IV LUKU.
Hannes oli kolmatta päivää paikkakunnalla ja juuri lähdössä ensi tervehdykselle johtokunnan esimiehen luo, kun tämä omassa persoonassaan juhlallisesti astui koululle. Hannes tunsi vähän häpeävänsä, sillä hän oli mielestään lyönyt jotain laimin.
Esimiehellä oli keppi kädessä, päässä kova huopahattu, jossa oli suuri kuhmu päälaella ja tyyten kulunut sortuukki yllä. Mutta ennen kaikkea pisti silmään suuri kullattu raha, joka riippui kaulassa sinisessä vaalenneessa nauhassa ja kantoi kirjoitusta: "rehellisyydestä". Se raha oli siinä kuin pienoinen kello lampaan kaulalla. Sillä esimiehen kasvot muistuttivat lampaan kasvoja sekä sentähden, että ne olivat pitkät ja kapeat ja sentähden, että ne olivat jotenkin ilmeettömät.
Kun esimies oli ilmoittanut, kuka hän on, pyysi opettaja anteeksi, mutta esimies nosti kalanluisen keppinsä ylös ilmaan ja sanoi:
— Hjah! Kyllä minä olen odottanut teitä…
— Olin juuri lähdössä.
— Hjah! Minä olen oppinut täsmällisyyteen… tahdoin nähdä miestä, jolle täällä leivän hankin. Se olin minä, joka sain päätöksen, että teidät valittiin.
— Olen suuressa kiitollisuuden velassa.
— Teidän käsialanne muistutti minun omaa käsialaani ja sentähden teihin miellyin. Sitten olitte kirjoittanut hakemuksenne punaisella ja se minusta tuntui, että te olette tarmokas mies. Nähkääs… minä olen ollut viisikolmatta vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä — sen johdosta sain Hänen Majesteetiltaan tämän kultarahan — ja siitä huomaatte, että minäkin olen tarmokas mies.
— O'o! Niin pitkä virkaura.
— Niin pitkä. Ja nyt elän koroillani. Juuso Kalliolla ei ole perhettä, ei talonpitoa. Ei muuta kuin oma talo, jota lampuoti hoitaa.
Esimiehen nykyinen ammatti oli kuitenkin olla talonpoikien kirjurina ja lainanantajana. Hän, joka aina kantoi rinnassaan rahaa ja päällekirjoitusta "rehellisyydestä", lainaili talonpojille rahaa hyvin mielellään, mutta tuosta lainausliikkeestä puhuttiin sitä ja tätä.
— Ja nyt pyydän sanoa opettajan tervetulleeksi.
Kallio seisoi suorassa hattu päässä ja jostakusta hatun pohjassa olevasta reiästä hiustukko pisti näkyviin, keppinsä hän oli asettanut sääriensä poikkipuolin ja piti sitä siinä molemmin käsin. Alkaessaan puhua hän töykeästi kumarsi. Sitten hän muutti jalkaa, otti ilmaa keuhkoihinsa, nosti ylös leukansa, rykäsi ja jatkoi:
— Joka on ollut viisikolmatta vuotta kunnallislautakunnan esimiehenä kuten minä, ymmärtää, miten vaivalloista on kansaa palvella. Yksi sanoo sitä, toinen tätä. Tällöin tarvitaan oma harkitseva tunto… ja ymmärrys… ja järki… ja sivistys… Pyydän saada sanoa vielä kerran herra opettajan tervetulleeksi ja esitän lähempää tuttavuutta. Minä olen Juuso…
Hannes kovin hämmästyi.
Hän pyysi saada kutsua "sedäksi".
— Heitämme pois haukkumanimet. Minä olen niin sanottu "vanha poika".
Sinä taas nuori poika. Poikia olemme molemmat… hih… hih…
Juuso Kallio nauroi vesissä silmin ja raha rinnalla hypähteli myös ilosta.
Sitten nosti hän sortuukkinsa helmat ylös ja istuutui. Hannes ymmärsi myös saavansa istua.
— Onko koulu täällä suosittu? kysyi Hannes, muistellen Karvisen emännän puhetta.
— Hjah! Siinä ollaan eri mieltä. Ja kun koulu nyt on aivan uusi ja sinä olet vasta ensimäinen opettaja, niin onhan se joillekin outoa; varsinkin kun tämä koulutalo tuli maksamaan hyvään määrään toista kymmentä tuhatta kaikkine laitoksineen. Minä olen koulun lämmin kannattaja. Mutta opettajalta ne kuitenkin kaikki paljon odottavat. He luulevat sinun voivan heille vaikka mannaa taivaasta sadattaa, suoraan puhuen. Jo ennen tuloasi puhuivat he opettajasta kuin jostain suuresta onnesta, mikä heille nyt saapuu. Ovat, näes, sellaisia yksinkertaisia tolloja, ensi karaatin moukkia. Kyllä saat vielä paljon heille nauraa… on täällä toisinaan lystiäkin, kun ollaan oikein typeriä ja viisaita yhdellä kertaa. Muuten on koululla koviakin vihamiehiä. Varsinkin pankki-Holopainen on synkkä vihollinen. Ja hänellä on koko joukko kannattajia.
— Satuin käymään talossa ja tutustuin mieheen. Taitaa olla julma mies.
— Hän on tämän pitäjän mustan kansan esimies ja virkamiesten äkeä vihollinen, nauroi Kallio.
— Mutta mistä kummasta hänellä on sellainen suuri omaisuus, kun emäntänsä sanoi, että sata tuhatta…
— Se on jo isien hankkima. Ja heidän ohjeensa oli: "oikein ja väärin kokoon käärin". Niinä suurina katovuosina puoli sataa vuotta takaperin silloinen isäntä piti viljankauppaa ja hyötyi ihmeellisesti. Sitten rikkautta kartutettiin voikaupalla Pietariin. Väärensivät puntarin ja maksoivat hintaa, miten tahtoivat. Ahneus ja itaruus meni jälkeistenkin veriin. Yhtä isäntää piiskattiin, kun pisti käräjäpapereihinsa ennen leimatut karttamerkit, joista leimauksen jollakulla tavalla oli koettanut pois liuottaa. Selkäänsä sai ja kunnia pois. Sitten harjoitettin viinankauppaa. Oli määrätty paikka, jonne kun pani tyhjän pullon ja rahan viereen ja itse poistui, niin jonkun ajan takaa sai mennä ottamaan täysinäisen viinapullon. Lainausliike yhtenään suureni, niin että kansa antoi talolle pankki-Holopaisen nimen. Mutta sen talon ihmiset ovat tavattoman lujaluonteisia. Mille antauvat, niin sille antauvat. Ei mitään rajoja. He ovat hirveitä ihmisiä ja naapurit heitä hiljaisesti pelkäävät. Papitkin taloa kammoovat. Kerrotaan, että talossa kummittelee. Nytkin joka yö kello kaksitoista tulee se entinen vanha isäntä tämän isännän luo ja vaatii tätä tekemään tiliä, miten paljon hän aina päivässä on saanut rahaa haalituksi. Ja kun se vanha isäntä kuoli, niin piru vei arkusta ruumiin jo kirkkomaalle mentäessä, jotta siinä hautaan laskettaessa oli vain joku pölkyn möhkyri, joka siinä kolisi. Hautaanlaskijat niin säikähtivät, että pudottivat rusahtaen arkun hautaan ja pappi oli mennä perästä, sillä hän oli humalassa. Paholainen oli villinnyt hänet hautajaisissa juomaan, niinkuin hän itse jälestäpäin itkien valitti ja seurakunnalta anteeksi pyysi.
— Eikö muulloin karvaita käyttänyt?
— Voi toki! Harvoin näki oikein vesiselvää päivää…
Hannes nauroi. Mutta Kallio ei sitä naurua hyväksynyt, vaan jatkoi yltyen:
— Kyllä siinä talossa piru ihmisiä riivaa. Miten se nytkin villitsi talon ainoan kauniin tytön, jotta rengille alkoi lapsia laitella? Sekin on aivan sen mustan miehen ansio, sen kiljuvan jalopeuran, joka käy etsien ympäri, kenen hän saisi niellä. Ja siinä talossa se käykin ympäri monessa muodossa. Jopa haastaa kansa, että se renki olikin itse paholainen, sillä ei sitä ennen kukaan tuntenut eikä tiennyt mistä se tuli. Sitten hävisi kuin tina tuhkaan…
Taas Hannes nauroi. Mutta Kallio pahastui ja yhä enemmän yltyi.
