Hänen täytyi saada tavata Rastas!
Ja hän rupesi yhtäkkiä puhumaan suurella suulla, aivan vastoin luontoaan, ikäänkuin jotain Paluksen voimasta olisi siirtynyt hänelle.
— Minä en nyt ehdi, ikävä kyllä. Aika on mennyt hauskassa seurassa, liiankin pian. Ei, kyllä on parasta, että menen yksin. Täytyy ostaa yhtä ja toista jouluksi. Ei, kyllä minä teen sen yksin mieluummin. Mutta tehän kaikki tulette saunaan. No, se on valmis. Ja päivällinen syödään päälle. Viiden junalla. Ja pois pääsee ennen puoliyötä. Jollei tahdo jäädä Tyrnilään. Siellä vihdat jo hautuvat. Ja neiti Rastas tulee mukaan. No, se on oikein hauskaa se. Totta kai te tulette, Palus. Kyllä Annamar pitää huolen siitä että hikoilette. Tulette, tulette.
Palus huitoi keppiään ja käsiään ja moitti Tyrnilän saunaa kaikkein huonoimmaksi saunalaitokseksi mitä hän oli nähnyt — sellaiseksi, jossa ei saanut edes haiun makua kielelleen. Sellaiseen ei hän tule, ei kiitos, sen hän jo kerran on sanonut. Yhtäkkiä hän vihelsi hampaanraosta iloisen äänen ja sanoi:
— Mutta se Ella! Saako sitä nähdä?
Jaakko Tyrnille oli tuiki outoa, että hänen epäystävällistä tytärtään, joka ei ollut kauniskaan, näin kiivaasti kysyttiin eikä hän muuta voinut kuin siirtää Paluksen kiihkeän harrastuksen hänen erikoisen mielialansa laskuun. Ei kannattanut ottaa asiaa vakavasti. Hän naurahtikin sentähden ja toisti, että Ella tietysti on kotona, hän on vielä varsin lapsi eikä välitä mistään muusta kuin heidän hevosestaan.
— Vai, johtui hänen mieleensä, — olisiko tyttäreni ehkä ollut teille vähän epäkohtelias puhelimessa tai meidän portilla, tai…? Ja te haluaisitte häntä rangaista.
— Oikein osattu, perhana vie, — oikein osattu. Tulin kerran Tyrnilän portille eikä hän päästänyt minua sisään. Siinä minä juuri tarkkasin hänen hampaitaan — silmänruokaa, jumaliste. Jos minä tänään saan kihlata hänet, niin minä tulen — mutta sauna ei kelpaa mihinkään.
Kaikki nauroivat.
— Koettakaa onneanne, koettakaa, sanoi Tyrni, kiirehtien lyhentämään kohtausta. — Mutta älkää syyttäkö minua, jos tyttäreni läjäyttää kosijaa riimunperillä vasten naamaa. Hänellä on tempperamenttia, minun tyttärelläni… Mutta minä sanon nyt hyvästi, on vähän asioita. Kello viiden junalla siis — tervetuloa!
Jaakko Tyrnin puhuessa puhui Palus lakkaamatta iloisesti hirnuen, että sellaisen hän juuri tarvitseekin tätä kirjaa varten, sellaisen, joka puree ja potkii ja joka on vangittava niinkuin poro. Porohan se onkin Ella Tyrni, sellainen puoli villi eläin, jolla on itkevän kosteat silmät ja hampaat, joilla soisi hänen purevan vaikkapa… vaikkapa kuoliaaksi.
— Sauna ei kelpaa mihinkään, huusi hän Jaakko Tyrnin jälkeen, — mutta sen poron minä tänä yönä koppasen!
Seura jäi aukealle pronssisen patsaan ääreen, jota verhosi paikoittain varissut harmaa kuura. Jaakko Tyrni ja Jouna suuntasivat nopeasti askeleitaan keskikaupunkia kohden. He asettelivat läikkyvää mielialaansa tasapainoon, niinkuin ihmiset tekevät, kun he eivät hetkiseen ole piitanneet mitään kenestäkään eikä mistään, yhtäkkiä sanoi Tyrni, ikäänkuin hän nyt vasta olisi huomannut, että joku oli hänen seurassaan:
— Jaahah, vai tulit sinä mukaan.
— Eikö se ollut tarkoitus? vastasi Jouna mietteissään.
Torilla seisoivat »joulupadat» ja kaikkinaiset säästölaatikot, vartiattariensa astellessa edestakaisin. Tavaratalon ovesta tulvi keskeytymättä ostajien jono ja näyteikkunasta sädehtivät kristallimaljakot.
— Kuka nuoriherra Ellalle piti seuraa sillaikaa kun me olimme kirjakaupassa? kysyi Jouna.
Jaakko Tyrni havahtui, kääntyi astumaan kadun toiselle puolelle ja odotti että raitiovaunu menisi ohitse.
— Nuoriherra? huusi hän läpi raitiovaunun jyrinän, — ei hänellä pitäisi olla kenenkään nuorenherran kanssa mitään tekemistä.
Kirkonkello pamahti soimaan ja malmin voima sai koko ilman värisemään tässä tapulin juurella. Hautajaiset, panivat molemmat herrat merkille. Kello on tasan kaksi, ajatteli Jaakko Tyrni ja kiiruhti askeliaan.
— Joku pitkä vaalea nuorukainen käveli toisella puolen katua kaiken aikaa, kun me puhelimme kirjakaupan ikkunassa.
— Siellä käveli paljon kansaa, sekä tummia että vaaleita.
— Käveli kyllä, mutta tämän kanssa Ella puhui. He seisoivat portilla ja katselivat meitä.
— Olisit voinut sanoa sen silloin.
Jaakko Tyrni muisti samassa, että hän oli tavannut Rastaan vasta kirjakaupassa, ja rauhoittui. Jouna riisti häneltä kuitenkin heti hänen rauhansa.
— Ella tuli siihen juuri silloin, kun me kaikki lähdimme kirjakaupasta. Hänellä oli suuret kantamukset molemmissa käsissään. Olin suuttunut sille nuorelle herralle, joka siinä seisoi eikä auttanut. Mutta hän katsoi vain meihin. Ja minäkään en ennättänyt mennä, ennenkuin hän oli kadonnut porttikäytävään. Laiminlyöt tytärtäsi, olen sen ennenkin sanonut, sellaiset kantamukset eivät ole nuorta tyttöä varten. Mikä lieneekin ollut huonosti kasvatettu nuoriherra, joka ei auttanut.
— Etköhän sinä erehdy, ei Ella kärsi seurassaan mitään nuoria herroja.
Se on Pikku ja aina vain Pikku.
— Hanki hänelle toki vaatteet.
— Olenko minä mikään muotikauppias, joka tiedän mitä naiselle pitää olla.
— Kun on isä niin pitää tietää.
— Lähetyssaarnaaja!
— Huono — sillä en saa pakanoita kääntymään.
— Hitto vie, kuinka ikäväksi sinä olet tullut. Sensijaan että olisit iloinnut kanssani tänään, kun olen saanut velkani maksetuksi, sinä vain… sinä vain…
Tuossahan se talo olikin, mistä hautaussaatto läksi. Täällä keskikaupungilla siis täälläkin kuoltiin, vieläpä kesken jouluhälinän. Ruumisvaunut olivat tulleet, asianomainen katselijakuntakin oli paikoillaan ja ajurien jono odotti saattajineen. Myöhästyvät. Tällaisissa tapauksissa pitäisi aina olla ehdottomasti täsmällinen. Niinkuin muutenkin. Jonkin minuutin Ella tulee odottaneeksi. Sillä tyttö on pienestä pitäen ollut hyvin täsmällinen. Ja suuttunut hän on, jos on saanut odottaa. Tällä kertaa hän lisäksi on nähnyt neiti Rastaan. Nyt raivasi poliisi tietä ja ruumiskuski veti ulos vaunujen pohjan. Jaakko Tyrni ja Jouna kiiruhtivat ohitse ja näkivät porttikäytävässä silinteripäiset kantajat ja niiden välissä mustan arkun. Kenenkään elävän silmissä ei näkynyt kyyneltä tämän vainajan poistuessa elävien joukosta. Yhteiskunta täytti kylmästi muotonsa. Yhtäkkiä Jaakko Tyrni huomasi kulkevansa yksinään. Jouna seisoi paljastetuin päin keskellä huivipäisten muijain ja pikkutyttöjen joukkoa. Tyrnin täytyi odottaa.
— Tunsitko sinä hänet? sanoi hän.
— En.
— Ella odottaa.
He kävivät nopeasti pujotellen läpi kiirehtivien tai näyteikkunoissa viipyvien ihmisjoukkojen, ohi ramman miehen, joka kaupitteli kengännauhoja, ohi äitien, jotka kuljettivat kädestä pieniä lapsiaan, ja pääsivät pihamaalle.
Ella ei ollut siellä. Mitä nyt? Kivihiilisäkit, tyhjät reet, rautaromu, kaikki oli paikallaan, Ellaa vain ei näkynyt. Toki oli heidän rekensä tässä — niin, missäpä se olisi ollutkaan, sillä eihän tyttö toki olisi voinut lähteä ilman isää. Jaa, kuka senkään takasi? Ehkä hän on tallissa?
— Palokalusto, luki Jouna.
Jaakko Tyrni oli raivautunut tallin ovelle ja vastasi sieltä:
— Kiinni.
He katsahtivat ylöspäin ja huomasivat taivaan kalvenneen ja pihamaan olevan pian joutumassa lyhyen talvipäivän pimeään. Alemmissa ikkunoissa jo syttyi sähköjä ja vedettiin alas uutimia. Ylemmissä konttorihuoneistoissa vielä tehtiin työtä päivänvalolla.
Jaa-ah, sanoi Jaakko Tyrni, kukahan se on ollut se nuori herra: Ella myöhästyy! Ehtisiköhän tässä vielä koettaa käydä jollakin asialla? Minulla oli niitä paljonkin, mutta jääkööt huomiseksi. Olisi pitänyt olla jotakin hienompaa alkohoolia, jos nyt neiti Rastaskin tulee. Tietäisitkö sinä mistä hän pitäisi ja saisiko sitä mistä.
— Älähän toki sellaista ajattelekaan.
— Miten niin?
