XXIV LUKU.
Vietetään parhaallaan Hanneksen ja Maikin häitä Karvisen talossa. Suurin osa kylää on sinne kutsuttu ja rovasti on tahtonut saada vihkiä heidät. Kesä loistaa ja pää vieraana tuvan keskilattialla nuorta paria vihittäessä säteilee itse isä aurinko.
Rovasti on hyvin juhlallisella tuulella. Vihkimisen toimitettuaan tahtoo hän puhua. Ja puhuukin kauniisti ja loistavasti. Puheessaan mainitsee hän:
— Tämän nuoren aviomiehen onnea ja rauhaa älköön enää häiritkö sellaiset sattumat kuin se ikävä, mieltä järisyttävä kohtaus oli, kun hän vankilaan vietiin. Sinne vietäköön murhaajia ja varkaita, mutta ei isänmaan ystäviä. Meidän parissamme hiiviskelee salaisia ilmiantajia ja nämä ovat polttavia rautoja isänmaan haavoissa. Hyi heitä… haisevia raukkoja…!
Rovasti puhuessaan sattumalta katsahti Juuso Kallioon aivan ilman mitään tarkoitusta. Mutta Juusoon menivät nuo sanat kuin syövyttävä happo: Rovasti häntä tarkoitti! Rovasti häntä häpäisi, joka oli ollut hänen — rovastin — uskollisin ja varmin asetoveri omasta mielestään. Niinkuin hän aina oli koettanut herrain virkamiesten asioita ajaa, mutta sellaisten virkamiesten, joilla on mahtia ja valta-asema. Siitä se oli palkkana tuokin rintaraha, siitä entisen rovastin ystävyys ja se kalanluinen keppi, jonka tuo sulhasen lurjus silloin muutamana kiusallisena hetkenä katkaisi.
Tästä hetkestä, jolloin nuo yllämainitut sanat lausuttiin, tuli Juuso Kalliosta rovastin vihamies. Sillä nyt rovasti häntä häpäisi ja tuota sulhasta kiitti. Tätä sulhasta, joka joka päivä polkee rovastinkin varpaille ja nousee häntä päätään pitemmäksi…! Oi, taivas, sinuakin Juuso Kallio…! Sinun piti olla esimies ja hänen opettaja…! Mutta nyt hän on kuningas ja sinä… sinä, Juuso raukka, hänen orjansa, jota hän polkee… Ja tämän Karvisen pesän, jonka haltijaksi sinut määrättiin, luulit sinä saavasi vapaasti hiljaisuudessa ryöstää, mutta hän nosti itsensä tilintarkastajaksi… Ptyih…! Sinä, Juuso, itse vedit tänne murhamiehesi…
Mokomat santarmit sitten, jotka eivät jaksa yhtä poikanulikkaa nujertaa! Uskoin heidän vievän hänet Siperiaan tai hirttävän… Mutta tämä palaakin parin viikon kuluttua takaisin nauru huulilla minua pilkkaamaan. Hän on sitten minullekin niin kiusallisen kohtelias… Milloin saisimme oikein kahden kesken tapella…! Vanhat voimani minä kokoaisin ja löisin kuin salama hänet tajuttomaksi…
Näin Juuso Kallion ajatukset harhailevat, kun hän kuulee rovastin jatkavan:
— Minä tosin olen opettaja Kaupin valtiollinen vastustaja, mutta viaton olen hänen vankilassa oloonsa. Tätä tilaisuutta olen tahtonut käyttää puhdistaakseni itseni syytöksestä, joka kylillä kiertelee…
Juuso Kallio sylkäisi. Olihan se kuitenkin rovasti, joka hänellekin esitti Kaupin isänmaalle vaarallisena henkilönä. Ja nyt se sama rovasti häntä solvaisee Kaupin tähden ja Kauppia kiittelee. On se rovasti silti viekkaampi, on ovelampi kuin hän… mutta odotapas…!
Ja taas rovasti puhuu:
— Taistelussa minä noudatan aina puhtaita aseita ja vaadin niitä vastustajiltanikin…
"Puhtaat aseet" — ne olivat Juusosta ymmärtämätöntä lorua, jota hän ei käsittänyt.
Tässä nyt kai kulki se hieno viiva valtiollisen rehellisyyden ja epärehellisyyden välillä, josta rovasti rakasti puhua ja jonka hän sanoi huomaavan vain niiden, jotka ymmärtävät korkeampaa valtiotaitoa…
Tästä hetkestä oli Juuso Kallio esittänyt itselleen toisen katkeran vihamiehen — rovastin.
Lopuksi rovasti sanoi:
— Tämä on surun aika. Ja me tarvitsemme surua henkisesti kasvaaksemme.
Taivaan Herra antakoon tälle surulle vain oikean rajan. Amen!
Sitten nuorelle parille viileä kädenpuristus ja sen mukana onnentoivotus.
Pastori hymähti. Rovasti oli osansa oivasti esittänyt. Ja itsekin nyt tyytyväisenä hymyili.
Mutta Hanneksen mieleen jäi toimituksesta se tunnelma, että joku kylmä seinä on sentään rovastin ja hänen välillä.
Pitkää aikaa ei rovasti viihtynyt pidoissa, vaan lähti kotiinsa. Kun hän meni, tuli vieraiden kesken kuin vapaampaa. Sillä rovasti oli heidän silmissään jossain ylhäällä vuorella, jota liian lähelle he eivät rohjenneet mennä. Mutta pastori oli kuin heidän vertaisensa. Kohta isäntien kehä ympäröikin pastorin, joka siitä nautti ja oli iloinen. Nyt vasta pitojen hyvä haltiatar tupaan astui.
Myöhään illalla lähtivät Hannes ja Maikki koululle sinne jäädäkseen.
Nuoret laulaen heitä sinne saattoivat.
Ja täällä he nyt olivat kahden omassa kodissa. Se oli somasti laitettu. Nyt se lehdon autereinen tyttö oli hänen vaimonsa ja koto oli nyt niin armaana, niin viehättävänä ja sievän somana hänen silmäinsä edessä. Oman kotinsa keskellä hän nyt seisoi, seisoi kuin runoilija unelmiensa ruusutarhassa. Mutta kaikki oli hänelle nyt totta. Ennen oli tämä ollut vain lumousta, joka hetkeksi aivot vangitsi.
Huonekalut oli ostettu Maikin perintörahoilla. Ne olivat uudet, niissä oli vielä tuore kiilto ja käytännön koskemattomuus. Salin pyöreällä pöydällä oli sohvan edessä uljas lamppu melkein kokonaan kristallista. Se oli nuorisoseuran häälahja. Seinällä oli kultakehyksinen taulu, jonka kansakoululapset olivat lahjoittaneet. Pastorin rouva oli lähettänyt parin kukkavaasia. Orjasaaren isännät olivat yhteisesti ostaneet uljaan lehmän. Rakkaus ja somuus joka askeleella nuorta paria täällä uudessa kodissaan kohtasi. Sen tuomat tunnelmat heitä hurmasivat. Ja kun he istahtivat sohvalle, tuntui heistä siltä kuin koko elämän raskaus nyt olisi voitettu ja heidät olisi nostettu onnen korkeimmille kukkuloille. Elämä avasi nyt heille salaisimmat riemunsa ja tämä koti ikäänkuin kääriytyi heidän sydäntensä ympärille lämpöiseksi siteeksi, joka sulki sisäänsä tunteiden kuumat värähdykset.
— Miten kumman vaihteleva on tämä elämä! huudahti Hannes.
— Miksi niin?
— Pari kuukautta takaperin istuin minä vankilan komerossa ja olin mielestäni onnellinen, kun sain olla jonkun tunnin ulkona vankilan pihalla enemmän kuin muut vangit. Ja nyt —!
— Ja minä makasin kuin sairaana. Oi, sitä suurta rakkautta! Minä olen rohkea, mutta silloin minä aristuin, sillä Juuso Kallio levitti huhua, että sinut joko hirtetään tai viedään elinajaksi Siperiaan. Minua piti hoitaa kuin pientä lasta. Siunattu olkoon pastorin rouva, että hän oli minulle kuin hellä äiti!
— Eikö rovasti käynyt sinua koskaan lohduttamassa?
— Ei käynyt.
— Eivätkö muut opettajat?
— Eivät.
— Tiedätkö, kuka se ilmiantaja on?
— En tiedä. Ei sitä täällä kukaan tiedä.
— Se on Juuso Kallio. Sinun tuleva isäpuolesi.
— Ja nykyinen holhooja, naurahti Maikki.
— Mutta niitä pahoja me emme tahdo muistella. Nyt olemme purjehtineet onnen saareen ja se onnen saari on oma koti Näetkö, miten paljon ympäristö täällä on jo muuttunut?
— Minäkö en sitä näkisi, joka täällä kaiken viheliäisyyden ja kurjuuden sain nähdä silmästä silmään ennen!
