XIX LUKU.
— Ihastuin siellä, koululla niin, että jos minullakin olisi sen ikäinen lapsi, niin kouluun sen panisin. Ja silloin tältä kulmalta panisi moni muukin. Sillä ne seuraavat minua aivan käskemättä kaikessa. Kun minä alan tehdä heinää, niin hekin alkavat, kun minä alan leikata ruista, niin hekin alkavat, kun minä toukoviljaa katkaisen, niin hekin rupeavat katkaisemaan eikä keväisin kukaan uskalla kylvää ennen minua. Jos minä syksyn tullen tulen tuvassa sytytän, niin hekin sytyttävät. Jos minä menen vaikka kaivoon, niin he tulevat perässä. He minua pelkäävät ja kunnioittavat samalla. Enkä syytä ymmärrä, puhui Holopainen.
— Se on talon ja miehen mahti, joka sen tekee, puhui Hannes.
— Kyllä minä tällä kulmalla olen kuninkaaksi kohotettu.
— Mutta tuskin rakkaaksi, huomautti emäntä. Holopainen ei ollut kuulevinaan.
— Isäntä puhui, että jos olisi kouluikäinen lapsi…
— Niin sepä kuin olisikin! toivotti emäntä.
— Minä tiedän sellaisen. Siellä koulun naapurissa elää Kähkösen leski.
Sillä on liian paljon orpoja jatkoi Hannes puhettaan.
Holopainen ilostui.
— Niin mitä sitten? kysyi hän reimasti.
— Kaipaako emäntä sellaista lasta? kysyi opettaja.
— Oi kyllä… kun saan olla aivan yksin…! Tytärkin hukkui tuonne pellon perälle…
Emäntä osotti ikkunasta kädellään. Hannes katsoi. Siellä näkyi aivan uusi rakennus, joka parhaallaan lämpesi.
— Mitä nyt taas…? kysyi isäntä.
— Joko vävynne asuu tuolla?
— Jo asuu, vastasi emäntä.
— Käyvätkö tiheään täällä?
— Milloin mitenkin.
— Niin että emäntä kaipaa seuraa?
— Kyllä se ikävä on.
— Sieltä Kähkösestä otatte kasvattilapsen, ehdotti Hannes.
Holopaisen tuuheat kulmakarvat kävivät kuin käppyrään.
— Vieraanko lapsen? kysyi hän ärtyisesti.
— Jospa nyt ottaisimme vieraan, kun… emäntä lopetti kesken.
— Isäntä antaa sen kasvattitytön emännälle joululahjaksi, houkutteli
Hannes.
— Mutta jos sitten taas tulee renki ja sen muassa kaikki muut juhlat, keskeytti isäntä.
— Ei tule, minä takaan, puhui Hannes.
— No emäntä saakoon joululahjan! Lieneehän meidän talossa yksi tyttö elättää ja kouluttaa. Varsinkin kun se omakin jo niin vieraantuu, sanoi isäntä.
— Ettekö pidä vävystänne? kysyi Hannes.
— En, kun se on ruvennut juoksemaan rovastin asioita.
— Miten?
— Rovasti on ottanut häneltä tarkat tiedot niistä kirjoista, joita opettaja minulle antoi ja minä täällä jakelin. Sitten oli käskenyt ne kerätä pois ja tuoda hänelle.
— Ja mies teki työtä käskettyä?
— Teki ja menetti minun luottamukseni. Herrain häntyrit minä pellolle viskaan.
— Eikö teille asiasta mitään puhunut?
— Ei puhunut. Oli sanonut vain kylällä, että Holopainen ei ymmärrä, mitä tekee. Voi vielä joutua vankilaan, kun sellaisia jakaa.
— Siis teidän turvallisuutenne vuoksi niin toimi. Ei mies pahaa kai tarkoittanut.
— Mutta tahtoo minua neuvoa. Ja hännystellä rovastia. Se ei kelpaa.
Siellä asukoon ja minä täällä! Emäntä pillahti itkemään.
— Mitä mamma itkee? Saathan nyt uuden tytön.
Mutta emäntä itki.
— Minä siis tavallaan tulin välinne rikkojaksi. Mutta tässä on koko isänmaan etu kysymyksessä. Ja se on niin suuri ja ristiriitainen asia, että se erottaa isän ja pojan, veljen ja sisaren ja muut läheiset omaiset toisistaan. Mitä mielipidettä on asiasta isäntä?
— Sen pidän oikeana, mitä kirjasissa sanotaan.
— Liekö täällä muilla asiasta mielipidettä?
— Ovat ne lukeneet lehtiset ja uskovatkin niitä.
— Lieneekö tuollaisia kerääjiä kuin vävynne ollut muitakin?
— Juuso Kallio rovastin neuvosta on kulkenut pitkin piiriä noukkimassa pois niitä opettajan jakamia.
— Ja on saanutkin?
— Lie saanutkin.
— Harmillista, että kansalainen joutuu kansalaista vastaan asiassa, joka kaikille on kallis. Keinoista vain ollaan eri mieltä. Mutta ei täällä saa pelästyä uhkauksista.
— Minäkö niistä pelästyisin! Hui hai —!
— Olette jäntevä ja suora. Sellaisena isäntää ihailen.
— Saanko minä varmasti sen kasvattitytön? kysyi emäntä vähin.
— Saat.
— Ja saan kouluttaa?
— Saat.
— Lähden jo opettajan palatessa sitä noutamaan, jos antavat.
— Mene nyt ja laita meille oikein hyvä aamuruoka! Emäntä lähti.
— Kyllä tyttärennekin kanssa vielä välit selviävät, kuiskasi Hannes emännälle, kun Holopainen oli mennyt piippuaan ottamaan.
— Sanokaapa, opettaja, mitä oikeastaan noilla virkamiehillä tehdään? kysyi Holopainen palattuaan piippu suussa.
— Ovat ne yhteiskunnassa välttämättömät.
— Pappi ja opettaja kyllä. Mutta ne monet muut?
— Kaikilla niillä on tehtävänsä.
— Ja sitten huimaavat palkat.
— Palkoissa olisi kyllä paljonkin tinkimistä.
— Sillä ei suinkaan virkamies ole luotu polkemaan talonpojan hartioita. Hyi saakeli! Miten kopeita ne sitten ovat! Palkkansa syövät, juovat, mässäävät ja hekumassa elävät, pitävät jalkavaimoja, lenkoilevat kalleilla turkeillaan ja uljailla vällyillään, pelaavat kortissa tuhansia ja kaikki lystinsä maksattavat meillä talonpojilla. Ja kun meidän luokse tulevat, istuvat pöydälle ja siitä ärjyvät. Isä-vainaja tästä tuvasta viskasi muutaman ruununvoudin pihalle, kun virkaherra hävyttömäksi rupesi. Koko elämän lopun ne häntä sitten vainosivat. Jo pienenä poikana sanoi hän minulle: "Vihaa herroja, niitä majavannahkaturkkiherroja, sillä nahkansa ne meillä ostattavat. Ne syövät ne makeat palat, jotka muuten olisivat meidän suussamme." Ja minä olen vihannut ja vihaan.
— Isäntä on virkamiesten ankara vihamies?
— Olen. Sillä ne ovat laiskoja kuhnuksia, raihnaisia lurjuksia, möhömahoja, itravatsoja, kaljupäitä, puolisokeita… kaikkea tätä sentähden, ett'eivät tee työtä. Eipä ole minulla vatsa liian itrainen, hiukseni pysyvät päässä, enkä tarvitse silmälaseja… mutta olenkin jo tänä aamuna ollut hirsimetsässä, sillä kahden aikana aamulla nousin ylös. Vävy taitaa vielä siellä nukkua. Se raukka on heikko työmies.
— Keksitään sille vielä joku sopivampi ammatti, kun ensin nähdään, mihin se pystyy. Ei pidä isännän häntä vihata.
— En vihaa, mutta tyhmä hän on. Soittaa ja laulaa ja koreilla… sitä hän osaa…!
— Tehdään hänestä vielä lukkari, kun on rovastin kanssa hyvät suhteet, nauroi opettaja.
— Siellä saa asua, kun kerran talon laitoin… ja tyttöni vuoksi laitoin.
— Tämä pieni kylmyys menee vielä ohi. Hän tuli eksyneeksi vain rovastin, sellaisen komean herran, pyyntöihin.
— On minulla vielä opettajalle ehdotus.
— Ja mikä se on?