Ellan tutut nopeat ja kovakenkäiset askeleet kajahtelivat porttikäytävässä. Tyttö kantoi molemmissa käsissään verkkoa, joka täpötäynnä jotain painavaa tavaraa piti hänen hartioitaan alhaalla, niin että hän kulki kumarassa. Jouna kiirehti häntä vastaan ja otti, tervehtimättä, toisen verkon hänen kädestään. Jaakko Tyrni yritti tehdä samoin, mutta ei jostain syystä saanut tarvittavaa tarmoa ja ainoastaan yskähti.
— No, sanoi hän, — Ella vähän viipyi. Ei, ei mitenkään muuten, mutta… on ollut tapana tulla tasan. Ja täältä… niin täältä lähtee meille vieraita viiden junassa. Muitakin kuin Jouna setä.
Oliko Ella sen arvannut? Tavanmukaista vastaväittelyä ei tullut. Ella ei sanonut mitään, ei edes katsahtanut molempiin herroihin, laski vain verkon tavaroineen tyhjän reen pohjalle. Mitähän ihmeen seuraa hänellä oli ollut? Kaikki kävi nyt hyvin nopeasti. Tallin ovi avattiin, hevonen hirnahti, sille tuli silat selkään ja suitset suuhun. Jouna kantoi vällyt ja asetti ne paikalleen.
— No, Ella, koskas me kahden lähdemme ostoksille, yritti Jouna. —
Huomenna, sopiiko? Pidetään mekin kerran hauskaa, eikö niin, Ella?
Kuule, minä tosiaan kerran tahtoisin olla kahden sinun kanssasi
kaupungilla…
Jaakko Tyrni totesi: hän on pahalla päällä, ei mitään hän vastaa. Etteihän olisi neiti Rastaalle kovin hävytön. Minä olen tohvelisankari, oman tyttäreni tohvelisankari auttamattomasti. Täytyy tulla muutos. Mitenkä nyt saisi tänään kaikki hyvin menemään. On se onnetonta kun lapselta kuolee äiti… Äiti mikä hyvänsä on kuitenkin äiti.
Hän ei yrittänytkään ottaa ohjaksia. Ella valjasti asetti monet käärönsä ja laukkunsa kuskilaudan alle, peitti kaikki loimella ja ajoi ulos portista. Siinä hän päin kääntymättä odotti että herrat asettuisivat paikalleen ja hyppäsi itse laudalleen. Hevonen oli nuori ja odotus oli tehnyt sen villiksi. Ellalla oli täysi työ. Pikku pelästyeli ja tahtoi laukata. Vasta kun oli päästy raitiovaunuista se alkoi kuunnella järkevää puhetta ja antoi ajajalleen rauhan.
Oltiin jo metsässä, kun Jouna huusi:
— En ensinkään tietänyt, että olet näin taitava ajaja.
— Tämä on niin helläsuinen, että tämän pitelee vaikka lapsi!
— Ohoh.
Jaakko Tyrni ymmärsi Ellan lauhtuneen ja huomautti:
— Ella ajaa melkein yhtä hyvin kuin hänen isänsä.
Ella päästi pienen äänen, joka sanoi, että hän toki ajaa paremmin. Auringon viime säteet heijastuivat kylän ikkunaruutuihin ja hevoset kauppapuotien edustalla kuopivat malttamattomasti maata. Ella ajoi rämisevien maitorattaiden ohitse ja puhui jotakin.
— Mitä Ella sanoo? kysyi isä.
— Sanoitko jotakin? toisti Jouna.
— Tulevat kaikenlaiset häiritsemään. Juuri kun pitää toimittaa asioita tulevat kyselemään ja tiedustelemaan. »Koska hän on kotona? Koska häntä voi tavata? Vastaako hän kirjeisiin?» Runoilijat saisi kaikki panna rautoihin.
— Kuka sinut nyt on niin suututtanut? sanoi Jouna.
— Kun ne ovat pusertaneet näpeistään kirjan, niin ei sitä tiedetä miten se saataisiin arvostelijain ja oikeain kirjailijain tietoon. Runoilijat ovat juuri niinkuin pikkulapset.
— Onko joku käynyt minua kysymässä? Ella oli kai taas epäkohtelias.
— Olisi kai pitänyt käskeä häntä istumaan — talliin, vaiko reenlaidalle, vai minne? Tai ehkä kahvilaan. »Esikoisteos, esikoisteos. Runoteos.» Tuossa se on jahka saan taskustani. Kävi, kävi hän isää kysymässä ja kulki kuin noiduttu ja katseli teitä kaikkia. Teki mieli joukkoon, mutta ei toki uskaltanut lähteä. Ei olisi uskaltanut antaa minulle tätä kirjaakaan. Minä jo sanoin: pelkäättekö, että syön sen. Mieluummin syön onkimatoja. Se on tuossa taskussa. Ota, Jouna setä. Nyt niitä taas tulee taloon, esikoisteoksia. Tämä joulun-aika se niitä tuottaa. Ja kaikki lähettävät Jaakko Tyrnille ja Jaakko Tyrni lukee. Tuossa, tuossa taskussa.
Jouna veti tytön taskusta esiin kirjan ja ojensi sen Tyrnille.
— Kun sinä tulet kaupunkiin, Ella, niin ostamme sinulle uuden päällystakin.
— »Punapurje», luki Jaakko Tyrni ja laski ohuen kirjan vällyille.
Kansilehti kuvasi sinistä ulappaa, jonka äärellä pieni punertava purje ponnisteli eteenpäin.
— Kuka se on sellainen Haunia Vuorinen? huusi Ella, päätään kääntämättä.
Hän ei saanut vastausta.
AMMATTIVALEHTELIJAT
Illansuussa seisoi Ella Tyrni saunan ovella, ojennellen käsivarreltaan liinavaatetta vanhalle vaimolle, joka iloisesti pinosi kääröt käsivarrelleen ja valmistautui viemään niitä pukuhuoneeseen. Hän oli peittänyt permannot oljilla ja kohosi niistä kuin pilvistä, hautuvien koivunvihtojen tuoksun ja kiukaan hien lainehtiessa ympärillä. Kahdeksankymmenvuotias eukko odotteli siinä suurinta iloaan, löylyjuhlaa ja kyseli vielä yhtä ja toista tytöltä, joka seisoi talvi-illan pimeässä, tuijottaen eteensä järvelle.
Ella ei ollut hyvällä mielellä — lieneekö jotakin tapahtunut. Hän tuskin vastasi kysymyksiin eikä kuitenkaan lähtenyt poiskaan — siellä oli kai sellaisia vieraita, joista ei Ella pitänyt, niitä olikin vähän, joita hän sieti. Muori kyseli ja uteli. Hänelle oli tärkeää tietää, keitä oli saapunut. Kaikki eivät olleet saunassa yhtä mukavia.
Ella Tyrni kierteli ajatustensa köyttä, josta ei tullut valmista. Tuskastuneena päätteli hän: tuossa on vesi vielä sulana — kunhan ei vain jäätyisi, että pääsen uimaan. Pakastaa. Mutta minä rikon seipäällä jään, sillä minä tahdon veteen!
Ja hän katseli saunan nurkkauksen takaa laiturille, missä eilen oli virutettu vaatteita ja missä tumma vedenpinta erottautui lumesta. Myöskin hän pani merkille, minne Annamar oli laskenut käsistään hangon, jolla oli kohentanut saunanpesää.
Jahka otan oikein tulisen löylyn ja sitten menen järveen, niin eiköhän pää selvene! Myrkky sentään, mitä piti tapahtua. Mitä oli tuo pitkä nuoriherra, tuo alotteleva sälli, tuo Haunia Vuorinen tehnyt isälle? Niin viattomalta hän oli näyttänyt, että oikein täytyi uskoa häntä kiltiksi ja nöyräksi mieheksi — ja hän oli kuitenkin tehnyt Jaakko Tyrnille, suurelle Jaakko Tyrnille jotakin sellaista, ettei hän tahtonut edes pitää hänen kirjaansa kädessään, vaan paiskasi sen eteensä rekipeitteelle. Siitä oli Jouna setä sen ottanut ja pistänyt takaisin Ellan taskuun. Täytyypä kaikessa hiljaisuudessa toimittaa tuleen koko kirja. Mutta mitä olikaan Haunia Vuorinen tehnyt isälle? Kuka oli Haunia Vuorinen? Ja mikä hitto johtui hänen, Ellan mieleen, kun hän hänelle sanoi, että sopii tulla heillä käymään, ja vielä päivänkin määräsi, toisen joulupäivän! Nyt ei joulusta tule yhtään mitään, kun täytyy odottaa tuota vastenmielistä ihmistä kuin mitäkin joululahjaa. Jos kirjoittaisi hänelle ja peruuttaisi hänen tulonsa. Mutta kukaties ei hän saisi kirjettä ja saapuisi kuitenkin kuljeskelemaan aidan takana tuntikausia. Toisena joulupäivänähän isä oli luvannut lapset ajelemaan. Myrkky sentään. Mutta tulkoon nyt, koska kerran tahtoo. Koetetaanpa toimittaa nuorelle kirjailijalle hänen arvonsa mukainen vastaanotto.
Mitä tuo Annamar puhuikaan joululahjasta? Hyvää hän tarkoitti, vanhaparka, mutta hän ei tietänyt, mikä joululahja heille oli tulossa. Isä oli aina ollut kaikille vasta-alkajille myötämielinen — mitähän tämä olikaan hänelle saattanut tehdä? Ellan mieli oli ilkeässä hämmennyksessä kun hän ajatteli, että oli ystävällisesti puhutellut sellaista ihmistä. Lisäksi tuli vielä, että talossa oli neiti, jonka isä aikoi naida. Kyyneleet kiersivät syvällä Ellan rinnassa. Mikään muu ei sittenkään ollut mitään isään verrattuna, ei Jouna setä eikä Pikku eikä mikään. Mutta isä ei vähääkään välittänyt Ellasta!
— Jäätyyköhän tuo vesi? sanoi hän yhtäkkiä.
Vanha vaimo vakuutti sen jo olevan jäässä. Eihän Ella toki ajatellut uimista, oliko nyt uimisen aika. Hän irroitti toisen kätensä liinavaatteiden ympäriltä ja piteli vanhoja karkeita sormiaan tytön edessä ikäänkuin suojellakseen häntä. Samalla puheli hän hänelle kuiskaten ja koettaen johtaa hänen ajatuksiaan toisaalle. Eikö Ella nyt kuullut — Ella saa joululahjan.