— Ja tästä puoleen yhä enemmän muuttuu. Tällaisia onnellisia koteja kuin tämä meidän nyt on, tulee tänne toisiakin ja tällaisia onnellisia avioliittoja, joissa sielut yhtyvät eivätkä yksin ruumiit. Ja meidän tehtävämme on juuri valmistaa niille tietä, rakentaa niitä. Ennen täällä mentiin useimmin avioliittoon kaikesta muusta syystä, mutta ei rakkaudesta. Ja sentähden valmistettiin onnettomuutta kukkuramitalla. Toivokaamme, ettei sellaisia avioliittoja kuin isäsi ja äitisi, enää täällä synny. Tässäkin suhteessa on meillä vielä kyllin työtä. Tarvitaan tunteiden hienostumista, hermoston hienostumista.
— Sinä uljas ja rohkea mieheni! Isäni sai niin paljon kärsiä onnettomassa avioliitossa. Sentähden taivas korvasi minulle hänen tappionsa lähettämällä luokseni sinut. Ole sinä Orjasaaren kuningas ja minä koetan olla sinulle arvollinen kuningatar!
Samassa alkoi kuulua ikkunan alta laulua. Orjasaaren nuoriso pastorin johtamana siellä lauloi yöhymnin nuorelle avioparille.
Laulua seurasi kolmikertainen voimakas "eläköön".
Hannes ja Maikki menivät ikkunaan kiittämään.
Sanottiin että tämä hääpäivä oli kaunein hääpäivä, mitä koskaan
Orjasaaressa oli ollut.
XXV LUKU.
Oli syksyinen iltapäivä, kun muuan pitäjän isäntä parin muun miehen kanssa saapui Hanneksen luo koululle. Tehtyään hyvän päivän meni isäntä kohta asiaan. Hän veti taskustaan pinkan papereita ja lopulta löysi niiden seasta sen, jota etsi. Se oli velkakirja.
— Tässä on meillä hyvin hämärä asia, alkoi mies.
— Mitenkä hämärä?
— Minä lainasin isäntä Karviselta puolikymmentä vuotta takaperin tuhat markkaa…
— Mitä hämäryyttä siinä?
— Se on kummasti joutunut Juuso Kalliolle maksettavaksi. Hän sen velkoi ja minä maksoin. Sanoi Karvisen siirtäneen velkakirjan hänelle. Ja näkyyhän se siirto tästäkin velkakirjasta. Katsokaa!
Hannes katsoi. Velkakirja oli siirretty jo Karvisen eläessä Juuso
Kalliolle.
— Mitä kummaa tässä sitten on? Isäntä Karvinen on kai siirtänyt syystä tai toisesta sen Juuso Kalliolle. Hänelle olette sen sitten maksanut niinkuin kuittaus näyttää. Asia on aivan selvä.
— Ei se ole niin selvä. Vasta jäljestäkäsin minäkin siinä koukun huomasin…
Hannes katsoi miestä silmät suurina.
— Mikä siinä on koukku?
— Siinä on se koukku, että sinä aamuna, jolloin sitten yöllä Karvinen murhattiin, oli velkakirja vielä Karvisella.
— Miten sen voitte todistaa?
— Minä kävin sinä päivänä Karvisessa näiden miesten kanssa puhumassa siitä velasta isäntä-vainajalle. Hän haki esille velkakirjan ja laski korkoa. Korko tosin minulta silloin jäi maksamatta. Mutta nämä miehet näkivät päältä, että velkakirja oli silloin vielä isännällä. Ja tuon päivän me muistamme niin hyvin, se kun oli köyrisunnuntai.
— No entä sitten?
— Mutta siirto tämän velkakirjan mukaan on tapahtunut Juuso Kalliolle jo ennen sitä päivää. Ja siinä se on koukku.
— Mutta jos siirto oli merkitty velkakirjaan, vaikka kirjaa ei silloin vielä oltu jätetty Juusolle?
— Ei ollut merkitty. Oli juuri isännän kanssa puhetta, ettei hän sitä kenellekään siirtäisi. Nämä miehet kuulivat päältä, kun isäntä lupasi, ettei hän sitä siirrä.
— Tämä on sekava juttu.
— Sekava ja hämärä. Mutta opettajapa katsoo lähemmin sitä kirjoitusta, jolla velkakirja on Juusolle siirretty. Eiköhän siitä lähtisi jotain valkeutta?
Hannes katsoi.
— Näyttääkö se Karvis-vainajan käsialalta? Yhä tarkempaan tutki Hannes kirjoitusta.
— Eipä juuri näytä. Mutta sitä on ainakin koeteltu jäljitellä…
— Niin että siinä on toinen koukku… Hannes jäi mietteisiinsä.
— Juuso Kallio on Karvisen pesän holhooja. Mutta tämän velkakirjan pitäisi olla joutunut hänelle jo ennen. Uskallatteko jättää tämän paperin minulle, niin minä asiaa lähemmin tutkin?
— Uskallan. Juuso Kallio kerran kantoi minulta antamastaan lainasta kaksinkertaisen koron, niin että minulle silloin jäi miestä kohti vähän liivin alle…
— Jätätte minulle paperin. Mutta teidän kaikkien täytyy olla aivan vaiti, sanoi Hannes.
Miehet lupasivat ja menivät. Hannes kutsui Maikin.
— Tiedätkö mitään Matti Harisen velasta isällesi?
— Tiedän.
— Suuriko se on?
— Tuhat markkaa.
— Onko velka siirretty Juuso Kalliolle?
— Ei ole.
— Mistä sen tiedät?
— Sinä aamuna, jolloin perukirjoitus oli, oli velkakirja meidän piirongin laatikossa.
— Ätsh! Tässä on sittenkin alla rikos!
— Missä?
— Tässä on se velkakirja. Se on Juuso Kalliolle siirretty ja hänelle maksettu.
Hannes selvitti miesten käynnin Maikille.
— Juuso on sen pesästä varastanut! huudahti Maikki.
— Niinkö luulet?
— Mihin muuhun käsitykseen voi tulla!
Yhdessä he tutkivat siirtokirjoitusta. Se oli totisesti väärennetty.
Tässä olisi siis kysymyksessä velkakirjan varastaminen ja väärentäminen. Kaunis työ mieheltä, joka kantaa esivallan antamaa rahaa "rehellisyydestä"!
Hannes otti selvän, onko tämä kirja pesäkirjoituksessa. Ei sitä siellä ollut.
Hannes meni Karvisen emännän luo. Emäntä paraallaan lauloi virttä kahviserkkujensa kanssa. Sitten oli määrä lukea "Paratiisin yrttitarhasta". Kun Hannes tuli, lähtivät juoruakat tiehensä. Sillä he eivät oikein viihtyneet samassa seurassa, missä Hannes oli.
— Rakas anoppi, alotti Hannes.
— Se sinun anoppisi, uhosi emäntä.
— Tehkää nyt ero Juuso Kallion kanssa! Minä varotan viimeisen kerran.
— Koskeeko se sinuun niin kipeästi?
— Koskee.
— Koskekoon. Sinähän valmistatkin aina lähimmäisillesi pahaa. Mutta etkö nyt voi iloita, kun sait rikkaan vaimon, seminaarisälli?
— Minä otin Maikin rakkaudesta, mutta en rikkaudesta. Jos tekin olisitte niin tehnyt, niin olisitte säästänyt itseltänne monta kyyneltä.
— Köyhä rotta! Et kehtaa edes virttä veisata. Ja milloin olet käynyt ehtoollisella? Sielläkin käyn minä kahdesti vuodessa. Mutta sinä olet pakanaraukka, antikristus, juutalainen fariseus. Nytkin lähtivät jumaliset ihmiset sinua karkuun.
— Mutta eikö emännän kanssa voi puhua järjen sanaa?
— Juuso Kallio on minulle rakas. Meille hän käy raamattua lukemassa. Eikä tässä maailmassa ole häntä naisiin sanottu. Niin että semmoisen miehen minä tahdon. Ja kohta ovat kuuliaiset.
— Sitä vielä kadutte.
— Pysy kotonasi! Saithan tästä talosta sohvat, joilla sopii istua. Pakana sinä olet ja pakanana kuolet. Mutta jos teet kääntymyksen, niin minä annan sinulle kaikki anteeksi, senkin että Maikin perkeleen avulla viettelit. Kaikki annan anteeksi. Yksin senkin että Juuso Kalliota olet solvaissut. Vaikka Juuso on sinun rinnallasi kuin loistava aurinko.
— On aurinko, joka pimeyteen sammuu, puhui Hannes harmistuneena.
— Taas rupeat häpäisemään.
— Teidän elämän onnen tähden varotan teitä ehdon tahdon menemästä toiseen onnettomaan avioliittoon.
