BÉLISE. Minä myös hyvin kallistun puolelle atoomi-kannan, mut tyhjä tila ei vaill' ole vaikeuttansa; minä omaksun mieluummin tuon ohuen aineen.
TRISSOTIN.
Descartesin magneetti-opille arvon ma annan.
ARMANDE.
Hänen pyörteensä — ooh!
PHILAMINTE.
Ja suistuvat maailmansa!
ARMANDE. Kun avattu seuramme ois jo, ett' alkumerkin sen työstä antaa sais joku keksintö loistava!
TRISSOTIN. Siit' odotan suurta; nyt naisäly vaistoin herkin pian luonnon arvoituksilt' on hunnun poistava.
PHILAMINTE. Voin kehua, seikan ett' yhden jo selville tutkin: näin selvästi ihmiset kuussa ma kaukoputkin.
BÉLISE. Minä ihmisiä en luule nähneeni vielä, mut kirkontornit jo näin ihan selvään siellä.
ARMANDE. Kaikk' ohjelmanamme on, fysiikka, grammatiikka, historia, moraali, runous, politiikka…
PHILAMINTE. Kovin viehättää mua moraali. Kuinka saikaan se suurten henkien suosinnan muinaisaikaan! Vaan stoalaisill' on siin' ylin ihanne. Moista kuin heidän viisaansa, ei ole ketään toista.
ARMANDE. Ja kielessä uudistusta me teemme monta, lait ankarammat aiomme sille säätää; täynn' inhoa syvää, vihaa sammumatonta me viimeisimpään saakka tahdomme häätää pois siitä nuo lukemattomat sana-loiset, sekä verbit että nominit kaikenmoiset; ja oppinut seuramme alkava istuntonsa on julistamalla kuolemantuomionsa lokasanoille noille, joista meidän on mieli nyt puhdistaa niin proosa kuin runokieli.
PHILAMINTE. Vaan akatemiamme ylevin määränpää, jalo yritys, hanke mun mieleni haltioiva, työ, jonka maine ei ikinä unhoon jää, kautt' aikain josta on kilvaten kiitos soiva, on tappaa nuo tavut tahratut, nuo mätähaavat, sanan jotka parhaankin saastutetuksi saavat, nuo kaikkien narrien ainaiset leikkikalut, pilaseppäin rivojen mieluisat aiheet ja alut, joist' inhoja sukkeluuksiansa he sorvaa ja loukkaa kunniallisen naisen korvaa.
TRISSOTIN.
Se teille on todella tehtävä suuri täyttää.
BÉLISE.
Kun on sääntömme valmiit, ne tahdomme teille näyttää.
TRISSOTIN.
Ne on viisaat ja valistuneet, ma jo ennalta takaan.
ARMANDE. Myös arvostelussa me sanomme sanan vakaan; niin runon kuin proosan kohtalo meillä on vaa'assa, meill' ystävinemme on yksin, mi makua maassa, me vedämme esiin jokaisen virheet ja viat, ja itse me olemme vain tosikirjailijat.
Kolmas kohtaus.
Philaminte, Bélise, Armande, Henriette, Trissotin, Lépine.
LÉPINE (Trissotinille). Eräs mies, joka teitä tahtoisi puhutella; puku musta, ja puhuu äänellä pehmoisella.
(Kaikki nousevat.)
TRISSOTIN. Kai ystäväni, tuo kuuluisa oppinut, jolla niin harras halu on päästä seuraanne jaloon.
PHILAMINTE.
Hänet tänne te opastakaa kuin omaan taloon.
(Trissotin poistuu.)
Neljäs kohtaus.
Philaminte, Bélise, Armande, Henriette.
PHILAMINTE (Armandelle ja Béliselle).
Nyt osoittakaamme, ett' osaamme henkevät olla.
(Henriettelle, joka aikoo poistua.)
Mihin kiire? Kuulithan äsken — eikö se riitä —
ett' olet sa tarpeen!
HENRIETTE.
Mit' asiaa tääll' olis mulla?
PHILAMINTE.
Käy takaisin vain, pian pääset selville siitä.
Viides kohtaus.
Trissotin, Vadius, Philaminte, Bélise, Armande, Henriette.
TRISSOTIN (esittäen). Hän on tässä nyt, hän, joka tuttavuuteenne tulla niin toivoi kovin; ja huoleti sanoa tohdin: ei ole ken tahansa, jonka ma tykönne johdin. Häll' istuin on joukossa henkisen valioväen.
PHILAMINTE.
Hänen esittäjässään siitä jo takeen ma näen.
TRISSOTIN. Kaikk' antiikin mestarit tuntee hän perinjuurin, koko Ranskanmaassa on kreikan taitaja suurin.
PHILAMINTE (Béliselle).
Voi taivas, kreikan! Kreikkaa, ah, sisko hyvä!
BÉLISE.
Ah, kreikkaa, Armande!
ARMANDE.
Kreikkaa! Mi oppi syvä!
PHILAMINTE. Rakas herra, kreikkaa! En ihastustani peitä, tuon kreikan tähden mun täytyy syleillä teitä.
(Vadius syleilee myöskin Béliseä ja Armandea.)
HENRIETTE (väistäen, kun Vadius tahtoo syleillä häntäkin).
Ei, anteeks suokaa, minä en ymmärrä kreikkaa.
(Kaikki istuutuvat.)
PHILAMINTE.
Nuo Kreikan viisaat on jotain niin jumalaista!
VADIUS. En häirinne vain? Kai jotakin merkkiseikkaa te tutkitte juuri. Ehk' on kovin tunkeilevaista se into, mi tervehtimään minut teitä toi!
PHILAMINTE.
Kera kreikan vain mielivieraana tulla voi.
TRISSOTIN. Hän kaikkivaltiaasti myös kynää käyttää ja vois, jos tahtois, jotain kaunista näyttää.
VADIUS. Se vika on runoilijoilla, ett' eivät rauhaa suo seuralleen, suunvuoroa muille heitä, — joka tilassa, kutsuilla, käynneillä tekeleitä vain väsyttäväisiä väsymätönnä pauhaa. Minust' inhoittavinta on tämän ilman alla runoniekka, ken kerjää kiitosta kaikkialla, heti kimppuun käy, kenen ensinnä kiinni tapaa, ja saa runovimmalleen hänest' uhriteuraan. Olen narrimaisuudesta ma tuosta vapaa ja mieltä sen viisaan kreikkalaisen ma seuraan, joka nimenomaan on kieltänyt oppilaansa lukemasta mitään omaa kirjoittamaansa. Niin, täss' olis laulunen rakastavaisia varten, jost' arvostelunne soisin ma suoraan kuulla.
TRISSOTIN.
Teill' ain' on ne kauniita, niinkuin ei kellään muulla.
VADIUS
Ja teillä kuin Venuksen leikki ja sulotarten.
TRISSOTIN.
Teill' on yhtä valio muoto kuin lentävä aatos.
VADIUS.
Teiss' aina tenhoo ylevä eetos ja paatos.
TRISSOTIN. Idyllejä teilt' olen nähnyt niin ihanoita, että Theokritos ja Vergilius niitä ei voita.
VADIUS. Teill' oodeinne uljas lento voitollisesti kera Horatiuksen monesti kilvan kesti.
TRISSOTIN.
Nuo pikkulaulut, ne teill' ovat sievän sievät.
VADIUS.
Ja sonetit teillä, ne kaikesta voiton vievät.
TRISSOTIN.
Nuo ritornellinne, niinkuin soitto ne helkkää.
VADIUS.
Nuo madrigaalinne henkevyytt' ovat pelkkää.
TRISSOTIN.
Vaan ballaadissa te varsinkin olette oiva.
VADIUS.
Ja tilapäärunoss' on teill' äly kaikkivoiva.
TRISSOTIN.
Jos tuntea Ranskanmaa neronvoimanne vois…
VADIUS.
Tää aika jos suurimmillensa arvon sois…
TRISSOTIN.
Niin teille vaunut kultaiset valjastettais.
