Orjan oppi

ORJAN OPPI

Näytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

Arvid Järnefelt

Otava, Helsinki, 1902.

HENKILÖT:

TIITUS FLAVIUS, Jerusalemin hävittäjä.
VESPASIANUS, hänen isänsä.
DOMITIANUS, hänen veljensä.
DOMITIA.
BERENICE, juutalainen ruhtinatar.
LYSIMAAKOS, orja, lääkäri.
CASSIUKSEN VELJEKSET.
AULUS CAECINA.
KVEESTORI.
FlLOSOOFI.
RUNOILIJA.
CALLIAS, henkilääkäri.
SENTTUURIOITA, SENAATTOREJA, PATRIISEJA, RITAREJA, YLEISÖÄ, KANSAA,
ORJIA, SOITTAJIA.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS: Judean maalla. TOINEN JA VIIDES NÄYTÖS:
Keisarillisessa yksityisasunnossa ulkopuolella Roomaa. KOLMAS JA NELJÄS
NÄYTÖS: Koomassa. (Vv. 68-81 j.Kr.)

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

Roomalaisten leiri Judean maalla. Vasemmalla näkyy telttoja, oikealla alkaa vanha puutarha. [Kaikki »oikeaan» ja »vasempaan» osotukset ovat määrätyt katsojasta päin…]

Joukko senttuurioita (upseereja) istuu juoden ja arpanappulaa heitellen kentällä. Juutalaiset tytöt kantavat edestakaisin kukkia ja juomia koreissa. Auringonlaskun aika.

1:NEN SENTTUURIO: (tulee perältä) Leiripäällikkömme on saanut suuria uutisia Roomasta.

MUUT SENTTUURIOT: Anna kuulla!

1:NEN SENTTUURIO: Galba on Roomassa murhattu.

MUUT SENTTUURIOT: Oo, mitä sanot? Kuinka? Kuka? (nousevat).

1:NEN SENTTUURIO: Rooman pretoriaanit ovat huutaneet Othon Caesariksi. Galba murhattiin torin laitaan.

    (Juutalaiset kulkukauppiaat kokoontuvat senttuurion ympärille
    kuulemaan).

2:NEN SENTTUURIO: Otho on huono keisariksi. Ei hänen naamastansa voi päättää onko hän mies vai nainen. Ja hän kävelee epäillyttävästi.

MUUT SENTTUURIOT: (nauravat).

1:NEN SENTTUURIO: Hiljaa, hiljaa. Vespasianus ilmoittaa, että huomenna otetaan legiooniltamme uskollisuudenvala Otholle.

2:NEN SENTTUURIO: Uuu,—ai, ai,—mutta ennen kuin minä majesteettirikoksesta haastetaan, on Roomassa jo kolmas keisari. Vitellius ehkä!

(Naurua).

1:NEN SENTTUURIO: Kuulkaa vielä toinen uutinen.

MUUT: No?

1:NEN SENTTUURIO: Tiitus on jättänyt sikseen Rooman matkan ja palannut Korintista tänne Judean leiriin.

2:NEN SENTTUURIO: Sen arvaakin. Rooman matkan tarkoitus oli päästä ukko Galban suosioon ja ottopojaksi ja sitä tietä Rooman keisariksi.

1:NEN SENTTUURIO: Hiljaa, hiljaa, täällä on syrjäisiä!—Ja kolmas uutinen—.

MUUT SENTTUURIOT: Anna tulla!

1:NEN SENTTUURIO: Tiituksen palaus merkitsee niinpaljon kuin että meidän legioonamme nousevat jalkeille, ja jo huomenna alkavat marssinsa Jerusalemia kohden.

(Juutalaiset kulkukauppiaat ja tytöt päästävät hätähuudon ja juoksevat eri haaroille pois).

SENTTUURIOT: (nauravat). Tavaransa he meille sentään jättivät. (Ottavat viinileilejä ja laakerin oksia koreista ja asettuvat jatkamaan juominkeja seppelöiden toisiansa.)

2:NEN SENTTUURIO: Pelkkiä hyviä uutisia! Terve vanha Vespasianus, leiripäällikkömme! Nuku rauhassa teltassasi, mutta anna poikiesi huvitella! Ja terve Otho, uusi imperaattorimme! Terve!

3:S SENTTUURIO: Vai sinne ne Tiituksen toiveet menivät! Sen taisi arvatakin.

1:NEN SENTTUURIO: Älä sano. Tiitus on palannut tänne varmempana kuin koskaan.

2:NEN SENTTUURIO: No? Onko hänellä nyt toivo päästä Othon ottopojaksi.

1:NEN SENTTUURIO: En tiedä. Varmana hän vaan on palannut. Hän on kuin hullu onnestansa. Ennen se oli vaan epävarmaa hapuilemista,—sanoo hän:—nyt uskon itsekin.

2:NEN SENTTUURIO: En minä vaan usko. Minäkin tunnen Rooman.

3:S SENTTUURIO: Ei Tiitus roomalaisille kelpaa! Ovatko hänen kasvonsa roomalaisen kasvoja! Eivätkö ne ole pikemmin gallialaisen nousukkaan, jolta puuttuu vaan kierretty viiksiparta!

4:S SENTTUURIO: Älkää sanoko, onhan Tiitus kasvatettu Neeron hovissa.

2:NEN SENTTUURIO: Käytös olisi meidän Tiituksella mainio. Mutta suku— suku ei kelpaa minnekään! (kuiskaten) Luvalla sanoen: meidän kunnon leiripäällikkömme, vanha Vespasianus, on peräisin jotain gallialaista orjasukua.

3:S SENTTUURIO: Sanotaan, että Vespasianus ennenkuin pääsi armoihin, oli tavallinen koronkiskuri ja aasinkauppias. Ei semmoiset suvut kelpaa Rooman pretoriaaneille.

2:NEN SENTTUURIO: Ei. Niille pitää olla hienompaa lajia.

4:S SENTTUURIO: Ja oikein nuoria ja irstaita, että Rooma saisi mielin määrin huvitella.

1:NEN SENTTUURIO: Semmoisenpa maineen Tiituskin koetti jättää Roomaan itsestänsä. Roomassa sanottiin, ettei hänen elämällensä itse Neerokaan vedä vertoja.

2:NEN SENTTUURIO: Aih, aih, niillä sitä pitää olla laskuja!

5:S SENTTUURIO: Tuolla hän tulee.

MUUT SENTTUURIOT: (hyppäävät ylös, menevät perälle, katsovat vasemmalle).

5:S SENTTUURIO: Katsokaa kuinka hänen kasvonsa palavat!

2:NEN SENTTUURIO: Ja kuinka hänen silmänsä loistavat ja liekehtivät!

1:NEN SENTTUURIO: Nyt, veikot tulee hauska yö!

KAIKKI SENTTUURIOT: Terve, Tiitus Vespasianus!

TIITUS: (näyttäytyy perällä). Terve ystävät, terve toverit! Tässä minä olen!—Ah, ystäväni, minun aijottu otto-isäni pistettiin kuoliaaksi, ennenkuin hän ehti ottopoikaansa nähdäkään. Tässä tulen minä orpona jälleen teidän joukkoonne. Ha-ha-ha.

2:NEN SENTTUURIO: Meille kuitenkin kerrottiin, että sinulla nyt on varmemmat takeet kuin lähtiessäsi.

TIITUS: Totta on teille kerrottu. Epävarmana ja epäillen minä läksin, mutta palaan täynnä varmuutta ja toivoa.

1:NEN SENTTUURIO: Istu tänne keskellemme. Katso, me kestitsemme sinua jalommilla juomilla kuin koskaan ennen. Istu tänne ja kerro meille. Onneksesi Tiitus!

(Senttuuriot juovat).

TIITUS: Minä tiedän, te odotatte perusteita, todennäköisyyksiä ja sitovia johtopäätöksiä. Ei mitään minulla ole niistä kaikista. Olen paljaampi kuin milloinkaan. Mutta varmuus asuu rinnassani.—Minä tulen Kyprosta. Kuuluisassa Paafon temppelissä uhrasin kalliit uhrit jumalille. Mutta kun minä seisoin alttarin ääressä ja savu nousi tyyntä taivasta kohden, katsoi ylipappi Sostratos sen mustia kierteitä ja puhui minulle ja ennusti minulle tulevaisuuteni juoksun. »Sinusta tulee suuri hallitsija, sanoi hän;—sinä olet täyttävä maailman hyvillä töillä; ei ole niin rakastettua ollut kuin sinä olet oleva, sillä jotka sinun jumalaiset kasvosi nähdä saavat, rupeavat vapaehtoisesti sinun orjiksesi, ja maat, joihin sinun jalkasi koskee, antautuvat itsestänsä sinun alamaisiksesi. Itä ja Länsi ovat sinut herraksensa ylistävät ja Rooma on sinun nimeäsi jumaloiva.»—Niin hän sanoi. Ja tiedättekö, tunsin koko olentoni ihanasti vavahtavan. Sydämmeni paisui, rintani kohosi ja siitä hetkestä minä olen niin varma, niin varma, niin varma—

2:NEN SENTTUURIO: Terve, tuleva caesar!

