language: Finnish

OPIN SAUNA

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

Punapurje
Opin sauna
Ammattivalehtelijat

PUNAPURJE

Ei, ei milloinkaan Jaakko Tyrni ollut tuntenut olemuksessaan sellaista voimaa kuin tänä aamuhetkenä, seisoessaan kotinsa portailla odottamassa Ellaa, tytärtään, joka valjasti hevosta.

Nyt alkaa elämä. Nyt vasta. Tähän asti on elämä ollut vaivaa ja raadantaa — nyt seuraa vapaan miehen ilot ja surut. Ja ennen kaikkea työ.

Jaakko Tyrni olisi tahtonut huutaa tämän sanan kauas auringossa kimaltelevaan metsään ja antaa vuorten ja kukkulain toistaa sitä niin että se olisi täyttänyt koko tämän isänmaan. Työ — nyt se alkaa: vapaan miehen työ! Että toki tähän ajallisuuteen saattaa mahtua tällainen päivä. Maailma ei ole mikään surunlaakso, koska se joskus valmistaa tällaisen juhlan. Pitkä on valmistusaika ollut tätä päivää varten, puolen vuosisataa on ponnistusta kestänyt. Mutta nyt ollaan voiton puolella ja elämää on vielä jäljellä toinen puoli vuosisataa. Sinä aikana täytyy saada syntymään yhtä ja toista.

Jaakko Tyrni puhalsi rinnastaan pitkän hengähdyksen ja tavoitti laulunpätkää. Myöskin hän yhä uudelleen kouraisi yli rintansa löytääkseen napitetun turkin alta taskut. Sitten hän jälleen sieppasi kiinni laulunpätkästä, mutta kun ei hänessä ensinkään ollut laulajanvikaa, niin hän huulillaan äänteli laulunpätkän sanoja ja toivoi, että hän tällä hetkellä seisoisi suksilla vaaran harjalla, tai jossakin muualla korkealla.

Korkea oli tämä päivä, aivan lapseksi se teki ihmisen. Tällaista iloa ei täysikasvanut mies yleensä tuntenut, se oli naisten ja lasten etuoikeutta. Annettiinko sitä hänelle, Jaakko Tyrnille sentähden, että hän viime aikoina tuontuostakin oli ajatellut lapsia ja satuja ehkäpä myöskin naista. Hyvien satujen aikaansaannos se oli toki kaiken runouden äärimmäinen ennätys, sitä hän oli ajatellut. Hyviä satuja oli maailmankirjallisuudessa vähemmän kuin mitään muuta. Ja satu oli kuitenkin lähempänä totuutta kuin mikään muu kirjallisuuden laji. Sillä missä oli sadun ja todellisuuden raja? Mitä oli elämä muuta kuin satua, ja mitä sen vanhat itseviisaat ihmiset muuta kuin lapsia ikuisuuden edessä?

Kylläpä olikin maailmassa tänään kuuraa ja kimallusta. Ei mitään muuta ollut kuin huurteessa värähteleviä koivunoksia ja pieniä aurinkoja, jotka yltympärille heijastivat suuren auringon loistoa.

Juuri sitä oli ihminenkin: pieni aurinko, jonka tuli ympärilleen heijastaa suuren auringon valoa. Viisikymmentä vuotta oli ehtinyt kulua hänen, Jaakko Tyrnin elämästä, mutta toiset viisikymmentä ovat jäljellä ja sitä tulevat nämä hänen viimeiset vuosikymmenensä olemaan: suuren auringon heijastusta maailmaan. Tähän asti hän on kirjoittanut elääkseen. On täytynyt päästää julkisuuteen kypsymätöntä ja epävalmista. Mutta tästäpuoleen hän tulee olemaan vapaa mies ja kirjoittamaan ilokseen. Tottapa siinä on eroa, jos kirjoittaa pakosta tai vapaaehtoisesti. Saada olla pieni aurinko ja heijastaa suuren auringon valoa — sitä on hänen työnsä oleva.

Hän tiesi toistelevansa samoja asioita, hän tiesi, että jos tämän olisi kirjoittanut paperille, niin siitä olisi sanottu että se oli lapsellista ja imelää. Hän tiesi, että jos hän tässä mielialassa olisi kirjoittanut, niin siitä olisi pitänyt pyyhkiä joukottain atribuutteja, huudahdusmerkkejä ja sensemmoista. Mutta hänpä ei nyt kirjoittanutkaan, kynä makasi pöydällä tahriutuneen sinisen imupaperiarkin laidalla, ja hän, Jaakko Tyrni seisoi portaillaan ja mielessään huudahteli kuin nainen ja temmelsi kuin poikanen.

Mikä aamu tämä olikaan! Teki todella mieli leikkiä ja huutaa. Tai hypätä ylös tikapuita ja asettua hajareisin katonharjalle. Tai sitoa kelkka ohikiitävään rekeen ja mennä siinä. Vaikka oli tällainen äänetön aamu, niin oli ilmassa jokin vauhti, joka pani toivomaan siipiä. Tilhet, jättäessään pihlajan portin pielessä, kiidättivät kuin kimppu räiskyviä kipunoita toiseen pihlajaan ja niiden äänet soivat kuin punaiset kekäleet romahtaessaan läjään. Jotain tulen räiskeestä ja linnun viheltelystä oli Ellankin äänessä, joka kuului orapihlaja-aidan takaa, tytön valmistaessa hevosta kaupunginmatkaa varten. Kuin poika hän puhutteli hevosta, vihelteli sille, vuoroin käski, vuoroin tyynnytteli sitä.

Jaakko Tyrni tunsi siinä seisoessaan suurta hellyyttä tilhejä kohtaan, kaikkia taivaan lintuja, Ellaa, hevosta, Senjaa, talonmiestä ja hänen perhettään kohtaan, niin, ja Annamaria kohtaan tietysti ja kaikkia vieraitakin ihmisiä. Ah, kuinka hän toivoikin tälle luomakunnalle hyvää, sitä hyvää mistä enkelitervehdyksessä puhuttiin.

Näin tuntevat naiset ja lapset, totesi hän uudelleen, näin ei miehen ole lupa tuntea ja vielä vähemmän kirjoittaa. Mutta kynähän on siellä omalla paikallaan ja tämä heikkous tuntuu suloiselta näin joskus, joulun kynnyksellä.

Onnellinen minä olen, äänteli Jaakko Tyrni, vapaa minä olen! Ei juuri vielä, mutta tunnin perästä.

    Jumala ihmeen tekijä
    voi ylentää ja alentaa

toisti hän samassa äskeistä säkeistöään ja hämmästyi itsekin huomatessaan, että hänen huulilleen oli tullut virrenpätkä. Eikä edes kappale jouluvirrestä, vaan katkelma vanhasta valitusvirrestä. Kummaa, mistä juuri se johtuikaan hänen mieleensä, keskellä talviaamun säteilyä, juuri kun hän oli lähdössä maksamaan viimeistä velkaansa ja tekemään jouluostoksia. »Pankkikirja Annamarille, musta leninkikangas Senjalle, villapaita Helmiselle, rukkaset Helmiselle, pumpulileninkikangas Helmisen Hannalle, potkukelkka, luistimet, kuvakirja, pallo, värikyniä, kuminen kissa tai koira lapsille» — tämän luettelon he eilen olivat tehneet yhdessä Ellan kanssa. Ellan ja isän lahjat luettelosta puuttuivat. Joulukuusen koristukset, kynttilät ja ruokatarpeet olivat kaikki Ellan huostassa. Joulu — ja tällainen säteilevä joulu, oliko ihme että se teki ihmisen iloiseksi, ikäänkuin hän olisi nauttinut makiaa viinaa!

Valehtelija, ajatteli Jaakko Tyrni samassa, ottaen itsensä kiinni itse vilpin teossa, et ole iloissasi joulun tähden, vaan sentähden, että kirjasi on saanut hyvän vastaanoton, että sitä on myyty kymmenentuhatta kappaletta ja että sinä niillä rahoilla menet maksamaan viimeistä velkaasi ja ostamaan joululahjoja. Ei, väitteli hän taasen itseään vastaan: minä ikävöin joulua, pahnoja saunan lattialle, haarakynttelejä, ihmisiä, jotka istuvat ympärilläni juhlavaatteissa ja joille luen joulun evankeliumia… Liikutus hersyi ylös lähteistään ja esti häntä jatkamasta ajatusten jaksoja. Jokin kaukainen muisto hiipi hänen mieleensä ja viipyi paikallaan kuin näky: hän oli poikanen ja tuli kirkkoon ja siellä oli kynttelejä ja Jeesus joka siunasi lapsia, ja urut, ja veisattiin ja koira tuli ihmisten joukkoon, hänen jalkojaan paleli, mummo otti hänet syliinsä ja veisasi suuresta kirjasta hänen korvaansa, musta mies tuli ylös portaita ja seisahtui kahden kynttilän väliin, se oli pappi. Hän rupesi puhumaan… Näky himmeni ja häipyi. Ympärillä oli kuurainen kirkkaus, tilhejä ja talitiaisia. Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa — ehkäpä ei sittenkään ollut sattuma, että Jaakko Tyrni tänä voiton ja voiman aamunaan äänteli juuri näitä sanoja. Eräs läheinen ihminen hänen elämässään oli usein toistellut näitä sanoja, sama mummo, jonka olkapäätä vasten hän nukkui saarnan ajan ensimmäisessä joulukirkossaan. Olisipa mummo elänyt tällä hetkellä. Hänellä olisi ollut paljon toimittamista näin joulun edellä, vasullinen perunoita tai lanttuja kädessään hän ehkä juuri nyt olisi tullut kellarista, tai hän olisi ollut matkalla muuttamaan vettä lipeäkaloihin. Jaakko olisi pysäyttänyt hänet, ottanut hänen kantamuksensa ja, astuen hänen vierellään, sanonut: »tiedättekös mihin nyt ollaan menossa? Pankkiin. Viemään pois viimeistä rahaa. Sitten on kaikki omaa, maa jalkojen alla, rakennukset, eläimet. Mutta ei sitten ruveta laiskoina olemaan. Ei, vasta sitten aletaan tehdä työtä oikein ilossa ja riemussa. Kirjoja on pää täynnä. Toiset sanovat etteivät tiedä, mitä kirjoittaisivat. Minulla vain ei ole puutetta siitä mistä kirjoittaisin. Siellä päässä ne tälläkin hetkellä kuhisevat, kirjat, niin että oikein täytyy huutaa niille, niinkuin ylenannetuille lapsille: pysykää alallanne, kyllä se tulee teidänkin vuoronne!» Juuri silloin olisi vanhus hymyillyt, pyyhkinyt silmästä kyyneleen ja sanonut: vai jo se nyt sitten tulee maksetuksi viimeinen… vai jo tulee pois viimeinen. Ja sitten hän olisi lisännyt: Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa.

Vanhus oli jo parikymmentä joulua ollut ylennettynä siellä kaikkein korkeimmassa. Mutta hän johtui tytärvainajansa pojan, kirjailija Jaakko Tyrnin mieleen aina, kun jotain ratkaisevaa oli tekeillä. Ja tämä viimeisen velan suoritus se oli oleva alku uuteen elämään. Millaiseen? Sitä hän ei voinut yksityiskohtaisesti määritellä. Mutta ainakin se siinä tuli olemaan, ettei kirjoittanut pakosta ja koronmaksujen ahdistuksessa, vaan ilokseen. Ja ettei julkaissut hätiköityä työtä, vaan valmista. Oli sitä oltu alennuksessa, oli jo aika päästä ylennykseenkin.