VADIUS.
Niin teille kunniapatsaita paljastettais. —
Yhym! Se ballaadi, josta ma arvostelunne…
TRISSOTIN. Ette sattumalt' erästä pikku sonettia tunne prinsessa Uranian kuumeesta?
VADIUS. Kyllä, sain kuulla sen eilen eräässä seurassa sivumennen.
TRISSOTIN.
Ja tiedätte tekijän?
VADIUS. En, vaan tekemätt' ennen sais olla se hältä, jos sanon suoralla suulla.
TRISSOTIN.
Se sentään on hyvin monelta kiitosta saanut.
VADIUS.
Sen kehnous silti ei ole lainkaan laannut.
Se lukekaa, niin toistatte tuomioni.
TRISSOTIN.
Siit' olen ma ihan päinvastaista ajatusta.
Sellaista sepittämään ei pysty moni.
VADIUS.
Mua varjele, taivas, moisien sepustelusta!
TRISSOTIN. Sanon vielä kerran, sit' ei tee paremmin toinen, ja tekijänä ma työni tuntea voinen.
VADIUS.
Te tekijä…?
TRISSOTIN.
Minä.
VADIUS.
En käsitä, kuink' oli laita.
TRISSOTIN.
Mun runoni vain kovaks onneks ei teistä maita.
VADIUS.
Ma kuuntelin varmaankin hajamielisesti,
tai esitys huono sen vaikuttamasta esti…
Vaan jätämme sen ja katsomme ballaadiani.
TRISSOTIN.
Oh kuka nyt niihin enää arvoa pani!
Ne poiss' on jo muodista, homehtuneita ammoin.
VADIUS.
On monta, luulen ma, joita ne vielä lumoo.
TRISSOTIN.
Kenties. Mun tuomiotani ei se kumoo.
VADIUS.
Ne siitä pelastunee hyvin pienin vammoin.
TRISSOTIN.
Niin, kelpaavan hyvin näkyvät pedanteille.
VADIUS.
Mut eivätpäs näy kelpaavan sentään teille.
TRISSOTIN.
Oman nimenne muille tyhmästi työntää koette.
(Kaikki nousevat.)
VADIUS.
Kovin nenäkkäästi te omaanne mulle hoette.
TRISSOTIN.
Pois, kynäpuoskari, höperö musteen hoivaaja!
VADIUS.
Pois, kääremaakari, koko ammatin solvaaja!
TRISSOTIN.
Pois, matkijavaras, kopioitsija kurja!
VADIUS.
Pois, kollo…!
PHILAMINTE.
Mit' on, hyvät herrat, tuo riita hurja?
TRISSOTIN (Vadiusille). Vie takaisin klassikoillesi viipymättä sa kaikki, min heilt' olet kahminut salakättä.
VADIUS. Käy tekemään Parnassolle katumusta, että runoissas olet runnellut Horatiusta.
TRISSOTIN.
Sinun kirjoistas vain toukat on saaneet saaliin.
VADIUS.
Sinä kustantajas olet saattanut hospitaaliin.
TRISSOTIN.
Mun maineeni kestää, sit' et sinä maahan kaada.
VADIUS.
Älä kersku, voit Boileaulta sa lisää saada.
TRISSOTIN.
Sinä myös.
VADIUS. Eri arvo, sen tiedät, on mulla ja sulla hänen silmissään, ero kummankin kohtelulla. Sivumennen saan hänelt' iskun kepeän vain minä keralla muiden kuulujen kirjailijain, vaan sinulle hetkeäkään hän ei heitä lomaa, hänen ivansa hampaissa olet sa alinomaa.
TRISSOTIN. Näet siitä juuri, ken saa hänelt' arvon täyden. Hänen silmissään sinä vain olet laumaa halpaa, sinut kerrall' on nutistanut hän vain sivu käyden, sua kohti ei enää toiste hän kohota kalpaa. Vaan miehen vastassaan hän minussa näki, jota varten on ponnistettava kaikki väki, ja innosta tuost' yhä iskeä tarmon takaa näet, ettei häll' ole voittonsa koskaan vakaa.
VADIUS.
Mun kynäni sulle on kohta antava kurin.
TRISSOTIN.
Ja minun sinulta vääntävä niskat nurin.
VADIUS.
Runot, proosat, latinat, kreikat ma sinusta sepitän.
TRISSOTIN.
Koko Pariisin nauruks sun kirjassani ma kepitän.
Kuudes kohtaus.
Trissotin, Philaminte, Armande, Bélise, Henriette.
TRISSOTIN.
Mun kiivastumistani ettehän pahaksi panne.
Hän solvasi teidän omaa tuomiotanne,
kun sonettiani hän julkeni sortaa noin.
PHILAMINTE. Saman tunnustuksen toistan ma, jonka jo soin. Vaan muusta nyt! Henriette, sa käyös tänne; sun tähtes olen jo kauan ma huolehtinut, ett' ei ole joustavampi sun henkes jänne; vaan mull' on nyt keino, mi siit' on auttava sinut.
HENRIETTE. Tuo huolenpitonne minust' on liikaa aivan, ei minusta oppineeks, sit' ei mieleni janoo. Mun on hyvä näin; kovin vaatisi suuren vaivan ain' olla henkevä kaikessa mitä sanoo. Ei hiukkaakaan sitä kunnianhimoa mulla, näin typerikkönä voin hyvin toimeen tulla; ja ennemmin pidän ma arkipäiväisen järjen, kuin älyä säihkyäkseni päätäni särjen.
PHILAMINTE. Vaan mua se loukkaa, enk' ole siihen suostuva, että suvussani ma moisen häpeän näen. On kasvojen kauneus koriste kohta ruostuva, pian kuihtuva kukka, väleen sammuva säen, epiderminen ilmiö vain, sen ei enempää, mut kauneus sielun ei katoo, se iäksi jää. Olen kauan miettinyt siis, miten sulle sois tuon kauneuden, jok' on käymätön ajan hampaan, miten tietoa halajamaan sinut haltiois ja viisauteen sinut vihkisi korkeampaan; ja päätös, johonka sai minut tuo päämaali, on katsoa oppaakses tosi aatteen mies… (Osoittaen Trissotiniä.) ja hän on tässä, hän, opas sun tiedonties, sinut hälle vaimoksi määrää äitisi vaali.
HENRIETTE.
Minut, äiti?
PHILAMINTE.
Niin, sinut! Kummastelet, — se heitä!
BÉLISE (Trissotinille). Näen katseenne kysyvän, saapiko toisen valtaan näin sydämenne siis siirtyä omistajaltaan. No niin, minä ilolla suostun, en estä teitä; tää liitto, sen tiedän, voi toimeentulonne taata.
TRISSOTIN (Henriettelle). En ihastustani sanoin ilmaista saata, rakas neiti, niin huumaa se onni ja kunnia, jolla…
HENRIETTE.
Hyvä herra, ma pyydän; siell' asti ei vielä olla.
Vähän malttakaa.
PHILAMINTE.
Miten vastaat sa! Pidä varas,
ett' en ma… No niin, sen kuulit, ja sillä hyvä.
(Trissotinille.)
Täst' emme piittaa, hän kyllä on järkiytyvä.
Seitsemäs kohtaus.
Henriette, Armande.
ARMANDE.
Noin äidin on huolena vain oman lapsen paras!
Toist' ei ois ylkää niin oivaa ja valiota…
HENRIETTE.
Kun lie niin oiva, niin miksi et itse ota?
ARMANDE.
Sun miehekses, ei mun, hänen määrä on tulla.
HENRIETTE.
Olet vanhempi sisar ja siis etusija on sulla.
ARMANDE. Jos miehelä mulle kuin sulle ois onni ylin, sun tarjouksees toki suostuisin avosylin.
HENRIETTE. Jos kirjakoita sun laillas ma ihannoisin, niin moiselle miehelle ilolla mennä voisin.