— Kyllä kai! sanoi tyttö takaisin. — Sinä et tiedä…
— Tiedän minä, vakuutteli saunaeukko ja hymyili niin että kasvot olivat täynnä iloisia ryppyjä. — Kunhan nyt tänään tulisi sellaisia, jotka hyvästi antavat juomarahoja.
— Onko sinulla meillä puutetta? tulistui Ella. — Kyllä isä antaa sinulle rahaa. Nuuskako nyt on lopussa?
— Ei. Mutta… alkoi saunaeukko ja katsoi yhä iloisesti tyttöön.
— Eikö sinua hävetä ottaa rahaa vierailta! Jos olisit puutteessa, mutta kun sinulle annetaan kaikki talosta — myrkky sentään.
— Niin, mutta saunassa pitää olla juomarahat. Huono mies se on, joka ei sitä ymmärrä. Kun tänään antaisivatkin hyvästi.
— Hävettää minua, sanoi Ella, ja hänen nuoret kasvonsa menivät nekin ryppyihin. — Mitä sinä rahalla teet? No, tee mitä teet, mutta älä tänään pidä herroja kauan. Heitä löylyä niin että joku heikkonahkaisempi palaa. Isä on tuonut sinne sellaisen neidin, jota minä en kärsi. Minä en rupea pitämään hänelle seuraa. Kaksi tuntia — mitä sinä puhut! Mutta jos minä sanon sinulle, että isä aikoo naida hänet!
Vanha vaimo nauroi. Naimisesta oli herran kanssa ollut puhetta joka saunareisulla yli kymmenen vuoden aikana eikä siitä ollut tullut sen valmiimpaa. Sensijaan eukko vieläkin kysyi, montako vierasta oli ja olivatko tuttuja, vai oliko outojakin. Ella kuuli eteisen oven työntyvän auki, vastasi nopeasti että useimmat olivat tuttuja, mutta kaksi oli tuntematonta: muuan rikas kauppias ja muuan maalintöhrijä. Samalla hän työnsi kätensä syvälle villaröijyn taskuihin ja läksi juoksemaan. Hän juoksi ohi veneen, samaa tietä, josta eukko aamupäivällä oli kuljettanut halkoja, ja näki seitsemän varjon, paperossit hampaissa, päärakennuksesta liukuvan saunaa kohden. Pääsisipä sisään heidän näkemättään ja olisipa keittiössä niin paljon työtä, ettei ennättäisi pitämään seuraa neiti Rastaalle. Jollei Helmisen Hannaa ole otettu avuksi, niin häntä välttämättä tarvitaan. Hän ei missään tapauksessa mene pitämään seuraa kirjailijattarelle. Nyt hän tietää: hän vie hänen eteensä pinkan kirjoja, isän pöydällä niitä on koko joukko, aivan uusi osa tietosanakirjaakin tuli juuri kotiin — lukekoon niitä!
Jaa — ah, se tässä vielä puuttui: salin ikkunasta oli uudin vedetty ylös ja siellä seisoi neiti Rastas, kasvot ruutua vasten ja nyökytti päätään. Kiehuva kiukku valtasi Ellan. Aivan niinkuin kotonaan kirjailijatar siellä veteli uudinta ylös ja alas: täytyi sanoa herroille hyvästi, kun niin pitkäksi aikaa tuli ero. Kyllä kai hän olisi mennyt mukaan saunaankin, jos vain olisi kehdannut. Sellainen — sellainen! Ja hän uskaltaa tavoitella Jaakko Tyrniä! Ja Jounakin, joka sanoo olevansa Ellan ystävä, sallii hänen tulla tänne Tyrnilään. Taas hän nyökkää. Tällä kertaa se kai tarkoittaa Ellaa. Hän kai katsoo tarpeelliseksi päästä hyviin väleihin tulevan tytärpuolensa kanssa. Että isä saattaakin! Päivää, päivää, meille tulee hauskaa, jahka tässä kaksi tuntia keskustelemme. Ehkäpä meillä todella voi olla jotakin puhuttavaa. Ja onkin! Ellan mieleen johtui, että hän todella haluaa puhua neiti Rastaan kanssa. Ehkäpä asiat vielä saattavat saada toisen käänteen. Ja kirjailijan tytär naureskeli ja keksi keksimistään uutta sanottavaa. Myrkky vie, jahka neiti Rastas kuulee tämän kaiken, niin ehkei hänen tee ensinkään mieli tänne. Ei tänne ole hyvä tulla, tämä on ampiaisen pesä.
Nyt astuivat herrat saunaan ja Palus kuului huutavan: se on isänmaaton, joka rakentaa tällaisen saunan!
Miksei kirjailijatar ota Palusta? Palus taitaa olla naimisissa — niinkuin hän onkin. Ja tosiaan: monta lastakin hänellä on. Mutta entä kauppias, Orelva, kirjailijoiden ja taiteilijoiden suojelija — hänhän olisi neiti Rastaalle omansa. Rekolan kanssahan he olivat kihloissa, kaikissa Rekolan tauluissa on Annikki Rastaan kasvot, mutta nyt on Rekolalla oikea rouva ja lapsiakin taitaa olla. Ovatko Loila ja Leppiaho liian nuoria? No, olisihan muita kirjailijoita ja taiteilijoita. Mutta neiti Rastas on kunnianhimoinen — tietysti se pitää olla itse Jaakko Tyrni! Tietäisiköhän tuo neiti, mitä Vuorinen on tehnyt isälle? Ehkäpä hän tuntee isän asioita. Jos kysyisi. Ella Tyrni näki yhtäkkiä silmissään Haunia Vuorisen pitkänä, hoikkana, vaaleana. Ensin hän oli kuullut vain askeleet ja sitten äänen. Kuinka hän olisi tehnyt isälle jotakin pahaa, hänhän puhui isästä suurella ihastuksella ja kunnioituksella. Ja kuljeskeli sitten edestakaisin toisella puolen katua, katsellen kirjailijoita, jotka seisoivat kirjakaupan ikkunassa — ei uskaltanut poloinen lähteä heidän joukkoonsa. Ella oli hakenut tavaraa kaupungilta tuonut toisen verkollisen toisen jälkeen — Vuorinen yhä vain käveli ja katseli ja katseli. Vihdoin hän sitten kysyi, oliko neiti herra Jaakko Tyrnin palvelustyttö. Ella valahti kuumaksi ja sanoi olevansa. Silloin nuoriherra hellitti aarteestaan ja pyysi antamaan sen kirjailijalle.
Ella vihasi isää sinä hetkenä, jolloin nuoriherra kysyi oliko hän heillä palvelustyttönä. Hän inhosi myöskin kirjailijaa, joka teki kysymyksen ja sitten ojensi hänelle laihan esikoisensa. Punapurje — siellä se litistyi hänen vanhan takkinsa taskussa.
Haunia Vuorinen — runoilija. Kaikki ne luulevat olevansa runoilijoita. Kun keksitään, että »marja» ja »karja», tai »pukki» ja »rukki» kalskahtavat yhteen, niin silloin ollaan runoilijoita. Ja se on kahta hienompaa vielä kuin proosakirjailijana olo. Myrkky sentään!
Juostessaan ylös mäkeä Ella yhtaikaa seurasi herrojen ilonpitoa saunassa, neiti Rastaan nyökytyksiä ikkunassa, ja omia ajatuksiaan päivän tapahtumien johdosta. Kaikki oli yhtä ikävää. Jos olisi saanut lähteä talliin ja olla siellä koko yön. Mutta uimaan hän ainakin menee, niin paksuksi ei jää tule, ettei hän saa sitä puhki.
Jaakko Tyrnin tytär ei milloinkaan ollut tuntenut huolestumista ruuan tai juoman vuoksi, mutta nyt hän yhtäkkiä tuli ajatelleeksi, että jos päivällinen epäonnistuu, niin isä saa uuden syyn miettiä naimista. Miehet ovat sellaisia: tie miehen sydämeen kulkee vatsan läpi, niin sanottiin jossakin kirjassa. Mutta olisiko neiti Rastas ymmärtänyt ruuanlaittoa? Ei hän siltä näyttänyt. Joka tapauksessa täytyi päivällisen tänään onnistua.
Ella seisoi lieden luona ja puheli vanhalle palvelijalle. Hän selitti, että täällä on tänään sellaisia erikoisia vieraita, jotka tuntevat ruuan maun. Niinkuin se kauppiaskin, joka pitää hienoja päivällisiä kirjailijoille ja taiteilijoille. Isäkin on ollut kutsuttuna niihin, mutta kauppias on ensi kertaa täällä Tyrnilässä. Ella puhui kuiskaten ja lämmitteli käsiään. Hän tuli uskollisen pienen naisen luo ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Hän puheli hänelle joulusta ja kuinka he joulunpyhinä istuvat ja juttelevat, niinkuin niin monesti ennen. Senja oli tänään mahdoton. Kaikki oli hänestä nurin päin, puut märät, liha huonoa ja hyvää ruokaa piti olla. Miksei edeltäpäin sanottu, että tulee tällaiset määrät vieraita. Viimeinen valtti oli Ellalla vielä käyttämättä. Jollei mikään muu auta, niin hän rupeaa puhumaan Helmisen Armaasta. Jos Helmisen Armaalle antaa lahjan, niin Senja tekee mitä tahansa. Se on niin hullunkurista.
Ella ei vielä ollut ennättänyt ryhtyä tähän keinoon, vaan odotti otollista hetkeä, kun neiti Rastas, yllään kaikki hepenensä, seisoi keittiön kynnyksellä. Vanha palvelijatar vaikeni, Ella vaikeni ja vieras sai vaivoin sanat suustaan.
— Enkö… enkö minä voisi auttaa? Osaan hiukkasen taloustöitäkin. Kun tulee näin paljon vieraita, niin… Minä kovin mielelläni…
Ella tunsi yhtäkkiä olevansa vanha ihminen ja otti käsiinsä asiain johdon. Hän riisui villatakkinsa, viskasi sen puulaatikon kannelle ja astui narskahtelevin, rasvanahkaisin kengin ovea kohti ja ikäänkuin puhalsi neiti Rastaan edellä sisään. Ohoh, osasiko hän noin nolostua, neiti Rastas? Hän oli totisesti nolo. Ja säikähtynyt. Ei enää kysellyt mitään isästä ja hänen töistään, vaan rupesi kysymään aivan toista. Hän uteli, oliko tuo palvelija usein noin pahalla tuulella ja oliko hän jo ollut kauankin talossa. Hyvinpä kävi, totisesti hyvin. Ellaa nauratti niin että hänen täytyi koettaa sitä salata. Ja hän maalasi suurella sudilla mustaa väriä ja selitti, että Senja aina oli pahalla tuulella, mutta että hän oli ollut talossa hyvin kauan, niin, tämä oli kolmastoista vuosi, ja ettei voitu tulla toimeen ilman häntä.