— No uskot kai minua itseäni. Olin minäkin kerran pankki-Holopaisessa yötä, siellä samassa tuvassa kuin isäntäkin. Siinä huoneessahan se kummittelee. Kun olin päässyt nukkumaan, alkoi tupa pyöriä. Tuli kuin fosforin hajua suuhun ja sieraimiin ja aivan pikimusta olento tassutteli huoneessa, nykäisi minua ja kuiskasi: "myötkö sielusi?" Jääkylmät väreet viilsivät pitkin selkäpiitäni ja minä juoksin huutaen ulos. Ja sitä kyytiä vaatteet kourassani talviyössä naapuritaloon. Vielä jäljessäni sihisi ja sohisi, ilmassa vinkui ja takanani kuului kuin naurua.
— Mutta esimies elikkä…
— Sano vain sinuksi!
— Sinä pelkäsit, näit unta ja unen pöppyrässä lähdit juoksuun. Ja ehkä isäntä jäljessäsi nauroi kummalle lähdöllesi…
Hanneskin nauroi silmät vedessä. Mutta Kallio kimposi ylös, suuttui ja ärjäsi:
— Mene itse sinne yöksi, niin uskot!
— So! so! Leikkiähän tämä on. Ja minä olin jo siellä yötä.
— Olit yötä? Sinä? Uskalsit?
— En tiennyt koko juttuja.
— Missä tuvassa olit? Samassako kuin isäntä?
— Toisessa.
— Siinäpä se! huudahti Kallio ja räjähti mielihyvästä nauramaan.
Sitten hänen silmänsä loistivat kuin voittaneen sankarin. Ja riemuissaan otti hän nyt hatun päästään.
Hannes näki parhaaksi olla tällä kertaa sen enempää vastaan inttämättä.
Sitten Kallio puhui:
— Muuten sanon sinulle hyvän neuvon: elä mene aivan lähelle itse rahvasta! Se pian pettää sinut. Eikä se sovi arvoiksikaan. Pitää olla ulompana heistä. Näyttää niille, että on herrasmies, että on virkamies, jota pitää… kunnioittaa.
Kallio sanoi viimeisen syvällä rintaäänellä. Sitten jatkoi:
— Ja pelätä…! Tätä minun rintarahaani he katsovat aralla kunnioituksella, kun tietävät, että se on Hänen Majesteettinsa antama… Ja kun minä polkaisen lattiaa, katson kulmaini alta ja rypistän otsani, vapisevat he. Näin…
Kallio suoristui, heläytti keppinsä lattiaan, rypisti otsansa, katsoi kulmainsa alta ja oli hirvittävän luonnoton. Näin hän käveli hetken kamarin lattialla äänetönnä. Sitten hän ikäänkuin nauttien äskeisestä pingotetusta suuruudestaan hörähti nauruun ja muutti äänensä:
— Kuule vielä kerran: elä mene liian lähelle mustaa kansaa! Me tarvitsemme arvoa ja kunnioitusta… me koulumiehet ja sivistyneet…
Kallio heitti hyvästin ja hänen kylmät kosteat kätensä iljettivät Hannesta. Hän komeasti poistui. Pihalta hän nosti juhlallisesti hattuaan.
Tuuli nosteli Kallion sorttuukin liepeitä ja paikkaiset housut alta näkyivät.
— Hän oli kummitus keskellä päivää, puhui Hannes itsekseen Kallion mentyä ja lisäsi:
— Emme me taida koskaan tulla ymmärtämään toisiamme. Ja se on hyvin ikävä juttu.
Hannes lähti syömään päivällistä. Tämä ruokahoito oli hänelle jo tuottanut paljon huolta. Hän olisi ottanut palvelijan, joka olisi hänelle ruoan valmistanut ja huoneet siivonnut, mutta vastattiin, että ruokaa ei osata laittaa Hän oli käynyt läheisissä taloissa pyrkimässä ruokamieheksi. Mutta taas sama tyly vastaus:
— Ei me osata tehdä ruokaa.
Viimein hän puoleksi rukoilemalla sai kaikkein läheisimmän naapuritalon, Kähkösen emännän, sen, jolla oli paljon orpoja, hänelle lupaamaan ruoan. Kolmetoistavuotinen Niina oli nyt hänen ruokaemäntänsä.
Sinne nyt Hannes lähti päivälliselle. Tupa, jossa päivälläkin on puolihämärä, on hänen ruokasalinsa. Sen seinät ja katto ovat savusta aivan mustat, sen pienet ikkunat rikki ja rievuilla tukittu, sen suuri kolkko uuni kuin suunnaton kivikasa, jonka päällä on ainainen hämärä, missä sirkka hämylauluaan laulaa. Koko uuni kihisee russakoita kuin muurahaispesä muurahaisia. Likaiset orret riippuvat katossa ja ovat koonneet päälleen puolen vuosisadan pölyt ja noet. Jos niitä olisit liikuttanut, niin huone olisi muuttunut pölymuseoksi, jossa bakteriologeilla olisi ollut kiitollinen työala.
Tässä tuvassa on suuri honkapöytä. Niin suuri että siihen sopisi kokonainen perhe makaamaan ja silti jäisi sijaa puolelle kymmenelle ruokailijalle Tämän majesteetillisen pöydän ääressä Hannes yksinään murkinoipi ja sille ruokakurjat kantaa tuo pieni Niina-raukka, joka on kuin kääpiö tämän mahtavan ruokalavan rinnalla. Ei ole liinaa pöydällä, vaan sen rosoisella halkeilleella pinnalla ovat ruoat paljaaltaan. Siinä on suuren suuri leipä ilman koria, siinä ränstyneellä posliinilautasella voinokare, likainen ja sinisen harmaa, mujeita kupissa suolavedessä, kaksikorvainen puinen maitoastia, jotain velliä…
Mutta Hanneksenhan piti edeltäkäsin tietää, että takalistoilla syödään homeleipää suolaveden kanssa. Hänen ateriansa sellaisen rinnalla oli vielä herkkua.
Itse ruokaa vastaan ei Hannes niin napissutkaan, mutta tuota likaisuutta… tätä kaikkea mauttomuutta vastaan.
Levittääppä tähänkin honkapöydälle pienoinenkaan puhdas liina, asettaappa sille vaikka juurista nidottu leipäkori, joka on kohtalaisesti täynnä sievästi leikattuja leipäviipaleita, hankkiappa noiden emaljinsa menettäneiden posliinilautasten sijaan uudet ja samaten posliininen maitokannu…
Mutta hänpä ostaa ne itse! Seuraavana päivänä tullessaan syömään oli hänellä omat kojeensa. Jonkun päivän oli puhdasta. Sitten väsyi pieni Niina tarkkaan pesemiseen. Pian oli taas silmien edessä sydäntä ellostava mauttomuus.
Tämä ruokahoito ja nuo kosteat kouluhuoneet tuottivat Hannekselle ruumiillista pahoinvointia.
Mutta hän sääli Niina-raukkaa, sillä sen piti samalla olla karjapiikana, lasten vaalijana ja kutoa perheessä tarvittavia villaesineitä.
V LUKU.
Muutamana iltana oli Hannes jo nukkunut hyvän aikaa, kun hän heräsi jostain häiritsevästä äänestä. Hän kuunteli tarkemmin. Ja älysi, että eteisen ovelle lyötiin. Oli kuutamo. Hän katsoi kelloa. Juuri kaksitoista yöllä. Lyönti uudistui. Hannes hiukan hytkähti. Sillä olihan nyt keskiyö.
Joko tulivat pankki-Holopaisen aaveet tänne asti?
Lyönnit toistuivat. Hannes meni ovelle hiukan pukeuduttuaan.
— Kuka siellä?
— Oi, rakas opettaja…! kuului oven takaa valittava ääni.
— Kuka se?
— Karvisen emäntä.
Hannes yhä enemmän hytkähti. Siellä oli siis se nainen, joka oli hulluuden rajamailla. Ehkä olikin jo täysi hullu ja oli lähtenyt tänne koululle sydänyönä kummittelemaan.
— Rakas opettaja! Avatkaa Jumalan tähden! Ja pyyntöä seurasi hyvin syvä huokaus.
Hannes avasi. Näkyviin tuli Karvisen emäntä avojaloin yöröijy päällä ainoastaan saali hartioille heitettynä. Mutta ilman huivia hän oli.
— Jumalan tähden opettaja on hyvä ja seuraa, pyyteli emäntä.
— Mutta minne?
— Sitten näette. Nyt tulkaa!
— Ettekö voi sanoa minne?
— Kohta näette minun suruni.
Emäntä oli jo menossa ja Hannes otti nuttunsa ja hattunsa ja seurasi jäljestä. Emäntä laskeusi alas koulumäeltä, meni sitten hiipien lehtoon. Lehdon takana oli niitty. Ja niityllä teki heinää mies ja nainen. Lehdon laitaan emäntä pysähtyi ja viittasi opettajalle olemaan hiljaan. Hän laskeutui kyykylleen maahan. Hannes painautui hiukan häntä ulommaksi samaten piiloon muutaman nuoren koivun taakse.
