-rukka on noin vähän yksipuolinen. Ja sitten hän on syvästi kärsinyt. Mutta siltikin hän olisi saattanut nyt kaikki unohtaa. Ovathan Maijan aikeet niin kauniit ja tarvitsevat jokaisen rohkaisua.
— Mutta Maikki-tytär! Siinä se on isänsä tyttö. En milloinkaan saata häntä unohtaa. Ja vielä kuoleman hetkelläni häntä siunaan.
Hannes nähtävästi punastui.
— Hän kutsui minut kamariin kahden kesken. Puhui siellä niin kauniisti, että minulle tulivat vedet silmiin. Uuden testamentin, jonka kanteen hän oli kirjoittanut sopivan raamatunlauseen, antoi hän isälle vietäväksi ja nuo sukat. Minulle pisti setelin kouraan. Ja sitten otti hyvästit niin lämpimät ja pyysi kirjoittamaan. Opettajalle kehotti erityisesti käymään sanomassa hyvästin. Kyllä oli hän toinen kuin äitinsä.
— Sepä vasta oli kauniisti tehty.
— Oli. Sanoin hänelle, että on minullakin toivomus hänelle, mutta en kehtaa sitä sanoa. "Maija sanoo pois vaan", kehotti. Silloin itkien lankesin hänen kaulaansa ja nyyhkytin: "Minä sydämestäni soisin, että Maikki pysyisi puhtaana tyttönä!" Hänkin alkoi itkeä. Ja me molemmat itkimme. Niin erosin hänestä kuin sisaresta.
— Mutta uskooko Maija nyt jaksavansa voittaa synnin?
— Niin luulen. Sillä kun entinen elämä tulee mieleen, niin silloin samassa on silmissäni isä raudoissa vangin vaatteissa ja Karvisen isäntä murhattuna puukko kyljessä. Se tapaus siellä tanssituvassa on poltettu sieluuni tulikirjaimilla. Luulen, että olen voittanut synnin. Minä häpeästä vapisen, kun ajattelenkaan entistä.
— Tämä kaikki on hyvin hyvä.
— Ja kun minä pääsen siellä kaupungissa palvelukseen, ostan säästörahoillani isälleni parempaa ruokaa. Sitten palaan tänne ja pyydän opettajan kirjoittamaan anomuskirjan keisarille isän vapauttamisesta. Antaahan keisari minulle takaisin isän.
— Kun Maijan isä hyvin vankilassa käyttäypi, niin kyllä vankilan tirehtööri sellaisen anomuksen kirjoittaa.
— Sillä ei isä ole tavallinen murhamies. Ymmärtäähän sen jokainen. Suuresta, voittamattomasta sielun tuskasta teki liikutettuna niinkuin teki. Minä murhasin ensin hänen sielunsa…
Maija heltyi itkemään. Hannes kummasteli Maijan selvää ymmärrystä ja syvää tunnetta. Ja hän ajatteli, että tässäkin olisi ollut oiva ihmisen alku, mutta… mutta.
— Ja minun pitää kaikkein ensiksi saada anteeksi isältä… sitten vasta uusi elämä minulle valoisana avautuu. Minä olen vielä voimakas ja jaksan tehdä työtä… enemmänkin kuin joku toinen. Jos vain sielläkin ihmiset auttavat, niin isä ja minä saamme vielä takaisin paljon. Hyvästi nyt, opettaja.
Maija meni. Mutta Hannes jäi kummalliseen mielentilaan.
— Siis Karvisen ruumiin yli ojentavat isä ja tytär sovinnoksi toisillensa syntiset kätensä. Miten kummallinen on elämä? puhui Hannes itsekseen.
Ja samalla hän itse tunsi pääsevänsä kuin vuoren alta. Tietämättään oli
Lois-Maija kantanut hänellekin iloa sylin täydeltä.
Sillä kaikesta päättäen on Maikki hyvin hyvä tyttö: naisellinen, lempeä, anteeksi antava…!
Isänsä murhaajalle laittaa sukat, jotka isälleen neuloi… lähettää
Uuden testamentin ja lämpimät terveiset…
Totisesti sellainen sydän ymmärtää, mitä on rakkaus… se rakkaus, jota himo säikähtää… ja jota ruokkii sielun hienostunut tunne, johon aivojen paraimmat ajatukset nostavat ja jota veri vain ohimennen koskettaa.
Hannes tunsi kuin päässeensä Onnen saareen, joka sijaitsee jossakussa kaukaisessa meressä lämpimien tuulien alla. Sen meren pauhu on syvä ja tunteikas, se kohisee kuin Luojan harppu ja sen aalloilla auringon lapset karkeloon käyvät. Ne tuulet, jotka siellä puhaltavat, ovat kuin rakastuneiden polttavia suudelmia, silloin kun ovat rajuja, mutta kun vienona suhinana lentävät, ovat kuin hyväilevät kädet, joiden kosketus on lämmin ja lähtemätön. Ja se saari itse on auringon polttopiste, missä veren lika palaa ja veri puhdistuu.
Ja se Onnen saari se on nuoren miehen ensi lempi ja ne lämpimät tuulet tästä lemmestä syttyvät tunteet ja se kaukainen meri sydän, joka on tulvillaan keväistä verta. Hannes tunsi, että hänen ajatuksensa kohosivat kirkkaiksi ja korkeiksi. Nyt hän todella tunsi olevansa jättiläinen, joka on noussut rakkauden vuorelle. Nyt tämä takalistomaa oli muuttunut hänelle satujen ja runojen kolkaksi, haaveiden hopealehdoksi. Sillä se antoi hänelle sen, mitä muulla onnellisemmalla Suomella ei ollut hänelle antaa, se sytytti hänen sydämessään ensi lemmen hohtavat soihdut.