ARMANDE. Niin, vaikk' eri suuntiin käsityksemme käykin, ei saa toki tehdä vanhempiansa vastaan. On äidill' ehdoton oikeus vallita lastaan, ja turhaan toivot sa voivasi mielin jäykin…
Kahdeksas kohtaus.
Chrysale, Ariste, Clitandre, Henriette, Armande.
CHRYSALE. Tule, Henriette, isäs tahtoa tottele. Ota tuo hansikas pois, kätes herralle tälle anna. Hän on sun tuleva puolisos, sulho, jota nyt pyydän tervehtimään sinun morsianna.
ARMANDE.
Nyt kai, hyvä sisko, sun estelys ehk' on pienet.
HENRIETTE. Niin, "ei saa tehdä vanhempiansa vastaan, ja isäll' on ehdoton oikeus vallita lastaan".
ARMANDE.
Myös äidin vallassa vähän sä ehkä lienet.
CHRYSALE.
Mitä tarkoitat?
ARMANDE. Sanon, että mun huoleksi käy, kun äidin kanssa te täss' ette sopivan näy; hän valitsi näät…
CHRYSALE. Kitas, kiusanpirkko, nyt kiinni. Hänen kanssaan filosofeeraa halusi takaa, vaan sekaantumaan älä käy minun päätöksiini. Sano äidilles mun varoitukseni vakaa, ett' ei mua ärsytä enää, ei käy se peli… Kas niin, mene.
Yhdeksäs kohtaus.
Chrysale, Ariste, Henriette, Clitandre.
ARISTE.
Oikein! Mainio alku, veli!
CLITANDRE.
Mi ilo ja riemu! Ken on mua onnellisempi!
CHRYSALE (Clitandrelle). Kas niin, käsi käteen ja edeltä sisälle menkää, me tulemme kohta. (Aristelle.) Niin rakkaat, niin hellä lempi! Läpi sydämen ihan se hellyys lämpöä henkää, ilon vielä vanhan päiväni iltaan luo, oman nuoruuden ajat armaat mieleen tuo.
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Philaminte, Armande.
ARMANDE. Niin, hänt' ei mikään hillinnyt, ilkkui vaan, ett' isänsä tahtoa hän muka siinä nouti; mun silmieni edessä tuskin jouti hänen lupaustaan loppuun kuuntelemaan; vähät kai hän isänsä tahtoa välitti täyttää, kun sai vaan äidin käskylle kääntää kärjen.
PHILAMINTE. Sen hälle ennen pitkää ma aion näyttää, hänet kumpaa kuulemaan laki vaatii järjen, ja äiti vai isäkö tääll' on vallitsemassa, henki vai ruumis, aate vai ainemassa.
ARMANDE. Toki saanut ois luopua moisesta salatiestä; ja ihmettelen vähän tuota nuorta miestä, väenväkisin vävyksenne kun tahtoo tulla.
PHILAMINTE. Ei ole vielä hän sijalla toivotulla. Hänt' ennen ma suosin, kun sua hän toivoi, joskaan hänen käytöstään en juur' ole voinut sietää. Mun runoja sepittävän hän kyllä tietää, vaan kuullakseen niit' ei ole pyytänyt koskaan.
Toinen kohtaus.
Philaminte, Armande, Clitandre (tulee hiljaa sisään ja kuuntelee huomaamatta).
ARMANDE. En milloinkaan sitä teinä sallia vois, en hälle Henriettea ikinä sois. Se luulo ois mua kohtaan kovasti väärin, ett' itseni tähden näin muka välissä häärin, ja että mun viha vielä mielessä salaa muka tuon hänen kehnon tekonsa vuoksi palaa. Ei, moisen loukkauksen jos kärsiä sai ken, niin suo avun parhaan lohdutus filosofian, se kohottaa yläpuolelle tuskan kaiken. Vaan teitä noin kohdella menee pitkälle liian; hänet vaatii hylkäämään oma kunnianne, semmoinen mies ei ansaitse suosiotanne. En kunnioituksell' ole kuullut vielä hänen puhuvan teistä, en kertaa yhdellä tiellä.
PHILAMINTE.
Se narri!
ARMANDE. Jos miten maineenne kuului julki, kuin kivi hän kiitokseltanne suunsa sulki.
PHILAMINTE.
Se tyhmyri!
ARMANDE. Teiltä jos hälle ma luin mit' ikään, se kaikk' oli hänestä kehnoa, arvotonta.
PHILAMINTE.
Se hävytön!
ARMANDE. Siitä me kiistimme kertaa monta; ja mitä hän suustaan laukoi — ei uskois mikään…
CLITANDRE (Armaudelle). Hyvä neiti, seis! Toki rahtunen armahtakaahan, tai älkää noin edes totuutta polkeko maahan. Mitä teille mä tein, kun noin kovin koette kostaa, noin säälimättä mun kaiken toivoni särkeä, koko puhetaidollanne ne vihaan nostaa mua kohtaan, joiden suosio mulle on tärkeä? Jo virkkakaa, mik' on tuon vihan julman juuri, ja te, hyvä rouva, annatte ratkaisunne.
ARMANDE. Jos ois, kuten syytätte, mulla tuo vihan tunne, ei syyttä se ois; syy mulla liiankin suuri ois siihen. Tietkää, ett' ikuista ikuisempi on oleva ensi lempi, niin kalliin kallis, ett' ennen elonsa, onnensa riistää sallis, kuin enää sais sijan sielussa toinen lempi. Ei iljettävämpää kuin sydän häilyväinen, se moraalisesti on hirviö monipäinen.
CLITANDRE. Te minussa häilyväistäkö moititte mieltä, jos väistyin teidän ylpeytenne tieltä? Niin tahdoitte itse, minkä ma voin sitä vastaan? Jos loukkaa se teit', oma syynne se ainoastaan. Mun sydämessäni valta vain teill' oli muinen; sen ihailu, palvelu, huomio alituinen mun lempeni tulta tulkitsi. Kaksi vuotta ma kerjäsin suosiotanne — kaikki suotta. Mun palavin toivoni, ponnistukseni suurin, se teissä kohtasi heltymättömän muurin. Sydämessä noin hyljätyssä sai toinen sijan. Ken kantaa, te vai minäkö, siitä vian? Jos toivoni murtui, se uskottomuuttako ois? Teit' en ma jättänyt, te minut ajoitte pois.
ARMANDE. Sekö lempenne hylkäämistä on teistä sitten, jos siitä kaiken kitkisi rikkaruohon, jos puhtauteen sen tahtois vihkiä tuohon, mi siteenä liitoss' on sielujen kaunihitten? Tuo tunteenne mua kohtaan, se eikö voita siis koskaan aistien kahleita, kammitsoita; te ettekö aavistakaan sitä autuutta, mit' on sopusointu sydämien tuo ruumihiton? Siis teitä lempiessänne muu ei liitä kuin kaiken aineen ja tomun alhainen side; siis hehkullenne teiss' ainoa hengenpide on avioliitto ja kaikki mi seuraa siitä? Sekö lempeä, se! Ei, tuiki on toisenlainen tuo tunne puhdas sielujen korkeain, jota aistillisuuden ei hekkuma tahraa mainen, joka sydämet yksin yhtehen vihkii vain. Muu sille on halpaa kuin kullalle kuona ja multa, sen tuli on kirkas, on kipuna taivaan tulta; vain kunniallinen huokaus sen huolta haastaa, ei kallistu päin se likaisten halujen saastaa; epäpuhtaita pyytehiä ei lempi se siedä, oma itsensä vain sen on palkka, ei mikään muu; vain henki henkeen sen säteissä heijastuu, eik' olevankaan ruumista siinä tiedä.