Holopainen meni aivan lähelle opettajaa, katsoi häntä mielistelevästi silmiin, otti hymyn suupieliinsä ja puhui:
— Kun nyt rovasti vastustaa opettajaa, niin opettaja vastustakoon rovastia! Se palkkausjärjestelmä…
— Annetaan se olla!
— En minä anna olla! tiuskasi tiukasti Holopainen. Opettaja katsoi häntä pitkään. Noin leimahtavaa, noin kirpeää katsetta ei hän ollut vielä ennen Holopaisessa huomannut. Tässä taisi sittenkin olla Holopaisella oikein kipeä kohta.
Holopainen suoristui, veti kulmakarvansa käppyrään, kävi julmaksi, kun puhui edelleen:
— Virkamiesmahdillaan ne sen tänne toivat… pienet ja suuret herrat yhdessä… mutta…
— Mutta?
— Pois se pitää saada! Noin!
Isäntä pyyhkäsi pöydältä tupakkavehkeensä lattiaan.
— Elkää tulistuko!
— Enkä minä ennen hautaan mene, ennenkuin saan siellä komeassa pappilassa rovastiakin siitä nokittaa! Ne sen s—n herrat ja roikaleet, jotka imevät kuiviin talonpojat… syövät niiden ruumiista mehut ja sitten lamovat vieterisohvillaan! Tätä tällaistako menoa… p—le… me talonpojat aina sietäisimme?… Pitäisi saada aikaan suuri talonpoikain kapina… Vanhat ihmiset kertovat näillä mailla ennen eläneen suuren ja mahtavan talonpojan Sormusen, joka Hurtta-voutia vastaan kapinaan yltyi… Semmoinen pitäisi olla nytkin…!
— Kyllä ne sen ajan kärsimykset olivat suuremmat.
— Vaikkapa olivatkin. Mutta on niitä kärsimyksiä nytkin. Se palkkausjärjestelmä…
— Se on vanha virkamiesviha, joka teissä kytee. Ja se on ehkä lähtenyt niiltä surkeilta ajoilta… on veriinne perintönä imeytynyt…
— Meidän suku on aina herroja vihannut.
— On se sellainenkin umpimähkäinen viha ikävää.
— Me ollaan veljet kuin veljet… ystävät kuin ystävät…
Holopainen tarttui opettajaa kädestä ja toisen kätensä laski opettajan olkapäälle.
—… Ja lupaahan opettaja ruveta asiamieheksi sitä palkkausjärjestelmää kumoamaan?
— Miksi silloin nukuitte, kun asia oli esillä?
— Mekö nukuimme? Hehän suoraan pettivät meidät…! Mutta opettaja herrat oikaisee… ja me maksamme palkkanne puhtaassa kullassa.
— En puutu… en sekau… sillä se asia ei kuulu minulle!
Veret lensivät Holopaisen kasvoille ja hän ärjäsi:
— Et uskalla… siinä se!
— Olkoonpa vaikka niinkin.
— Et uskalla… pelkäät herroja… ja sellainen tahdot itsekin olla! Kun sinä opettajaksi tulit, niin luulin sinun olevan sen sopivan miehen, jota kauan ja ikävöiden olin odottanut. Sentähden taivuin ottamaan tuonkin pehmeän pullan vävykseni, kun sinä häntä puolustelit… sinulle mieliksi poltin parin tuhannen edestä velkakirjoja, joista kyllä en olisi penniäkään saanut, kun maksajat olivat rutiköyhtyneet… Ja saadakseni sinun taipumaan tähän suureen asiaan koululla ystävänäsi kävin… antamiasi kirjoja jakelin… nytkin koulun kuusijuhlalle tulin. Kun sinä siellä rovastia pistelit niillä köyritansseilla, niin minä nautin ja riemastuin ja sieluni huusi: "Tuossa on juuri se sopiva mies!" Sentähden sinut nyt mukaani pyytelin, ja luulin sinun nyt lupautuvan… kuultuasi miten rovasti puuhiasi vainoaa… sentähden senkin lapsikakaran lupasin tähän ottaa… mutta sinä pelkäät — raukka!
— On parempi, ett'ei lapsikulta tulekkaan teille.
— Eikä tarvitse tulla! Mutta minä olen isäni neuvolle uskollinen poika. Minä vielä herroja ja virkamiehiä nujerran… minä tämän rovastinkin vielä opetan… minä… minä… vaikka taivas alas tippuisi ja maa halkeaisi… ja minun pitäisi satoja maksaa! Minulla on isän jättämä elämän työ: vihata herroja… niitä talonpojan veren imijöitä… niitä talonpojan luun purijoita… niitä… niitä…! Ennenkuin hautaan menen, teen minäkin urhotyön niinkuin isäkin… viskaan ainakin yhden rovastin majavannahkaturkkineen pellolle… mutta ne pirut pelkäävät eivätkä tule tänne… ne kiiltokaulukset ja kakkulasilmät… noin viskaan!
Holopainen heitti tuolin palasiksi huoneen loukkoon.
— Sinäkin olet pelkuri-raukka… herra olet… ulos minun tuvastani!
Sinä vain petit minua…ja pahasti petyinkin… ulos!
— En millään tavalla ole pettänyt isäntää… en edes ajatuksissa.
— Suusi kiinni! Ulos! Ulos! Ulos! Holopainen ärjyi kuin härkä, jonka niskaan puukko on upotettu. Hänen silmänsä paloivat kuin hehkuvat hiilet ja musta tukka vihasta kohosi. Se oli salojen raakalainen, pimeiden korpien pimeä lapsi, joka oli järkytetty pohjimmaisimpia tunteitaan myöten. Tuon miehen sielun pohjalla eli vielä metsäläistynyt ihminen, joka vihasi sivistystä, vihasi koulua, vihasi virkamiehiä, vihasi herroja.
Ja isä jo poikana vannotti miehen sellaiseen elämäntehtävään. Tässä oli nähtävänä sen suurimman noitakansan noiduttua verta, tämä mies oli velhojen arvokas jälkeläinen… ehkäpä tietämättään himosi kristityn papin verta kuin ne vuossatain takaiset uhrilehtojen omistajat.
Hannes lähti. Nyt hän ymmärsi, miksi Holopaista kutsutaan pitäjän "mustan kansan" johtajaksi. Sellaiselle väelle hän on päällikkö parhainta lajia, on ehtootähti, joka yössä viihtyy.
Emäntä juoksi itkien Hanneksen jälkeen.
— Voi taas Matti-parkaa! Nyt on hänellä taas se virmapäänsä, se rajuhetkensä! En minäkään rohkene kotiin mennä. Sillä se raivoaa ainakin tämän päivän.
Huoneesta kuului pauketta ja jyskettä. Nyt meni pöytä kappaleiksi… lasit tuvan ikkunasta helähtivät rikki ja tuoli lensi sieltä ulos lumihankeen.
Emäntä lähti juoksemaan tyttönsä taloon.
Opettaja muisti Juuso Kallion pelotelleen häntä silloin, kun hän opettajaksi saapui, "mustalla kansalla" ja kiellelleen häntä menemästä sitä liian lähelle, sillä se pian pettäisi. Siinä oli Juuso Kallio ainakin puhunut totta. Sillä Hannes huomasi pettyneensä Holopaisen suhteen. Se mies oli teeskennellyt vain sentähden ystävyyttä, että saisi hänestä aseen rovastia ja pappien palkkausjärjestelmää vastaan. Siinä se!
— Täällä puolessa kutevat kalat syvällä, mietti Hannes kävellessään aamiaiselle Karviseen.
XX LUKU.
Oltiin helmikuussa. Aurinko paistoi. Hanki hohti. Miljoonat lumikristallit siinä välkkyivät. Oli pakkanen niin että reen jalas narisi ja kenkä ihmisen kävellessä keskusteli omalla tavallaan tien pohjan kanssa, joka oli kovaksi ajettu. Pohjolan talvi oli nyt korkeimpaan ihanuuteensa päässyt, noussut sille kylmän ja jään, lumen ja pakkasen huipulle, josta ylimielinen ja virkeä kevät oli sen suin päin alas viskaava. Mutta vielä se tanakkana nyt istui valtaistuimellaan, joka oli rakennettu jääkristalleista.