TIITUS: Tiedänhän minä. että te kaikki uskotte. Ja koko Rooman lemmikki minä olen. Siinä on minun pohjani ja perustukseni.

2:NEN SENTTUURIO: Terve, Tiitus! Älä unohda minua täällä kaukaisessa Aasiassa, kun tulet Rooman herraksi.

3:S, 4:S, 5:S SENTTUURIO: Älä myös meitä!

TIITUS: (juo) Minäkö unohtaisin! Minä rakastan koko maalimata. Minä vien teidät mukanani Roomaan. Sinusta teen konsulin, sinusta prefektin —ha-ha—. Tietäkää, kun minä kerran olen caesar, silloin aijon olla niin hyvä kaikille, koko maailmalle, ettei semmoista hallitsijaa vielä ole Roomalla ollut.

2:NEN SENTTUURIO: Tuolla Jerusalemissa kertovat olleen semmoisen kuninkaan, joka olisi vaan hyvää tahtonut tehdä alamaisillensa. Mutta ne riiviöt sen tappoivat.

3:S SENTTUURIO: Ja sen alamaiset ajettiin Jerusalemista ja Roomaankin niitä tuli ja julma Neero niitä ristiinnaulitsi ja poltteli.

TIITUS: Minä tiedän sen juutalaisen kuninkaan, josta te puhutte. Hänellä ei ollut mitään valtaa. Sanovat hänen olleen köyhän nikkarin pojan. Mutta minä tulen maailman herraksi ja koko maailman minä täytän hyvillä töillä. (Juo.)

2:NEN SENTTUURIO: Juuri niin kuin ennustuksessa sanottiin!

TIITUS: Uh, olen niin hurjalla päällä. Nyt juomme koko yön. Tämä on minun yöni. Ah, kuinka se tuoksuaa! Ja katsokaa kuinka keltaisena ja suurena nousee täysikuu minun kunniakseni. Minä juon, nyt minä juon!

4:S SENTTUURIO: Mennäänpäs telttoihimme: täällä leirissä on alkanut kummitella sittenkuin sinä läksit.

2:NEN SENTTUURIO: Niin, kuuleppas nyt vuorostasi meidän uutisiamme. Tänne on ilmestynyt kuninkaan tytär—

4:S SENTTUURIO:—Juutalainen kuninkaantytär Jerusalemista—

2:NEN SENTTUURIO: Ja kuutamoisina öinä se kulkee täällä puutarhassa, kauniimpana kuin Kleopatra tai Veenus itse.

3:S SENTTUURIO: Se tulee joskus tänne telttoihin asti kävellen miettiväisnä, kumma kiilto silmissänsä,—eikä kukaan uskalla häntä puhutella.—Kyllä se velho pian taas näyttäytyy.

1:NEN SENTTUURIO: Olkaa vaiti minä kerron. Judean kuninkaan, Herodes Agrippaan sisar, Berenice, on tullut leiriimme.

TIITUS: Hänen kauneudestaan olen paljon kuullut puhuttavan, vaikken itse ole häntä nähnyt.

1:NEN SENTTUURIO: Kapinalliset Jerusalemissa sytyttivät tuleen heidän asuntonsa. Hän pakeni tänne meidän turviimme, rukoillen Vespasianukselta, että me asettaisimme heidät jälleen kuninkuuteen. Sinua, Tiitus, hän kuuluu odottavan.

2:NEN SENTTUURIO: Olisitpa nähnyt mitä lahjoja se toi Vespasianukselle! Mehelle meni ukon suu ja silmät kiilsivät.

TIITUS: Ha-ha-ha—Sen arvaan.

3:S SENTTUURIO: Se on rikkaampi kuin kymmenen Krassusta yhteensä, Helmiä, timantteja, diadeemia—miljoonain arvosta.

1:NEN SENTTUURIO: On kuulenma ollut kuningattarena Chalcisissa ja Cilisiassa. Kaikki itämaiset hovit hän tuntee ja kauneudellansa hallitsee.

3:S SENTTUURIO: Mutta kovin häntä painaa valtansa menetys.

4:S SENTTUURIO: Varmaan hän sitä surren vaeltelee kuutamossa.

(Tarkastelee oikealle päin).

TIITUS: (puoli humalassa): Mutta Rooman pojista ei vaan yksikään uskalla häneen käydä?

2:NEN SENTTUURIO: On koetettu. Mutta ei auta parhaat laulut, ei sitrat, ei vaikka Apollo itse astuisi maahan! hän ei löydä meidän joukostamme mieleistänsä.

TIITUS: Ah, kyllä minä otan hänet.

2:NEN SENTTUURIO: Ehkä niin, jos hän tietää mitä sinulle on ennustettu.

TIITUS: Minä otan hänet hänen tietämättä kuka olen.

2:NEN SENTTUURIO: Sinun äänesi kuultuaan hän liitää sinua vastaan niinkuin perhonen soihtuun.

TIITUS: Hyvin sanottu.

4:S SENTTUURIO: Hiljaa, hiljaa! Tuolla hän on!

5:S SENTTUURIO: Huh, en minä kärsi nähdä velhoja. Telttaan minä menen.

3:S ja 4:S SENTTUURIO: Niin minäkin.

(3:s, 4;s ja 5:s sentt. menevät).

TIITUS: Minä otan hänet!

1:NEN SENTTUURIO: Tiitus, leiripäällikkömme on meitä ankarasti kieltänyt häntä häiritsemästä.

TIITUS: Menkää te! Vannon, että saan hänet antautumaan vapaehtoisesti. Luuletteko, että tuo on ensimäinen barbaarikuningatar, jonka minä valloitan!

2:NEN SENTTUURIO: (mennessään) Tiitus, ota pois päähineesi, että näkyvät sinun jumalaiset kutrisi. Tuossa hän jo tulee.

TIITUS: Sinä olet oikeassa.

1 JA 2 SENTTUURIO: (menevät otettuaan viinileilit mukaansa).

TIITUS: (katselee oikealle) Mainettasi kauniimpi olet sinä, Berenice. Mutta et sinä rakkauden asioissa ole ensikertalainen; hyvin, hyvin tunnen maineesi siinäkin, ha-ha-ha!

BERENICE (tulee oikealta, katsoo ympärilleen, huomattuaan tulleensa leiriin asti kääntyy takaisin, näkee Tiituksen; itseksensä:) Tuo täytyy olla Tiitus Vespasianus.

TIITUS: Kuka olet, kaunis juutalainen?

BERENICE: Kuka sinä olet—roomalainen?

TIITUS: Katso!

BERENICE: Senttuurio? Jokseenkin kaunis mies,—mutta väistyhän nyt sentään tieltäni. Minulle on täällä rauha luvattu.

TIITUS: Sinä olet Berenice, Herodes Agrippaan sisar.

BERENICE: Ja sinä?

TIITUS: Minä tahdoin sinulle ilmoittaa, että se, jota olet odottanut, on palannut leiriimme.

BERENICE: Olen kuullut Tiitus Vespasianuksen tulleen leiriin. Mutta että minä olisin häntä odottanut, sitä en tiedä.

TIITUS: Sanotaan sinun tarvitsevan apua.

BERENICE: (huokaa). Ah, niin! Minä olen kansani karkoittama. Apua olen tullut hakemaan.—Mutta luuletko Tiituksen siinä mitään merkitsevän.

TIITUS: Tiituksesta täällä kaikki riippuu.

BERENICE: (muka kummastuneena) Sinä olet ensimäinen, joka niin sanot. Minulle on kerrottu, että hän kulkee pilventakaisissa haaveissansa eikä huoli mitään legioonain asioista,

TIITUS: Kuka niin on kertonut?

BERENICE: Oletko sinä täkäläinen, kun et sitä ole kuullut sanottavan? Hän kuuluu yhteyttä pitävän vaan Rooman ylimysten ja pretoriaanein kanssa, toivoen näiden valitsevan hänet Caesariksi. Sitä täällä kaikki nauraa.

TIITUS: Nauraa? Täällä? Täällä leirissä?

BERENICE: Täällä leirissä.—Ja samoin Roomassa.

TIITUS: Puhut kovin ylimalkaisesti. Tuntenetko Roomaa?

BERENICE: Mucianus—

TIITUS: (säpsähtää) Mucianus? Mitä hänestä?

BERENICE: Mucianus palasi äsken Roomasta. Onko hän sinulle tunnettu?

TIITUS: (välttäen) On—vähän—

BERENICE: Sitten tiedät, että Roomassa on Mucianus kaikki kaikessa; hän tuntee hyvin kaikki Rooman ylimysperheet ja tuntee hyvin myöskin Tiituksen,—ja hänkin nauroi Tiitusta.

TIITUS: Mucianus, nauroi!