Tämä oli hirvittävän salaperäistä. Mutta toisilleen eivät he mitään puhuneet.
Mies ja nainen tekivät vain heinää. Mies niitti. Nainen haravoi. Toisinaan he lähestyivät toisiaan ja näytti siltä kuin olisivat he jotain kuiskanneet toisilleen.
Mutta mitä kummaa he yön kuutamoon heinälle lähtivät, jolloin kaste on märimmillään ja uni on makeinta?
Tässä oli taas jotain yllättävää, oivalsi Hannes. Mutta hän oli hiljaan ja katsoi tuon tuostakin emäntään, joka näytti vavahtelevan koko ruumiilleen kuin kauheissa hermokivuissa.
Mies oli kaunislihaksinen keski-ikä mies. Sievä suippoparta ja ylen säännöllinen vartalo hänellä oli. Nainenkin oli sorja vartaloltaan ja liikkeissä oli itsetietoista varmuutta.
Toinen niitti ja toinen haravoi. Lähestyivät toisiaan ja erkanivat. Supattivat hetken ja syventyivät taas työhönsä. Niittäessä suuri puukko miehen uumenilla heilui ja kun hän laski viikatteen heinään, tapahtui se jonkunmoisella keikaroivalla notkeudella.
Emäntä hiipi Hanneksen luo ja kuiskasi:
— Tuo mies, joka niittää, on meidän isäntä ja nainen on meillä asuva loinen. Siinä ovinurkassa tuvassa se asustaa. Se on isännän tahto…
Emäntä silmäsi tarkastaen niitylle ja jatkoi:
— Tämä meidän isäntä oli nuoruudessaan yhtenäinen yönjuoksija ja näin se vielä jatkuu, vaikka on viiden lapsen isä ja vanhin tyttö on jo seitsemäntoistavuotinen.
Jo Hannes kaikki käsitti. Se sairaus, jota hän emännässä oli luullut hulluudeksi, olikin mustasukkaisuuden karvas tuska.
— Tämä niitty kuuluu koululle. Isäntä sen vuokrasi. Tänä iltana tuli hän koko väen kanssa ulkoniityltä. Ja kun oli syönyt ja vähän levähtänyt, sanoi minulle: "Käyn sen koulun niityn Maijan kanssa leikkaamassa, kun on näin kaunis yö." Ja niin he lähtivät. Mutta minä epäilin. Ja lähdin myös.
— Mutta jospa epäluulonne on turha.
— Nyt se nähdään. Niinhän ne ihmiset sanovat, että turhaan minä luulottelen. Sillä kukaan ei ole isäntää sen jälkeen kuin meni naimisiin minun kanssani, suoranaisesti yhdyttänyt, sillä näissä asioissa osaa hän olla hyvin viekas…
— Emännällä voi olla sitten aivan väärä luulo.
— Minä tunnen veressäni, että meidän välillämme on jotain kieroa. Ja miksi se tuota naista niin suosii?
— Mutta emäntähän on jumalinen ja luulee tällaista…
— Jo kauan sitten olen minä ollut varma, että niin on. Odottakaa!
Emäntä hiipi entiselle paikalleen. Kului ainakin tunti. Jo suuri luikare oli niittyä leikattu ja märät heinät oli nainen hajalleen sirotellut.
Hetken takaa meni nainen niityllä olevaan latoon.
Isäntä jäi edelleen niittämään. Rupeaman takaa tarkasteli hän varovasti ympäristöä ja meni myös latoon.
Samassa oli emäntä kiemurtaunut niityn ojaan ja matoi sitä pitkin ladon luo hyvin hiljaan kuin vaaniva kissa.
Sanomaton surumielisyys laskeutui Hanneksen sieluun raskaana ja tukahduttavana. Hän tunsi jäsentensä kangistuvan ja hänet herpasi jäykistävä tuska. Hän ei tahtonut eikä voinut paikaltaan liikkua.
Hän häpesi tuon mieskurjan tähden, häpesi luihin ja ytimiin asti. Hän häpesi koko sukupuolensa tähden, joka noin raa'asti unohtaa aviomiehen ja isän velvollisuudet, häpesi, häpesi… kyyneleet tulivat hänelle silmiin ja hänen sydämensä järkytti äärettömässä mielen jännityksessä.
Oli joku hetki kuoleman hiljaisuutta. Se aika oli pitkä ja salaperäinen.
Sitten erotti Hannes emännän seisovan valkoinen yöröijy päällään, sillä saali oli pudonnut ojaan, ladon seinämällä kädet ristissä rinnalla ja kuului virheellinen virren laulanta:
"Maa irstaisuutt' on täynnänsä,
Hulluutehensa päänänsä
Se nuoret vanhat vetää.
He haureutta himoovat,
Myös muita houkuttelevat
Ja makein sanoin pettää.
Täst' iloita voi saatana,
Joukkonsa kanssa riemuita,
Kun synti saapi vallan,
Vakuuden maahan tallaa."
Yön hiljaisuudessa oli tuo kaameaa kuin yölinnun laulu. Ja kuitenkin sen linnun, huuhkajan ja pöllön, ääni oli korvalle nautintoa verrattuna tähän vihlovaan valitukseen, joka lähti onnettoman aviovaimon ja äidin haavoitetusta, pilkatusta, rikkirevitystä sielusta. Katkera, kymmenesti katkera oli se Hanneksen kuulla. Hänkin vavahteli tuon naisparan vuoksi, joka kai sai nähdä omilla silmillään elämän ja nautinnon raa'imman näytelmän.
Veri hänellä — Hanneksella — tuntui jäätyvän, sillä nyt oli hän todistajana takalistomaan likaisimmassa teossa…
Kun virren veisuu vain jatkui eikä mitään sen kummempaa tapahtunut, palasi Hanneksen suoniin entinen elämän rohkeus ja hänessä heräsi uteliaisuus. Hän käveli ladon luo.
Siellä isäntä istui ja tyynesti pani piippuun. Nainen seisoi ovenpielessä ja nauroi laulelevalle emännälle.
Hannes huomasi, että emäntä sittenkin oli pahasti pettynyt ja samassa pettänyt hänetkin.
Kun isäntä näki Hanneksen, nousi hän ja tuli kohti.
— Taidatte olla uusi opettaja?
— Olen.
— Nyt jouduitte mylläriksi hullun ihmisen myllyyn. Hannesta hävetti. Hän meni emännän luo ja pyysi häntä lopettamaan ja menemään rauhassa kotiinsa.
Mutta emäntä pani kovan tenän. Hän ei luvannut lähteä ennenkuin
Maijakin.
— Lähdenhän minä, hyvä emäntä. Lähdemme yhdessä, puhui nainen.
— En lähde ennenkuin isäntäkin, kivasi emäntää ja itki.
— Lähdenhän sitä minäkin, kun niin tahdot. Mutta olisin nyt leikannut kokonaan tuon niityn, jotta olisimme aamulla saaneet mennä salolle heinään. Maija olisi saanut sitten pitää näistä heinistä huolta.
Lois-Maija nauroi valkoiset hampaansa näkyviin.
— Koska isännällä on kiirut, niin joukolla tämän niityn lopetamme. Ja kun olemme niittämisen lopettaneet, niin sitten rakennamme sulan sovinnon. Eikö niin, isäntä?
— Ka jos opettaja niin tahtoo.
Ladossa oli toinen viikate. Opettaja otti sen ja alkoi niittää. Mutta emäntä lähti itkien pois.
Tapahtuma jäi kuitenkin Hannekselle salaperäiseksi. Tässä alla täytyi olla sittenkin jotain surullista, arvaili Hannes. Isäntä taitaa olla kirjansa läpi lukenut mies.
Siinä kuutamoisena yönä hän niitti ja mietti isännän sivulla. He juttelivat täyttä kyytiä, mutta isännän puheessa oli usein sellainen kaksinaisuus ja silmissä naurava kuje, että Hannes arveli miehen olevan vaikeasti tajuttavan olennon. Mutta tuohon arkaan kysymykseen ei Hannes tahtonut tällä kertaa pitemmältä kajota.
Kuunvalon hopeat vaalenivat. Mailta katosi hämärä. Pensaikko ja metsä alkoi elää. Säveljaksot seurasivat toistaan. Kuului taloista kukon kiekunta ja karjakellon kalkunta yösyötössä olevasta lehmälaumasta, joka nousi levoltaan tuoreella nurmella. Aamun viileys auringon noustessa oli väsyneelle niittomiehelle virkistävä.
Koko niitty oli niitetty. Lois-Maija oli vähää ennemmin lähtenyt pois.