Hannes oli lopettanut päivällisensä Karvisessa, ja istui paperossia poltellen. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa huoneen pehmeässä lämpimässä. Ja hän mietti sitä, että hän oli todellakin rohjennut astua rinta rintaa, silmä silmää vasten rovastin kanssa siinä isänmaan suuressa kysymyksessä. Hän oli kulkenut pitkin pitäjästä, herättänyt ja valveuttanut. "Kiellettyä" kirjallisuutta oli hän jakanut tukuttain, puhunut parhaansa mukaan julki sen, minkä oikeaksi uskoi. Hän kielsi myöntymästä mihinkään, mutta rovasti neuvoi aivan päinvastaiseen. Rovastia ei hän suinkaan tuominnut, sillä arvattavasti rovasti luuli parhaaksi maalle ja kansalle sen, mihin hän neuvoi. Sillä kallis heille kummallekin täytyi sen asian olla, jonka puolesta puhuivat ja toimivat.
Maikki oli perustanut koulupiirin naisten kanssa ompeluseuran, missä vaatteita ommeltiin köyhille kansakoululapsille. Nuorisoseurassa touhuttiin. Orjasaaressa oli siis valistus jo raapaissut tulen ensimäiseen lamppuunsa.
Kaikkea tätä Hannes mietti, kun Maikki tuli huoneeseen, istahti hänen syliinsä, kietoi kätensä hänen kaulaansa, suuteli ja sitten puhui:
— Nyt sinun, rakas Hannes, täytyy se tehdä…
— Oi, armas! Se on minusta niin sanomattoman vaikeaa…
— Mutta minun tähteni… teethän?
— Olkoon menneeksi!
— Mene nyt tupaan! Hän on siellä yksin. Hannes meni tupaan. Ja tapasi siellä emännän yksin.
— Hyvää päivää, toivotti Hannes. Emäntä ei vastannut, vaan kääntyi poispäin.
Minä tulen hyvin vaikeassa asiassa. Mutta luulen silti voittavani, sillä tunteehan emäntä niin paljon raamattua… Nähkääs, onko soveliasta, että Juuso Kallio on yhtenään täällä… naapurit siitä puhuvat pahaa… viattomat lapsenne saavat siitä kärsiä. Kun nekin näkevät teidät sylitysten… hyi, se on likaista!
— No entä sitten? kivahti emäntä.
— Niin että heittäkää pois se hyväily!
— Mutta mitä sinä itse Maikkia sylissäsi pitelet? Minulla kai on oikeus tytön äitinä sitä kysyä.
— Jos olisitte ollut Maikille oikea äiti, niin sen olisitte jo aikaa sitten saanut tietää…
— Olenhan minä saanut sen tietää, kun olen avaimen reiästä vakoillut.
— Olisitte saanut tietää, että me olemme lupautuneet toisillemme…
— Ja minä ja Juuso Kallio olemme myös lupautuneet toisillemme.
— Mutta teillähän on pieniä, turvattomia lapsia…
— Kyllä talo lapsensa elättää.
— Mutta teillähän on vielä laissa määrätty suruaika…
— Ketä minä oikeastaan surisin?
— Entistä miestänne.
— Karvistako?
— Niin.
— Häntä, joka minua kuumilla hiilillä kidutti, joka silmäni sameiksi itketti, joka päivän levon ja yön rauhan minulta riisti, joka kuoli pirun kemuissa puukko kyljessä omien syntiensä satuttamana?
— Mutta onhan emännällä hänen kanssaan kuitenkin monta lasta.
— Lapsista pitää talo huolen. Minun sydäntäni lämmittää yhtä vähän
Karvisen isännän muisto kuin jääpuikot tuolla ulkona tätä tupaa.
— Juuso Kallio persoo emännän muassa vain rahoja…
— Hitostako sinä sen tiedät?
— Kyllä arvaan.
— Elä sekau meidän asioihimme. Ja rukoilisit ja selittäisit raamattua sielläkin nuorisoseurassa, etkä maailmallisia lorisisi, niin se olisi toista. Siellä te vain koululla tanssitte. Mutta kyllä siitä herkeätte.
— Ei siellä ole muuta tehty senlaatuista kuin lopuksi hiukan leikitty.
— Elä valehtele! Eläkä tule minua neuvomaan! Kiitä, että saat ruokaa meidän talossa.
— Emäntä menee taas liiallisuuksiin.
— Ja vävypoika menee myös. Pidetään yhtä aikaa kahdet häät.
Emäntä nauroi, löi käsiänsä yhteen ja käyttäytyi kuin mielipuoli.
— Ja sitten on Karvisen talossa kerrankin iloa! huudahti hän vielä ja pyöri kantapäillään laulaen:
"Tääll' on iloa ja riemua,
täällä häitäkin juodaan."
Hanneksen täytyi väkisinkin naurahtaa ja mennä matkaansa.
Kun opettaja iltapäivällä valmistautui koululla seuraavan päivän tunneille, saapui Juuso Kallio sinne. Taas oli hän kuin kiehuva pata, joka uhkaa räjähtää. Hannes huomasi kohta, että nyt on taas esillä hyvin ikävä ja vastenmielinen kohtaus. Ja arvasi kyllä syyn.
— Mitä kirjat tietävät? kysyi Juuso nenäkkäästi aluksi.
— Paljon hyvää tietävät… sovinnosta ja sopusoinnusta puhuvat… mutta riidan ja nurjuuden kieltävät. Tässä on juuri esillä sellainen opetus, että…
— Miksi sitten aina riitelemään laittaut, vaikka niin jaloja opetuksia luet? Miksi?
— Minäkö tahallani riitelisin!
— Juuri sinä! Ennen sinun tuloasi täällä ei osattu riidellä. Mutta kun sinä tulit, niin riidat ja torat syntyivät kuin itsestään. Ja yksi isäntä sai jo henkensäkin heittää…
— Minunko tähteni?
— Sinä hänet köyritansseihin kuljetit. Muuten olisi ollut täällä koululla.
— Mutta ell'en minä olisi tänne koululle kutsunut häntä, niin olisi ollut siellä tanssissa. Sillä aina kuuluu niissä käyneen.
— Ja miten minua olet koettanut häväistä? Olet parjaillut minua Karvisen emännälle. Tahdot kai koko koulun johtokunnan surman suuhun… toiset tapetuiksi… toiset häväistyiksi… toiset…
— Pitääkö meidän kesken taas olla raaka kohtaus?
— En anna silmilleni hyppiä. Ennen sinua ei täällä riidelty.
— Vaan oli Juuso Kalliolla rauhoitettu tilaisuus kalastella sameassa vedessä… onkia sieltä vaikka rintarahoja "rehellisyydestä". Niinkö?
— Julkeatko taas loukata. Hänen Majesteettiaan?
— Oletteko todella niin suurhullu, että luulette itsenne olevan yhtä korkealla kuin mainitsemanne henkilö?
— Raha on hänen antamansa.
— Ainoastaan hänen nimessään annettu. Ja siinä on tapahtunut surkuteltava erehdys. Rahan pitäisi olla kokonaan toisen miehen rinnassa.
— Ehkä sinun omassa rinnassasi? Niin tietysti. Mutta kun et saa tällaista rahaa elämäsi päivinä, niin tahdot tyytyä Karvisen perikunnan rahoihin. Niinhän?
— Se, joka niihin rahoihin näppinsä kurottaa, on juuri Juuso Kallio.
— Ota sinä osasi, ja minä otan osani! Ja sillä hyvä!
— Mutta nyt häpäisee herra esimies sekä Karvisen emännän että koko talon…
— Nyt päästit huuliltasi myrkyn, jonka itsellesi syötän. Sinä juuri häpäiset siveän ja puhtaan neidon, Karvis-vainajan silmäterän… hänen lemmikkilapsensa Maikin… Mummot jo haastavat… ja avaimen reiästä olen minäkin nähnyt…
— Suusi kiinni, lurjus!
— Nyt me koetamme voimamme. Sinä elät irstaisuudessa Maikin kanssa…!
Hannes kävi miestä kohti. Mutta hillitsi itsensä.
— Jos huoneessa tahdotte olla, niin siivotkaa suunne!
— Minä olen koulun esimies ja voin sinut ajattaa täältä poliisilla pellolle. Mitä sinä mies hommaat laillista esivaltaasi vastaan? Rovasti on siitä kummastellen puhunut. Mutta minä en pitkää aikaa kummastele. Minä sinut tästä huoneesta pian laitan sinne, missä ei kuu kumota eikä päivä paista… minä kutsun tänne punatöyhtöiset herrat pitämään tarkastusta… Ja silloin!
Juuso Kallio löi näppiään ilmassa.