— Voi kuinka se tämä jälkimäinen on onnellinen! Sydämeni ilosta hyppää, kun sitä ajattelenkaan.
— Mutta vielä se tuskastakin hyppää.
— Ole höpsimättä! Kävisit ehtoollisella, niin sinusta lähtisi pois perkele. Se vanha mato sinua syöpi. Rukoile, hyvä mies, ja mene ehtoolliselle!
— Olen sanonut teille viimeisen varottavan sanan ja nyt lähden. Anoppi on menossa kohti sellaista suurta surua, jonka rinnalla entiset olivat vielä pieniä. Perästä kuuluu.
Hannes lähti. Kotona neuvotteli hän Maikin kanssa.
— Minun rakkaat siskoni! Voi heitä raukkoja, joilla on sellainen äiti, valitti Maikki.
— Lapset pitää meidän pelastaa. Äidistä ei ole enää mihinkään muuhun kuin Juuso Kallion syliin. Sen kanssa se elää ja sen kanssa se hukkuu.
— Mutta mitä aiot tehdä tuolla velkakirjalla?
— Aion sitä asiaa tutkia ja neuvotella viisaimpien kanssa.
— Mutta jouduta tuota tutkimustasi ennenkuin he ehtivät avioliittoon!
Onhan hän silti minun äitini.
— Minun pitää päästä lasten huoltajaksi. Ja kaksi nuorinta otamme tänne koululle. Juuso Kallio pitää saada kohta pois pesän holhoojan toimesta. Käyn nimismiehen kanssa asiasta puhumassa.
— Olisi niin suuri asia, että juttu selviäisi ennenkuin äiti ehtii tulla vihityksi. Se vielä puuttuisi, että hän joutuisi varkaan ja väärentäjän vaimoksi.
— Sietäisi saada äitisikin holhouksen alaiseksi. Mielestäni hän ei ole aivan selvällä järjellä. Tai hän on sitten noita onnettomia muoti-jumalisia, joita pintapuolinen uskonnollisuus on pilannut. Se on tuommoinen maaseudulla jonkunmoinen muotitauti, joka tarttuu henkilöstä toiseen. Sivistymättömät ihmiset ovat siihen hyvin halukkaat lankeamaan. Se on jonkunlaista uskonnollista unissa kävelemistä. Sen vastapainoksi tarvittaisiin juuri hyvää kirjallisuutta, joka arvostelukykyä kasvattaa.— Ja nyt minulle selvisi oiva ajatus. Me tarvitsemme tänne Orjasaareen laina-kirjaston. Niin tuommoinen hullutteleminen ainakin vähenee. Mutta mistä pohjaraha?
— Myötäjäisistäni saat panna sata markkaa kirjaston aluksi. Äidin sairaus sen kyllä ansaitsee, vaikkapa hän ei siitä kirjastosta enää paraneisikaan.
— Oikein, Maikki!
Ja sitten he suutelivat Orjasaaren lainakirjaston perustajaisia.
XXVI LUKU.
"Suurlakko" oli humauksena käynyt läpi koko Suomen. Isänmaa oli vapaa. Kansa riemuitsi. Se oli tuonut mukanaan monta uutta ajatusta; monta uutta harrastusta, monta uutta aatetta. Mutta ennen kaikkea se oli työntänyt etualalle ennen sorretun ja halveksitun rahvaan.
Rovasti sattui olemaan lastensa luona Helsingissä koko "suurlakon" ajan. Meni sinne virkistyäkseen, mutta joutuikin siellä sellaiseen suuren pelon valtaan, että hän monesti olisi toivonut olevansa siellä kotona Ylä-Karjalassa. Hän näki silmissään yhtenään verta, kuuli korvissaan tykkien jyskettä ja haavottuneiden voihkintaa.
Mutta silti hän tahtoi nähdä silmästä silmään tätä pelättävää näytelmää. Ja mitenkäpä kotiin pääsikaan, kun rautatie oli lakossa.
Kaikista hirvittävintä oli rovastista kuulla sosialistien puheita rautatientorilla. Tuossa esimerkiksi nousee puhumaan tuolille keskellä aaltoilevaa ihmismerta nainen, jolla on tulipunainen hame, suuri tulipunainen hattu ja olan yli on käärittynä leveä tulipunainen vyö. Rovasti on taas näkevinään verta, sillä tuo tulipunainen väri on hänen vanhoille silmilleen hirvittävä väri. Sus sitten, kun se nainen räjähtää puhumaan! Se syöksee suustaan kuumaa tulta noiden toisten hurjapäiden aivoihin, puhuu ruumeista ja vapaudesta, väkijuomista ja porttoloista, kanuunista ja Sinebrykoffin oluesta. Ja aina panee painon sanan viime tavulle. Sekin loukkaa rovastin hienostunutta korvaa. Sitten kajahtaa "Internationale" monista tuhansista suista.
Julkisten rakennusten harjoille vedetään hirveän suuria tulipunaisia lippuja. Huudetaan kasakkien tulevan, juostaan henkensä takaa. Se on vallankumous!
Rovasti ei uskalla lähteä ihmisvirran mukana kenraalikuvernöörin talolle. Hän jää Kämpin kulmaan odottamaan, nousee sitten Senaatintorille ja siellä taas uusi hurjuus. Hänkin juoksee, taittaa sateenvarjonsa ja istahtaa väsyneenä Suomen pankin puistoon.
Sitten tulee pelottava pimeys. Ei missään tulta. Ihmiset kulkevat kadulla mukanaan pienet lyhdyt, kynttilät tai jotain muuta sen semmoista heikkoa katuvalaistusta. Kadut ovat täynnä hurjia huhuja… suuret sotalaivat saapuvat… tykkiväkeä on tulossa… suuri teurastus on oven edessä.
Ja Viaporin valonheijastajat heittävät hänen silmäinsä eteen kokonaisia maailmoja sähkövaloa.
Rovasti nousee säikähtyneenä ja rientää asuntoonsa. Mutta viimeisen kadun kulmassa on venäläinen sotilaspatrulli, kuuluu mahtava: "stoj" ja pistin kääntyy häntä kohti. Samassa hän näkee hevosten vetävän tykkejä Uudenmaan kasarmiin.
Ukko-vanhus on pyörtyä, mutta muutaman ystävällisen upseerin avulla hän pulasta selviypi, saatetaan asuntoonsa ja siellä häntä odottaa sama pimeys.
— Onko valo jo maailmasta loppunut? huutaa hän harmistuneena ruotsinkielellä suuressa pimeässä kivikäytävässä horjuessaan, peläten lyövänsä päänsä halki minä hetkenä tahansa.
Avautuu ovi, tulee valoa huoneesta ja rovasti saatetaan sukulaistensa luo lämpöisen teen ääreen.
— Nyt tulee loppu Helsingistä! huoahtaa hän väsyneenä ja painuu sohvan etäisimpään kulmaan.
— Ja koko Suomesta! lisää hän painokkaasti.
Seuraava päivä on edellistään hurjempi. Ei poliiseja, ei järjestysmiehiä univormuissa, ei muita kuin puna- ja valkonauhaisia suojelusmiehiä, jotka ovat samoja sosialisteja kuin ne siellä rautatietorilla. Hirveitä huhuja… Satamassa on suuria panssarilaivoja, joiden tykit kaupunkia uhkaavat. Venäläistä sotaväkeä maaseuduilta saapuu pääkaupunkiin. Sitten kaduilla sairasvaunuja… ristimerkkisiä sairaanhoitajia… ja entiset suuret ravintolat on tehty väliaikaisiksi sairashuoneiksi!
Siis varmasti odotetaan verta! Rovasti pakenee asuntoonsa. Mutta Viaporin linnoitus näkyy sen ikkunaan kuin murhanenkeli, joka tällä viikolla lyö Helsingin asukkaat.
Niin edelleen jännitystä. Kaikki valta on työväellä… niillä kauheilla sosialisteilla…! Tämäkö on Runebergin kaupunki, tämäkö on senaatin ja yliopiston asunto?
Rovastin järjelle on kaikessa tässä pimeä arvoitus. Runeberg ei puhu mitään sosialisteista. Ja silloin kun hän — rovasti — ylioppilaana tässä kaupungissa monta vuotta perättäin asui, ei tuota väkiryhmää ollut olemassakaan. Mutta tässä on juuri se "kansa", jota hän inhoo, vaikka "isänmaata" rakastaakin. Ne entiset työmiehet olivat niin nöyriä, niin kilttejä, puhuttelivat ylioppilaita "nuoriksi herroiksi" ja olivat valmiit vaikka selkänsä paljastamaan, jos "studentit" tahtoivat sitä kepillään koetella. Mutta nämä nykyhetken työmiehet komentavat… ovat röyhkeitä… ja tänä kriitillisenä hetkenä ovat pääkaupungin määrääjämahti. Sillä heidän hallussaan on kaikki järjestysvalta, heidän lähettiläitään neuvottelee kenraalikuvernöörin kanssa maan valtiollisesta asemasta…!