Jossakin oli sanottu — lieneekö ollut jossakin kirjassa, vaiko sanomalehdessä, vaiko… Valtiopäivillä olivat tainneet sen sanoa, ettei kirjailijoiden aineellista tilaa pidä parantaa, koska he silloin laiskistuvat ja lakkaavat kirjoittamasta. Mikä hulluus! Senpätähden se oli kirjallisuus enimmäkseen nälkätyötä. Missä olivat valmiit, aurinkoiset, tiiviit teokset, sellaiset, jotka elävät yli sen joulun, jolloin ne ovat ilmestyneet? Penseistä, vastahakoisista aivoista ne enimmäkseen olivat puserretut. Tai oli turhamaisuus ollut niiden isänä ja jokin satunnainen ja kiitollinen tapaus niiden äitinä. Mutta todelliset taideluomat, ne jotka ovat huumanneet tekijänsä sielun niinkuin ensimmäinen rakkauden uni, ne joiden täytyy syntyä samalla tavalla kuin sen lapsen joka on saanut alkunsa rakkaudessa, ne jotka panevat elämää liikkeelle jokaisessa sielussa, jonka kanssa ne joutuvat kosketuksiin, ne jotka löytävät lukijoita ja ymmärtäjiä vuosisatojen takana? Jumal'avita, vapaan miehen ilossa ja tuskassa täytyy niiden syntyä ja kehittyä niinkuin vilja kehittyy suotuisan suven auringossa.

Hänelle, Jaakko Tyrnille, tietääkö tämä outo voima uutta siunattua työkautta? Hänen nimensä oli poissa äskeisestä joululahjaluettelosta — olisiko hänelle varattu onni luoda jotakin todella aitoa ja pysyvää? Olisiko se luomakunnan Isän joululahja hänelle? Tähän saakka ei hän ollut luonut mitään todella pysyvää. Huolimatta kaikista ystävällisistä arvosteluista, huolimatta maineesta jota hän nautti — hän tiesi hyvin, mitä tiesi. Hän ei myöntänyt sitä kenellekään, ei edes Jounalle, lähimmälle ystävälleen, eikä hän olisi sietänyt, että muut olisivat tulleet hänelle sanomaan: olet pieni raukka vain nerojen rinnalla. Mutta itse hän sen tunsi tällä hetkellä ja halusi nujertaa raukan itsessään ja tulla suureksi.

Mikä oli ollut syynä siihen ettei hänestä vielä ollut tullut suurta kirjailijaa? Ulkonaisetko olot? Vaiko luovan neron puute?

Voiko neroa yleensä tukahduttaa? Eikö nerollisuus ole voima, joka puhkoo itselleen tien läpi vuorten? Niin paljon kuin puhutaankin kirjailijain ja taiteilijain huonosta asemasta ja niin paljon kuin siinä on perää — syntyykö neroja, jos kirjailijoille voidaan taata huoleton toimeentulo? Ja jos nero on syntynyt, niin eikö hän suorita luomistyötään vaikkapa luolan pimeydessä?

Jaakko Tyrnin silmät tuijottivat säteilevään maisemaan ja hänelle tuli tuskallinen tarve saada selvyys tästä kirjailijalle tärkeimmästä asiasta. Hän tahtoi tietää miten nerot saadaan esille ja miten heidän voimansa saadaan talletetuksi. Hän tahtoi tietää mitä oikeutta pikkukirjailijoilla on elämiseen ja missä määrin he voivat vaatia yhteiskunnan uhraavaisuutta. Ennen kaikkea hän tahtoi tietää, mihin lajiin kirjailijoita hän itse kuului. Mitä menettäisi isänmaa, jollei häntä olisi, häntä ja niin monia muita? Painajaisen piina kalvoi häntä, kun hän sanoi itselleen, että hän ja monet muut kirjailijaraukat ovat vain torajyviä pellolla, jonne toivotaan kerran nousevan korkeita täysinäisiä tähkäpäitä. Toivotaan — mutta koska ne tulevat? Jaakko Tyrni oli kerran epätoivon hetkellä taittanut kahtia kynänsä, kynän jolla hän oli kirjoittanut monta kirjaa. Sen tehtyään hän oli vaipunut kynän pirstaleiden ääreen ja kyyneleet olivat kirvelleet hänen rinnassaan. Yhtäkkiä hän tunsi, että hänen teki mieli taas taittaa kynänsä, se mikä hänellä nyt oli ollut monta vuotta. Mitä hän teki talonmiehellä? Parempi ryhtyä hänen työhönsä. Ehkä hän olikin omansa siihen.

Koko tämä mietiskely, jota oli kestänyt silmänräpäyksen, särkyi siitä, että kuuraa putosi kuusen oksalta. Kiteet valahtivat lumeen ja hajoittivat samalla Jaakko Tyrnin ajatukset. Hän näki jälleen koko säteilevän aamun.

Nero — ajatteli hän, jollei olekaan nero, niin voi olla kunnollinen kirjailija. Hän tahtoi ajatella, että ulkonaiset olosuhteet olivat painaneet häntä ja että hän nyt alkaisi luoda parastaan. Hän ei ollut tyhjä. Sillä, mikä hänessä oli, täytyi olla oikeutus.

Mikä myllerrys hänen aivoissaan! Oliko mahdollista, että kirjailijalle joskus saattoi tulla puute aiheista? Hänellä, Jaakko Tyrnillä, olisi ollut antaa niitä kuinka monelle tahansa. Tuossa aivan etualalla pyrki esiin Samuli Ässä, kuuromykkä kaupustelija, jonka Jaakko Tyrni jo vuosikausia oli työntänyt luotaan sentähden että aihe oli hänestä pieni ja tuntui ennen käytetyltä. Tuossa hän nyt oli kelkkoineen, villakoirineen, Samuli Ässä, nauroi isäänsä kirjailijaa vastaan ja iski silmää: eikös jo sopisi ruveta kirjoittamaan meistä — me olemme niin kauan odottaneet. Minä näen, minä näen, iski kirjailija silmää takaisin. Ehkei olisi hullumpaa. Ehkä Samuli Ässä sittenkin kelpasi romaanisankariksi, aina iloinen, mykkä Samuli, joka toimitti takamaitten kyliin kihlasormukset. Ei, ei sittenkään! Mene, mene Samuli parka, sinusta saattaa joskus tulla pieni novelli. Pane meidät kirjoihisi, ettet unohda! tuntuivat Samuli ja Piski vielä pyytävän. Ei, ette te unohdu, siitä olette jo vuosikausia pitäneet huolen, teistä ei pääse eroon, jollei teistä kirjoita… Tuskin oli Samuli jäänyt jäljelle, kun Jaakko Tyrnin silmien edessä pöyhisteli rehevä keski-ikäinen nainen, Eriikka Numberg, ruokarouva. — Hän astuu huoneeseen koputtamatta, kädessä lautasellinen piiraita. Hän pysähtyy ovelle, hymyilee ja veikeilee siinä: nuori mies ikkunan luona ei liikahda. Se on jumaluusopin ylioppilas. Hän lukee, tai ei oikeastaan voi lukea, hän istuu kädet painettuina ohimoja vasten, ikäänkuin hän tahtoisi hiljentää niiden tykintää. »Noo, eiköös se…» Niin, mikä pannaan ylioppilaan nimeksi? Eino, Heikki, Lauri, Armas, Aarne…? No, olkoonpa vaikka Eino, se sopii hiljaiselle, hyvänahkaiselle miehelle. »Noo, eikös se Eino nyt ensinkään malta hellittää, johan ne kirjatkin väsyvät, kun ei niille rauhaa anna. Minun siskontyttöni pieni Sirkka-Liisa sanoi, kun äiti häntä kovisti lukemaan katkismusläksyä, että: katkismus väsyi ja hyppäsi lattialle… Einoo… no, mutta Einoo, tässä olisi vähän lämpimäisiä, piiraita, kaalipiiraita, niistähän Eino pitää.» Eriikka astuu yli permannon — hänellä on liian pienet ja liian korkeakorkoiset kengät, lähestyy Einoa niinkuin niin monesti ennen, mutta Eino vain ei nosta päätään. Eriikan sydän pysähtyy: Martta on tullut meidän välillemme, maisterin sisar, joka täällä myötäänsä hyppää veljensä luona. Eriikka näkee juuri silmiensä alla Einon kiharan pään eikä saata pidättää kättään. Silittää. Ylioppilas karkaa ylös ikäänkuin kyy olisi häneen pistänyt. »No!» pääsee ruokarouvalta ja hänen käsivartensa piukoissa samettihihoissaan vapisevat. »Tästä täytyy tulia loppu!» kuiskaa ylioppilas huoneen toisesta päästä eikä katso silmiin. »Mutta Eino — minä olen Einoa syöttänyt ja vaatettanut ja puhdasta rahaakin antanut…» »Minä maksan kaikki viimeistä penniä myöten!» Ruokarouva nauraa. Hänen naurunsa vaihtuu vähitellen itkuksi. »Eino ei taida tietää, että… » Ruokarouvan ja Eino Ryttylän tarina lähtee lentoon kuin itsestään.

Mutta se ei ole se, mitä Jaakko Tyrni tällä haavaa haluaa kirjoittaa. Eikä mikään muukaan noista traagillisista aiheista, jotka parveilevat hänen ympärillään. Hän tahtoo kirjoittaa iloisen kirjan, joka kuvaa voimaa ja voittoa. Sellainen kirja onkin jo olemassa jossakin hänen aivojensa komeroissa. Mutta se on vielä möhkäle. Ei sentään aivan: Helena Elisabet Tuuran vaalea pää pistää esiin möhkäleestä kuin itu herneestä. Se ei kuitenkaan ole mikään kultakutrinen tytönpää: Helena Tuura on vanhanajan isoäiti, nainen, joka taisi iloisesti kantaa ihmisen kuorman. Ja Helena Tuuran ympärillä parveilee paljon ihmisiä, hänen lapsiaan, lapsenlapsiaan, nuoruudenystäviään, omaisiaan, hyviä ja pahoja, vanhoja ja nuoria. Tästä kirjasta voi tulla kokonainen eepos, hautaan painuvan aikakauden muistolaulu. Helena Elisabet Tuuran voimakas, valoisa olemus tekee kirjan iloiseksi. Entä sen nimi?

Pysähdys.

Kukaan ei uskoisi miten tärkeä nimi on. Suorastaan ratkaiseva on nimen merkitys. Hyvä nimi, joka putoaa kirjailijalle kuin pilvistä, voi kutsua esiin kokonaisen kirjan. Kun taas hyvät aiheet ajelehtivat, väljähtyvät ja joutuvat hukkaan, jollei niille löydä yhdistävää nimeä. Nimi se on, joka aitaa karkulaiset yhteen karsinaan. »Helena Elisabet Tuura.» »Ihminen ja hänen kuormansa.» Ei kelpaa. Täytyy vielä ajatella tätä nimeä.