BERENICE: Sanoi kovin herkkäuskoiseksi. Ja täällä leirissä senttuurio
Valerius—

TIITUS: (itsekseen) Jumalat!

BERENICE: Niin, Valerius ja hänen ystävänsä minun kuullen nauroivat, että semmoinen kuin Tiitus luulee olevansa keisarinalku.

TIITUS: (itsekseen) Jumalat! Jumalat!

BERENICE: Mikä sinun on? Onko Tiitus sinun ystäväsi?

TIITUS: (äärimmäisessä pettymyksen katkeruudessa). Äh, kuinka minä olen lyöty! Pohja horjuu jalkojeni alla. Mihin minä tartun, taivaaseenko vai maahan! Ääh!

BERENICE: (teeskennellen) Kuka sinä olet? Mitä olen puhunut sinulle!
Ah! Sinä—sinä olet Tiitus Vespasianus! Ha-ha.—Tämähän oli hauskaa!

TIITUS: (punnitsee asemansa Bereniceen nähden; itsekseen): Kaikki heidät, Valeriuksen, Mucianuksen, ja koko Rooman käsitykset minä johdan minne tahdon. Mutta sinä et ole koskaan unohtava tätä tapausta ja minun naurettavaa pettymystäni. Ja kun minä tulen Caesariksi, olet sinä osottava minuun ja sanova rakastajillesi: minä tunnen Tiituksen, ja sinun kertomuksesi on oleva heille avain minun olentooni. Minun täytyy tehdä niin, ettei sitä avainta olisi. (Vetää tikarinsa puoleksi esille). Joko minä tapan sinut, taikka—teen sinut iki-ystäväkseni.— Saamme nähdä. (Lähestyy Bereniceä).—Berenice, jos kaikki nauravat minun aikeitani, täytyy minun hakea uusia ystäviä, jotka niihin uskovat. Minä olen paljon kuullut sinusta, Berenice,—sinun taidostasi ja vaikutusvallastasi.—

BERENICE: Jos olisin ennen nähnyt sinua, Tiitus,—en olisi kuunnellut arvosteluja. Sinun olentosi puhuu muuta.

TIITUS: Sinä olet kadottanut asemasi, ja tahdot sen takasin voittaa.
Minä saan kaikki aikaan mitä tahdon. Isäni ei kiellä minulta mitään.

BERENICE: Minä kiitän sinua, kaunis Tiitus.

TIITUS: Mutta—eikö sinun asemasi ja sinun suhteesi täällä ole liian pienet ja ahtaat sinunlaisellesi?

BERENICE: Haaveeni ovat aina suuremmat olleet, kuin tämä todellisuus,— sen tunnustan.

TIITUS: Ah, Berenice—eivätkö meidän haaveemme käykin yhteen!

BERENICE: (vaikenee).

TIITUS: Sinä et usko minuun.

BERENICE: Sano minulle, Tiitus,—mihin perustat uskosi?

TIITUS: (hämillään). Mihinkö perustan?—Sostratos ennusti—

BERENICE: (naurahtaen). Vai niin.

TIITUS: Minä uskon, minä tiedän sen, Berenice! Jo lapsuudessa minä sain sen uskon. Minä kasvatettiin Neeron hovissa. Isoäitini Vespasia Polla vei minut kerran kilpa-ajoihin. Caesar viipyi. Me odottelimme keisarillisessa loosissa ja minä, pidellen isoäitini kädestä, katselin yleisöä. Katson ja kuulen liikkeen kahinata, kun kaikki hymyhuulin supattaen kääntyvät meihin päin. Isoäiti,—sanon,—miksi he hiljaa, hiljaa paukuttavat käsiänsä?—Se on sinulle tarkoitettu, Tiitus, se on salatervehdys Roomalta sinulle keisarilliseen loosiin.—Siitä saakka on mieleni sytyksissä. Siitä saakka on Rooma minulle sininen metallinpinta, johon tahdon heijastua. Ah Berenice, sammumattoman janon on se herättänyt minussa. Minun täytyy, täytyy,—vaikka kaikki perustukset horjuisivat.—Tahdon koota rikkautta täällä Aasiassa, jolla lahjoon pretoriaanit. Berenice, sinä olet rikas. Me ostamme Rooman!

BERENICE: Aarteeni ovat kaikki avoinna sinulle, Tiitus. Mutta tuo kaikki, se on tuulentupia. Tarvitaan jotain varmempaa—ja taatumpaa— tarvitaan tuhansien kannatusta.

TIITUS: Sitä ei ole. Itse teet kaikki tuulentuviksi.

BERENICE: On toinen pohja, jota tuhannet seikat tukee joka haaralta. Ei vaan niin äkkiä, Tiitus,—ei niin äkkiä. Vanha isäsi Vespasianus huudettakoon ensin keisariksi. Sinä seuraat häntä.

TIITUS: Minun isäni? Ha-ha. Berenice—hän on hyvä sotaherra ja hyvä virkamies. Mutta keisariksi Roomaan!—Ei, ei.

BERENICE: Jospa kuitenkin.

TIITUS: Berenice, olethan nähnyt häntä täällä leirissä. Hän on kuin tavallinen sotamies. Ei hän ole koskaan saanut hovikasvatusta. Sinä et tunne Roomaa,—he nauraisivat semmoista ajatustakin.

BERENICE: En minä Roomaa ajatellutkaan. Paitsi Roomaa on vielä toinen voima, joka caesareita luo.

TIITUS: Mikä voima se on?

BERENICE: Ne on legioonat.

TIITUS: Legioonat?

BERENICE: Jos Galba, kuten kerrotaan, saattoi nousta legioonain avulla
Hispaniasta, niin miksi ei Vespasianus Aasiasta!

TIITUS: Sinä tarkoitat, että me nousisimme Roomaa vastaan!

BERENICE: Teidän Neeronne ovat nylkeneet viimeisiin saakka itäisiä maakuntiansa. Ei mitään nämä nyt niin haluaisi kuin nähdä mieleistänsä säästäväistä vanhusta Rooman Caesarina. Semmoinen on sinun isäsi Vespasianus.

TIITUS: Meidän omissa legiooneissamme voi tämä aate niinkuin kuuma tuli syttyä. Sen tiedän, sen tunnen joka jänteessäni.—Vespasianus on myös legioonain lemmikki.

BERENICE: Minä vastaan liittolaisista: Soaemus, Antiochos—ovat meidän. Kuningas Vologesuksesta vastaan myös. Tiberius Alexander Egyptistä, ja itse Mucianus Syriasta nousevat ensi merkin saatuansa.

TIITUS: Berenice! Me kuulumme toisillemme!

BERENICE: Ah, Tiitus, sinun kaunis katsantosi on minut valloittanut! Minäkin ennustan sinulle: Kun sinä nouset piirittämään minun kaupunkiani, ja kun sinä seisot sen muurien sisällä, tiedä silloin, että sinussa täyttyy meidän kansamme suuri ennustus: Jerusalemista on maailman herra tuleva!

TIITUS: »Jerusalemista on maailman herra tuleva!»

BERENICE: (vetäytyy seuraavan aikana näkyvistä).

TIITUS: Minä jään Judean kapinata kukistamaan. Vespasianus, keisariksi huudettuna, marssii Roomaan!—Unelmissa minä olen elänyt. Tämä on toista. Tämä on pohja jalkojen alle. Nyt se tulee—tulee se kauan odotettu, se suuri tosi. Enkö ennen siihen uskonutkaan? Miksi se nyt on minulle kuin uutta ja hurmaten kouristaa minun sydäntäni? Yön äänettömyydessä se nousee pauhaten niinkuin maat ja taivaat asemissaan kääntyisivät: Minä olen kerran oleva tämän maailman hallitsija, ja kuoleman jälkeen olen jumalien joukkoon astuva!

Berenice! Berenice! Missä olet? Miksi jätit minut?

Turhaan säikähdin. Minä tiedän, ettet sinä minulta lähde. Tänä hetkenä, niinkuin kaksi voimakasta virtaa, meidän kohtalomme juoksi yhteen. Nuku, leiri, nuku! Huomenna minä herätän sinut uuteen ajatukseen ja mielet liekkeihin sytytän.

(Menee vasemmalle).

BERENICE: (näyttäytyy oikealla äärellä, katsoo Tiituksen jälkeen). Minä ihmettelen. Uskonko itseäni? Näinkö jo olen onnistunut!—Ah, joko nyt, joko nyt!—Jerusalem, roomalainen on sinut tallaava jalkojensa alle. Jerusalem, juutalainen olen minäkin: miksi häpäisit minun ja miksi poltit minun asuntoni! Hyvästi ikuinen Jerusalem. En minä sinulle pahasti kostanut, en minä sinua vähästä myynyt: maailman valtaan minä sinut vaihetin.

(Esirippu).

TOINEN NÄYTÖS

Keisarillinen yksityisasunto Rooman ulkopuolella (Sabiniumissa). Avonainen, katoton etuhuone (atrium). Verhoilla peitetyt ovet vievät sisähuoneeseen, joka on pari porrasta ylempänä. Vasemmalla uhrialttari, jossa palaa tuli. Sisähuoneen oven vieressä pöytä, jossa näkyy lääkeastioita ja lääkeaineita.

