AULUS CAECINA: Tietoihimme oli tullut, että tasavaltalaiset—
BERENICE: Tiitus, imperaattori, minun aurinkoni—suo minun orjain kanssa iloita sinun pelastumisestasi! (Kumartuu suutelemaan Tiituksen vaatteita).
TIITUS: Minua liikuttaa teidän hellä huolestumisenne. Ja minua miellyttää, että ensimäisenä hallitukseni päivänä saan näin elävän todistuksen teidän rakkaudestanne.
(Osottaa tahtovansa jäädä yksin).
LÄSNÄOLIJAT: (hajoovat eri suunnille).
TIITUS: (juoksee liktorin luo ja viittaa kädellänsä Aulus Caecinaan).
LIKTORI: (pistää Aulus Caecinan kuoliaaksi).
(Aulus Caecinan huudosta rientävät äsken poistuneet takasin, tyrmistyen paikoillensa. Aulus Caecina kannetaan ulos).
TIITUS: (löytämättä sanoja) Ha-ha—hän oli tehnyt salaliittosuunnitelman.—Se joutui käsiini.—Kyllä minä sen näytän teille kaikille.—Menkää,—tai: älköön kukaan jättäkö palatsia.—Minä tahdon nähdä teidät ympärilläni,—rakkaat ystäväni—.
LÄSNÄOLIJAT: (hajoovat epätietoisina, pahaa aavistaen).
KVEESTORI: (jää yksin seisomaan Tiituksen eteen).
TIITUS: Mene sinäkin.—Kohta otan vastaan hallituskunnat. Mene.
KVEESTORI: (lähtee).
TIITUS: (sortuen) Voi minua, mitä olen kuullut! Aulus Caecina tahtoi myrkyttää tieltään minun veljeni! Domitianus häpäisi minun muistoni. Rooman ylimykset pilkkasivat minua. Omat koti-orjani ilkkuivat minulle. Berenice, sinä sanoit: minä olen sen, jonka on Rooman valtakunta. Kaikki—kaikki he ihan samaan pyrkivät kuin minä,—ja ovat valmiit murhiin ja myrkytyksiin, niinkuin minä. Oo, jumalat, tämmöinenkö oli se hetki, jota elämäni tavoitti! (Katsoo ympärilleen) Mikä minä olen? Olenko minä maailman herra? Vai olenko minä vaivainen, hylätty, yksinäinen? Ei minulla ole ketään! Vanha isäni olisi ollut—(huutaa): ääh!
LYSIMAAKOS: (kuultuaan huudon, tulee oikealta kuulumattomasti, jää perälle).
TIITUS: Voi minua, niinkuin haavoitettu kauris minä mykistyn tähän! (Huomaa Lysimaakon) Ah, Lysimaakos, Lysimaakos! (Juoksee hänen luokseen niinkuin ainoan ystävänsä).
LYSIMAAKOS: Miten on terveytesi, herra? Sinun ruumiisi vapisee.
TIITUS: (peittäen mielentilaansa) Ha-ha—. Olen usein aikonut sinulle puhua siitä asiasta. Katsos, minua vaivaa eriskummallinen tauti.
LYSIMAAKOS: Sano minulle se tautisi, niin sen parannan.
TIITUS: Se tauti on keisarille kovin sopimaton. Vastoin tahtoani nousee näet rinnastani tuska tänne kurkkuun, jäseneni vapisevat ja silmistäni vuotaa vesi.
LYSIMAAKOS: Kovin merkillinen tauti.
TIITUS: Voisihan luulla minun itkevän. Katso itse. Roomalaisen silmissä ei mikään ole häpeällisempää. (Uhkaavasti): Siis vaiti minun taudistani, muista!—
LYSIMAAKOS: Kylmimmän lähteen vedellä täytyy huuhdella ruumistasi. Tai vielä parempi jos lumikylpyyn suostuisit.—Tuon sinulle vahvistavan juoman. (Menee oikealle).
TIITUS: Ei ole ketään, jolle valittaisin.
LYSIMAAKOS: Tässä, herra, juo tämä. (Kääntyy vettä hakemaan).
TIITUS: (kaataa juoman maahan; itsekseen): Ei ole ketään, joka minut parantaa.
LYSIMAAKOS: (on huomannut, että Tiitus kaasi lääkkeen; tarkastelee häntä punnitsevasti).
TIITUS: Lysimaakos, minä annan sinulle vielä tärkeämmän viran, kuin henkilääkärin; minä teen sinut salaiseksi uskotukseni. Minulla on suuria hallitsijatuumia. Tahdon tästälähin tietää kaikki mitä Roomassa ajatellaan, sanotaan ja tehdään. Laajennan sentähden urkkijajoukkoni suureksi tiheäksi verkoksi yli koko valtakunnan. Poistan tieltäni kaikki mikä on minua vastaan. Ensimäinen on, että he pelkäävät minua vielä enemmän! Minä näytän heille niin paljon verta, että he vavisten lankeevat maahan minun eteeni. Minä luon itselleni uuden ympäristön.— Mutta—minussa on lempeyttäkin ja hellyyttä. Ja katsos, minä aijonkin nyt alkaa hallitukseni jollakin suurella hyvällä-työllä, niin suurella, ettei maailma ole sen vertaista nähnyt. Katso, minusta on ennustettu, että tulen suureksi hallitsijaksi, joka täyttää maailman hyvillä töillä.—Lysimaakos, sanoppas sinä, mitä hyvää keisarina tekisit?
LYSIMAAKOS: Antaisin viljaa roomalaisille ja toimittaisin suuria petonäytelmiä.
TIITUS: Sinä olet niin tyhmä, Lysimaakos.—Saat mennä. (Itsekseen) Voi minua!
LYSIMAAKOS: (aikoo mennä).
TIITUS: Odotas,—sano minulle Lysimaakos, tunnetko ketään kristittyä täällä Roomassa,—niitä, joita Neero vainosi?
LYSIMAAKOS: Herra, ne elävät salaisuudessa, niitä on paljon, niitä voi olla sinun ympärilläsi—sinun omien orjiesikin joukossa.
TIITUS: (ihmetellen) Mitä sanot? Sittenhän voit kohta saattaa jonkun heistä tänne.
LYSIMAAKOS: Sen voin.
TIITUS: Katso siis, ettei kukaan täällä häiritse minua ja tuo kristitty puheilleni. Minä tarvitsen häntä nyt kohta—kohta! (Menee oikealle).
LYSIMAAKOS: (seuraa Tiitusta ovelle).
BERENICE: (tulee vasemmalta, seuraa urkkien Tiitusta niinikään ovelle).
LYSIMAAKOS: (pysäyttää Berenicen) Herrani kielsi ketään luoksensa päästämästä. (Jää ovelle).
DOMITIANUS ja DOMITIA: (näyttäytyvät vasemmalta).
BERENICE: (kohauttaen olkapäitään osottaa, ettei päässyt Tiituksen puheille).
DOMITIANUS: Suuri näyttelijä hän on, mutta niin ei hän olisi koskaan voinut näytellä. Ettekö nähneet kuinka liikutettu hän oli,—kuinka hän oli hyvillänsä.
DOMITIA: Berenicellä on toinen ajatus.
BERENICE: Mitä merkitsee kielto lähteä palatsista?—ja kielto päästä hänen puheillensa?