— Tähän kirjaan minä ensinnä ryhdyn, ajattelee Jaakko Tyrni. — Ensin tarvitsen kuitenkin nimen. Ei hätää, nimi tulee, minulla ei koskaan ole ollut puutetta nimistä. Myöhemmin minä kirjoitan tämän sukupolven romaanin — sen joka taisteli isänmaalleen vapauden, sen joka keinottelee, polttaa viinaa ja salakuljettaa vanhaa kallisarvoista taidetta Rajajoen takaa. Eikö olekin kummallista, että vallankumous silloin tällöin tulee ja tekee tasajakoa ihmiskunnan korkeimmista saavutuksista, etteivät ne jäisi kenenkään yksinomaisuudeksi!… Mutta ensiksi Helena Tuura. Sitten joskus historiallinen näytelmä, tai ehkä mieluummin romaani. Sitten seikkailukertomus poikia varten, oikein jännittävä ja rohkeutta kasvattava juttu. Ja sitten satuja. Se on oleva minun viimeinen huvitteluni. Sitten kun kokemukset ovat saaneet sovituksen hohteen ja rajat niinsanotun elämän ja niinsanotun kuoleman välillä ovat hävinneet, sitten kun lapsen ja vanhuksen viisaus on tullut samaksi — sitten on iloisten satujen aika!

Mutta heidänhän piti lähteä kaupunkiin. Jounan oli määrä seurata heitä Tyrnilään. Joululahjat ja joulutarpeet olivat ostettavat? Missä kummassa viipyi Ella, miksei jo lähdetty? Hänen piti huutaa tyttärelle, mutta hän jäi katselemaan lintuparvea, joka laskeutui pihlajaan. Hän näki nuo pienet jumalanluomat niiden katoavassa kauneudessa tavalla, joka järkytti hänen mielensä pohjia myöten. Tänään ne ovat vapaat ja lentävät minne siipi vie. Eivätkä muista talvea eivätkä nälkää. Kaikki on vain sinistä korkeutta, keinuvaa puunoksaa ja punaista pihlajanmarjaa. Huomenna lentää lintu siipensä sähkölankaan ja makaa läähättäen maassa. Muut jatkavat matkaansa pihlajasta pihlajaan — hänelle ei ole enää ketään eikä mitään. Hän on tomuhiukkanen, jota ei kukaan kysy, hän, joka äsken oli itse kauneus ja vapaus. Katoavaisuus laulaa koko tässä kauneudessa joka tänään seisoo ja huomenna kuolee. Jaakko Tyrni näki luomakunnan sielun noissa lintusissa ja häntä vapisutti ilo ja tuska. Oliko hän enemmän kuin joku noista pienistä olennoista?

— Minä lienen sentään kirjailija, koska näen ja tunnen, päätteli hän. — Minun täytyy vain löytää muoto. Minä käyn kiinni Helena Elisabet Tuuraan ja kirja saa kantaa hänen nimeään. Täytyy pian alkaa, ettei laiskuus saa minussa valtaa. Kirjailijan pahin vihollinen on laiskuus. Kirjailija ei koskaan saisi pysäyttää kättänsä eikä aivojensa juoksua. Hän saa levätä, mutta vain niinkuin äiti nukahtaa rintalapsensa ääressä. Hänen kynänsä ei koskaan saa kuivua, siitä hän tietää milloin jälleen on alettava kirjoittaa, siitä, jos hänen kynänsä rupeaa kuivumaan. On vaikea saada ajatusta liikkeelle, jos se on päässyt pysähtymään. Helpompi on panna liikkeelle kivikuorma.

— Minä alan jo joulunpyhinä, päätteli hän ja ajatteli kynäänsä, jonka äsken juuri oli nähnyt tyhjällä pöydällään, siinä mihin oli sen jättänyt. — Surullisen näköinen on sellainen siisti tyhjä pöytä kuin minun tällä hetkellä. No niin, pian se taas täyttyy. Minä en anna kynäni kuivua enkä aivojeni kuivua. Sitä minä tahdon: kuvata, miten katoaviin hetkiin saadaan kauneus, miten työ tehdään iloksi, miten sielu lentää ennenkuin siipi katkeaa.

Lämmin onnentunne kävi hänen lävitseen ja hän olisi mieluimmin heittänyt turkin yltään ja mennyt kirjoituspöytänsä ääreen heti paikalla käydäkseen kiinni työhön.

— Huomenta! sanoi silloin ihmisääni, jonka Jaakko Tyrni lapsuudesta tunsi.

Sekä ihminen että hänen äänensä soveltuivat hyvin mielialaan, missä kirjailija tällä hetkellä oli. Annamar tuli. Hän lykkäsi halkokelkkaa. Hänen täytyi seurata pienessä juoksussa, sillä iljankoinen tie vietti. Mutta mikäpä siinä oli hätänä, hänellä oli jalassa tallukkaat. Hän teki niitä sekä itselleen että koko talon väelle.

— Huomenta! huusi hän isännälleen, sai vauhtinsa hiljenemään ja jatkoi samassa: — Ei suinkaan tämä vielä joulusauna ole? Tottakai sauna lämmitetään vasta aattona, niinkuin ennenkin. Sitähän minäkin, ettei kukaan jouluaattona kiuasta kylmäksi jätä — pahaa siitä tulisi koko talolle. Mutta sopiihan tänäänkin vihtoa. Montako herraa tulee, että mä tiedän vihdat varata? Ja ovatko hyvinkin löylyntuntevia? Ei silti, että kyllä siinä tarpeekseen saavat muutkin, missä meidän isännän pinta lämpiää. Kova sinä olet löylymies, älä mitään puhukaan. Mutta sinä oletkin pikkuisesta asti opetettu. Laitetaan vain tänään kirjailijoille hyvät löylyt, että kirjoittaa jaksavat. Tuleeko se Palus taas — hyvä herra, kaksi markkaa antoi juomarahaa, mutta ei sanonut kärsivänsä näitä uudenaikaisia uloslämpiäviä, nokisaunan lupasi itselleen rakentaa. Laitetaan vain kirjailijoille hyvät löylyt ja sitten kylvetään taas aattona, oikein pahnat lattialla… Jaa, ettei tule kuin yksi herra? Se Jouna taas — no mitäs siitä sitten, otat kenen tahdot, vaikka sellainen turha se on Jouna, aina puhuu niistä juomarahoista, vaikkei sellaisella mitään ole antaa. Eikähän hän kirjojakaan kirjoita, itse olet sanonut. Mutta hänestäpä enimmän pidät ja aina hänet tänne vedät. Vaan mitäpä se minuun kuuluu, oma asiasi. Ja kyllä Jouna taas saunan arvon tietää, lienee saunassa syntynytkin. »Opinsauna, opin sauna» sanoo, kun vihdalla lyödä ropsottelee kylkiään. Ja tottahan se on, että opin saunanlauteilla sitä ihminen vain tässä elämässä hikoilee. Niin että minä vien sitten vain vihdat kahdelle hengelle ja poltan kolme sylystä puita — kyllä sitä siinä on. Vai enemmänkö? Taitaa tulla muitakin?

Jaakko Tyrni katseli hymyillen eukkoa ja ajatteli hetkeä, jolloin hän saa käteensä tuhannen markan säästökirjan. Sata markkaa jo oli Annamarin mielestä huikea summa, sillä hän katseli sitä samalla silmällä kuin viisikymmentä vuotta sitten, saatikka sitten tuhat markkaa. Jaakko Tyrni tunsi liikutuksen aallon kulkevan lävitseen, kun hän ajatteli, että nyt todella saattaa tuolle uskolliselle ihmiselle antaa tämän rahalahjan. Annamarin uskollisuuteen nähden summa oli riittämätön, mutta siihen nähden ettei hän koskaan ollut omistanut rahaa ja vielä lisäksi sentähden, ettei hänellä ollut mitään tarpeita, tämä tuhat markkaa tuli tuntumaan hänestä käsittämättömän suurelta. Mihin eukko aikoi käyttää rahat — oli jännittävää saada nähdä se. Vaikeaa, suorastaan vaikeaa oli odottaa jouluaattoon asti ja säilyttää tätä salaisuutta. Lapsellista!

Mutta vielä lapsellisempaa oli, että Jaakko Tyrni käsittämättömällä kiintymyksellä riippui kiinni tuossa vanhassa vaimossa, joka veti halkoja hänen saunaansa. Annamar oli kappale hänen lapsuuttaan, osa hänen kotiturvettaan, jonka hän oli saanut mukaansa tänne kaupungin laidalle — ja ehkäpä kaikkien niiden akkojen perikuva, joita hänen kirjallinen tuotantonsa oli täynnä ja joita niin paljon oli kiitetty. Totta puhuen ne olisivat pysyneet syntymättöminä ilman Annamaria. Helena Elisabet Tuura kuului sivistyneistöön, mutta ei ollut mahdotonta, että jotakin Annamarin iloisesta olemuksesta oli tukevana pohjana hänenkin jalkojensa alla. Kuka oli osannut sillä lailla kantaa elämän taakkaa kuin Annamar — noin hän sitä kantoi, niinkuin tuota puukuormaa, hymysuin. Ei, ei kukaan aavistanut miten paljon Annamar oli merkinnyt Jaakko Tyrnille, jossakin se joskus oli lausuttava julki. Jouna nimitti häntä leikillä Jaakko Tyrnin runottareksi. Ja mikseikäs se saanutkin olla suomalaisen kirjailijan runotar, tuo tuollainen hauska ja iloinen saunaeukko!

— Yksi vieras vain tulee saunaan, Annamar, sanoi Jaakko Tyrni. — Herra Jouna. Mutta hänhän on niin hyvä mies, kaikkein paras kaikista. Kyllä hän olisi osannut kirjoittaa kirjoja, mutta hän on aina vain auttanut muita kirjoittamaan.

Tyrni astui alas portaita, tuli eukon luo ja auttoi häntä lykkäämään kelkkaa sannoitetulla tiellä. Annamar työnsi häntä olkapäähän, nauroi ja pisti juoksuksi tallukkaissaan, jotka tekivät hänen askeleensa äänettömiksi.