Elämä sentään humisee ihanista onnen saduista ja nuoren ihmisen sielu on suurta, sytyttävää runoa. Ja tälle kylmälle kalliolle, jota maankamaraksi kutsutaan, voi kaksi rakastavaista kyhätä lämpöisen pesän kuin kirmaava lokkipari alastomalle luodolle. Elämä on sille pyhä ja suuri, joka itse on pyhä ja suuri ja maankamara sille antelias, joka pienimmänkin korren ymmärtää taidolla käyttää. Himo ja synti eivät täällä ole muuta kuin orjantappuroita, jotka pistävät ja verille raatelevat, kun ehdoin tahdoin viskaudutaan niiden helmaan.
Ihminen! Annettiinhan sinulle kolkolle matkalle lähtiessäsi paraita eväitä: lapsuuden koti takoi sinulle ritariasun ja luonto lahjoitti sinulle rakastavan sydämen. Niillä aseilla kun taistelet elämäsi taipaleella, niin voiton saat. Mies! Sinä sait naisen rakastaaksesi. Nainen! Sinä sait miehen lemmittäväksesi. Mitään muuta ette elämältä tarvitse. Sillä rakkaus on suurin kaikista.
Tällaisiin ajatuksiin vei Hannesta se mielentila, jonka Lois-Maija oli hänelle mukanaan tuonut. Se syntinen nainen ei itse tiennyt, että hän kantoi nardusöljyä polttavaan haavaan.
Hannes lähti ulos kävelemään myöhäisen syksyn korkeaan ilmaan. Ilmassa oli jo hienoja tuoksuja talvesta, sillä tuulessa oli kylmän makua ja kohmettunut maa uhoi jäätä. Mutta aurinko toi lämpöiset terveiset kesältä, joka matkaili toisille maille ja antoi hymyä viileälle maisemalle.
Opettaja käveli pienoiseen havumetsään, joka oli siinä koulutalon lähellä. Sen puut olivat vanhat ja suuret. Juhlallisia kuusia sekä pyöreälatvaisia petäjiä. Tämä metsä oli tässä kuin raivattu puisto talojen välillä. Sen pohja oli kuiva, helkähtelevä kangas ja sen reunoilla laajat lehtimetsät.
Tuolla polulla lehtimetsän sisässä väikkyy kuin satuolentoja. Siellä tulee Hanneksenkin sydämen ikävöitty, nuorilla poskillaan elämän tulipunaruusu. Sen povessa sykkii lämmin sydän, jonka lyönnit kertovat Hannekselle uusista maailmoista. Se on metsän sinipiika, satujen autereinen tyttö ja Tapion hämyinen impi. Sen huulilla on pyypilli ja kädessä simatuoppi. Luonnon kellareita se aukoo ja laskee janoavalle tynnyreistään salon paraimmat medet.
Mutta silloin Hannes punastuu korviaan myöten, kun tien käänteestä
Maikki astuukin häntä vastaan.
Maikki kun huomaa hänet, on kääntymäisillään takaisin. Mutta tuleekin suoraan kohti. Hänen huulillaan on hymy ja korkeana hän päätään kantaa.
Aurinko meni juuri mailleen ja metsä tummeni.
Hannes tunsi, että hänen rinnassaan syttyi nuotio, jonka tuli levisi aina sormenpäihin. Kaikki hänen ympärillään kuumeni ja syttyi. Tuulikin poltti nyt poskia.
Metsä lämpeni, ilma lämpeni, kangas jalkoja poltteli.
Sillä Hanneksessa nuoret veret yltyivät paloon ja niin voimakkaasti, että yksin kylmä luontokin ympärillä tuntui kuumentavan.
Hannes teki hyvän päivän. Maikki hymyten vastasi. Opettaja pyysi tehdä seuraa ja sai luvan.
— Tämä oli merkillinen sattuma. Toisinaan näkee ihminen unta keskellä päivää, puhui Hannes.
— Kenestä näitte unta?
— Saanko sanoa? Maikki punastui ja vastasi:
— Aivan kernaasti.
— Minä näin unta teistä tässä kävelessäni. Maikki oli silmissäni metsän sinipiikana.
Maikki hämäytyi ja katsoi arasti Hannesta.
— Teillä oli kädessä simatuoppi, jota minulle tarjositte.
Maikki oli vaiti. Hannes muutti puheenainetta.
— Oli oivallinen sattuma, että teitä tapasin. Olen mielessäni hautonut muuatta tuumaa, mutta tarvitsen siihen naisienkin kannatusta. Ja teille koulupiirin kukkana tahdon anomukseni esittää.
— Mitä aiotte?
— Perustaa nuorisoseuran, johon ei ole suljettu vanhempienkaan pääsy.
— Siihen minä mielelläni yhdyn.
— Nyt kun nurkkatanssit on saatu pois, pitää antaa sijalle jotain parempaa.
— Niin pitää.
— Se viime kokous siellä koululla oli kaunis, mutta liiaksi tunteellinen.
— Niinkö?
— Siinä oli jotain pelastusarmeijamaista. Ja nyt minä ymmärrän, miten uskonlahkokuntia syntyy.
— Minulle se kokous oli hyvin kipeä.
— Niin kun tunteissa hekkumoitiin isänne ruumiin ääressä. Sen minäkin vasta jäljestäpäin ymmärsin.
