Jaakko Tyrnin tytär juoksi pakastavassa illassa polkua saunaa kohti. Tähdet tuntuivat riippuvan mäntyjen latvoissa, ikäänkuin luonto jo olisi tähdittänyt joulupuunsa.
Sillaikaa keskusteltiin Tyrnilän salissa kirjailijan tehtävästä ja hänen työtehonsa edistämisestä. Tiedettiin tapauksia, jolloin rikas mies ylhäisessä yhteiskunnallisessa asemassa oli luonut nerokkaita teoksia. Tiedettiin myöskin tapauksia, jolloin nälän kanssa taisteleva kirjailija oli päässyt samoihin aikaansaannoksiin — olisiko hän tehnyt vielä enemmän, jos hän olisi ollut vapaa huolista? Sitä ei tiedetty, mutta otaksuttiin, että niin olisi käynyt. Oli tapauksia, jolloin apuraha oli auttanut kirjailijaa työtehoon, oli myöskin tapauksia, jolloin hän oli hävittänyt rahat, tekemättä työtä. Oli niinikään tapauksia, jolloin kirjailija oli lakannut luomasta ja jolloin eivät mitkään rahalliset avustukset auttaneet häntä.
Mistä riippui syvimmältä olemukseltaan taiteellinen luomistyö?
Tupakansavun autereessa nojailivat kirjailijat ja taiteilijat Tyrnilän salin punaisilla plyyshisohvilla ja tuoleilla, ääneti tuijottaen eteensä.
— Lapsi tarvitsee isän ja äidin! huusi Palus yhtäkkiä ja teki molemmin käsin ikäänkuin rukoilevan liikkeen korkeutta kohden. — Täysi vapaus joka suuntaan, kunhan vain tulee hyviä kirjoja.
— Jaa-ah, sanoi Leppiaho, innokkaasti nakerrellen oikean kätensä peukalon kynttä, — mikä on hyvä kirja? Pyydän kysyä.
Loila liikuskeli levottomana tuolillaan, hankasi hiestyneitä käsiään tuolin plyyshiä vasten ja irroitti kuuman katseensa neiti Kiviluodon hehkuvista kasvoista.
— Hyvä kirja, sanoi hän, — hyvä kirja on tietysti hyvä kirja. Rehellinen kirja. Sellainen, jonka on täytynyt päästä esiin, tarkoitan: joita ei ole voinut pidättää tulemasta.
— Topp, topp! huudahti Orelva, — mitä sanoitkaan poika: rehellinen?
Ammattivalehtelija hoi, muistapas kutsumuksesi! Se on selvää se.
— Rakkautta, viinaa ja rahaa! sanoi Rekola, katsellen neiti Rastaaseen. — Arpapeliä sittenkin kaikki tyynni. Tässä on juuri puhuttu kirjoista, jotka eivät mitenkään tahdo päästä esiin.
Annikki Rastaan kädet lepäsivät ärsyttävän liikkumattomina punaisella kankaalla. Totta on, että ne olisivat olleet yhtä ärsyttävät, jos hän olisi liikutellut niitä.
— Sellainen kirja, sanoi Loila, — sellainen kirja saa jäädä sinne. Se on juuri huono kirja. Hyvä kirja… hyvä kirja…
— No? huomautti Annikki Rastas.
— Jahka tästä ehditään… Hyvä kirja puhkeaa esiin kuin hiki. Tuskan hiki.
Annikki Rastas purskahti nauruun.
— Tuskan hiki! toisti Palus. — Se sattui naulanpäähän. Tai riemun hiki.
Yhtä ne ovat, riemu ja tuska, jumaliste!
— Jouna, herra Jouna, tänne puhumaan vähän järkeä!
Annikki Rastas houkutteli Jounan saliin, sai keskustelun käyntiin ja siirtyi, taitavasti pysähtyellen katselemaan kuvia ja astellen edestakaisin, eteiseen sekä sieltä Jaakko Tyrnin työhuoneeseen. Kirjailija istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti nopeasti suurelle paperiarkille. Se ei ollut vakavaa työtä, kirjailija hymyili sitä tehdessään. Hän lakkasi heti, kuullessaan tulijan askeleet ja jäi häntä odottamaan.
— Vihdoinkin! lausui hän, kun Annikki seisoi hänen vieressään, ja tarttui valkoiseen käteen. — Minun pitäisi saada puhua kanssanne.
— Ja minun teidän kanssanne!
He eivät kuitenkaan puhuneet, ainoastaan katselivat toisiinsa.
— Annikki, minä tarvitsen teitä.
— Minä olen jo kauan tarvinnut teitä.
— No niin, Annikki…
— Oi, tiedättekö, minä en voita tytärtänne. Hän ei kärsi minua.
— Hänen täytyy tulla järkiinsä.
— Hän ei koskaan tule kärsimään minua.
— Annikki, minun työni tähden!
— Oi, minä en tiedä.
— Mutta minä tiedän. Minä raivaan pois kaikki esteet.
— Te ette tiedä kuinka paljon on esteitä.
— Mitä te tarkoitatte?
— Kukaan tässä talossa ei kärsi minua.
— Keitä täällä sitten on?
— Sellaisia, jotka ovat olleet kauan.
— Palvelijatko?
— Muusat…
— Muusat? Mutta sehän on ollut Jounan leikkiä.
— Ella on kertonut. Heillä on täällä kaikilla suuri valta.
— Joutavia!
— Te luette heille yksinpä käsikirjoituksenne.
— Minä? Käsikirjoitukseni? Mitä hullua!
— Ettekö sitten lue heille käsikirjoituksianne?
— En. Ei johdu mieleenikään.
— Mutta niin tyttärenne kertoi.
— Omituista.
— Ja kuinka he palvelijoiden kanssa karkoittavat täältä ihailijat ja ihailijattaret ja…
— Jonkun he kai ovat karkoittaneet, kun minulla on ollut hyvin kiire, mutta se on tapahtunut niin ani harvoin.
— Kerrankin joku neitonen odotti ulkopuolella nähdäkseen kuuluisan kirjailijan ja saadakseen hänen nimensä muistikirjaansa. Muusa nouti silloin saunasta lehden teidän saunavihdastanne ja Ella kirjoitti muistikirjaan runon ja oman nimensä…
— Kirjoittiko Ella runon? Ei, tämä kaikki ei voi olla totta.
— He lähettelevät pois vasta-alkajien käsikirjoituksia teidän pöydältänne tai hävittävät niitä parhaan harkintansa mukaan.
— Tämän kaiken on Ella teille kertonut?
— Niin. Ja paljon muuta.
Jaakko Tyrni ravisti päätään.
— Tämä ei voi olla näin. Te näette joka tapauksessa Annikki, miten yksin minä olen.
— Ja minä!
— Kun minä voisin lähettää pois kaikki nuo muut
— Teidän työtänne minä ajattelen. Te olette suuri. Mutta te voisitte olla paljon suurempi!
— Olen juuri tänään ajatellut töitäni. Aiheita on niin paljon, etten
tiedä mihin ensin tarttuisin. Elän jossakin kuumassa keväässä.
Tahtoisin tästäpuoleen saada aikaan jotain kunnollista… vakavaa…
Tahtoisin antaa ihmisille elämän leipää.
— Elämän leipää — oi! Siinähän se on, mitä ne tuolla sisällä turhaan kyselevät. Elämän leipää…
— Valoa… rohkeutta elämiseen… voimaa pää pystyssä kantamaan elämän taakkaa. Iloisella mielellä…
— Ah!
— Minä tarvitsen ystävää.
— Minä tahdon olla ystävänne.
— Meidän täytyy pian tavata. Puhun vielä tänä iltana Ellan kanssa.
— Oi, hän ei tahdo. Hän rakastaa teitä.
— No, jos hän rakastaa isäänsä, niin hän tietää mitä hänen isänsä tarvitsee. Ja hän itsekin. Jouna sanoo että olen laiminlyönyt hänet. Hän on huonosti kasvatettu, se on totta. Hän ei ole ensinkään kasvatettu, oikeammin sanoen. Minä olen aina tehnyt työtä, en ole ennättänyt.
— Poika parka…
— Anna kätesi olla siinä. Oi, anna kätesi olla siinä otsallani. Kuinka se tuntuu hyvältä. Niin, olen tehnyt työtä. Ja kuitenkin olen tänään useampaan kertaan kuullut vierailtani, että… että olen saanut aikaan vain toisarvoista. Se tuntuu hiukan katkeralta. Mutta toiselta puolen: minun on aina täytynyt päästää käsistäni keskeneräistä. Tästäpuoleen tahtoisin tehdä vain hyvää työtä… Annikki, ehkä sinäkin olet samaa mieltä kuin nuo muut? Sano… sano suoraan, vaikka se tuntuisi kuinka kovalta…
— Olen jo sanonut: Jaakko Tyrni on suuri, mutta hän ei vielä ole saanut esiin koko voimaansa, ei läheskään.
— Onko se totta? Ajatteletko todella mitä sanot? Sinä painat kättäni. Niin, minä tiedän, että meidän täytyy mennä muiden joukkoon. Mutta sitä ennen, Annikki, minä en tyydy olemaan »eturivin mies», en yksi ensimmäisiä — minä tahdon olla ensimmäinen. Ymmärrätkö minut? Sano, sano…
— Ymmärrän. Sinun pitää tulla siksi.
Jaakko Tyrni painoi suunsa kädelle, joka nojasi hänen kirjoituspöytäänsä. Nainen seisoi hänen edessään kuin liekkien keskellä. Hän sekä poltti että valaisi.
— Muusa! pääsi kirjailijalta ja uudestaan painoi hän huulensa Annikki
Rastaan käsille.
He koettivat salata mitä oli tapahtunut. Jaakko Tyrni tuli paperiarkkeineen työhuoneestaan ja Annikki Rastas astui vasta hetkisen perästä eteisestä, josta hän oli ottanut hartioilleen huivin. Jouna näki heti, että heidän silmissään oli outo loiste. Jaakko Tyrni yskähti leikillisesti, astui pöydän ääreen, levitti lampun alla paperin ja alkoi lukea.
»Sitoumus.
Me allekirjoittaneet, kokoontuneina Tyrnilässä, sitoudumme täten vuoden ja vuorokauden kuluessa suorittamaan kukin alaltamme jonkin huomattavan työn sekä tässä samassa Tyrnilässä juhlimaan aikaansaannoksemme johdosta. Joka rikkoo ystävyyssitoumuksen, vitsottakoon hyvällä vihdalla saunalöylyssä.»
— No, mitä sanotte?