— Älä sinä tähän tule, lapskulta! sanoi hän. — En minä vielä niin huono ole, etten saisi puutaakkaa saunaan. Minun työni on tämä saunan lämmitys — sinä kirjoitat kirjoja. Sinulla pitää olla niitä sellainen sylys, että on niinkuin tämä halkokuorma. Ja oikein paksuja kirjoja. Kyllä me Ellan ja Senjan kanssa vahditaan ovet ja portit. Aijai, jollei meitä olisi ollut, niin et sinä niitä kaikkia olisi kirjoittanut. Tiedätkös kuinka niitä olisi ollut kimpussasi ihmisiä! »Viisi minuuttia, vain viisi minuuttia!» »Jaa-a, vai viisi minuuttia. Mutta tiedättekös mitä te sinä viitenä minuuttina teette: katkaisette kirjailijan ajatuksen langan. Ja se on vielä pahempi solmittava kuin kankaan loimilanka. Jos te kudotte kangasta ja lähdette siitä katsomaan kahvipannua, niin sukkula on siinä paikallaan, mihin sen jätitte. Mutta kun kirjailija lähtee viideksi minuutiksi puhumaan teidän kanssanne, niin hänen lankansa sillä aikaa on hämääntynyt niin ettei sen päätä löydä mistään.» Sellaisia saarnoja me olemme Ellan ja Senjan kanssa pitäneet niin että me jo olemme saaneet koiran nimen. Mutta sinä olet kirjoittanut kirjoja niin että olet suurin kirjailija maailmassa. Vaan mikäs se on Jouna — hänkö se taivaassa vastaa toisten asiat? Eikö siellä kysytä vain jokaisen omia? No, sinä rupeat nyt Jounaa puolustamaan. Jos vain Annamar antaisi suunvuoroa. Mutta eipäs anna. Osaakos Jouna nauraakaan? No, älä nyt… hyvä herrahan se on Jouna, vaikkei hänen juomarahoistaan koskaan mitään tule ja vaikkei hän nauraakaan osaa eikä kirjoja kirjoittaa. Kun hän on sinun ystäväsi, niin hän on hyvä. Mutta toisit taas muitakin. Aijai, vaikka kaikki saisit tuoda: sen Rekolan ja Loilan ja Leppiahon ja sen, joka pitää päivällisiä. Tämä on tämä uusi kiuas sellainen, että kyllä se löylyn antaa, vielä huomenna se antaa sellaisen löylyn ettei sitä heikko pää kestäkään. Tuo vain kaikki kirjailijat tänne, kyllä sitten taas jaksavat kirjoittaa — aijaijaijai!

Kelkan vauhti vei Jaakko Tyrniä nyt suoraan kaivoa kohti rantaan. Annamarilta loppui sanottava, hän jäi jäljelle ja tulla hölkötti perässä. Hengästyneenä ja intoa höyryten hän saavutti isäntänsä. He olivat tulleet koivikkoon, mistä ajotie läksi menemään jäälle ja polku vei saunaan. Siinä Jaakko Tyrni irroitti kätensä kelkan patsaista. Lahden toisella puolen hohtivat talojen punaiset katot ja kimmelsivät ikkunaruudut. Kuuran painamina kumartuivat rantakoivujen oksat maata kohden. Kuuraisten puiden kätköstä pilkoitti saunan punainen seinä ja valkoinen ovi. Saunan edessä oli lahti sulana. Varis nousi jostakin kiirettä pitämättä siivilleen ja asettui jonnekin toisaalle. Kuuraa putosi maahan. Sen saattoi kuulla aamun hiljaisuudessa. Mikä hartaus olikaan tässä kaikessa — ja sitä oli nyt kestänyt monta minuuttia.

Annamar puhui jotakin, josta Jaakko Tyrni ei ottanut selkoa. Kirjailijaa huvitti kun hän muisti mitä eukko tuossa taasen oli kertonut: että hän muka oli suojellut talon työrauhaa. Annamar, jonka ilo olivat vieraat ja kahvikestit, Annamar joka olisi johdattanut jokaisen haastattelijan suoraan Jaakko Tyrnin työpöydän ääreen! Tyrnilä olisi ollut täynnä vieraita aamusta iltaan, jos iloisella Annamarilla vain olisi ollut valta.

— Niin, vanhaparka, sanoi Jaakko Tyrni, — sinä ne olet ajanut pois, kaikki asiattomat, niin että minä olen saanut kirjoittaa rauhassa. Mahtaisitko sinä jaksaa tuossa kelkassa vetää kaikki kirjani?

Saunaeukko päästi suuren naurun.

— Saat kirjoittaa vielä toisen puolen. Mutta Senja on liiallisen kova. Ja Senja on opettanut Ellan. Ei uskoisi että Senjasta sellainen karhu tuli, mutta Senjalla oli isä eikä vain äiti.

— No vanhaparka, sanoi Jaakko Tyrni, — mene nyt ja kuumenna kiuas hyväksi. Ja laita oljet lattialle. Ehkä tuon muitakin. Ehkä tuon paljonkin herroja.

— Muitakin, huusi eukko ja koko hänen heleänvihreä villatakkinsa tuntui räiskähtävän nauramaan, — paljon herroja!

— Ole hiljaa, ole hiljaa — en minä varmaan tiedä. Jokos sinulta nuuska loppuu. No, sano sitten että tiedän tuoda. No niin, vanhaparka…!

Viime sanat merkitsivät Jaakko Tyrnin kielessä entiselle hoitajattarelleen samaa kuin hyvästi. Hän ei kuitenkaan lähtenyt menemään, vaikka jo oli kääntynyt selin saunamuoriin. Eikä Annamarkaan lähtenyt, vaan toisti sanan »vanhaparka» äänellä, jolla ehkä jokin toinen joskus oli puhunut. Molemmat olivat muistaneet sen isoisän, joka tänään ennemminkin oli liikkunut Jaakko Tyrnin mielessä. Hän oli ollut paljon vanhempi, mutta hän oli iloiselle Annamarille sanonut »vanhaparka».

Minä panen hänen tarinansa nimeksi »Pieni aurinko», ajatteli kirjailija, pisti kädet taskuunsa ja alkoi äskeisiä jälkiään myöten astua ylös mäkeä. Eukko jäi haarallaan puhumaan löylystä ja vihdoista ja siitä, että kyllä hän niin lämmittää, että lämmintä on, tuli keitä tuli.

No, tuossahan hevonen jo oli valmiina ja Senja latoi vällyjä rekeen. Mutta missä oli Ella? Sitoiko hän kengännauhojaan vai miksi hän oli noin kyykistyneenä reen taakse? Helmiseltäkin tulivat kaikki katsomaan lähtöä. Isommat lapset juoksivat paikalle silminnähtävästi toivoen pääsevänsä jalaksille, Hanna seisoi, pienin sylissään, portailla. Ehkä Hannalle pitäisi olla jotain muutakin kuin pumpulikangas, johtui Jaakko Tyrnin mieleen. Hanna oli niin hento lihavan lapsukaisensa taakan alla. Helminen itse astui ulos pitkänä, laihana ja äänettömänä, suunnaten askeleensa avaamaan porttia. Eikö hänelle nyt mistään saa työtä? ajatteli Jaakko Tyrni. Kesällä eivät vuorokauden neljäkolmatta tuntia riitä hänelle ja talvella hän työttömyyttään juo epätoivoissaan ja ikävissään. Senja sanoi lapsille, ettei saa nousta jalaksille, maali menee pilalle, jos niille noustaan. Silloin herra hymyili ja sanoi, että jahka otetaan toinen reki, niin lapset pääsevät ajelemaan. Tapaninpäivänä mennään. Tyttö jäi seisomaan, katsellen Senjan työtä, mutta poika löi yhteen kätensä ja hypähti varpusia kohden, joita oli kokoontunut tallin eteen.

Ella oikaisi itsensä suoraksi reen takaa, painoi lakin syvemmälle päähänsä, tarttui ohjaksiin ja käänsi hevosen porttia kohden. Siinä hän pysäytti, odottaen että isä asettuisi rekeen.

— Ei suinkaan Ella noin tule, sanoi isä hymähtäen, kun huomasi tytön aikovan asettua etupenkille. — Kai Ella muuttaa paremmat vaatteet.

— Mitä sillä on väliä, sanoi Ella, pidellen hevosta ja yhä odottaen, että isä asettuisi rekeen.

Jaakko Tyrnin silmät seurasivat kaunista rekeä taljoineen ja vällyineen ja siirtyivät tyttäreen.

— Mutta kun nyt mennään näin jouluostoksille, sanoi hän, — ja kun mennään tällä omalla hevosella. Ja muutenkin tämä on… tämä on… hyvin kaunis päivä.

Hän aikoi ensin sanoa »juhlapäivä» ja sitten »erikoinen päivä». Mutta muisti samassa, ettei Ella olisi siitä ymmärtänyt mitään. Olisi voinut lähteä tuo Senjakin jo pois tuosta katsomasta, mutta hän näytti epäilevän että Helmisen lapset sittenkin asettuisivat jalaksille, jos hän vain kääntäisi selkänsä. Sentähden hän viipyi, poimi varisseita heinätukkoja maasta ja seurasi silmillään lapsia, jotka hyppivät ja raksuttivat. Senja suosi Helmisen vanhinta poikaa, sitä, jolla oli asiapojan toimi kauppiaalla, mutta ei sietänyt näitä pienempiä — mikähän siinäkin oli? — No niin, Senja oli kasvanut kiinni taloon omituisuuksineen päivineen. Ella, hän ei tietänyt mikä päivä tämä hänen isälleen oli — kieroa se mitä suurimmassa määrin oli, täytyy alkaa tästäpuoleen muistaa, että tyttö pian on täysikasvuinen. Jouna on aivan oikeassa: häntä on laiminlyöty. Nyt matkalla isä kertoo Ellalle, mikä tekee tämän päivän heille erikoiseksi, heille molemmille.

Puna poskilla Ella kumarsi päätään ja tarkasti asuaan. Kengissä oli kaksi suurta solmua. Kädet olisivat sietäneet pesun.

— Kuka minua näkee! sanoi hän sitten ja hypähti kuskin paikalle.

Jaakko Tyrni aikoi pyytää häntä viereensä. Hän aikoi myöskin huomauttaa, että kaikki toki tulisivat näkemään Ellan, kun he yhdessä ajavat läpi katujen. Mutta samassa hän ajatteli, että ehkä näin on mukavinta, hän saa tässä rauhassa ajatella. Ja hän tarttui vällyjen kulmaan — uusien mustien vällyjen, joiden pitkävillainen nahka liikutellessa välähteli — asettui rekeen, heilautti kättään kotiinjääville ja tunsi taljan pehmeästi soluvan suojelemaan jalkojaan ja kylkiään. Eihän ollut kylmäkään — ihmeellisen leuto ja aurinkoinen joulukuun aamu. Taitavaksipa Ella oli käynytkin, hyvin mentiin portista ja sitten oli edessä leveä tie läpi peltojen, joiden laidoilla lumiset puutarhat ympäröivät ihmisasuntoja. Ajettiin aseman raiteille kerääntyneiden tavaravaunujen ohi, mentiin ohi kauppapuutarhojen ansaririvien, joiden kaltevat lasikatot tihkuivat sulavaa lunta ja antoivat aavistaa, että niiden hikisen pinnan alla uhmattiin talvea. Rautatiekiskojen toisella puolella alkoi kujanne mitä erilaatuisinta rakennusta: asuinhuoneita, talleja, kauppapuoteja, leipuriliike, rukoushuone, kansakoulu, makkaratehdas, meijeri. Ja tämän kaupungin liepeelle pureutuneen asutuksen hetkeksi hellittäessä otteensa tultiin taasen avonaisille vainioille ja metsikköihin. Se mikä seurasi yli kattojen, yli vainioiden, läpi puunlatvojen, seurasi hellittämättä, oli sähkölankojen silta. Kuuraa varistellen alla ajavien päälaelle ja silloin tällöin värähtäen tuntuivat sähkölangat hymisevän kuiskauksia, jotka eri ilmansuunnilta niitä myöten etsivät tietä määräpaikkaansa.