Kuitenkin nämä sosialistit ovat juuri se "vulgus", josta Rooman keisariajan runoilijat puhuvat. Ja se "vulgus" tiesi roomalaisen maailman häviötä. Jokin maailma nyt sosialisteinkin käsissä särkyy…
Rovasti huokaa ääneensä päästä kotiin Ylä-Karjalaansa. Sillä se olisi salojen syvä rauha, siellä vielä rauhassa saisi joka päivä ryypätä tavallisen sherry-lasinsa, jonka tämä pääkaupunki jo monta päivää on kieltänyt, kun kaikki viinit ovat lukkojen takana.
Kuitenkin kaikki tämä kauhistus päättyi iloiseen loppuun. Rovasti oli mukana Etelä-satamassa, kun "Eläköön" laiva suuren manifestin kanssa saapui Pietarista.
Mutta kaikesta tästä olivat vanhan miehen aivot pahasti tärähtäneet. Kun hän pääsi kotiinsa Ylä-Karjalaan, nukkui hän kaksi viikkoa melkein yhteen kyytiin, sillä pääkaupungissa oli hän viikon valvonut ja vapissut.
Täälläkin kotona unissa kummittelivat "sosialistit".
"Isänmaa" oli pelastettu. Mutta siinä pelastustyössä olivat mukana vaikuttamassa nekin yhteiskunta-ainekset, jotka rovasti luki herrasväen murhamiehiksi.
Tämähän oli sanoin selittämätöntä. Onko siis heilläkin isänmaa? kysyy rovasti kummissaan itseltään.
Mutta hyvillään hän hieroo unesta silmiään, että ne "sosialistit" ovat siellä suuressa maailmassa monien kymmenien penikulmien takana.
Silloin hän muutamana päivänä saa kuulla pihalta seuraavan keskustelun, kun tuuli-ikkuna on auki.
— Nyt on, Pekka, kansalla valta.
— Mistä sen seppä-Matti tietää?
— Se tieto on tuotu pääkaupungista, jossa kansa pani viikoksi herrat viralta. Ja samaten aiotaan tehdä täälläkin.
— Että miten tehdä?
— Pienennetään pappien palkat, kansakoulut suljetaan ja itse määrätään verot.
— Miten luulette voivanne?
— Nyt on, Pekka, kansalla valta. Pankki-Holopainen hommaa jo suurta kokousta, jossa otetaan esille se palkkausjärjestelmä. Pastorilla eivät sano olevan liiaksi. Mutta tällä rovastilla. Ja jos hän ei hyvällä suostu, niin pakottavat nyrkkivoimalla. Ja aikovat tulla pelaamaan "nakkia" rovastin suureen vierassaliin. Sillä nyt on kansalla valta. Ja viekkaudella ne papit sen palkkausjärjestelmänsä tänne toivat. Mutta vielä ovelampi kyyti sille takaisin mennä annetaan. Ja hyvässä lopussa potkaistaan sen mukana itse pappikin, sillä se on meille liian viini…
Rovasti säikähtyneenä paiskasi ilma-ikkunansa kiinni. Ja hän seisoi hetken aikaa kovasti vapisten.
Siis ne Helsingin "sosialistit" ovat jo täälläkin ja ne ovat omia pitäjäläisiä. Niitä samoja ihmisiä jotka monet herran vuodet ovat nöyrästi tuolla kansliahuoneen ovenpielessä asiansa toimittaneet, niitä samoja ihmisiä, jotka hänelle tämän korean pappilan rakensivat, niitä samoja ihmisiä, jotka hänelle vuodessa maksavat palkkaa kymmenen tuhatta markkaa ja ovat mielestään onnellisia, kun saivat täällä pappilassa kahvikupin ympyriäisen korpun kanssa…
— Nyt täytyy maailman olla ylösalaisin! huokaa rovasti ja kävelee levotonna kamarissaan.
Sillä nuo Helsingissä tuntemansa kauhut, näkemänsä katukohtaukset ja muut melskeet täyttävät hänen aivonsa tuskaa tuovalla verivirralla. Mutta nyt ne ovat siirtyneet tänne hänen omaan kotiinsa ja hän on juuri se vihan jumala, jota vastaan uusi usko ryntää.
— Se on kansa, joka murtaupi näyttämölle, kuiskaa hänelle povesta sisäinen ääni.
Aikovat hänen palkkansa pienentää, aikovat hänelle tehdä ruumiillista väkivaltaa, aikovat tulla hänen saliinsa pelaamaan korttia!
Telefooni soi. Siinä joku ystävä ilmoittaa rovastille, että naapuri seurakunnan kirkkoherra on karkoitettu pois pappilasta, on pappilan ikkunoita särjetty, kansakoulussa opetus väkivallalla estetty ja että täällä omalla kirkonkylällä rahvas parhaallaan kokoontuu uhkaavaan kokoukseen.
— Isänmaa on raakalaisten käsissä! huutaa rovasti.
Lyö telefoonin kiinni ja juoksee hätäytyneenä huoneesta huoneeseen, etsii palvelijoita, huutaa renkejä, mutta ei saa käsiinsä muita kuin renkipojan.
— Missä ovat rengit ja piiat? kysyy hän pojalta.
— Ovat menneet kokoukseen, vastaa poika ja virnailee vasten silmiä.
Siis omat palvelijatkin menneet "kokoukseen" ja hänet hyljänneet! Hän oli yksinään koko suuressa talossa, sillä renkipoikakin juoksi häntä pakoon.
— Jospa edes ruustinna eläisi, jospa lapset olisivat kotona!
Mutta ruustinna on kuollut monta vuotta takaperin ja lapset ovat
Helsingissä opiskelemassa.
— Hyvä Jumala! huutaa rovasti ja vaipuu sohvalleen käsi otsalla ja silmät kyyneleissä.
Ranskan suuri vallankumous sukeltaa hänen silmiinsä. Hän näkee sansculottien punaisia myssyjä piikkimetsän lomitse väkevän absinthin katkussa, joka ilman täyttää. Juopunut, eläimellinen joukko räyhää ja vie mestauslavalle kuningastaan Ludvig XVI:nnetta, jolla on hänen omat kasvonpiirteensä ja muhkea vartalonsa. Se onkin hän itse, joka viedään guillotiinille…
Rovasti pyörtyi. Mutta selvisi omia aikojaan.
Hän juoksee moottoriveneelleen ja koettaa saada sitä lähtökuntoon. Kultaa, hopeaa ja arvopapereita on hänellä taskut täynnä. Rahalippaansa hän viskaa veneeseen ja suuntaa sen suurelle selälle.
— Nyt on kansalla valta!
Niin rohjetaan huutaa hänen nenänsä alla hänen omassa pihassaan ja huutajana ei ole kukaan muu kuin hänen oma Matti-seppänsä…
Ja tuo Matin puhe kasvaa. Se saa siivet. Kasvaa, kasvaa, kasvaa… menee kylästä kylään, talosta taloon, mökistä mökkiin…
— Nyt on kansalla valta! kaikuu läpi pitäjän yltyvä huuto.
Mutta rovasti harhailee rahoineen ja kalleuksineen moottoriveneellään suurella selällä jäisessä vedessä marraskuun kylmässä usvassa.
Tämä on suurlakon jälkisoittoa täällä takalistoilla.
XXVII LUKU.
Hannes oli juuri saapunut kotiinsa nimismiehen luota, jolle hän oli jättänyt lopulliseksi toimeksi tehdä parhaan ymmärryksensä mukaan Juuso Kalliolle. Sitovia todistuksia oli ilmaunut, sillä muitakin velkakirjoja Karvisen pesästä oli oudoilla teillä.
Mutta asiasta ei Juuso Kallio mitään aavistanutkaan.
Nimismiehen luona oli ollut puhetta, miten suurlakon jälkimainingit täällä takalistoilla vyöryvät. Metsät olivat ruvenneet elämään niiden lyöminä ja salot heräsivät outoon jyrinään, tahtoen nekin jyristä omilla äänillään. Kaikki vanha tyytymättömyys rahvaassa nousi nyt suuhun ja kuohuili vihaisina puheina. Koko Ylä-Karjalan "musta kansa" oli ärtynyt ja kohotti pelottavana päätään. Pappeja uhattiin, kansakoulut aiottiin lyödä lukkoon ja kaikki verot poistaa. Se oli sitä takalistojen pimeimmän väen "vapautta". Ja täyttä kurkkua huudettiin, että nyt saadaan itse tehdä mieluiset lait. Pelottavia miesryhmiä kulki teillä, jotka tyytymättömistä kuohuivat.