TIITUS, DOMITIANUS, AULUS CAECINA, KVEESTORI, SENTTUURIOITA ja HOVILAISIA seisoo kääntyneinä sisähuoneeseen päin, jännittyneessä odotuksessa.

LYSIMAAKOS: (tulee sisäovesta, menee lääkepullojen luo).

TIITUS, DOMITIANUS YNNÄ MUUT: Kuinka on?

LYSIMAAKOS: Verenkulku säännöllisempi, kuume vähentynyt.

LÄSNÄOLIJAT: (riemulla) Siis parempi!

LYSIMAAKOS: Ei voi varmaan sanoa. Vanhalla iällä voi nämä merkit olla yhtähyvin heikontumisen merkkejä.

TIITUS: (itsekseen) Oh tätä ikuista epävarmuutta!

(Menee Domitianuksen kanssa sisähuoneeseen).

LYSIMAAKOS: Mutta caesar herää kohta. Silloin saamme nähdä.

(Poistuu jonkun ajan kuluttua lääkeastiain kanssa sisähuoneeseen).

HOVIVÄKI: (hajaantuu ryhmiin, jotka hiljaa keskustelevat keskenään).

AULUS CAECINA ja CASSIUKSEN VELJEKSET: (etualalla, keskustelevat muiden kuulematta).

CASSIUS VANHEMPI: Katso, Aulus, kuinka katkerasti Tiitus suree vanhan isänsä sairautta!

AULUS CAECINA: Hän on suuri näyttelijä. Siitä saakka kuin Vespasianus tuli keisariksi, on Tiitus kymmenen vuotta sydämmessään odottanut isänsä kuolemata.

CASSIUS VANHEMPI: Onni Roomalle, ettei se toivo ole toteutunut.

AULUS CAECINA: Oo, veljet, jalot tasavaltalaiset. Me lähenemme suurta ratkaisua. Nyt täytyy toimia. Jos Vespasianus kuolee, on kaikki myöhäistä, ja tyranni nousee Rooman sortajaksi.

CASSIUS VANHEMPI: Oikeassa olet, Aulus Caecina, nyt sen on tapahtuminen.

AULUS CAECINA: Oo, te vanhain patriisein jälkeläiset, katsokaa, mikä tyranni Tiituksessa nousee: jo ennen nousemistaan hän isänsä nimessä surmauttaa ja maanpakoon syöksee kaikki, mikä Roomassa on vapaata ja arvokasta.

CASSIUS VANHEMPI: Neeroa julmempi hänestä on tuleva!

AULUS CAECINA: Te vapauden viimeiset edustajat, sallitteko, että hänen juutalainen lemmittynsä, Berenice, asuu Rooman palatsiumissa ja sanoo itseänsä Augustaksi!

CASSIUS VANHEMPI: (kiihoittuneena): Ei koskaan! Ei koskaan! Minä olen valmis, Aulus.

AULUS CAECINA: (Cassius vanhemmalle): Mutta sinä? Sinä epäröit?!

CASSIUS VANHEMPI: Minua epäilyttää vielä seuraava kohta: Jos me Tiituksen otamme hengiltä, täytyy meillä olla takaus, että te pretoriaanit, meidän liittolaisemme, ette petä meitä ja huuda uutta caesaria. Me tiedämme kaikki, että Tiituksen veli, nuori Domitianus,— on teidän suosiossanne.

AULUS CAECINA: Ha-ha, vai Domitianus!——Hiljaa! Tuossa hän on.

DOMITIANUS: (tulee perähuoneesta, lähestyy Aulus Caecinaa).

CASSIUKSEN VELJEKSET: (poistuvat).

AULUS CAECINA: Caesar Domitianus?

DOMITIANUS: Olivatko nuo mustat sinun orjiasi?

AULUS CAECINA: (nyykäyttää päätä) Vakoojiani.

DOMITIANUS: (hiljaa, toisten kuulematta). Aulus, nyt on yhdestä seikasta tarkka vaari pidettävä. Isäni on—niinkuin luulen— kirjoittanut testamentin, jossa minä, Domitianus, tehdään veljeni Tiituksen myötähallitsijaksi. Jos hän antaa sen Tiituksen käsiin, olen minä hukassa. Tiitus sen väärentää. Minä tunnen hänet. Hän on taitava semmoisessa.

AULUS CAECINA: Caesar, sinä tiedät, että minä puolestani soisin sinun yksin tulevan Rooman herraksi.

DOMITIANUS: Ah, Aulus, sinä olet minun ystäväni.

AULUS CAECINA: Nuo kaksi ne oli urkkijoitani. He kertoivat, että tasavaltalaiset väijyvät Tiitusta, murhatakseen hänet, kohta kun Vespasianus kuolee.—Ilmoitanko Tiitukselle?

DOMITIANUS: Mitäs minä tiedän. Se on sinun asiasi. Sinähän olet Rooman prefekti.

AULUS CAECINA: Ajattelen, että sinun olisi paras kaikissa tapauksissa olla Roomassa valmiina heti toimiin ryhtyäksesi, ettei nuo hourupäiset tasavaltalaiset ennätä siellä sinun asioitasi sekoittaa.

DOMITIANUS: Jos sinä vaan jäät tänne sitä testamenttiasiata silmällä pitämään. Tiedä: Berenice on täällä. Heitä on kaksi minua vastaan. Molemmat yhtä viekkaita.

AULUS CAECINA: Caesar huomaa: jos Tiitus sysätään tieltä, on Berenice meidän tukemme jokaista muuta vastaan.

DOMITIANUS: Minä rakastan Domitiaa ja inhoon Bereniceä. En huoli hänestä.

AULUS CAECINA: Caesar, onhan mahdollista, että hän on silloin vähempäänkin tyytyväinen.

DOMITIANUS: Onko totta, mitä olen kuullut kerrottavan: sinä olet suhteissa häneen?—No, no. En vaadi vastausta.—Kun minä nyt ratsastan Roomaan, täytyy sinun lähettää henkivartijoita mukaani. Tie on turvaton.

AULUS CAECINA: Ja henkesi on tällä hetkellä kaikkia aarteita kalliimpi.

DOMITIANUS: Ah, Aulus, millä aavistuksilla sinä täytät sydämmeni! Oo, joka voisi nähdä tulevaisuuden verhon läpi!

LYSIMAAKOS: (tulee sisähuoneesta): Tuon riemusanoman! Caesar on herännyt. Pyysi maitoa, pyysi syödä!—Kuulitteko? Pyysi syödä.

LÄSNÄOLIJAT: (ottavat sanoman riemulla vastaan, ympäröiden Lysimaakon).

TIITUS: (tulee sisähuoneesta. Hänen kasvonsa ilmaisevat suurempaa riemua kuin kenenkään).

LYSIMAAKOS: (vastaa kysyjille): Kyllä, kyllä, ihan varmaan. Jos hyvin käy, voi caesar elää vielä monta, monta vuotta. Pahin on voitettu, pahin on voitettu! (Menee lääkkeiden kanssa sisälle).

TIITUS: Vaara näyttää todella olevan tällä kertaa voitettu. Kiitos, Lysimaakos. Ilosanoman toit meille kaikille.—Keisarillinen seurueemme on vapaa lähtemään Roomaan takasin.

AULUS CAECINA: Salli kysyä, jalo caesar, milloin itse aijot Roomaan saapua?

TIITUS: Miksi se sinulle on tarpeen tietää?

AULUS CAECINA: Liian kauan on Rooma ollut ilman johtavaa päätä.— (Erityisesti Tiitukselle): Miksi viipyisit, caesar, enää tämän sairasvuoteen ääressä, onhan vaara ohitse! Rooma odottaa, himoitsee nähdä jälleen sinun jumalaista olentoasi. Kun isäsi on täällä näkymättömissä, on niinkuin sinä yksin olisit Rooman herra. Tule, caesar, tule!—(Tuttavallisemmin ja hiljemmin): On ilmestynyt uusia tähtiä yölliselle taivaalle.

TIITUS: Ha-ha-ha. Sinä tiedät miltä puolelta ottaa minut, kunnon Aulus. Ei, Aulus, en uskalla vielä jättää vanhusta. Toivon, että yhä johdat senaatin istuntoja.

AULUS CAECINA: Sinun toivosi on meille käsky.

(Poistuu syrjemmäksi).

DOMITIANUS: (Tiitukselle). Minäpä en myöskään lähde täältä. Sinä—sinä —isä aikoo tehdä testamentin—minä tiedän sen—minä näin pergamentinkin hänen vieressänsä. Jos sinä saat yksin tänne jäädä,—

TIITUS: No, no Domitianus.—Sinä menet kauniisti Roomaan, eikö niin? Katsos, kun nyt olemme saaneet niin hyvän sanoman isän terveydestä, voit sinä rakkaan Domitiasi kanssa panna toimeen suuret kestit palatsiumissa. Saatte kutsua sinne ketä tahdotte, saatte voittajat ja tanssijat, ja saatte siellä mielinmäärin leikkiä yksinvaltiaita.