Liike oli toista näin joulun edellä kuin varhemmin syksyllä. Ei siinä ehtinyt muuta kuin tarkkaan katsoa, ettei ajanut kiinni. Ylämäessä Ella vihdoin sai senverran aikaa, että nousi, asetti ohjat hampaittensa väliin ja kietaisi jalkojensa ympärille peitteen.

— Mutta Ella! huusi isä reen perästä. — Mitä Ella tekee?

Tytär huusi takaisin:

— Tuli vähän kylmä.

Isä rupesi nauramaan.

— Panee ohjakset suuhunsa.

— Uudet ohjakset.

— Sittenkin. Jahka päästään lähemmä kaupunkia, tulee Ella tänne isän viereen ja isä ajaa.

— Ei tarvitse, sanoi Ella, yhä kääntämättä päätään ja varustautui laskettamaan alas mäkeä.

— Kyllä, sanoi isä, lumen lennellessä korvien ympärillä.

Ella ei enää puhunut, piteli vain ohjaksia, jotka oli kietaissut nyrkkiensä ympärille ja päästeli huuliltaan pieniä vihellyksiä hevoselle.

Jaakko Tyrnin mieleen johtui äkkiä: onko Jouna todella oikeassa, onko Ella jäänyt liian kauas yksinäisyyteen. No niin, hänet on nopeasti noudettava takaisin. Jo tällä matkalla. Kaikki on johtunut siitä, että isän aina on pitänyt rauhassa ajatella. Ja Ellalla on ennen kaikkia muita ihmisiä ollut se etu, että hänen seurassaan on saanut rauhassa ajatella. Hän ei ole häirinnyt. Ei lapsenakaan.

Niinkuin hän nyt istuu tuossa selinpäin ja siinä elää omaa elämäänsä, niin on hän aina ollut: likellä isää ja kuitenkin tykkänään muualla. Isän on täytynyt pitää ajatukset työssä. Mutta nyt hän voi suoda itselleen myöskin lepoa. Tänään koittaa velattomuus ja vapaus Jahka päästään vielä vähän matkaa eteenpäin, pyytää isä tytön tähän ja keskustelee hänen kanssaan. Nyt olisi oikeastaan ollut sopiva tilaisuus, alettiin nousta korkeinta ylämaata, mikä tällä matkalla oli. Miksei isä voinut pyytää Ellaa tähän nyt heti? Oliko hänkin ehtinyt painua liian kauas rauhaansa?

— Isä pysyy vain siinä! kuuli Jaakko Tyrni yhtäkkiä selkänsä takaa ja tytär tyrkkäsi peitettä toisella kädellään hänen olkapäänsä kohdalta syvemmälle rekityynyn alle, toisen pidellessä ohjaksia.

Pitkä laiha tytönkäsi oli hetkisen askarrellut Jaakko Tyrnin ympärillä ja kirjailija tunsi samassa hetkessä sen muiston läheisyyden, joka kaikista muistoista voimakkaimpana oli ravinnut häntä parin viime vuosikymmenen aikana.

Varmana siitä, että isä pysyy paikallaan eikä rupea vaatimaan mitään tyhmyyksiä, juoksi Ella hetkisen vielä reen rinnalla, istuutui sitten paikalleen, kiersi jalkojensa ympärille ohuen matonkappaleen ja puhutteli enää vain hevosta.

Isä pysyi todella paikallaan. Tänä aamuna, joka oli koituva hänelle voitoksi, hän määrätietoisesti antoi elämänsä väkevimmän muiston saapua, ikäänkuin sillä olisi luonnostaan ollut oikeus olla mukana hänen juhlassaan.

Muistot, totesi hän, — toiselta puolen muistot, toiselta puolen unelmat. Niistähän me elämme. Ne ovat sitä satua, jolle kokenut kärsinyt ihminen ei enää naura. Tule sinä vain, Ellida!

Ja Ellida tuli, tanssiaisten kuningatar, hän, jota maalaispoika oli nurkastaan seurannut kaiken iltaa. Keskeltä iloista humua valaistussa salissa hän tuli, työnsi tieltään tyhjiä tuoleja professorin kirjastohuoneessa ja löysi maalaispojan, joka säikähtyneenä koetti panna hyllylle kirjaa kädestään. Kirja ei löytänyt paikkaansa, hyllyt huojuivat, huone huojui, permanto huojui. Jokin outo tuoksu pyörrytti, kirja putosi lattialle, poika sai kiinni tuolin selkänojasta ja pysyi jaloillaan. Silloin ilmestyi hänen karkean kätensä viereen valkoinen hohtava käsi. Poika tunsi, että käsivarsi oli paljaana olkapäihin asti ja että sitten vieläkin oli jotakin hohtavaa ja paljasta… Samana yönä professorin pitäessä vierailleen puhetta ruokasalissa, sama valkoinen käsi laskeutui pojan leuan alle ja taivutti pään rintaa vasten joka sykki ja sytytti. Ensi kerran painui suudelma pojan huulille, ensi kerran hän kuuli, että häntä rakastettiin.

Niin hän oli tullut, Ellida. Ymmärtäisipä vielä tänäkään päivänä, mikä hänessä, kömpelössä maalaispojassa kiinnitti Ellidan huomiota. Juhlitun, kokeneen Ellidan! Myöhemmin, kun he olivat kihloissa ja Jaakko Tyrni sitä kysyi, hän vain sai vastaukseksi: tyhmä poika — ei sellaista saa kysyä eikä sanoa! Mitä olisi Jaakko Tyrnistä tullut, jos hän olisi joutunut naimisiin nuoren tytön kanssa? Ja kuinka olisi käynyt, jos Ellida olisi jäänyt elämään? Joka tapauksessa oli Ellidan muisto ravinnut Jaakko Tyrniä läpi vuosien. Joskus hänet kyllä oli vallannut kuuma kaipaus löytää nainen, joka ymmärtäisi häntä kirjailijana, jolle saisi lukea teoksensa, joka ottaisi osaa niiden syntymiseen ja kasvamiseen. Se tuotanto joka nyt kantoi Jaakko Tyrnin koottujen teosten nimeä, olisi ollut toinen — rikkaampi, kypsempi, jos hänellä olisi ollut vierellään ymmärtäjä, rakastettu, joka hedelmöitti hänen työtään.

Niin, mutta oliko se parempaa niilläkään, jotka rakastivat ja rakastelivat? Sihveri Palus väitti, ettei ilman uutta rakkautta syntynyt yhtään uutta kirjaa. Hänen oma tuotantonsa oli kuitenkin tuskin muuta kuin repaleita. Ja toiselta puolen: Jaakko Tyrnin tuotanto olisi varmaan ollut toinen, jos sen takana olisi ollut rakkaus — suuri rakkaus!

Jos olisi voinut rakastua. Ehkei ollut myöhäistä. Ehkä rakastuminen oli tarpeellista senkin tuotannon vuoksi, jonka hän tästäpuoleen tahtoi jättää jälkeensä — vapaan miehen. Ei puuttunut näköpiiristä naisia, jotka kaukaa kaartain haaveilivat Jaakko Tyrnistä. Joku oli kirjoittanut kirjeenkin, tosin nimeään mainitsematta. Joka tapauksessa hän tiesi, että rakastumisen mahdollisuus oli olemassa. Jos päästäisi jonkun haaveilijattarista lähemmäs. Jonkun kauniin, älykkään ja nuoren. Se täytyy tällä kertaa olla nuori, sillä nuorta rakkautta ei Jaakko Tyrni tunne. Todella ei. Ja se on köyhyyttä se. Tällä kertaa hän, mies, valloittaa naisensa, eikä niinkuin silloin. Ellida oli ehkä sittenkin onnettomuus, näin jälkeenpäin katsoen. Soisiko hän sen olleen toisin? Tuskinpa. Sillä Ellida oli kuitenkin voimakas, kaikki nielevä elämys hänen muuten niin yksitoikkoisessa raadannassaan.

Kuka oli käskenyt häntä raatamaan? Kuka oli sanonut, että kaikki nuo omaiset, sisaret ja sisarenlapset olivat hänen hoidettaviaan? Hänen oma porvarillinen omatuntonsa. Se se myöskin oli jossakin hänen sisimmässään leimannut uuden rakkauden ja toisen avioliiton rumuudeksi. Nerot eivät kysyneet sellaisia. Nerot kulkivat tietään, tallaten alleen kaiken mikä yritti pidättää. Neroilla oli yksi ainoa laki: oman itsensä toteuttaminen.

Ehkei hän sittenkään niin kokonaan ollut laiminlyönyt Ellaa.
Pääasiallisesti Ellaa ajatellen ei hän ollut mennyt uusiin naimisiin.

Tyttö uhkasi kasvaa hyvin äitinsä kaltaiseksi. Näin hän tuli, laski kätensä reen selkämykselle ja määräsi: isä istuu vain kauniisti siinä. Jos yrittäisi päästä Ellaa lähemmäksi. Hän tuskin koskaan menee naimisiin. Ehkä hänestä tulisi isänsä ymmärtäjä ja ystävä. Hän toki sentään lukee isänsä kirjat. Kummallista ajatella, ettei Ellida, hänen äitinsä, milloinkaan ollut tutustunut siihen mitä hänen miehensä kirjoitti. Hänen ei pälkähtänyt päähänkään, että hänen olisi pitänyt olla huvitettu miehensä työstä. Ja kuitenkin hän yllytti häntä kirjoittamaan: kirjoita, kirjoita — katso että kirjoitat hyvin, ettei tässä tarvitse hävetä tähtesi!

Omituista sitä oli ajatella näin jälkeenpäin. Mutta vielä selvemmäksi kävi Tyrnille, että jos olisi omistanut naisen, joka seurasi ja rakasti miehensä työtä, niin tämä työ olisi ollut toista.

Täytyy päästää joku tulemaan lähelle ja valloittaa hänet. Miehen elämässä täytyy olla nuori rakkaus, muuten ei hän ole milloinkaan elänyt!

Mitä hullua — onhan Ella tuossa. Hän on aina ollut uskollinen pieni kotitonttu. Totta puhuen koti on koko hänen maailmansa. Ei seuraa hän kysy, ei huvituksia. Ja mitä on hänen hyväkseen tehty? Tuossa hän istuu haalistuneessa takissa, jalkojen ympärillä matonpätkä. Kotona on hänellä puhekumppalina vanhoja outoja ihmisiä, nimittäin ihmisiä, jotka eivät ole hänen sukuaan eikä heimoaan.