— Hyvä juttu, huusi Palus, — mutta mitä tarkoitat, veli Tyrni, huomattavalla työllä? Jos minä siksi olen löytänyt sen naisen, jota haen ja tarvitsen, niin meneekö se huomattavasta työstä? Tai jos Loila on nainut tuon korean Alman tuolta? Tai Leppiaho hikoillut esiin epopeansa nimen, tai…?
Joka taholla huudettiin: ei! Aikaansaannos piti olla kaunokirjallinen teos, suorasanainen, tai runomuotoinen tai kirjallishistoriallinen. Rekolan oli lupa maalata suuri taulu — vaikkapa se, jonka luonnoksen hän oli tehnyt tuolla alhaalla. No, se »Opin sauna».
— Ja minä rakennan patenttisaunan! sanoi Orelva — Se on selvää se. Mutta älkää te vain panko kirjoihinne minun housujani! Silloin saatte nuuskaa!
— Jaa-ah, vuosi, mitä vuodessa ehtii? huomautti Leppiaho.
— Pitää panna höyryä alle! huusi Palus.
Kaikki kävivät nyt allekirjoittamaan paperia. Jouna — missä Jouna oli? No niin, hänhän ei ollut julkaissut mitään niin moneen aikaan. Surullista kyllä. Elikö hän nyt ainoastaan sillä pienellä toimella, mikä hänellä oli kirjastossa? Mutta entä jos hänet tällaisella kontrahdilla olisi voinut ravistaa ylös saamattomuudestaan? Jouna hoi! Mitä ne sanoivat tuolla nuo kaksi, jotka oikeastaan aivan liian varhain olivat joutuneet tähän seuraan?
— Minä vain, sanoi kirjailija Salmensuu, — tässä ajattelen meidän toveriamme Haunia Vuorista. Ettei hän kuitenkin tullut. Hän olisi hyvällä syyllä voinut allekirjoittaa kontrahdin. Hänellä on tekeillä monta kirjaa.
Palus vastasi tähän juopuneen naurulla. Sitä nimeä täällä tänä iltana oli mainittu niin että ällötti. Saattoi olla penikkatautia, kaikki tyynni. Jaakko Tyrni oli hänelle kiitollinen. Mutta punapurjeella laskettava nuori kirjailija välähti taasen hirvittävällä selvyydellä hänen silmiensä eteen. Purjehtija oli kaukaa taivaanrannalta ennättänyt aivan lähelle ja Jaakko Tyrnin haaksi läikkyi pahasti aalloilla. Jaakko Tyrni katseli tätä kuin kuvaa ja hänen sydämessään raivosi kiukku ja hätä.
— Jouna, sinä suolainen erämaa, huusi Palus, — tule, niin vilvoitamme sinut!
Jouna kuljeskeli Tyrnilän puistossa ja tuijotti taivaan tähtiin. Hänen oli ikävä pientä tyttöä, Ellaa, jota hän kerran oli kantanut käsivarrellaan ja kiikuttanut polvellaan. Ei niin, että hän itseään varten olisi toivonut häneltä jotakin. Hän vain tiesi lapsen nyt olevan yksin ja hyljättynä ja hän olisi tahtonut sanoa hänelle, että hän ajatteli häntä, että hän vaikkapa oli valmis kirjoittamaan kirjan, jos se Ellasta oli jollakin lailla hauskaa.
Hän kirjoittamaan kirjan!
Taivaan tähdet, siitä oli kauan! Tämä oli toinen ihminen, joka nyt loi katseensa korkeihin valoihin. Tämä oli kaljupää ukko. Kuinka kauan siitä olikaan?
Ei Ella kirjaa tahtonut, ei hän halunnut olla Muusa tai ystävätär. Hän vain pyysi saada elää kodissaan ja tehdä siellä yksinkertaista työtä. Ja nyt oli äitipuoli tulossa taloon. Jos Ellalla olisi ollut mahdollisuuksia suunnata askeleensa jonnekin muualle, mutta hänen jalkansa olivat niin syvällä tässä kodin mullassa, että hänen varmaan kävisi niinkuin tuon korkean männyn tuossa, jos sitä yritettäisiin nostaa maasta. Kuinka käy Ellan? Ellalla ei nyt ole ketään. Totta totisesti, hän, Lauri Jouna, voisi kirjoittaa kirjan, jos siitä olisi Ellalle vähänkin iloa. Entäpä jos hän voisikin ryhtyä pitämään huolta lapsesta! Antaa hänelle vaatteet, kodin, kunnes hän olisi löytänyt uransa?
Varmaan tyttönen nyt saunassa katselee ihmeellistä kuvaa, joka on ilmaantunut seinälle ja tavaa siihen liitettyjä tekstejä. Ehkäpä hän saa selvän setä Voltairestakin. »Cesser d'aimer et d'être aimable c'est une mort insupportable…»
Suolaerämaa — miten se oli tapahtunut? Sitenkö, että hänen nuoruutensa rakkaus jäi tyydyttämättä? Se ei ole mikään syy. Sillä jos ihmisen oma lähde on tarpeeksi syvä, niin hän mielikuvituksellaan voi hankkia itselleen kaikki mitä hän haluaa. Mutta särvin ja leipä ja räystäs, jonka alle pakenee sateella…? Vastakohdat: hyvä ja paha, valhe ja totuus, taivas ja helvetti, niiden varassa kaikki seisoo. Häneltä, Lauri Jounalta, on puuttunut mielikuvitus. Se on hänet kaatanut, se on hänestä tehnyt köyhän miehen.
Mitä? Astuiko joku saunasta laiturille? Mitä ne siellä tekevätkään? Hakkaavat. Hakkaavat jäätä. Ella — mitä Ella aikoo? Eihän lapsi vain… Mutta hän ei kärsi, että hänet yllätetään. Hän ajaa tahtonsa perille kaikesta huolimatta. Onko hän näin onneton? No niin, jokaisella elävällä olennolla on edessänsä kovat hetkensä, hetket, jolloin hänet piestään verille. Pieni Ella, joka vasta on alkanut elämänsä — ja huomenna ei häntä enää olisi? Lauri Jouna tukahutti huudot, joita hän olisi halunnut korottaa. Hän pidätti askeleet, joita hän tahtoi ottaa. Hänen sielussaan katkeili jotakin niin että veri vuoti ja hänen päänsä oli ylen raskas, niinkuin hänen askeleensakin. Mutta nyt nousi joku ylös saunalaiturin portaita. Saunan ovi avattiin ja suljettiin.
Jos hän, tyttö, on jäänyt elämään, niin Jouna pitää hänestä huolen! Hän rakastaa häntä. Hän tuntee että maailma on ihana ja elämä rikas, jos pienen Ellan askel polkee sen kamaraa. Vaikka kuinka kaukana, vaikkei häntä koskaan näkisi — kun vain tietää, että hänen on hyvä.
Lauri Jouna seisoi lumessa ja hellyys täytti hänen olentonsa. Kun olisi ollut varma siitä, että askeleet tuolla olivat Ellan! Mistä hän on saanut tämän kukkasen? Maasta hän sen otti. Onko se puhjennut lumesta vai onko se pudonnut taivaalta? Joka tapauksessa se on Ellaa varten. Suolaerämaa on puhjennut kukkaan. Ellaa varten. Tämä saattaa olla öljypuun lehvä!
Vanha mies kantoi varoen kukkaa kädessään ja astui polkua ylös rannasta. Oli liukasta. Tulet ikkunoista valaisivat hänen askeliaan ja hän löysi pihamaalle. Siitä hän astui eteenpäin, varmana suunnasta, jota hänen oli kuljettava. Maailman Vapahtajakin syntyi tallissa, ajatteli hän ja hänen olennossaan tapahtui yhä se sama ihmeellinen kuin äsken. Sitä kesti näin kauan. Suolaerämaa kukki.
Hän näki nyt kaiken, minkä piti tapahtua: kuinka hän otti avaimen ylhäältä ovenpielestä, astui talliin, tunsi elävän olennon lämmön ja kuuli sen kavioiden töminän; kuinka hän sitten istuutui johonkin nurkkaan, varjeli siinä lehväänsä ja odotti Ellaa. Ja Ella tuli, hänen askeleensa kopisivat iljankoisella tiellä, hän haki avainta paikaltaan, löysi sen ovesta ja päästi malttamattoman huudon. Sitten aukeni ovi ja hän sai käsiinsä tulitikut. »Jouna-setä — mitä sinä täällä teet? Mene tiehesi, mene niiden muiden luo. Eikö minulla pidä olla yhtään nurkkaa itseäni varten. En tahdo sinua, myrkky vie!» »Ella, tuon sinulle tämän lehvän. Suolaerämaa on puhjennut kukkaan. Pieni Ella, älä ole pahoillasi, vanha setäsi tahtoo vain sanoa sinulle, että jos sinä joskus olisit pahalla päällä, niin tule hänen luoksensa suututtelemaan. Se on hänestä hauskaa.» »Mene tiehesi, myrkky vie!» »Mutta tämä kukka…» »Sehän on vanha kuiva oksa, mitä sillä tekee.» »Minä panen sen kuitenkin tänne ovenpieleen. Se on kukkinut minulle tämän yösydämen.»
Hän oli todella nähnyt oikein. Melkein juuri sillä tavalla tapahtui. Ella tuli ja torui melkein sanasta sanaan niinkuin Jouna oli arvannut. Mutta kukkasestaan ei Jouna uskaltanut puhua mitään, vaan pisti sen ainoastaan korkealle ovenpieleen. Ja näki itse, että se yhtaikaa oli kuihtunut koivun vihta ja samalla öljypuunlehvä, joka oli alkanut viheriöidä ihmeen hetkellä. Hän istui ääneti ja iloitsi. Ella oli täällä, hän eli, eikä enää torunutkaan. Hän askarteli kotoisesti kuin omassa makuuhuoneessaan, pöyhien olkia läjään.
— No, sanoi hän, — sinä kai tahtoisit olla täällä yötä? Jos vain molemmat mahdumme. Sillä minä aion olla täällä, minä. Juoksen hakemassa takkini. Sinua kai viluttaa sinuakin. No, Jouna setä, isä kai aikoo naimisiin nyt? Kyllä Rastas hänet löylyttää, myrkky vie… Et sano mitään, mutta mitä sanoisitkaan.
— Kaikki on hyvin, lausui Jouna, — »öljypuunlehvä.»