— Mutta kyllä oli puheenne kaikille tytöille oikea rippi.
— Tepä vain kärsitte siitä?
— Kärsin sanomattomasti. Mutta te kai tahdoitte minulle mitata samalla mitalla kuin minä teille siellä tansseissa.
— En ollenkaan.
— Niin luulin. Ja siitäkin kärsin. Siellä tansseissa tahdoin minä vain mitata teidän voimanne syvyyttä. Jos minulta pyysitte apua, niin teitä ei viety ulos.
Hannes hämmästyi. Sillä hänen edessään olikin nainen, joka oli kyllin arvokas hänen rinnalleen omastakin mielestään.
Mutta samalla hän nautti siitä. Maikki kasvoi hänen silmissään päätään pitemmäksi.
— Mutta miksi te oikeastaan sinne tansseihin menitte? kysyi Hannes.
— Sentähden kun pyydettiin.
— Ette omasta halusta?
— En yhtään. Mutta ne kaikki siellä olivat lapsuuteni tovereita. Minä ne hyvin tunsin ja he minut. Jos olin sinne menemättä, niin monen mielen pahotin. Mutta minä en sitäkään tahtonut. Te tulitte sinne ukkosena ja salamana. Ja se minua nauratti?
— Minä olin kai poikamainen.
— En osaa sitäkään sanoa. Mutta huvittava teidän ilmestyksenne sinne oli. Ja te toitte sinne ihmislauman, joka aikaan sitten oli köyritanssit jättänyt. Te aioitte jotain suurta… minä ymmärrän.
— Luonteeni on leimahteleva. Ette taida sellaisesta pitää?
— Mikä on sen ihanampi kuin tuli, joka palaa? Tuohon nuorisoseuratuumaan yhdyn minäkin. Milloin alamme?
Hannes piti, että hän sai kylmää vettä silmilleen. Sillä hän taaskin odotti jotain kainoa syrjään vetäytymistä ja pieneksi tekeytymistä. Mutta samalla hän Maikista riemuitsi. Juuri sellainen pitää hänen ollakin!
— Rupeatteko seuran kirjuriksi, jos minä rupean esimieheksi? kysyi
Hannes.
— Rupean.
— Ja käytte taloissa puhumassa naisille seurasta, kehottamassa heitä siihen liittymään, kun minä teen sen saman miehille?
— Käyn.
— Ja annatte kaikella tavalla minulle suosiollista apuanne seuran pystyyn saamisessa?
— Annan.
— Neiti Karvinen! Minä kiitän teitä!
Hannes tarttui tytön käteen, puristi sitä lujasti, paljon lujemmasti kuin pelkkä kiitos olisi vaatinut ja upotti silmänsä Maikin kosteaverhoisiin silmiin.
— Ja minä kiitän teitä, kun meitä sivistämään ryhdytte, vastasi Maikki varmasti.
— Neiti Karvinen on niin sivistynyt kuin minäkin. Teille on luonto antanut sitä älyn kultaa, jota ei saadakaan tekemällä, puhui Hannes ja häntä jo pelotti, että Maikki voikin olla hänelle aivan kylmä.
Se tyttö voikin olla yläpuolella hänen pyyntöjen. Ja silloin hänestä tulee sairas-raukka, vaikka lääkäriksi muille pyrkii…
— En minä nyt ymmärrä puhettanne.
— Teitä varten ei nuorisoseuraa tarvita. Mutta noita toisia raukkoja…
Hannes osotti kädellään kohti taloja. — Kyllä me kaikki sitä tarvitsemme, huomautti Maikki.
— Voipi olla niinkin. Täällä salolla kohmettuu, ell'ei ole seuraa.
— Lainaatteko minulle jonkun kirjan?
— Hyvin mielelläni. Tuletteko koululle ottamaan?
— Tulen.
Ja niin he kävelivät koululle. Oli jo vähän hämärä. Mutta täysi kuu nousi. Hanneksen sieluun palasi se ensimäinen herääminen rakkaudessaan silloin kuutamoisena yönä luokassa. Hän puhui Maikille koulun rappusilla:
— Ette usko, miten luokasta on kaunis näköala, kun kuu nousee.
Lähdemme sitä ensiksi ihailemaan.
He menivät luokkaan. Tuolla kuusen latvain tasalla kuu kulkunsa alotti. Se tuli esiin pilvistä kuin ihana unelma sielun kätköistä. Vesi välkkyi, metsä hopeoitui, luonto kokonaisuudessaan nousi juhlavuoteelle yötä vastaan ottamaan.
— Oi miten kaunista! huudahti Maikki.
Hannes eli jo kokonaan siinä entisessä tunnelmassa. Hän puhui levitetyin käsin:
— Tämän saman ikkunan ääressä olen kerran syleillyt teitä kuutamoisena hiljaisena yönä, jolloin sydän kaipasi, mutta silmä nautti.
Maikki peräytyi hämmästyneenä ja huudahti. Hannes oli hänestä liian hurja.
— Mutta mitä nyt? kysyi hän kummissaan.
— Ette vielä ymmärrä minua. Mutta minä kerron kaikki.
Ja Hannes kuvasi sen kuutamoyön suuressa tunneväristyksessä, jolloin rakkaus hänessä heräsi ja miten hän tässä samassa paikassa seisoessaan silloin oli ollut näkevinään ihanan tytön, jolla oli Maikin piirteet.