— Mutta kuka tuollaista jaksaa kuunnella? kuiskasi vieras, katse vieläkin suunnattuna sinne päin, missä keittiön ovi oli. — En minä vain jaksaisi päivääkään.
Ella kuvasi vuolaasti:
— Isä ei tule toimeen päivääkään ilman Senjaa. Minusta ei ole väliä eikä kenestäkään muustakaan, mutta Senja on välttämätön. Senja tietää kaikki isän tavat, kaikki mistä hän pitää ja mitä hän ei siedä. Senjalle isä sanoo, että nyt hän tekee työtä ja Senja on nyt koirana. Ja Senja on uskollinen eikä päästä ketään lähellekään. Ja Senjallehan isä lukee kirjansakin nimittäin ei tietysti kaikkia, mutta paljon.
Neiti Rastas vaikeni ja piteli käsiä rinnallaan aivan niinkuin eräässä
Rekolan taulussa, joka oli ollut liitekuvana joululehdessä.
— Mitä te nyt sanotte: lukeeko isänne kirjansa tuolle pienelle vihaiselle ihmiselle?
— Lukee, sanoi Ella.
— Mutta eihän se ole mahdollista.
— On, toisti kirjailijan tytär painolla.
— No mutta eikö herra Jouna ole Jaakko Tyrnin ystävä ja neuvonantaja kirjallisissa asioissa?
— Tjaa, on kyllä. Ja tietysti aina kun isä kuvaa säätyhenkilöiden elämää. Mutta eihän Jouna sitäpaitsi aina ole täällä saatavissa.
— Tuolle kauhealle raa'alle ihmiselle!
Sydän hyppeli Ellan rinnassa iloisesti.
— Niin, hän on vanha talossa eikä lähde täältä enempää kuin tuo sauna tuolla. Hän tekee täällä kaikki, keittää, pesee vaatteet, paikkaa ja korjaa. Ennen hän hakkasi puutkin, mutta nyt on talonmies. Isä ei voisi ajatella elämää ilman Senjaa.
— Niin, paikatkoon ja parsikoon hän kernaasti, mutta mitä hän kirjallisuudesta tietää!
— Hänellä on hyvin terävä luonnollinen äly, sanoo isä. Niin, kuten sanottu, isä tulee usein käsikirjoituksineen kyökkiin ja lukee meille. Se on hyvin hauskaa.
Neiti Rastas seisoi sohvapöydän ääressä, tuijotti uutimeen, jonka takana pimeydessä sauna oli, ja hypisteli pöytäliinan plyyshitupsua. Hän puhui matalaan ja nyökäytti päätään:
— Vai tällainen se nyt on se »Muusa», josta kaupungilla puhutaan.
— Muusa, sanoi Ella, — ei tämä ole se Muusa. Tämä on Senja ja Annamar on Muusa. Annamar on tullut sieltä kaukaa maalta mistä isäkin, Annamar oli jo isän äidin äidillä. Hän on kahdeksankymmenen vanha ja lämmittää saunan ja kitkee maat.
Neiti Rastas tuijotti taasen Ellaa suoraan kasvoihin. — Onko niitä sitten kaksi?
— Voi sanoa, että niitä on kaksi. Kuinka ei olisi. Sillä Annamar ei enää jaksa niin paljon. Senja vielä jaksaa. Vaikka hän aina toruu.
— Toruuko hän aina?
— Kyllä hän toruu. Tämä tänään ei ollut mitään.
— Kuinka te sitten jaksatte sitä kuunnella?
— No, siihen on totuttu. »Mitä pakanaa», sanoo Senja ja uhkaa lähteä pois — joka päivä miltei hän sanoo lähtevänsä pois. Mutta mihinpä hän kodistaan lähtee? Hän pitää meistä. »Myrkky sentään», sanoo Senja, mutta me annamme hänen sanoa, me pidämme hänestä. Ja jollemme me Senjan kanssa olisi vartioineet portteja — jaa, isä olisi silloin tyhjä mies. Eikä hän olisi kirjoittanut yhtään kirjaa. Mutta nyt isä…
Ella Tyrni oli sanomaisillaan jotain varsin varomatonta, nimittäin, että isä nyt on velaton mies — kyllä pitääkin olla hölmö! Hän käänsi siis nopeasti puheensa toisaanne päin, varmaan ei neiti Rastas ollut huomannut mitään. — Niin, nyt isä on kirjoittanut kirjoja ja toimeenkin me tulemme, vaikka… Niin, Senja on säästäväinen, niinkuin meillä täytyy olla. Oi voi, jollemme me — kas, isällä on paljon ihailijoita ja ihailijattaria!
Ella vilkutti silmää ja naureskeli, lausuessaan viime sanoja. Neiti Rastaan silmäterä yhä laajeni, hänen siinä pyöritellessään pöytäliinan tupsua ja tuijottaessaan Ellaan.
— Tulevatko ne sitten tänne nuo ihailijat ja ihailijattaret?
— Kuinkas muuten! huudahti kirjailijan tytär, nojaten hartiansa valkeaa kaakeliuunia vasten ja tämän nojan varassa liikutellen milloin kättä, milloin jalkaa korosteeksi sanoilleen. — Kävelevät tässä ulkopuolella ja odottavat, milloin näkisivät vilahduksen kirjailijasta. Eivät välitä sateesta eivätkä pyrystä, kun sille päälle joutuvat. Yksikin kun kerran käveli ja käveli, eikä hänellä ollut sateenvarjoa ja vettä tuli kaatamalla, niin me pidimme neuvottelua, että mitä sille tehdään. Muusa — nimittäin se vanha — olisi tahtonut päästää sen sisään ja tarjota kahvia. Senja sitten menee portille. Hetken perästä hän palaa, kainalossaan muistikirja — se oli ihkasen uusi kirja, kannessa kauniita orvokin kuvia. »No, se on matkustavainen eikä se tahdo lähteä ennenkuin Jaakko Tyrni on kirjoittanut tähän nimensä ja jonkin värsyn. Mutta yhtä hyvä on, jos Ella kirjoittaa ei sitä niin vain mennä häiritsemään kirjailijaa, kun hän on työssä.» Kyllä me pidimme iloa! Ei, en minä sentään isän nimeä väärentänyt, mutta jotakinhan siihen täytyi kirjoittaa. En minä viitsi sanoa, mitä siihen tuli — värsy se oli ja minun tekemäni. Mutta Muusa hölkötti saunaan ja tempaisi vanhasta vihdasta lehvän ja kaikki tämä vietiin odottavalle neitoselle ja hän oli erittäin tyytyväinen… Kerran jouduin minä portille ja silloin siinä oli sellainen, joka tahtoi tavata kirjailijaa vain viideksi minuutiksi. Minä en ollut kohtelias, minä tunnen ne viidet minuutit ja myöskin minä tiedän, mitä sisältävät pinkat, joita kannetaan kainalossa. »Jaa-ah», sanoin minä, »vai viideksi minuutiksi! Mutta minäpäs sanon teille, että jos te hakkaatte halkoja ja laskette kirveen käsistänne viideksi minuutiksi, niin halko on siinä viiden minuutin ja viiden tunnin ja viiden viikon perästä paikallaan. Mutta kirjailijan ajatus ei ole halko. Se menee huuthelkkariin niissä viidessä minuutissa, jolloin hän puhuu teidän kanssanne. Ja noita pinkkoja on tässä talossa ennestään tarpeeksi.» No, menihän hän. Joskus me Senjan kanssa sitten siivoamme isän pöytää ja lähetämme pois pahimman roskan. On sellaisiakin käsialoja, että luulisi kanojen raapustaneen paperilla. Ei isä näistä kaikista tiedä — puuttuisi vielä, että häntä niillä häirittäisiin! Mutta kas vain, johan tuo kello löikin! Puoli tuntia meni että helähti. En olisi uskonutkaan. Minun täytyy nyt lähteä hiukan katsomaan hevosta. Helminen sen oikeastaan ruokkii, talonmies. Mutta minä menen sentään. Tuon siksi aikaa isän huoneesta jotain luettavaa…
Neiti Rastas ojensi kätensä ja osoitti selviä oireita siitä, että hän aikoo lähteä perässä.
— Minä tuon, sanoi kirjailijan tytär poistyöntävästi.
Ja neiti Rastas seisoi liikkumattomana samalla paikalla, kun Ella jonkin minuutin perästä laski salin pöydälle kokonaisen kantamuksen kirjoja.
— Nämä ovat isän uusimpia kirjoja, selitti Ella Tyrni. — Tämä tuli vasta eilen.
— Tietosanakirja, sanoi neiti Rastas ja näytti aikovan purskahtaa nauruun. — Ettekö vielä toisi puhelinluetteloakin.
— Mitä? sanoi tyttö. — Tahdotteko puhelinluettelon?
— Kyllä. Ja maailman kartaston ja osoitekirjan ja kertomataulun. Ei, ei, ei, minä lähden mukaanne talliin. — Mitäs te nauratte?
— Nauranko minä? En suinkaan minä naura.
— Hyvä on. Tuon omenoita, isän ostamia. Meidän hevonen on paha potkimaan.
— Mitkään hevoset eivät potki minua, minä olen vanha hevosmies, olen ratsastanutkin.
Ella Tyrnin hyvä tuuli alkoi haihtua. Nyt ei käynytkään niin hyvin kuin äsken. Jollakin lailla täytyi saada neitosen suu tukituksi.
— Keittää ja ratsastaa ja kirjoittaa, sanoi Ella, täyttääkseen tyhjää tilaa, kunnes ehtisi keksiä, mitä oli sanottava. Minne jätin kudotun röijyni? ajatteli hän sitten ja tiesi samassa hetkessä, mitä hänen oli sanottava vieraalleen. — No niin, sanoi hän ja nosti päätään, — neiti kun on kirjailija ja arvostelija ja joka suhteessa asiantuntija, niin sanokaa nyt, onko minun isäni meidän suurin kirjailija vai eikö ole?
Ja ikäänkuin hän olisi unohtanut tallin ja hevosen ja kaiken muun, asettui hän lujasti nojatuoliin, laski käsivarret ristiin rinnan yli ja katsoi tiukasti vieraaseensa.