Ella juoksi ulos pimeyteen. Jouna käsitti, että hän oli taistellut ja jonkin verran rauhoittunut. Jouna ei liikahtanut paikalta, hänen sielunsa kiitos kohosi kuin lintu korkeuksiin. Hän uskoi tällä hetkellä Jumalaan ja enkeleihin. Hänen sydämensä makasi maassa Jeesuksen Kristuksen edessä. Hän tiesi, ettei mikään ole mahdotonta Jumalan edessä. Ihme on Isän lahja ihmiselle. »Öljypuunlehvä», se on kaunis kirjannimi.
Ikäänkuin joku olisi vienyt hänen kättään, pisti hän yhtäkkiä sormensa hirrenrakoon peltilaatikon takana, missä kaurat säilytettiin. Hänen käteensä tuli käärö. Paperi oli sidottu karkealla nyörillä. Siellä oli jotakin kirjoitettua. Mitättömille paperipalasille. Ellan käsialaa.
Kenelle olivat kirjeet? Ajattelematta, että tässä oli kysymys jostakin salaisesta, alkoi Jouna selailla paperipalasia ja lukea niitä. Valaistus oli huono ja kirjeet kirjoitettu lyijykynällä. Mitä kummaa tämä oli? Kenelle oli Ella kirjoittanut? Keneen hän oli rakastunut? Kulkiko hän todella kuutamossa kohtaamassa rakastettuaan? Tämä epäystävällinen kylmä Ella, jonka tähden vanha Lauri Jouna jokin hetki sitten oli vavissut? Ella ei siis ollutkaan yksin. Hänellä oli salainen ystävä. Häntä, hupsua vanhusta, joka oli kuvitellut tytön olevan tuen ja huolenpidon tarpeessa. No niin, täytyi tointua hämmästyksestään, täytyi koettaa pudota taivaasta maan päälle niin vähillä vammoilla kuin mahdollista. Ehkä mies ei ollut niin huono. Tuskinpa puhdas, ylpeä Ella mitään huonoa olisi sietänyt. Käsittämätöntä tämä oli. Nyt tyttö tietenkin suuttuu, kun näkee salaisuutensa tulleen ilmi. Mutta kun se on joutunut hänen tietoonsa, niin saakoon Ella yksintein nähdä kirjelaput siinä levällään. Jounan sydän, joka äsken niin riemullisena oli laulanut sinisen taivaan alla, löi suuria hitaita lyöntejä tytön askelten lähestyessä tallia.
Eila tuli syli täynnä vaatteita ja paiskasi kauralaatikolle Jounan eteen Haunia Vuorisen pienen esikoisteoksen. Hän aikoi nähtävästi kysyä jotakin sen johdosta. Jounan samalla avonainen ja syyllinen katse pysähdytti hänet. Hän tunsi heti paikalla kirjepinkan.
Hän syöksyi paperien kimppuun ja kuiskasi katkonaisia sanoja. Hän repi ja runteli. Hän kävi hampain kiinni palasiin ja pusersi nyrkkejään Jounan edessä. Olisi ollut helpotus tarttua suonenvedossa sätkyviin käsiin, olisi ollut onnellisinta lausua jotakin. Mutta Jouna ei liikkunut eikä puhunut, odotti vain, että tyttö purkaisi ulos tuskansa. Vihdoin viimein Ella saattoi alkaa hirveät syytöksensä.
— Että sinä sen teitkin… En olisi uskonut koskaan… Isästä olisin, mutta en sinusta. Nyt ei enää ole ketään… Myrkky vie, kuinka minä vihaan sinua. Mene pois, en tahdo sinua nähdä — ei ketään, ei ketään enää. Tuo hevonenkaan ei ole minun…!
Ella Tyrnin väkivaltaisten nyyhkytysten keskelle lankesi nyt Lauri
Jounan hiljainen ääni, jonka hän koetti tehdä tyyneksi.
— Mutta Ella, sinullahan on hän, hän, josta puhut näissä kirjeissä.
Ella hyökkäsi suunniltaan Jounan eteen ja pani kätensä hänen suunsa eteen.
— Jollet sinä ole hiljaa nyt, niin menen avantoon. Myrkky vie, jos olisin tietänyt tämän äsken, kun olin uimassa…
— Mutta Ella, älä noin lyö, tekee kipeää. Tuleehan se kuitenkin ilmi.
— Mikä tulee ilmi? Jos sinä vielä puhut, niin minä isken puukolla.
— No niin, Ella, pidä salaisuutesi, heitetään hiukkasen pitkäksemme.
Minuakin väsyttää.
— Mikä salaisuus? kivahti Ella ja iski nyrkkinsä kauralaatikon laitaan.
Hänen käteensä sattui ja hän vaikeni. Jouna hymähti, nousi, otti peitteen ja levitti sen pahnaläjälle.
— Saanko olla tässä?
Hän oli hetkisen ollut pitkänään, kun Ella asettui polvilleen hänen eteensä ja alkoi nyrkillään iskeä häntä käsivarteen.
— Etkö sinä ymmärrä, ettei ole ketään! No niin, ei ole, ei ole, ei ole!
Jouna nousi istumaan.
— Mutta Ella…
— Etkö kuule: ei ole ketään, jollet sinä minua usko, niin se on hirveää, myrkky vie.
— Tietysti minä uskon, Ella. Mutta en oikein käsitä… Kai sinä sentään jollekin ihmiselle olet kirjoittanut nuo kirjeet…
— Minä vihaan sinua, en koskaan olisi uskonut, että sinä voit olla niin paha, ja tyhmä… Kenelle minä olisin kirjoittanut!
— Mistä minä tiedän. Eihän se ole kuin aivan luonnollista, että nuori tyttö…
— Mutta nyt minä suutun niin etten koskaan, en koskaan, en koskaan lepy! Kun nyt ei ole ketään, ei yhtään ketään… En minä tiedä miksi olen kirjoittanut…
— Etkö sitten todella ole tavannut ketään, kun »kuutamo on valanut hopeitaan»…
— Suu kiinni, sanon minä. Valehdellut minä olen. Valhetta, valhetta kaikki tyynni! No, nyt sinä sen tiedät, sinä ilkeä Jouna setä. Mene nyt ja kerro isälle, että minä olen valehtelija…
— Valehtelija!
Lauri Jouna oli käynyt äänettömäksi ja katseli sormea liikuttamatta kuinka tyttö väänteli tuskissaan. Hänen päässään risteili muutamia muistoja ja kysymyksiä. Koko äskeinen keskustelu kirjailijoiden kesken uudistui hänen mielessään sekin. Hän tarttui kädellään seinähirteen ja nousi pahnaläjältä. Yhtäkkiä näki hän polvistuvan tytön läpi, ikäänkuin hän olisi ollut läpikuultava.
— Kuulehan nyt, lapsi kulta, minä tiedän jo. Tulehan tänne, olen hyvin onnellinen. Ella… tiedätkö mitä: sinä olet saanut taiteilijan lahjan, sinun mielikuvituksesi vaatii oikeutensa. Siksi sinä olet kirjoittanut. Sinun täytyy saada ruveta kirjoittamaan oikein kirjoja, tulla kirjailijaksi… Mutta ethän sinä siitä suutu, sehän on suuri, suuri onni. Et ole koskaan yksin, et koskaan köyhä… Rakennat linnoja, rakastat prinssejä, näet ihmisten ja eläinten sydämiin, opit nauramaan, opit itkemään… Ella, pieni onnellinen tyttö!
— Mutta minä en tahdo kirjoittaa, minä vihaan kirjailijoita, en enää lue yhtä kirjaa. Enkä kirjoita yhtä kirjettä, vaikka siihen paikkaan menehtyisin, myrkky vie…!
Lauri Jouna seisoi ja pudisteli päätään, kasvot hymyssä.
— Tiedätkö Ella, olen nyt hyvin onnellinen. Niin monen kirjailijan työstä olen iloinnut, mutta en koskaan niinkuin nyt. Äsken tuolla alhaalla, kun sinä olit kylpemässä… olin hyvin levoton tähtesi… Pelkäsin että olisit kovin yksin ja surullinen. Silloin yhtäkkiä tunsin, että kädessäni oli kukkanen. Tai en tiedä, oliko se tähti. Tai vihreä lehvä. Se oli puhjennut esiin hellyydestäni, tai pudonnut taivaalta. Tai lähetetty minulle yli aavojen vesien. Toin sen varovasti tänne. Mutta kun sinä tulit ja otit valkeaa, pelkäsin ettet näkisikään mikä ihmeellinen kukka se oli. Katso tuossa se on. Ihmiset näkevät vain kuivan oksan. Mutta minä, jonka käteen se ihmeen hetkellä annettiin, minä näen siinä tähden. Se on sinua varten, pieni ammattivalehtelija, onnellinen pikku Ella. Ymmärrätkö minua?
Ella Tyrni nosti päätään ja katsoi Jounaa silmiin. Ja pusertaen ristityt kätensä rintaansa vasten hän sanoi:
— Öljypuun lehvä!
OPIN SAUNA
— Lieneekö elämäksi vaiko kuolemaksi, puheli Jaakko Tyrni itsekseen, aamuyöstä lähetessään kotiaan uudenvuoden ensi tunneilla. — Joka voisi nähdä tulevaisuuteen ja tietää, onko tämä elämäksi vaiko kuolemaksi!
Hänen ajatuksensa ei johtunut vauhdista, jolla omaan talliin ikävöivä hevonen lasketti yli kivien ja kantojen. Hän mietti vauhtia, jonka tapaukset hänen elämässään yhtäkkiä olivat ottaneet, ties miten. Hengenvaarallisena moni olisi pitänyt kulkua näin rattailla, pilkkopimeässä — kaunis talvenalku oli keskellä joulua mennyt tipotiehensä, niinkuin täällä Etelä-Suomessa oli tullut tavaksi. Eikä Jaakko Tyrni voinut torjua luotaan ajatusta, että hänen riippumattoman työkautensa kaunis alku oli saanut kolauksen ja joutunut vaaraan.
Mistä syystä?