Hannes kalpeni ja puhui tukahtuneella äänellä:
— Santarmit…?
— Juuri ne!
— Vajoaisitteko niin alas?
— Olet jakanut kirjoja… pitänyt puheita… Minä olen aina ollut vähän niinkuin sarvipää, herra seminaristi.
Juuso Kallio nauroi ilkeästi ja äänekkäästi.
— Tulehan toistekin minua haukuskelemaan! huuteli hän mennessään.
— Vajoaako Suomen kansakoulun johtokunnan esimies ja kaksikymmenviisivuotias kunnallislautakunnan esimies niin alaalle? huusi Hannes hänen jälkeensä.
— Vajoaa! vastasi Kallio, ilkkui ja meni. Hanneksen silmissä kamari mustaksi muuttui. Siinä oli jo vankikomeron tummuutta ja pimeyttä ja ummehtunutta ilmaa… haisi niin jumalattoman pahalle huoneessa Juuso Kallion jälkeen.
— Oi, kansani, sentään! Mitä mätämunia keskuudessasi ruokit? Nuo tuollaiset ovat kyykäärmeitä, jotka oman sydänveresi kuiviin imevät… huokasi Hannes.
Hän ryhtyi kohta varokeinoihin. Poltti kaiken "kielletyn" ja odotti sydän kurkussa santarmien tuloa.
Mutta eivät ne tulleetkaan. Santarmien mustaan kirjaan oli Hannes vain merkitty "epäiltävänä" henkilönä.
XXI LUKU.
Rovasti oli yltynyt tuimaan valtiolliseen taisteluun. Nyt oli hän jo päässyt syvään sielulliseen vakaumukseen, että ainoa oikea keino, ainoa isänmaan parhaalle ja menestykselle oikea suunta oli se, jota hän ajoi. Sillä hän näki edessä vuoren, jonka jyrkkää seinää on mahdoton kiivetä. Jos tahtoo päästä vuoren huipulle, niin on paras kiertää loivaa takarinnettä myöten. Isänmaa oli hänelle rakas ja sen onnen edestä täytyi hänen taistella. Hän ei voinut jäädä veltoksi syrjästä-katsojaksi.
Rovastin oma elämä oli aina ollut myötämäkeä. Vastamäkeä ei hän ollut oppinut kulkemaan. Eikä hän ymmärtänyt, miten sitä kuljettaisiin. Hän oli jo niin monessa polvessa papillista sukua, että se alkuperäinen sielullinen kutsumus papin toimeen, jota hänen esi-isänsä olivat tunteneet, oli jo hänessä ehtinyt kuivua perityksi tavaksi, mikä ei syvempään uskonnollisuuteen häntä kiihottanut. Enemmän hän tunsi halua valtiollisiin ja taloudellisiin kysymyksiin. Rikas hän oli, hieno seuramies hän oli, mukavaan ylelliseen elämään oli hän tottunut.
Isänmaan tähden hän nyt tunsi tuskaa. Mutta kun hän ei tiennyt, miten kärsitään oikein suuria kärsimyksiä, sellaisia jättiläistuskia, joiden mukana ei itketä eikä valiteta, vaan kohotetaan korkea otsa ja pysty pää, vaikka maa jalkain alla vajoaa, niin hän tahtoi alistua ja toivoa sitten vielä joskus maailmassa parempaa. Kärsimyksen syvyys, joka rohkeutta itse synnyttää, oli hänelle outo asia. Jos hän toisinaan hiukan sairastui, niin hän jo silloin onnetonna huokaili. Sillä ainainen myötäkäyminen oli hänet, vanhan miehen, pilannut. Kansaa hän ei syvemmälti tuntenut, sillä luottamuksella eihän milloinkaan ollut sitä lähestynyt. "Kansa" hänen tunneasteissaan oli jotain alempaa rotua, joka puuhaili läävässä ja tallissa ja sentähden oli likainen, oli löyhkäävä eikä mahdollinen hänen vieraspuolelleen pääsemään.
Mutta "isänmaa" hänen vanhoissa aivoissaan oli hohtava käsite, jolle nuorena ylioppilaana niin kauniisti puhuttiin ja laulettiin. Hän oli persoonallisesti ottanut osaa Runeberg-juhliin, käynyt Snellmanin kodissa ja pitänyt kerran puheen ukko Lönnrotille. Nämä suurmiehet seisoivat kipsissä hänen salissaan ja "isänmaa" oli jotain samaa kuin tämä mahtava kolmiapilas. "Isänmaakin" oli ikäänkuin telineille nostettu jossain salissa. Kauniit juhlapuheet, suuret juhlapäivälliset, syvätunteiset juhlarunot — ne olivat isänmaata. Se isänmaa väikkyi niin korkealla päiden päällä kuin kaunis rusopilvi… se juhli… juhli… se maljoissa kuohui… se kukkakimpuilla koristetuilla päivällispöydillä hymyillen säteili…
Mutta nyt oli näiden herkkuisten juhlapöytien päälle vedetty musta vaate… sampanja maistui happamelta… ja isänmaa kärsi ja suri.
Ja sen tähden rovastikin suri. Sillä tuo samainen musta tunnelma tulvahti niin valtavana sanomalehtien palstoilta, ystävien kirjeistä ja kaikesta, mikä ennen loisti.
Täällä takalistomaalla piti hänenkin ryhtyä taisteluun sen puolesta niillä aseilla, jotka hänelle pääkaupungista lähetettiin.
Nyt oli käsketty kehottaa nuorukaisia menemään asevelvolliskutsuntoihin.
Tätä tarkoitusta varten aikoi rovasti pitää julkisen kokouksen, jossa hän kehottaisi pitäjän nuorukaisia menemään kutsuntaan. Ja hän saikin siihen luvan. Mutta kokouksen hän asetti juuri siksi ajaksi, ett'ei Hannes Kauppi pääsisi sinne. Pahimman rospuuton ajaksi hän sen asetti. Jäät eivät liioin enää kestäisi eikä veneellä pääsisi.
Juuso Kallio oli tiennyt jäädä kirkolle odottamaan kokousta.
Määrättynä päivänä, jona kokouksen piti olla, lähti Hanneskin. Mukanaan hänellä oli rotevia nuoria miehiä. He sitoivat köydet ympärilleen putoamisen varalta. Samoin saapui Holopainenkin kulmakuntansa miesten kanssa.
Jää oli niin heikko, että paikoin surkean sinervänä auringon paisteessa sairasti, paikoin oli valkoista sohjua, joka upotti ja huonoimmissa paikoissa valmisti kylmän kylvyn siihen astujalle.
Mutta eheinä toiseen rantaan päästiin, sillä aamupäivällä ei aurinko vielä ehtinyt aivan pehmeäksi jäätä syödä.
Tultiin kokouspaikkaan. Se oli suuri vuossatainen tupa, jonka orsilla istui mennyt aika muistoineen. Tässä tuvassa oli monta kokousta pidetty, kuumaakin, kun sivistysasiat olivat olleet esillä. Kirkonkylän nuorisoseuran johtohenkilöitä oli perällä ja ne lauloivat isänmaallisia lauluja. Mutta kun huomasivat rovastin vaunuillaan ajavan pihaan, muutettiin laulu virreksi. He tahtoivat olla kuin hautausväkeä.
Rovasti hymyillen astui tupaan, kumarteli oikealle ja vasemmalle, kuten ennen pääkaupungissa oli nähnyt suuren Snellmanin tekevän juhlasaliin astuessaan.
Holopainen "mustan kansan" kanssa oli asettunut yhdelle seinämälle. Se hänen kaartinsa oli jylhän- ja synkännäköistä. Ensi katsaukselta näytti siltä kuin kappale salojen havumetsää olisi tuotu tänne suureen tupaan. Näistä toiset olivat kuin mustat, pitkät kuuset siellä täällä naavaa olkapäillä, toiset paksut ja tanakat, suuripäiset kuin pyöreät petäjät, jotka puhuvat karaistuneesta elämän taistelusta joka oksallaan. Siellä täällä lomissa sitkeä kataja, joka joka neulasellaan pistää ja haavoittaa. Kirkkopukuunsa ne olivat pukeutuneet ja olivat hirvittävän totiset. Rintaman edessä seisoi pankki-Holopainen ja tähän rintamaan kuului pienempiä johtajia pitkin pitäjää. Näitä miehiä lie ollut satakunta.
Rovasti niihin katsoessaan hiukan vavahti, sillä Holopainen oli hirvittävän uhkaava. Mutta rovasti meni antamaan Holopaiselle kättä ja kysyi kuulumisia.