Isäntä sanoi pitävänsä mennä metsään katsomaan tervaksia tuulastuspuiksi. Hannes meni vastaiselta puolelta koululle. Kun hän kulkiessaan sattui katsomaan taaksensa, näki hän Lois-Maijan valkoisen huivin metsärinteessä vilahtavan. Ja aivan kohta samaan suuntaan katosivat isännän sopusuhtaiset, miehekkäät hartiat.
Siinä oli sittenkin surullista alla, mietti Hannes.
Tämä yö oli hänelle tuokiossa näyttänyt veriäjäätävän kuvan onnettomasta avioliitosta, jossa kaikki on särmikästä eikä sopusointua missään.
Pitkään aikaan hän ei saanut ajatuksiaan irti siitä, että hän oli ollut tuon mielevän Karvisen isännän narrina tänä yönä.
VI LUKU.
Kun tuli sunnuntai-aamu, lähti Hannes Karviseen, sillä silloin tiesi hän tapaavansa isännän kotona.
Isäntä oli jo rappusilla vastassa, hymyili ja pyyteli sisälle. Hän oli puhtaassa sunnuntai-asussa ja hänen persoonansa oli miellyttävä.
Isäntä vei kamariin, joka oli siististi laitettu. Oli kukkia pöydällä, oli kahden hengen soudettava keinutuoli, oli seinällä joku taulu. Oli korkealle tehty sänky runsaine sänky vaatteineen ja valkoisine tyynyineen. Vieressä oli vielä toinen kamari, joka oli paremmassa laitoksessa. Sieltä pisti silmään kiiltävä piironki, jossa oli kullatut lukot, sen päällä korkea peili ja pari vaasia.
Näki, että talo oli varakas. Ja täällä rakastettiin puhtauttakin. Mutta Hanneksen oli vaikea uskoa kaikkea tätä emännän työksi. Se aamiainen, jonka hän talossa söi, ja emännän olemus haastoi sanattomasti aivan toista.
Samalla tuli huoneeseen sievässä puvussa nuori nainen kahvitarjotin kädessä. Tyttö oli aivan samannäköinen kuin isäntä. Hänen liikkeensä samallaiset, hymyily samallaista. Liekö verikin samallaista…?
Hanneksen vastoin tahtoaankin täytyi kumartaa naiselle, sillä sen olento oli kuin vaatisi sitä. Hoikka vartalo, jossa oli pehmeyttä ja pyöreyttä juuri tarpeeksi asti, kasvot, joissa elämän tulipunaruusu hehkuvimmillaan kukki, soma ohut suu, niin lämpimät kosteat silmät — kaikki tuo oli harvinaista näillä karuilla mailla, joilla naisen kauneus alkuunsa surkastui samaten kuin omenapuu ei jaksanut pidemmälle raakuloita milloinkaan päästä.
Tyttö nyökäytti vain päätään. Tarjosi kahvin ja poistui.
Hannes tunsi jonkimmoista pettymystä. Hän oli melkein kuin nolattu. Hän oli täällä tottunut syviin niiailemisiin, punastumisiin ja ujostelemisiin. Tämä liikkui kuin prinsessa itsetietoisena nopeilla käänteillä ja harkituilla eljeillä.
Se on isän tyttö. Äidistä siinä ei ollut piirrettäkään, tuskin soluakaan.
Isäntä hymyili, kun näki tytön tekevän vaikutuksen Hannekseen.
— Onko neiti isännän tyttö?
— Meidän vanhin lapsemme hän on.
— Mikä nimi?
— Maikki.
— Erinomaisen herttainen lapsi, ihasteli Hannes.
— Oo… oo…
— Miten vanha?
— Kohta seitsemäntoista vuotta.
— Onko käynyt koulua?
— Kävi kirkolla kansakoulun ja oli sitten kaupungissa ompeluopissa.
Hannes jo ymmärsi, että kaikki tämä sirous kamareissa on Maikin käsialaa. Ja hänelle tuli mieleen, että miten onnellinen tämä koti voisi olla, jos… jos…
Mutta hänestä tuntui melkein mahdottomalta ajatella likaista tällaisen sievyyden ja somuuden keskellä.
Eipä kumma, että ihmiset arvelivat Karvisen isännän olevan moitteettoman, mutta emännän mustasukkaisen hullun. Nämä kamarit, tuo tyttö ja itse isännänkin olemus puhuivat niin paljon hänen edukseen, enemmän puhuivat kuin joku vimmainen, rajusanainen puolustuspuhe hänen omilta huuliltaan.
Sitten kuului isäntä vielä olevan lautamies ja semmoisena erityisesti pidetty. Yhdellä sanalla sanottuna: hän oli puoleensa vetävä talonpoika, jolle Luoja oli antanut kirkkaan älyn.
Puheltiin kaikemmoista vuodentulosta, koulusta, kansasta, mutta sitten yht'äkkiä Karvinen elostui ja kysyi:
— Joko tunnette rovastin?
— Ei ole saanut käydyksi vielä. Karvinen tuli iloiselle päälle.
— Hän on pappi, joka muille saarnaa vimmatusti eikä itse usko mitään!
— Mutta mistä niin tiedätte?
— En tiedä, mutta luulen.
— On liian rohkeaa sanoa tuollaista arvostelua, kun ei ole varmuutta, huomautti Hannes.
Karvinen punastui.
— Kuuluu hänellä olevan rukouskirja aina tuolilla sänkynsä vieressä. Mutta piiat sanovat, että se on aina samassa paikassa käyttämättä, sen kun ympärille kasaupi tomua, mutta kirjan alus on aina tomusta vapaa. Ovat ilkosillaan antaneet sen tuolin olla pyyhkimättä tomusta useamman vuorokauden. Nuorisoseuran iltamiin, kun niitä pidetään sunnuntaisin, ei laske palvelijoitaan eikä itse koskaan käy nuoria neuvomassa. Mutta pidoissa hän kyllä sunnuntaisin kulkee. Sanovat toisinaan kalaretkellekin lähtevän. Köyhiä loisia, jotka on työssä hänellä, pitää hän heidän omissa leivissään, kun muka syövät liian paljon, kun pääsevät kelvollisen ruoan ääreen. Joka pappilassa kahvikupin saa, on jo pidetty vieras. Mutta talonpoikaa ei ole nähty rovastin pöydässä vieraana murkinoivan. Kansliahuoneen oven pielessä saat asiasi toimittaa, vaikka olisit millainen isäntä. Tämä pankki-Holopainen on koiransilmä, kun niikseen rupeaa. Hänellä on paljon papinmaksuja, kun on rikas mies. Toisinaan tuovat hänelle kahvikupin siitä hyvästä. Mutta yhteen aikaan kantoivat vanhoilla rivattomilla kupeilla. Holopainen ottaa kupin, mutta viskaa sen rovastin jalkain juureen ja puhuu tyynesti: "Ennen kupin maksan kuin käteni poltan." Ja kaivaa rovastille puolimarkkasen kukkarostaan…
Karvinen nauroi oikein sydämensä pohjasta asti. Hanneksenkin täytyi hymyillä.
— Toisella kerralla sitten ottaa molemmat ympyriäiset korput korista, vaikka aina annetaan vain yksi ympyriäinen korppu mieheen ja silloinkin se toinen korppu oli aiottu Holopaisen kumppali-isännälle. Tää rovasti on sanomattoman rahanperso…
— Ja toinen itara toista neuvoo, huomautti Hannes.
— Olen minäkin rahanahne, mutta rovasti sentään voittaa minut, nauroi
Karvinen.
Nyt huomasi Hannes olevan sopivan tilaisuuden kääntää purjetta ja lähteä luovailemaan vastaiseen. Ympärillä oleva siisteys oli ujostuttanut häntä siirtymästä sellaiseen… Mutta kun Karvinen noin vain leikitteli rovastin heikkouksilla, niin sai Hannes rohkeutta iskeä kuin pistimellä.
— Sanokaapa minulle, isäntä, mitä teitte metsässä silloin aamulla, kun yön heinää leikkasimme?
Karvinen oli pudota istuimeltaan, sillä niin rajusti hän säikähti.
Näytti kuin veret tippuisivat hänen kasvoiltaan.
— Näittekö sitten jotain? sopersi hän tulikuumana.
— Näin, vastasi Hannes varmasti ja kääntyi suoraan silmä silmää vasten
Karviseen.
Isäntä ei sietänyt asemaa. Mutta nousi äänetönnä kävelemään.
— Olkaa siitä vaiti… minä pyydän… minä rukoilen… rakas opettaja… huomaan… että… että…
— Yhdellä ehdolla olen minä vaiti…
— Voi millä? kysyi isäntä hätäisesti.
— Että isäntä karkoittaa kodistaan sen Lois-Maijan.
— Iljettää se minua itseänikin. Sehän se viettelee, kun on jalkain juuressa.
— Karkottaa sen pois siis.