Oli tapahtunut paljon, viime päivät olivat kukkuroineet elämyksiä hänen eteensä enemmän kuin edelliset viisitoista vuotta yhteensä. Ja kaikki oli ollut sellaista, joka hedelmöittää kirjailijan työtä. Koko hänen olemuksensa oli kerran taasen uusittu pohjia myöten. Niinkuin vanha, kasvuvoimansa tyhjentänyt elovainio kynnetään uudelleen uusia satoja varten, niin oli hänen olentonsa pengottu perustuksiin asti ja odotti työkautensa hedelmällisintä tuotantoa. Hiljainen, harmaa, köyhä raadanta-aika oli takanapäin ja edessä värikäs, kuuma, kuohuva luomisilo. Hän ei ollut ajatellut että siihen saattaisi päästä niin äkkiä. Hän oli katsellut uutta ihmiskesää itselleen saavuttamattomana. Mutta se oli tullut muutamassa päivässä, tullut täyteläisempänä kuin hän ikinä oli voinut uneksia. Enemmän kuin hän koskaan oli ajatellut osakseen, oli hän saanut. Hän omisti naisen, omisti johto-aseman ystäviensä joukossa, omisti ystävät — hän, yksinäinen, ujo ja saamaton Jaakko Tyrni! — ja omisti tärkeimmän kaikesta: inspiration. Helena Elisabet Tuuran tarina humisi mahtavin siivin hänen mielessään, suuri hiljainen juoni virtasi leveänä kyminä hänen silmiensä edessä ja ihmiset ja pikkupiirteet ryhmittyivät eläen ja kukkien sen rannoille. Hänen täytyy pian tarttua kiinni tähän aiheeseen saadaksensa sen vuoden kuluessa valmiiksi. Vuosi oli oikeastaan liian lyhyt aika. Teos näytti vaativan kolmea osaa. Kokonaisen aikakauden täytyi mahtua siihen. »Aurinko», se oli vaatelias nimi, teoksen täytyi hehkua voimaa lukijaa vastaan. Mikä hitto hänet pani puhumaan vuodesta, kun hän ryhtyi tekemään tuota leikillistä sopimusta ystäviensä kanssa — olisi pitänyt ottaa kaksi vuotta vähintään. Mutta kyllä se niinkin oli, että sen teki yhdessä vuodessa, minkä kahdessakin, jos vain otti ajasta vaaria. Hän saa Helena Elisabet Tuuran valmiiksi vuodessa, jos hän on ahkera. Ja nyt täytyy alkaa aivan heti, ennenkuin kynä ruostuu. Annikki on pidellyt käsissään hänen vanhaa kynäänsä. Annikki on sen kosketuksellaan siunannut. Toki työn täytyy luistaa!
Mikä hänen siis nyt on? Miksi hän on tyytymätön? Tai ei hän ole tyytymätönkään. Ei vain ole hyvä olla.
Tuhannen tulimmaista! Nyt oli käymäisillään huonosti. Jaakko Tyrni tempaisee kiivaasti ohjaksista, suuttumus kiehahtaa kuumana päässä. Jos hänellä olisi piiska, niin hän nyt löisi hevosta. Mutta piiskaa ei ole, siitä on Ella pitänyt huolen — Ella! Nyt hän sen tietää: jollei Ellaa olisi ja jollei hän olisi vastassa kotona, niin ei Jaakko Tyrnillä tällä hetkellä olisi paha olla, vaan hän lähestyisi iloisena kotiaan. Hän on varma siitä, että tyttö kaikki nämä päivät ja yöt on valvonut ja kävellyt tiellä, odottaen kotiin hevosta, joka on hänen rakkautensa. Häneltä myöskään ei voi peittää, ettei hevosta ehkä ole kaupungissa hemmoteltu sillä lailla kuin kotona. Perhana… tämähän alkaa olla hengenvaarallista. Ei, se ei parane suuttumisesta. Jaakko Tyrni koettaa tyynny teliä mieltään, viheltelee niinkuin on kuullut Ellan tekevän ja tyynnyttelee hevostakin. Kernaasti hän antaisi koko eläimen Ellalle, jos sitä tietä voitaisiin päästä rauhaan. Mutta Ella on vaikeasti johdettava, itsepintainen lapsi ja onhan hänellä oikeus yhteiseen kotiin, ja nyt on lisäksi Annikki mieltynyt Pikkuun ja haluaa syöttää sitä sokerilla.
Mutta mikä Pikun tänään onkaan? Se säikähtelee ja pillastuu syyttä suotta. Sillä ei yhtään ihmistä ole liikkeellä. Ei erota missä maa päättyy ja taivas alkaa, tämä on totisesti säkkipimeyttä, tietäkään ei erota muuta kuin siitä että raiteisiin pysähtynyt vesi silloin tällöin kiiltää. Olisi pitänyt jäädä kaupunkiin vielä täksi yöksi. Kaikkihan he pyysivät ja maalasivat hänelle kulkua näin yön pimeydessä kuolemanratsastukseksi. »Minun tähteni», sanoivat Annikin silmät. Mutta Jaakko Tyrni oli saanut luihinsa levottomuuden ja piti välttämättömänä olla kotona vuoden ensi päivänä. Jos hänen olisi pitänyt tehdä tili siitä, miksi hän yhtäkkiä nousi herkullisen aterian äärestä, niin hän tuskin olisi tietänyt tätä syytä. Syyt olivat monet, jos häntä olisikin vetänyt yksi rihma, niin sen olisi voinut katkaista ja jäädä. Elämä ravintolassa oli sekin Tyrnille uutta näin uudenvuodenyönä. Kirjailijana hänen olisi pitänyt nähdä se loppuun saakka. Oli humua ja melua, musiikkia ja huomispäivän täydellinen unohtaminen. Palus oli tyytyväisenä lähtenyt maalle perheensä luo. Tosin ei hän ollut saanut äitiä uudelle kirjalleen, mutta hän oli saanut nimet suureen vekseliin — Tyrnikin oli kirjoittanut siihen. Tämä oli väliaikainen toimenpide, parin kuukauden perästä piti Paluksen saada säästöpankista rahaa ja silloin piti hänen järjestää raha-asiansa pysyvälle kannalle. Takaajilla ei voinut olla vaaraa, huvilan saattoi kiinnittää kun se vain oli pystyssä, ja sitten saattoi tulla kysymykseen vain jokin täytetakuu. Palus oli siis poissa saunaseurasta tänä uudenvuodenyönä ja Rekolakin kai oli pakotettu pysymään kotonaan — onneksi! Sillä hän oli jo kerran kysynyt Tyrniltä, miltä maistui istua lauteilla, kun Annikki kuumensi kiuasta. Se oli leikkiä, mutta Tyrni ei pitänyt siitä leikistä. Jouna — ties missä olikaan. Ravintolat ja huvit eivät koskaan olleet huvittaneet häntä, senvuoksi hän olikin käynyt niin yksipuoliseksi. Heitä oli siis pöydässä vain neljä. Annikki ja Tyrni, Loila ja Leppiaho. Orelva istui toisessa päässä salia, kävi tuontuostakin puhuttelemassa orkesteria ja tilasi mielikappaleitaan. Myöskin heidän pöydässään hän kävi, kysyi Loilalta, pitikö hän käkeä rakastettavana lintuna ja käski, kun ei Loila heti keksinyt vastata, hänen miettiä asiaa. Loila hikoili ja suutahteli. Hän ei ymmärtänyt leikkiä ja kun Orelva jo pujotteli pöytien lomitse takaisin seuraansa, mulkoili hän suurin silmin hänen jälkeensä ja huusi vihdoinkin: vai käki — käki saatte olla itse, ettekö olekin, mokoma mammutti, pyrkinyt pikkulinnun pesälle! Senjälkeen kiusottelivat he kaikki Loilaa. Hän istui poissaolevana ja rummutti pöytään musiikin tahdin mukaan. Jaakko Tyrni ei voinut olla muistelematta, että kotona tänään ovat käyneet saunassa. Pöytäseura, koko tämä ympäristö alkoi kyllästyttää häntä, hänen teki mieli viettää hetkinen Annikin kanssa kahden ja sitten lähteä kotiin. Jos olisikin ollut mahdollista jäädä Annikin luo, mutta sitä mahdollisuutta ei ollut. Eikä enää tullut edes hetken kaksinoloa Annikin kanssa, sillä Loila ja Leppiaho seurasivat uskollisesti Annikin portille asti. Loilalla oli Tyrnille asiaa, hän pyysi saada lähipäivinä tulla juttelemaan töistään ja muustakin. Leppiaho tarjosi vuodettaan yöksi — kuka nyt tällaisessa pimeydessä saattoi löytää kotiin. Jos olisi ollut lunta ja rekikeli, mutta rattailla! Tyrni toivotti Loilan tervetulleeksi koska tahansa, sanoi olleensa kotoa poissa liiankin kauan ja nyt pysyvänsä kotona. Vihdoin hänen onnistui sähkölampun alla vastaanottaa Annikin katse. Häntä raivostutti elämän monimutkaisuus: kihlaukset, odotukset, kuulutukset ja sensemmoiset. Olisi ollut yksinkertaista ja luonnollista seurata rakastettua hänen kotiinsa suoraa päätä. Hän pusersi lujaan hänen kättään, harmitteli ettei saanut sulkea häntä syliinsä ja kuunteli hajamielisenä Loilan ja Leppiahon puhelua. Mukavia poikia joka tapauksessa. He sanoivat iloitsevansa siitä että oli saatu kokoon tällainen pieni ystäväpiiri ja lupailivat pian tulla Tyrnilään. »Älä nyt vain aja päätäsi puhki!» sanoi toinen. Ja toinen huomautti vieläkin: »jaa-ah, minun vuoteeni on kapea ja kova kuin sian kaukalo, mutta ehken siinä nukkuisi paremmin kuin maantienojassa.» Jaakko Tyrniä veti oudosti kotiin — etteihän siellä vain ollut tapahtunut jotakin, kaikkina näinä päivinä ei sieltä ollut saanut vastausta puhelimitse.
Jaakko Tyrni oli tuskin eronnut ystävistään, kun hän huomasi, että yö oli harvinaisen pimeä ja hevonen hullu ja hermostunut, seisottuaan tallissa. Hän aikoi antaa sen tyhjentää pahimman menohalunsa täällä valaistuilla kaduilla. Poliisi tietenkin sentään pidätti hänet. Hän näki ohi ajaessaan kuin unessa jonkin sytytetyn joulukuusen. Jotkut humalaiset lauloivat kadunkulmassa. Sitten tuli etukaupunki, jossa ikkunat jo olivat pimeinä ja lamput harvenivat. Sitten tuli maaseudun pimeys. Olisi ollut parempi jäädä kaupunkiin.
Mikä häntä sitten veti kotiin?
Niin, tässä ei ollut erittäin hyvä tilaisuus ajattelemiseen. Täytyi terästää katse niin että päähän koski. Oli tullut valvottua viime öinä. Ja oli jonkin verran juotukin. Täytyi luottaa hevoseen. Onneksi eläimet kai näkevät pimeässä.