CLITANDRE. Minä itseltäni en voi, paha kyllä, peittää, mull' ett' on niin hyvin ruumis kuin sielu, ei auta. Ma tunnen, ettei sijaansa mieli se heittää, enk' aavista keinoa, millä siit' irrottauta. On aivan suomaton mulle se viisausvipu, mun ruumiini sielua seuraa, ei tielle tipu. Ei ole sen ihanampaa, kuten sanoitte ikään, kuin tunteet nuo, vain henkeä heijastavaiset, sopusoinnut sydänten, yhtymiset ylimaiset, joit' aistillisuuden kahle ei kiedo mikään; vaan mulle se lempi ois kovin ohutta muonaa, minuss' on, kuten moititte, liiaksi raakaa kuonaa; koko olennolla ma lemmin ja kokonaan myös omaks sen tahdon, jolta ma lemmen saan. Ja tuskin on tuomittavaa se niin ylenmäärin, enk' aatteillenne kauneille tehne niin väärin, mun mieltäni onhan näät koko maailma muu, tähän samaan muotiin se viel' yhä mukautuu, yhä pitää siks arvossa siteitä avioliiton, ett' omakseni jos teit' olen unelmoinut, en saata ymmärtää, miten toivosta siit' on muka solvaistuksi mielenne tulla voinut.
ARMANDE. No siis, mua kosk' ette kuule, ettekä heitä pois mielestänne tuota halua raakaa, kosk' astuaksenne uskollisuuden teitä on tarpeen sielujen liitolle siteet ruumiin, niin, äiti jos sallii, te tahtonne täyttää saakaa, ma suostun noihin toivomihinne tuumiin.
CLITANDRE. Ei neiti, jo sijall' on toinen. Ja en toki voi niin kiittämättömän kehnosti menetellä, niin loukata sydäntä tuota, min hyvyys hellä jo ylpeytenne uhrille suojan soi.
PHILAMINTE. Mut kuulkaapas, hyvä herra, minäkin voinen kai tuohon sanasen sanoa, eikö totta? Te kaikin kuvitteluinenne tietkää, jotta jo Henriettelle varattu mies on toinen.
CLITANDRE. Hyvä rouva, ma rukoilen, toki aatelkaa, toki älkää moista herjaa päälleni panko; mua ettehän tahdo niin alas alentaa, ett' oltava ois Trissotinin kilpalanko. Tuo suosinta kaunosieluin, mi pois minut salpaa, ei keksinyt vastustajaa ois toista niin halpaa. Sitä mainetta monellekin, se on totta kyllä, tämä aikamme huono maku vain pitää yllä; mut hänest' ei häikäistynyt ole ikinä kukaan, hänen kirjansa oikean tuomion saa joka suusta; muut kaikki arvostelee hänt' ansion mukaan; ja kymmenet kerrat ma olen kuin pudonnut puusta, kun päälle pilvien noin te nostatte innoin, tekemäksenne mit' ette huolisi millään hinnoin.
PHILAMINTE. Te hänestä siihen mieleen, me toiseen jäämme; eri silmin, nähkääs, te ja me asiat näämme.
Kolmas kohtaus.
Trissotin, Philaminte, Armande, Clitandre.
TRISSOTIN (Philamintelle). Suur' uutinen tuotavana on mulla julki: me viime yöltä onnea kiittää saamme. Eräs taivaankappale aivan lähitse kulki läpi ilmakehämme, — jos se kohtasi maamme vain kiitäissään — eik' uupunut monta virstaa, — niin siit' ois tehnyt niinkuin lasista pirstaa.
PHILAMINTE. Me keskustelemme tästä toisella erää; tämä herra Clitandre siin' ei näkis pontta, ei perää; hänen kammonaan on kaikki oppi ja tieto, hän lempii tietämätönten ihannetilaa.
CLITANDRE. Tuo tuomio ei, hyvä rouva, juur' ole mieto; en kaikkea tietoa noin toki luo ma loukkoon, vain sellaisen, joka ihmiset päästä pilaa. Ei oppi suinkaan sinänsä arvoa vailla; mut ennen kuuluisin oppimatonten joukkoon, kuin olla tahtoisin oppinut erästen lailla.
TRISSOTIN. En käsitä, kuinka se syytös syntyä vois, ett' ikinä mitään pilannut oppi ois.
CLITANDRE. Mut mun on luuloni, ellei se teitä loukkaa, ett' on se tehnyt montakin suurta houkkaa.
TRISSOTIN.
Paradoksinen väite!
CLITANDRE. Tää vähä kykyni määrä vois vaivatta näyttää, että se ei ole väärä. Ja todisteeni jos todistamaan ei riitä, esikuvilla kuuluisilla voin tukea niitä.
TRISSOTIN.
Kenties ne todistaisikin aivan toista.
CLITANDRE.
Se nähtäis, eik' olis niihin niin matka pitkä.
TRISSOTIN.
Minä merkkiäkään esikuvista en näe noista.
CLITANDRE.
Mua ihan ne silmiin pistää kuin tikut mitkä.
TRISSOTIN. Tähän asti arvelin, ett' opin puute, ei oppi, ois noiden suurten houkkain syntymäsoppi.
CLITANDRE. Suur' erehdys; on tarjona taetta monta, ett' oppinut houkka on houkempi oppimatonta.
TRISSOTIN. On yleinen käsitys teitä vastaan, ma pelkään; käy yhteen jo itse sanatkin: houkka ja moukka.
CLITANDRE. Jos halunne kiivetä lie sanaratsun selkään, niin yhteen käy myös: houkka ja kirjatoukka.
TRISSOTIN.
Se puhdasta tyhmyytt' on, kenelt' oppi puuttuu.
CLITANDRE.
Ja oppi luonnon toisessa nostaa kukkaan.
TRISSOTIN.
Se ain' on aarre, jota ei hanki hukkaan.
CLITANDRE.
Vain narrimmaksi narri sen kanssa muuttuu.
TRISSOTIN. Lie valistumattomuus kovin suloa teistä, kun noin sen puolesta tahdotte taittaa peistä.
CLITANDRE. Siit' ansion saa, jos mulle niin ois se sulo, kai erästen oppineiden likelle-tulo.
TRISSOTIN. Nuo eräät oppineet, ne jos oikein tuntee, ehk' erästen muiden herrain verroilla pysyy.
CLITANDRE. Niin, tietysti, jos heilt' itseltään kuka kysyy; paha vain, ettei sitä mieli ei muiden, ei mun tee.
PHILAMINTE (Clitandrelle).
Tuo minusta käy jo…
CLITANDRE. Ei, rouva, ma rukoilen teitä; hän vahva on ilmankin, tarvis ei avuksi tulla; täys työ jo moisesta ryntääjästä on mulla, saan katsoa vain, ett' aivan en henkeä heitä.
ARMANDE.
Tuo loukkaava kiukku, jolla te pitkin matkaa…
CLITANDRE.
Uus sotatoveri! Turha mun enää jatkaa.
PHILAMINTE. On väittely sallittu kyllä, mut olkoon vapaa mieskohtaisuuksista toki, — ne loukkaa tapaa.
CLITANDRE. Hyvä Jumala! Tästäkö loukkautuis hän muka! Hän leikin tuntee, jos koko maassa kuka; ja tomutettu on toisemmin hältä viittaa, mut viisas mies vähät semmoisista piittaa.
TRISSOTIN. Ei kumma se, jos tuon väitteen puolesta juuri niin herra Clitandrell' on otella into suuri. Hän kulkee hovissa — siinä on selitys seikan. Siell' orpoin' on oppi ja nero — se ei ole uutta. Syyt siell' on suosia valistumattomuutta; ja siis hovilaiset noin sitä puoltaa veikan.
CLITANDRE. Kovin pahasti vainoattekin hovi-parkaa; se pääsemättömiss' on: joka päivä, mi koittaa, sotarumpua kaunosielut sen korviin soittaa, sitä soimaamaan joka kiusasta kohta he karkaa; sen huono aisti on syynä, sen hengen rappio, kun heill' lorun lopuksi ain' on loistava tappio. Herra Trissotin, mun sanoa sallikaa, miten kumarrankin ma oppinne kukkuraa, että teidän ja teikäläisten on paras, kun käytte vähän hiljaisemmalla äänellä kimppuun hovin; ehk' ei se lopulta ole niin tyhmä kovin, kuin te, hyvät herrat, päähänne panneen näytte; ei sielläkään ihan tietämättömät olla, eik' äly ja aisti niin huti-hunningolla; sen maailmantuntemus vastaa, ma kehua tohdin, monen korkean koulumestarin puuta, heinää.