— Luuleeko opettaja, ett'en minä itse hänestä kärsi? Mutta tuo pilattu veri ja nuoruudessa opittu paha tapa! Ja tämä Lois-Maija se oli ensimäinen, jonka ovelle minä yönjuoksijana kolkutin. Minulle hän ensimäisen rakkautensa antoi. Eikä hänellä ollut sitten mitään rajaa. Meidän mökkiläinen on hänen isänsä ja se on minulle jo vuosia tyttönsä tähden vihaa kantanut. Isänsä karkotti Maijan maantielle, kun tämä liiaksi hurjisteli. Säälistä olen minä naisparan antanut asua tupamme loukossa. Mutta se on minun verelleni viettelevä tuli. Kun kuitenkin minä niin paljon olen syypää hänen kohtaloonsa, olen häntä suosinut, vaikka se kyllä on ollut käärmeen elättämistä omalla rinnallani. En minä ole niin huono kuin opettaja luulee. Voi monesti jo olen ollut surmata itseni tämän saman tähden! Sillä minä häpeän jo itsekin itseäni… ja lapsiani… tuotakin aikaista tytärtäni.
— Huomaan, että elätte onnettomassa avioliitossa.
— Hyvin onnettomassa.
— Mikä siihen on syynä?
— Emäntääni en ole koskaan rakastanut. Äitini sen minulle väkipakolla naitti. Ja minä olin silloin vasta yhdeksäntoistavuotinen hurja yönjuoksija. Sentähden äidin mielestä minulle piti saada vaimo, jotta tuo hurjuus loppuisi…
— Se sama ja ainainen…!
— Äitini valitsi minulle vaimoksi ensimäisen, joka vastaan sattui. Ja tämä oli hänestä mieluinen, kun oli uskonnollinen. Emäntäni on kuutta vuotta minua vanhempi… se minut pakotettiin ottamaan. Jos minä olen rikkonut, niin on rikottu minuakin vastaan. Pitäjäläiset ovat kuitenkin minua paljon suosineet, antaneet yhtä ja toista luottamustointa. Ja minäkin olen arka kunniastani ja maineestani, vaikka se ehkä opettajasta hullunkuriselta kuuluukin. Minä saatoin Lois-Maijan onnettomaksi ja sentähden se vyöryi kallioksi omille niskoilleni. Tässä on sen suuremman tahto tapahtunut.
Karvinen kuivasi nenäliinalla silmiään.
— Mutta nyt isäntä laittaa pois tuon Lois-Maijan, kun se on kerran itsellenne ja emännällenne suureksi pahennukseksi. Saaneehan hän asunnon muuallakin.
— Eivät ne mieli häntä ottaa. Kaikki emännät häntä pelkäävät. Hän on sentään miehiä kiehtova olento. Ja sentähden emännät häntä kammoovat.
— Minä annan naiselle koululla asunnon. Otan hänet sinne vahtimestariksi. Siihen kai sopii. Onhan hänelle itselleenkin eduksi asua yksinäisyydessä. Laittaahan isäntä hänet pois?
— Laitan. Ja opettaja on vaiti?
— Vaiti olen, kun huonot tavat pois heitätte.
— Heitän… lupaan.
Lyötiin vankasti kättä sen vakuudeksi ja opettaja lähti.
Kun Hannes tuli koululle, istui hän miettimään. Hän näki mielikuvituksessaan hirveän suuren padan täynnä kuumaa punaista ihmisverta. Se porisi ja porisi, sillä sen alla tulena leimusi inhimillisten intohimojen rovio. Monemmoisten syntien sauhu padasta nousi. Mutta kitkerin oli sen synnin sauhu, jonka kuudes käsky kieltää. Luonnon raaka eläimellinen vietti tuoksui siinä voimakkaampana kuin satakertaiset hapot. Ja lisälemua antoi sille monien itkettyjen kyynelten suola.
— Se on maailman mahtavin sauhu, joka palaa niinkauan kuin ihmiskuntaa on. Sitä sammuttamaan tarvitaan auringon sammuminen. Mutta sivistys siihen jo heittää jäähdyttävän kristallin, mietti Hannes.
Samalla hänelle selvisi, että ensimäinen sivistystyö ulkopuolella koulun tunteja, johon hänen pitää piirissään ryhtyä, on yönjuoksun vastustaminen. Ja ensimäinen uhri, joka hänen siitä tulee pelastaa, on Maikki Karvinen. Sillä isän veri varmaan pulppuili sen kevätnuoren ihon alla, isän veri ja isän helmasynti. Tyttö oli tehnyt häneen niin hyvän vaikutuksen täällä takalistolla. Se oli kuin valoisa auringon säde muuten pimeällä pinnalla. Ja se auringon säde leikki ja läikkyi, lämmitti ja liikutti hänenkin jo yksitoikkoisuudesta seisomaan pyrkivää tunne-elämäänsä.
VII LUKU.
Oli kaunis ja lempeä varhaisen syksyn yö. Kuutamo oli häikäisevän hurmaava. Sen hurmauksen täytyi painua ihmisen sieluun kuin taikajuoman, joka veret liikkeelle sysää. Tällaisessa hopeisessa haavehohdossa on tunteita nostava ja unelmia houkutteleva tenho, johon seottuu tuoksuja iltakasteesta, kukkien lemusta, tuoreesta mullasta kynnöspelloilta, ja jolle antaa lisää väriä vetten välkkyvä kalvo ja illan autereinen hämy. Silloin on yössä sanatonta kaihoa, samalla kun siinä on äänetöntä riemulaulua luonnon suuresta ja majesteetillisesta kauneudesta.
Hannes oli valvonut myöhäiseen ja koulusalin ikkunasta ihaili tuota luonnon herkullista suloa, joka häntä kiihotti oman tulevaisuutensa kuvitteluun tällaisena yksinäisenä hetkenä.
Luokan kello kirkkaasti, mutta juhlallisen verkkaan soitti yhtätoista.
Hanneksen herkän ja tunteellisen sielun pohjalta kohosi ääneen huo'attu sana:
— Yksin!
Niin. Hän oli todella aivan yksin tässä suuressa koulutalossa, joka ensi päivänä otti hänet vastaan niin riemua tarjoavasti kuin olisi ollut onnea ja autuutta tulvillaan. Yksin tässä ihanan luonnon öisessä koskemattomuudessa. Ihmiset, jotka tuolla ympärillä nukkuivat, olivat hänestä niin etäällä tunneasteissa. Jos ne rakastivat, niin niiden piti välttämättömästi saada rakkautensa nautintoon hukuttaa, sillä tunne heillä ei ollut vielä hienostunut alkuperäisen luonnonvietin karkeudesta. Juuri siten oli pankki-Holopaisenkin Annan muuten ihailtavan syvän rakkauden laita.
— Yksin…! Yksin…!
Hanneksen sielussa heräsi määrätön kaipuu. Jospa hänen rinnallaan tässä seisoisi nuori, rakastava nainen!
Silloin he olisivat niitä maailman onnellisia…
Hannes vaipui kuvitteluihin ja haaveiluihin. Hän tuijotti suuresta koulusalin ikkunasta kuutamoiseen luontoon, jonne öinen usva alkoi laatia keijukaisia ilmaan karkeloimaan. Kuta pitempään hän katsoi, sitä enemmän hän syventyi sielullisessa kaipuussaan.
Hän oli näkevinään sieltä lehdosta nousevan utuharsojen keskeltä nuoren naisen, jolla oli tunteista tulvahtavat silmät. Ja se tyttö muistutti… muistutti…
Hänen sieluunsa tulvahti lämmittävä… polttava tunne. Siinä oli rakkaus syttynyt…
Hän ojensi kätensä kuin naista syleilläkseen…
Tämä yö oli hänelle heräämistä uusiin tunnelmiin, aivan uusiin mielikuviin.
Mutta samalla oli tämä takalistomaa juottanut hänet kiinni itseensä. Se oli heittänyt hänelle kahleen, josta irti pääseminen ei ollut niinkään helppoa.
Mutta toistaiseksi hän tahtoi salata tunteensa… salata itseltään… salata muilta…
VIII LUKU.
Makkosen-sedän kyyneleiset silmät, jotka häneen niin määrätysti kääntyivät, vaivasivat jälkeenkinpäin Hannesta. Joka kerta kun hän sinnepäinkään katsoi, missä Makkosen talo oli, tuli "setä" hänen silmiinsä niin surkean viheliäisenä ja ikäänkuin apua anoen käänsi kyynelsilmänsä häneen. Hannes piti itsellään olevan velvollisuuksia tuotakin miesraukkaa kohtaan. Eikä hän saanut rauhaa ennenkuin hän meni onnettoman veljelle puhumaan asiasta.
— Minun mieltäni painaa muuan hyvin raskas seikka, alkoi Hannes puheensa isännälle.