DOMITIA: Verta se merkitsee. Se merkitsee, että jotkut vielä tänäpäivänä mestataan. Minä pakenen! Minä pakenen! (Rientää vasemmalle).
BERENICE: Täältä ei enää kukaan pakene. Ei:—jos tulta ei voi välttää, täytyy mennä tulen läpi.
(Menee vasemmalle).
DOMITIANUS: Lysimaakos,—jos huomaat jotain erinomaista veljessäni— jos—jos—huomaat, että hän esimerkiksi tahtoisi minut vangita,— rukoile minun puolestani sinä, hän kuulee sinua, hän tulee helposti liikutetuksi, minä tunnen hänet.
LYSIMAAKOS: Minä rakastan Tiitusta, herraani. Minä teen kaikki mitä voin hänen edestänsä. Annan vaikka henkenikin. Minä olen jo vanha mies.
DOMITIANUS: Mutta puhuthan minun puolestani?—Lysimaakos, on mahdollista, että hän tahtoo minut hengiltä!
LYSIMAAKOS: Ah, herra, mitä on kuolla toisen käden kautta! Pahempi on sen, joka tappaa, pahempi sen, joka tappaa!
DOMITIANUS: Kuule! Minä luulen hänen tulevan! (Kiiruhtaa pois).
LYSIMAAKOS: (kuulostelee oikealla ovella, menee sitten vasemmalle ja lankee polvillensa ensimäisen pylvään taa).
TIITUS: (jonkun ajan kuluttua) Lysimaakos, missä on sinun kristittysi?
LYSIMAAKOS: Hän on täällä.
TIITUS: Katso siis, että liktori on paikallansa ja tuo sitten kristitty eteeni.
LYSIMAAKOS: (katsoo verhon taa, tulee takasin) Liktori on paikallansa.
TIITUS: Entä kristitty?
LYSIMAAKOS: Tiitus, hän on edessäsi.
TIITUS: Mitä sinä sanot? Sinä kristitty?—Etkö olekaan tyhmä
Lysimaakos?—(Huutaa): Sinä olet pettänyt keisarisi!
LYSIMAAKOS: Olen, Tiitus;—sinun hyväksesi.
TIITUS: En tiedä kuinka katsoisin sinua. Äsken olit orjani, nyt olet vieras, ja sinun puheesi ei ole orjan. Kuka sinä olet?—Kuka on sinut vapaaksi tehnyt?
LYSIMAAKOS: Totuus.
TIITUS: Sinä tuntisit totuuden? Orjaniko täytyy kumartua minun edessäni vai minun orjani. (Itsekseen): Hänen katseensa vangitsee minua! (Ääneen, arasti katsellen kulmiensa alta): Niin, kuka lienetkin,—jos sinä tunnet totuuden, sano se minulle. Vastaa siis minulle siihen kysymykseen, jonka äsken tein Lysimaakolle: Sano minulle hyvä työ, suuri ja laaja, jota ei kukaan keisareista ole vielä tehnyt. Ajatteles: minulla on suuri valta, valta maailman yli minulla on, minä voin kaikki.
LYSIMAAKOS: Kaikkea voi keisari, yhtä ei.
TIITUS: Mitä ei voi keisari?
LYSIMAAKOS: Tehdä hyvää.
TIITUS: Keisari ei voisi tehdä hyvää! Hullumpaa en ole kuullut.
LYSIMAAKOS: Sinä sanot niin, ja kuitenkin lyyhistyt kokoon totuuden lyömänä.
TIITUS: (huutaen): Lyysimaakos, Lysimaakos, sinä olet katsonut minun läpitseni!
LYSIMAAKOS: Olen, Tiitus.
TIITUS: (raivokkaasti): Turhaan sen sanoit, sillä ennenkuin sinä minun käsistäni pääset, olet sinä kuoleman oma!
LYSIMAAKOS: En pelkää sinua enkä kuolemaa. Tätä hetkeä varten olen elänyt.
TIITUS: (arasti, hiljaa): Jos keisari ei voi tehdä hyvää, sano, mitä minun siis on tehtävä?
LYSIMAAKOS: Tahtoisin nähdä sinua, Tiitus, suoraan silmiin, kun sen sanon. (Lähestyvät toisiansa).
TIITUS: (koettaa katsoa Lysimaakoa silmiin) Ha-ha—
LYSIMAAKOS: Suoraan silmiin, ihan suoraan.
TIITUS: Minä katson, minä katson—. (Ottaa molemmin käsin ohimoistansa).
LYSIMAAKOS: Niin, Tiitus, juuri niin. Sinä ymmärsit, ennenkuin olin suuni aukaissut. Luovu vallastasi.
TIITUS: Katso, niitä on hallitsijoita, jotka ovat minua pahempia olleet. Mutta minä olen hyviäkin töitä harjoittanut. Ja minun aikomukseni oli vielä suurempia töitä tehdä—.
LYSIMAAKOS: Ja jos sinä olisit enkeliäkin puhtaampi, sanoisin saman: luovu vallastasi. Se on kristittyjen oppi jokaiselle. Sillä joka tahtoo ensimäinen olla, hän olkoon kaikkein palvelija. Luovu vallastasi!
TIITUS: (puoleksi itsekseen): Jollen minä tietäisi, että se on niin,— mutta minun järkeni on hieno, ja minä olen aikaa sitten sen jo itse ymmärtänyt.
LYSIMAAKOS: Rauhaan ja onneen sinua kutsun ja iankaikkisuuteen sinua saatan, Luovu vallastasi, Tiitus. Se on se suuri teko, jota sinä tahdoit tietää. Sitä ei ole vielä yksikään keisareista tehnyt. Mutta ajat odottavat sinun tekoasi. Sillä aika on tuleva, että valtakuntain hallitsijat astuvat alas valtaistuimiltansa ja käyvät sisälle jumalan valtakuntaan.
Tule joukkoomme, Tiitus! Meitä on suuri veljeskunta. Kaikki siellä rakastavat sinua. Kaikki olemme yhtä elämässä ja yhtä ylösnousemuksessa. Rauhaan ja onneen sinua kutsun.
TIITUS: (Antautuen Lysimaakon mielentilaan) Vapaana hengähtäisin, yhdessä huokauksessa puhaltaisin pois tämän painon. Voi minua, voi minua! niinkuin lapsi minä itken.
LYSIMAAKOS: Tämä on minun viimeinen ja ainoa lääkkeeni sinun uutta tautiasi vastaan, Tiitus.
TIITUS: (säpsähtää itkustansa). Lysimaakos! Sinä olet kuoleman oma!
LYSIMAAKOS: Orjanasi olen elänyt. Sinua parantaakseni mielelläni kuolenkin.
TIITUS: Ha-ha—sinähän sanoit, ettei keisari voi tehdä hyvää. Minä näytän sinulle. Minä aijoin tappaa sinut, mutta nyt sanon: teen sinut vapaaksi! Mene! (Kun Lysimaakos viipyy): Mene salaa minun takaani, etten huomaa sinun menevän. Joudu! Sinä et ymmärrä, että se on suuri työ minulta. Mene! Mene, mene!
LYSIMAAKOS: Hyvästi, Tiitus!—Kutsu minua, jos tarvitset. Menen veljieni luokse, kerron heille, valmistan sinun tulosi! (Menee).