Nyt oli vuoro Maikin palaa. Hannes näki, miten veret nousivat hänen kasvoihinsa, miten huulet värisivät ja miten verhotuissa silmissä kiilsivät kyyneleet.
Tuossa tuokiossa oli hän sulkenut Maikin syliinsä. He vaipuivat pitkään suudelmaan.
— Rakastatko minua? kysyi Hannes.
— Ensi näkemältä sinuun rakastuin, vastasi Maikki.
— Ja kuitenkin olit niin ylpeä ja kylmä.
— Enhän tiennyt, olinko mahdollinen. Kun kuulin, että sinä tulisit, niin silloin jo sydämessäni syttyi haaveita sinusta, jota en ollut vielä nähnytkään. Kaikki nuoret miehet täällä olivat minusta niin raakoja ja tyhjiä. Sitten tulit sinä. Isä sinuun kohta ihastui. Juuso Kallio pelkäsi. Sinä toit tänne uutta tuulta. Isä sinusta puhui kuin jostakusta hyvin kaivatusta miehestä… Ja minä tunsin, että sinä olit se, jota tulevaksi minäkin haaveksin…
— Maikki rakas! Sinun isäsi oli kelpo mies. Mutta sai kovin surullisen lopun.
— Oi, kuinka minä olen itkenyt! Isä ja minä ymmärsimme toisemme. Mutta äiti on minulle kuin ventovieras ihminen. Me katsomme toisiimme emmekä ymmärrä toisiamme.
— Kyllä sen näen.
— Mutta nyt olen sinussa löytänyt sen, jota kaipasin. Ja minä olen onnellinen, jos sinulle kelpaan.
— Voi rakastettuni! Me olemme luodut toisiamme varten. Sinä olit juuri se maneetti, joka minut tänne toi, minut, joka elin toisessa Suomen kolkassa ja toisemmoisen kansan parissa. Luonnossa ja ihmiselämässä on niin paljon salaperäistä, on selittämätöntä. Tämä seutu tarvitsi minua ja minä tarvitsin tätä. Täällä oli minulla noudettavana aarre ja täällä tehtävä elämäntyö. Nyt minä olen ne molemmat tavannut ja samalla niitä sydäntäni vasten puristan. Tässä on aarteeni ja tässä elämäntyöni. Ulkona on syksy, mutta siitä syksystä nousee ihana kevät, sillä sen siemenet ovat syksyyn kätketyt. Tämä kansa tässä on vielä raakaa, mutta se valistukseen nousee, sillä ne edellytykset ovat sen poveen kätketyt. Ja nyt armas! Ei mikään mahti enää minua masenna sen parhaaksi työskentelemästä. Tämä kansa antoi minulle elämäni kalleimman lahjan ja minä uhraan sille kaikki voimani. Ja nyt minä pidän lujana kädessäni valistuksen soihdun, joka pimentoihin valoa jakaa. Isäsi hankki heille koulun, tytär innostutti heille opettajan. Oi, minua onnellista!
XVII LUKU.
Maikin ja Hanneksen lemmenliitto pidettiin salassa. Yhdessä he innolla perustamassaan nuorisoseurassa toimivat. Hannes oli muuttanut Karviseen ruokamieheksi. Loma-aikansa koulutyöstä käytti Hannes kansan valistamiseen. Hän kulki talosta taloon, mökistä mökkiin tehden selkoa Suomen valtiollisesta asemasta ja mitä nyt parhaallaan tässä suhteessa tehtiin. Sillä nuorisoseuran kokouksissa ei uskallettu valtiolliseen puoleen kajota. Näillä asioilla tuli hän tuntemaan koulupiirinsä läpikotaisin.
Muutamana päivänä istui Hannes koululla kamarissaan palattuaan juuri syömästä Karvisessa päivällistä. Siellä on Maikki hänelle kertonut niin hullunkurista, että hän ei voi muuta kuin nauraa vielä täällä kotonaankin.
— Kuulehan, Hannes, oli Maikki alottanut puheen.
— No mitä?
— Tässä maailmassa ei toisinaan uskoisi silmiään.
— Niin miksi?
— Eikö liene meidän talossa jo tarpeeksi surua ollut, kun taas uusi kamaluus on tulossa.
— Kamaluus?
— Oi, hyvä Jumala, kuinka minä olen itkenyt!
— Sinä itkenyt?
— Niin. Menen tässä eilen illalla tupaan. Siellä ei ole muita kuin äiti ja Juuso Kallio — sylitysten!
Hannes räjähti nauramaan, sillä hän ei voinut pidättäytyä, ei parhaalla tahdollaankaan. Mutta Maikki loukkaantui.
— Onko tämä nyt laitaa, kun isä on vasta kuukauden ollut haudassa!
— Mutta sille avioliitolle minä toivotan onnea. Kaksi komeaa siinä toisensa saa, puhui Hannes.
— Ajattele sisariani ja veljiäni!
— Jaa. Niiden vuoksi on surullista… hyvin surullista…
— Oi niin surullista!
— Mutta miten äitisi, kun on uskonnollinen ja aina taivaallisia haastaa, noin erehtyy?
— Hän on äiti, jota minä en koskaan ole ymmärtänyt. Kurittanut hän minua on paljon — tuskin muuta.
— Täällä tapaa tosiaankin harvinaisia avioliittoja. Niinkuin esimerkiksi tuo isäsi ja äitisi. Kyllä kai he aina olivat ja pysyivät toisilleen vieraina. Mutta nyt tahtoo emäntä Juuso Kalliosta saada korvausta.