Isäntä oudostui ja säikähti.
— Meitäkö se koskee?
— Koskeehan se teitäkin. Mutta erityisesti tätä "setää". Katsokaa, miten hän on kurjan näköinen, kun hän tuossa matelee. Jaloista on nahka rikki lattiaan hankautumisesta, suussa on näljää, koko miespahanen ylenmäärin likainen. Sanalla sanoen: häneltä puuttuu sopivaa hoitoa. Ettekö voisi häntä hommata jonnekin raajarikkoisten kotiin?
— Voi, hyvä opettaja. Kun on itsellänikin kolotustaudin runtelema ruumis ja tällainen lapsijoukko ja sitten pikkuinen talorähjä, niin millä hommaa. Totisesti ei millään. Ja kun on jo kymmeniä vuosia totuttu sitä näkemään, niin ei se enää hirvitäkään.
— Ettekö ole pyytänyt kunnan kustannuksella?
— Kyllä on pyydetty. Mutta kunnan herrat ovat nauraneet vastaan.
— Vai nauraneet. Kuka se niin nauroi?
— Tämä Juuso Kallio kun oli lautakunnan esimiehenä, niin hänhän se pani leikiksi koko asian. Kolme kertaa häntä pyytelin, aina jonkun vuoden takaa. Viime kerralla hän julmistui, uhkasi minua kepillä ja ajoi pois.
— Mutta minäpä otan asian toimekseni. Ja paikalla lähden puhuttelemaan asianomaista.
Hannes lähti. Meni lautakunnan esimiehen luo. Se mies ihmeissään kuunteli opettajaa.
— Onko niitä semmoisiakin laitoksia? kysyi hän muka kummissaan.
— Niinkö raajarikkoisten koteja?
— Niin.
— On.
— Ne ovat vain herroja varten. Mutta eihän tämä ole mikään herra.
— Ei kipu ja sairaus tunne säätyerotusta.
— No laittakoot omillaan!
— Ei heillä ole varoja.
— Ei ole meilläkään. Ja sitä on jo puuhattu ennenkin, mutta aina hylätty.
— Kuka on puuhannut?
— Asianomaisen veli.
— Kuka on hylännyt?
— Juuso Kallio.
— Onko Juuso Kallio koko kunta?
— Oli, kun oli kunnallislautakunnan esimies.
— Siinä olette erehdyksessä.
— Ettekö tiedä, että lautakunnan esimies se tällaiset asiat päättää?
— Ei niitä päätä yksi mies, vaan kunnankokous.
— On joutavaa sinne asti mennäkään.
— Kun on kysymyksessä näin kallis asia, niin ei ole joutavaa mennä vaikka kuvernööriin. Ettekö aio ottaa asiaa esille kunnankokouksessa?
Hannes ei saanut mitään vastausta.
— Ettekö aio ottaa?
Ei mitään vastausta.
— Kysyn kolmannen kerran: ettekö aio ottaa? Haudan hiljaisuus. Hannes painoi hatun päähänsä ja lähti. Mutta esimies juoksi avopäin hänen jälkeensä ja huusi.
— Kuulkaa! Jos saatte Juuso Kalliolta luvan, niin sitten.
— Miksi Juuso Kalliolta?
— Hän se johtaa vieläkin lautakunnan asiat. Hänellä on vanha kokemus.
Minä olen vain semmoinen varajäsen.
— Sillä rahallaanko hän teidät kaikki huikaisee? nauroi Hannes.
Mies pääsi nyt luo.
— Pelätkää sitä miestä!
— Miksi?
— Hän on ylen viisas.
— Viisas?
— Hän on ylen juonikas.
— Juonikas?
— Hän on ylen kostonhimoinen.
— Kostonhimoinen?
— Hän on ylen kavala.
— Kavala?
— Hän on ylen itserakas.
— No niin.
— Hän on täysi perkele.
— Perkele?
— Enkä minä uskalla tehdä mitään sellaista, jonka hän on kerran hylännyt. Se kirottu raha on noitakapine, jolla hän lumoaa talonpojat. Ne sanovat ja kehuvat, että sellaista viisasta ja järkevää miestä kuin heidän.
Juuso Kallionsa ei ole toista koko maaherran läänissä. Sillä hänellä on keisarin antama raha. Ja se on mahtia, jonka edessä meidän pienten pitää taipua.
— Taipua?
— Varsinkin teidän on syytä sitä miestä varoa. Elkää ruvetko reistailemaan! Ja mitä opettaja siitä miesrähjästä välittää, joka siellä konttaa lattioilla? Tottapahan vielä herkeää, kun aika tulee. Palatkaahan, niin jutellaan ja tehdään "plörö".
Hannes teki kädellään hylkäävän liikkeen ja meni.
Hän ryhtyi toisiin keinoihin. Kuvernöörin avulla tahtoi hän kunnan saada pakotetuksi kustantamaan "sedän" raajarikkoisten kotiin.
Juuri iloitsi hän tuosta toivotusta päätöksestä ja paperia käsissään piteli, kun Juuso Kallio saapui koululle. Hän näytti kiehuvalta padalta, joka pian kuumuudesta halkeaa.
— Katsokaapa tätä rahaa. Minä sanon: katsokaapa, sillä minä ylössanon lähemmän tuttavuuteni teidän kanssanne.
Kallio asetti rahansa Hanneksen silmien eteen.
— Mitä näette?
— Palasen kuollutta metallia, vastasi Hannes tuskauneena.
— Vai palasen kuollutta metallia! Sitten olette sokea ja kuitenkin ryhdytte vanhempianne laittamaan.
Kallio laski kylmän, kostean kätensä Hanneksen päälaelle, silitti sitä ja puhui:
— Te olette vielä lapsi, semmoinen pieni maitosuu.
Hannes ei ehtinyt saada selville, mikä olisi hänelle soveliain käytös tässä kiusauksessa, kun Kallio yht'äkkiä pingottui suureksi kuin aukaistu sateenvarjo ja lateli:
— Jokainen muu näkee tässä rahassa kunniamerkin, joka on lähtenyt keisarin omasta kädestä. Paikallinen esivalta sen minulle kirkossa Jumalan silmäin alla kaulaan ripusti… Ja kirkkoherra osotti minua seurakunnalle siellä alttarin edessä seisoessani ja sanoi: "ottakaat hänet esimerkiksenne rehellisyydessä, uutteruudessa ja kaikissa kristityn hyveissä! Amen." Mutta kaksikymmentäviisi vuotta olenkin nuhteettomasti kunnan rahoja hoitanut, rakkaudella vaivaisia tukenut, leskein ja orpoin kyyneleet kuivannut, olen… — Kallio oli itkeä — uhrannut itseni yhteishyvän eteen. Ja kun minä olin lautakunnan esimiehenä, hoidin minä asiat niin tarkasti, että pitäjäläisten ei tarvinnut maksaa veroja… juuri mitään. Oi, se oli kultaista aikaa ja sitä kuntalaiset vieläkin muistelevat jonain kovasti toivottuna, mutta aina palaamatonna kulta-aikana.
— Mitä se minuun kuuluu? kysäsi Hannes.
— Vain niin paljon, että lapsi saisi ymmärrystä kunnioittamaan niitä, joille kunnia tulee. Ettekö itsekin ymmärrä, että olette minun rinnallani vain poikanulikka? Ja kuitenkin te rupeatte minua mestaroimaan. Huuti seminaristi, sanon minä.
Hannes tuskastui, mutta hillitsi itsensä.
— Ettekö ymmärrä, ett'ette te ole mikään pitäjän johtomies, mikään sellainen henkilö, jonka täällä sallitaan asioita järjestää makunsa mukaan? Ja teidän lähin isäntänne olen minä. Tietäkää se!
— Toivoisin, että esimies ei liiaksi kuumenisi…
— Te nyt kirjoittelette kuvernööriin rampojen asiamiehenä ja laitatte kunnalle senkin seitsemät maksut. Täällä on jo kallis vaivaistalo kuin Imatran hotelli, täällä on jo pappila kuin Iisakin kirkko, täällä on jo komeat kansakoulut kuin ruhtinaiden linnat, täällä on jo kuusi nälkäistä seminaristia suuria palkkoja nauttimassa, täällä on jo paratiisin ihanuus minusta, mutta ei teistä.
