Kuorma ajettiin rekineen raippoineen vaa'alle. Seuraavassa tuokiossa huutaa huikkasi punnitsija kopissa olevan luukun kautta kuorman painon. Piissari kertasi sen koneellisesti, pyöräytti kätevästi paperilapulle painoa osoittavat numerot, iski siihen leimansa ja sysäsi luukusta lapun kuorman omistajalle. Ja niin olit valmis, aja tiehesi!
Työpaikalla olivat vastaanottajat, jotka löivät punnitsijan antamaan lappuun oman leimansa todistukseksi siitä, että kuorma oli saapunut kunniallisesti perille ja siellä tyhjennetty. Vain tällaiset laput, joissa oli molemmat leimat, lunastettiin lauantaina viikkotilissä. Se oli kontrollia petkutusten estämiseksi. Mutta ovelasti se kontrolli kierrettiin.
Punnitsijalla oli oma menetelmänsä. Hän teki yksinkertaisesti hevosmiesten kanssa sopimuksen niin ja niin suuresta viikko-osuudesta. Kymmenkunta ruplaa hevosta kohti oli tavallinen taksa, joka suoritettiin joka lauantai tilin päätyttyä.
Hyvitykseksi tästä ilmoitti punnitsija korkeamman painomäärän, tavallisesti kaksi kertaa niin suuren, kuin kuorma todellisuudessa painoi. Jos kuorma painoi neljäkymmentä puutaa, niin punnitsija hihkaisi viisariinsa vilkaisten:
— Kahdeksankymmentä!
Tai suorastaan:
— Sata — sto pudov! ja iski samassa luukusta silmää kuorman omistajalle.
Piissari kertasi kuin uskollinen kaiku:
— Sto pudov! ja pyöräytti, nokka papereissaan kiinni, numerot lapulle. Iski siihen leiman, niin että paukahti, sysäsi lapun luukkua kohti ojentuvaan käteen ja ripsahutti myöskin silmää.
Sillä tavoin se luisti. Toimituksen lomassa vaihdettiin vielä tarpeelliset kohteliaisuudet. Punnitsija ja piissari tunsivat pian nimeltä jokaisen hevosmiehen, ja kun uusi hevonen ajoi vaa'alle, huusi punnitsija:
— Tjerve tulemas, Andrei Matvejevitsh!
Tai:
— Tjerveh, Jakov Martinovitsh! Vot siull' hjuva hepone, mnogo vjetamas.
Sto pudov, prekrasno!
Ja piissari toivotti lappunsa luukusta sysäten:
— Jumala kerallasi, Andrei Matvejevitsh, aja tjervehena!
Hyvin ansaitsivat hevosmiehet. Vielä paremmin punnitsija ja piissari.
Siksi oltiin molemmin puolin tyytyväisiä.
Mutta vastaanottajain piti myös saada oma viikko-osuutensa, ja heillä oli omat keinonsa.
He asettivat punnitsemisvaa'an ja kuormien tyhjentämispaikan välimaille omat vartijansa. Siellä oli parakkien, tilapäisesti kyhättyjen työkaluvajojen, multakasojen ja rakennusaineröykkiöiden lomissa jos minkälaisia solosia ja sokkeloita. Näissä solosissa vaanivat vastaanottajat lähetit. Siellä he lyödä sukaisivat punnitsijan antamaan lappuun oman leimansa, ja ohjasivat jonkun sivutien kautta kuorman takaisin ulos työmaalta. Pienen kierroksen tehtyään sai se ajaa uudestaan vaa'alle, punnituttaa toistamiseen saman kuorman ja tulla uutena miehenä vastaanottopaikalle.
Sillä tavoin jauhoi alimmainen kivipari. Punnitsemispaikan ohi solui loputon kuormajono rakennustyömaalle ja sieltä vastaanottomiesten ohjaamana sivuteitä ulos. Jotkut veitikat kiersivät sitä piiriä kuormineen kolme neljä kertaa, ennenkuin menivät tyhjentämään kuormansa ja läksivät uutta noutamaan. Uuden noutaminen oli raskasta työtä ja vei paljon aikaa. Mukavampi oli kiertää siinä rakennustyömaalla kovaksi tallattuja teitä. Siitä ajosta ansaitsi moninkertaisesti, vaikka maksoikin punnitsijalle ja vastaanottajain arttelille viikko-osuudet.