— Juusolla oli toisessa kädessä meidän vähät hopeamme ja toisella äitiä piteli.
— Yhä hullummaksi kohtaus käy. Se kosii myös teidän hopeitanne.
— Niin kai.
— Mutta kyllä he säikähtivät, kun minä tulin. Äiti lensi pihalle ja
Juuso ruskotti ja hätäili, ruskotti ja hätäili…
— Mutta mitä teki raha ja sen päällekirjoitus "rehellisyydestä"?
— Raha oli taas äidin kädessä.
— Ehkä he hieroivat vaihtokauppaa.
— Kuka tietää. Mutta kyllä minua suututti. Minä annoin Juusolle räiskyvän ripityksen. Hän koetti nauraa ja puhui: "Äitisi on onneton ja minä käyn vain lohduttamassa."
— Kuule kettua! Ja noin sydämellisesti lohduttaa. Kyllä me saadaan heistä vielä häitä.
— Mutta miten likaista! Ikäihminen olla ja noin häpeämättömästi käyttäytyä! Oli muka isä-vainajankin hyvä ystävä. Ja nyt tulee ja häpäisee hänen kotinsa ja omaisensa.
— Minä puolestani soisin heidät mielelläni toisilleen, ell'ei
Karvis-vainajalta olisi jäänyt turvattomia lapsia.
Mutta meidän pitää nämä lapset turvata, jos asia rupeaa pitkittymään.
Siitä Maikki vähän rauhoittui. Vielä koululla Hannes tuota Maikin kertomaa kohtausta mietti ja nauroi. Ajatellappa, että kaksi mallikelpoista syleilee toisiaan laillisen aviomiehen melkein paarien ääressä. Ah! Se on paksuutta, jota vain muoti-jumaliset osaavat tehdä.
Samassa tuli pankki-Holopainen koululle. Se oli jotain erinomaista, sillä ensi kertaa se mies tähän taloon astui.
— Kävin kirkolla ja sieltä postista laittoivat teille lähetyksiä.
Tässä ovat!
Holopainen asetti pöydän kulmalle paketin. Hannes avasi sen ja siinä oli "kiellettyä" kirjallisuutta, mitä pyydettiin jakamaan. Lähetys oli läheisimmästä kaupungista. Tämä kirjallisuus oli läpeensä valtiollista ja arkaa laatua.
Ensimäiset lehtiset antoi Hannes Holopaiselle.
Tiukasti evättiin niissä uusi asevelvollisuuslaki ynnä muuta uutta paljon.
— Siellä postissa ivailivat kuulleensa minun olevan teidän ystävänne, huomautti Holopainen.
— Mitäpä siitä.
— Oli minulla itsellänikin asiaa opettajalle.
— Vai niin.
— Kuulin opettajan perustaneen seuran eli yhtiön, jossa rovastia vastustetaan.
— Kuka niin on puhunut?
— Juuso Kallio.
— Ei se ole totta. Seura on vain nuorisoseura ja tarkottaa kansanvalistamista.
— Mutta onhan siellä sanottu, että rovasti teki väärin, kun kirkossa julisti sen uuden asevelvollisuuslain.
— Ei kukaan nuorisoseurassa niin ole sanonut.
— Eikö?
Holopainen näytti ikäänkuin pettyneen.
— Mutta eikö sopisi niin sanoa?
— Ei nuorisoseurassa. Sillä siellä ei saa ottaa esille valtiollisia asioita.
— Mutta sen pappien palkkausjärjestelmän siellä voi ottaa esille?
— Ei sitäkään.
— Minäkin rupean seuraan, kun opettaja lupaa pitää kokouksen, jossa koetetaan uudelleen ruveta ahdistamaan sitä palkkausjärjestelmää.
— Mutta, hyvä isäntä, sen asian täytyy olla ulkopuolella opettajan toimintapiiriä.
— Eikö opettaja olekaan tullut meidän puolusmieheksemme?
— Ei miksikään käräjäpukariksi.
— Vai niin.
— Niin.
— Hyvästi sitten!
— Hyvästi. Terveiset emännälle ja nuorelle väelle. Joko siellä uutta kotia rakennetaan?
— Jo rakennetaan.
— Jakakaa näitä kirjasia ympäristöönne ja uutterasti niitä lukekaa!
Holopainen lähti silminnähtävästi mieli masennuksissa. Mutta Hannes jäi miettimään, että Juuso Kallio on osannut ovelasti pistää pahansuovan sormensa nuorisoseuran toimintaan. Tahtoo kai saattaa koulupiirinsä nuorisoseuran ja rovastin kylmiin suhteisiin. Se vanha herrain kumartelija…!
Illalla kun Hannes pistäysi Karvisessa iltaruoalla, kertoi Maikki Juuso
Kallion taas olleen heillä.
— Sillä huomenna kuuluvat pitävän isän jälkeen perukirjoitusta, lopetti Maikki.
— Kuka on pitäjänä?
— Juuso Kallio.
— Olisipa saanut olla joku toinen.
— Niin minustakin. Sinun täytyy tulla tänne valvomaan meidän lasten etua, pyysi Maikki.
— Ja minä tulen.
Seuraavana päivänä toimitettiin Karvisessa perukirjoitus. Juuso Kallio saapui parin pitäjäläisen kanssa papereita ja kirjoitusvehkeet vanhassa nahkasalkussa, jota hän kantoi virkaherran komeudella.
Parhaallaan hän kirjoitteli johdantoa, kun opettaja saapui.
— Mutta mitä te täällä teette? kysyi Kallio.