DOMITIANUS: Ole sinä!

TIITUS: Pikku Domitiasi kanssa—mitä?

DOMITIANUS: Olkoon menneeksi, koska isäkin on terveempi. Mutta jos sinä vaan sen testamentin—

TIITUS: Domitianus, Domitianus,—sinustapa minulla on vastus!
Kas niin—!

DOMITIANUS: Seurueeni! (Lähtee).

LÄSNÄOLIJAT: Terve, caesar Tiitus! (Lähtevät Domitianuksen jäljestä).

TIITUS: (kveestorille): Mitä vielä?

KVEESTORI: (antaa Tiitukselle pergamentin).

TIITUS: (lukee, antaa pergamentin pois). Kaikki siinä luetellut ovat heitettävät vankilaan.

KVEESTORI: Vankilamme ovat täynnä, caesar.

TIITUS: Siis teloitamme joka ikisen. (Hetken kuluttua): Mitä sanoo
Rooman kansa minusta?

KVEESTORI: Pelkäävät sinua. Odottavat sinusta toista Neeroa.

TIITUS: (hymyilee itseksensä). Se on hyvä niin.—Sanoppa sinä, minun herkin tuntosarveni, mitä odottavat patriisit minusta—ne vanhat sukuylimykset kodeissaan, missä ei hovin kulta kimaltele, vaan asuu vanhan Rooman henki hiljaisessa puolipimennossa. Oletko urkkinut, niinkuin olen käskenyt? Sinä vaikenet?

KVEESTORI: En tiedä uskallanko—?

TIITUS: Mitä aijot kertoa minulle—?

KVEESTORI: Eilen eräässä seurassa kuulin todella patriisein sinua arvostelevan.

TIITUS: Sinä luulet kai, että olen hyvinkin utelias, ha, ha.

KVEESTORI: Heillä on kummallinen luulo sinusta. He sanovat, että sinä ainoastaan teeskentelet julmuutta, herättääksesi pelkoa ja nöyryyttä, niinkuin teki suuri Augustus ennen valtaistuimelle nousuansa, mutta—

TIITUS:—mutta?

KVEESTORI: Mutta suuren Augustuksen luonnetta et sentään osaa matkia— sanovat;—et hallitse tunteitasi—et ole oikea roomalainen—ja olet nousukas.

TIITUS: (on ottanut kovin itseensä). Enkö vieläkään ole kylliksi itseäni sulkenut! (Teeskennellen ylemmyyttä): Ovatko he ehkä nähneet minun itkevän, ha-ha!—Joko minä sanoin sinulle? nuo ovat teloitettavat, jok'ikinen! Saat mennä.

KVEESTORI: (viipyy).

TIITUS: No?

KVEESTORI: Tahtoisin varoittaa sinua, caesar, eräästä vihollisestasi.

TIITUS: Sano.

KVEESTORI: Pidä silmällä Aulus Caecinaa.

TIITUS: Mitä sinä sanot? Hän on parhain ystäväni!

KVEESTORI: Voi olla. Kuitenkin, hän on valmistanut pretoriaaninsa sen varalle että isäsi kuolee. Katso, tässä on jäljennös hänen salaliittoaikeestansa, jonka näin hänen sotamiehillänsä. (Antaa Tiitukselle toisen pergamentin).

TIITUS: (lukee, yhä enemmän kiihtyen; viskaa pergamentin raivokkaasti kveestoria vastaan). Sen sinä olet itse sepittänyt! Sinä—sinä olet hänen kilpailijansa. Te olette molemmat pyrkineet pretoriaanien päälliköksi, ja kadehtineet sitä virkaa minulta. Te myrkytätte koko minun elämäni, te pilaatte juonillanne koko minun onneni, ennenkuin sen olen saavuttanutkaan!

KVEESTORI: (nostaa pergamentin ja lähtee hitaasti).

TIITUS: Tätäkö minä olen tavoitellut. Tähänkö minä hukkaan elämäni!— Ah, yksi ainoa minut siitä auttaisi,—se ainoa, jota en ole vielä saavuttanut.—»Sinusta tulee suuri hallitsija, Tiitus; sinä olet täyttävä maailman hyvillä töillä»—ha-ha, mikä haihtuva unelma kaukaisesta nuoruudesta!—Niin, jos olisin nuori, ehkä saavuttaisinkin, mutta minä vaan en enää uskalla mitä silloin uskalsin. Enkä tiedä, mistä enää voimaa ottaisin.

LYSIMAAKOS: (tulee sisähuoneesta, menee lääkepöytänsä luo).

TIITUS: Lysimaakos, eikö—sinun lääketaitosi voisi määrätä aikaa, kuinka kauan vanha isäni vielä kestää näitä kovia taudinkohtauksia?— Lähimaille—

LYSIMAAKOS: Herra, ei se ole tärkeintä. Tärkeintä on olla erehtymättä itse hoidon tavassa.

TIITUS: Valtakunnan asioille on kuitenkin perin tärkeätä, että punnitset sitä kysymystä.

LYSIMAAKOS: Luvallasi sanoen, herra, minun asiani on vaan katsoa, että ihminen jääpi eloon.

TIITUS: (kiivastuu, mutta hillitsee itsensä).

LYSIMAAKOS: Kaikki on mahdollista. Mahdollista on, että loppu tulee äkkiä—milloin emme odotakaan. Mutta yhtä mahdollista on, että caesar— hän on nyt seitsemänkymmenen kahden ikäinen—kestää tämän kohtauksen ja elää vielä kymmenen, miksei parikymmentäkin vuotta. Sitä hetkeä ei tiedä yksikään. Se on ja täytyy olla ihmisille salaisuus.

TIITUS: Ainakin lääkäreille.

LYSIMAAKOS: (poistuu sisähuoneeseen).

TIITUS: (puhuu oikeaan sivuhuoneeseen): Berenice! Minä tarvitsen sinua.

BERENICE: (tulee kuulumattomasti, seisoo pari askelta ovelta).

TIITUS: Sinä kuulit mitä Lysimaakos sanoi?

BERENICE: (nyykäyttää päätä).

TIITUS: Siten päivästä päivään, kuusta kuuhun, vuodesta vuoteen. Mitä puuttuu minulta? Hallitsen kaikki virkakunnat, sanelen keisarilliset lausunnot senaatissa, olen ainainen konsuli, olen tribuuni, elinajakseni pontifex, olen pretoriaanein päällikkö,—olen isäni myötähallitsija,—caesar. Ja kuitenkaan en ole saavuttanut sitä, mitä olen tarkoittanut. Kuka tietää kumpi meistä ennen kuolee. Tämä epävarmuus se kalvaa ja kuluttaa minua. Ennen muinoin tein mitä tahdoin, saavutin mitä tahdoin. Nyt ei se ole enää minun vallassani. Olen sitonut itseni.

BERENICE: Se on hyvin totta: sinä olet pysähtynyt. Rohkeutesi on rajansa löytänyt. Sinä et ole enää niin nuori kuin silloin.

TIITUS: Ei, Berenice, intohimoisemmin kuin koskaan palaa mieleni. Tämä epätietoisuus se on vaan mahdoton minulle. En voi elää ilman varmuutta. Tuo Lysimaakos, hän ei voi mitään sanoa. »Se voi tapahtua kohta»—ja sitten taas: »voi elää vaikka kaksikymmentä vuotta.»—Jos ei lääketiede voi minulle vastata, kysyn auguurilta, enteiden lukijalta.

BERENICE: Jos se vaan ei huomiota herättäne. Sanovat: Tiitus on levoton.

TIITUS: Joka taholta minä olen aidattu.—Sinä, Berenice, olet itäisiltä mailta: sano, tunnetko enteitä, joista voi tulevaisuutta arvata?

BERENICE: Ha-ha-ha.

TIITUS: Sinä naurat?

BERENICE: Minusta on aina kummalta tuntunut, että roomalaiset uskovat enteihin. Tiitus, maailman valta on omankäden tuote. Ei kukaan sinua siihen auta, ellet sinä sitä ota!

TIITUS: Kunpa tietäisin, ettei siitä tule minulle rangaistusta taivailta! Hän on isäni.

BERENICE: Paljon on taivaalla keinoja tahtonsa ilmaisemiseksi. Jos se tekee esteitä, mikset käske merkiksi sen ukkosena jyrähtämään. Se enne olisi Caesarille kyllin arvokas.

TIITUS: Nyt on keskipäivä, taivas pilvetön.

BERENICE: (kohauttaen olkapäitänsä): Mitään muuta ennettä en minä tiedä.

LYSIMAAKOS: (vetää syrjälle sisähuoneen oven verhon).

VESPASIANUS: (seisoo Lysimaakoon nojautuneena sisähuoneen pimentoa vasten).