— Eikö esimiestä ole säälittänyt tuo miesraukka? Omatuntoni ei antanut minulle rauhaa ennenkuin ryhdyin hänen puolestaan puhumaan. Siivosti käännyin ensin nykyisen lautakunnan esimiehen puoleen ja pyysin hänen apuaan, jotta onneton kunnan kustannuksella laitettaisiin raajarikkoisten kotiin. Mutta hän ei antanut minulle mitään lupaan. Silloin vasta kirjoitin kuvernöörin virastoon, sillä yhteiskunta on velvollinen onnettomia holhoomaan. Me, jotka olemme terveitä, teemme vain hyvin pienen lähimäisen rakkauden työn, jos maksamme kukkarostamme jonkun markan kärsivien kanssaihmistemme puolesta. Puhuitte äsken olleenne vaivaisten tukena. Tämä miesrukka on vaivaisista vaivaisin. Jos kerran sydämenne on vaivaisille ja köyhille lämmin, niin teidän täytyy häntä sääliä. Ettekö todellakin sääli häntä? Tietystihän säälitte?
— Eläin kuin eläin. Sattui vain saamaan ihmisen haamun.
— Annan teille anteeksi puheenne. Sillä näen että olette kovin tulistunut. Minä tein vain sen, mitä omatuntoni vaati.
— Ja minä sanon, että minun omatuntoni vaatii säästämään kunnan rahoja, että riittäisi palkata kallispalkkaisia kansakoulunopettajia ja saada heidän tähtensä sappitauti.
Hannes lähti pois huoneesta. Juuso Kallio seurasi perästä ja haukuskeli:
— Lautakunnan esimies kertoi minulle varottaneensa teitä rupeamasta reistailemaan. Oli käskenyt kysymään minun neuvoani. Mutta minut sivuutti herra seminaristi, minut, jota keisari ei ole sivuuttanut. Kun tarkalleen asiaa tutkii, on tässä Hänen Majesteetinsa halventamista. Sillä tämä on samalla loukkaus häntäkin kohtaan. Minä sanon, että te olette juonittelija eikä teille hyvin käy.
Hannes otti luokassa liidun ja piirsi suurelle taululle aasin hirveän pitkine korvineen ja sortuukkiin puettuna, asetti otsalle kuhmuisen hatun ja koetti jäljitellä yhdennäköisyyttä Juuso Kallion kanssa. Ja kuvan alle hän kirjoitti:
— Tässä on herra ja narri yhdessä ainoassa olennossa. Kallio huomasi kujeen, tempasi keppinsä lyödäkseen Hannesta. Mutta Hannes ehti ennemmin. Pani kepin palasiksi ja viskasi kappaleet aukinaisesta ikkunasta pihalle.
— Nyt teit sen viimeisen teon! Rovasti-vainajan lahjakepin katkoit, ärjyi Kallio.
Mutta Hannes levitti kuvernöörin päätöksen Kallion silmien eteen ja puhui rauhallisesti:
— Tämä paperi on rakkauden aikaansaama. Mutta tuo herra esimiehen raha kylmän viekkauden. Menkää nyt kotiinne harkitsemaan, kumpi on arvokkaampi esivallan antamana, tämäkö päätös, joka erään liian paljon kärsineen lähimäisemme saattaa kelvolliseen hoitoon, vaiko tuo rahanne, jolla ylpeilette ja talonpoikia pimitätte!
Kallio oli kuin siihen paikkaan jähmettynyt.
— Tämä maksaa vielä opettajalle kalliisti, puhui hän ja lähti.
IX LUKU.
Sinä aamuna, jona koulun piti alkaa, ilmestyi Hanneksen kamarin oven pieleen tuo sama Lois-Maija, joka oli ollut niityllä. Siinä se seisoi nyytti kädessä.
Hannes arvasi asian, mutta kysyi sitä tavan vuoksi.
— Tämän koulun isännöitsijä minut tänne laittoi. Isäntä Karvinen sanoi opettajan aikoneen ottaa minut tähän koululle vahtimestariksi.
— Eikö Maija enää Karvisessa asukaan?
— Enhän minä, kun se emäntä hupsii.
— Onko Maijasta olijaa tähän koululle? Koulun seinissä on raamatun lauseita, kun osaa niitä lukea.
Maija punastui ja hätääntyi. Mutta Hannes ei ollut mitään huomaavinaan.
— Kyökissä saatte asua ja siitä hyvästä lämmittää ja siivota minun kamarini. Osanneehan Maija tehdä käsityötä?
— Jo toki.
— Sillä ansaitsette leipänne.
Hannes katsoi naista tarkemmin. Sen olennossa oli jotain kevyttä ja huoletonta, ylimielistä ja surutonta. Eikä se suinkaan ollut ruma.
Maija jo keimaili ja koetti hymyillä.
— Toivoisin että tämä koulu Maijaakin opastaisi johonkin parempaan.
Hymy katosi Maijan huulilta. Hän meni kyökkiin nyyttineen. Ja tuli hetken takaa uusi vasta kädessä opettajan kamaria lakaisemaan.
Hannes lähti aamiaiselle Kähköseen sinne suuren pöydän ääreen.
Lapsia alkoi koululle saapua. Harvoilla heistä oli isä tai äiti mukanaan.
Jo ensimäisenä koulupäivänä kirjoitettiin koulun nimikirjaan lähes neljäkymmentä oppilasta. Ja seuraavina päivinä tuli lisää.
Ei siis koulua suinkaan vihattu, vaikka Hannes oli pahasti pelännyt. Mutta siitä piirin kunnasta, missä pankki-Holopaisen talo oli, ei ollut yhtään lasta.
Esimies Kallio oli kannatuttanut tuolin kodistaan luokkaan, jotta hän siellä voi istua kuulemassa ja katsomassa koulun menoa.
Hän oli nyt opettajan äkäinen vihamies. Entisen kalanluisen kepin sijasta oli hänellä nyt paksu visasauva. Lapset tuota hänen rahaansa erityisellä innostuksella katselivat, niin että monesti ensi päivinä sen vuoksi häipyivät pois opetuksen kulusta. Ja Kallio sillä silloin tahallaan leikitteli kuin näyttelisi koiranpenikoille sokuripalasta. Se ainainen, siunattu raha!
Jo toisena päivänä antoi esimies opettajalle muistutuksen, että koululapset eivät tervehdi häntä.
Kolmantena päivänä huomautti hän, että opettajan pitää muistuttaa lapsia pyyhkimään jalkansa, etteivät kanna sisälle multaa.
Neljäntenä päivänä, että lapset valavat juomavettä eteisen lattialle.
Viidentenä päivänä, että ulkohuonetta on sotkettu.
Kuudentena päivänä, että pihalta pitäisi korjata lastut halkosuojaan. Ja silloin hän erityisesti kehui Hannekselle täsmällisyyttään ja järjestystään.
Ensi viikkoina istui hän luokassa kuin joku ilkeä painajainen opetusta raskauttaen.
Viimeksi lämpimänä päivänä hän nukkui siihen istualleen, kuorsasi ja lapset nauroivat.
Hannes otti laulua. Soittokone pani fortissimon. Lapset lauloivat. Kallio hypähti säikähtyneenä ylös, katseli hetken hätäillen ympärilleen, mutta selvisi pian.
Hän meni tarkastamaan lukujärjestystä.
Aivan oikein! Laulua siinä oli tällä tunnilla.
Seuraavana päivänä kuulee Hannes ulompaa puhetta. Hän heristää korvansa. Siellä on Kallio ja Maija.
— Maija noutaa koulun vinniltä toiset ikkunalasit, kuuluu Kallio puhuvan.
— Nytkö jo? Mitä varten? kysyy Maija.
— Pitää panna jo toiset ikkunat paikoilleen.
— Miksikä nyt jo?
— Ett'ei opettaja ikkunoita auki pitämällä laske taivaalle lämmintä ja polta turhaan kunnan puita.
Hannes oli antanut lämmittää suojia, kun seinissä oli tuo hirvittävä kosteus, joka joka yö toi mukanaan päänkivun, ja päivisin pitänyt ikkunoita auki, jotta huoneet kuivuisivat.
Muutenkin olivat ilmat vielä aivan lämpöiset.
— Mutta mitä opettaja sanoo? kuuluu Maijan ääni.
— S'on minä, joka määrään tällä talolla! vastaa Kallio.
Hannes ehätti luo.
— On toki minulla lupa saada raitista ilmaa, huomautti opettaja.
Kallio levitti kätensä ja puhui:
— Kernaasti minun puolestani ulkona… metsässä… niityillä… mäkilöillä…
— Ja myös asunnossani.
— Menee liian paljon puita. Lämmittää äkyytätte nyt huoneita niin, että ihmiset sisällä raukeevat ja nukkuvat siitä paahteesta.
— Vai sen tähden. Mutta minä se määrään, milloin tuohon ikkunaan toiset lasit pannaan.
— Ennen teidän tuloanne ei täällä osattukaan riidellä.
Kallio kutsui johtokunnan koolle ja se antoi määräyksen, että koulun puita ei saa turhaan polttaa.