— Omillaan toimeen tullaan, vastasi Holopainen ja joukko naurahti.
— Tämä on paha enne, mietti rovasti, mutta oli jäätävän tyyni.
Lukkari alotti virren rovastin käskystä, ja kun se oli loppuun laulettu, piti rovasti rukouksen.
Oli hetken hiljaisuus. Sitten rovasti alotti puheen, jossa neuvoi tyynesti, arvokkaasti, mutta samalla lämpimästi tottelemaan maallista esivaltaa.
Rovastin puhe teki nähtävästi hyvin hyvän vaikutuksen. Ukko ilostui ja pyysi laulamaan isänmaallisen laulun.
Kun laulu oli loppunut, syntyi ovensuussa liikettä. Hannes sieltä astui esiin tuoliaan kantaen.
Rovastin seurue hänelle pilkallisesti nauroi, mutta pankki-Holopainen antoi kaartilleen merkin hiljaisuuteen.
Kun Hannes oli päässyt avonaiselle keskilattialle, nousi hän seisomaan tuolille ja kumarrettuaan rovastille alotti syvällä rintaäänellä:
— Kansalaiset! Rovasti puhui hyvin, kuten tulee odottaakin vanhalta, korkeasti oppineelta ja lempeältä sielunpaimenelta. Kiitos siitä hänelle. Kuitenkin minäkin heikko nuorukainen uskallan ääneni kohottaa. Minut toi opettajaksi näille takalistoille syvä rakkaus kansaani ja maatani kohtaan. Ja se rakkaus panee nytkin minulle sanat suuhun. Sanoissani ei ole kimaltelevaa kultaa, mutta kyllä veren rohkeutta, sen nuoren veren, jonka tämän maan ja tämän kansan puolesta olen valmis vuodattamaan, milloin hetki niin vaatii…
Rovasti punastui. Koko tuvan miesjoukko vavahti. Juhlallinen mieliala putosi nyt yht'äkkiä ihmisiin.
Hannes jatkoi:
— Rovasti kehotti sanomattoman kauniisti ja sievästi tottelemaan maallista esivaltaa. Mutta minä olisin toivonut, että hän olisi käskenyt tottelemaan taivaallista esivaltaa, jonka laki on meidän omissatunnoissamme kirjoitettuna ja jonka julistaja hän, meidän rakastettu sielunpaimenemme, täällä maan päällä on…
Rovastin silmänympärykset hehkuivat ja huoneen perällä syntyi sorinaa.
Mutta Hannes jatkoi:
— Tämä taivaallinen esivalta vaatii, ett'emme saa tehdä mitään vasten hyvää omaatuntoa, emme hiuskarvaa horjahtaa siltä, jonka oikeaksi tiedämme…
Hannes teki nyt laajempaa selkoa asevelvollisuuslaista ja miten se syntyi.
— Se on kansallisen perikadon halla, joka päällenne harmaana, jäisenä, kylmänä lankeaa, jos tämän lain omaksenne omistatte. Ja silloin sen omaksenne omistatte, kun ryhdytte sitä seuraamaan. Minä kysyn teiltä, nuoret miehet, kysyn suuren ja kokeneen miesjoukon silmäin alla, onko teillä halua vetää päällenne tämän lain seuraamisen ensi askeleiden paino menemällä kutsuntaan. Jos se teillä on, niin menkää. Mutta ennenkuin menette, pitäkää kuulustelu sen äänen kanssa, joka rinnassanne kaikuu ja joka yltyy ukkoseksi rajuamaan, jos sitä rikotte. Jos menetätte omantuntonne rauhan, niin elämä muuttuu ainaiseksi helvetiksi teille jo täällä maan päällä. Minä kunnioitan ja tottelen kyllä maallistakin esivaltaa niin pitkälle kuin Jumalan sana ja hyvä omatunto sen sallii. Mutta sen sanon tässä julki, että jos itse olisin kutsuntaan menemässä, niin mennä en voisi, ell'ei kahleissa vietäisi. Ja se meneminen ei olisi silloin minun vallassani. En voisi mennä omantuntoni tähden, en voisi mennä kansani tulevaisuuden tähden. Neuvovan sanan olen sanonut. Jokainen tehköön niinkuin omatunto vaatii! Näin tässä puhumaan on minua vaatinut minun omatuntoni.
Hannes kumarsi ja poistui. Juuso Kallio alkoi nyt puhua ja kehotti tottelemaan rovastia.
— Me emme usko pappeja, sillä ne ovat meidät talonpojat ennenkin pettäneet. Miehet! Muistakaa sitä pappien palkkausjärjestelmää! huusi pankki-Holopainen ja sulki Kallion suun.
Syntyi julma huuto:
— Emme usko!
Rovasti oli kalpea kuin lumi ja vapisi.
Mutta pankki-Holopainen oli tarttunut tuoliin, jolla Hannes oli seisonut, painanut Hanneksen sille istumaan ja nyt neljä vankkaa kättä kuljetti Hannesta tuolilla riemusaatossa "eläköön" huutaen rovastin nenän sivu.
Rovasti ymmärsi valtansa luhistuneen tuossa tuokiossa, sillä tuvassa pauhu kasvoi ja huuto kaikui:
— Emme usko pappeja! Pettäneet ovat ennenkin… Rovasti lähti pois silmät kosteina. Mutta pikku pojat viskelivät hänen poistuvia vaunujaan kivillä.
Juuso Kallio arkana pakeni sivuovesta.
Hannes pyysi päästä pois tuolilta ilmassa keikkumasta, sillä hän ei tahtonut istua tuolilla, jota "mustan kansan" kädet kantoivat.
— Oikein puhuit. Nyt me taas ymmärrämme toisiamme, sanoi pankki-Holopainen Hannekselle.
Hannes ei vastannut, vaan poistui ihmettelevien silmien alta.
XXII LUKU.
Palatessaan siitä suuresta kokouksesta, jossa pankki-Holopainen oli taas Hanneksen ystäväksi heltynyt, putosi Hannes keväiseen kylmään veteen, vilustui ja makasi parhaallaan kuumeessa. Kaksi viikkoa oli hän jo sairastanut. Mutta oli jo toipumaan käsin.
Maikki oli muuttanut koululle häntä hoitamaan. Se oli Hanneksesta niin sanomattoman rakkaasti tehty, että jo yksin Maikin teko sai häntä paranemaan.
Siinä he kahden olivat, mutta kylän pahat kielet siitä terävinä juorusivat. Sen juorupuheen oli Juuso Kallio alkuun pannut.
Silloin muutamana iltapäivänä saapui rovasti koululle. Hänen kasvoillaan oli tumma varjo ja hänen suupielissään katkera hymy.
Rovasti tervehti Maikkia, kysyi sairaan tilaa ja pyysi sitten saada kahden kesken puhua opettajan kanssa.
Maikki poistui. Rovasti puhui ensin Hannekselle yhtä ja toista, mutta sitten kävi vakavaksi ja ankaraksi.
— Rakas opettaja! Minulla on teille hyvin, ikävää asiaa… liian ikävää… en olisi tahtonut tulla… mutta minut melkein pakotettiin… puhui rovasti.
— Mikä asia se on?
— Karvisen emäntä kävi tyttärensä puolesta minulle itkemässä, että…
— Että…?
Hannes kääntyi kohti rovastia.
— … että hänen tyttärensä on täällä koululla.
— Mitä siitä?
— Luulee teistä jotain pahaa. Puhui, että häpäisette hänet, kun
Maikkia täällä koululla pidätte… kylällä juorutaan…
Jo ymmärsi Hannes. Hänen kasvonsa olivat veripunaiset, hän yritti nousemaan, mutta putosi takaisin vuoteeseen, yritti uudelleen, mutta putosi jälleen. Vavahtaen hän sitten värisevällä äänellä kysyi:
— Uskooko rovastikin minusta sellaista pahaa, kun lähti tänne?
Hannes naulasi kuumeesta hohtavat silmänsä rovastiin, joka hätäytyi ja puolusteli:
— Minun oli pakko lähteä. Hän määräsi, että minun pitää tuoda tyttö kotiinsa… ja seurakunnan esipappina en voi sallia, että… että nuori mies ja nainen… elävät näin yhdessä.
— Teillä on siis näin alhainen käsitys kansakoulunopettajan siveydestä? kysyi Hannes ja meni samalla tajuttomaksi.