Neiti Rastas, joka oli aikonut ottaa päällystakkinsa, seuratakseen kirjailijan tytärtä ulos, pysähtyi punaisen sohvan eteen, jonka yläpuolella riippui taistelevia metsoja esittävä maalaus. Hän oli tähän asti ollut kiitollinen, milteipä säikähtynyt ja avuton kuulijatar. Nyt hän muuttui. Jahah, ajatteli Ella Tyrni, nuo ovat nyt ne kuuluisat silmät, joilla on hurmattu kirjailijoita ja taiteilijoita. Vahinko vain, ettei tässä tällä haavaa ole läsnä ketään hurmattavaa. Ellaa nauratti, hän kohotti jalkojaan ylös permannosta ja alkoi takoa niitä vastatusten. Onneksi ei isä ollut täällä, hän kai nyt olisi aivan hullaantunut. Myrkky sentään, kuinka hän virkosi, tuo kirjailijatar. Kasvoiko hän, vai oliko hän äsken astellut kumarassa? Ja nyt käytiin viisaan näköiseksi. Ella Tyrniä alkoi harmittaa ja hän takoi lujemmin yhteen jalkojaan.
— Eturivin mies kai? sihautti hän hampaittensa välitse ja istui aivan hiljaa.
Isä menee hänen kanssaan naimisiin, ajatteli hän katsellessaan vieraaseensa. Siinä ei auta mikään. Minä saan lähteä, Senja saa lähteä ja Muusa saa lähteä Myrkky sentään!
— Jaa, sanoi neiti Rastas ja nyökytti päätään, pienen hymyn kareillessa huulilla. — Jaa!
Olisi sanonut, että Jaakko Tyrni on huonoin kirjailija ettei Jaakko Tyrni kelpaa mihinkään, olisi sanonut mitä tahansa, mutta »jaa — jaa!» Ella Tyrnissä kiehui, ja yhä enemmän hän ärtyi, kun hän näki mitä kirjailijatar siinä sivussa ajatteli. Ella näki hänen lävitseen: hän arvosteli kuvaa sohvan yläpuolella ja piti sitä huonona. Varmaan hän arvosteli sohvaakin ja kaikkea muuta. Puuttui vain todella, että hän rupeaisi täällä määräilemään ja järjestelemään! Äkkiä Ella vetäisi kädet kainaloistaan ja huusi:
— »Jaa, jaa» — noh?
Kirjailijattaren katse jatkoi kulkuaan metsotaulusta pikkutauluihin ja pysähtyi uuniin. Jaa-ah, mitähän siitäkin on sanottavaa? Se kai ei olisi saanut olla valkoinen eikä sillä olisi saanut olla kaikkia niitä pieniä esineitä, mitä siihen oli asetettu, vaan jotain muuta.
— Kaikki on nykyään hiukan tasapäistä, sanoi neiti Rastas, äänessä pieni alistuva surumielisyys. — Koska sitten siitä kohonnee.
Häneltä pääsi huokaus, hän tarttui valkeilla sormillaan kultavitjoihin, joiden päässä riippuivat silmälasit ja tarkasti suurta valokuvaa kultakehyksissä. Ella tunsi kuumeten, ettei kuva sopinut siihen missä se oli. Mitä hän olikin ripustanut sen siihen, hänen huoneeseensahan se kuului.
— Onko se sama, joka oli julkaistuna kuvalehdissä viisikymmenvuotisjuhlan jälkeen? kysyi neiti Rastas, ja jatkoi, vastausta odottamatta: — Se on hauska. Hevonen on oikein hyvä. Mutta emmekö mene sitä katsomaan?
— Tarkoitatteko sitten, ettei minun isäni ole suurin kirjailija? huusi
Ella Tyrni, liikkumatta paikaltaan.
Neiti Rastas päästi kultavitjat vaipumaan hameelleen, joka oli kuin mustaa valuvaa vettä, kääntyi ja astui rumaa mattoa pitkin äänettömästi Ella Tyrnin eteen. Täällä oli kaikki rumaa, matto ja uuni ja huonekalut ja taulut — Ella Tyrni tunsi sen tuon naisen läheisyydessä, jonka kaula kohosi välähtelevistä verhoista kuin mikäkin vesikasvi. Kaikkein rumin oli hän, Ella itse, hänen hirveät kenkänsä, hänen kätensä, hänen tukkansa… Kylmät väreet kulkivat pitkin selkää, kun hän näin yhtäkkiä ymmärsi rumuutensa ja käsitti, että huonomman on väistyminen paremman tieltä. Mutta kun ei hänellä ollut mitään muuta kuin tämä koti ja kun ei hän osannut mitään ammattia, niin hän sittenkin asettui kovaan vastakynteen, pureutui kiinni tuoliinsa ja päätti, ettei väisty, myrkky vie!
— Lapsi raukka! sanoi neiti Rastas ja nosti kättään ikäänkuin olisi aikonut silittää hänen päätään.
Silloin Ella Tyrni oli potkaisemaisillaan häntä. Kuuma puna nousi hänen kasvoilleen ja peitti kuin märkä, lämmin vaate hänen ruumiinsa varpaita ja sormenpäitä myöten. Hän purskahti nauruun ja piti lujasti kiinni tuolin käsipuista, ikäänkuin tuoli olisi ollut valtaistuin, jolta hänet aiottiin syöstä.
— Raukka saatte olla itse. Minä olen suurimman kirjailijan tytär, minä! Minä tiedän että hän on suurin kirjailija eikä mikään eturivin mies, vaikka te arvostelijat sitä kuinka toitottaisitte. Tällainen ruma minä olen ja epämuodikas, mutta kun minä olen Jaakko Tyrnin tytär, niin en minä tarvitse mitään hepeniä. Ja tämä on minun kotini ja minä panen seinille mitä tahdon ja uunille mitä tahdon ja menen talliin koska tahdon ja otan ohjakset koska tahdon.
Ella Tyrni kimmahti seisoalleen ja huomasi tyydytyksellä, että hän saattoi ulottua taputtamaan kirjailijattaren päälakea, jos niiksi tuli. Niin pitkä hän oli.
Kirjailijatar ei suuttunut. Hän alkoi päinvastoin jälleen harjoittaa emäntäänsä kohtaan tuota hyväntahtoisuutta, jota Ella Tyrni ei kärsinyt. Hän katseli Jaakko Tyrnin tytärtä ihailulla, milteipä kunnioittaen ja samalla huvitettuna. Seuratessaan hänen kasvonilmeittensä vaihtelua, ajatteli Ella: kyllä ne ovat tosia, mitä tuosta kerrotaan. Kyllä hän on ollut siippana joka kirjailijalla ja taiteilijalla — hyi! Mutta vaikka hän mielessään sanoi »hyi», tunsi hän jotain kaukaista kaunaa senjohdosta että Annikki Rastas taisi vetää ihmisiä puoleensa. Ella halusi vetää puoleensa vain yhden ihmisen vetää hänet niin, ettei hän tarvitsisi ketään muita, yksinään kuulla hänen lukevan käsikirjoituksensa, kuulla ne ennenkuin kukaan muu.
— Paljon te rakastatte isäänne, lausui ääni, joka oli lempeä kuin äidin.
Ella Tyrnin laiha nyrkki painautui punaista plyyshinukkaa vasten pöydällä ja hänen silmänsä kipunoivat.
— Se ei kuulu kehenkään.
Neiti Rastas upotti silmäteränsä Ella Tyrnin levottomaan katseeseen. Hetkisen he sillä lailla tuijottivat toisiinsa. Yhtäkkiä kirjailijatar vilkastui, hymyili ja etsi kädellään Ella Tyrnin kättä.
— Teidän isänne voisi olla päätä pitempi muita, sanoi hän hiljaa ja salaperäisesti.
Ella Tyrni loittoni askeleen taaksepäin ja hänen käsivartensa riippuivat puisevan poistyöntävinä pitkin kupeita.
— Eikä ole? sanoi hän ja viluinen kalpeus jännitti hänen kasvojaan kireälle pingoitettua hiusrajaa myöten.
— Ei ole, kuiskasi neiti Rastas säälimättömästi.
Silloin ei Ella tietänyt, suuttuisiko hän ja syytäisi pahoja sanoja vasten puhujan kasvoja, vai jatkaisiko vielä kyselyään ja ottaisi kerran oikein perinpohjin selvän siitä, mitä arvostelijat, ne roistot, hänen isästään tahtoivat. Ella katsoi viekkaasti vieraaseensa.
— Kuka sitten on se suurin?
— Tasapäisiä.
— Mutta koska Jaakko Tyrni ei ole suurin, niin täytyyhän jonkun olla suurimman — kuka se on, sitä kysyn.
— Tjaa — vaikea sanoa.
— No, mitä sitten sanotte, ettei Jaakko Tyrni ole suurin? Kun ette tiedä kuka on hänen yläpuolellaan, niin mitä puhutte.
— Neiti Ella, olisi paljon viisaampaa, jos te ryhtyisitte tukemaan isäänne. Ei sillä tavalla, että te karkoitatte talosta kaiken elähyttävän seuran, että… Älkää pahastuko, te ette tiedä, mitä kirjallinen ja taiteellinen työ tarvitsevat. Jaakko Tyrnistä tulee suuri kirjailija, jos hän — niin, miten sanoisin — jos hän viettää rikkaampaa elämää, tuntee täyteläisemmin… Te olette viisas tyttö, Ella, kyllä te tämän ymmärrätte.
Eila Tyrni oli luonut katseensa maahan ja kuunteli, ohimojensa tykinnän säestäessä kirjailijattaren puhetta. No, joko se nyt loppuikin? Eiköhän häntä saisi jatkamaan, että oikein voisi tietää, mitä hän tarkoittaa.
— Rikkaampaa elämää? toisti Ella ja kosketti varpaallaan maton kuviota.
— Niin, teidän ei pitäisi estää isäänne vastaanottamasta vaikuttimia ulkoapäin — päinvastoin.
— Ulkoapäin — entäs sisältäpäin sitten?
— Kaikkialta, ulkoa ja sisältä ja joka taholta, niinsanottua kaunista ja niinsanottua rumaa, niinsanottua hyvää ja niinsanottua pahaa…
— Jaa-ah — tuleeko hänestä sitten suurin kirjailija?
— Pikku neiti, sitä en voi sanoa. Ei ole mitään niin laskematonta kuin taiteellinen työ. Mutta ainakaan ei hänestä tule entistä enempää, jos hän jatkaa tätä porvarillisen hyvää elämää.