— Tulen lasten puolesta?
— Kuka valtuutti?
— Maikki-tytär.
— Hän on alaikäinen.
— Olenpahan todistajana toimituksessa.
— Tässä ovat todistajat.
— Mutta minä olen. Ja sillä hyvä.
— Opettaja on ainainen riitapukari. Mutta olkaa. Tahdoin vain huomauttaa teille, että näitäkään asioita ette ymmärrä hölyn pölyä.
— Sentähden on minulle eduksi olla nyt oppimassa, vastasi Hannes.
Isännät nauroivat, mutta Kallio siveli hajamielisenä partaansa. Emäntä kävi tuon tuostakin supattamassa Kallion korvaan. Maikki itse tuli myös saapuville.
Ensin arvioitiin karja. Kallio ja emäntä olisivat tahtoneet panna elukoille kolmannen osan niiden todellisesta hinnasta. Mutta Hannes huomautti todistajille.
— Te tahdotte vain siten pesälle kohottaa maksuprosentit, huomautti
Kallio.
— En tahdo.
— Eikö herra opettaja tiedä, että liiallisten kulujen välttämiseksi aina pesäkirjoituksessa arvioidaan alemmasta hinnasta? pisteli Kallio.
— Pannaan vain rehellisyyden mukaan, sanoi Maikki. Ja niin täytyi tehdä. Siten kävi koko irtamiston.
Kallio jo nähtävästi kävi sapekkaaksi. Hän oli luullut saavansa tässä hyvän apajan, mutta opettaja ehti liian varhain nuotalle.
— Tässä taitaa olla emännän vävymies arvioimassa, puhui jo Kallio.
Emäntä väänsi suuta ja pyysi samalla kahville. Kallio jäi hiukan jäljelle. Hän parhaallaan penkoi velkakirjoja, joita isäntä-vainajalta oli jäänyt koko kasa.
Hiljaan ja sievästi hän muutaman tuhannen markan velkakirjan pisti sorttuukinsa taskuun ja meni sitten kahville.
Kahvia juotaessa hän jutteli ja nauroi, pilkkaili Hannesta talon tulevaksi vävyksi, joka nyt jo valvoo saamisiaan pesästä.
Emäntä oli vihassa, että sähisi.
Talon hopeista tuli uusi tora. Emäntä ei olisi sallinut niitä mitenkään merkitä pesän luetteloon.
— Ne ovat yksin minun, kinasteli hän.
Opettaja. — 10
— Emäntä on ne omana perintönään taloon tuonut, huomautti Juuso Kallio.
— Ja siten kuuluvat yhteiseen pesään ja on lapsillakin osa niissä, puhui opettaja.
— Eikä ole!
— On kyllä.
Todistajat vaativat hopeat pesäluetteloon.
Kihla- ja vihkimäsormustaan ei emäntä myös olisi tahtonut luetteloon.
Mutta nekin sinne kirjoitettiin. Juuso Kallio vain naureskeli ja pisteli Hannesta. Hän oli nähtävästi mielestään osansa saanut.
Ja sentähden hän oli hyvällä puhetuulella.
Kaikki muu tuli merkityksi luetteloon, mutta ei se tuhannen markan velkakirja, joka oli eksynyt Kallion sorttuukin taskuun.
Kun toimitus oli tehty, kantoi emäntä pöytään viinapullon ja kahvia.
Siinä miehet tekivät "plöröjä". Kallio innostui ja piti puheen. Toivotti emännälle valpasta silmää talon hoidossa, ahkeraa ja lujaa kättä työn johtamisessa ja hellää mieltä orpojen hoitamisessa.
Se oli ensimäinen puhe, joka emännälle pidettiin. Ja sitä kuullessaan hän itki.
— Voimme näitä numeroita pesäluettelossa kaikessa hiljaisuudessa vähän muutella jäljestäpäin. Minä kirjoitin ne vain lyijykynällä. Eivätkä ne nuo tollot niin tarkkaan muista, että uskaltaisivat tehdä valan muka pesäluettelon väärentämisestä, kuiski Kallio emännälle pois lähtiessään.
— Mutta entä jos tulee ilmi? huomautti emäntä.
— Ei tule.
Kallio lähti. Ja mennessään hän muisteli, miten hän taitavasti ollessaan kunnallislaitakunnan esimiehenä ja kunnan rahojen hoitajana osasi numeroita "järjestää".
— Siitä se Juuson omaisuus sai alkunsa… Ja nyt kasvaa… kasvaa… kun mies ymmärtää kasvattaa… Karvisen emännän mukana saan paljon lisää. Rengistä aloin… itse lukemaan ja kirjoittamaan opettelin… ja älyä opin kauppiaassa, kun siinä puotimiehenä elelin. Sitten laitoin itse kaupan, pääsin kunnallislautakunnan esimieheksi… ja sain helpolla rahaa… ja kunniaa… ja mitallin rintaan… Juuso Kallio… sinä aloit vähästä ja lopetat suurena!
Viina kotiin kulkiessa houkutteli Juuso Kallion aivoista tällaista syvämietteistä ajatusjuoksua.
XVIII LUKU.
Joululukukausi oli loppumassa. Oli saatava sievä kuusijuhla lasten huviksi. Opettaja itse kävi etsimässä kuusen. Sillä muiden ei hän uskonut osaavan mieleistään hankkia.
Hän meni korkealle vuorelle, jossa oli niin puhdasta hengittää ja imeä sisäänsä salojen talvi. Lunta oli niin paljon, että jalkaisin olisi ollut mahdoton päästä. Mutta suksilla liukui kuin pehmyttä ruohistoa vain.