Sillä veri lämminnä koskena täytti aivot.
Rovasti huusi Maikin. Pantiin kylmiä kääreitä ja opettaja virkosi.
Maikki meni Hanneksen pyynnöstä pois.
— Karvisen emäntä puhui asioista kuin ne olisi olleet tosia… sylitysten istumisesta… suutelemisesta… ja sitten täällä yhdessä olosta…
— Mutta enhän sairaana voine tehdä syntiä.
— Voittehan saada jonkun toisenkin hoitamaan… Hannes yritti taas ylös vuoteesta. Mutta ei päässyt.
— Pöytälaatikossa on pieni rasia. Rovasti on hyvä ja ottaa sen sieltä ja aukaisee… minä itse en pääse ylös…
Rovasti teki niinkuin Hannes neuvoi ja sai käsiinsä kiiltävän kultasormuksen.
— Se on kihlasormus. Ja onko synti suudella morsiantaan?
Nyt muuttui rovastin ilme. Pyysi, yhä pyysi anteeksi ja puhui:
— Arvasinhan, että se vaimo hulluttelee. Se on niin tunnettu nainen… oli niin kovin ikävä, että minä tulin…, mutta nythän asia selvisi… Menkää Jumalan tähden avioliittoon…!
— Nyt on mahdoton! Kesän päälle olisi menty, kun vain virkistyisin…
— Onnea, lämmintä, sydämellisintä onnea… minä teidät vihin… ja… ja… sepä… oli ikävä, että tulin… Mutta tulkaa terveeksi, herra Kauppi. Minä hommaan teille lääkkeitä ja te paranette kyllä…
— Kaikki tämä on Juuso Kallion aikaansaama.
— Niinkö? Minä olen luottanut siihen mieheen… ollut kaksikymmentäviisi vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä…
— Ja pettänyt papit ja talonpojat… yksin herrat ylemmätkin…
— Voi olla tosi, sillä emäntä Karvinen puhui Juuso Kallion kehottaneen häntä tulemaan minun luo.
— Siinäpä se. Minä sen arvasin.
— Mutta annetaan nyt olla tämä minun käyntini aivan hiljaisuudessa…
— Kernaasti minun puolestani. Se oli puukon pisto sydämeeni.
— Älkää ottako asiaa niin vakavasti, kun olette viaton!
— Kyllä tästä rovastin käynnistä kylällä soppa keitetään… oikein makea soppa juoruämmille, jotka juuri ovat emäntä Karvisen parhaat kylämiehet,… keitetään sokurista ja vehnäpullista ja rieskamaidosta… Rovasti olisi hyvä ja antaisi pienen ripityksen itse Juuso Kalliolle, ett'ei hän tekisi niin roistomaisuuksia Karvisen emännän kanssa.
— Puhuin emännälle, mutta hän kielsi kaikki.
— Vai niin. Olkoon sitten heidän oma asiansa. Synti saa aina kyllä palkkansa.
— Mitä mielipidettä on opettaja Juuso Kalliosta? kysyi rovasti.
— Että hän vielä jonakuna kauniina päivänä pettää itse rovastinkin.
— Minua hänen on vaikea pettää.
— Miten lie vaikea, mutta miehellä on sielu, joka ei arastele. Nyt olen jo kovin väsynyt…suonet ohimoilla jyskyttävät taas liiaksi.
— Kyllä te paranette… otatte antipyriniä… antifebriniä… kyllä… kyllä… mutta minulla on vielä jotain asiaa opettajalle. Sanon sen ennenkuin liiaksi väsytte…
— Olkaa hyvä!
— Minä varotan teitä pyrkimästä kunnan johtomieheksi täällä… sillä… sillä siihen olette liian nuori ja kokematon.
— En, hyvä rovasti, pyrikään. Nuori olen ja kokematon… enkä siihen pystykään…
— Niin. Ette pystykään. Oikein sanoitte… te olette pohjaltaan kelpo mies… hyvä poika ja kunnon nuorukainen… mutta… mutta… johtomieheksi ei teistä ole… Siihen tarvitaan hyvin paljon kokemusta… sitä raskasta elämän kokemusta, jota vuodet iän mukana tuovat…
Rovasti huokasi.
— Opettaja minua loukkasi viimein kokouksessa… Ettekö tahtoisi nyt pyytää anteeksi…?
— Kuinka loukkasin?
— Te loukkasitte… tällaista vanhaa miestä… jolla on yli kuudenkymmenen ikää, jolla on takanaan raskas elämä, jolla on… yksin isänmaan paras silmämääränään.
— Niin on minullakin. Mutta tässä on ristiriita, jota me emme pysty ratkaisemaan. Kunnioittakaamme toistemme vakaumuksia ja kokekaamme rakastaa suuresti ja palavasti tätä kurjaa kansaa, jota nyt vieras vitsoo… Oi, miten väsyn…!
— Niin. Te väsytte. Mutta vielä joku sana. Sydämenne on nyt vastaanottavainen. Kanssanne on hyvin hauska keskustella. Kyllä minäkin rakastan isänmaata… tätä tuhatjärvien maata ja semmoista Suomen kansaa kuin sen Runeberg meille esittää. Mutta en tätä räyhäävää ja likaista…
Hannes avasi silmänsä kuin suuren kysymyksen edessä ja kummissaan katsoi rovastiin.
— Mutta Runeberghan oli ihanteellinen runoilija ja esitti, millaisen talonpojan pitäisi olla eikä millainen se on. Runeberg antoi kansalleen maalit, joihin pyrkiä… niinhän tekee aina suuri runoilija… Runebergin talonpojat ovat vielä vuosikymmenien takana… runoilijahan aina katsoo eteenpäin…
— Kyllä niitä semmoisiakin Suomessa on.
— On mielikuvituksessa.
— Sitten minä olen pahasti pettynyt.
— Sitä en osaa sanoa. Mutta meidän kaikkien yhteinen asia on kohottaa talonpoikaa… jalostaa talonpoikaa kohti sitä kaunista esikuvaa, jonka Runeberg malliksi antoi.
— Mutta, herra Kauppi,… paha on, että te olette jäänyt niin vähäpätöiseen asemaan kuin kansakoulunopettajan. Teillä on hyvä pää, huomaan minä.
— Juuri kansan opettajalta vaadittaisiin taito osata katsoa syvälle… siten näkisi paheet… ja näkisi hyveet… edellisiä pois leikkaisi… jälkimäisiä kohottaisi… siten luodaan kultaluonteet… Runeberg-luonteet… joita herra rovasti rakastaa…
Hannes naurahti. Sillä rovasti hänen silmissään nyt esiintyi vanhana pappina, joka silmät ummessa oli taivaltanut pitkän elämänsä talonpoikien sielun lääkärinä ollenkaan tuntematta tämän sielun pohjaa.
Eikä kumma, että rovasti ja talonpoika olivat jääneet toisilleen vieraiksi.
— Eikö opettaja tahdo pyytää minulta anteeksi? Kyllä te loukkasitte minua… ehkäpä tietämättänne…
— Jos loukannut olen, niin aina olen valmis hyvittämään.
— Se on oikein. Mutta annatteko vielä lupauksen, että vasta ette minua loukkaa?
Hannes tuskastui. Taas lämmin koski hänen aivoihinsa syöksyi. Häntä väsyttikin niin hirveästi.
— Te ette anna?
— Mutta, hyvä rovasti, te kysytte enemmän kuin minä voin vastata.
Tahallani en ketään loukkaa.
— Se on oikein. Annatteko lupauksen, ett'ette vasta yllytä kansaa minua vastaan?
Väsymyksestä Hannes ei voinut kohta vastata. Rovasti kävi levottomaksi.
— Te ette anna?
— En ole yllyttänyt enkä yllytä, vastasi Hannes hiukan terävästi ja painoi silmänsä kiinni.
Hän tahtoi nukkua. Rovasti lähti. Maikki tuli huoneeseen. Mennessään kehotti rovasti Maikkia hyvin opettajaa hoitamaan.
Kun Hannes heräsi, sanoi hän Maikille:
— Rovasti on hyvä ihminen. Mutta hän on vielä suuri lapsi…hopeahiuksinen lapsi… joka aina on elänyt vehnäspullalla ja mairitteluilla… kärsimysten ja vastoinkäymisten miehistyttävää kehitystä hänellä ei ole koskaan ollut.
Rovastin käynnin oikean syyn hän visusti Maikilta salasi.