Muutamassa seurakunnassa oli kunnallislautakunnan esimies eksynyt tämän "mustan kansan" johtajaksi.
— Nyt tarvitaan tiukka järjestysvalta. Kokekaa tekin siellä omalla puolellanne niitä rauhoittaa! oli nimismies Hannekselle hyvästellessään puhunut.
Nimismies tässä liikkeessä näki yksinomaan "mustan kansan" ärtymistä. Mutta Hannes ymmärsi, että juuret ovat syvemmällä. Se oli kansan vapauden harrastus, joka täälläkin kuohuu, ja vain pieni haara siitä on "mustan kansan" harhaisku. Monet vuodet oli oltu kuin ummehtuneessa, kiinnisidotussa säkissä. Nyt oli säkki avattu ja sieltä kurkistivat ulos kirkkaaseen ilmaan kansan kalpeat kasvot, joita äkkinäinen valo huikaisi. Ja siitä huikaisusta tämä melske ja kohina, tämä jymy ja uhmailu… mutta sitä ei jaksanut nimismiehen virkavaltainen sielu tajuta.
Omasta puolestaan oli Hannes riemusta juopunut.
Maali, jota hänkin oli takaa-ajanut, oli saavutettu. Suomi oli vapaa.
Kansa oli nostettu valta-asemaan. Hurraa…! hurraa…!… hurraa…!
Samassa ilmestyi Holopainen hänen kamariinsa, hänkin huusi "hurraa" ja puristi Hanneksen luisiin käsiinsä. Ja sitten hän iloisena huudahti:
— Nyt on se suuri talonpoikien kapina alkanut! Parin päivän takaa on meillä talonpojilla iso kokous, jossa pappien palkkausjärjestelmä kumotaan. Pastorille annetaan kyllä hänen osansa, sillä se ei olekaan niin suuri ja hän on kansan mies. Yhteinen toivomus on että sinä tulet kokousta johtamaan…
Holopainen veti esille hyvin paksun lompakkonsa, painoi pöytään
Hanneksen nenän eteen sadan markan setelin ja puhui:
— Tuon saat palkaksesi, jos tulet.
— Onko teillä aikomus myös kouluja hätyyttää?
— Tämä koulu suljetaan ja kaikki muut, paitsi kirkonkylän. Mutta elä sinä pelkää jääväsi leivättä! Kansa on valinnut sinut kirkonkylän koulun opettajaksi.
— Mutta mitä aiotte koulutaloilla tehdä?
— Niistä sitten jäljestäpäin päätetään. Papeilta otetaan myös pois puustellit.
Holopainen nauroi hyvin hyvillään.
— Mutta millä voimalla nämä teette?
— Nyt on kansalla valta. Herrat pois peräsimestä!
— Ettekö ymmärrä, että siten menette lain ulkopuolelle?
— Lain laatii kansa.
— Laatikoon vain. Mutta ensin on vanha laillista tietä kumottava.
Papit ja puustellit ja koulut seisovat lain tukevalla pohjalla.
— Entä se palkkausjärjestelmä? Seisooko sekin?
— Silläkin on muodollinen laillisuus.
— Mikä on?
— Lain muoto.
— Sitäpä en ymmärrä.
— Se tahtoo sanoa että se on päässyt voimaansa täysin laillista tietä.
— Se on tullut meille viekastelun tietä.
— Mutta laillisesti se on kumottava.
— Me sen kumoamme!
— Mutta siihen tarvitaan myös rovastin suostumus.
— Jos hän ei hyvällä suostu, niin me pakotamme…
— Tulette siis käyttämään ruumiillista väkivaltaa?
— Käytämme, jos ei muu auta. Tässä on mies, jolla on leveä rinta. Ja minä olen kaivaten sitä hetkeä odottanut, jolloin tästä asiasta siellä pappilassa saan seisoa rovastin kanssa nenätysten.
— Vieläkö vävynne kulkee rovastin asioita?
— Minä annoin pojalle selkään, hän teki katumuksen ja tekee nyt niinkuin minä käsken.
— Mies taitaa olla pehmyt.
— Mikä muu auttaa? Ihminen pehmenee minun edessäni.
Se oli taas pankki-Holopainen, joka puhui.
— Korjatkaa pois setelinne! En puutu, en tartu puuhiinne. Ja sanon teille, että jos laittomuuksiin ryhdytte, niin sitä vielä katkerasti kadutte, sillä nyt taas on Suomessa laki voimassa.
— Vieläkö petyin sinusta? Olet kummallinen mies. Mutta tässä on luja nyrkki ja varo sinäkin sitä…!
Holopainen näytti luista kouraansa ja oli nähtävästi hyvin vihainen.
— Isäntä laskee leikkiä…
Samassa paukahti nyrkki Hanneksen pöytään. Se meni halki. Maikki syöksyi säikähtyneenä katsomaan.
— Isäntä maksaa toisella kerralla pöydän…, puhui Hannes tyynesti.
— Siinä on jo maksu! ärjäsi Holopainen, jätti satamarkkasensa pöytään ja lähti.
Holopainen meni Juuso Kallion luo.
— Onko sinussa, Juuso, enään ollenkaan talonpoikaa? Muistatko, että rengistä aloit? kysyi Holopainen aluksi Juusolta.
— Mitä tyhjää härnäät!
— En härnää. Mutta muistutan sinulle, että sinä olet yhtä luuta ja lihaa meidän kanssamme. Pyrkivät sinusta kyllä tekemään herran ja rahankin rintaasi laittoivat. Sauva kädessä kuljet ja herrastakissa käyt, mutta sittenkin olet talonpoika. Heitä pois se herrain hännysteleminen ja rupea meidän talonpoikien johtajaksi! Kokouksia olet tottunut pitämään, olet kynänkäyttäjä, tunnet pykäliä ja parakraahveja, rupea meidän mieheksemme!
Juuson silmät leimahtivat: Oliko tässä hyvä ja antava apaja?
— Että mitä tarkoitat?
— Oletko herra vai talonpoika?
Juuso häkälteli, nosteli sorttuukinsa helmoja ja käveli kuin kuumilla kivillä.
— Puhu asiasi selvemmin!
— Nyt on kansalla valta ja herrat pois ja herrain palvelijat…!
Juuso säikähti, kävi kalpeaksi ja huusi:
— Aiotko uhata?
— En suinkaan. Tulin kuiskaamaan sinulle korvaan, että me maksamme sinulle hyvin — saat sata markkaa — kun pidät ylihuomenna kokouksen, jossa se kirottu pappien palkkausjärjestelmä kumotaan…
Juuso riemastui, mutta kävi kylmäveriseksi ja tinki.
— En rupea sadasta, sillä se on vaarallinen kokous.
— Paljonko vaadit?
— Kaksisataa vaadin. Niin sitten.
— Voi h—vetti, kun olet kallis! Olet helpolla tottunut rahaa saamaan. Mutta me maksamme. Sillä tässä on kysymyksessä meidän talonpoikien valtakysymys: mekö vai herrat voitamme?
— Niin on. Talonpoika olen minäkin. Ja kärsin yhdessä teidän kanssanne. Nyt siis aiomme hyökätä rovastin kimppuun —?
— Niin juuri… juuri niin. Niinkuin torveen puhuit… rovastin kimppuun käydään, niin että jyrisee… Pastori-raukka olkoon rauhassa. Se on siivo ja hiljainen mies. Mutta se valkotukkainen piispa… se viini keisari… juuri sen kimppuun me käymme… että… että… roiskis!
— Nyt on kansalla valta!
— Nyt on kansalla valta! säesti Holopainen riemastuen Juusoa.
— Meillä se nyt on valta… meillä talonpojilla…, änkytti Kallio.
— Niin… meillä sorretuilla… köyhillä talonpojilla! vakuutti
Holopainen.
Juuso haki esille viinapullon, sokeria ja kylmää vettä.
Ja siinä sitä sitten juotiin takaliston vhiskyä.
— Onko kokouksessa muita asioita? kysyi Juuso.
— On. Kansakoulut suljetaan!
— Ne joutavatkin! Rahaa vievät jumalattomasti ja herroja kasvattavat.
— Verot poistetaan!
— Juuri minun ohjelmani! Ryypätään oikein keisarin kotka!
He kaatoivat suuret ryypyt kurkkuunsa.
— Muistatko, Holopainen, sitä ihanaa aikaa, kun minä olin kunnallislautakunnan esimies?
— Miksi en muistaisi.
— Kun ei ollut veroja juuri mitään…!
— Se oli ihana aika. Sinut nostamme jälleen johtoon.
— Ja silloin koulutkin loppuvat.
— Lupaatko sen?
— Lupaan.
— Papeilta otamme myös puustellit.
— Otamme! Voi, kuinka sydämeni riemusta hyppää!
— Meitä on tässä kaksi suurta ja onnellista. Ja tästä puoleen olemme me pitäjän johtajat, puhui pankki-Holopainen, nousi ja löi näppiä.