TIITUS: Mitä hän sanoi? »Kerron veljille»? Huomenna hän varhain seisoo torilla ja kertoo tutuillensa: »olen kääntänyt Tiituksen mielen, näin hänen itkevän edessäni!» Ja Rooma sanoo: »Tiitus itkee, Tiitus ei ole roomalainen» (Huutaa Lysimaakon jälkeen): Seis mies! (Liktorille): Hän ei saa elää. Tuo minulle hänen päänsä!—(Itsekseen): Pelastettu olet sinä Tiitus ja sinun valtikkasi! Ei kukaan ole vielä nähnyt sinua! Sinä olet Rooman herra!
LIKTORI: (tuo kilvellänsä vaatteen alle peitetyn pään).
TIITUS: (viittaa asettamaan sen kauemmas luotaan).
LIKTORI: (asetettuaan kilven poistuu).
TIITUS: (arasti, epävarmasti): Olinko se minä, vai oliko se keisari, joka tuon teki?—Minä pelkään sitä keisaria. Hän on julma. Totta sinä sanoit, hän ei voi tehdä hyvää. (Lähestyy kilpeä, nostaa vaatetta) Hymy sinulla on huulilla, mutta mykkä sinä olet. Juuri äsken sinä puhuit minun kanssani; kuulen vielä sinun äänesi ilmassa.
Tapoin ainoan ystäväni—ainoan! Tämmöinen on ihminen, jonka jumalat ja ihmiset ovat jättäneet.
Nyt poistuu minulta viimeinen tuki. Viimeinen lämpö lähtee minulta. Lysimaakos, älä lähde, älä lähde! Minä en päästä sinua, minä pitelen sinusta!—Katso, jo jäähtyy sinun hymysi. (Jättää pään). Lysimaakos, mitä sinä sanoit minulle? Kuinka se oli? Tässä sinä seisoit——sinä sanoit: luovu herruudesta! Niin sinä sanoit. Ja minä luovunkin. Lysimaakos, minä teen niinkuin opetit. Minä pakenen täältä—minä pakenen! (Juoksee vasemmalle, pysähtyy oven eteen): Palatsi on täynnä ihmisiä.—Mitä minä pakenisin?! Minä kutsun kokoon kaikki ja sanon julkisesti.—Minäkö?—Ah, kuinka minä pääsisin täältä tarvitsematta ketään nähdä! Lysimaakos, minä olen jo luopunut!
LIKTORI: (ilmoittaa): Ruhtinatar Berenice.
TIITUS: (säpsähtää): Vie pois tuo!
LIKTORI: (viepi kilven).
TIITUS: Mitä sanon hänelle? Minne pakenen häntä?
BERENICE, (tulee arasti ja urkkivasti).
TIITUS: (jähmettyy hänen nähtyänsä).
BERENICE: (lankee polvilleen Tiituksen eteen): Caesar, minua vapisuttaa sinun mykkä katseesi. Minä näen sinun tietävän kaikki. Mitä taisin minä! Mitä taidan minä sille, että sydämmeni himoitsee Rooman valtaa. Sitä on myös sinun sydämmesi himoinnut. Ja minä luulin, ettet enää ollut eläjien joukossa. Ah, caesar, caesar, minä pelkään sinun mykkää katsettasi, pelkään ja ihailen. Mikä on sinut tällä hetkellä muuttanut? En ole semmoista majesteettia ennen nähnyt. Noin sinä seisoit palavan Jerusalemin edessä, noin sinä seisoit minun unelmissani. Oo, caesar, minä näen, että sinä olet suuriin tekoihin valmistunut. Sinä olet Rooman herra, sinä yksin!
Elä vaikene enää caesar! Katso, minä olen polvillani sinun edessäsi, sinun armoasi rukoillen.—Tiitus, minä rakastan sinua, minä rakastan sinua! Nosta minut, tee minut Augustaksesi.
TIITUS: Ensi kerran kuulen sinun äänessäsi rakkauden väreen, josta korva ei voi pettyä. Sinä tulet liian myöhään, Berenice. Minä en voi antaa sinulle sitä, mitä pyydät. Minä en ole enää mitään.
LIKTORI: (ilmoittaa) Kveestori.
BERENICE: (kavahtaa ylös, vetäytyy pettyneenä vasemmalle.)
KVEESTORI: Caesar, imperaattori: hallituskunnat tahtovat tervehtiä sinua.
TIITUS: Ei tarvitse—toisten—
KVEESTORI: Caesar, minä näen kaikesta, että sinulle itsellesi on tiedossa äskeinen tapaus täällä palatsissa. Sinä tahdot katsoa sormien läpitse. Mutta se ei käy laatuun. Kuiskeet kulkee jo ulkopuolella hovia. Sopineeko tukehuttaa olemattomiksi selviä majesteettirikoksia.
TIITUS: Tee mitä tahdot.
KVEESTORI: Caesar, käsketkö vangitsemaan myöskin caesar Domitianuksen?
TIITUS: Mitä minä käsken—en minä mitään käske.
KVEESTORI: Jätetäänkö Domitianus siis salaisen valvonnan alaiseksi?
TIITUS: (itsekseen) Jotain minun pitäisi tehdä, etteivät he syö toisiansa minun jälkeeni. (Ääneen): Sano Domitianukselle, että julistan hänet jälkeläisekseni.
KVEESTORI: Julistat perittäväksi Flaviusten dynastian?—Salli huomauttaa, caesar, että sen täytyy tapahtua julkisella reskriptillä.
TIITUS: Pane kokoon reskripti. Minä tahdon vielä tänäpäivänä sen allekirjoittaa.
KVEESTORI: Oo, jalo caesar niinkö sinä palkitsit veljesi uskottomuuden!—Mitä käsket tekemään muille osallisille?
TIITUS: En mitään, en mitään—
KVEESTORI: Annatko heidät kansan tuomiolle?
TIITUS: En, en sitäkään. Olkoon niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
KVEESTORI: (hämmästyen): Caesar—heidän joukossansa on sinun pahimmat vihollisesi.
TIITUS: Mene. Ilmoita heille heidän tuomionsa.—Odota vielä. Sinä puhuit reskriptistä. Minä vapautan myöskin kaikki ennen vangitut. Peruutan viimeiset maanpako- ja kuolemantuomiot. Kaikki päästetään irrallensa.—Odota. Lisää vielä, että kaikki urkkijat ja ilmiantajat ajetaan ulos Roomasta.
KVEESTORI: Sinä teet itsesi suojattomaksi, caesar.
TIITUS: Minulla ei ole mitään pelkäämistä enää. En minä heitä tarvitse.
En mitään tarvitse. (Itsekseen): Kunhan vaan pääsisin pois!
KVEESTORI: Oo, caesar, sinä olet mahtava majesteetti, jonka pelkkä katsanto karkottaa väijyjät. Oo, sinä armon ruhtinas! Sinun jalot käskysi riennän perille viemään koko maailman riemuksi ja ihmeeksi. (Menee).
TIITUS: »Armon ruhtinas?»—Nyt luulen, että olen valmis. (Aikoo mennä vasemmalle. Pysähtyy ovelle).
(Näyttämön ulkopuolelta kuuluu innokkaita ylistyshuutoja
imperaattorille).