Jaakko Tyrni ei enää ajatellut säteilevää kauneutta ympärillä, hänen silmänsä riippuivat kiinni tyttäressä joka istui hänen edessään pitkänä ja hentona, jaksamatta kannattaa varhaista kasvuaan. Jaakko Tyrni veti kuumeisesti savua paperossistaan ikäänkuin saadakseen siitä selvänäköisyyttä, minkä avulla tunkea tyttärensä olemukseen. Hänen tyttärensä oli todella köyhästi puettu, ei mitään somistamassa hiuksia tai käsiä, niinkuin muilla siinä iässä. Nyt hänen täytyy saada kaunis joululahja, sormus tai kaulakoriste, tai… Ellidan omaiset ottivat kaikki, mikä oikeastaan olisi ollut tulevaa tälle lapselle muistona äidiltä. Mutta ei se mitään, isä antaa. Jaakko Tyrni mietti tätä kuumeisesti, sillä hän huomasi ajatelleensa vanhaa Annamaria ennen Ellaa. Hän otti itsensä kiinni kuin varkaan: eikö hän äsken ollutkin iloinnut siitä, että vanhus saisi pankkikirjan, mutta tämän nuoren, sen hän oli aikonut kuitata jollakin vähäpätöisellä. Kuka voisi auttaa häntä perusteellisesti läpikäymään Ellan pukuvaraston ja katsomaan, että se joutui kuntoon? Neiti Rastas. Hänhän oli kirjailijamaailman huomatuin, tai oikeammin sanoen ulkonaisesti edustavin nainen — sillä sitä hän oli, huolimatta kaikesta mitä hänestä puhuttiin. Aina hänestä oli puhuttu — miten paljon puheissa lienee ollut perää. Ehkäpä hän ottaisi auttaakseen tässä Ellan asiassa. Sitäpaitsi hänkin hiukkasen oli taitanut olla huvitettu Jaakko Tyrnistä. Mutta Annikki Rastas on jo vanha ihminen — kuinka monen kirjailijan ja taiteilijan ystävättärenä ja kuvaajana lieneekin jo ehtinyt olla! — nuori sen olla pitää, jonka Jaakko Tyrni valloittaa.

— Kuuleeko Ella! Kuulehan, isä tahtoisi vähän puhua Ellan kanssa! Ei sitä voi, kun Ella istuu siellä. Ella tulee tähän, onhan tässä tilaa. Eikä se muutenkaan sovi, että Ella istuu siinä ajamassa niinkuin renkipoika. Ellaa, Ellaa, kuuletko tyttö! Ei se sovi, että Ella istuu siinä ajamassa. Ella on nyt nuori neiti, Ella tulee tänne ja antaa isälle ohjakset.

Lumi sinkoili isän kasvoihin vastauksena Ellan puolesta ja tyttö naureskeli siinä itsekseen, huulten hiljalleen vihellellessä ja maiskutellessa hevoselle. Yhtäkkiä puukattiin häntä selkään.

— No? Mikä nyt on?

Isän ja tyttären niin erilaiset kasvot joutuivat vastatusten.

— Ella, veitikka, eikö Ella muka ole kuullut, mitä isä Ellalle on tässä puolen tuntia huutanut.

— Jaakko, junkkari, olen kuullut, myrkky vie! Mutta minä istun missä istun. Kun minä osaan ajaa. Paremmin osaan kuin sinä. Pikku ei pelkää, vaikka tulee autoja ja raitiovaunuja ja ratsastavia herroja. Ei sieltä takaa osaa ajaa…

— Ella kuuntelee nyt: isä tahtoisi puhella Ellan kanssa siitä mitä Ella tarvitsisi, mitä Ella haluaisi joululahjaksi.

— En mitään!

— Ohoh. Eikö Ella sitten ensinkään aio isältä kysyä, mitä isä toivoisi joululahjaksi.

— Voithan itsekin ostaa mitä toivot. Tai sanoa Rastaalle.

— Mitä Ella nyt? Koska isä on puhunut neiti Rastaalle meidän asioistamme.

— Ei isä, mutta hän.

Jaakko Tyrni oli jännittyneenä jäänyt etukumaraan. — Miten hän?

— Puhelimessa!

— Mutta eihän isä ole kuullut siitä mitään.

— Johan nyt olisi kannattanut tulla sinulle siitä kertomaan.

— Onko hän sitten kysynyt minua?

Ella naurahti.

— Monta kertaa.

— Mutta olisihan Ellan pitänyt tulla isälle sanomaan.

— Et olisi kirjoittanut ainoaa kirjaa, jos sinulle olisi tultu sanomaan niitä sellaisia.

— Mitä sellaisia?

— Mitä puhelimessa milloinkin pyydettiin sanomaan.

— Mutta olisi kuitenkin pitänyt.

— Olisimme kuolleet nälkään.

— Mutta onhan voinut jäädä vaikka kuinka tärkeitä asioita.

— Kulkeehan posti! huusi tyttö ja vaikeni senjälkeen, koska tienkäänteessä ilmaantui eteen olkikuorma, joka ei väistänyt.

Sillaikaa kuin tytär huudoilla herätteli kuorman päällä loikovaa miestä, ajatteli isä: tämähän on kummallista, minä teen itseni naurettavaksi ja annan tuon lapsen hallita aivan niinkuin hänen äitinsä teki. Miksen nouse, ota häneltä ohjia ja ryhdy toimeen? Hän nähtävästi ei pidä käsissään yksin tämän reen ohjaksia, vaan koko minun elämäni. Hullutuksia, miten se olisi mahdollista? Voinhan tehdä siitä lopun!

Mutta hän ei tehnyt siitä loppua, vaan jäi paikoilleen nähdäkseen, miten kävisi, mitä tyttö tekisi ohi päästyään ja mitä mies reen perässä. Hän tarkkasi heitä molempia ulkoapäin ja totesi olevansa samalla kertaa tarkkaaja ja tarkattava. Siinä oli isä ja tytär, joiden suhteesta alkoi keriytyä esiin jokin juonenpää, kaunokirjallisen kertomuksen alku. Jaakko Tyrnin katse asettui, kääntyi sisäänpäin, eikä enää nähnyt mitään ympärillä ulkomaailmassa, vaan näki pienen lapsen, tämän saman Ellan, jonka joku otti ja kantoi pois. Lapsi itki kaiken aikaa, niin että sen pienet kasvot rypistyivät ja sinettyivät. Sitten kokoontui ikäänkuin suureen pisaraan lapsen äiti, joka tuskastuneena paiskasi kiinni oven ja heittäytyi vuoteelle, joukko naisia, jotka häärivät sekä lapsen että äidin ympärillä, milloin joku laiha surullinen lapsentyttö, milloin vanha tiukka leskivaimo, yllään ankara harmaa sarsihame, milloin säätyläishenkilöitä — lapsen äidin omaisia. Tuohon pisaraan, joka vasta oli selkeentymätön vaistoaminen enemmän kuin näkemys, mahtui vielä suuri joukko elämän ituja, jotka lainehtivat jossain oudossa, maidonvalkeassa, aurinkoisessa valaistuksessa ja joiden elinvoimaisuus oli niin väkevä, että ne tahtoivat puhkaisemalla puhkoa itselleen tietä. Mutta kaikkien selkeämpien ja muodottomampien kerrostumien takana, jossakin pisaran äärellä, näkyivät isä ja tytär varttuneina ihmisinä, puhumassa toisilleen ankaria totuuksia. Tyttären silmät olivat suuret ja teräksenharmaat ja hän sanoi jotakin ilottomasta lapsuudesta ja lohduttomasta yksinäisyydestä. Tyttären yllä paloi selkeä valaistus, sellainen, joka teki hänet symbooliksi kaikkien hänen kaltaistensa esipuhujaksi. Mutta Jaakko Tyrnin sielussa värisi ja vapisi, kun hän tätä pisaraa katseli ja hänen sydämensä lyönti oli samalla suloinen ja tuskallinen.

Teki vihlaisevan kipeää, kun silmä sisäisestä näkemisestä siirtyi ulospäin ja kohtasi ulkomaailmaan kuuluvat ilmiöt. He ajoivat kauppapuodin ohi ja nuori tyttö tuli alas portaita, läkkikannu kädessä. Tämän todellisuuteen kuuluvan ilmiön siirtyminen mielikuvitusolentojen sijalle tuotti lyhyenä hetkenä sellaista kärsimystä, että hiki kihosi Jaakko Tyrnin otsalle.

Kirottu kaksoiselämä, mitä meikäläisen täytyy elää! ajatteli hän ja kokosi yhtäkkiä tahtonsa säikeet, ikäänkuin jotkut hajallaan olevat suortuvat kootaan muodostaakseen yksissä käsissä koko vyyhdin. Sitä se on tämä kirjailijan elämä: näkemyksiä ja kamppailuja niiden kanssa, niiden puolesta, niitä vastaan ja niiden kurissapitoa yötä ja päivää. Eivät ne tiedä, ne, jotka lukevat kirjoja, mitä se on tämä kirjojen teko. Mutta tänään hän tahtoo levon tältä kaikelta, nyt on joulu ja auringonpaiste. Ja tyttö tuossa täytyy saattaa järkiinsä. Ennenkuin on myöhäistä. Jaakko Tyrni naurahti, muisti rahat taskussaan, ajatteli menoaan pankkiin, näki raikkaan joulukuun aamun ympärillään ja lepäsi. Hetken perästä hän todenteolla alkaa puhua järkeä tytölle.

Yhtäkkiä hänen mieleensä johtui: eikö Ellan ollutkin tapana sinutella isää, mutta isä, hän ei sinutellut Ellaa. Hän paiskasi jotakin kädestään — se oli päästään kytevä paperossi —, kiskaisi peitteen syrjään ja teki tyttärelleen tilaa vieressään.

— Anna tänne ohjakset, Ella. Nyt ajaa isä.

Toinen sanoi sen oudolla, hiljaisella kiinteydellä, ikäänkuin olisi ollut kysymys koko elämänkulun ohjaamisesta ja toisella oli vain ohjaspäät käsissään, kun hän huomasi menettäneensä vallan. Hetken Ella katseli isään ja hänen suupielensä värähtelivät. Sitten hän päästi ohjakset ja hyppäsi keskellä vauhtia maahan.

Hän sai iljankoisella tiellä tärähdyksen, joka tuntui koko ruumiissa, mutta se ei ollut mikään sen tärähdyksen rinnalla, jonka hän oli saanut sieluunsa. Että se tohti tuo, tuo mies…! Tulee salavihkaa ja ottaa ohjakset hänen käsistään. Kyllä hän hänelle vielä näyttää… Tulla ja ottaa häneltä ohjakset! Jos olisi edes puhunut, kysynyt — mutta tulla kuin varas! Kuka hevosen ruokki, kuka sen suki — eikö se saanut ajaakin! Ellan mieli oli raivon vallassa ja kulkusen helinä takanapäin nakutti kuin vasara vasten hänen aivojaan. Aivot olivat arat ja paljaina, sielu oli paljaana, teki kipeää. Siellä ne etenivät nuo molemmat. Ei mitään, ei mitään hänellä enää ollut. Yhdentekevää minne päin hän meni… Maailmassa ei enää ollut mitään, ainoastaan tämä tuska ja poltto. Mitä — huusiko joku? Niin, tottakin, siellähän ne olivat, Pikku ja se, joka Pikun omisti, joka sai ottaa ohjakset ja mennä. Menköön vaikkapa… vaikkapa hiiteen. Sellaista ei tarvitse kuunnella, joka tulee kuin varas ja ottaa ohjakset. Että hän saattoi, että hän tohti. Ja häntä olisi pitänyt sanoa isäksi! Myrkky sentään! Tyttö työnsi kiukkunsa kipunoita sydämeensä, ikäänkuin se olisi ollut jokin pätsi, jonka saattaa sulkea. Kipunat pyrkivät räiskyen ulos: että hän saattoi, että hän tohti! Ja hän oli isä. Kuka sai ajaa hevosta, se joka sen omisti, vaiko se joka sitä rakasti…?