TRISSOTIN.
Tuon aistin laatu, se nähty on monessa kohdin.
CLITANDRE.
Ja miss' on se mennyt, ma kysyn, niin vasten seinää?
TRISSOTIN. Niin missäkö? Teoksineen koko Ranskanmaalle on Rasius, on Baldus mainetta tuonut; koko maailma heidät tuntee, mut onko vaa'alle hovi pannut ansion, palkinnon sille suonut?
CLITANDRE. Ei todella, ei. Te vain kovin olette kaino; pois jäihän tykkänään oman arvonne paino. Mut — samoin myös tämä kysymys kaukana teistä — mitä valtio noilt' opinsankareiltanne saa, mikä hyöty sillä on moisista tekeleistä, kun huudetaan, nurin pannaan taivas ja maa, hovin hirmuista vääryyttä, ettei holvata koita yli pään heti heille kultia, kunnioita? Tuo oppiromu kas sehän on Ranskan kukka! Ja kirjoitta noitt' ois maar hovin edessä hukka! Sen ties parin, kolmen paturin pikku järki: kun heidät on painettu vain ja kansiin pantu, niin mahtajansa sai heti maa ja mantu; luo valtojen vaiheet heidän kynänsä kärki; jos kirjoillaan he hyttysen hyrinän nostaa, heti lihavin eläkkein tulis heille se kostaa; muka heidän mainettaan, sitä hautovat unta, vain huutaa ihaillen koko ihmiskunta; opin auringot muka ovat he vailla vertaa, jos ammoin sanotun vielä he kerran kertaa, jos kolmetkymmenet vuodet sill' ikäänsä tappoi ja niin ja niin monet yöt jos kirjassa nokin he latinaa ja kreikkaa päähänsä lappoi, pölyt sulloi pökkeröisimmät sikin-sokin, mitä kansihinsa tuo kama suinkin sulkee. Nyt viisaudestaan juopuneina he kulkee, ylen perehtyneitä pieksämään ovat suuta, mut vailla taitoa, vailla tolkkua muuta, ja täynnä narrimaisuutta vaativaa, mi itse älyn ja tiedon jo herjaan saa.
PHILAMINTE. Tuo intonne menee jo silmittömyyteen ihan; ja se, mikä teissä noin nostaa verisen vihan, on kilpakosija, sen hyvin kyllä huomaan…
Neljäs kohtaus.
Julien, Philaminte, Clitandre, Armande,
JULIEN. Se oppinut mies, joka tääll' oli juuri ja jolla mun palvelijana on onni ja kunnia olla, tähän pyytää lippuun teitä silmänne luomaan.
PHILAMINTE. Miten tärkeä lippu se liekin, jonka hän laittaa, ei ihmisiin, hyvä ystävä, noin sovi tulla, ett' ilmoittaa talon palvelijain ei anna, ei törmätä noin, sanan että suusta taittaa; se tapana palvelijalla ei kasvatetulla.
JULIEN.
Sen tahdon taskukirjaani muistiin panna.
PHILAMINTE (lukee). "Arvoisa rouva! Trissotin on kerskunut menevänsä naimisiin teidän tyttärenne kanssa. Ilmoitan teille, että hänen filosofiansa tähtäilee vain teidän rahojanne, ja että teidän on paras olla solmiamatta tätä avioliittoa, kunnes olette lukenut sen runoelman, jota sepitän häntä vastaan. Ennen tätä kuvausta, jossa aion esittää hänet oikeassa karvassaan, minulla on kunnia lähettää teille Horatius, Vergilms, Terentius ja Catullus, joissa on reunaan merkittynä kaikki hänen varastamansa kohdat."
Vihamiesten raivon, kas, miten kiihdyttää jalon ansion kimppuun nyt aiottu kihlaus tää; mut multapa vastuun saa nämä sappisateet, mi tehottomiks on tekevä kaikki kateet ja näyttävä heille, min vaivasta viljaa iti, ett' edistivät sitä vain, mikä estää piti. (Julienille.) Sana herrallenne te viekää, että hän huomaa, miten suuren suuresti kunnioitan ja kiitän ja seuraan ma neuvoa tuota, ystävän suomaa sana viekää, ett' yhteen nyt tänä päivänä vielä herra Trissotinin ja tyttäreni ma liitän.
Viides kohtaus.
Philaminte, Armande, Clitandre.
PHILAMINTE (Clitandrelle). Ja te kai suostutte perheemme tuttavana tätä liittoa todistamaan, meilt' ette kiellä sitä kunniaa, — siis tervetuloa siksi! Armande, sinä notaarille nyt toimita sana ja siskoas jouduttamaan mene valmihiksi.
ARMANDE. Ei siskoni luo minun tarvis mennä, ma takaan; kai herra Clitandre hälle sen viestin vie; hänet tälle tahdollennehan vastahakaan toki kaikella kiireen kiihoitettava lie.
PHILAMINTE. Me saamme nähdä, eikö hän mieltään malta ja kellä on häneen suurempi vaikutusvalta.
Kuudes kohtaus.
Armande, Clitandre.
ARMANDE. Kovin paha on mieleni, että ei asianvaiheet näy toiveitanne oikein tahtovan täyttää.
CLITANDRE. Ma lupaan voimani, keinoni kaikki käyttää pois poistaakseni nuo mielipahanne aiheet.
ARMANDE.
Vain pelkään, ett' ehkä onnistumatta jäätte.
CLITANDRE.
Kenties te pelkonne perättömäksi näätte.
ARMANDE.
Niin soisin.
CLITANDRE. Kiitos siitä, ma uskon teitä ja tiedän, ett' avutta mua te ette heitä.
ARMANDE.
Niin, minkä voin, asiaanne ma lupaan ajaa.
CLITANDRE.
Mun kiitollisuuteni siitä on vailla rajaa.
Seitsemäs kohtaus.
Chrysale, Ariste, Henriette, Clitandre.
CLITANDRE.
Mua auttakaa, teiss' ainoa toivoni viel' on.
Sain rouvaltanne ma heltymättömän kiellon;
on Trissotin vävyn sijalle siellä tullut.
CHRYSALE.
Mist' ottavatkin ne päähänpistonsa hullut?
Tuo Trissotin — mene hornaan jo!
ARISTE.
Ihmetteleppä!
Sellainen latinan laskija, runoseppä!
Ken kestäis mokoman kilpakosijan tiellä?
CLITANDRE.
Hän heidät naittaa päätti nyt tänään vielä.
CHRYSALE.
Mitä, tänään?
CLITANDRE.
Niin.
CHRYSALE. Ne tuumat ma kyllä taitan, tänä päivänä täsmälleen minä teidät naitan.
CLITANDRE.
Hän notaarille sanan jo laittoi äsken.
CHRYSALE.
Hyv' on, hänet saapumaan minä myöskin käsken.
CLITANDRE. Ja neiti Armanden siskolleen piti tulla täst' äitinsä tahdosta edeltä tieto tuomaan.
CHRYSALE.
Ja kaikella sill' isän vallalla, joka on mulla,
Henrietten ma käsken teille kätensä suomaan.
Oh, jumaliste, he saavat havaita pian,
ken määrää tässä talossa kaapin sijan.
(Henriettelle.)
Meit' odota täällä, me palaamme piakkoin.
Tule, veli Ariste, ja myöskin te, herra vävy.
HENRIETTE (Aristelle).
Ah, hänessä säilyttäkää tämä mielensävy.
ARISTE.
Sun onnes hyväksi teen mitä tehdä voin.
Kahdeksas kohtaus.
Henriette, Clitandre.
CLITANDRE. Miten voikootkin muut mulle apua tuottaa, vain teidän lempeenne tahdon ma ylinnä luottaa.
HENRIETTE.