BERENICE: (vetäytyy nopeasti syrjään, menemättä kuitenkaan näkyvistä).

VESPASIANUS: Missä on minun poikani Tiitus?

TIITUS: Isä, isä, älä vaivaa itseäsi. Tässä olen, isä.

VESPASIANUS: Entä poikani Domitianus?

TIITUS: Rauhoittuneina sinun terveydestäsi, isä, äsken kaikki läksivät takasin Roomaan.

VESPASIANUS: Tule tänne, Tiitus. Annas kun tunnustelen sinua. Silmäni eivät näe, mutta hengessä näen sinut elävänä edessäni. Tiitus, Tiitus, sinun puuhiasi tämä on ollut kaikki. Sinä teit minut, yksinkertaisen virkamiehen, keisariksi. Mutta annas kun sanon sinulle, ennenkuin kuolen: liian paljon sinä luulet, liian paljon sinä odotat purppuratoogasta. Ei se ole mitään, ei yhtään mitään. Kaiken aikaa olen tuntenut itseni suureksi narriksi. Ja enin silloin kuin seisoin triumfivaunuissa,—hölmö minä! aamunkoitosta päivänlaskuun seisoin siinä sekä oman että koko maailman ivan esineenä. Narri minä, minulle tapahtui mitä olin ansainnut!

TIITUS: Taudista parantuvanakin olet parantumaton ivassa!

VESPASIANUS: Voi minua! Pahin näytelmä on vielä jäljellä. Kuoltuani te panette toimeen loistavan hautaussaaton ja julistatte minut jumalaksi!

TIITUS: Hiljaa, hiljaa, isä. Orjat voivat kuulla. Jos caesar menee kuolemaa kohden niinkuin tavallinen ihminen, mikä silloin hänet alamaisistansa erottaa? Jumalaksi tulee caesar kuoltuansa.

VESPASIANUS: Jumalaksi, jumalaksi! Ah, Tiitus: kovaa on vanhan soturin, niinkuin minä, jolla on valta maailman yli, kadottaa valta itsensä yli niin, ettei jaksa enää roomalaisen tavoin elämäänsä lopettaa. Kovin jo haluaisin tämän narriuden perinnöksi luovuttaa. Mitä, Tiitus? jätänkö haluttua tavaraa? ha-ha—. Kuitenkin minulla on kaksi poikaa, Hallitkaa yhdessä. Ota hänet vierellesi, Domitianuksen, että hänkin saa vähän maistaa sitä, mitä niin himoitsee. Tiedän, Tiitus, että sinä teet kaikki niinkuin itse tahdot. Minä vaan rukoilen sinua: ota Domitianus mukaan. Kas tähän, tähän olen hallitussuunnitelmani kirjoittanut. (Antaa Tiitukselle pergamentin). Oh voimani, voimani! Liiaksi, liiaksi olen puhunut.—Lysimaakos!

LYSIMAAKOS: Levätä täytyy sinun majesteetti. Kunhan tämä voimainponnistus ei toisi turmiota!

VESPASIANUS: (peräytyy Lysimaakon tukemana verhon taa).

TIITUS: (tulee uhrialttarin luo, hetken mietittyänsä heittää pergamentin tuleen ja jää katsomaan savua, joka menee alas).

BERENICE: Mitä sinä katsot, Tiitus?

TIITUS: Viskasin tuleen nahkapalasen. Ajattelin: jos savu nousee, käy niinkuin minä tahdon,—jos menee alas, käy toisin. Katso, kuinka savu kiiriskelee pitkin maata!

BERENICE: Sinä olet Jerusalemin hävittäjä, Tiitus. Kun piiritit kaupunkia, raivosi siellä hirmuinen rutto. Sinä tulit muurin yli. Tuhansia maamiehiäni upotit verivirtaan. Pyhän temppelin portteihin olivat viimeiset paenneet Jehovan apuun luottaen. Sinä tulit, sinä tulit sinnekin! Jääkylmä hymy huulillasi, sotamiestesi ilkkuessa sinä surmautit ja liekkeihin poltit kaikki: Kokonaisen kansan hävitit maan päältä.—Etpä silloin katsonut minne savu menee.

TIITUS: Enkö olisi saanut tehdä mitä tein?

BERENICE: Sait, Tiitus. Oikein sinä sanoit: sinä saat tehdä mitä tahdot. Mutta siellä oli paljon vanhuksia, Tiitus. Nyt on edessäsi yksi ainoa, joka melkein pyytää sinun apuasi elämästä päästäksensä ja sinä kysyt enteitä ja pelkäät rangaistusta! Minä luulin, Tiitus, että sinä vielä yhä olet sama roomalainen, joka uskot vaan itseesi. Paljon sinä olet heikontunut siitä asti. Älä näytä sitä. Sillä varmaan tahtoo Rooma nähdä roomalaisen herranansa. Ja niitä on Roomassa miehiä—

TIITUS: Berenice!

BERENICE: (nöyränä): Ah! sinä et enää tarvitse minua. (Menee oikealle).

TIITUS: Todella, kun ajattelen,—mikä erotus on vanhuksen ja vanhuksen välillä. Verellä ja miekalla olen avannut tieni, kukistanut jokaisen, joka on ollut minulle esteenä, kirjoittanut satojen kuolemantuomiojen alle, enkä koskaan ole epäillyt, että teen mitä pitää tehdä. Tässä on esteenä vaan minun oma tunteeni: hän on muka isäni. Mitä minun yksityinen tunteeni tässä merkitsee! Ja sitäpaitsi: kerran meidän kumminkin on eroominen. Sinua elämä jo vaivaa, enemmän kuin huvittaa. Suora hyvätyö se olisi sinulle. Ei ole mitään syytä, ei mitään syytä minun viivytellä.—Mutta ah! minä olen voimaton. En voi itse ratkaista. Alanko jo todella vanheta pois elämästä! Ennenkuin olen saavuttanut—! Aah, sydämmeni, sydämmeni!

LYSIMAAKOS: (tulee lääkepöydän luo). Kas tässä, caesar, on kaksi kummaa lääkeainetta, yhtä kirkkaat kumpikin, kuin tavallinen vesi, mutta perin erilaiset vaikutukseltansa: toinen auttaa hitaasti ja varmaan, toinen auttaisi kohta, mutta voi myöskin kohta tappaa.

TIITUS: Etkö uskaltaisi sitä käyttää, Lysimaakos?

LYSIMAAKOS: Ehei, ei, ei. Se olisi ajattelematonta. Se on vaarallinen lääke, caesar, se voi tappaa muutamassa hetkessä. Pannaan pois, pannaan pois. (Panee pois toisen maljoista).

VESPASIANUS: Tuo vettä, Lysimaakos, kurkkuani polttaa, vettä!

LYSIMAAKOS: Jumalat! Se on Caesarin ääni!

TIITUS: Anna tänne!

LYSIMAAKOS: (jättää kädestään maljan Tiitukselle, ja kiiruhtaa itse veden kanssa sisähuoneeseen).

TIITUS: Voiko ennettä olla sen parempaa, kuin mikä nyt tuli käteeni. Ei suinkaan se tuokaan ole mitään myrkkyä! Hän sanoi: se voi auttaa kohta. Taivas ratkaiskoon! (Vaihtaa maljat).

LYSIMAAKOS: Nyt on sopiva aika antaa lääke, ennenkuin sairas jälleen nukkuu. (Ottaa maljan Tiituksen kädestä, menee sisähuoneeseen).

TIITUS: Jyrähdä siis taivas! Caesar odottaa sinun vastaustasi. En kuule mitään, en yhtään mitään. On hiljaista kuin hautakammiossa. Tämä oli viimeinen paha työ minulta. Koko maailman minä täytän hyvillä töillä.

LYSIMAAKOS: Ah, mitä tämä on! (Juoksee ulos, hakee uusia lääkkeitä). Caesar on saanut odottamattoman kohtauksen. Pelkään pahinta! (Takasin sisään). Voi minua! Hän meni tainnuksiin. Tämä on hänen loppunsa. Voi minua, voi minua!

TIITUS: (sisähuoneen ovella): Älä huuda, Lysimaakos, anna rauhaa kuolevalle. Etkö näe, kuinka tuskatta hän kuolee, vanha, väsynyt isä. Taivas itse lopetti hänen elämänsä.

LYSIMAAKOS: Ei hänen vielä olisi kuolla pitänyt. Monta rauhaisaa vuotta toivoin hänen vielä elävän. Voi minua!

TIITUS: (tulee ovelta). Minun hetkeni on tullut. Virtaa entinen veri minussa, nosta minut minun entinen usko itseeni. Pois—pois heikot tunteet! Minä otin, mikä kuului minulle. Nyt minä ratsastan Roomaan. Lysimaakos, nyt ratsastan Roomaan. Kuolonsanoman vien itse perille. Caesarin henkivartijat!

LIKTORIT ja PRETORIAANIT (tulevat).

TIITUS: Tällä hetkellä on caesar Flavius Vespasianus astunut jumalien joukkoon!