Seuraavalla viikolla ehätti pastori koululle. Hän oli hätäynyt, hermostunut, sanomattomasti hermostunut. Kun hän alkoi puhua, vavahtelivat hänen hartiansa, huulia näykki ja hän tapaili sanoja.
— Mutta, rakas pastori, mikä sinua nyt vainaa? Onko jotain ikävää taas? Mehän elämme niin levottomassa ajassa…, puhui Hannes.
— Kuinka jaksat? sai pastori kysyneeksi ja lysähti samalla tuolille, johon jäi selkänojaan ja kädet ristissä vatsan päällä.
— Toipumaan päin olen.
— On se hauskaa. Sillä sinä… mutta uskallanko sanoa…?
— Uskalla pois!
— Saat hyvin ikäviä vieraita…
— Keitä sitten?
— Kirkolla pitää sinusta parhaallaan tutkintoa santarmiupseeri mukanaan pari töyhtöniekkaa…
— Siis kaikkiaan kolme santarmia sairaan opettajan niskassa. Mutta ole sinä täällä, kun tulevat. Se on minulle suureksi lohdutukseksi. Mistä minua syyttävät?
— Viimeinen ja raskain syytös on se, että suuressa kokouksessa vastustit kutsuntaan menemistä… sitten olet jakanut "kiellettyä" kirjallisuutta ja kiihottanut hallitusta vastaan…
— Olen valmis ottamaan heidät vastaan. Tiedän saavani kärsiä, mutta minä kärsin kansani tähden… ja se lohduttaa… minulla on niin rauhallinen omatunto…
Hannes oli sentään kuolemankalpea ja hän hiukan tärisi. Kun hän puhui, oli äänessä syvän surun hillitty sävy.
— Sinut on ilmiannettu.
— Minä tiedän ilmiantajani.
— Epäiletkö rovastia?
— En toki… sellainen kansansa hylkiö ei rovasti milloinkaan ole eikä voi olla.
— Ei hän ole. Hän voi kyllä vihastua… voi teeskennellä… paljonkin niinkuin me kaikki ihmiset… mutta tämähän on jo maanalaista kataluutta… kansallista roistoutta… ihmisellistä mädännäisyyttä…
— Ei tule minulle edes mieleenkään, että hänen sormensa ovat mukana pelissä, puhui Hannes.
— Kuka se ilmiantaja lie?
— Kyllä sen tiedän, mutta en huoli sanoa, kun en varmaan tiedä.
— Se on juuri miehen tapa. Minä lähdin luoksesi asiasta sinulle edeltä puhumaan ja samalla vakuuttamaan, että rovasti on syytön.
— Lähettikö sinut rovasti tänne?
— Ei lähettänyt. Mutta ajattelin, että jos häntä epäilisit, niin tulin hänenkin puolestaan puhumaan. Rovasti on pohjaltaan aivan rehellinen mies, mutta tottunut hallitsemaan… käskemään… sormen viittauksillaan kaikki ohjaamaan… Sinä olet häntä vastustanut… hän ei siitä kyllä pidä, mutta persoonalliseen kostoon hän ei ryhdy. Minuakin kohtaan hän on ollut yhtä hyvä kuin ennenkin, vaikka häntä rohkeasti siinä lain lukemisessa vastustin.
— Jäätkö tänne minun luokseni, kunnes ne santarmit tulevat? kysyi
Hannes.
— Sinä pelastit minut ja autoit minua seuraamaan omantuntoni ääntä silloin kuin se lain lukeminen oli kysymyksessä. Nyt on minun velvollisuuteni tukea sinua, jota sairaana santarmit vainoovat. Minä jään.
— Sitten minä olen turvattu. Sellaisia vieraita vastaan pitää meidän näyttää uljuutta ja rohkeutta, sillä jos he meidän vapisevan näkevät, niin he kohta kaiken raakuutensa oksentavat päällemme. Pää pystyyn, pastori, kun näet santarmin, ja se kunnioittaa sinua! Minä otan opiumia, nukun ja sitten olen valmis… Hae sinä itsellesi kirja ja lue sitä, puhui Hannes.
Näin he jäivät odottamaan santarmien tuloa.
Parin tunnin takaa kuului kannuksien helinää, venäjänkielistä puhetta ja santarmit paikkakunnan poliisin ohjaamina astuivat koululle.
Pastori nousi ja viittasi upseerille olemaan hiljaan, osottaen nukkuvaa opettajaa.
Upseeri hetken mietti, otti suuren paperin taskustaan ja kantoi sen pastorin nenän eteen. Se oli opettajan vangitsemismääräys.
— Hän on sairas, puhui pastori venäjäksi upseerille. Upseeri nauroi.
— Aa… heittäypi…
— Ei heittäy… Minä olen seurakunnan pappi enkä voi valehdella.
— Aa… pappi! Upseeri kumarsi.
— Niin… pappi olen… ja kiellän sairasta miestä kodistaan pois viemästä.
Samassa heräsi Hannes, näki vieraat ja pyörtyi.
Maikin itku kuului eteisestä, josta hän tunkeutui kamariin. Pihalle oli kokoontunut koko kylän väki.
Upseeri taputti Maikkia poskelle. Pastori varotti upseeria. Siitä upseeri pahastui ja sanoi:
— On vankilassa lääkäri. Me viemme.
— Te ette vie! huudahti pastori hehkuvin poskin. Upseeri komensi miehensä pukemaan Hanneksen.
Itse hän sillä välin tarkasti huoneet. Sulloi papereita laukkuunsa ja vihelteli, että seinät kaikuivat. Hannes oli vironnut, lukenut vangitsemiskäskyn ja auttoi itsekin pukeutumistaan.
— Onko teillä lupa sairaatkin vangita? kysyi Hannes.
— On lupa, vakuutti toinen santarmi, joka puhui suomea.
Upseeri komensi miehensä kantamaan Hannesta ulos. Maikki syöksyi kiinni opettajaan, mutta upseeri irrotti hänet pois.
Hannes pyysi pastorin pitämään huolta Maikista.
— Se on minun morsioni…! kihlattu morsioni… huusi Hannes lujalla äänellä.
Nyt tässä tapahtui heidän kihlausjulkaisunsa.
Pihalla pudistettiin santarmeille nyrkkiä ja haukuttiin. Juuso
Kalliokin oli joukossa. Mutta pelästyi ja pakeni talonsa kellariin.
Siellä hän oli sen päivän ja yön.
XXIII LUKU.
Hannes istui lääninvankilan pihalla ja antoi ilta-auringon lämmön itseään hyväillä. Vahdit olivat hänelle kuin ystävät ja usein vankilan johtajakin hänen kanssaan puheli. Juuri äsken oli hän kirjoittanut kirjeen Maikille ja lähettänyt kaikille siellä Orjasaaressa terveiset. Tämä Orjasaari oli vankilassa muuttunut hänelle maailman ihanimmaksi kolkaksi, sillä sinne kaikki hänen harrastuksensa ja haaveensa palasivat. Siellä hän ajatuksillaan askaroitsi hereillään ollessaan; siellä hän unissaan eli ja toimi. Kuka siellä koulua pitää? Kuinkahan Maikki itkee? Onkohan siellä kevät jo joutunut? Ja monta, monta muuta kysymystä pulpahti itsestään esiin hänen sieluunsa vastausta saamaan.
Nyt on hänen jo aika mennä huoneeseensa. Hän nousee ja menee. Hänelle suodaan vapautta paljon enemmän kuin tavalliselle vangille ja hänen koppinsa on valoisa kamari, jossa on tavalliset huonekalut. Hän saa kirjoja lukeakseen ja vankilan johtaja on lainannut hänelle viulunsa, jolla hän voi huvittaa yksinäisiä hetkiään. Tämä johtaja on isänmaan ja kansan ystävä ja kärsii enemmän kuin Hannes itse hänen olostaan vankilassa. Hän koettaa lähentyä, koettaa keksiä huvitusta ja tänään laski hän nuoren koiranpenikkansa Hannekselle kamariin seuraksi. Ystävällinen henki Hannesta täällä vankilassa ympäröi, sillä santarmien raakuus loppui vankilan portille.
Pari viikkoa on hän täällä saanut olla. Johtaja vakuuttaa hänen kyllä kohta vapaaksi pääsevän. Muille pelotteeksi kutsunnan ajaksi ne santarmit Hanneksen tänne toivat, vakuuttaa johtaja.