— Kuule, Holopainen! Minä olen aina ollutkin herrain karvain vihollinen ja ehta talonpoika sydämen pohjalta. Olen vain vetänyt herroja nenästä ja heitä hassuttanut. Tekeytynyt tämänkin rovastin ystäväksi, mukamas… mutta nyt se näkee minussa ystävänsä. Ja olen pohjaltani koulujen synkkä vihollinen kuin itse isä perkele, vaikka olenkin muka tämän kasarmin täällä esimies… näes… herrat panivat siksi, kun luulivat minun ystäväkseen. Minä niitä juupeleita olen pahasti pettänyt… oikein summamutikassa pettänyt!
Juuso nauroi. Holopainen nauroi. Sitten he puolijuopuneina syleilivät toisiaan, tanssivat kierroksen kamarissa ja nauroivat silmät vesissä.
Siinä oli todellakin pari iloista miestä.
Juuso Kallio oli jo huomannut, että herrain hännysteleminen ei häntä enään vetele… pitää nyt alkaa toisesta päästä: talonpojista. Ja niiden hartioilla hypätä taas johtajan satulaan, hypätä ja alleen murskata sekä rovasti että opettaja Kauppi, sekä koulut että pappilat, sillä sisimmästä sydämestään oli hän vain sittenkin musta talonpoika, jonka rintaan esivalta erehtyi mitaliin lyöttämään.
XXVIII LUKU.
Hannes huomasi rovastin moottoriveneen asuntonsa ikkunasta selällä kulkemassa. Se näytti pyrkivän hänen koulunsa rantaan. Mutta ranta oli jo jäässä eikä vene näyttänyt jaksavan jäätä leikata. Vene otti takasin ja sitten uudella ryntäyksellä syöksyi jäätä vasten, kohosi jään päälle, kaatui ja siinä oleva ihminen joutui heikon jään varaan.
Nyt se mies uppoaa veteen ja vene jää kyljelleen kellottamaan!
Hannes juoksi henkensä takaa rantaan ja vei mennessään Kähkösen, naapuritalon, vanhimman pojan.
He juoksivat, juoksivat. Näkevät, miten itse rovasti ponnistelee kaikin voimin jäiden seassa. Tuossa paikassa he ovat veneellä särkemässä jäätä, pääsevät luo ja korjaavat vanhan miehen veneeseensä varmasta kuolemasta.
Rovasti itkee ja huokaa, osottaa veneeseensä ja sanoo:
— Rakas opettaja! Siellä veneessä olisi vielä jotain pelastettavaa.
Taivaan Jumala! Nyt sinä ojennat minulle Getsemanen kalkin…!
Rovasti läähättää, vavahtelee ja sormiaan puristelee, että ruskaa.
Hannes ohjaa moottoriveneen luo. Siinä on rautainen lipas veden ja jään sohjussa. Se otetaan. Moottorivenekin kuljetetaan rantaan. Sitten lähdetään koululle.
— Voi rakas opettaja! Minun piti lähteä pakoon omasta kodistani, sieltä ennen rauhallisesta pappilasta…
— Ketä pakoon?
— Omia pitäjäläisiäni. Ne ovat jo muuttumassa sosialisteiksi… vallankumouksellisiksi… himoavat minun vertani… oih!
— Oliko rovastilla aikomus tulla minun luokseni?
— Oli. Sillä nyt tulee kansa hulluksi täälläkin takalistoilla… Suomi hukkuu vallankumouksen veritulvaan… Olin suurlakon aikana pääkaupungissa ja siellä minä näin kaikessa alastomuudessaan sen hirveän punaisen kummituksen, jota sosialidemokratiaksi sanotaan. Minä näen jo sieluni silmällä heidän punaisten lippujensa täälläkin liehuvan, näen koko Karjalan savuavan tulessa ja veressä… herrastalot palavat… säätyläiset ja virkamiehet rääkätään tai tapetaan… tällainen teurastus käy parhaallaan Itämeren maakunnissa… ja sen sielläkin toimittavat sosialidemokratit…!
Rovasti värisi kauhusta ja kylmästä. Hänen silmissään olivat vielä kyyneleet, hiukset ja parta märkä, vaatteet tippuivat vettä. Kun hän rahalippaansa puristettuna rintaansa vasten tuossa kulkea laahustaa, on hän kuin raunioitunut ruhtinas, joka raastettuna pakenee valtakunnastaan jalokiviensä kanssa.
— Ei täällä meillä niin pitkälle päästä. Mutta voivathan ne täälläkin vanhoja näkökantoja poltella… voivat virkavaltaista ja ylimyksellistä henkeä pahastikin rusikoida. Siihen on syytäkin… paljonkin!
— Tekin siis uskotte, että kansa käy virkamiestensä päälle?
— Voihan joukossa olla sellaisiakin hurjapäitä. Mutta suuri enemmistö ei lyö virkamiestä, vaan virkamiehen ajan kehityksen taakse jäänyttä mieltä…
— Huomaan, että olette nuori… että olette voitosta juopunut… mutta minä luotan teihin… sentähden teidän luoksenne pakeninkin harhailtuani vuorokauden tuolla selillä. Olen jo vanha mies, joka en sovi uuteen aikaan…
— Metsäläisyyttä vastaan on meidän yhteisesti taisteltava, taisteltava sitä suuntaa vastaan, jota pankki-Holopainen ajaa.
Rovastin silmät kirkastuivat.
— Enpähän teistä pettynytkään! Juuri niin.
Tultiin koululle. Rovasti alkoi laskea rahojaan.
Siinä oli kultaa ja hopeaa, oli setelikimppuja ja arvopapereita. Siinä oli kokonainen suuri omaisuus.
— Jos tämä lipas putosi järven pohjaan… niin minä olisin nyt köyhä mies. Miten paljon laskette vaivoistanne ja hoidosta, jonka minulle nyt annatte?
— En muuta kuin lämpimän kiitoksen.
— Teidän luonteessanne on kultaa. Minä olen teitä monesti loukannut, mutta nyt pyydän anteeksi… Saanko sanoa teitä ystäväkseni?
— Minä olen jo pankki-Holopaisen ystävä. Sovinko samaksi teille molemmille?
— Minulle sovitte. Ja minä sydämestäni kiitän uutta ystävääni. Te pelastitte minun henkeni ja minun omaisuuteni. Oi, se oli kauhea hetki! Sallikaa minun syleillä teitä! Te ette itse tahdo persoonallista palkkiota minun pelastamisestani. Sentähden minä lahjoitan koulunne joulukuusirahastoksi tuhat markkaa, minkä korot joka vuosi annetaan koulunne köyhille oppilaille jouluavustukseksi itse kuusijuhlassa, jossa minä kerran tahallani teitä loukkasin… Tämän sata markkaa annatte nuorelle Kähköselle… toiselle pelastajalleni.
Tuotiin teetä. Rovasti, joka oli jo saanut kuivat vaatteet, nautti sitä niin suurella nautinnolla, ettei milloinkaan ennen elämässään.
Sitten syötyään pani hän maata, sillä hän oli armottomasti väsynyt.
Hannesta kovasti säälitti miesrukka. Rovasti oli joutunut ajan pyörän alle ja se pyörä murskasi luonnon lain kylmäverisyydellä. Tässä miehessä siis törmäsi vanha ja uusi aika vastatusten ja hänen sisässään tapahtui vimmattu taistelu. Siinä hän nyt lepäsi lyötynä soturina… ei verisenä, vaan nöyryytettynä ja mieli järkytettynä. Miesrukka, jonka oma koti hylkäsi! Rovasti, jota paha omatunto noin pelotteli! Siinä oli jotain hyvin surullista ja jotain hyvin hullunkurista samalla kertaa. Tuo vanha mies oli aina vaan lapsi… pahankurinen, mutta samalla arka… ja nyt se vitsoja sai…
Yön suussa heräsi rovasti ja pyysi lasin viiniä. Mutta sitä ei ollut antaa. Nyt hän muisti, missä oli ja nousi ylös. Hän käveli kauan ajatuksissaan, pysähtyi sitten Hanneksen luo ja kysyi:
— Tunsitteko syvää kutsumusta ruvetessanne kansakoulunopettajaksi?
— Tunsin. Minä paloin sisällisesti tulevaan elämän työhön.
— Ja nyt olette tyytyväinen?
— Olen.