Olisihan minun pitänyt tietää, ajatteli osaltaan Jaakko Tyrni, että Ellidan tytär tekee juuri näin. Hän ei vielä tunne hymynsä voimaa. Äiti olisi hymyillyt ja pitänyt ohjakset, tytär antaa ohjakset käsistään ja hylkää samalla koko pelin. Ella on mustasukkainen — hevosen vaiko isänsä tähden? Nuori tyttö, joka ei vielä koskaan ole rakastanut, jonka hellyys on kohdistunut kesyyn hiireen, varikseen, kissaan, ja vihdoin hevoseen… Jahka tämä tyttö kerran rakastuu, niin hän syöksyy suinpäin tuleen ja palaa hiilelle. Sillä sitä rakkautta, mitä hän antaa, ei hän milloinkaan tule löytämään… Taas oli Jaakko Tyrnin silmissä suuri, selkeentymätön pisara, joka sisälsi joitakin outoja, nuoren tytön sielunelämän alkuaineksia. Taasen tuntui se kivun pistos, minkä pisaran särkyminen aiheutti, kun hän huomasi nuoren tytön olevan oman tyttärensä. Kokonaan vasten hänen tahtoaan kiintyi huomio näin tuttuihin kotoisiin ilmiöihin. Hän ei milloinkaan tahtonut kirjoittaa niistä ja tavallisesti ne muodostivatkin oman maailmansa, joka ei sekaantunut hänen mielikuvitusmaailmaansa. Mutta tänään — tänään oli kaikki oudon paloarkaa, tänään syttyi kaikki, mihin katsoi… Ella kiukutteli syyttä suotta. Olisi kai kuulunut oikeaan kasvatukseen antaa hänen kiukutella niin kauan kuin halutti. Mutta hänenhän täytyi toimittaa suurin osa ostoksia, muunmuassa tarpeet tämäniltaiseen sauna-ateriaan. Ja kukapa sitäpaitsi tällaisena päivänä jaksoi kasvattaa ja rankaista! Jaakko Tyrni pysäytti hevosen ja katsoi jälkeensä.

Olipa lapsella sisua! Siellä hän jo meni mäessä asti ja aikoi nähtävästi jatkaa kotiin saakka. Isä korotti äänensä ja huusi. Olisi ollut mieltäkiinnittävää nähdä, miten kauas sovitteluja olisi pitänyt jatkaa ja olisivatko ne vieneet tuloksiin. Mutta olosuhteet kääntyivät isälle edullisiksi: alkoi kuulua kulkusia, tuli kanssamatkustajia. Ella joutui huomion alaiseksi ja sitä hän sieti vähemmän kaikesta. Isä tiesi, ettei hänen enää tarvitse huutaa Ellalle. Tyttö puree yhteen hampaansa, taittaa tiepuolesta varvun ja palaa reelle. Aivan oikein: Ellan askeleet narisevat jo aivan lähellä. Isä yritti juuri iloita voitostaan ja avasi hymyillen vällyt. Silloin näki hän kuuman punan Ellan poskilla, näki kuinka hän hypähti rekeen ja kätkeytyi äärimmäiseen kulmaan. Hän kävi pieneksi kuin arka sisilisko, hän hävisi koivunvitsan taakse, joka törrötti vällyjen päällä. Ujous vieraisiin ihmisiin nähden, joille ei hän ollut voinut näyttää kiihtyneitä kasvojaan, ujous oli ajanut hänet tänne isän luo — ei sydän. Sydän oli ylpeä ja uppiniskainen. Isä katui jo että oli ryhtynyt ottamaan ohjaksia, kun tyttö kerran nyt niin piti hevosesta. Puhuminen ei enää olisi parantanut asiaa.

Yksin jätetty, laiminlyöty lapsi! ajatteli Jaakko Tyrni ja hänen sielussaan liikahti kipeästi ja lämpimästi. Nyt täytyy puhua, nyt heti, ennenkuin tullaan kaupunkiin. Kotimatkalla ei se käy, sillä Jouna saattaa tulla mukaan. Heidän on määrä tavata kirjakaupassa. Mikä siinä oli ettei isän ja tyttären suhde ollut suora ja yksinkertainen? Isä viivytteli, hän sai itsensä kiinni tarkastelemasta vastaantulijan hevoslointa, joka antoi aihetta ajatella: onko se vanha, onko se arvokas, onko se ollut morsiusryijy, kenties siinä on morsiusryijyssä tavallinen miehen ja naisen kuvakin — onko siinä? Alkoi jo tuntua jotakin suuresta pirtistä, jonka ovenpuoleisen ikkunan ääressä kaksi naista, äiti ja tytär solmivat ryijyä. Sulhanen ei vielä ole äidin tiedossa, mutta tytär on hänet jo nähnyt, hän ei ole täältäpäin, hän on kaukaa. Hän kulki tästä kerran suvisena iltana ja tuli tupaan pyytämään juomista… Kaikki muut olivat poissa. Hän ei sanonut nimeään, mutta sanoi takaisin tulevansa. Sehän se juuri on niin outoa, ettei nimeä edes tiedä, ja asia on mielessä ja aina häntä odottaa… Seis, Jaakko Tyrni, hullutuksia! Puhu nyt, puhu nyt, pian tullaan kaupunkiin… Ensin täytyy sentään päästää ohi tämä joka täällä tulee. Näkyypä päältä, millä asioilla mies on ollut. Tai kaksikin niitä on — nukkuuko toinen? On tullut otettua hiukan liikaa. Lieneekö jäänyt muihin ostoksiin mitään. Ja niihin toi kuitenkin kotoa lähtiessä jokainen säästörahansa. Mantalle piti olla puserokangas ja Mikolle urheilupaita ja vaarille kaupungin tupakkaa ja Annille kirja — sehän Anni niin mielellään lukee, ei paljon muuta tekisi. Eilen illalla jo piti isän tulla kotiin kaupungista, ettei hän vain olisi saanut rekeensä joitakin tuttuja… Pitää taas käydä ulkona kuuntelemassa, eikö jo tulla… Tullaan, tullaan, hup ja hap, anna pullo tänne! Mikä se on poliisi? Nahkasäkki, joka narisee kun sitä potkii. Täällä tuleekin sellaisia poikia, jotka eivät pelkää. Ja se on tämä Tuima kantakirjoissa ja ottakaa kiinni vaan, jos saatte… Ja ristiäisviinat ne on makeita viinoja — täällä ne myllää miesten nahoissa. Mutta olikos se Odelviina, mikä piti pantaman lapsen nimeksi? Kukapa niitä uudenaikaisia nimiä muistaa. Niin saakelin pitkiäkin ovat. Odelviina, vai Ongelmiinako se oli? Kuules nyt naapuri, mitä ainetta se olikaan mitä piti keittää sen teidän uuden tyttölapsen kasteen juhlaksi? Sillä oli sillä aineellakin sellainen uudenaikainen nimi. Viskiäkö se oli…? Pois tieltä, mitä pakanoita te olette, kun ette tietä anna — me viedäänkin aineita ristiäisiin me, me ei pelätä sarvipäitä eikä nahkasäkkejä…

Sarvipäät ja nahkasäkit, ajatteli Jaakko Tyrni, tämä ei ole rehellistä kirjallista näkemystä, vaan jotain ilveilyä ja kunniallisen kirjailijan pilkkanapitoa! Koko ilveily johtuu nähtävästi siitä, että tässä on ahertanut yötä päivää saadakseen kirjansa joulumarkkinoille. Hyvät arvostelut ovat valaneet öljyä tuleen ja nyt tahtoo joka esine ja asia päästä mukaan kirjoihin. Vai tämä aurinkoko se valaisee jokaisen pullonsirpaleen tiepuolessa niin että luulee siinä olevan timantin. Pullonsirpaleita ne olivat nämä tällaiset aiheet, eivät mihinkään ne kelpaa… Onpa tuossa variksia. Olisiko siinä viisikymmentä? Vaiko sata? Kuuluvat elävän hyvin vanhoiksi ja pitävän käräjiä — todella jonkinlaisia kokouksia autioilla saarilla.

Tuli mies, joka nuorasta talutti kahta koiraa. Voimakkaat paimenkoirat vetivät kuljettajaansa ja Jaakko Tyrnin mieleen johtui hullunkurinen kuva. Hänen täytyi naurahtaa. Ties missä hän oli kuvan nähnyt, tietenkin jossakin eurooppalaisessa museossa: siivekkäät hevoset, jotka vetivät Auroran vaunuja. Täytyi nauraa. Suurivatsainen, lyhytsäärinen mies urheilupuvussa koirineen oli kaukana Aurorasta. Yhtäkkiä tuli Jaakko Tyrnin mieleen: »Rudolf Storm oli konsuli ja vanhapoika. Päivänvalon hän ensi kerran oli nähnyt jossain Keski-Euroopan vuoristossa, missä miehet kulkevat polvet paljaina, sulka hatussa. Konsuli Storm oli jo kauan elellyt Pohjolassa vanhassa rannikkokaupungissa, missä räätäli oli muuttanut hänen kuosinsa samaksi, jota pormestari ja luonnontieteen maisteri käyttivät metsästysretkillään. Hänen koiransa olivat niinikään puhdasverisiä lappalaisia ja tottelivat nimiä Tuli ja Lumi. Konsuli nähtiin aina näiden uskollisten eläintensä seurassa. Pidellen molempien hihnanpäätä samassa kädessä, muistutti konsuli kaukaisesti, hyvin kaukaisesti aamuruskon jumalatarta, jonka vaunuja siivitetyt hevoset vetävät läpi purppurapilvien vanhoissa tauluissa hänen kotimaansa taidemuseoissa. Tuli ja Lumi vetivät herraansa, pyylevää, hyväntahtoista konsulia, joka iloitsi vapaudestaan, emännöitsijänsä, ankaran Stiinan jäätyä pölyttämään hänen kirjoituspöytäänsä. Konsuli tuskin huomasi, että hän nyt oli koiriensa valtikan alla. Tuli ja Lumi veivät häntä kohti talonseiniä ja nurkkauksia, kohti lyhtytolppia ja puhelinpylväitä. Hän muisti vain pelastaneensa kirjoituspöydältään kalleimman omaisuutensa, käsikirjoituksensa, ja piteli sitä kainalossaan, tukien kääröä vapaalla kädellään.