Siellä hän kauan valikoi. Kuusen piti olla korkea ja solakka, tasaoksainen, oksat pyramiidimaisesti yleten. Varsinkin alaalla piti oksain levittäytyä kuin pari ristiinpantua käsivartta ylöspäin kohoten.
Hannes kuljetti sen valitun tielle ja siitä sen hevosella noudatti.
Maikin kanssa he sen yhdessä koristivat. Omillaan omenat ostivat ja kaupungista monemmoiset koristeet tuottivat. He pukivat sen kynttilöilleen, tähtineen, lippuineen, omenoineen, leivoksineen, konfekteineen, kulta- ja hopealankoineen, silkkipaperikoristeineen, valkoisine puuvilloineen puuksi, joka jättäisi salon lasten sieluun ainaisen tunnelman siitä ensimäisestä joulukuusesta. Tämän joulukuusen piti tehdä lähtemätön vaikutus takaliston ihmisten mieliin, jotta sitä koulun kuusijuhlaa aina odotettaisiin jonain paikkakunnan ihanana hetkenä, joka vuosittain palaa.
Sitten varhaisena aamuna ui koko koulutalo valossa. Sekä koulupuoli että Hanneksen asuntopuoli oli huikeasti valaistu. Nyt sanan mukaan oli tämä suuri talo korkealla mäellä talven pimeässä aamussa valolinna, joka säteensä pimentoihin heitti. Orjasaaren koululla nyt poltettiin kynttilöitä kuin kirkossa jouluna. Sillä se kynttilä maksoi siltä vähän verrattuna siihen valon tunnelmaan, minkä tämä kuusijuhla pimeissä sydämissä herättäisi.
Juuso Kallio oli tässä näkevinään tuhlausta.
— Ovatko koulun varoilla ostetut kynttilät? kysyi hän opettajalta.
— Eivät ole.
— Entä nuo omenat?
— Eivät ole.
— Kirkolla pitävät perunoita omenain sijasta.
— Mutta sehän on suoranaista raakuutta… on talonpojan lasten pilkkaamista.
— Mitä lie, mutta niin on.
— Ei täällä toki sellaista.
— Luuleeko opettaja, että tämä komeus on hyvään päin?
— Luulen. Aivan samaten kuin kirkossa. Tällaisina hetkinä ulkonaisilla keinoilla on suuri vaikutus. Minä aion istuttaa heidän sydämiinsä sellaisen joulumuiston, jossa aina koululla on suuri ja valoisa sija.
— Eiköhän opettaja tuota nyt saisi vähemmälläkin aikaan?
— En. Jos me nyt täällä pimeässä tuhrisimme ja alakuloista kuusta katselisimme, niin tämä kuusijuhla jättäisi valjun muiston, joka kestäisi jonkun päivän. Meidän koulun kuusen pitää hohtaa kuin morsian, säteillä kuin Bethlehemin tähti. Sillä tavalla luodaan tunnelma, joka vaivoin lähtee pimeydessä eläneen ihmisen mielestä.
Kallio oli enempää vastaan väittämättä ja meni myhäillen tervehtimään rikkaimpia emäntiä. Väkeä olikin saapunut koululle tavattomasti. Piha oli hevosia täynnä ja uusia tupruten ajoi. Tuli toisistakin koulupiireistä.
Nyt astui pankki-Holopainenkin emäntineen koulusaliin. Ihmiset hytkähtivät.
Mutta silloin alkoi kuulua hoilottava aisakellon soitto, kulkuset kalkattivat ja reki pysähtyi aivan koulun portaiden eteen.
Juuso Kallio riensi juoksujalassa vastaan. Sillä oli tunnettu, kuka se tulija oli.
Pankki-Holopainen silmäsi hymyillen opettajaan, joka oli hiukan kalpea.
Kallio kumarrellen nöyristellen saattoi sisälle rovastin, joka tervehti joka taholle ja sitten istuutui peräseinälle. Juuso Kallio asettui hänen tuolinsa taa. Väestössä syntyi heikko sorina ja sali alkoi lämmetä ihmispaljoudesta.
Kuusi luokan perällä oli kuin vihreään puettu neito, joka timanteissa säteilee. Sen oksilla näiden ihmisten silmissä oli taivaallinen kirkkaus ja maallinen makeus, jotka toinen toiseensa vaihtuivat.
Hannes järjesti koululapset kahteen piiriin kuusen ympärille, pienemmät sisempään ja suuremmat ulompaan. Kädet laskettiin alas ja sitten laulettiin jouluvirsi. Senjälkeen puhui opettaja kuusijuhlan merkityksestä. Hän itse lämpeni ja nautti noiden salon lasten riemusta. Niiden silmät näki hän ilosta liekehtivän, näki vanhempienkin vaipuvan mietteisiinsä. Hän puhui hyvin kauniisti rakkauden juhlasta. Sitten piirit alkoivat pyöriä vastaiseen suuntaan toisiinsa kuusen ympärillä ja lapset lauloivat:
"Kun maas' on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon, kun pääsky pitkän on matkan päässä ja metsä autio, lauluton, käy lämmin henkäys talvisäässä kun joulu on —, kun joulu on.
Ei huolta, murhetta kenkään muista, ei tunnu pakkaset tuikeat, vaan laulu kaikuvi lasten suista ja silmät riemusta hehkuvat, ja liekit loistavat joulupuista, kun joulu on — kun joulu on."