— Minä sen kyllä näen. Sillä teitä rakastaa nuori vaimo kuin silmäteräänsä… teitä pitäjäläiset ihailevat, teitä täytyy vastustajannekin kunnioittaa. Teillä on onnellinen, näin sievä koti, teillä on tyytyväinen mieli ja se on sanomattoman paljon — nyt sen minä tunnen! Teillä on kansan rakkaus ja se on suuri lahja, jota ei minulle koskaan suotu… Kun minä harhailin tuolla selällä kylmässä usvassa ja paksussa pimeydessä viluisena, nälkäisenä, kurjana ja onnettomana, selveni minulle kuin salaman hohdossa, mikä välttämättömyys virkamiehelle on kansan rakkaus, sen kansan, jonka keskuudessa hän toimii. Taivaan Jumala ja paha omatunto oli minulla siellä ainoana kumppalina. Sillä minä tunsin paljon rikkoneeni… Oi, rakas ystävä, minä rupesin papiksi, rupesin tähän arkaan virkaan tuntematta sisäistä kutsumusta… ja juuri sentähden olen nyt näin onneton. Minä ensin tahdoin itseänikin uskotella, että kaikkeen tähän mielen rauhattomuuteen ovat syynä yksin sosialistit, mutta siihen on ennen kaikkea syynä heräävä omantunnon ääni… Täälläkin sisässäni… sydämessäni käy raateleva… repivä… yltyvä vallankumous. Halveksikaa minua, sillä minä olen ollut n.s. leipäpappi! Ja juuri siksi olen nyt näin onneton, että minun, vanhan rovastin, täytyy itkeä nuoren opettajan silmäin alla. Se kuoleman hetki se oli kuin salaman välähdys minun pimeissä aivoissani. Minä sain jo maistaa esimakua, miten hirvittävä on maailmallisen papin kuoleman tuska… oi… oi… oi!
Hanneskin oli syvästi liikutettu. Sillä hän sai olla näkemässä, miten mieltä järkyttävä vallankumous taistellaan ihmisen sydämessä.
Onhan opettajalla antaa minulle yötoveriksi Uusi testamentti?
Hannes etsi sen rovastille.
— Ja nyt hyvää yötä.
Rovasti laski kätensä Hanneksen olalle ja katsoi häntä hellästi silmiin. Hannes heitti hänet yksin.
Aamulla kun Hannes meni kamariin, istui rovasti vielä lukemassa. Mutta nyt hän oli tyyni, silmät kirkkaat ja koko mies juhlallisen ylevä.
— En nyt enää mitään pelkää… en mitään, sillä nyt minä luotan Jumalani apuun. Jos he tahtovat minua ryöstää, niin ryöstäkööt, jos he tahtovat minua rusikoida, niin rusikoikoot! Niin tehtiin Kristuksellekin, joka oli kuitenkin viaton. Mutta minä, suuri syntinen, olen kaikki ansainnut… kaikki itse valmistanut… kaikki… kaikki… — Nyt kuitenkin tunnen, että päivä minun sielussani valkenee… valkenee. Ja Herra siunatkoon minua ja valistakoon minua!
Rovasti vaipui rukoukseen kädet rinnan päällä ristissä.
Oli tuokio syvää äänettömyyttä. Sitten rovasti heitti hyvästin ja sanoi:
— Minua tarvitaan siellä, missä vimmatuin taistelu käy… puhumassa rauhan sanaa…
Hannes lähti häntä saattamaan kotiin.
XXIX LUKU.
Rovasti oli ennen rakastanut nimittää itseään aamutähdeksi, joka päivää ilmoittaa, mutta Holopaista ehtootähdeksi, joka tuo sanomat yöstä. Mutta näiden molempien tähtien välillä vilkkui kolmas tähti: keskiyön himmeä silmä ja paksuimman pimeyden tunnusmerkki — Juuso Kallio. Se kieppui puoleen ja toiseen, milloin sammui ja katosi, milloin arkaillen värisi pitäjän mustimmassa yössä. Harvoin se tähti omavaloisena täysin näkyviin tuli, mutta liikkui mielellään raskaiden pilvien takana ja sieltä tirkisti noihin toisiin. Sillä keskiyö oli sen työaika ja vahtivuoro.
Kun Juuso Kallio pankki-Holopaisen ja muun metsäkansan eturinnassa astui siihen määrättyyn kokoukseen, jossa päätettäisiin sivistyksen valo pitäjästä sammutettavaksi, oli hän kuin kehityksensä huippuun päässyt. Sillä nyt vasta hän oikein astui johtajan jalustimeen. Jos hän ennenkin oli ollut johtomiehenä, niin vapaasti mielensä mukaan ei hän saanut riehua. Herrat pykälöineen olivat aina vastakynnessä ja sentähden niitä oli pitänyt hännystää. Mutta nyt on kansalla valta, nyt herrat ja pykälät pois, nyt kansa itse hänet nostaa pitäjän kuninkaaksi. Rovasti oli huono isäntä, joka ei ymmärtänyt palvelijaansa palkita. Sentähden rovastille tuntuva näpäys vasten kasvoja. Opettaja Kauppi oli se ainainen valon sankari — hänet ajettaisiin pitäjän rajalle. Koulut kiinni, puustellit pois, verot pois!
Ennen kun Juuso lautakunnan esimiehenä pitäjän rahavaroja hoiti, oli vanhoja säästökassoja, jotka hän tyhjensi, ettei tarvinnut liioin verottaa. Miten nyt tultaisiin veroitta toimeen, sitä ei Juuso tahtonut ajatella. Hän tahtoi vain huutaa toisten mukana ja vielä lujemmin kuin ne: Verot pois!
Kuitenkin Juuso häpesi kulkea tämän joukon eturinnassa. Mutta rovasti ja opettaja Kauppi oli kukistettava millä tahansa, rahaa oli ansaittava ja itse noustava pitäjän kaikkein suurimmaksi. Nyt oli se otollinen hetki, se tulevaisuuden aamutunti, jolloin lyödään kuninkaita.
Kokoushuone oli täynnä väkeä. Siinä oli miestä monenkarvaista, semmoistakin, jommoista ei koskaan ennen oltu kokouksissa nähty. Perimäisimpienkin soiden raskaskätiset raatajat olivat tulleet kokoukseen ja tuoneet mukanaan sinne turpeen ja metsän tuoksun. Näille ihmisille oli työ tähän asti ollut elämän ainoa määrä ja sen palkintona tavallisesti leipä ja suola. Mutta nyt he aikoivat korvata entiset kärsimyksensä ja kurottivat nälkäiset suunsa keskusteluun, joka oli ruokotonta parempiosaisten haukuskelemista. Heidän villit silmänsä paloivat laihassa pääkopassa ja heidän repaleiset vaatteensa liehuivat, kun he kuumenneina pyörästelivät. Nälkä ja kärsimys ja virkamiesten vihaaminen siinä se kolmisointu, jota he täydestä kurkustaan huusivat.
Mukana olivat myös pitäjän rahanahneimmat isännät, ne, jotka noita toisia raukkoja olivat pahimmin polkeneet, vaikka nyt muka kaiken syyn sysäsivät virkamiesten ja koulujen tiliin. Ja ne ne olivat ne mustat upseerit, joiden kenraalina nyt Juuso Kallio toimi.
Juuso hyppäsi pöydälle, viskasi hattunsa kattoon ja huusi:
— Hurraa, miehet! Nyt on kansalla valta! Eläköön kansa!
Näin nosti Juuso alkuhurmauksen joukossa. Seurasi verraton mylvinä. Kun se oli loppunut, alkoi Juuso puheensa:
— Minä, miehet, olen entinen renki. Ja kuinka moni teistä onkaan sitä vieläkin? Minä tunnen rengin aseman. Se oli kuin kylän koiran. Nyt minä olen isäntä. Täällä on myös monta isäntää. Isäntänä menetteleisi muuten, ellei olisi herrain virkamiesten imettävänä. Renki on talonpoika. Isäntä on talonpoika. Mutta herrat eivät ole talonpoikia… Nyt on niille tullut ankara tuomiopäivä… Nyt antakaa te, talonpojat, herrain ymmärtää, kuka heitä syöttää! Se olet sinä, talonpoika, joka heitä syötät, mutta se olet myös sinä, jonka silmille he ruokansa tähteet viskaavat. Niistä sinä saat ottaa ravintosi… Hyi herroja!
Enempää ei Juuso ehtinyt puhua, kun ovelle ilmausi nimismies kuuden asestetun miehen kera. Juuso kalpeni, menetti tasapainonsa ja putosi selälleen miesten niskaan.
Kohta oli nimismies siinä saaliin jaolla.
Mutta nyt astui pankki-Holopainen esiin:
— Mitä asiaa on nimismiehellä täällä? kysyi Holopainen.
— Olen vangitsemassa varasta ja väärentäjää, vastasi nimismies.
— Kuka se on?
— Juuso Kallio.
Mutta nyt Juuso virkosi ja huusi kamalasti:
— Nyt näet, Holopainen, mihin suureen vaaraan sinun tähtesi antausin. Kohta kun jätin herrat, ovat he minua vangitsemassa. Se on kansan tähden! Miehet, suojelkaa minua!