Tämä käsikirjoitus, antiikkinen runopukuinen näytelmä oli konsuli Rudolf Stormin unelmien ja toiveitten kiteytymä. Se oli syntynyt hänen nuoruudessaan, parikymmentä vuotta sitten, siihen sisältyi kaikki mitä hän keväässään oli läpikäynyt, ja koska hän myöhemmälläkin iällään oli sitä parannellut, saattoi sanoa sen käsittävän koko hänen elämänviisautensa. Viime vuodet olivat käsittäneet konsulin pyrkimystä saada näytelmä esitetyksi. Tätä varten oli hän: ensin lukenut sen kaikkein lähimmille ystävilleen, sitten hiukan laajemmalle piirille, sitten eräälle näyttelijälle, sitten kaupungissa vierailevan teatteriseurueen johtajalle; sitten tehnyt matkan pääkaupunkiin ja lukenut sen kahden teatterin johtajalle; sitten tehnyt uuden matkan pääkaupunkiin ja lukenut kappaleen kolmannen teatterin johtajalle, jota hän ei ollut ensi kerralla tavannut; sitten rikkonut välinsä vanhan ystävänsä merikapteenin kanssa, joka oli nukkunut hänen esittäessään hänelle näytelmää, nukkunut niin että kuorsasi; sitten luvannut teatterin johtajille itse ottaa osaa kustannuksiin, joiden kalleus pani esteitä esittämiselle. Asia oli yhä ratkaisematta ja konsulin aivoja askarrutti ajatus: siirtyäkö ulkomaille? Sillä hän tahtoi nähdä kappaleensa elävän — hän itse ei ollut elänyt, jollei…

Isovatsainen mies ja paimenkoirat kulkivat Pikun editse. Onko hän hukannut käsikirjoituspinkkansa? ajatteli Jaakko Tyrni ja aikoi juuri kysyä, eikö hän ollut pudottanut mitään. Eihän hän ole konsuli Storm, ajatteli hän samassa ja tunsi rinnassaan sen ilkeän piston, joka aina kävi hänen lävitseen, kun hän siirtyi toisesta maailmasta toiseen. Paimenkoirat kiertelivät puhelintolppaa, Jaakko Tyrni läiskäytti ohjaksia ja huomasi Ellan pään keikahtavan taapäin ikäänkuin hän olisi ollut aivan poissaoleva. Hän eli siinä isänsä rinnalla omaa elämää, joka nähtävästi ei ollut ystävällisessä suhteessa isän elämään. Jaakko Tyrni soimasi itseään siitä, ettei ollut karkoittanut turhanpäiväisiä aiheita, jotka niinkuin pahat kuokkavieraat tunkivat hänen kotoiseen joulunviettoonsa. Ella oli tällä hetkellä pääasia, täytyi saada vakavasti puhua Ellan kanssa! Ja isä tunsi hien kirpoavan otsalleen, kun hän kokosi tahtonsa ja äänellä, jota ei tuntenut omakseen, alkoi:

— Ella, Ella kuulee nyt eikä nuku. Ella, sinä, älähän nuku. Tiedätkö miksi isä on tänään näin juhlatuulella? Etkö ole sitä huomannut? Ella ajattelee… sinä ajattelet, että isä… että minä olen saanut hyvät arvostelut — tänäänkin oli kaunis arvostelu, oli, oli. Mutta se ei johdu siitä. Vaan isällä… minulla on täällä taskussani kuusitoistatuhatta markkaa, jotka aion viedä pankkiin. Ja sitten isä… minä olen velaton mies. Ja meidän elämämme muuttuu tykkänään toiseksi. Nimittäin sillä tavalla, että isällä on aikaa seurustella Ellan kanssa… nimittäin minulla on aikaa puhella kanssasi, Ella. Minä kirjoitan vain, kun haluttaa. Ja kirjoitan paremmin kuin tähän asti. Nyt vasta se alkaa, saat nähdä. Et usko, vai…? No, Ella katselee nyt tänne eikä metsään — oi voi Ella, ei Ella nyt viitsi, kun on joulu. Ja näin kaunis ilmakin. Isä olisi valmis… nimittäin minä olisin valmis vaikkapa juoksemaan ja telmimään kuin poika. Kuulehan nyt, mitä Ella tahtoisi joululahjaksi!? Isä tahtoisi mielellään antaa Ellalle jotakin, jota Ella oikein mielellään haluaisi. Niin, tietysti ei isä voi antaa mitä tahansa — jos Ella pyytää kultakruunua, niin sitä isä ei voi antaa, mutta… No?

Nostamatta päätään loi tyttö isään vakavan avonaisen katseen, joka sanoi: kyllä sinä tiedät mitä minä tahdon. Kun ei isä sittenkään ollut tietävinään, avautuivat silmät toistamiseen ja sanoivat: ei ole muuta kuin yksi asia minkä minä tahdon, tiedät kyllä mikä. Ja kun Jaakko Tyrni sittenkin teeskenteli tietämätöntä, tulistui Ella ja huusi:

— Tuon Pikun! Sen, sen, sen minä tahdon. Pitäisihän sinun se tietää.

Jaakko Tyrni ei käynyt vakavaksi niinkuin Ella oli odottanut, vaan päinvastoin tuntui huvittelevan hänen hätänsä kustannuksella. Hän naurahteli ja tanssitteli hevosta, pidellen ohjaksia molemmin käsin ja ilolla katsellen sen värähteleviä jäseniä.

— Mutta Ella, tietäähän Ella, että isä on saanut hevosen lahjaksi. Mitä kaupunkilaiset sanoisivat.

Isän selitystä tuli vaikka kuinka pitkältä. Ella ei sitä kuunnellut. Hän toivoi että Pikku olisi tehnyt tenän eikä totellut ajajaa, hän toivoi että he olisivat kaatuneet, että valjaat olisivat menneet rikki ja heihin molempiin sattunut. Minkätähden hän ei koskaan saanut pitää omanaan sitä, minkä hän olisi halunnut aivan yksin? Vaan sitä aina kaikkien teki mieli?

Tietenkin kaikki tunsivat Jaakko Tyrnin, kun hän helisevin valjain ajoi läpi katujen. Kulkunen tiedoitti hänen tuloaan, kaikki tunsivat kulkusen ja kääntyivät. Silloin näkivät he liinaharjan, reen ryijyineen ja vällyjen takaa pienen tanakan miehen, puuhkalakki päässä ja kaulus nostettuna korville, navakasti kaksin käsin ohjaamassa hevosta läpi liikenteen. Eivätkö kaupunkilaiset mielellään olisi katselleet rekeä ja kaikkea mitä siihen kuului? Se oli heidän oma lahjansa kirjailijalle hänen täyttäessään viisikymmentä vuotta. Muutama viikko sitten olivat he sanomalehdistössä saaneet lukea laajoja selostuksia hopeatiukusesta, aitokansallisesta hevosesta, vällystä, ryijystä ja reestä, jotka kaikki olivat juuri Jaakko Tyrniä varten valikoidut. Niinikään olivat he hartaasti katselleet kansalaislahjan kuvaa, joka nuhin aikoihin nähtiin kaikissa julkaisuissa. Ja kun Jaakko Tyrni nyt ilmielävänä ajoi läpi katujen, niin omistivat he hänet itselleen enemmän kuin koskaan ennen. Hän ajoi heidän hevosellaan, heidän reessään, hän, heidän kirjailijansa, maansa ensimmäisiä…

Tytär, hän oli hänkin reessä — hän olisi saanut olla toisenlainen, kuinka saattoikaan sellaisella isällä olla niin ikävä tytär. Ella Tyrni, hän se oli, joka pikkuvanhana vastasi ihmisille, milloin puhelimessa, milloin portilla, milloin ovella: »ei ole kotona», »ei ota vastaan», »ei voi tavata». »Ella Tyrni puhuu», sen hän oli osannut sanoa niinpian kuin hän ulottui ottamaan torven puhelinkaapilta seinässä. Mahtoiko olla täysijärkinen koko tyttö. Koulussa hän kuului olleen mahdoton, kotona lienee lukenut senverran että sisäluvun taisi. Joka tapauksessa Ella Tyrni kaupunkilaisten iloisessa lahjareessä tuntui asiaankuulumattomalta. Hauskempaa olisi ollut katsella Jaakko Tyrniä siinä yksinään. Häntä kelpasi katsella. Ja näyttää muillekin.

Liinaharja säikähteli, senverran se oli maaseutua Tyrmiä, että raitiovaunut, kuorma-autot ja katujen joulukiire panivat sen tanssimaan. Jaakko Tyrni ei ehtinyt katsella oikeaan eikä vasempaan, ohjakset lujasti kiedottuina käsien ympäri hän tuijotti katuvilinään ja etsi väylää. Ja Ella, eikö ollutkin pistänyt pitkän jalkansa ulos reestä, niinkuin maalaisten on tapana estääkseen rekeä kallistelemasta. Olisi vain puuttunut että hän olisi ottanut ohjakset isänsä käsistä — sellainen poika!

Nyt, nyt hän sen tekikin. He pysähtyivät portin eteen, isä hyppäsi reestä ja tytär kietoi ohjakset käsiensä ympäri, jotka eivät olleet sormikkaissa, vaan nahkaisissa tumpuissa. Ja Ellan ajaessa läpi porttiholvin, jossa paljas asfaltti ritisi reenjalaksien alla, huusi isä hänen jälkeensä:

— Tulikohan sinulle sitä nyt tarpeeksi? Kyllä minä lisääkin annan.

Ritinän keskeltä kuului tyttären vastaus:

— Tuon minkä tällä saa.

Jaakko Tyrni pysähtyi, otti pari askelta tyttärensä jäljestä ja sanoi:

— Osta nyt vain runsaasti kaikkea, ja katso että on hyvää. Ehkä vielä annan satasen, tai kaksi.

Ja kun ei tytär tähän mitään vastannut, kiirehti isä pihamaalle, löysi kaikenkaltaisen sälyn ja romun, pakkalaatikkoröykkiöiden ja kuorma-autoon kasattujen kivihiilisäkkien takaa Ellan hääräämässä hevosen luona, takanaan harmaa ovi, johon mustalla oli maalattu sana »Palokalusto». Täällä isä laski nurinkäännetylle tynnörille kaksi sadanmarkan paperirahaa sekä yhtäkkiä muistaen ettei rahalla nykyään ole paljon arvoa, vielä kolmannen. Hänen olisi pitänyt sanoa Ellalle asia, joka kauan oli painanut hänen mieltään. Hänen olisi pitänyt huomauttaa, ettei Ellan näin suurena tyttönä enää mitenkään sopinut käyttää sellaisia puhetapoja kuin »myrkky sentään», »perhana» ja muut samantapaiset. Senjalta hän ne oli oppinut eikä Senjaa voinut saada luopumaan niistä. Ne olivat hänessä isänperintöä. Mutta vaikeaa tuntui olevan Ellallekin huomauttaa niistä. Täytyy puhua kotimatkalla.

— Siis kello kaksi täällä, sanoi Jaakko Tyrni. — Tässä on rahaa.

— Hyvästi vain.

Molemmat tunsivat huojennusta päästyään toisistaan eroon. Sydän suorastaan ikäänkuin hypähti rinnassa ja askeleet kevenivät.

Hyvä että meni, ajatteli tytär. Itkisinköhän minä, jos isä kuolisi? Jos vaan saisin pitää tämän Pikun. Tätä minä en antaisi pois. Tätä minä itkisin. Saisi hän lahjoittaa minulle tämän Pikun — niin, niin, tämän Pikun. Mutta minä en ole koskaan saanut pitää tavaroita, joita olisin tahtonut pitää. Kun minulla oli polkupyörä, niin kaikki kadehtivat sitä minulta. Sitten kun suutuin ja sanoin että ottakaa ja pitäkää, niin antoivat ruostua räystäsalla. Ja kun minulla oli… Mutta kyllä minulla vielä omaakin on. Ostan omalla rahalla, elätän omalla rahalla. Ja silloin katsokoot, etteivät tule ottamaan. Mutta millä minä rupean ansaitsemaan? Mitä minusta tulee? Minä en osaa mitään.