Ella kohotti nopeasti katseensa.
— Mitä porvarillisen hyvää elämää hän sitten elää? Me elämme säästäväisesti, luuletteko että täällä herkutellaan?
— Porvarillisen hyvää elämää, sanon minä! nauroi neiti Rastas. — Lihavaa, rasvaista elämää, yllinkyllin unta ja tyytyväisyyttä. Ei lankeemuksia eikä nousuja, ei epätoivoa eikä autuutta — sellaisessa maaperässä nousee tasapäistä viljaa. Koska sitten siitä kohonnee joku pää yli muiden. Isänne ystävä väittää, että yksi nyt on kohoamassa, yksi joka laskettaa punaisin purjein… Jaakko Tyrni voisi vielä paljon — jos hän uskaltaisi.
Ella Tyrni kysyi yhtäkkiä:
— Kuka on Haunia Vuorinen?
Annikki Rastas katsahti hämmästyneenä kirjailijan tyttäreen.
— Kuinka niin? Hän on nuori kirjailija.
— Mitä hän on tehnyt isälleni? jatkoi Ella ja hänen silmänsä tunkivat verestäen toisen silmiin.
— Onko hän tehnyt jotakin isällenne?
— Miksi isä sitten on hänelle suuttunut?
— Onko isänne häneen suuttunut?
— Ei, en tiedä, ajattelin vain. Kyllä hän on ollut hävytön isälleni.
— Vai niin. Hän on julkaissut hyvän kirjan.
— Paremman kuin isäni?
— No mutta, Ella…! En ole sitä lukenut vielä. Jouna sanoo että se on niin hyvä. Ella, tahtoisitteko että isänne kirja olisi parempi? Silloin — Ella, ettekö te tiedä mistä kirjailija elää? Samasta, mistä jokainen taiteilija ja oikeastaan jokainen ihminenkin, jollei hän kuolleena kulje tällä vihreän maan kamaralla. Ella, te suloinen lapsi — no, tiedättehän, mitä häneltä puuttuu.
Hän ojenteli käsivarsiaan Ellaa kohden ja puheli tavalla, jolla ei kukaan ollut häntä lähestynyt. Ella ei enää muistanut kuka hän oli, hän kuunteli ja tunsi kyynelten alkavan kohota syvällä rinnassaan.
— Olet suloinen pieni tyttö, Ella Tyrni, isäsi ylpeä tytär. Ettäkö sinä olisit ruma — ei, ole juuri sellainen kuin olet. Mutta älä kiellä isältäsi elämän leipää, luomisen savea…
Hänen kätensä lähestyivät Ellan kasvoja kuin kaksi viileää tuoksuvaa kukkaa, jotka lapsi on poiminut maasta ja joita se vaistomaisesti ikävöi ihoaan vasten.
Yhtäkkiä Ella Tyrni vavahti ja selittämätön vastenmielisyyden tunne puistatti häntä.
— Tehdään liitto, Ella, kuiskasi kirjailijatar. — Sinä ja minä! Isäsi tähden. Ja onpa ihme, jollei…
— Myrkky sentään, mikä te olette! Ei, menkää te muille markkinoille.
Myrkky sentään!
Ella Tyrni oli joutunut sohvapöydän taakse ja hänen leppymätön kylmä katseensa seurasi kirjailijatarta.
Tämä lausui jotain vieraalla kielellä — varmaan runoa — puoliääneen ja nyökytti päätään.
— Lapsi parka, mitä te oikein pelkäätte?
— Minäkö? Mitä minä pelkäisin?
Ei suinkaan isä sentään ole niin hullu että ottaa tuota komeljanttaria, ajatteli Ella Tyrni itsekseen. Kuka meistä tässä voittaa, tuo vaiko minä? Myrkky sentään!
— Me voisimme yhdessä saada aikaan niin paljon, Ella Tyrni. Isästänne voisi tulla se suuri kirjailija, jota te toivotte. Ja minä myöskin.
— Ja tekö hänestä sen tekisitte? ilkkui Ella. — Sellaisiako ne suuret kirjailijat sitten ovat, että ne tehdään? Eivätkö ne itse tee itseään? Nainenko se heidät tekee?
— Ella Tyrni, olette kirjailijan tytär — tiedättekö niin vähän?
— Myrkky sentään, tästä ei koskaan tule loppua, tätä keskustelua tulee arkkikaupalla. Pian voivat herrat palata saunasta. Mihin kummaan minä paninkaan sen villaröijyni?
— Olisin niin mielelläni toiminut sovussa teidän kanssanne.
— No, en suinkaan minäkään riitaa tahdo, mutta mistä toiminnasta tässä oikeastaan olisi kysymys? Myrkky sentään, puhukaa selvästi, en minä ole mikään ajatustenlukija tai vatsastapuhuja. Missä toiminnassa minun pitäisi olla? Tekemässä isästäni kirjailijaa — sopiiko se teidän mielestänne ja luuletteko Jaakko Tyrnin suostuvan sellaiseen? Ahhahhahhah, nauraa täytyy.
Kirjailijatar ei nauranut. Kierrettyään huonetta oli hän ajautunut lähtökohtaansa sohvapöydän eteen ja selaili tietosanakirjaa, jonka hänen nuori emäntänsä oli asettanut pöydälle.
— Vahinko, sanoi hän ja höpisi taasen jotakin ranskankielellä.
Ella Tyrni erotti nyt kielen, kaksi vuotta oli häntä kiusattu sillä koulussa. Isä oli välttämättä tahtonut että hän lukisi ranskaa. Oli ehkä tullut puhuttua hiukan pahasti tuolle vieraalle — olisi ehkä nyt pitänyt vetäistä jäniksenkäpälällä. Mutta tehkööt herrat sen, kun tulevat — isä kyllä pitää siitä huolen, ettei kirjailijattarelle jää suuhun karvasta makua. Oma syynsä, mitä rupesi hakemaan riitaa. Kai sentään toinen puolustaa itseään, kun toinen kaikella väellä ja voimalla yhtäkkiä pyrkii äitipuoleksi taloon. Rakkaudesta siinä puhutaan tuossa hänen runossaankin — hän sanoo sen ranskaksi, se ei silloin muka kuulu niin pahalta, myrkky vieköön. Rakkaudesta ja kuolemastakin runossa puhutaan, olisipa hauskaa tietää, mikä runo se on. Ella Tyrni aikoi lähteä, mutta hänen teki samalla mieli jatkaa keskustelua. Mihin hän sen villatakin panikaan?
— Ne tulevat punapurjein, nuoret kirjailijat, sanoi neiti Rastas, silmälasiensa läpi katsellen jotakin kuvaa. — Niiden joukosta se kai kerran kohoaa se korkea pää.
Nyt oli Ella Tyrnin vuoro jäädä tuijottamaan suurin silmin. Hän alkoi aavistaa, että isää uhkasi todellinen vaara. Aikoiko tuo poika ajaa kumoon Jaakko Tyrnin? Jopa oli röyhkeä. Ja hänelle hän oli antanut luvan tulla Tyrnilään. Tiesikö isä Vuorisen häijyt aikeet? Sitävartenko isä oli hänelle suuttunut? Vai oliko hän tehnyt jotain muutakin? Tämä Rastas tahtoi suojella isää — olisiko sittenkin pitänyt ryhtyä joihinkin sovitteluihin hänen kanssaan. Kun olisi tietänyt mitä tässä piti sanoa ja mitä olla sanomatta.
Olisipa ilta että pääsisi järveen ja unohtaisi kaikki! Eivät ikinä ne selviä nämä asiat. Elämän leipää ja luomisen savea — hahhah. Ehkäpä tästä sentään kelpaisi palvelustytöksi — siksihän se hänet arvosteli, herra Punapurje. Jos olisi poika, niin pyrkisi juoksupojaksi kirjakauppaan — mutta Pikku? Olisipa ilta että pääsisi avantoon!
Ella Tyrni tunsi rinnassaan huolten polttavan ja tykkivän, ikäänkuin ne olisivat olleet paisumia, täynnä kipua. Tällaista oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.
No, mikä siellä nyt oli? Joku puhui ja piipatti heleällä äänellä. Tuliko vieraita lisää? Uusia ihailijattaria? Myrkky sentään, oliko isä heidätkin pyytänyt? Ti-ti-ti — nyt tapahtuu keittiössä räjähdys. Mitähän ihmisiä nuo ovatkaan? Nuoria rakastuneita, mitäpä ne muutakaan ovat — hän ei kärsi sellaisia. Nyt täytyy Armas Helmiselle luvata jotakin, muuten Senja halkeaa suuttumuksesta. Mutta miksi hän päästää heidät sisään? Eikö juuri sitä varten ole laitettu korkea aita ja portti ja lukko — pitääkö vielä hankkia koira, ja vihaisinta lajia?
— Me emme tietäneet, että oli kello, me pyydämme anteeksi, sitä ei voinut mitenkään nähdä pimeässä. Emme olleet löytää, asemalla näytettiin niin huonosti. Etteihän vain aita olisi mennyt rikki, kun me tulimme yli. Sinun täytyy katsoa, Aarre…
— Uusia vieraita! kuiskasi neiti Rastas ja nyökytti päätään.
Ella Tyrni ei vielä lähtenyt, vaan koetti kuuntelemalla saada selkoa siitä, miten monta heitä oli. Oudon piipatuksen rinnalla, joka kuului keittiöstä, tuntui neiti Rastas yhtäkkiä tutulta ja miellyttävältä. Mies ja nainen siellä oli.
Ella oli parilla askeleella keittiön ovella ja tempasi sen auki.
— Keitä täällä taas on?
Hän ei sanonut sitä ystävällisesti. Hänen edessään keskellä paistinkäryä seisoi nuori neiti ja nuori herra.