Nyt komensi Holopainen taisteluun. Syntyi vimmattu tappelu. Kaikki sekamelskassa pyörivät. Nimismies oli hypännyt pöydälle ja huusi:
— Miehet! Minä varotan teitä, elkää sekauko virkatehtävääni.
Samassa vetäisi hänet Holopainen alas, antoi hänelle selkään nyrkin iskun, nousi itse pöydälle ja huusi:
— Miehet! Nimismies esittäköön, mistä syyttää!
— Juuso Kallio Karvisen pesän holhoojana on varastanut pesästä velkakirjoja, siirtänyt ne itselleen ja kantanut niistä maksut, puhui nimismies.
— Niistä voit häntä jäljestäpäin syyttää. Mutta nyt hän on meidän mies. Ja ellei nimismies mene hyvällä, niin me annamme kyydin, puhui Holopainen.
Joukko mylvi, Juuso Kallio huusi, mutta nimismies komensi miehensä ase käteen.
Niiden, suojassa meni nimismies Kalliota vangitsemaan.
Holopainenkin aseetonna tuli järkiinsä.
— Emme tahdo varkaita puolustaa, puhui hän. Vangitseminen toimitettiin. Ja niin lähdettiin.
Juusoa viemään kunnan vankilaan. Emäntä Karvinen, joka oli tullut kokouspaikkaan, seurasi saattuetta virheellisesti virttä laulaen. Nimismies käänsi Juuso Kallion rintarahan nurinkäsin, jottei päällekirjoitusta "rehellisyydestä" näkyisi vankilaan varasta vietäessä. — Holopaisen kanssa on minulla vielä tili käräjillä, sanoi nimismies mennessään.
— Kiitä pistoolejasi, että näin vähällä pääset, lähetti Holopainen vastaukseksi.
Kokouksen yleisö oli nyt kuin vasten suuta lyöty. Mutta pian toinnuttiin.
— Nyt lähdetään joukolla rovastilaan puhumaan siitä palkkausjärjestelmästä, kehotti Holopainen.
Ja niin lähdettiin.
Rovasti istui levollisena pappilassaan. Hän olisi tahtonut lähteä kokoukseen mieliä rauhoittamaan, mutta häntä ei laskettu. Sillä pappilassa oli paljon muitakin ihmisiä. Hannes sinne ensin oli jäänyt, vaikka rovasti oli kyllä sanonut yksinkin tulevansa toimeen. Palvelijoilleen oli hän antanut vapaan vallan mennä kokoukseen. Mutta nyt ei yksikään ollut lähtenyt. Ja pitäjältäkin oli saapunut paljon ajattelevia ja ymmärtäväisiä ihmisiä pappilaan, kun olivat kuulleet metsäkansan uhkauksista, niin että rovastin ympärillä kotonaan oli sankka parvi ystäviä.
Kun he kysyivät, eikö rovasti pelkää, osotti rovasti pöydällä avonaista raamattua ja vastasi:
— Tässä on minun turvani.
Kaikki huomasivat, että rovastissa on tapahtunut perinpohjainen muutos.
Kokouksesta tuotiin kamalia viestejä pappilaan. Ja lopuksi se tieto, että Juuso Kallio on vangittu ja että Holopainen metsäkansan eturinnassa marssii pappilaan.
— Nyt on rovastin lähdettävä pois siksi aikaa kuin he ovat täällä, esitti Hannes.
— En minä pelkää, vastusti rovasti.
— Mutta Holopainen kiivastuneena voi tehdä tyhmyyksiä. Sekä rovastin että Holopaisen turvallisuuden tähden on parasta, että rovasti lähtee… lyhyeksi aikaa vain, neuvoi Hannes edelleen.
Niin kehottivat muutkin. Rovasti taipui ja lähti kieseillään ajamaan vastakkaiseen suuntaan kuin mistä joukko tulisi.
Kun metsäkansa saapui pappilaan, meni Hannes sitä vastaan, antoi
Holopaiselle kättä ja puhui:
— Ystävä! Täällä on jo tapettu…
— Kuka on tapettu? kysyi Holopainen kuin säikähtäen.
— Virkavaltainen, ylimyksellinen, ylellinen henki, vastasi Hannes.
Holopainen nauroi jo.
— Sinäkö sen tapoit?
— En.
— Kuka sitten?
— Rovasti itse.
— Enköhän minä ollut mukana tappamassa? kysyi Holopainen.
— Olitte tekin.
Taas Holopainen nauroi ja tuo satapäinen miesjoukko hänen takanaan.
— Mutta minun pitäisi saada rovastia puhutella siitä palkkausjärjestelmästä, sanoi Holopainen.
— Ei ole rovasti nyt kotona. Pitää puhua toisella kertaa.
— Missä on rovasti?
— Läksi pakoon.
— Ketä?
— Pankki-Holopaista.
Holopainen nauroi yhä lujemmin ja sanoi joukolleen:
— Tämä on ihana päivä. Nyt olen isäni vertainen poika. Siellä annoin nyrkistä nimismiehelle, täällä olen rovastin ajanut maantielle kodistaan. Eläköön kansan valta!
Holopaisen mukana tullut joukko huusi "eläköön", Hannes sitä huusi ja siellä pappilassa ollut iso väkiryhmä huusi samaa.
Mitä näitä ihmisiä sitten erotti? kysyi Hannes itseltään.
Hän ryhtyi puhumaan, kun huomasi pitävänsä kädessään kohtauksen johtolangat:
— Nyt on todellakin kansan valta. Mutta jolla on valta, pitää olla myös ymmärrystä sitä käyttää. Kansa on paljon kärsinyt huonoilta virkamiehiltään. Virkavaltaisuuden aate on nyt tapettu. Ja kun kerran aate on tapettu, niin sen kannattajat kuolevat itsestään kuin kärpäset kylmän tullen. Ei siihen nyrkkejä tarvita. Meillä on tässä äärellämme siitä loistava esimerkki. Rovasti on muuttunut minunkin ystäväkseni, vaikka hän ennen halveksi niin pientä miestä kuin minä olen. Ja tästä puoleen hän on teidän jokaisen ystävä. Se entinen virkavaltainen rovasti on kuollut ja kuopattu, ja tässä hänen omilla rappusillaan minä teille julistan, että meillä on uusi rovasti, kansanvaltainen ja uudestasyntynyt rovasti. Ja missä on Juuso Kallio? Se raskas pimeyden pylväs on vankilassa. Katso: vanhat johtajamme ovat poistuneet ja kaikki on uudeksi tullut! Uusi aika siis tännekin koittaa. Pitäjämme taivaalla on rusottava huomenkoitto. Mutta siirtykäämme laajemmalle alalle! Koko Suomen kansa on nyt kahleensa katkonut. Ja köyhä rahvas on ihmisarvoonsa korotettu. Siitä minä riemuitsen, mutta samalla vaadin, että tämä rahvas ymmärtää ihmisarvonsa yksin täälläkin. Me kansan kärsineet lapset emme taistele nyrkeillä, emme aseilla, vaan kannamme pyyntömme avomielisesti koko maan valtapöydälle ja vaadimme parannuksia oloihimme. Sillä nyt meille on annettu valta huono laki kumota ja uusi hyvä laki laatia, mutta ei itsekunkin omassa nurkassaan, vaan yhteisesti siellä suuressa neuvospöydässä, jonne kohta edustajamme lähetämme. Ja siellä ne pappeinkin palkat uudelleen järjestetään, mutta ei täällä vihassa ja torassa. Tällainen on se kansanvalta, josta nyt jokainen puhuu. Ja siitä se nousee kansanvaltainen uusi Suomi!
Hannes alotti "Maamme"-laulun. Ne yhtyivät siihen, jotka taisivat.
Mutta kaikki lakittomin päin kuuntelivat sitä.
Kun se oli laulettu, puhui pastori:
— Minä tunnen tarvetta, pitäjäläiset, osottaa teille uuden johtajanne. Se on hän, Hannes Kauppi, Orjasaaren opettaja, jolle Luoja antoi kirkkaan älyn ja syvän lähimäisrakkauden, joita ilman elköön kukaan johtajaksi pyrkikö. Eläköön opettaja Kauppi, uusi johtajamme!
Huudettiin voimakas "eläköön". Sisältä tuotiin rovastin tuoli, Hannes painettiin siihen ja häntä riemusaatossa kantoi koko läsnäoleva yleisö, sekä valistunut että valistumaton.
— Sittenkin löysimme lopulta toisemme, puhui Hannes Holopaiselle.
— Enkö minä sitä jo kerran sanonut, vastasi Holopainen ja kysyi, menikö rovasti etäällekin, jotta voitaisiin takaisin kutsua.
Päivä loppui suuriin päivällisiin pappilassa, jossa pankki-Holopainenkin oli mukana ja istui rovastin pyynnöstä hänen vieressään.