Tuleeko siellä joku vastaan? Vai metsäkö kohisee? Vai kuvitteleeko hän kuulevansa jotakin? Pysy tiellä, hemmetissä, hevonen. Tuossakin olisi voinut käydä huonosti, kivelle mentiin että kipunoi. Olisi pitänyt jäädä kaupunkiin. Mikä panikaan hänet maksamaan hotellilaskun jo päivällä? Hänen oli vaikea erota huoneesta, jossa oli tapahtunut niin paljon. Hän tiesi aina säilyttävänsä silmissään tuon huoneen pikkuseikkoja myöten: ikkunan alla kirjoituspöytä puhelimineen, leposohva, jolla on kirjava plyyshipeite, oven luona kaappi ja vaatenaulakko, pitkällä seinällä, pääpuoli ikkunaan päin suuri vuode, jota peittää harsokangas. Veri alkoi kohista hänen päässään, kun hän tätä kaikkea ajatteli! Mutta eihän sitä voinut jatkua. Yhtäkkiä olisi huhu levinnyt kaupungille ja kotiin. Täytyi toimia, täytyi kehittää asioiden kulkua.
Ella — totta puhuen se oli Ella, joka teki hänet levottomaksi ja veti häntä kotiin. Tyttö oli mahtanut ajatella häntä — ja ennen kaikkea hevosta — koko ajan, yöt ja päivät. Ratkaiseva keskustelu täytyi saada toimitetuksi pois, mitä pikemmin sitä parempi. Minä tohvelisankari, ajatteli Jaakko Tyrni, näyttääpä siltä kuin pelkäisin tytärtäni. Mutta hänen takanaan seisookin hänen äitinsä ja viidenkymmenen vuoden sarja muistoja. Se on jättiläinen se.
Minä olen liian kauan ollut kahlehdittuna tuohon kaikkeen, ajatteli Jaakko Tyrni sadannen kerran. Hän oli todennut sen eri mielialojen vallitessa, milloin hämmästyneenä, milloin ilostuen, milloin säikähtäen. Nyt hän oli suuttunut. Jo oli aika katkaista kahleet!
Hänen elämänsä langan oli tähän asti muodostanut yksi ainoa luja, rauhallisesti juokseva säie. Minkä värinen se oli ollut? Sitä oli vaikea sanoa. Ehkäpä se oli ollut valkoinen. Olihan hänen tuotantonsa ollut kemiallisesti puhdas kaikesta epäilyttävästä. Jokaisen hänen kirjansa olisi voinut antaa minkä pikkutytön käsiin tahansa. Nyt punoivat hänen sormensa köyttä, jossa oli monta säiettä, useita eri värejä. Ensinnäkin siinä oli rakkauden punainen rihma, se oli tällä haavaa kaikkein vahvin ja lujin. Sitten oli työn rihma, se oli vihreä kuin kevään nurmi ja se paisui ja sykähteli. Mikä oli tämä musta? Hänen elämänsä touvissa oli tällä hetkellä paljon värejä, tummia ja vaaleita — lieneekö elämäksi vaiko kuolemaksi.
Tietysti kaikki on elämäksi, tämä kaikki häneltä juuri on puuttunut, siksi hänen elämänsä lanka on ollut väritön ja ikävä. Jaa-ah, hymähti hän, käyttäen Leppiahon kieltä, tätä hän nyt on sanellut itselleen päiväkausia. Mikä on sitten tämä levottomuus? Hän on väsynyt ja häntä kiihdyttää ratkaisu tyttären kanssa, siitä se kaikki johtuu. Kirottu alkohooli, sekin istuu kupariseppänä hänen päässään ja rummuttaa.
Koko hänen olentonsa sävähti, sillä hevonen hyppäsi yhtäkkiä tiepuoleen ja alkoi sitten nelistää eteenpäin. Pitkään aikaan ei Jaakko Tyrnillä ollut mielessä mitään muuta ajatusta kuin hevosen tyynnytteleminen ja oman malttinsa säilyttäminen. Siinä oli totisesti kaatuminen ollut lähellä ja mitähän tällä matkalla vielä saattoi tapahtua. Oliko ojasta äsken noussut joku, vai näkikö hevonenkin pikkuäijiä? Tämä uusivuosi alkoi oudosti — lieneekö elämäksi vaiko kuolemaksi?
Taasen hän hoki tuota lausetta. Tässä jokin päivä sitten hänessä oli liikkunut tykkänään toinen lause. Mutta kaikki olikin yhtäkkiä muuttunut eikä se vanha lause olisi sopinut enää säestämään hänen nykyisen elämänsä tahtia. Mikä se lause olikaan? Hän ei saanut mieleensä lausetta, mutta Anna Elisabet Tuuran hahmo ilmestyi hänen eteensä. Se oli harmaatukkainen, hiljainen isoäiti, jonka kädet eivät milloinkaan lakanneet tekemästä työtä. Eivätkä hänen huulensa milloinkaan väsyneet rukoilemaan. Nyt muisti Jaakko Tyrni lauseenkin. Virrenvärssy se oli:
Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa.
Hän, Jaakko Tyrni, oliko hän nyt ylennetty vai alennettu? Ylöspäin hän pyrki, työhön ja kehitykseen. Kas, taiteilijan elämä tietenkään ei saata olla yksi ainoa harmaa säie, vaan sen täytyy juosta kirjavana moniosaisena lankana. Mutta romaanin aiheena oli Helena Elisabet Tuura suurenmoinen. »Aurinko», se oli kirjalle oikea nimi. Ja keskellä pilkkopimeää näki kirjailija edessään romaanin päästä päähän ja luomisen suloinen ja kipeä riemu täytti hänen olentonsa niin että hän oli pakahtumaisillaan. Kotiin, kotiin, kirjoituspöydän ääreen! Hevonen juoksi ja rattaiden linjaalit löivät pyörien akseleihin.
»Rukoushetki oli juuri päättynyt seminaarin suuressa salissa ja oppilaat nostivat päänsä kumaraisesta asennosta, johon he olivat hartaushetken ajaksi sen painaneet. Aurinko paistoi huoneeseen, valaisten tummia ja vaaleita hiussykeröitä, hentoja hartioita ja voimakkaita niskoja, koko tätä nuorta joukkoa, jonka oli määrä vuoden perästä hajota ympäri maan, levittämään valoa kaukaisia salokyliä myöten. Tänään ei uskonnon lehtori ollutkaan pitänyt rukouksia — hän oli satunnaisella matkalla — ja hänen sijassaan oli puhunut historian opettaja, hentokasvuinen ja tumma nuori maisteri, joka vasta viime syksystä oli ollut täällä. Hänen esityksensä oli ollut ujoa ja tottumatonta ja miltei hän isämeitää lukiessa oli hämääntynyt keskellä rukousta. Tytöt olivat takariveissäkin tunteneet sen, punastelleet, pidättäneet hymyään ja painelleet toistensa käsiä. Vielä vaikeampaa oli ollut eturiveissä. Siellä olivat oppilaat taistelleet mielenliikutustaan vastaan niin että he tuskin saattoivat seurata maisterin sanoja. Juuri edessä seisoivat opettajat, johtajatarkin, joka oli niin ankara. Olisipa sattunut, että joku olisi purskahtanut nauruun — siitä olisi noussut ties mikä meteli! Tuntui helpottavalta, kun maisteri oli lausunut aamenensa ja tyttöjen rivit pääsivät solumaan käytävään, missä aurinko paistoi joka soppea myöten ja vaatimattomat päällysvaatteet ääneti ja tottelevina riippuivat telineillään.
Historian maisteri lähestyi keskellä auringonpaistetta ensi luokan ovea, kun vaatenaulakon kohdalta häntä kohden astui kalpea tyttö, niiaten ja yhtäkkiä lehahtaen punaiseksi.
Pyydän anteeksi… Tahtoisin vain ilmoittaa, että eilen olin sairas, en jaksanut valmistaa läksyäni. Eivät olisi tahtoneet kotoa päästää kouluun tänäänkään, mutta minä tulin kuitenkin. Ehkä saisin valmistaa läksyni ensi kerraksi.
Hyvä on… Jaksaako neiti Tuura sitten nyt olla tunnilla…?
Aurinko paistaa heihin, aurinko täyttää heidän olentonsa, kuin säteiden siltaa myöten astuvat he luokkaan, tyttö ensin, sitten opettaja. Luokka nousee, nuoruus loistaa kaikilta kasvoilta, tiedonjano jokaisesta silmäparista. Mutta Helena Elisabet Tuuran pää painuu käden varaan. Se on kielletty asento, mutta hän ei muista sitä, niin outoa on tänään hänen ollakseen…»
Jaakko Tyrni tuntee jo mistä kohdasta hän alkaa suuren romaaninsa. Tähän tapaan hän päästää sen liikkeelle. Ja hän tietää myöskin missä hän sen lopettaa. On syys ja kuolinhuone ja koolla paljon väkeä, nuoria, vanhoja ja pieniä lapsia. Aurinko paistaa hiljaisen nukkujan kasvoille. Eikä kukaan itke tämän kuolleen ääressä. Kaikki ovat kiitollisen hartauden vallassa. Hänen päänsä yläpuolella on raamatunlause: autuaat ovat puhtaat sydämistä, sillä he saavat nähdä Jumalan.
Kirjailija pitelee lujin ottein kirjansa alkua ja loppua ja tuntee kuinka keskikohdan tapahtumat raskaina patoutuvat hänen päähänsä. Täytyy heti käydä kiinni työhön, ettei kiire ennätä häntä. Ei ole mitään hirvittävämpää kuin se tieto, että joulu lähenee ja painatuksen pitäisi alkaa eikä työ olekaan valmis. Täytyisi saada pari kolme kuukautta eikä ole kuin pari viikkoa jäljellä. Sitten täytyy typistää suurta aihetta eikä hätiköity loppu ole missään suhteessa leveästi suunniteltuun alkuun. Siunattu Annikki, tällaista työnjanoa ei hän koskaan ole tuntenut! Eikä tällaista varmuutta. Onnistumisen varmuutta. Hän on sentään kirjailija!
Putosiko vesipisara hänen kädelleen? Toinen! Ehkäpä alkaa tulla lunta.
Hän ei enää pelkää kilpailijoita. Laskettakoot punaisin purjein. Hän, Jaakko Tyrni, elää rakkauden kesässä ja vastaanottaa voimaa sen auringolta. Hän on nyt niin rikas ja voimakas, että hän voi jakaa tukea oikealle ja vasemmalle.
Nuo takuut, joita hän on ennättänyt kirjoittaa, ne eivät nekään ole vaaralliset. Varmaan eivät.