Mitä se on? »Terve, terve Rooman imperaattori». Ensi kerran eläissäni kuulen siinä sydäntä. Ah kuinka sydämmeni halusi kuulla tuota tervehdystä! Nyt sen kuulin.—Omituinen oppi:—en ehtinyt vielä luopua herruudesta ja se jo suo minun tuntea onnea! Mutta et sinä sanonut: hallitse niin vähän kuin mahdollista; sinä sanoit: luovu. Niin sinä sanoit. (Ylistyshuudot alkavat jälleen, yhä kasvaen).
TIITUS: (viipyy ovella kuunnellen).
KVEESTORI: (rientää sisälle): Caesar, lasketko heidät sisälle? He tahtovat purkaa sinulle ylistystänsä, sinulle uskollisuuttansa vannoa. Katso, heidän intonsa paisuu, esteet kohta murtuvat. Tule, caesar, näytä itsesi heille. Caesar, missä on sinun purppuratoogasi? (Huutaa oikealle): Caesarin tooga! Tänne caesarin tooga!
NUORET ORJAPOJAT: (tuovat purppuratoogan).
TIITUS: (itsekseen): Ah, Lysimaakos, minä otan sen ylleni vaan pannakseni sen jälleen pois.
KAKSI NAISORJAA: (kiinnittävät toogan Tiituksen hartioille).
KVEESTORI: (ovella, ylistyshuutoja kovemmalla äänellä): Caesar
Augustus, Rooman imperaattori tahtoo näyttää itsensä kansallensa.
TIITUS: (itsekseen): Huomenna, Lysimaakos, huomenna! (Menee epävarmana avatulle ovelle, mutta tultuaan kynnykselle ja nähtyään tervehtivän kansan ottaa majesteettiryhdin ja ojennetuin käsin tyynnyttäen kansaa, astuu ulos): Tässä minä olen.
NAISORJAT: (poistuvat).
MUUT: (seuraavat Tiitusta).
BERENICE: (hiipii esille, riemuhuutojen hiljettyä puhuu kiihtyvällä intohimolla, katsellen Tiituksen jälkeen): »Liian myöhään?» Kaikki muut hän palkitsi. Minut hän sysäsi luotaan. Tähänkö minun aikeeni särkyisivät? Ei, Tiitus! Vielä eivät ole kaikki sinun ystäviäsi. Patriisein vanhat suvut odottavat sinun surmaasi. Cassion veljekset ovat vielä käyttämättä.—Sinä luulet nousseesi kunniasi kukkuloille, kun lepytit ja lahjoit nuo. Mutta tärkeimmän sentään jätit lepyttämättä. Juutalaisen ruhtinattaren hylkäsit, asetuit hänen tahtonsa tielle. Oo, sinä Jerusalemin hävittäjä! Niinkö luulet pääseväsi ilman kostoa. Sinä murhaaja, sinä kansani verenjuoja, sinä, jonka silmät iloitsivat juutalaisen veren punaisuudesta. Ei Tiitus, Jehova elää, ja nyt olen minä hänen kostonsa tulkki!
(Esirippu).
NELJÄS NÄYTÖS
Keisarillinen loosi kolosseumissa. Arena ajatellaan olevan alhaalla loosin takana; näyttämön etuala on loosin edusta.
Patriisit kulkevat parittain edustan yli oikealta vasemmalle.
1:NEN PATRIISI: Ei todellakaan tiedä mitä ajatella.
2:NEN PATRIISI: Näen, että jo sinäkin alat suosia Tiitusta, »sinäkin Brutus».
1:NEN PATRIISI: Kansa huutaa hänen kunniatansa, ja täytyy myöntää, että muutamat hänen teoistansa——
(menevät ohitse).
3:S PATRIISI: (kulkien 4:nen patriisin seurassa) Hän on suuri näyttelijä. Kaikki on edeltäpäin laskettu ja punnittu. Muuttua julmimmasta pedosta nöyräksi ja sileäksi kyyhkyseksi,—se on enemmän kuin outoa. Ei ole hänen teoissansa roomalaista nobiliteetiä.
4:S PATRIISI: Jaa, jaa?!
3:S PATRIISI: Ne ei tule luonteesta, vaan oikusta.
4:S PATRIISI: Teko semmoinen kuin urkkijain ajaminen kaupungista—se on toki imperaattorilta uhkarohkeata. Se on kaunis, se on suuri teko.
3:S PATRIISI: Kaikki on vaan edeltäpäin laskettua.
4:S PATRIISI: Ja mitä sanot siihen, että caesar omin käsin kantoi ruttoisia Kampaniassa, omin käsin ruokaa jakeli—viipyen kuukausmääriä kurjuuden keskellä?
3:S PATRIISI: Harkittua näyttelemistä—! (Menevät ohitse).
5:S PATRIISI: (kulkien 6:nen seurassa): Mitä? Keisarillinen loosi on vieläkin tyhjänä?—
6:S PATRIISI: Varmaan on kansanjoukot taas hänet pidättäneet anomuksillansa.
5:S PATRIISI: Oletko kuullut, mitä kerrotaan? Tiitus aikoo Berenicen hylätä.
6:S PATRIISI: Oh, todellakin. Jos niin on, kaatuu viimeinenkin syy meidän tyytymättömyyteemme. Minä olen ensimäinen huutamaan hänen ylistystänsä——
5:S PATRIISI: Sen saamme tänään nähdä. Berenice on yhä Roomassa. Jos keisari kutsuu hänet viereensä, tuonne Augustan paikalle—
6:S PATRIISI: Kirottu juutalainen! Alas sitten Tiitus!
5:S PATRIISI: Sh!—Minä luulen, että kaikki tuo on liian myöhäistä. Kansa jumaloi Tiitustansa.
(menevät ohitse).
CASSIUS NUOREMPI: (Cassius vanhemmalle) Kuulitko mitä he puhuivat.
CASSIUS VANHEMPI: Tapahtuu mielipiteiden käänne meidänkin leirissämme.
CASSIUS NUOREMPI: Kohta on kaikki myöhäistä.
CASSIUS VANHEMPI: Kuule nyt,—mutta suu poikki: olen tavannut
Berenicen.
CASSIUS NUOREMPI: No?
CASSIUS VANHEMPI: Hän auttaa meitä. Hän saattaa meidät Tiituksen läheisyyteen,—
CASSIUS NUOREMPI: Ellei se nyt tapahdu, ei se koskaan tapahdu. Mitä on meidän elämämme, ellei sitä toimelle uhrata!
CASSIUS VANHEMPI: Veljeni, me olemme kaksi kuolemaan vihittyä tässä!
CASSIUS NUOREMPI: Pelastu Rooma anastajasuvun vallasta! Me kuolemme, mutta tasavallan aate syntyy jälleen meidän kauttamme!
CASSIUS VANHEMPI: Nyt on keskipäivä, aika arvokas vanhain patriisein jälkeläisille. Veli, kuuletko humun kaukaa?
CASSIUS NUOREMPI: Se on kansan riemuhuudot.
CASSIUS VANHEMPI: Onko tikarisi peitoksissa?
CASSIUS NUOREMPI: Tässä se on.
CASSIUS VANHEMPI: Kuule, kuule, niinkuin laviinivyöry pauhu kasvaa. Ah!
CASSIUS NUOREMPI: Lujuutta! Päätöksemme voima ei vähene, vaikka se on hiljaisuudessa pauhun keskellä. Olen valmis kuolemaan ja voittoon!
(Poistuvat väkijoukkoon).
PATRIISIT: (perääntyvät vasemmalta, jossa keisarin tuloa odotetaan).