Ja lempi se, sen te tiedätte, lujana kestää.
CLITANDRE.
Mi mahti silloin vois mun onneni estää?
HENRIETTE.
Te näätte, mi uhkaamassa on vaara ja hätä.
CLITANDRE.
En pelkää mitään, kun te mua vain ette jätä.
HENRIETTE. Kaikk' uskallan, että täyttyis toivomme sulo; vaan kohtalonamme jos ois sen turhaksi-tulo, on luostari yksin turvana, jossa päästä toki joutumasta väkisin toiselle voin.
CLITANDRE. Se hetki multa, laupias taivas, säästä, jona uskollisuutenne saisitte näyttää noin!
VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Henriette, Trissotin.
HENRIETTE. Täst' aviosta, jot' äitini aikoo mulle, ma tahdoin tulla kanssanne puhelulle. Koko kotini nyt epäsovun on vallassa karvaan, ja toivon teidän suopean kuulon suovan siis sanalle järjen. Te odottanette, sen arvaan, mun myötäjäiset runsaat kanssani tuovan; mut rahaan, jot' ajattelee moni ahnein janoin, tosiviisaan mieli ei voi toki alentua; ja kultaa ja mammonaa hänen halveksua toki tulee muuallakin kuin vain korein sanoin.
TRISSOTIN. Ei, se mik' on lumonnut minut, se tuiki toist' se suloutenne on, loihtu silmäinne loiston, koko kuvanne armas se aarre, se kultien kulta, jot' yksin ma jumaloin, joka suloista tulta mun sieluuni nostaa, sen teihin iäksi sitoin.
HENRIETTE. Mun suokaa lausua kiitollisuuteni syvin. Tuo ylevä tunteenne saa minut hämille hyvin, ja suren, kun en voi vastata samalla mitoin. Voin teitä niinkuin kukaan ma kunnioittaa, mut teitä lempiä, sit' on mun turha koittaa. Ei voi, sen tiedätte, sydäntä kahdelle jakaa, ja omassani Clitandren on valta jo vakaa. Näen kyllä, ettei verraksi teille hän riitä ja ett' olen valinnut kovin huonoin ma'uin, teill' ett' on kaunistus satojen kykyin ja avuin, näen kaiken sen, mut ei ole apua siitä; niin, parhaalla tahdollani en muuta voi kuin suuttua mielelleni näin sokaistulle.
TRISSOTIN. Kera kätenne kalliin, jonk' äitinne mulle soi, myös sydämenne on suostuva omaksi mulle; ja tuhansin hellin ja hartain huolin siellä voin vastalemmen ansaita ajan pitkään.
HENRIETTE. Ei, ensi lempeäni en ikinä kiellä, sit' ei voi poistaa huolenpitonne mitkään. Puhun teille suoraan mieleni, pelkoa vailla, sit' ette voi pahaks ottaa millään lailla. Se hellä tunne, mi sydämissämme itää, ei herää se ansioihin ja avuihin nähden; se sydämen oikku on; jostakin jos ken pitää, niin monesti itsekään ei tiedä mintähden. Jos järjen jälkeen lempemme valikois, niin teihin kiintynyt sieluni varmaan ois; mut lempi ei, nähkääs, osaa niin ovela olla. Minut hyljätkää tämän sokaistukseni huomaan, ja valtaan tuohon älkää turvatko, jolla minut voitais vaatia käteni teille suomaan. Ei kunnon mies siit' apua koskaan hanki, mihin pakottaa on vanhemman valta lastaan, sit' uhraa ei, jota lempii; vapaa, ei vanki, on oleva sydän, jonka hän ottaa vastaan. Siis äitiä älkää pakkoa ankarinta mua kohtaan saattako käyttämään. Joku toinen te valitkaa — moni parempi-ansioinen on lemmelle, jonka tarjoo niin jalo rinta.
TRISSOTIN. Mi uhraus, ansiotyö voi lempenne voittaa? Vain viitatkaa, ma kaikkeni tahdon koittaa. Ei lempiä teitä — se mahdotonta on mulle, jos teilt' olemattomaks ei oma sulous tulle, ei ehtyne sen jumalainen runsaussarvi…
HENRIETTE. Oh, lopettakaa, hyvä herra, jo moiset lorut. Tuo Iris- ja Phyllis- ja muu Amarante-parvi, mitä sanoo se, jolle te suotte niin runsaat korut, joka runossa vannotte ikuisen ihaelunne…?
TRISSOTIN.
On toista kuvittelut, toist' oikea tunne.
Vain runossa ovat he lempeni esineitä;
tosi-todessa on se vain sulo Henriette.
HENRIETTE.
Hyvä herra, ma rukoilen…
TRISSOTIN. Loukkaako siis se teitä? No niin, sit' en auttaa voi. Se tunne, jot' ette te minussa ammoin jo herättäneenne tiennyt, se lemmen alttariliekki iäti kestää; teit' ihailemasta ei voi mua esteet estää; ja suosionne jos multa suljettu lie nyt, niin apua en jalon äitinne hyljätä saata, joka rakkahimman toivoni tahtoo taata; ja kunhan vain sulo-onneni ovi on avoin, kun teidät saan, niin en kysy, millä tavoin.
HENRIETTE. Vaan tietkää, ett' uskallettua voi vähän olla, jos tahtoo panna sydämen pakkonuoraan; saa pitää varansa vain, sen sanon ma suoraan, ken neidon nai, joka suostu ei suosiolla. Semmoinen pakko voi pian tuumiin johtaa, joit' aviomiehen syy olis kavahtaa.
TRISSOTIN. Mua sananne nuo ei säikytetyksi saa. On viisas kaikkeen valmistunut, mi kohtaa. Pois pikkuluulot hält' ajattelunsa vie; hän katsella heikkouksien yläpuolta voi kaikkea tuota — mi tapahtuakseen lie, se tapahtukoon, hän siitä ei haudo huolta.
HENRIETTE. Mua suurenmoisuutenne jo todella hurmaa; noin viisautenne en tiennyt olevan oivan, noin sankarillisin mielin sen vyöttää voivan toki kestämään sellaistakin tapaturmaa. Tuo mielenkorkeus, jolla ei vertaistansa, maankuulun ansaitsee myös kuvastajansa, niin, jonkun, jok' uupumatonna pyhittäytyy sit' auttamaan vakan alta täyteen valoon; ja kun kovin kykenemättömäksi mun täytyy oma itseni myöntää moiseen kutsumin jaloon, niin muille paremmille ma heitän sijan ja vannon, meidän kesken, että mä hylkään tuon suuren onnen yhtyä moiseen ylkään.
TRISSOTIN (poistuessaan).
Notaarin edessä saamme sen nähdä pian.
Toinen kohtaus.
Chrysale, Clitandre, Henriette, Martine.
CHRYSALE. No tyttöseni, hyvä se, kun sinut nään; kas niin, tule velvollisuutesi täyttämään ja taivu siihen, mit' isäsi tahtoo ja halaa. Sun äidiltäs kyll' otan ma oikut äkin; ja siksi mun tahdostani nyt ensinnäkin Martine tässä palvelijaksi palaa.
HENRIETTE. Miten iloiseksi saa minut päätöksenne! Vain älkää minkään sit' antako järkyttää. Te siinä horjumatonna kestäkää, teit' ettei eksyttäis hyvä sydämenne; siin' uskaltakaa joka uhkaa vastaan seistä, niin ettei äitini vain saa voittoa teistä.
CHRYSALE.
Mitä! Olenko siis minä sinusta moinen saapas?
HENRIETTE.
Ei, varjelkoon!
CHRYSALE. Tai narri, se sanokaapas, hyvä neiti!
HENRIETTE.
Ken moista sanois!
CHRYSALE. Sun onko pelko, ett' olen ma päätöksissäni sellainen nolla?
HENRIETTE.
Ei, isä.
CHRYSALE. Mull' ei muka ois tähän ikääni selko, ett' isäntä talossani ma osaan olla?
HENRIETTE.