Vähät kaikesta muusta, kun jälleen pääsee työhön. Ellan täytyy tulla järkiinsä. Jouna pitää saada avuksi, jollei muuten onnistu.
Lumi putoili läiskinä, jotka olivat suuret, märät ja painavat kuin jotkut iljettävät sammakot. Kokonainen sade valkoisia sammakkoja — mikä juopuneen mielikuva! Nauraa täytyi. Niin, nyt saattoi nauraa, sillä hevonen kulki rauhallisesti. Jaakko Tyrni piteli ohjaksia toisella kädellään ja nosti toisella ylös turkinkauluksen. Mitä — tuliko siellä joku? Lumisade oli niin tiivis, että töintuskin erotti asumukset kahden puolen tietä. Tuntui kylmältä. Oli kuin lumiräntää olisi päässyt niskaan ja alkanut vuotaa alas selkää. Kädet alkoivat kohmettua. Mitä kello mahtoikaan olla. Lienee ollut jonkin verran yli yksi, kun hän läksi kaupungista. Tämä ei enää ollut lumisadetta, tämä oli pilvenputoama. Ei voinut nähdä eteensä, lumiläiskät asettuivat kasvoille kuin märkä harso. Hevonenkin tunsi räntäisen ilman verkkona takertuvan jalkoihinsa, se asteli ikäänkuin murtaen jotakin estettä. Totisesti, joku asteli tuolla etempänä tiellä vastaan, hartioilla huppuliina, jota hän tiukasti piteli kiinni rinnan kohdalta. Hän ponnisti eteenpäin tuulta vasten — hullutusta: eihän tuullut, oli aivan tyyntä. Oliko hän, Jaakko Tyrni, näin väsynyt? Hänen silmänsä näkivät olemattomia. Niitä ne tietysti olivat nämäkin, jotka kulkivat hänen vierellään, seuraten häntä kuin saatto. Siinä häämötti rattaiden vierellä samanlaisia olentoja, huppuliinat olkapäillä, ne ponnistivat tuulta vasten, jota ei ollut olemassa. Jaakko Tyrnin silmiä kirveli — se johtui paljosta tupakansavusta viime iltoina — lumi suli joutuessaan kasvoille ja tippui alas silmäripseistä. Yhtäkkiä oli tämä kaikki kuva ulkopuolella todellisuutta, Jaakko Tyrni näki sen. Hän ei tuntenut vilua eikä väsymystä, hän vain näki, näki pysähtyneellä, lasittuneella katseella ja tunsi sisimmässään kouristavaa kipua. Ensin oli kuva etempänä, sitten se läheni ja vihdoin hän näki sen ikäänkuin lähteen kalvossa. Mutta lähde oli hänen oman sielunsa pohjalla, ja se oli syntynyt hänen omien silmiensä kyynelistä. Kyyneleet vuotivat lakkaamatta ja vilvoittivat näkemystä, mutta pohjalta tullen niin että kuva pysyi liikkumattomana. Jaakko Tyrnin huulet alkoivat sanella.
»Job Parka lähestyy kotiaan uudenvuoden yössä. Hän tulee jalan, sillä viimeinen juna on aikaa sitten kulkenut hänen asemansa ohitse. Muutenkin sopii tämä kulku näin jalan hänen mielentilaansa — hän on kaiken viikkoa ollut synnin työssä ja vaikka hän kuinka itselleen vakuuttaisi, että hänen taiteensa on tämän ravinnon tarvinnut, niin ääni hänen sisimmässään sanoo, että hän on langennut ihminen. Molemmat Jumalan laintaulut hän on paiskannut maahan ja särkenyt. Naisen hän on ottanut, tämä vanha mies, jolla on kotona täysikasvanut tytär. Eikä se kuitenkaan ole lainkaan pahinta. Naisen voimasta hän on aikonut elää ja syventää taidettaan. Mutta ei ole nähty sitä vuotta, jolla olisi ollut kaksi suvea. Eikä ole sitä ihmisikää, joka tuottaisi kaksi nuoruutta. Tämä on ollut synti. Omasta itsestänsä ammentaa taiteilija — ei ystävästä, ei rakastetusta!… Job ponnistelee eteenpäin myrskyssä. Uusi vuosi alkaa vihaisena — mitä kantaneekaan pilviensä takana. Myrsky riuhtoo miehen vaatteita. Ne ovat uudet, naisen kunniaksi hän on ne pukenut ylleen. Viima tunkee pintaan asti. Tuulispäät kiidättävät edellään lehtiä, kuloheinää, kaikkea mitä voi kiskoa irti paleltuneesta maasta. Tuulessa kiitävät Jobin silmien edessä hänen taideluomansa — kuivia lehtiä, kuloheinää, jota hän on kiskonut irti vaivaisista aivoistaan! Verettöminä ja pelonalaisina ne liukuvat ohitse — niillä ei ole edes voimaa ilkkua häntä. Jospa ne edes olisivat koiria, jotka haukkuisivat hänen häpeäänsä. Mutta ne ovat sääskiä, joita tuuli vie muassaan kuin syyslehtiä. Mielettömässä itserakkaudessa Job parka on halunnut olla maan ensimmäinen taiteilija. Taivaanrannalla laskettaa punainen purje: siellä saapuu hän, jota kansa odottaa, joka antaa kansalle leipää. Job, sinun elämässäsi on ollut yksi viisas teko: se että kerran katkaisit kynäsi. Jos tahdot elämääsi vielä toisen viisaan teon, niin on se se, että otat käteesi laakerin lehvän ja lähdet sitä vastaan joka tulee, mieli hartaana ja iloisena… »
Perhana — lumeen joka sulaen valuu Jaakko Tyrnin silmäripseistä, sekaantuu suolaisia kyyneliä ja hänen sydäntänsä särkee kuin paisetta. Mitä tämä onkaan tämä peli? Jokin uusi aihe sotkeutui taasen hänen aivoihinsa. Hänellä on aina ollut niitä liian paljon, täytyy häätää pois ne riiviöt. Tämä viimeinen vastenmielinen tunnelmapala — no niin, vähät siitä, se meni jo sentiensä. Pian hän on kotona. Pari tuntia hän nukkuu ja sitten hän käy työhön.
Annikki, hän on jo täydessä työssä hän. Hirvittävän järkevä olento tuo ihana tyttö! Kun Jaakko Tyrni rakkautensa huumassa halusi elää onnestaan ja iloita armaansa omistamisesta, niin kyseli Annikki suudelmien lomissa lakkaamatta tapauksia Jaakko Tyrnin elämästä, hääräten papereineen milloin pöydän ääressä, milloin vuoteen laidalla, milloin pidellen muistiinpanovihkoa polvellaan. Jaakko Tyrni oli tähän tuskastuvinaan — ehkäpä hän olisi todenteolla tuskastunutkin, jollei hän olisi pohjaltaan iloinnut siitä että hänestä oli syntymäisillään luonnekuva —, työnsi paperit syrjään, tarttui Annikin käsiin, noihin ihmeellisiin käsiin, joiden joka liike oli kun musiikkia, ja veti hänet puoleensa. »Sitten, sitten tehdään työtä — nyt on rakkauden aika. Minä kuolen, jollen nyt saa sinua suudella!» Tuo ihana tyttö oli todella hirvittävän järkevä: hän ei mitenkään tahtonut unohtaa työtään. Niin, niin, olihan se oikein, Jaakko Tyrnikin lupasi, hänkin, myöhemmin ajatella vain romaaniaan. Mutta nyt — mahdotonta. Eikö Annikki pitänytkään hänestä? Oliko tämä hänelle vain työn huumaa eikä rakkauden?
Hän ei sallinut julkaista kihlausta ennenkuin oli saanut valmiiksi Tyrni-esseensä. Ja senjälkeenkin piti kulua jokin aika. Eihän mitenkään sopinut, että hän julkaisi kirjoja sulhasestaan! Ei, Tyrnin täytyi myöntää se. Mutta mieluummin hän olisi pitänyt Annikkansa ja jättänyt Tyrni-esseen mustepulloon. Ihan totta! Annikki vakuutti, että esseen kirjoittaminen hänelle oli pääasia. Eikö Annikki sitten rakastanut Jaakkoa? Sitten, sitten, selitti tyttö. Ja Jaakko Tyrni vangitsi hänen toimeliaat huulensa niin että hänen täytyi olla aivan hiljaa ja vain suudella.
Näitä muistoja kutsuu Jaakko Tyrni silmiensä eteen, pakottaen ne tulemaan ikäänkuin nuorasta taluttaen. Hän ei nyt halua joutua ammattivalheen kuljetettavaksi, hän tahtoo tuntea jalkainsa alla tosiseikkojen kylmän ja asiallisen pohjan.
Kylmä ja asiallinen tosiseikka ainakin on, että hän kymmenen päivää sitten oli velaton mies ja että hänen nimensä nyt on suurissa takuissa.
Jumaliste, eikö hän sitten juuri äsken vakuuttanut itselleen, että takuut ovat suorastaan muodollista laatua! Että hän pienillä avunannoilla on saanut suuren siveellisen voiton, että hän yhdellä iskulla on kohonnut ystäväpiirin johtavaksi hengeksi!
Hiiteen kaikki mietteet, tässä likoaa ihminen muutenkin kuin sieni. Pilvistä ei lopu märkyys. Eivätkä väsy saatot tässä kahdenpuolen rattaita. Siinä ei ole mitään, hän tietää sen. Ja kuitenkin on kuin joku kulkisi huppuliina hartioillaan ja pitelisi kiinni. Niitä on nyt vain yksi. Hän varjelee Jaakko Tyrniä kaatumasta. Hän on suojelusenkeli. Hän on Helena Elisabet Tuura.
»Katso, poikaseni, tie on täynnä kuoppia. Ja sinä jäit äidistäsi niin nuoreksi. Muistatko kuinka olimme kirkossa ja sinä nukuit mummon olkapäätä vasten ja heräsit, kun rovasti iski nyrkkinsä saarnatuolin laitaan. Kaikki heräsivät, jotka olivat nukkuneet. Lapsi leikittelee lattialla. Hän on saanut käsiinsä isän korttipakan — isä pitää kotona noita pirun setelirahoja, joilla hän pestaa sieluja helvettiin, isänkin hän on pestannut —, niin, siinä lapsi leikittelee ja rakentaa pirun seteleistä linnoja. Kerros kerroksen päälle, torni tornin päälle! Ja kun kaikki on valmista, niin mitä tekee lapsi? Ottaako hän leikkikalujensa joukosta kuninkaan ja drottningin ja vie heidät linnaan, jotta he siellä hallitsisivat? Ei, vaan hän hajoittaa koko linnan, pienet kämmenet pudottavat silmänräpäyksessä tornit ja viirit. Ja lapsi hihkaisee ilosta. Mitä hän sen jälkeen tekee? Hän alkaa rakentaa linnaa uudestaan. Näin puhui rovasti kerran — muistathan sen. Ja jos sinunkin pitää ruveta rakentamaan linnaasi uudestaan, niin mitäpä siitä: rakennat. Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa.»