(Näyttämö täyttyy yleisöllä, joka riemuiten ja meluten tervehtii
lähestyvää keisaria).
TIITUS: (koettaen hillitä onnen tunteita) Hiljemmin, armaat ystäväni.
Menköön jokainen paikoilleen, sillä kohta alkaa näytäntö.
KANSA: Terve, terve caesar, hyväntekijämme, terve ruokkijamme, terve maailman herra! Sinä voit kaikki mitä tahdot! Ei mikään ole sinulle mahdotonta!
TIITUS: Olkoon niinkuin sanotte: ei mikään ole minulle mahdotonta. Nyt on juhlien viimeinen päivä. Tulkaa tänne kaikki, pyytäkää mitä tahdotte, minä täytän kaikki teidän toiveenne. Miksi ette pyydä minulta mitään, että voisin täyttää teidän pyyntönne. Ystävät näinhän minulta menee päivä hukkaan.—No, miksi vaikenette? Onko vaikea sanoa?
BERENICE: (astuu esiin).
YLEISÖ: Berenice! (Tyytymättömyyttä).
1:NEN PATRIISI: Mikä rohkeus!
2:NEN PATRIISI: Oo, juutalaista viekkautta!
TIITUS: Berenice?
BERENICE: Niin, Caesar. (Seuraavan kestäessä häätävät järjestyksen valvojat kansan poistumaan).
TIITUS: Sinun toivosi tiedän.
BERENICE: Täytä siis lupauksesi.
TIITUS: Ah, Berenice, se on pulmallinen kysymys. Sinä et tiedä mitä pyydät. En minä voi antaa sitä, mitä minulla itsellä ei ole. Sinä muistutat minua siitä, ettei minun, pitäisi enää olla tässä.
(Sortuu).
BERENICE: Rooman kansan kuullen lupasit jokaisen pyynnön täyttää.
TIITUS: Surku minun tulee sinua, Berenice raukka. En minä tahdo että kukaan sinulle sentään pahaa tekee. Minä annan sinulle keisarillisen suojeluskirjan——
BERENICE: Ääneen puhu! Lupauksesi huusit ääneen.
TIITUS: Ääneen siis sinäkin lausu pyyntösi, niin minä vastaan ääneen, koko Rooman kansan kuullen. Nyt se tapahtukoon.
BERENICE: Pyyntöni arvaat. Jokainen sen arvaa.
TIITUS: Niinpä minä koetan arvata mitä voin sinulle parasta tehdä.—
(Käskynhaltijalle): Keisarillinen laiva järjestetään ruhtinatar
Berenicen käytettäväksi. Ruhtinatarta seuraa keisarillinen suojelus.—
Niin, Berenice, täytän vanhan toivosi. Päästän sinut kaukaisessa
kotimaassasi käymään.
BERENICE: Kiitän armostasi! (Masentuneena itsekseen): Nyt, Tiitus, sanoit oman tuomiosi. (Peräytyy askel askeleelta edemmäs).
TIITUS: (Berenicelle) Niin, Berenice, hyvästi! Minä en ollut se, joka tein sinut Augustaksi!
(Alkaa kuulua hiljainen, tukehutettu aploodi patriisien puolelta).
TIITUS: (kääntyy Berenicestä, sisällisessä riemussa). Mitä se on? Ne on patriisit! Oo, saavutinko minä vielä senkin! (Ääneen kylmästi): Hiljaa! Ei ole caesar arenalla teidän edessänne!
PATRIISIT: Terve, Rooman imperaattori!
TIITUS: Leikit alkakaa.
PATRIISIT: (keskenänsä): Kukkia toimittakaa. Me tahdomme mieltämme osottaa. (Poistuvat).
(Alkajaismerkit kajahtavat).
TIITUS: (itsekseen): Lysimaakos, tämän ainoan kerran vielä! Kerran vielä Rooman kansan eteen! (On nousemassa loosiin).
BERENICE: (johdattaa esille Cassiuksen veljekset).
CASSIUKSEN VELJEKSET: (hyökkäävät tikareineen Tiituksen jälestä).
PREFEKTI: (ennättää väliin, huutaa): Seis, miehet! Caesarin murhaajat!
(Joka suunnalta rientää väkeä).
PATRIISIT: (kauhuissansa): Cassion veljekset!
1:NEN PATRIISI: Mitä ajattelitte! Mihin asemaan saatoitte meidät!
(Liktorit ottavat kiinni Cassion veljekset).
2:NEN PATRIISI: Mihin onnettomuuteen syöksitte itsenne!
CASSION VELJEKSET: Olemme valmiit kuolemaan.
3:S PATRIISI: Ja kuinka käy meidänkin! Oo, jumalat!
TIITUS: (tulee alas; itsekseen): Seisatu vereni kuohu, seisatu! (Voittaen itsensä): Lysimaakos, en minä hallitse! (Osottaa liktorit päästämään irti Cassion veljekset. Ääneen): Cassion veljekset? Se on totta, teistä olen kuullut jo kauan sitten.
PREFEKTI: Käsketkö tässä paikassa tuomiosi panna täytäntöön?
TRIBUUNI: Vai kysytkö kansan tuomiota. Takaan, että se käy yhteen sinun tuomiosi kanssa.
PREFEKTI: Mitä käsket, caesar?
TIITUS: Mitäkö minä käsken, haha!
PREFEKTI: Mitä on tehtävä, caesar?
TIITUS: Mitäkö tehtävä? Niin,—alkakaa leikit, kuten jo sanoin—mitäs muuta tässä olisi tehtävä?—
YLEISÖ: (osottaa hämmästystä).
TIITUS: Gladiaattorit esille!
GLADIAATTORIT: »Salve imperator! Morituri te salutant!» (Tiitukselle tuodaan gladiaattorein miekat koeteltaviksi).
TIITUS: (osottaa miekat annettaviksi Cassion veljeksille). Koetelkaa gladiaattorein miekat. Eivätkö ole oivallista terästä.
CASSION VELJEKSET: (jäävät seisomaan miekat käteen).
KANSA: (osottaa ihastustaan).
TIITUS: No, nyt, luulen, voimme alkaa.—(Kun ei kukaan liikahda): Se on totta: teillä on vanha äiti vielä elossa, juoskoon joku heti noiden veljesten äidin luo sanomaan, ettei pojille mitään tapahtunut. Juoskaa pian, ettei mummo saa väärää sanomata ja ehdi halvaantua.
YLEISÖ: Mitä se oli? Tuliko ne sanat keisarin suusta?
TIITUS: (itsekseen): Tomppelit! Siinä he seisovat ja odottavat sittenkin milloin heidän päänsä katkaistaan.
(Yleisön hämmästys ja ihastus alkaa yhä enemmän puhjeta kuuluviin).
TIITUS: No? Mikä humu se on? Miksei aloteta? (Cassion veljeksille): Jos teillä ei ole paikkaa muualla, käykää viereeni keisarilliseen loosiin. (Muille): Kaikki hajotkaa paikoillenne!
CASSION VELJEKSET: (menevät polvilleen Tiituksen eteen).
CASSIUS VANHEMPI: Oo, caesar, emme ole ansainneet sinun armoasi. Salli suudella sinun toogaasi!
CASSIUS NUOREMPI: Oo, caesar, jaloin imperaattoreista! Salli meidän vannoa sinulle uskollisuuden valamme! Katso, vihollisistasi olemme muuttuneet sinun uskollisimmiksi henkivartijoiksesi!