Kun Hannes oli päässyt huoneeseensa, laskeutui hän makuulle, vuoteelle lukemaan. Tuokion oli hän ehtinyt siinä olla, kun kuului ääntä ja askeleita hänen huoneensa ulkopuolelta. Hän hypähti pystyyn. Ovi avattiin. Ja samassa pikku pastori sieltä kotipitäjästä lensi hänen kaulaansa.
— Nyt olet vapaa! huuteli hän ja syleili Hannesta.
Johtaja, joka oli pastorin kanssa, vahvisti sanoman todeksi. Hän meni pois ja jätti molemmat ystävät kahden.
Hannes rupesi isännäksi, pyysi pastorin istumaan ja olemaan kuin kotonaan.
He molemmat nauroivat.
— Mutta kuinka sinä täällä olet? kysyi Hannes.
— Aina siitä asti, kun ne sinut veivät, olen puuhannut virastojen kanssa saadakseni sinut vapaaksi. Olen juossut ja kirjoitellut. Tänään sain maaherran päätöksen, että olet vapaa.
— Kiitos, rakas veli!
— Maikilta paljon terveisiä! Hän on ollut koko ajan meillä. Vaimoni on häntä hoitanut kuin pientä lasta… tyttö-raukka luuli sinut jo viedyn ainiaaksi.
— Siitäkin kiitos!
— Koulusi pitäjäksi hommasin rovastin luvalla muutaman pitäjämme kiertokoulun opettajan. Se on ollut lähdettyäsi herkeämättä toimessa.
— Kiitos siitäkin!
— Sinä olet kohtalosi kautta tullut pitäjäläisten erityiseen suosioon.
Sinusta puhutaan kuin miehestä, jolla on suuri maine…
— Siis kaikki tämä surkeus kääntyi hyväksi!
— Ja nyt lähdemme kotimatkalle. Minä olen kaikki valmistanut.
Hannes nyt vuorostaan syleili pastoria ja heidän molempien silmät kostuivat.
He lähtivät.
* * * * *
Palatessaan pani Hannes kirkolla itsensä ja Maikin kuulutukseen. Pastori oli puhemiehenä. Rovasti itse tahtoi tulla vihkimään. Hän oli Hannekselle hyvin ystävällinen, valitti Hannekselle sattunutta ikävyyttä ja ilmoitti omasta puolestaan taistelevansa vakaumuksellaan ilman santarmien apua.
Kun Hannes pääsi takaisin koululleen, olivat siellä kyläläiset häntä vastassa kahvia ja vehnästä tarjoten. Joku yritti pitämään hänelle puhetta. Häntä käteltiin, toivotettiin tervetulleeksi ja ihasteltiin. Tämä matka oli tehnyt Hanneksen koulupiirinsä suureksi mieheksi, johon kaikki katsoivat kunnioituksella. Ja heidän sydämensä lämpeni tälle nuorelle miehelle, joka rohkeni seistä korkeampia voimia vastaan.
— Johda meitä ja me seuraamme sinua! luki Hannes heidän silmistään kuin avatusta kirjasta.
Tämä vankila-retki oli toinen suuri voitto hänelle ja valistusasialle
Orjasaaressa. Takalistoilla ovat sydämet jäykät ja tulevat
liikutetuiksi vain suurista merkkitapauksista. Kunniapaikasta
Orjasaaressa ei kenenkään tarvinnut enää kilvoitella Hanneksen kanssa.
Hän oli heidän itsemäärätty johtaja.
Taas oli lehti Orjasaaren valistushistoriassa kääntynyt: Juuso Kallion valta oli loppunut, ihailunsa hävinnyt ja hänen rahansa "rehellisyydestä" tummennut.
* * * * *
Jonkun päivän takaa Hanneksen tultua ilmestyi pankki-Holopainen hänen kamariinsa. Mies oli iloinen ja lempeällä mielellä.
— Olipa opettajassa miestä. Semmoista sitä pitää talonpojankin ihailla. Uskalsit nousta korkeita herroja vastaan, uskalsit… uskalsit… oikeinpa pidän sinusta!
Holopainen puristi Hanneksen luisten käsivarsiensa väliin ja huokui henkeä hänen otsalleen.
— Sinä se olet mies… sellainen mies… joka meille sopii… et ole herra… sinä taistelet herroja vastaan… nyt pitäisi saada aikaan suuri talonpoikien kapina… ja rupea sinä meidän päälliköksemme… me nujerramme… me lyömme… me Suomen herroista pelastamme…! Ja ensiksi alamme siitä palkkausjärjestelmästä… Käske sinä vain ja minä pitelen rovastia kuin kissa hiirtä…! Se herra se sai sinut vankilaan. Nyt sinä kosta… kostathan…?
— Hys!
— Kyllä sinä kostat…?
Holopainen taas puristi hyvin lujasti Hannesta rintaansa.
— Rovasti on syytön minun vankilassa olooni…
— Ei ole. Minä panen pääni pantiksi!
— Olette väärässä. Hän on syytön.
— Etkö vieläkään kosta? Sinä olet kummallinen mies. Mutta sen suurempi olet. Minä tiedän, että vielä tulee aika, jolloin rupeat meidän johtajaksemme. Sinä olet viisaampi kuin me ja ymmärrät odottaa…, kunnes kahdestoista hetki lyö ja silloin ovat herrat ja virkamiehet raunioina… niin… niin… niin…
Holopaisella oli silmät kyyneleissä. Hän puhui edelleen:
— Se on minulle se elämäni suuri kysymys… se sukuperintö…
— Joka on vain hullun houre!
— Niinkö…?
Holopainen ihmeissään katsoi Hannesta.
— Niin.
— Sinä minulta vain turhaan salaat aikeesi. Se hetki tulee vielä, jolloin me tapaamme toisemme käsikädessä…
— Niin taistelemassa virkavaltaa, mutta emme yksityisiä virkamiehiä vastaan. Huono aate on tapettava, mutta eivät ihmiset, jotka se aate on vallannut…
— Aate tai ihmiset… se sama, kunhan jotain tapetaan, mikä meitä talonpoikia sortaa, puhui Holopainen jo ilostuen.
Hän lähti.
* * * * *
Muutamana koulun tämän lukuvuoden aivan viimeisistä päivistä kuulee Hannes pihalta kovaa huutoa ja melua. Hän menee katsomaan. Pojat siellä pihalla hyvin monessa ryppäässä teuhaavat. Aina kulkee yksi edellä, pari kolme sen jäljestä keskellään yhtä poikaa retuuttaen. Ja huudetaan ja melutaan.
— Mitä nyt teette? kysyy Hannes.
— Me leikimme opettajaa, vastataan.
— Mitä leikitte?
— Opettajaa ja santarmeja, huutaa muuan lujemmin.
— Mutta miksi niin hirveästi huudatte?
— Me kaikki tahtoisimme olla opettajana. Ja siitä kina, kuka saa olla opettaja.
— Miksi juuri opettaja?
— Jokainen tahtoo meistä kärsiä isänmaan tähden.
— Hyvä! Mutta jokainen vuorollaan.
Hannes liikutettuna meni kamariinsa. "Esimerkki on kaikista paras opettaja", sanoo jo vanhin pedagogikka. Sen nyt tuossa samassa Hannes aivan vereksenä näki.
Hannes palasi ja kysyi pojilta:
— Kuka teille tuon leikin neuvoi?
— Ei kukaan. Itse sen opimme, kun näimme opettajaa vietävän.
— Oletteko sitä kauankin leikkineet?
— Aina siitä asti kun opettaja vietiin, kuului vastaus.
— Tekikö se teihin niin syvän vaikutuksen?
— Me itkimme. Ja vielä kotona me itkimme.
— Kuka teille sanoi, että minä isänmaan tähden kärsin?
— Pastori.
— Mitä muuta hän sanoi?
— Hän sanoi: "Pojat! Jos kerran tulee teidänkin vuoronne, niin seuratkaa opettajanne esimerkkiä." Ja niin me sitten aloimme tätä leikkiä.
Opettaja kokosi pojat pihalla ja siinä kohta laulettiin:
"Suomi, armas synnyinmaamme, tuhatjärvinen,
Sulta kehdon, kodon saamme, haudan rauhaisen.
Kallis, kallis meille aina köyhä niememme,
Kankahias kultamaina varsin lemmimme.
Taas kun uhkaa pilvi musta peittää meidän maat,
mistä voimaa, uskallusta, suomalainen, saat?
Luojaas luota, kuolon yöhön viel'ei kansas jää,
isäin lailla tartu työhön, nosta pystyyn pää!"