Ah vihdoinkin! Valonsäde lankeaa tähän aaveitten ja kummitusten täyttämään yöhön. Asemahuoneen lamput näkyvät. Nyt ei enää hätää, alapa juosta, Pikku, pian ollaan kotona. Lumihiutaleet näyttävät valoja vasten valkoisilta kanoilta, jotka lentävät pyörryksissään. Tuntuupa hyvältä nähdä asemarakennus, kiskot ja vaunut. Ja nyt vihellettiin pilliin. Tämä mieletön hourailu johtuu väsymyksestä — etteihän suorastaan sairaudesta. Täytyy koettaa saada joku kirjailija aluksi työhön Tyrnilän vinttikamariin. Sitten sopii mahdollisesti ajatella sitä, että Annikki tulisi sinne tekemään työtä. Hän on luvannut päiväksi tai pariksi. Annikin varsinaista tuloa varten täytyy talo panna uuteen kuntoon. No niin, siinä hän saa itse määrätä. Täytyy vain kirjoittaa kokoon rahaa siksi.
Hevonen juoksee, lumisohjo valuu ilkeästi alas Jaakko Tyrnin selkää. Ei kuitenkaan enää kannata ryhtyä uusiin toimenpiteihin, sillä koti on heti tässä. Kunhan olisivat lämmittäneet hänen huoneessaan. Nyt voi jo ottaa esiin portin avaimen. Mitä hittoa — onko se hukkunut? Koko tämä eristäytyminen ja sulkeutuminen lukkojen taakse se on sekin Ellan keksintö. Ei yksikään toinen täällä maalla elä tällä tavalla piikkilanka-aidan takana. Kaikki nauravat sitä. Aina täytyy kulkea avain taskussa ja sitten se hukkuu ja on poissa. Tästäpuoleen saa portti jäädä lukitsematta. Hän jättää sen nyt jo yksintein linkun varaan. Jopa löytyi avain, se oli joutunut liivin taskuun. Siellä oli jotakin muutakin — hänen verensä joutui liikkeeseen, kun hän siihen tarttui, kuinka hän oli voinut sen hetkeksikään unohtaa. Hänen taskussaan oli Annikin sormus. Hän oli ryöstänyt sen häneltä. Annikki ei olisi tahtonut sitä antaa. Keneltä hän oli mahtanut sen saada?
Hevonen juoksi, ottaen pitkiä kiihkeitä askelia. Tien kaartuessa heittelivät rattaat ja loka räiskyi kahdenpuolen. Nyt oltiin kotiportilla. Noustessaan paikaltaan tunsi Jaakko Tyrni kaikkien vesipurojen, jotka olivat olleet seisahduksissa vaatteiden laskoksissa, lähtevän vuotamaan. Vettä valui sisään hihoista ja niskasta, ja leuan alle uursi tietään kokonainen koski. Hän sovitti avainta läpeen ja kävi mielessään jotain taistelua: lukitseeko hän portin vai jättääkö hän sen lukitsematta? Paksuna kerrostumana oli lumi asettunut portin säleille ja säleiden väliin. Paksuina kerrostumina asustivat muistot täällä kodissa. Ella oli aidannut ne tänne ja lukinnut portin. Portin lukitseminen tai auki jättäminen merkitsi tällä hetkellä miltei elämän suuntaamista puoleen tai toiseen. Jaakko Tyrni tunsi sen, päästäessään hevosen ohitseen pihalle.
Täällä oli askelia lumessa. Ella oli varmaan kulkenut tässä odottaen — kukapa muukaan. Hevonen seisoi jo tallin edessä odottamassa. Jaakko Tyrnin täytyi jalallaan työntää lunta syrjään, saadakseen portinpuoliskot kiinni. Paras ottaa koko portti pois, niinkuin talvella tehtiin muissakin taloissa. Hän astui tänä yönä kotipihalleen suuressa seurassa: hänellä oli mielessään rakastettu nainen, ystävien luottamus ja itse inspiratio. Ja ennen pitkää hän oli oleva maan ensimmäinen nimi! Hän sai kiinni portinpuoliskot, nosti linkun kiinni, pisti avaimet taskuunsa ja löysi tallin avaimen naulasta ovenpielessä.
Mitä kummaa — oliko täällä nukkunut joku? Tasaiseksi tallatun olkiläjän päällä oli vaate ja palloksi rutistettu paperi oli kierinyt seinävierelle. Oliko joku ehkä juuri lähtenyt täältä? Oliko se Ella, vai oliko se joku muu?
Se kyllä saattoi olla Ella. Jaakko Tyrni otti paperikerän ja aukaisi sitä. Mitä perhanaa: hänen vanhaa käsikirjoitustaan. Hän rutisti paperin kädessään ja viskasi maahan. Kunhan pääsisi täältä hiljaa sisään, etteivät heräisi. Mutta Ella ei nuku. Ne ovat hänen jälkiään, nämä tuoreet jäljet lumessa. Huomenna tulee kuuma päivä, pitää koettaa päästä nukkumaan.
Kirjailija pääsi sisään eikä talossa kuulunut luiskahdustakaan. Hän levitti märät tamineensa tuoleille eteisessä ja tuli siinä kolistelleeksi. Mutta ei kukaan herännyt, oli kuin kaikki olisivat nukkuneet ikuista unta. Viisaat ihmiset, jotka nukkuvat! Olisi kai pitänyt saada jotakin kuumaa juotavaa ennen maatapanoa, vaan nukkukoot. Ella ei nuku — ei tarvitse pelätäkään. Jos hän tulisi tänne nyt, niin pyytäisi häntä keittämään vettä. Hän ei tule, ei tarvitse ajatellakaan. Hän makaa sydän takoen ja hiipii puolen tunnin perästä talliin.
On sentään lämmitetty. Ja vuodepeittokin on kokoonkäärittynä nostettu tuolin selustalle. Ja onpa tässä ruokaakin kukkurallinen tarjotin, kirjoituspöydällä.
Suloinen onnentunne — se ainutlaatuinen, jolla ihminen lähestyy kotiaan, omaa vuodettaan, jokaista esinettä, jopa ilman makuakin tässä omassa pesässä — tämä onnentunne valtasi Jaakko Tyrnin niin että hän hetkeksi unohti kaiken, mitä oli tapahtunut viime kymmenenä päivänä.
Hän lämmitteli käsiään painamalla niitä uunia vasten, istuutui sitten kirjoitustuoliinsa ja teki voileivän. Oli saapunut pinkka postia, mutta jääköön se huomiseksi. Tuohon tulee sitten Annikin kuva, täytyy saada sille kaunis kehys. Annikki oli hyväillyt hänen vanhaa kynäänsä. Yhtäkkiä tuli Jaakko Tyrnille se tunne, että hänen tässä uudenvuoden ensi yönä täytyy panna alulle suuri teoksensa.
Hän jätti kaiken muun, nousi ja siirsi tarjottimen pöydältä. Vilun väreet kulkivat pitkin ruumista, pää oli raskas. Etteihän vain tauti olisi ollut hänen luissaan. Mutta ensimmäisen lauseen hän tahtoo kirjoittaa. Ja hän kumartui ottamaan laatikosta paperia — miten kummalla laatikko olikaan niin tyhjä? Hänhän oli syksyllä ostanut kokonaisen riisin kirjoituspaperia. Ja painetut käsikirjoitukset, koko hänen viimeinen romaaninsa, se oli sekin poissa. Taisikin olla siitä se liuska jonka hän tapasi tallissa. Ellako hänen käsikirjoituksiaan kuljetteli? Huomenna täytyy puhua tästäkin. Mutta nyt hän alkaa suuren työnsä… Ja mieli täynnä hetken vakavuutta, hakivat hänen kätensä vanhan puukon kirjoituspöydältä, missä kaikki oli kulunutta. Hän leikkasi paperiarkin neljään osaan, kuunteli paperin tuttua kahinaa ja kokosi ajatuksensa.
— Helena Elisabet Tuura, sinä esirukoilija naisten joukossa, — minä tahdon kuvata sinut suurena ja kirkkaana: »Aurinko» on sinun nimesi.
Kirjailija istuutui, tarttui kynään ja kirjoitti:
»Aamuhartaus oli juuri päättynyt seminaarin suuressa salissa. Päät kumarassa seisoivat tytöt odottaen, että urkuharmonin loppusoitto vaikenisi. Aurinko paistoi…»
Hän laski kynän pöydälle.
No niin. Tästä se jo huomenna lähtee liikkeelle.
Jaakko Tyrni nousi, riisuutui, sukelsi kovaan kapeaan vuoteeseensa ja nukkui heti paikalla.
* * * * *
Harmaa uudenvuodenpäivä jo hämärsi ja naiset istuivat keittiössä kahvia juoden, kun Jaakko Tyrni, hiukan unisena ja hämillään avasi oven.
— No, hyvää uutta vuotta, sanoi hän silmiään siristäen: — Oikein hyvää uutta vuotta, toisti hän ja seisahtui pöydän ääreen. — Olen soittanut kotiin joka päivä, mutta täältä ei ole vastattu. Olin jo levoton, että jotakin olisi tapahtunut. Mutta en voinut päästä tulemaankaan. No, oli kokouksia ja kaikenlaista.
Hän oli pelännyt tyttärensä katsetta. Turhaan, sillä Ella ei nostanut katsettaan kahvikupista. Hänen edessään pöydällä oli tanakka miehen sateenvarjo ja vanhan Annamarin käsi lepäsi hellästi mustalla kankaalla. Senja ei hänkään katsonut isäntäänsä. Hän ompeli, silmälasit nenällä, napinläpiä harmaaseen takkiin. Annamar hymyili heidän kaikkien puolesta ja toivotti hyvää uutta vuotta.