TIITUS: Nouskaa, nouskaa! Seuratkaa minua. (Menevät loosiin).
PATRIISIT: (osottavat tyytyväisyyttänsä ja ihastustaan).
1:NEN PATRIISI: Mikä rajaton hyvyys!
2:NEN PATRIISI: Mikä roomalainen tyyneys ja maltti!
3:S PATRIISI: Mikä suuri luonne!
4:S PATRIISI: Mikä saavuttamaton majesteetti loistaa hänen olennostansa!
PATRIISIT: Ei ole semmoista ennen nähty! Terve, terve imperaattori!
Suurin kunnianosotus olisi sinulle liian pieni!
KANSA: (näyttämön ulkopuolella) Terve imperaattori, terve armon ruhtinas!
TIITUS: (on istunut Cassion veljesten seurassa loosiinsa; nousee äkkiä). Mitä näen minä?
Arenalle rientää patriisein nuorukaisia ja neitoja seppeleet
päässä. He järjestyvät!
(Kuuluu voimakas ylistyslaulu, alkaen korkeasta diskantista.
Se kasvaa ja lähenee).
»Amor ne deliciae generis humani!»
TIITUS: He heittävät kukkia minulle! Kansa nousee paikoiltansa. Kaikki rientävät tännepäin! (Tulee hämillään alas loosista, peräytyy äärimmäiselle etualalle. Nuorukaiset (27 poikaa ja 27 tyttöä) ilmestyvät taka-alalle laulaen ja heittäen kukkia Tiituksen ympärille. Samoin yleisö syrjiltä tervehtii caesaria, kukkia heitellen ja ylistystä huutaen).
TIITUS: (äärimmäisellä etualalla, itsekseen): He luulevat, että minä olen hyvä! (Kääntyy päin ylistäjiä, astuu muutaman askeleen heitä kohti entisellä majesteettiryhdillänsä, mutta voimatta hillitä liikutustaan lankee polvilleen maahan, rajusti itkien).
(Hämmästys. Laulu taukoaa hiljaa).
PREFEKTI: Caesar, mikä sinun on?
CALLIAS: (kumartuu tutkimaan Tiitusta). Se on varmaan joku äkkinäinen taudinpuuska. Mitä se on caesar?
YLEISÖ: (yhteen ääneen, hiljaa): Hän on keisari, ja itkee niin katkerasti!
BERENICE: (väkijoukosta) Näin alkoi Jehova kostonsa.
(Esirippu).
VIIDES NÄYTÖS
Sama avonainen atrium keisarillisessa yksityisasunnossa, kuin toisessa näytöksessä. Tuli palaa uhrialttarilla. Vuode. Pöytä kirjoitusneuvoineen.
(Orjat laittavat huonetta järjestykseen kulkien edestakasin, myöskin sisähuoneessa).
DOMITIANUS ja DOMITIA (tulevat seurueineen).
DOMITIA: Täällä on jo kaikki järjestyksessä. Hän tulee viihtymään hyvin. Täällä pauhaavan Rooman ulkopuolella on hiljaista ja rauhallista hänelle.
DOMITIANUS: (orjille sisähuoneessa): Pankaa tyynyt ylemmäksi! Tiitus tahtoo maata korkealla päänaluksella. Minä tiedän.
DOMITIA: Niin, hän nukkuu melkein istuvillaan, olen minäkin kuullut.
DOMITIANUS: Ja sitten poistukaa kaikki. He ovat kohta täällä.
DOMITIA: Väenpaljous häiritsee sairasta.
SEURUE ja ORJAT (poistuvat).
DOMITIA: Domitianus, eräs seikka pelottaa minua: jospa Tiituksen tauti on tarttuvaa laatua. Sinun pitäisi pysyä kauempana hänestä.
DOMITIANUS: En voi lähteä täältä. Jos jotain tapahtuisi, on minun ensiksi tietäminen siitä. Domitia, sinun pitäisi olla Roomassa. Ei ole hyvä, että Rooma tietää kuinka vaarallinen hänen tautinsa on. Sinun täytyy siellä rauhoittaa ihmiset,—ja olla valmiina minua vastaanottamaan, jos—
DOMITIA: (kuiskaamalla): Mitä sinä luulet Domitianus?
DOMITIANUS: Henkilääkäriltä ei saa mitään varmuutta. Välistä hän näyttää huolestuneelta. Mutta toisinaan taas on niinkuin olisi varma parantumisesta. Ja itsepäisesti vaikenee, kun häneltä kysyy.
DOMITIA: Mutta Tiitus itse luulee kuolevansa. Sillä minä kuulin hänen huokaavan Calliaksen korvaan: yksi rikos painaa minun tuntoani, Callias.
DOMITIANUS: Mitä tarkoitti hän sillä rikoksella!
DOMITIA: En tiedä, Mutta hän sanoi vielä: sen voin vaan kuolemallani sovittaa.
DOMITIANUS: Tuolla he jo tulevat.
DOMITIA: Katso, kuinka rasittuneena hän nojaa Calliakseen. Katso, kuinka kalpea hän on! Tuo ei ole elämäksi.
DOMITIANUS: Roomaan, Domitia! Ennenkuin vuorokausi on umpeen kulunut, voi kaikki olla ratkaistuna.
DOMITIA: Niin, Domitianus. Minä lähden.
DOMITIANUS: Domitia, Domitia!
DOMITIA: Valkosella hevosella odotan sinun tulevan ja purppuraan minä sinut puetan!
DOMITIANUS: Ah, Domitia! Ehkä lyö pian minun hetkeni!
DOMITIA: Hyvästi! (Lähtee perältä).
DOMITIANUS: (väistyy tulevien tieltä hitaasti, tahtoen jäädä huomaamatta. Poistuu).
TIITUS ja CALLIAS (tulevat oikealta).
TIITUS: (Calliakseen nojautuneena): Sanoitko sinä heille kaikille, että se itku oli ainoastaan satunnainen hermopuistatus Caesarilla.
CALLIAS: Sanoin, caesar.
TIITUS:—ettei hän itsekään ymmärtänyt kyyneliensä syytä?
CALLIAS: Niin sanoin.
TIITUS: Ilmoitit kaikilla toreilla, koko Roomalle selitit asian?
CALLIAS: Selitin, selitin, caesar.
TIITUS: Se on hyvä.—Tämä minun sairastumiseni voi olla minun hyväkseni: se selittää niin paljon. Kaikki voivat siitä ymmärtää, että se oli ainoastaan satunnainen taudinkohtaus. Tahdon, että Roomassakin tietäisivät minun olevan nyt sairaana. Istu Callias tuonne pöydän ääreen ja kirjoita tilastani ja lähetä nopea ratsastaja Roomaan. Kirjeen pitäisi ehtiä istuvaan senaattiin.
CALLIAS: (kirjoittaa, tahtoo panna kokoon pergamentin).
TIITUS: Mitä sinä kirjoitit?
CALLIAS: Keisarillinen majesteetti on, saapuneena sukutilallensa, vaarallisesti sairastunut.
TIITUS: Callias, pyhi pois sana »vaarallisesti». Se herättää ennenaikaista levottomuutta. Kaikki saapuisivat tänne ja yksi ja toinen voisi ruveta odottamaan minun kuolemaani.