On toki.
CHRYSALE. Ja niin muka karussa kaikki ryhti, ett' aina vaimoni vain mua nokasta nyhti?
HENRIETTE.
Ei suinkaan.
CHRYSALE. No mit' on se siis? Pidä sulku suulla, mua säästä vasta moiselta hupsuttelulta.
HENRIETTE.
En vihoittaa teit' aikonut, isä kulta.
CHRYSALE.
Mun sanaani täytyy täällä kaikkien kuulla.
HENRIETTE.
Niin aivan.
CHRYSALE. Mun kattoni alla ei käskijää ole muuta kuin minä.
HENRIETTE.
Sit' ei voi kumota kukaan.
CHRYSALE.
Minä olen se, minä, jok' olen perheen pää.
HENRIETTE.
Te, isä.
CHRYSALE.
Ma lapseni holhoan mieleni mukaan.
HENRIETTE.
Ah, niin.
CHRYSALE.
Itse taivas sen valtani vahvistaa.
HENRIETTE.
Ken kieltää vois sen?
CHRYSALE. Ja sen minä tahdon näyttää, ken, isä vai äitikö, täällä käskyä käyttää, ken miehen mun tyttärelleni määrätä saa.
HENRIETTE. Ah, toivettani te tuette suloisinta; en halaja muuta kuin totella käskyänne.
CHRYSALE.
Jos vaimoni mielessä vielä on vastarinta…
CLITANDRE.
Hän tulee tuolla notaarin kanssa tänne.
CHRYSALE.
Kaikk' olkaa apuna tässä.
MARTINE. Ei hätää. Mä kyllä apumieheks astun, jos rohkeutenne laskis.
Kolmas kohtaus.
Philaminte, Bélise, Armande, Trissotin, Notaari,
Chrysale, Clitandre, Henriette, Martine.
PHILAMINTE (notaarille).
Sitä rumaa tyyliä ettekö jättää raskis?
Toki tehkää sopimus kielellä sivistetyllä.
NOTAARI. Se tyyli on oiva, ja narri ma silloin oisin, jos sanaakaan ma sallisin muuttaa toisin.
BÉLISE. Mikä raakalaisuus keskellä Ranskanmaata! Mut tieteen hyväksi ettekö hyljätä saata nuo écut ja livrét, ja miinoissa, talenteissa toki merkitä myötäjäiset, ja ellei muuta, edes päivätä iduksissa ja kalendeissa?
NOTAARI. Jos suostuisin pyyntöihinne, niin vasten suuta jo naurais maar joka virkaveljeni mua.
PHILAMINTE.
Siis siihen kaikkeen saanemme mukautua.
Tähän käykää, tehkää hyvin. Me voimme alkaa.
(Huomaa Martinen.)
Ah! Kattoni alle vieläkö astua jalkaa
tuo tohtii! Kenenkä luvalla tänne hän tuodaan?
CHRYSALE.
Syy aikanaan sun kernaasti kuulla suodaan.
Nyt meill' on muuta toimena.
NOTAARI. Sepittämään välikirjaa siis. Ken on tuleva morsioksi?
PHILAMINTE.
Tämän nuoremman tyttäreni ma naitan.
NOTAARI.
Hyvä.
CHRYSALE (osoittaen Henriettea).
Niin, hänet. Hän Henriette on nimeltään.
NOTAARI.
Vai niin! Ja sulho?
PHILAMINTE (osoittaen Trissotiniä). Hän saava on puolisoksi tämän herran.
CHRYSALE (osoittaen Clitandrea). Ja minä, minä sanon, ett' yhdistyvä hän on tämän herran kanssa.
NOTAARI.
Niit' onko kaksi?
Se liikaa lie.
PHILAMINTE (notaarille). Vävyn paikalle pantavaksi herra Trissotinin ma vaadin — ei vastahankaa!
CHRYSALE.
Vävyn paikalle, sanon ma, herra Clitandre pankaa.
NOTAARI. Vaan ensin sopikaa toki keskenänne, ken todenteolla vävyks on tuleva tänne.
PHILAMINTE.
Ma sanoin jo, kuka mun tyttäreni on saava.
CHRYSALE.
Jo kuulitte, kuinka on tehtävä sopimuskaava.
NOTAARI.
Mut kumpaako sitten mun tulee totella teistä?
PHILAMINTE (Chrysalelle).
Mitä! Aiotko sinä mun mieltäni vastaan seistä?
CHRYSALE. En voi sitä sallia, että mun kultani vuoksi vain tullaan multa tytärtä kosimaan.
PHILAMINTE.
Ken tässä sitten sun kulties jälkeen juoksi?
Sepä viisaan ihanne ois, sepä tosiaan!
CHRYSALE.
Ma valinnut olen Clitandren, ja siinä piste.
PHILAMINTE (osoittaen Trissotiniä).
Ja vävyksi, katsos, kenen mun päättää pääni.
Niin tahdon, se muuks ei muutu.
CHRYSALE. Hohoo, kuink' ääni nyt onkin jyrkkä kellossa, jumaliste!
MARTINE. Toki ylimmäinen on talossa isännän sana; mies näet on vaimon pää, ei vaimo miehen.
CHRYSALE.
Niin juuri.
MARTINE. Vaikk' ajakaa heti tippurantiehen, niin kukon eellä ei saa kiekua kana.
CHRYSALE.
Ei koskaan.
MARTINE. Ja narriksi nauretaan, jos antaa mies vaimollensa vallan housuja kantaa.
CHRYSALE.
Se on totta.
MARTINE. Ja jos minä kerran miehelle menen, niin sellainen olla saa, joka näyttää, kenen on kädessä nyörit, ei joutava jänisjussi. Ja jos käyn ärhentämään, olen oikkupussi, niin kernaasti saa, jos en muuten hillitse kieltä, hän läimäyttää vähän vasten leukapieltä.
CHRYSALE.
Hyvin sanottu.
MARTINE. Herralt' ei ole tolkku pois, hän laatumiehen lapselleen toki sois.
CHRYSALE.
Niin.
MARTINE. Miksei herra Clitandrea neidille myöntää? — Mies nuori ja kaunis! Mintähden hänelle työntää tuo tietoniekka, jolta ei messu lakkaa? Hän miest' on vailla, ei mitä almanakkaa; hän reikan ja latinan laklatuksesta viis, herra Trissotinin tarvist' ei hällä siis.
CHRYSALE.
Sanos muuta.
PHILAMINTE.
Siis hälle ei saada sulkua suuhun!
MARTINE. Vain saarnastuoliin ne kelpaa, mutta ei muuhun nuo oppineet. En sellaista miestä huolis, muut kaikki vaikk' koko maailmasta kuolis. Sitä viisautta tarvis ei mennessä naimisiin, kaikk' kirjat ja kartat on siinä kaupassa liikaa; ja jos minä milloinkaan otan miehen, niin otan sellaisen, jok' ei muihin kirjoihin kiikaa kuin minuun, ei i:tä tunne, jos tulee vastaan, muut' ei tuteeraa kuin muijaansa ainoastaan.
PHILAMINTE (Chrysalelle). Joko riittää? Olenko kuullut jo kylliks asti sun tulkkias ylevää?
CHRYSALE.
Hän on puhunut totta.
PHILAMINTE. Vaan nyt suunsoitolle pääksi ma toistan, jotta mun tahtoni tapahtuva on ehdottomasti. Niin, herra Trissotin Henrietten saa. Sen sanon, sen vaadin ma, turha on vastustaa; ja sanasi jos Clitandrelle lienet velkaa, niin voithan toisen tyttäres tarjota hälle.
CHRYSALE.
Mut siinähän oiskin ratkaisu riidalle tälle.
(Henriettelle ja Clitandrelle.)
Mitä sanotte? Suostuisitteko? — Ajatelkaa.
HENRIETTE.
Oh, isä!
CLITANDRE.
Oh, herra Chrysale!