— Me vain! sanoi neiti ja tyrkytti kirjailijan tyttärelle kättä, ja sitten tuli kuin koskesta: — Me pyydämme anteeksi, mutta herra Tyrni oli niin äärettömän ystävällinen ja käski tulemaan. Tai mitä minä sanonkaan: hän antoi kirjeessä luvan, että saisimme tulla. Anteeksi — varmaan neiti Tyrni. Näimme teidän tänään ajavan, se oli suurenmoista. Ette suinkaan te nähneet meitä? Meitä seisoi aika liuta kadunkulmassa, te pistitte jalan ulos reestä — oi ettekö te nähnyt? Siinä oli melkein koko luokka, meidän kuuluisa kirjallinen luokkamme. Tai ei meitä sentään ole kuin kolme, jotka kirjoitamme, me kaksi ja eräs kolmas. Mutta enhän vielä ole sanonut nimiämmekään. Tämä on Aarre Salmensuu, julkaissut jouluksi runokokoelman. Ja minä olen Alma Kiviluoto. Varmaan tekin kirjoitatte, neiti Tyrni — se on hirveän hauskaa. Teille se mahtaa olla leikkiä vain, kun asutte juuri tässä mestarin läheisyydessä. Mutta me olemme mekin, herra Salmensuu ja minä, suuressa kiitollisuudenvelassa herra Tyrnille. Ilman häntä ei ainakaan minun kirjani olisi nähnyt päivänvaloa. Ah, neiti Rastas, te itse! Kuinka voinkaan teitä kiittää! Se oli aivan erinomainen arvostelu — viatkin! En ensinkään voinut suuttua, te sanoitte kaikki niin ystävällisesti. Ja kiitosta oli liikaakin. Minä olin sinä päivänä niin onnellinen että olisin suudellut koko maailmaa. Kutsuin heti parhaimmat ystäväni kahvilaan. Illalla kävelimme teidän asuntonne ulkopuolella — oli niin kauhea sade, te ette tullut ulos. Emme tietäneet missä kerroksessa te asutte. Toisessa kerroksessa syttyi lamppu, jota kuvittelimme teidän lampuksenne. Teidän arvostelunne antoi minulle siivet. Minulla on nyt teidän kuvanne edessäni pöydällä, kultakehyksessä. Olen lukenut kaikki teidän kirjanne — ah, te itse! Voi, hyvä isä minun hamettani — se meni kun me tulimme yli aidan. Me emme nähneet kelloa. Jos minä voisin saada pikkuisen neulaa ja lankaa — ehkä valkeaa mieluummin kuin mustaa. Niin, eihän tätä väriä ole varastossa, tämä on minun erikoinen värini. Mutta eikö herra Tyrni ole kotona? Oi saunassa — saunassa? Kuuletko, Aarre, saunassa! Me tulemme tuomaan hänelle kirjojamme. Tahdoimme mukaan Haunia Vuorista, mutta hän ei lähtenyt, sanoi jo lähettäneensä kirjansa. Oi, se on ihana kirja — hänestä tulee jotakin suurta. Minä olen itkenyt Punapurjeen ääressä. Hän on meidän luokkatoveri, istui Aarteen vieressä kahdeksan vuotta. Mutta hän ei tullut, hän on aina niin ujo — kielsi meitäkin lähtemästä. Mutta me otimme sen rohkeuden, sillä meidän täytyi omakätisesti saada ojentaa kirjamme Jaakko Tyrnille. Ilman häntä ei ainakaan minun kirjani olisi nähnyt päivänvaloa. Ah, ja tämä on Tyrnilä! Oi, neiti Tyrni — ja hän itse on saunassa. Ajattele, Aarre, me olemme täällä! Ja hän saunassa… Mitä te sanotte: muitakin kirjailijoita ja taiteilijoita. Ajattele, Aarre: niin monta yhtaikaa. Leppiaho ja Loila ja Jouna — kaikki me saamme nähdä. Ah, Rekola — minä matkustin kerran junassa ja tutustuin häneen. Ei, minä en kerro enempää. Hän piirsi minun profiilini paperossikotelon kanteen. Olipa erinomaista… En ole nähnyt häntä sen jälkeen, olin silloin seitsemännellä luokalla. Ah, anteeksi — minä puhun niin äärettömän paljon, mutta tämä tuntuu niin juhlalliselta ja ihmeelliseltä. Ja koko matkan löi sydämeni — älä keskeytä minua, Aarre, sinä saat sitten puhua. Eihän hän vain… ettehän te vain kovin suutu minulle… meille, kun tulimme näin käskemättä. Mutta meillä oli lupa häneltä itseltänsä. Tuotan nyt neiti Tyrnille näin kauheasti vaivaa. Onhan sinulla käsilaukkuni, Aarre…?
Kirjailija Salmensuulla oli hallussaan käsilaukku. Hän seisoi keskellä lattiaa, polttaen paperossia, laukun keinuessa käsivarrella, ja seurasi Ella Tyrnin kättä, joka valkealla rullalangalla harsi kokoon tiilenväristä silkkikangasta. Ella Tyrni teki sitä kaukaa ja vastenmielisyyttään salaamatta, ikäänkuin hän olisi hoitanut jotakin tarttuvatautista.
Kirjailijoita ja kirjailijoita, ajatteli hän. Kuinkahan paljon niitä oikein tähän maahan mahtuu. Ja kaikki ne isälle kelpaavat, kaikki hän auttaa jaloilleen ja sitten ne tulevat punaisin purjein ja ajavat hänet kumoon. Mitähän nuokin olivat ja koskahan hän ne oli kutsunut. Olisi pitänyt järjestään hävittää kaikki vasta-alkajien käsikirjoitukset isän pöydältä. Pitääkö nuokin pyytää päivälliselle? Mitenkä heidät saa mahtumaan pöytään? Haunia Vuorinen — Haunia, Haunia, sitä nuo kaksi taasen kilpaa toistivat. Eilen ei täällä kukaan ollut tietänyt sen nimistä miestä löytyvänkään ja tänään hän jo oli suurin kirjailija, pois tieltä vain kaikki entiset! Kaiken tämän ikävän ja kiusallisen takana häämötti toki yö, talli, sauna avantoineen. Mutta se ei päättynyt siihen, vaan kaukaisuudessa kaiken takana oli isän naiminen. Ja tuossa istui morsian, huvitettuna seuraten nuoria kirjailijoita, valkea sormi kulkien pitkin tietosanakirjan kantta. Ella Tyrni veti pitkän langan vielä pari kertaa kankaan läpi, kumartui puremaan sitä poikki ja kuuli nuoren kirjailijattaren kaatavan niskaansa kiitosta ikäänkuin täydestä sankosesta. Ne olivat niin rakastuneet toisiinsa nuo molemmat, että rakkaus tippui heidän katseistaan ja liikkeistään kuin siirappi. Jahah — tätäkö se olikin!
— No, sanoi Ella Tyrni neiti Rastaalle ja hymyili, — nyt on kai yllin kyllin elämän leipää ja luomisen savea. Kai se suurin kirjailija sitten pian nostaa päänsä.
Liki piti, etteivät neiti Rastaan kuuluisat silmät pudonneet päästä. Hänen hymyssään oli jotakin muutakin kuin pelkkää hyväntahtoisuutta, kun hän katseli ja kuunteli nuoria kirjailijoita.
— Niin, sanoi hän vihdoin, — ehkä lukisitte arvosteluni uudestaan. Ehkette ole ymmärtänyt sitä oikein. Teidän eteenne on sattunut kiitollinen tositapaus ja te olette kuvannut sen sellaisenaan. Tästä on vielä kappale matkaa luovan mielikuvituksen tuotteeseen.
Ella Tyrni oli kiitollinen neiti Rastaalle. Paljon enemmän kuin sanat, lausuivat kuitenkin hänen kasvonsa Antaisikin tuolle nenäkkäälle neidille, joka tuossa keikaili ihailijansa edessä! Herra Salmensuu riensi heti puolustamaan nuorta neitiä. Hän vakuutti neiti Kiviluodon kirjoittaneen konventin lehteen kertomuksia, joissa ei ollut siteeksikään totta — kaikkityynni mielikuvitusta! Neiti Kiviluoto itse seisoi hiukan masentuneena arvostelijattaren edessä ja vakuutti, ettei hän novellissaan ollut tarkoittanut ketään. Silloin herra Salmensuu katsoi häneen. Ella näki heidän lävitseen ikäänkuin heidän sielunsa olisivat olleet riisuttuina alasti hänen eteensä: neiti Kiviluoto oli novellissaan kuvannut opettajat ja toverinsa uskollisesti kuin valokuvauskone, ja herra Salmensuu oli kirjoittanut runonsa neiti Kiviluodosta. Junassa he olivat istuneet lähekkäin niin että kädet olivat koskettaneet toisiaan ja junasillalla oli Salmensuu suudellut neiti Kiviluotoa… Luomisen savea ja elämän leipää! Ella Tyrni kuumeni ja tunsi sekavasti, ettei ollut ketään, joka olisi tahtonut istua sillä lailla lähellä häntä. Olisipa joku uskaltanutkin! ärsytti hän itseään samassa. Pitäkööt vain seuraa toisilleen nuo kolme, puhukoot luomisen savesta ja elämän leivästä, mielikuvituksen luomista ja valokuvista — hän, Ella Tyrni, läkähtyy sellaisesta.
Teki hyvää tulla keittiöön, jossa ei ollut mitään kaunista, jossa kaikki oli vanhaa ja harmaata. Sekin tuntui mukavalta kun näki Senjan ja Helmisen Armaan äidin arkivaatteissa ja arkityössä. Ella Tyrni parani kuin taudista, kun Senja puhui poismenostaan — kolmetoista vuotta hän jo oli ollut, sai se riittää yhden talon osalle! Ella tarttui takaapäin hänen hartioihinsa, painoi hänen käsivarsiaan ja nauroi. Ja kun Senja suuttuneena vakuutti, ettei ollut mitään naurun syytä, niin Ella oli suuttuvinaan takaisin. Mutta häntä nauratti vastustamattomasti ja hän tunsi olevansa täysikasvanut ihminen. Hän näki itsensä tulevan keittiöön, näki molemmat naiset, heidän vaatteensa, kasvonsa ja omansa myöskin, näki tämän kaiken ikäänkuin hän olisi katsellut sitä seisoen tikapuilla ikkunan takana. Mitä he olivatkaan, nuo tuolla salissa? Nämä täällä olivat ihmisiä. Kyllä hän tästä vielä näyttää. Ei tähän ole neiti Annikki Rastaan niin helppoa päästä kuin hän luulee. Entistä paremmin hän varjelee tätä kotia tästäpuoleen. Senkin Punapurjeen hän toisena joulupäivänä vastaanottaa ilman verikoiran apua ja toivoo selviytyvänsä. Ja saadaanpa nähdä, eikö täällä kotona pystytä valmistamaan elämän leipää ja luomisen savea ilman vierasta apua. Isä kirjoittaa tästä vielä kirjoja niin että maailma hämmästyy. Hämähäkkikin kehrää itsestään — ei sille tuoda ulkoapäin mitään villatukkoja. Olisipa ihme, jos kirjailijalle oikealle suurelle kirjailijalle — pitäisi muualta kantaa eteen savet ja elämänleivät. Kyllä ne on hänellä sisäpuolella. Ja sieltä sitä rihmaa tulee. Parasta olla nuolematta ennenkuin tipahtaa. No, nyt saa Senja lakata torumasta. Ellaa huvitti jo etukäteen hänen tulevien sanojensa vaikutus.