CALLIAS: (antaa pergamentin ulos).
TIITUS: Mitä sinä itse sanot minusta?
CALLIAS: Koetan parastani. Toivo ei ole läheskään lopussa.—Istu, caesar, tähän vuoteelle. Kohta valmistan kaikki. Asettelen lääkeastiani, järjestelen rohtoni. Kohta virkistyt ja kuulet kuinka iloisesti kiurut visertelee hattaroissa. Ja kaikki sinulle jälleen hymyilee.
TIITUS: Sinä lohduttelet minua niinkuin hautaan meneväistä.—Callias, sulje visusti ovet, ettei ole yhtään orjistani täällä, eikä kukaan seurueestani tule tänne sisälle. En tahdo näyttää itseäni tämmöisenä. Voi, Callias, voi tätä matkaa tänne! En luullut koskaan perille pääseväni. Kuume polttaa ohimoitani, kurkkuani kuivaa. Minä olen todellakin kovasti sairastunut.
CALLIAS: (lääkepöytänsä luona) Sen olen jo kauan sitten huomannut caesar.
TIITUS: Minä luulen, että Domitianus veljeni myöskin sen huomasi.
Minusta näytti niinkuin hän olisi matkan kestäessä sinulta tuon
tuostakin kysynyt, kuinka minun tilani on. Mitä sinä vastasit hänelle?
Katso tännepäin, Callias.
CALLIAS: Vastasin, että tämä kauan kestänyt hidas ja yhtämittainen kuumeen nousu ei merkitse hyvää.
TIITUS: Eikö hän kysynyt sinulta kuinka kauan luulet minun vielä elävän?
CALLIAS: (vaikenee).
TIITUS: Eikö hän pyytänyt määräämään sitä aikaa—sitä hetkeä? Eikö hän sanonut: se epävarmuus kalvaa minun mieltäni?
CALLIAS: (tuo Tiitukselle juoman). Juo, caesar!
TIITUS: Mitä se on, Callias?
CALLIAS: Katso, caesar, olen valmistanut juoman, joka tuo uutta eloa sinun suoniisi.
TIITUS: (ajatuksissaan): Onko se semmoinen, joka vaikuttaa hitaasti ja varmaan, vai ehkä semmoinen, joka voi kohta parantaa, mutta myöskin kohta tappaa?
CALLIAS: En ymmärrä sinun puhettasi, caesar. Luulen, että sinun kuumeesi saattaa sinut hourailemaan. Tule, caesar, sinun täytyy laskeutua vuoteelle. (Taluttaa Tiitusta perälle).
TIITUS: Mihin sinä saatat minua? (Seuraa Calliasta sisähuoneen eteen.
Pysähtyy). Ei, Callias, ei sinne! En minä ole vielä valmis kuolemaan.
Mutta jos sinne menen, kuolen kohta. Sinne kuoli isäni.
CALLIAS: (pudistaa ymmärtämättä päätänsä. Saattaa Tiituksen entiselle paikalle). Oo, caesar, jos saisin vaan sinut rauhoittumaan ja kuumeesi ehkäistyksi!
TIITUS: Ei minun elämäni riipu sinun lääkkeistäsi, Callias. Sinut otin henkilääkärikseni en niin paljon siksi, että osaat keittää rohtoja, kuin siksi, että olet auguuri, enteiden lukija. Sano minulle, Callias, tiedätkö jotain varmaa ennettä, jotain merkkiä, josta voisimme arvata kuinka minun käy.
CALLIAS: (mietittyänsä): Uhraa uhri Jupiterille, ja savun kierteistä lue salaiset asiat.
TIITUS: Mitä sinä sanot!
CALLIAS: Jos savu nousee ylös, saat elää; jos se laskeutuu maahan, silloin vaativat jumalat sinua pois.
TIITUS: (itsekseen): Voi mitä kuulen! Sen olen kerran ennenkin tehnyt. Ja silloin puhui savu totta. Uskaltaisinko nytkin? (Calliakselle): Mitä sinä luulet? nouseeko savu korkeuksiin, vai luuletko sen jäävän maahan hiipimään?
CALLIAS: Ilma on tyyni, taivas kirkas. Mutta alttarin savu on aina oikullinen.
TIITUS: Callias, tuo siis minulle villatukko uhrioinaasta.
CALLIAS: (menee).
TIITUS: Taivas on kirkas, ilma on tyyni.—Mutta niinhän se oli silloinkin!
CALLIAS: (tuopi villatukon). Tässä, herra.
TIITUS: (ottaa villatukon, heittää sen tuleen ja kääntää kasvonsa pois). Callias, mihin päin savu menee?
CALLIAS: Se nousee, herra.
TIITUS: (kääntyy päin). Se nousee, se nousee! Suorana patsaana se nousee.
CALLIAS: Enne lupaa sinulle varmaa parantumista. Levähdät vaan muutamia päiviä vuoteellasi, sitten palajat Roomaan!
TIITUS: Palaan Roomaan takasin—jälleen hallitsen—jälleen kuulen ylistystäni.—Ah, Callias, ei se minua ilahuta. On niinkuin en olisikaan sitä tahtonut kysyä. Milloin kuolen, se on minulle sama. Minä tahdon tietää onko totta, että caesar elää kuoltuansa, kuten sanotaan. Elää minä tahdon. Maailmaa tahdon iankaikkisesti omistaa! Se on minun, Callias. Olen tuntenut, että se on minun. En minä voi siitä erota, en milloinkaan. Ah, Callias, sano, onko se niin, että caesar kuoltuansa nousee jumalien joukkoon?
CALLIAS: Se on vanha roomalainen usko. Ja ennekin lupasi sinulle elämää.
TIITUS: Etkö tiedä selvempää ennettä? Tuo savu nousee vaan siksi, että taivas on niin pilvetön ja ilma tyyni. Sano, sano, Callias!—
(Kuuluu kaukainen, kasvava ja taas hiljenevä ukkosenjyrinä,
ilman selvää alkua ja loppua).
Mitä se oli?
CALLIAS: Luulen ukkosen käyneen.
TIITUS: Niin, niin, se oli ukkonen—!
CALLIAS: Sepä harvinaista! Keskellä pilvetöntä taivasta ja kirkkainta päiväpaistetta!
TIITUS: Nyt minulla on vastaus. Kaikki, kaikki palaa takasin. Oh, sydäntäni kirveltää ja kuitenkin minä itken ilosta.
CALLIAS: Selitätkö tuon jyrähdyksen enteeksi, caesar?
TIITUS: Callias, minä luovun herruudesta.
CALLIAS: Luovut herruudesta? Sinä, joka tuskin kahta vuotta olet vielä hallinnut,—joka olet loistosi ja kunniasi kukkuloilla,—jonka vertaista ei maailma ole vielä tuntenut, eikä ole tunteva.
TIITUS: Suuresti erehdyt, kun luulet minua hyväksi. Ei. Minä vaan olen tahtonut luopua. Kaikki on siitä alkunsa saanut. Ah, siitä asti kuin en hallinnut, olen suurinta hallitsijaonnea kokenut. Sentähden olen päivä päivältä lykännyt tuonnemmaksi. Mutta nyt en voi enää lykätä tuonnemmaksi. Minä tahdon elää! Minä tahdon elää jumalien joukossa. Minä tahdon, Callias.