BÉLISE. Vois mieluisempi ehk' olla hänelle tarjous toinen, mutta me vaadimme, että valiosielujen lempi on kuin valo auringon puhdasta kirkkautta; vain aatemuotoinen suotu on olevaisuus, kaikk' evätty siltä alhainen ainemaisuus.
Neljäs kohtaus.
Ariste, Chrysale, Philaminte, Bélise, Henriette,
Armande, Trissotin, Notaari, Clitandre, Martine.
ARISTE. Anon anteeksi, että mun näette ilmestyvän ilon keskelle näin pahan sanoman saattajaksi; ma sain nämä kirjeet, niissä on uutista kaksi, joist' arvaan teille koituvan huolen syvän. (Philamintelle.) Tämä teille, sen asianvalvojaltanne sain. (Chrysalelle.) Ja tämä Lyonista sulle.
PHILAMINTE. Mi onnen vaihe muka olla ansaitsis syvän huolen aihe?
ARISTE.
Sitä kirjettä suvaitkaahan silmätä vain.
PHILAMINTE (lukee). "Arvoisa rouva! Olen pyytänyt lankonne, herra Aristen, toimittamaan teille tämän kirjeen, josta näette sen, mitä en ole rohjennut tulla teille suullisesti ilmoittamaan. Tuo suuri välinpitämättömyys, jolla käsittelette asioitanne, on ollut syynä siihen, että teidän valtuutettunne kirjuri ei ole minulle laisinkaan antanut ilmoitusta, ja niin olette auttamattomasti menettänyt asianne, jonka muutoin varmaankin olisitte voittanut."
CHRYSALE.
Sinä menettänyt!
PHILAMINTE.
Noin vaivut sa vasten maata!
Mua, katsos, iskut moiset ei murtaa saata.
Vähän saaos sinäkin sankarinmieltä rintaan,
joka onnen oikuille tohtii viskata kintaan.
"Laiminlyöntinne maksaa teille neljäkymmentä tuhatta écutä, ja tämän summan ynnä oikeuskulut on hovi päätöksellään tuominnut teidät maksamaan."
Oh, tuominnut! Häpeemätöntä, niin saattaa sanoa pahantekijöille.
ARISTE. Niin, hirmuista! Ilman syytä siit' ette suutu. Ois tullut kuulua jotta: "alamaisimmasti rohkenee hovi anoa täten teiltä neljäkymmentä tuhatt' écutä ja kulungit ensitilassa", eikö totta?
PHILAMINTE.
No, entä toinen?
CHRYSALE. "Kunnioitettava herra! Se ystävyys, joka kiinnittää minut arvoisaan veljeenne, saattaa minut ottamaan harrasta osaa kaikkeen mikä koskee teitä. Tiedän, että olette sijoittanut omaisuutenne herrojen Arganten ja Damonin huostaan, ja minun täytyy ikäväkseni ilmoittaa teille, että molemmat ovat tehneet samana päivänä vararikon."
Hyvä jumala! Kaikki kerralla pyyhkäisty pois!
PHILAMINTE.
Mikä kehno sielu! Pyh, mitä tää nyt ois!
Ei mikään vaihe viisaalle vammaa saata;
muun onni jos vie, oma itsensä hälle jää.
Nyt asiaan taas! Jätä huolesi, pystyyn pää.
(Osoittaen Trissotiniä.)
Hänen varansa voivat meillekin turvan taata.
TRISSOTIN.
Hyvä rouva, eihän sill' ole semmoinen hätä.
Kaikk' karsain silmin katsovat liittoa tätä,
enk' ole se mies, joka väkisin tyrkyttäytyy.
PHILAMINTE. Teill' ennen epäilystä ei ollut tuota; nyt vasta, kun iski tää kovan onnen nuoli…
TRISSOTIN. Yhä estelyitä, — viimein jo väsyä täytyy; ja ennenkuin kiusaksi käyn, toki luovun luota, en tahdo sydäntä, joka ei minusta huoli.
PHILAMINTE. Mä nään, mä nään, mit' en tahtonut tähän saakka teist' uskoa, ja mikä liioin ei kaunista teitä.
TRISSOTIN. Te nähkää vain, mitä mielitte, siit' en piittaa; kovin musertavainen mulle ei lie se taakka. Mut itseäni en herjattavaksi heitä, en salli, ett' ovea mulle ihmiset viittaa. Niin kohdeltavaksi mies minuinen liian on hyvä; ja kosk' en kelpaa, niin kumarrukseni syvä.
Viides kohtaus.
Ariste, Chrysale, Philaminte, Bélise, Armande,
Henriette, Clitandre, Notaari, Martine.
PHILAMINTE.
Hyvin toikin hän katalan kauppiassielunsa julki.
Ja filosoofista vielä hän kävi ja kulki!
CLITANDRE. Minä siitä en tosin käy, en paljon, en vähän, mut kohtalonne on mulle kuin omani kantaa. Siis suokaa, sit' anon ma, onnettomuuteen tähän mun itseni ynnä kaikkeni avuksi antaa.
PHILAMINTE. Mua liikuttaa tuo alttiutenne jalo; en estele enää, palkinnon lempenne palo on saava; niin, koska te Henrietteni kättä…
HENRIETTE.
Ei, äiti, en saata, ma olen muuttanut mieltä.
Mun täytyy jättää tahtonne täyttämättä.
CLITANDRE. Tekö multa onneni murtaisitte, nyt juuri, kun kaikki esteet vaipuvan nään sen tieltä…?
HENRIETTE. Ma tiedän, ett' omaisuutenne ei ole suuri; ja teitä kun omakseni ma toivoin ennen, niin uskoin toteutuessa toivoni sulon myös teidän saavan turvatun toimeentulon; vaan nyt, rakas ystävä, kaiken onnemme mennen, te sydämelleni olette liian kallis, ett' teidät kohtaloomme se sitoa sallis.
CLITANDRE. Joka kohtaloss' on kera teidän mull' onni myötä; mut ilman teit' elo mulle on mustaa yötä.
HENRIETTE. Ain' uskoo ja puhuu lemmen huumaus samaa, mut katumus myöhä sitten on karvas jatko. Ei siteitä helliä mikään niin väleen ratko, kuin jos elon inhat puutteet mieltä lamaa; pian molemminpuoliset syyttelyt ovella uhkaa, kun hurmiost' ei ole muuta kuin huolten tuhkaa.
ARISTE. Ja tämäkö syy siis vain on esteenä sulla, ettet voi herra Clitandren omaksi tulla?
HENRIETTE. Oi, muutoin se ois mun toivoni ainoa määrä, mua liian suuri lempi vain estää siitä.
ARISTE. Siis vapaasti vain hänen käteensä kätesi liitä. Tuho-uutinen, jonka ma toin, se olikin väärä, vain pieni ylläkkö, viaton sotajuoni, jota teidän lempenne hyväksi tahdoin käyttää. (Philamintelle.) Myös teille, kälyni, mun teki mieli näyttää, mikä tuon filosoofin ol' oikea pohjasuoni.
CHRYSALE.
No, luojan kiitos!
PHILAMINTE.
Ilon se mieleeni nostaa,
ett' on tuo kehno nyt saava happamen naaman.
Tuot' alhaista ahneutt' ei vois paremmin kostaa.
Niin komeat häät hänen pitää nyt nähdä saaman.
CHRYSALE (Clitandrelle).
Niin, te hänet saitte, sen sanoin jo edeltäpäin.
ARMANDE (Philamintelle).
Siis heidän onnelleen minut uhraatte näin.
PHILAMINTE. Ei uhrata sua, sa parhaimman valikoit; on sulla filosofia, sen turvin voit sa tyynnä katsoa, kuinka he toisensa saavat.
BÉLISE.
Kun raukan ei rinnass' ois vain pahemmat haavat!
Epätoivon vimmassa monikin onneton nai, ken
sitä sitten katua saa elonikänsä kaiken.
CHRYSALE (notaarille). Nyt siitä jatkakaa, mihin jäitte äsken, ja sopimus tehkää, niinkuin ma säädän ja käsken.