LlKTORIT ja PRETORIAANIT: Terve caesar, Tiitus Flavius Vespasianus,
Rooman imperaattori!

    (Kaksi pretoriaania asettuu miekat paljastettuina sisähuoneen
    ovelle, yksi kummallekin puolelle).

TIITUS: Roomaan! (Menee).

LIKTORIT ja PRETORIAANIT: (menevät hänen jäljessään). (Jonkun ajan perästä kuuluu etenevä hevosten kavioiden kopse),

LYSIMAAKOS: (tulee valitellen sisähuoneesta).

BERENICE: (tulee oikealta).

LYSIMAAKOS: Voi minua! Vastoin luulojani, vastoin kaikkea varovaisuuttani! Annoin lääkkeistä sen, joka oli vaarattomin. Mutta hän kuoli niinkuin olisin vaarallisimman antanut.—Oo, jumalani, jospa olisinkin erehtynyt! (Menee katsomaan toista maljaa). Mahdotonta! Annoinhan Tiitus Caesarille käteen oikean maljan, mutta tämä näyttää vähän—. Minun täytyy tutkia—käteni vapisevat—

BERENICE: (ottaa maljan Lysimaakon kädestä ja viskaa pois). Joutavia!

LYSIMAAKOS: Voi minkäs teit! Nyt en koskaan saa tietää olinko erehtynyt.

BERENICE: Turhaan voivottelet, Lysimaakos. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Ei ole sinun työsi loppunut. Valvo Tiituksen elämätä yhtä hyvin kuin olet Vespasianuksen valvonut.

LYSIMAAKOS: Mitä muuta orjan olisi tekeminen. Ei, sanoin väärin: kaikki voimani, kaiken kykyni panen herrani elämän palvelemiseen. Muu ei kuulu minuun. Olenhan Tiitusta lapsesta asti seurannut ja hoitanut. (Ajatuksissaan). Luulen kuitenkin, että hän tarvitsee vallan erikoisia lääkkeitä—vallan erikoisia.

BERENICE: Kuuletko kavioin kopsetta? Nyt on Jerusalemin hävittäjä
Rooman yksinvaltias.—Uskotko sinä, Lysimaakos, koston jumalaan?

LYSIMAAKOS: (pudistaa päätänsä).

BERENICE: He hajoittivat Judean kansan ja hävittivät pyhän kaupungin, mutta juutalainen vallitsee kuitenkin maailman valtijasta ja kaikki on kohta minun kädessäni.

LYSIMAAKOS: Kaikki, ainoastaan ei kosto.

BERENICE: (leikkien rannerenkaansa kanssa). Kuinka tahdonkin.

LYSIMAAKOS: Ei ole koston jumalaa. On ainoastaan niittäjä, joka korjaa eloa maailman pellosta. Missä kypsyy hedelmä, siellä se korjataan.

BERENICE: Ha-ha—, oliko se sinun niittäjäsi, joka äsken Vespasianuksen korjasi!

LYSIMAAKOS: Oli, ruhtinatar.

BERENICE: (nauraen:) Sinä et ole vaarallinen, Lysimaakos,—et todellakaan!

(Esirippu).

KOLMAS NÄYTÖS

Huone Rooman palatsiumissa. Taka-alan muodostavat korkeat portaat pylväsriveineen. Portaiden keskikohdalla, niiden kummallakin puolen on verhoilla peitetyt syrjäovet. Etuala on keisarillinen atrium, josta myös johtavat ovet kummallekin puolen.

DOMITIANUS ja DOMITIA vasemmalla, muihin läsnäoleviin nähden hallitsevassa asemassa, loikovat ruokien ja juomien ääressä. AULUS CAECINA, lähinnä heitä. Toisella puolella lähinnä FILOSOOFI. Sitten HOVIRUNOILIJA ja muita pitoihin käsketyitä, RITAREJA, SENAATTOREJA, NAISIA, jotka osaksi ovat nousseet paikoiltansa ja liikkuvat vapaasti. Pidot ovat pitkälle ehtineet. Kaikki ovat sekä käytöksessään että puheissaan vapaat. Soitto kuuluu toisinaan. Keisarilliset orjat suorittavat palvelusta.

DOMITIANUS: No, runoilija, annas äänesi kuulua.

DOMITIA: Hiljaa sitrat! Nyt soitetaan säkkiin ha-ha-ha!

RUNOILIJA: Olen valmistanut sinun kunniaksesi pitkän heksameeterin.

DOMITIANUS: Vai valmistanut!

DOMITIA: Valmistamatta saat piipertää määräyksemme mukaan. Antakaa hänelle viinimarjan mehua!

AULUS CAECINA: Ahaa, nyt pannaan runoniekka koetukselle.

RUNOILIJA: Odotan määräystäsi, caesar.

DOMITIANUS: Laulappas julki minulle mimmoisen soisit keisarin olevan.
No, Muusat hoi! Sitrat, auttakaa häntä.

LÄSNÄOLIJAT: Kuulkaa, kuulkaa! (Huomio kääntyy joka taholta runoilijaan).

RUNOILIJA: Sinunlaisesi soisin hänen olevan, ihanan katsoa kuin on merentakaa nouseva päivä, vapaan ja onnellisen kuin jumalat!

VIERAAT: (hyväksyvästi): Hyvä, hyvä!

TIITUS: (saapuu puolijuoksussa portaiden ylimmille astuimille, pysähtyy äkkiä, kuuntelee runoilijan sanoja, ilmaisematta tuloansa. Sitten kätkeytyy oikealla olevan verhon taa).

RUNOILIJA: Katso, suuri orjalauma, jota sanotaan Roomaksi, on sinun synnyttäjäsi. Katso, tuntien kahleita me tahdoimme nähdä yhden kahleettoman, yhden tahdoimme nähdä yli-ihmisen, jota ei sido säännöt, ei pykälät, ei filosoofein määräykset. Yhden tahdoimme nähdä vapaan, rikkauden ja onnen ympäröimän, jolle ei ole rajoja pantu, joka tekee mitä tahtoo, jolta ei puutu mikään,—ja semmoiseksi synnytimme sinut, sinä jumalainen, kuolematon caesar!

LÄSNÄOLIJAT: (paukuttavat käsiänsä).

DOMITIANUS: Mainiosti puhuttu. Julistan sinut hovirunoilijakseni, kun tulen Caesariksi. Syöttäkää ja juottakaa häntä.

AULUS CAECINA: Mitä sanoo meidän filosoofimme tähän? Runoilija taisi antaa pienen letkauksen teikäläisille.

FILOSOOFI: Vapaudesta sanansa puhuivat, suustansa löyhkäsi orjan henki. Mutta meitä filosoofeja huvittaa aina vastakohdat. Niinpä tiedän minä toisen opin, joka myöskin rehoittaa tulevassa valtakunnassasi, caesar, —ja, kuten äärimmäisyydet aina, on yhtä hullunkurinen.

DOMITIA: Puhu sinä vuorostasi.

FILOSOOFI: Nuo kristityt, joita Neero sirkuksessa pedoilla raatelutti ja rovioilla poltti, ne opettavat, ettei keisari ensinkään voi olla onnellinen.

DOMITIANUS: Kuka olisi onnellisempi keisaria?

FILOSOOFI: Se, joka ei huoli vallasta eikä rikkaudesta, sanovat he.

AULUS CAECINA: Joitako pedot raatelevat? ha-ha.

LÄSNÄOLIJAT: Ja joita rovioilla poltetaan? ha-ha-ha.

DOMITIANUS: Vieläkö kristityitä on meidän valtakunnassamme, Aulus?

AULUS CAECINA: Lienee yksi ja toinen Neeron vainoista säilynyt.

DOMITIANUS: Kun tulen Caesariksi poltan viimeisetkin heistä.

LÄSNÄOLIJAT: (paukuttavat käsiänsä Domitianukselle).

LYSIMAAKOS: (tulee, katsoo ympärilleen, lähestyy Aulus Caecinaa ja kuiskaa tämän korvaan).

AULUS CAECINA: (kavahtaa pystyyn, kuiskuttaa kiihkeästi Lysimaakon kanssa).

DOMITIA: Soittoa, soittoa enemmän! Ja missä tanssijat?— (Domitianukselle, huomattuaan Lysimaakon): Domitianus, katso!—mitä puhuu hän Aulukselle?

AULUS CAECINA: (Lysimaakolle) Apollon kautta, älä hiisku sanaakaan, ennenkuin luvan annan.

DOMITIANUS: (kavahtaa pystyyn, lähestyy Aulus Caecinaa). Mitä on tapahtunut?

LÄSNÄOLIJAT: (hämmästyksissään): Lysimaakos täällä!

AULUS CAECINA: Odottamaton taudinkohtaus.—Vespasianus on kuollut!

DOMITIANUS: Jumalat!

DOMITIA: Missä on Tiitus?

LÄSNÄOLIJAT: (paitsi Aulus Caecina ja Lysimaakos) Missä on Tiitus?
(Hajoovat kiihkeinä vasemmalle ja oikealle).