Ja muita joululauluja. Sitten pidettiin väliaika, jolloin Hannes jakeli kuusesta namuja lapsille. Nyt sitä tuota kuusta jo persoonallisesti rakastettiin. Siihen silmät tähdättiin kuin äitiin, joka jakaa joulumakeista. Oli sitten runonlausuntoa, oli leikkejä useammanlaisia, oli joulukertomuksen lukeminen ja lopuksi itse joulupukki esiintyi satua kertomaan ja tuomaan omenia.
Nyt jo kansa täysin sieluin nautti. Hannes eli mukana ja iloitsi. Näki kaikkein kasvoista, että tällaista juhlahetkeä ei vielä Orjasaaressa ollut ollut.
— Verratkaapa nyt tätä meidän yhteistä kuusijuhlaamme niihin entisiin köyritansseihin, jotka nyt olette luvanneet pois heittää. Nehän ennen olivat Orjasaaren vuoden suurin yhteinen kokoustilaisuus ja merkkipäivä. Siellä oli pimeyttä, täällä valoa, siellä raakuutta, täällä hienostunutta sielullista tunnelmaa, siellä viulun soittamaa tanssisäveltä, täällä lasten kirkasäänistä laulua, siellä hypittiin kuin eläimet, täällä katsellaan, kun lapset leikkivät. Siellä oli viinaa ja kortteja, täällä satua, kertomusta, puhetta. Ero on silmiinpistävä. Sillä täällä juhlivat ihmisen parhaimmat ajatukset, siellä huonoimmat himot. Tämmöisen vaihdoksen tämä koulu saa aikaan Orjasaaressa. Ja tästäpuoleen entisiä köyritansseja vastatkoon tämä koulun kuusijuhla, joka kokoaa ympärilleen nuoret ja vanhat, puhui Hannes lopuksi.
Kun lapset olivat saaneet kaikki makeiset, loppui juhla. Sillä joulupukki oli sitä ennen jo jakanut jokaiselle joululehden ja niitä aikaisillekin kaupitellut.
Hannes kysyi rovastilta:
— Mitä piditte juhlastamme?
— Meni muuten mukiin, mutta liiaksi vähän kristillistä mieltä ja liiaksi vähän uskonnollisuutta, vastasi rovasti.
— Onko rovasti käynyt koskaan köyritansseissa? kysyi Hannes.
— En.
— Siellä olisi sopinut käydä tuomassa kristillistä mieltä, puhui
Hannes.
Holopainen nauroi opettajan selän takana.
Mutta rovastin silmänympärykset lensivät hehkuvan punaisiksi.
Juuso Kallio laittoi rovastin päälle turkin, saattoi rekeen ja kumarteli, kumarteli vielä sittenkin, kun reki jo vieri ulohtaalla koulutalosta.
Holopainen ohi mennessään tyrkkäsi Juuso Kallion siitä rappusilta kumartelemasta lumihankeen ja puhui:
— Sinä se vanha kettu ja liukastelija… herrain häntyri…!
— Aa… pankki ja perkele! kivahti Kallio vastaan sieltä lumesta itseään selvitellessään.
Holopainen oli pyytänyt Hanneksen mukaansa kylälle kotiinsa. Hannes meni. Holopaisella oli hiilimusta ori pihalla. Sen rekeen istuttiin ja mentiin, kuulematta, miten Juuso Kallio uhkaili nyrkkiään puistellen.
Reessä nuhteli Hannes Holopaisen käytöstä.
— Minun on mahdoton nähdä epäjumalia palveltavan, sanoi vain
Holopainen ja tiukensi ohjaksia.
Valkenevassa talviaamussa lähestyttiin sitä taloa, jonka kansan mielikuvitus puki aaveiden ja kummitusten olosijaksi. Täällä muka paholainen isännöi ja nuo vanhat tuvat salasivat seiniinsä perkeleiden vieraskäynnit.
Hannes ei malttanut olla siitä puhumatta isännälle.
— Kummittelihan se hyvinkin paljon isä-vainajan aikana, vastasi
Holopainen.
— Oikeinko todella?
— Aivan todella. Isä-vainaja siten pelotteli huonoja velkamiehiään. Pyysi heitä yöksi ja sitten heitä pelotteli, jotta paremmin maksaisivat. Leikkiähän se pohjalta oli, jos olikin totta toinen puoli. Mutta talo siitä sai hirmuisen maineen. Meidät tehtiin velhoiksi ja perkeleiden ystäviksi. Osasi se isä kujeilla. Mutta siten sai huonotkin maksamaan velkansa.
— Vai niin ovelasti. Mutta Juuso Kallio kertoi kerran hänellekin kummasti käyneen teillä yötä ollessaan.
— Juuso oli uhalla lähtenyt muka tarkastamaan. Ja minä sitä herrain häntyriä olen aina vihannut. Minä se hänen kanssaan lystiä pidin.
— Oikein.
— Sytytin keskellä yötä hänen kuorsatessaan tulikiven palamaan. Itse pukeuduin suureen mustaan matkaturkkiin nurinkäännettynä. Menin Juuson luo, nykäsin miestä ja kuiskasin: "myötkö sielusi?" Silloin se lähti ja minä nauraen viskasin palavaa tulikiveä hänen jälkeensä. Se juuri silloin oli saanut sen rahansa herrojen hännystelemisestä. Ja uljaimmillaan komeili sillä. Olisin sen ottanut ja pistänyt sijalle oikean kultarahan. Mutta en onnistunut.
Näin tultiin perille.