— Katselin tässä juuri isän harmaita vaatteita, virkkoi hän välinpitämättömästi, — eiköhän niistä vielä tulisi Armaalle hyvä puku?
Oikein hän oli laskenut. Senja rupesi torumaan, että kaikki annetaan pois, vaikka kotonakin tarvittaisiin. Ella ei uskaltanut katsoa häneen, niin häntä huvitti. Hän meni ikkunaan, katseli siinä hetkisen ja huomautti, että mielelläänhän isä antaa vaatteet Armaalle, Armas kun on niin kunnon poika. Ja taas hän laski oikein: Senja pudotti halon lattiaan, puhalsi lieteen kunnes oli aivan tulipunainen ja pyyhkäisi sitten silmiään. Ella näki hänenkin sielunsa paljaana edessään eikä enää nauranut. Kovakouraisesti käsitellen pataa, joka oli tulella, huomautti uskollinen palvelijatar, että tarvittaisiin laakerinlehtiä. Aivan oikein, Ella lähti niitä hakemaan. Hän ei noutanut niitä mistään kaapista tai ruokasäiliöstä, vaan laakeriseppeleestä isänsä seinällä. He olivat Senjan kanssa taitavasti ottaneet lehtiä takaa — vielä ei voinut mitään huomata. Isähän oli syntymäpäiväkseen saanut uuden seppeleen, mitäpä tästä vanhasta oli väliä. Kun Ella palasi, oli mieliala keittiössä tykkänään muuttunut: aurinko paistoi. Toinen naisista huomautti, että ehkä tällä päivällisellä sentään elää herkkusuut kauppiaatkin, toinen siunaili vaatelahjaa. Molemmat liikkuivat liukkaasti.
Ella Tyrni näki tutun kotoisen arjen ikäänkuin hän olisi katsellut kuvaa. Mikä olikaan talonmiehen kivulloinen poika tälle vanhalle Senjalle? Myrkky sentään mikä oli ihminen?
* * * * *
Sillaikaa olivat herrat saunassa.
Tuntien joukkonsa tulleen hiukan kirjavaksi ja vaikeaksi johdattaa, koetti isäntä osoittaa kullekin vieraalle mukavaa paikkaa. Täällä oli ahdasta, sitä ei voinut kieltää. Eivätkä mielet tuntuneet olevan juuri siinä vireessä missä Tyrni olisi suonut niiden olevan, voidakseen esitellä kirjailijatovereille juhlapäivänsä ajatuksia. Jouna oli lupaa kysymättä ottanut haltuunsa sivupenkin likinnä kiuasta ja nostanut jalkansa kattopykäliin niinkuin niin monet kerrat ennen — hän ei lainkaan näyttänyt huomaavan, mitä hän tänään oli tehnyt. Orelvalle, liikemiehelle, oli Tyrni kohteliaasti luovuttanut oman paikkansa kattopykälineen päivineen. Muita pykäliä ei katossa ollutkaan, ajattelemattomasti Jaakko Tyrni kyllä tänään kaupungissa oli luvannut toimittaa niitä iltaan. Mutta siihen ei olisi ollut aikaa, eikähän täällä ollut tilaakaan. Kun kolme oli pitkänään, niin muiden täytyi istua. Kohteliaisuudesta istuivat nyt sekä Loila että Leppiaho ja Tyrni. Palusta ei saatu lauteille. Hän pysytteli jakkaralla muuripadan kyljessä, huitaisi silloin tällöin ympärilleen vihdalla ja sanoi lepyttävänsä vainajia. Rekola oli jäänyt pukuhuoneeseen, hänellä oli nuha. Ei auttanut, että muut vakuuttivat saunan, Suomen kansan vanhan lääkkeen toki juuri olevan kylmettymistä varten — Rekola jäi etuhuoneen penkille, keskelle vaateläjiä, jotka siellä edustivat kuutta saunassa olijaa. Nämä vaateläjät todella edustivat omistajiaan, sillä ne antoivat vääjäämättömän katsauksen kunkin sisimpään. Alpi Rekola napitti päällystakkinsa, painoi hattua syvemmälle päähänsä — hän käytti huopahattua kylmimmälläkin pakkasella, hän teki sen periaatteesta — ja sytytti paperossin.
Lystillistä kuunnella tuollaisia mykkiä inhimillisiä tunnustuksia. Ne ovat pelottavan rehellisiä, tuollaiset vaateläjät. Vaikkei ikinä olisi ihmistä nähnyt, niin voi tuollaisesta hänen jättämästään vaateläjästä päättää mikä hän on. Tällaisen näkemyksen johdosta saattaa suorastaan määrätä kuinka läheisiin tekemisiin hänen kanssaan on ryhdyttävä, kun kohtaa hänet. Yksi jättää ujostelematta näkyviin rääsynsä, sulloo paksut villasukat avokenkiin, joita neljän vuodenajan sateet ovat liuottaneet. Toinen kätkee kauniisti rikkinäisen kantapään takin alle, joka on huolellisesti käännetty kotikylän räätälillä. Kolmas levittää vihreät silkkisukkansa ja sinipunervat alusvaatteensa kaiken kansan nähtäväksi… Mutta miten he tuolla sisällä ovatkaan niin hiljaa? Vain kiuas sihisee ja kohisee. Ja kun sihinä hetkeksi on hiljennyt, niin pamahtaa uusi vesipanos jälleen tulikuumia kiviä vasten niin että ne ulisevat, vinkuvat ja vonkuvat. Sitä kuuntelee näin syrjästä päin kuin parhainta teatterimyrskyä.
Alpi Rekola imee paperossiaan, asettuu ikkunan ääreen ja katselee ulos. Onko tässä virtava kohta, vai miten on rannassa sulaa? Vai onko tuo tumma kohta jo jäässä? Onko siinä avanto? Toisella puolen järveä tuikkii tulia. Tähdet ovat suuret ja levottomat. Pakkanen kiristyy.
Omituista, että ihmisessä sittenkin aina jotain värähtää, kun hän kohtaa entisen rakastetun. Eipäs hän tahtonut jäädä sisään Annikin kanssa, vaikka siitä jo kohta oli kaksi vuotta ja vaikka he rauhallisesti olivat eronneet. Annikki oli nuortunut — hänellä oli kai jälleen edessään rakkauden kevät. Hän oli ehtymätön, hän. Muilta loppuivat keväät, hän kukki uudelleen ja uudelleen. Ketähän hän nyt katsoi, mitä noista vaateläjistä tuossa penkillä? Loila ei uskalla mitään. Leppiaho ei osaa mitään. Tyrni? Liian laiska porvari. Palus — liian hyvä boheemi. Orelva, kirjailijain ja taiteilijain mesenaatti? Hahnahah — tulee liiaksi räätäliltä ja hippodroomilta. Hän, Alpi Rekola, oli ammentanut loppuun Annikki Rastaan olemuksen, hänen kypsynein työkautensa oli täytetty tällä sisällöllä. Sellaisia käsiä ei ollut yhdelläkään naisella tämän leveysasteen mittaan, ei sellaisia silmiä, ei sellaista ruumista, ei sellaista sielua. Eikä ollut toista sellaista ymmärtäjää ja innostajaa. Mutta kaikella on loppunsa. Annikilta ei lähde kuitenkaan tuntunut kuivuneen — kun se yhdellä kulmalla tukittiin, niin se kumpusi esiin toisaalla. Oli helppoa nauraa häntä — kuitenkin kirveli, kun ajatteli, että hänen kätensä nyt puhuivat toiselle, nuo kummalliset liikuttavat kädet, joita kerran oli saanut tuntea silmillään, huulillaan, sydämellään. Kummallista ajatella ettei enää omistanut mitään osaa hänessä. Eikö ollutkin unta, että hänellä, Alpi Rekolalla on koti, johon ei Annikin jalka milloinkaan astu, että siellä hallitsee nainen, joka ei tunne Annikkia. Hän, Alpi Rekola ajattelee hellyydellä vaimoaan ja kotoista liettään. Hän rakastaa vaimoaan. Ja kuitenkin kirvelee mielessä kun ajattelee Annikkia, ja tekisi hyvää jos saisi iskeä nyrkkinsä vasten sen miehen kasvoja, joka vie silmilleen hänen kätensä. Mikä onkaan ihminen?
Alpi Rekola tuijotti jäälle, jonka yllä tähdet loistivat. Tähdet olivat tänä iltana todella levottomat, hän ei koskaan ollut nähnyt niitä sellaisina. Annikki Rastas — kahden vuoden kuluttua?
Mutta nuo tuolla sisäpuolella, olivatko he menneet tajuttomiksi pelkästä saunahumalasta? Äänet, joita saattoi erottaa löylynheittojen lomassa, olisivat paremmin voineet lähteä jonkin eläimen suusta kuin ihmisen. Hullunkurista!
— Ööö… hööö…
— Pööh! Ph… ph… ph!
— Hhhhh… hhhh!
Ja taasen pihahtivat kivet, höyry syöksyi kattoon, ulisi ja vonkui ja kierteli pitkin huonetta. Ja nyt panivat vihdat lits-lits-lits ja taasen kuuluivat äskeiset mörähtelyt.
Alpi Rekolaa huvitti — sellaiselta se kuului tuo harras saunameno ulkoseurakuntalaisen korviin! Hän paiskasi paperossin maahan, polki pään sammuksiin ja tempaisi auki oven.
— Hohoi, oletteko kaikki kuolleet täällä?
He heräsivät ja vastailivat verkkaan varsin yksinkertaisilla totuuksilla, joita he nähtävästi pitivät neronleimauksina.
— Hengissä, hengissä ollaan.
— Jalo keksintö tämä sauna.
— Ihminen kuohuu täällä kuin savi. Nimittäin savi keväällä.
— Saveahan ihminen onkin.
— Ja sauna on suomalaisen saven kevät.
— No, savimöhkäleet, huusi Rekola, — joko kirjat ja kirjojen nimet ovat kuohuneet ulos teistä?
— Aina vähin, aina vähin.