Hannes ei voinut muuta kuin nauraa heidän lapsellisuudelleen. Siitä he pahastuivat. Ainoastaan Karvinen nauroi mukana. Kallio antoi Hannekselle virallisen muistutuksen, että johtokunnalle ei saa nauraa.
Muutamana päivänä tuli Kallio koululle ja tapasi kynttilän Hanneksen pöydällä.
— Aikooko opettaja polttaa kynttilää?
— Mitä sitten?
— Öljyvalo se kuuluu palkkaetuihin. Vain suuremmat herrat kynttilöitä polttavat.
— Onko valossakin sääty erotus?
— On tok'. Mökissä salolla polttavat vielä pärettä. Tämä on tietysti otettu koulun laskuun?
— On se yksi kynttilänaula.
— Sellaista herrastelemista kunnan varoilla! Minä en raahdi öljyäkään polttaa, vaan pimeän tullen panen maata. Eikö se sopisi opettajallekin, jos tahtoisi kunnalle mieliksi olla?
— Ettäkö mököttää pimeässä?
— Mitä siinä maatessa on mököttämistä?
— Kun ei saa unta. Otin tuon kynttilänaulan nyt siksi, kun ehdin öljyvalot laittaa.
— Koulun menosäännössä ei saa olla mitään ylimääräisiä menoja. Voisitte sanoa esimerkiksi, että teidän pitää aina saada polttaa kynttilää, jos nyt sen sallisimme. Tähän tarvitaan erityinen kunnanpäätös.
— Ei yhtään tarvita!
— Tarvitaanpa! Kunnankokouksen pöytäkirjan otteella ilmoitamme teille, että ette saa polttaa kynttilää.
Silloin jo Kallio lähti. Hannes antoi hänen mennä.
Asia menikin kunnankokoukseen. Ja kunnankokous päätti yhtenä miehenä, että Orjasaaren opettajalle ei kunta kynttilöitä osta. Pöytäkirjan ote tuli päätöksestä Kallion käden kautta Hannekselle, joka nyt sille nauroi yksinään, kun ei uskaltanut muiden nähden nauraa.
Sillä ne voisivat tehdä kunnankokouksessa päätöksen, että kunnalle ei saa nauraa.
Muistutuksia satoi edelleen Kalliolta. Niitä tuli kaikista mahdollisista seikoista. Mutta Hannes pysyi tyynenä.
Lopulta Kallio väsyi eikä tullut enää luokkaan. Hänen tuolinsa pysyi siellä vain pahana muistona.
Lapsetkin sitä kaartaen kiersivät.
Lois-Maijan välityksellä nyt Kallio vakoili.
* * * * *
Oli äidinkielen tunti. Varttuneemmilla oli sisälukua, nuoremmilla kirjoitusta. Kolmas ja neljäs osasto — täällä oli ennen kirkonkylän koululla olleita oppilaita — luki "Maamme kirjasta" isänmaasta, toinen ja ensimäinen osasto kirjoitti erikorkuisiin väleihin sananlaskuja: "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto" ja "Oma maa mansikka, muu maa mustikka". Raikuvalla lasten äänellä he kuorossa ensin vihkoistaan nuo sananlaskut lukivat, opettajan viivottimella tahtia lyödessä. Ja kun ne oli ulkoa opittu, alettiin kirjoitus vihkossa olevan mallin mukaan.
Sillä Hannes koetti välttää pelkkää koneellista yksinäisten kirjainten jäljittelemistä.
Kirkas syyskuun loppuaurinko heitti luokkaan tulvan lämpöä ja leikkivää valoa ja kauniin luonnon ympärillä puki loistavaan värihohtoon, siihen kirjavaan loistoon, mikä on mahdollista vain syyskuussa, jolloin värit ovat runsaimmillaan, silloin kun elämä ja kuolema oman karvansa näkyviin tahtoo. Keltaista, punaista ja niiden välistä moninaista vivahdusta, vihreätä kymmenenkin laatuista, sinistä ja sen eri seotuksia näkyi kaikkialta silmään mustanharmaalla pohjalla, jonka muodostivat kynnetyt pellot, lakastunut lehto, syksyinen maankamara ja kivikoiset mäet.
Mutta auringon loisto antoi kaikelle tälle kullankellervän vernissan ja kaunisti luonnon jo riutuneita kasvoja.
Tunne syttyi Hanneksen sielussa palamaan. Hän kutsui lapset ikkunan luo ja käski heidän katsoa ulos. Laulettiin sitten reippaasti: "Olet maamme armahin Suomenmaa, ihanuuksien ihmemaa".
Sitten saivat lapset mennä paikoilleen. Nyt kysyi Hannes:
— Voipiko joku sanoa, mikä noista ikkunoista niin kauniina näkyy?
Nousi ylös kymmenkunta sormea. Hannes kysyi Karvisen pieneltä tytöltä, ja se vastasi reippaasti:
— Isänmaa.
Nuokin, jotka eivät tienneet, kääntyivät ihmeissään "isänmaata" katsomaan.
— Millainen on meidän isänmaamme?
Nyt nousi jo pystyyn parikymmentä sormea. Hannes kysyi Kähkösen pikku pojalta, jonka kieli sammalsi.
— S'on kaunis, ilmoitti poika.
— Äärettömän kaunis, vahvisti Hannes syvällä rintaäänellä, joka näytti menevän lasten veriin saakka.
— Mutta mitä pitää meidän tälle isänmaalle tehdä? Joku yläosastolainen viittasi, Hannes kysyi siltä.
— Rakastaa, kuului vastaus.
— Mutta miten me sitä rakastamme?
— Kun teemme työtä sen eteen.
— Miten talonpoika voi sen eteen tehdä työtä?
— Kun tulee sota, niin menee ja tappelee sen puolesta.
— Mutta entä silloin, kun ei ole sotaa?
— Viljelee soita ja rämeitä.
— Jolla on voimia mennä niin pitkälle, on hyvä. Mutta isänmaan eteen tekee työtä silloinkin, kun oman jo perkatun peltonsa kelvollisesti hoitaa ja muuten kunnon ihmisenä elää. Tällöin talonpoika kuokalla ja auralla taistelee isänmaansa puolesta. Ja se taistelu on yhtä hyvää kuin miekalla taistelu — paljon parempaakin, jos syvemmälle ajatellaan. Samalla kuin teidän isänne ja äitinne tekee työtä oman leipänsä eteen, tekevät he työtä isänmaan eteen. Ja millainen silloin oma maa heille on?
Nousi taas joku sormi.
— No, Pekka Makkonen.
— Oma maa on heille silloin mansikka.
— Millainen marja se mansikka on?
— Se on makea marja.
— Millainen silloin on oma maa kuin se on mansikka? Saimi Karvinen sanoo.
— Oma maa on silloin makea maa.
— Eli toisin sanoin mieluinen ja rakas maa. Kumpi marja on makeampi, mustikka vai mansikka?
Nyt nousivat kaikkien sormet ylös.
— Hilma Kinnunen sanoo.
— Mansikka on makeampi.
— Kun "oma maa on mansikka ja muu maa mustikka", niin kumpi maa on mieluisampi?
— Oma maa.
— Juuri sitä tahtoo tuo sananlasku opettaa. Mutta miten kuusta kuunnellaan?
Ei kukaan tiedä.
— Siten kuunnellaan kuusta, kun ymmärretään sitä oikein hoitaa ja opitaan tuntemaan sen elämisen ja kasvamisen ehdot, sen rakenne ja äänettömät pyynnöt: "elä minua turhaan raiskaa eläkä vikuuta!" Ja siten kuunnellaan sitä kuusta, jonka juurella on asunto, kun emme omista outoja herrastapoja ja muoteja, vaan pysymme koruttomina, rehellisinä talonpoikina. Eli toisin sanoen: olemme ympäristömme täysiä lapsia ja elämme naapuriemme tavalla.
Sitten jatkettiin tavallista opetuksen menoa.
* * * * *
Muutamana päivänä tulee Karvisen emäntä koululle virsikirja kädessä ja "Siionin virret" kainalossa. Niiaa ja niiaa opettajalle. Hän tarjoaa virsikirjan opettajalle ja pyytää häntä laulamaan: "Ah, syntinen, koska synnistäs lakkaat?"
Opettaja kysyy:
— Mitä emäntä tällä oikein tarkottaa?
— Sitä että opettaja on syntinen.
— Enhän sitä kielläkään.
— Mutta syntisempi kuin minä ja moni muu…
— Mahdollisesti.
— Ja opettaja lapsillakin laulattaa maallisia renkutuksia. Niitä ne kotonakin hoilaavat ja meidänkin pikku Saimi puhuu minulle isänmaasta kuin mikäkin apostoli. Ei raamattu tiedä isänmaasta. Mutta taivaasta… taivaasta… oi siitä uudesta Jerusalemista…!
— Mutta tietääpäs virsikirja.