— Kaikenlaista? sanoi hän ja ojensi kätensä pöydän yli isäntänsä kättä kohti. — No, tuleeko siitä mitä valmista, kun niin kauan olitte? No, niinkuin ette nyt tietäisi. Me täällä olemme niin odottaneet ja odottaneet. Saunakin oli eilen — ja sellainen sauna! Paluksen herrankin olisi täytynyt myöntää, ettei sisäänlämpiävä eikä patenttisauna eikä opin sauna eikä selkäsauna siitä parane. Me odotimme myöhään — kahdeksan taisi jo olla, kun sanoimme, ettei se morsian päästä, tahtoo pitää yli pyhän siellä. Kas, kas, kun punastuu — no, joko siitä nyt sitten tosiaan tulee valmista? Kymmenen vuotta me siitä jo olemmekin puhuneet joka saunareisulla. Kun ei hän tullut saunaan viimein, se morsian. Eikö hän pidä saunasta? Taitaa olla niin kaupunkilainen, että tahtoo vain uida kuparikaukaloissa.
Senja laski ompeleensa pöydälle — Jaakko Tyrni oli tuntevinaan työvaatteensa, jotka olivat pienennetyt — otti silmälasit nenältään ja tuli hellan ääreen.
— Päivällinen on jäähtynyt, sanoi hän, — mutta laitan heti pöytään.
— Päivällinen? kysyi Jaakko Tyrni. — Olenko minä niin kauan nukkunut?
No, minä olen sitten aivan sekaisin. Luulin vasta olevan aamun.
Taskukello oli pysähtynyt ja herätyskello oli pysähtynyt. Olipa se.
Annamar nauroi.
— Aijai yhtäkaikki tuota poikaa! Nyt minä sen uskon. Mitä virkamiehiä hänen on ollut isänsä? Onko ollut pappi? Kyllä minä hänelle hyvän saunan lämmitän. Noin, noin hän punehtuu. Olet käynyt niin nuoren näköiseksikin.
Ella nousi pöydästä, otti sateenvarjon ja läksi sisään.
— Kertoisit, vanhaparka, mitä tänne kotiin kuuluu. Senja antaa nyt vain mitä on. Ei tarvitse tehdä tulta. Syön tässä.
— Me oltiin ajamassa Tapania, puhui Annamar, kasvot yhtenä hymynä. — Otettiin hevonen tuolta talosta. Ella tahtoi, koska oli luvattu Helmisen lapsille. Kaikki oltiin yhtaikaa reessä. Mutta ajettiin oikein hiljaa. Sinä olit kai ajamassa myöskin… hm… hm. Niin, Helminen on juonut yhteen kyytiin. Mutta eihän nyt ole niin väliäkään ollut, kun hevonen on ollut poissa. Ella on sitten ikävöinyt! Yökaudet hän on vartonut ja vartonut. Ja siellä tallissahan hän on vallan asunutkin… Niin, Ellalla on myöskin käynyt sulhasia. Kaunis nuoriherra se oli ja oikein kohtelias. Hyvänpäivän sanoi ja nosti lakkia. Toisena joulupäivänä hän tuli, juuri kun piti lähdettämän Tapania ajamaan. Ella jäi kotiin — ja taisi häntä odottaakin, koska niin oli pukenut ylleen mustan hameensa. Ja kauan vieras herra olikin. Istuivat puhumassa vielä kun tultiin. Kyllähän se Ella sanoi nimenkin, selvä suomalainen nimi, vaikken muista. Vuorinen — Senja, sanohan, eikö se niin ollut? Laulujen tekijäksi Ella sanoi. Vuorinen se oli. Kahden olivat koko talossa ja täällä kyökissä keittivät kahvit.
Jaakko Tyrnin hahmo oli oudosti muuttunut. Suu auki tuijotti hän vanhaan vaimoon.
— Vuorinen, sanoi hän vihdoin. — Ottiko Ella täällä vastaan sellaisen vieraan minun poissaollessani? Oletko varma, että se oli runoilija Vuorinen?
— No, mitä siitä suutahtaa? jatkoi Annamar. — Eihän se nuoriherra nyt mikään sulhanen ollut, vaikka leikillä sanoin. Leikillä sanoin Ellallekin, että sopisipa hyvin pitää häät yhtaikaa isälle ja tyttärelle.
— Tässä on ruokakin valmiina, sanoi Senja.
Jaakko Tyrni otti jotakin lautaselleen ja yritti syödä. Oli kuin olisi pureskellut puuta. Hänen päässään kohisi ja valtimon lyönnit olivat kuumat ja nopeat. Tämähän oli kuulumatonta! Hän pakotti itsensä hetkisen odottamaan, jotta pahin huimaus menisi ohitse. Annamar kysyi oliko hän kipeä. Hän sanoi vilustuneensa ja pyysi jotakin kuumaa juotavakseen. Annamar puhui sateenvarjosta, joka oli Ellalle niin rakas, että hän kuljetteli sitä perässään pitkin huoneita. Se olikin kaunis sateenvarjo. Ja kallis. Tiesipäs Annamar, mistä Ella piti. Ensi jouluksi Ellalle annetaan kalossit. Kunhan herrat vain ahkeraan kävisivät saunassa ja antaisivat juomarahaa. Senja huomautti, että aikooko Annamar vielä ensi joulun elää. Siihen Annamar nauroi ja sanoi, että kyllä hän niin kauan elää, että sekä kirjailijalle että hänen tyttärelleen lämmittää hääsaunan.
Isäntä heitti yhtäkkiä ruuan kesken, sanoi ettei tarvitse mitään ja toivotti hyvää yötä.
Hän löysi tyttärensä pienestä huoneesta salin takana, jossa Ella nukkui. Ei ollut vaikeaa huomata, että hän kätki jotakin pöytälaatikkoon. Muuten hän istui täydelleen tyynenä ja kylmänä, ikäänkuin hänellä olisi ollut täysin hyvä omatunto. Tämä kuohutti isää niin että hän vaivoin hillitsi itseään. Hän seisoi tyttärensä takana.
— No, alkoi hän, — Ellalla on täällä ollut vieraita, kuulen minä.
Runoilija Vuorinen, Haunia Vuorinen, niinkö?
Hänen oli vaikea lausua vastenmielistä nimeä. Kun ei tytär vastannut, jatkoi hän:
— Olisin vain odottanut, että Ella olisi ottanut hänet vastaan minun ollessani kotona. Tuntuu kummalliselta, että Ella tuntikausia puhelee oudon nuoren herran kanssa ypöyksin talossa. Suoraan sanoen se on kuulumatonta. Näinkö uuden vuoden pitää alkaa? Näinkö Ella edistää isän työtä? Ja mitä ihmeellisiä tarinoita Ella on kertonut niille vieraille, jotka täällä kävivät, ihmisistä, joita Ella ja Senja muka ajavat pois meidän portilta? Tämän nuoren herran olisi Ella voinut ajaa. Mutta hänet Ella ottaa kauniisti vastaan. Ja sellaistakin Ella on kertonut, että te Senjan kanssa lähettelette pois vieraita käsikirjoituksia isän pöydältä. Eikö Ella ymmärrä mihin valoon se saattaa isän? Sehän on valhetta, silkkaa valhetta. Kuinka Ella voi sellaista sanoa!
Ella koetti muistaa, oliko hän kertonut tällaista. Sitten hän muisti sen tehneensä ja ihmetteli itsekin.
— Onko hän kielinyt? lausui hän hiljaa, kääntymättä isäänsä päin.
— Hän kielinyt! kiihtyi Jaakko Tyrni uudelleen. — Se on yhdentekevää mistä isä on sen kuullut. En olisi uskonut, että Ella valehtelee.
— No, ammattivalehtelijan tytär!
— Vai niin — se on huonoa leikkiä… Mutta että minun tyttäreni poissaollessani täällä ottaa vastaan runoilija Haunia Vuorisen, se on toki liikaa! Olitteko ehkä sopineet hänen tulonsa aikaisemmin? Istuitte ehkä minun huoneessani…! Pitääkö minun sitten pysytellä täällä kotona kuin portinvartija katsomassa ettei talooni päästetä vihamiehiäni. Kuulumatonta! Mitä tuleekaan vuodesta, joka alkaa tällä tavalla.
— Isä, sanoi Ella Tyrni ja kääntyi yhtäkkiä katsomaan suoraan kirjailijaan, — onko Haunia Vuorinen sinun vihamiehesi?
Jaakko Tyrni pysäytti vinhan kävelynsä edestakaisin permannolla. Vaikka jo oli hyvin hämärä, saattoivat isä ja tytär löytää toistensa kylmät, kipunoivat katseet.
— Vihamieheni — ei, ei tule kysymykseen. Vihamies on suuri herra. Vihamiehen takana täytyy olla persoonallisuus. Haunia Vuorinen on poikakloppi!
— Mitä hän sitten on sinulle tehnyt?
— Mitä hän olisi minulle tehnyt! Mitä Ella puhuu: mitä sellainen voisi tehdä Ellan isälle.
— Miksi sinä sitten olet hänelle suuttunut?
— Minä hänelle suuttunut! Ella, nämä kysymykset ovat tuulenpieksemistä. Minä en koskaan ole koko herraa nähnyt — mistä olisin hänelle suuttunut? Eläköön ja olkoon minun puolestani missä tahansa, kunhan ei tule minun kotiini.
Ella nousi ja asettui isänsä eteen.
— Hän on kirjoittanut kauniin kirjan. Niin, niin, kauniin kirjan.
Jaakko Tyrni astui pari askelta taaksepäin.
— Vai kauniin kirjan. Ja kuka Ellalle on sen sanonut?
— Olen itse lukenut.
— Mikä asiantuntijan lausunto!
— En koskaan ole lukenut niin kaunista kirjaa.
— Vai niin, vai niin, todella…
— Lukisit sinäkin. Sinullehan hän sen antoi. Ja sinua hän tuli tapaamaan. Hän ihailee sinua…
— Todella. Kuinka mairittelevaa! Vai niin, vai niin… Minun tyttäreni on ehkä maannut Punapurje päänsä alla ja osaa sen runot ulkoa…! Ja minä heitän ystävien seuran ja riennän kotiin. Ja täällä minua kohtaa tällaiset uutiset.
— Minä osaankin sieltä ulkoa jonkin runon. Minä luen sinulle…
— Ella — Ella näkyy pitävän kovin paljon tuosta nuoresta herrasta. Vai niin, vai niin, Pikku on saanut kilpailijan.
Ella pusersi kätensä nyrkkiin ja heilutti niitä isänsä edessä.
— Ja entä jos olisi saanut! sanoi hän. — Onhan sinullakin neiti Rastas! Jos minä olen liian nuori, niin ehkä sinä olet liian vanha! Hänen lauluistaan minä pidän. Minä pidän niistä niin etten voi nukkua!
— Ja tämän kaiken sinä kerroit hänelle!
— En!