CALLIAS: (ymmärtämättä pudistaa jälleen päätänsä). Tahdotko nyt ehkä juomaani maistaa?
TIITUS: Sanomme Domitianukselle, että luovumme. Hän ottakoon kaikki.
CALLIAS: Sinä olet sairas, Tiitus. Kuume on ottanut vallan sinun ylitsesi; sydämmesi sykkii hurjan nopeasti.—
TIITUS: (itsekseen): Et sinä sanonut: Tiitus, hallitse niin vähän kuin mahdollista. Sinä sanoit: luovu.
»Aika on tuleva, jolloin valtakuntain hallitsijat astuvat valtaistuimiltansa käydäkseen sisälle uuteen valtakuntaan».—Niin sinä sanoit.
CALLIAS: Voi minua! Näen, että sinun käy hullusti, caesar. Silmissäsi väikkyy lähestyvän lopun enteet, otsasi on märkä, Caesar, minä rukoilen sinua, ota vastaan, ota vastaan minun lääkkeeni!
TIITUS: Minä tahdon tehdä sen, mikä on minun onneni ja elämäni!
CALLIAS: Sinä seisot manalan kynnyksellä, caesar, usko lääkäriäsi.
TIITUS: Saat nähdä, kuinka terveeksi minä tulen. Mene, sano
Domitianukselle, että Tiitus tahtoo puhutella häntä. Mene!
CALLIAS: (menee. Palaa seuraavan repliikin jälkeen).
TIITUS: Nyt, nyt minun se on tehtävä, tai sitten ei milloinkaan. Elämän ja kuoleman vaaka on minun omissa käsissäni.
DOMITIANUS: (tulee seurueineen täydessä keisarillisessa loistossa).
TIITUS: (kääntyy päin Domitianusta). Ääh! (Raivokkaasti): Minä olen
Rooman keisari, minä, minä, minä!
DOMITIANUS: Sinä olet Rooman keisari, sinä yksin. Terve caesar, Rooman imperaattori!
SEURUE: Terve caesar, Tiitus Flavius, Rooman imperaattori!
TIITUS: (masentuneena, itsekseen): En voinut, en voinut! (Ääneen): Kuinka koreana sinä olet, Domitianus. Kuitenkin sanon sinulle: liian paljon odotat purppuratoogasta. Ei kukaan mene varmemmin kuolemaa kohden kuin keisari.
DOMITIANUS: (ympäristölleen): Hän hourailee.
MUUT: (nyykäyttävät myöntävästi Domitianukselle päätä).
TIITUS: Jos tahdot onnellisesti hallita, älä hallitse. Älä kajoo mihinkään. Anna kaiken tapahtua niinkuin se itsestänsä pyörii sinua vastaan.
DOMITIANUS: Antakaa hänelle vettä. Hän on kuumeessa.
TIITUS: En minä houraile. Ennen hourailin. Nyt kaikki selkiää. Älä ensinkään hallitse. (Vaipuu ajatuksiinsa).
CALLIAS: (osottaa pitävänsä Tiituksen tilaa arveluttavana ja kehottaa läsnäolijoita poistumaan. Vastaanottaa lähettiläältä pergamenttikäärön).
DOMITIANUS ja SEURUE: (osottavat olevansa samaa mieltä ja poistuvat).
TIITUS: Minne he läksivät?—Nyt, Callias, lähestyy minun viimeinen hetkeni. Se tulee minua auttamaan, kun en itse voinut, ja erottaa minut kaikesta, niinkuin minä tahdoin.
Katso, minä tervehdin sitä niinkuin vapauttajaani.
Minä itse menen sitä vastaan, minä itse kutsun sen luokseni. Katso, ilman sinun tukemistasi minä nousen ja kävelen sinne, josta en koskaan enää palaa. (Menee sisähuoneen ovelle, pysähtyy sen kynnykselle). Callias! nyt mene ja sano Domitianukselle, että minä olen kuollut.
CALLIAS: Oo, caesar, minkä katkeran toimen annoit palvelijasi osaksi!
TIITUS: Se on minun viimeinen keisarillinen tahtoni. (Menee sisälle, sulkeutuu verhon taa).
CALLIAS: (avaa oven ulos).
DOMITIANUS ja HÄNEN SEURUEENSA (tulevat).
CALLIAS: Caesar on viimeisen hengähdyksensä hengittänyt.
DOMITIANUS: Nytkö jo? en sitä odottanutkaan! Ihan, ihanko kuollut?
CALLIAS: Anna suuta hänelle. Sanotaan, että äsken kuolleet joskus heräävät elämään semmoisesta rakkaudenosotuksesta.
DOMITIANUS: Kuinka varomaton sinä olet, Callias. Entä jos tauti tarttuisi minuun hänen vielä lämpimästä ruumiistansa. Tiedä Callias, nyt olet sinä minun elämäni vartija.—Ah! En hetkeäkään voi hukata tähän suruhuoneeseen. Valtakunnan asiat vaativat minut pois! Kuolon sanoman vien minä Roomaan.
Ratsumiehet ja ritarit! Tällä hetkellä on caesar Tiitus Flavius astunut jumalien joukkoon.
SEURUE: Terve caesar, Domitianus Flavius, Rooman imperaattori!
DOMITIANUS: (itsekseen): Ah! Nyt on se tapahtunut! Minä! (Ääneen seurueellensa): Roomaan! (Juoksee haltioissaan ulos seurueineen).
(Kohta jälkeen kuuluu hevosten kavioiden kopse, joka seuraavan
kestäessä vähitellen etenee ja hiljenee).
CALLIAS: (rientää sisähuoneen ovelle, aukasee verhot katsoakseen
Tiitusta).
TIITUS: (on polvillaan maassa, nojautuneena ovenpieleen, kuuntelee etenevää kavioin kopsetta). Noin ratsasti Tiitus Roomaan Vespasianuksen kuolemaa ilmoittamaan. Nyt olen senkin nähnyt. Luovuinhan sittenkin enkä tahtoisikaan enää takaisin. Niin suloista on kuolla, kun kaikki näin on sovitettu. Kiitos, Lysimaakos, sinun opistasi. Se antoi minulle onnellisen hallituksen. Ja vielä enemmän: se puhdisti minun sieluni.
Unohtakaa Tiitus, luopukaa, luopukaa kaikki—
CALLIAS: (on avannut pergamentin). Caesar, sinä käsket unohtamaan itseäsi. Kuule mitä kirjoittaa vastaukseksi sinulle Rooman senaatti! Kuule kuinka Rooman kansa sinua rakastaa: »Oo, caesar, niinkuin nopean myrskytuulen ajama pilvi paneutuu auringon eteen, varjoten valoisat seudut, niin sanoma sinun sairastumisestasi on äkkiä pimittänyt Rooman. Levottomina vaativat kansanjoukot tietoja sinun tilastasi. Oo, älköön tämä tauti kauan erottako sinua sinun Roomastasi, joka ikävöi nähdä jälleen sinua,—joka jumaloi sinun nimeäsi ja ikiajoiksi on siihen kiinnittänyt tuomionsa sinusta: amor ac diliciac generis humani, sinä ihmiskunnan rakkaus ja sulo!»
(Heittää pois pergamentin) Mitä minä näen? Caesar, kuulitko sinä mitä luin? Caesar, sinä et vastaa! (Kumartuu Tiituksen luo, tunnustelee häntä).
Kuollut!
(Esirippu).