LYSIMAAKOS: (poistuu tuskaillen oikealle).

DOMITIANUS: Testamentti, Aulus!

DOMITIA: Tiitus? missä Tiitus on?!

AULUS CAECINA: Hiljaa! Lysimaakos sanoo, että Tiitus ratsasti Roomaan ennen häntä.

DOMITIANUS: Aulus—aavistus välähti minussa—! Tasavaltalaiset!

AULUS CAECINA: Tiitus on murhattu!

DOMITIA: (huutaa) Domitianus! Nyt meidän hetkemme on tullut! Oo, kun ei sitä meiltä vaan kukaan ottaisi!

DOMITIANUS: Aulus auttaa meitä. Oo, Domitia, Domitia!

AULUS CAECINA: Ei ole hyvä, että Rooma liian aikaisin saa tietää mitä me tiedämme. Domitia, hae Lysimaakos, tuki hänen suunsa.

DOMITIA: (juoksee vasemmalle).

AULUS CAECINA: Berenice on tulossa. On mahdollista, että testamentti on hänen hallussaan. Sinun täytyy ensimäiseksi häntä tavata.

DOMITIANUS: (hätääntyneenä) Missä on Berenice?

AULUS CAECINA: Tuonne päin.

DOMITIANUS: (juoksee vasemmalle).

AULUS CAECINA: Nyt, Aulus, viisaasti ja rohkeasti! (menee vasemmalle).
Orjat: (juoksevat kokoon eri haaroilta).

ENSIMÄINEN ORJA: Minä kuulin prefektin sanovan: Tiitus on murhattu!

MUUT ORJAT: (huutavat hämmästyksestä).

TOINEN ORJA: Ja he kielsivät ilmoittamasta.

KOLMAS ORJA: Pitääköhän sitä uskoa?

NELJÄS ORJA: Pahako se olisi!

VIIDES ORJA: Suurin onni, suurin onni se olisi. Sh!

ENSIMÄINEN ORJA: Sh, sh,—Rooman orjain ilo se olisi.

TOINEN ORJA: Katsokaa, tuolla tulee Lysimaakos itkien.

LYSIMAAKOS: Ah, eikö vieläkään! Jumalani, jumalani! Hän on murhattu!
(Itkee valitellen).

ENSIMÄINEN ORJA: Lysimaakos, tahtoisitko, että hän tulisi? Etkö sinä orja olekaan?

KOLMAS ORJA: Rooma riemuitsee, jos se on Tiituksesta päässyt.

NELJÄS ORJA: Mutta henkilääkäri huokaa.

LYSIMAAKOS: Pienestä lapsesta, pienestä lapsesta olen häntä hoitanut, monista taudeista olen parantanut. Rakas on minulle hänen elämänsä. (Menee valitellen).

KOLMAS ORJA: Tuo on ainoa koko Roomassa.

ENSIMÄINEN ORJA: Koko valtakunnassa, Espanjasta hamaan Eufratiin käy kevennyksen huokaus.

KOLMAS ORJA: Prefekti!

TOINEN ORJA: Berenice!

KAIKKI ORJAT: (juoksevat hajalle).

AULUS CAECINA ja BERENICE: (tapaavat toisensa).

BERENICE: (kiihoittuneena) Aulus, mitä kuulen!

AULUS CAECINA: Niin se on. Urkkijaini kautta on minulla tiedossa, että tasavaltalaiset väijyivät häntä.

BERENICE: Taivaan vallat! Hän on murhattu!

AULUS CAECINA: Se on Cassion veljesten työ.

BERENICE: Aulus. kohta koko Rooma sen tietää.

AULUS CAECINA: Kohta on myrsky irti.

BERENICE: (pää pystyssä) Kuka on hänen seuraajansa Aulus?

AULUS CAECINA: Berenice! Yksi seikka on tällä hetkellä sinulle yhtä tärkeä kuin minulle: Domitianus on syrjäytettävä!

BERENICE: Niin pitkälle käyvät tiemme yhteen, Aulus.

AULUS CAECINA: Niinkö pitkälle vaan? Eikö pitemmälle? Berenice? Ihana
Berenice!

BERENICE: Minä olen sen, jonka on Rooman valtakunta.

AULUS CAECINA: (ylpeästi) Silloin olet minun, sillä minun ovat pretoriaanit.

BERENICE: (säpsähtää, sitten liehakoiden): Aulus, sinä et ole niinkuin heikko ja itkuun valmis Tiitus. Sinulla on usko omaan itseesi.

AULUS CAECINA: Se usko on roomalaisen usko, ja sen ympärillä kiertyy maailman suuret valtatapaukset niinkuin oman akselinsa ympärillä.

BERENICE: Sinä kelpaat Caesariksi, Aulus.

AULUS CAECINA: Kaikki riippuu tästä silmänräpäyksestä. Jos nyt autat minua, Berenice, jäät asemaasi. Minua miellyttää sinun mustat silmäsi ja juutalainen tarmosi, Berenice.—Domitianus on saatava tieltä.

BERENICE: Sen ymmärrän.

AULUS CAECINA: Sano hänelle, että on olemassa Vespasianuksen testamentti—että sinä yksin sen voit löytää. Ja kun olet saanut hänen luottamuksensa, myrkytä hänet.

BERENICE: Puuttuu vaan roomalaisen miehen vala.

AULUS CAECINA: Valani saat tässä (antaa kätensä Berenicelle).— Kuitenkin, sinä tiedät, että Rooman kansa vihaa sinua. Augustaksi teen sinut vasta kun on kaikki varmaa.

BERENICE: Viisainta saattaa niin olla. Kuitenkin, missä ei mikään silmä meitä näe———

AULUS CAECINA: Oo, Berenice! Sinua syleillessä on kuin jo syleilisin
Rooman valtaa.

DOMITIANUS: (tulee, katsellen taakseen, kiihoittuneena): Aulus, auta minua. He tekevät kapinaa minua vastaan! He nauravat vasten silmiäni!

AULUS CAECINA: Berenicellä on vihiä isäsi testamentista.

DOMITIANUS: Ah, auttakaa minua. Mitä minä sanon heille? Neuvo Aulus,—
Berenice!

SENAATTOREJA, RITAREJA, PRETORIAANEJA (tulee vasemmalta, kiivaasti keskustellen).

SENAATTORIT Y.M. Mitä? Mitä? Mikä huhu se on? Aulus, selitä! Selitä!

AULUS CAECINA: Pelkään, että huhussa on perää. Rooma on ilman Caesaria.

SENAATTORIT Y.M. (ilmaisevat hämmästystä).

DOMITIANUS: Vaan minulla on testamentti, jossa minä määrätään Tiituksen myötähallitsijaksi ja seuraajaksi.

SENAATTORIT ja PRETORIAANIT: (nauravat).

ENSIMÄINEN SENAATTORI: Jos Tiituksesta pääsimme,—luuletko, että kiirehdämme sinua huutamaan. Pois gallialaiset nousukkaat!

TOINEN SENAATTORI: Senaatin pitäisi saada nähdä se testamentti.

DOMITIANUS: Berenice, onhan se sinulla?

KOLMAS SENAATTORI: Mitä sanomista Berenicellä on, kun Tiitus on vaijennut?!

NELJÄS SENAATTORI: Pois juutalainen Rooman keisaripalatsista!

SENAATTORIT Y.M. Pois! Pois!

NELJÄS SENAATTORI: Emme tahdo juutalaisen valituita Roomaan.

DOMITIANUS: Minä en ole Tiituksen kaltainen. En minä ole näyttelijä, en julma, enkä itke—. Ja minä revin maan tasalle hänen triumfiporttinsa ja kaikki muistot hänestä minä hävitän. Sen saatte nähdä!

ENSIMÄINEN SENAATTORI: Käske Berenice ulos Roomasta.

DOMITIANUS: Mutta—mutta hänellä on—Aulus mitä minun pitää tehdä?

SENAATTORIT Y.M. (melulla): Pois Berenice!

TIITUS: (juoksee verhon takaa, pysähtyy joksikin ajaksi, tulee sitten hitaasti alas portaita, huoletonta teeskennellen).

BERENICE: Taivaan vallat! Tiitus!

MUUT: (huudahtavat hämmästyksestä ja jäävät sanattomiksi paikoilleen).

AULUS CAECINA: Caesar—caesar—. Terve caesar Tiitus Flavius
Vespasianus, Rooman imperaattori!

LÄSNÄOLIJAT: Terve Rooman imperaattori!

AULUS CAECINA: Me—minä—me luulimme,—että jokin vahinko oli kohdannut—

SENAATTORIT: Mikä onni, Caesarimme on vahingoittumaton!

ORJAT: (tunkeutuvat esille) Herra, suo suudella toogasi liepeitä, että orjain ilo saisi purkautua. (Ympäröivät Tiituksen polvistuen hänen ympärillensä ja suudellen hänen vaatteitansa).