Kiinni joutumisesta ei ollut pelkoa. Vastaanottajain artteli valvoi huolellisesti rattaan pyörimistä. Ja jos sivulliset, työkaluvajojen vartijat tai muut pikku pomot mitä huomasivat, ummistivat he silmänsä. He ansaitsivat omilla tavoillaan, eikä siis sopinut mennä toisen varpaille polkemaan.
Nämä vartiomiehet ja pikku pomot ansaitsivat etupäässä työkalujen myynnillä. Niitä kaupattiin työmaalla ja Inon kylässä. Niitä vedettiin hevoskuormittain muuanne, aina Pietariin ja Kronstadtiin asti. Sieltä saivat työkaluista huolehtivat insinöörit ja työnjohtajat niitä ehtimiseen uudestaan ostaa ja hilata takaisin työmaalle. Ne olivat ainaisessa kiertokulussa, ne jauhoivat toisena kiviparina, ja jokainen siitä jauhamisesta hyötyi. Hyötyivät vartiomiehet, hyötyivät työkalukauppiaat ja kaikkein enimmän hyötyivät insinöörit sekä työnjohtajat, sillä he teettivät kauppiaalla tavallisesti kaksinkertaiset laskut ostamistaan tavaroista.
Vielä porrasta ylempänä olivat korkeammat työnvalvojat ja sotalaitoksen rahaherrat, jotka maksoivat viikkotilit työmaalla. Nämä miehet ansaitsivat sillä tavoin, että pistivät tilikirjoihinsa työmiesten ja hevosmiesten luvun paljon suuremmaksi, kuin se todellisuudessa oli. Jos oli neljätuhatta hevosmiestä, pantiin kirjoihin kuusituhatta. Jos oli viisituhatta juoksuhaudan kaivajaa, pantiin kahdeksantuhatta.
Oli kyllä työmaalla suuri liuta kaikenarvoisia kontrollöörejä ja tarkastajia, mutta ne olivat tavallisesti tilinpitäjien kera samassa arttelissa ja tasasivat veljellisesti joka lauantai viikon ansiot, jotka semmoisella työmaalla nousivat huikeihin summiin.
Mutta asteikko jatkui yhä ylemmä. Pietarissa olivat sota- ja meriministeriöiden hankkijat sekä näiden apuna toimivat ministeriöiden virkamiehet. Näiden huolena oli järeämpien työvälineiden ja muonatarpeiden toimittaminen työmaalle. He tilasivat Baltian veistämöiltä suuria ruoppauskoneita Inon sataman syventämistä varten He tilasivat hinaajia ja proomuja rakennustarpeiden kuljetukseen. He tilasivat huikeita määriä satama- ja telakkatarpeita. He tilasivat sekä venäläisiltä että ulkolaisilta tehtailta sähkölaitoksia, moottoreja, jättiläiskokoisia junttia, nostoranoja, sementtiä, ratakiskoja ja rautaa. He tilasivat kokonaisten armeijain muonittamiseen riittäviä varastoja viljaa, säilykkeitä ja muita ruokatarpeita, joita säilytettiin joko Pietarissa tai rakennustyömaalle laitetuissa tilapäisissä varastosuojissa.
Vielä erikseen olivat linnoituksen asevarusten hankkijat. Siinä edesvastuullisessa tehtävässä hikoili monta salaista komiteaa asiantuntijoilleen ja omine, erikoisvaltuuksilla varusteltuine hankkijoilleen.
Nämä hankkijalaumat tekivät hyvää jälkeä. Ne eivät tilauksia tehdessään turhanpäiten kitsastelleet. Tehtaiden valikointi oli tärkein, ja siinä oli hankkijoilla ja näiden apureilla omat menettelyohjeensa. Ne tehtaat saivat suurimmat tilaukset, jotka maksoivat rotevimmin hankkijoille.
Mutta eivät hankkijat ja ministeriöiden virkamiehet tyytyneet ottamaan vain tehtailijoilta. Otettiin toisilla tavoin vielä suurempia summia. Rakennus- ja satamatarpeiden luetteloihin merkittiin hinaajalaivoja ja nostoranoja, joita ei konsanaan oltu tilattu, joita ei milloinkaan Inon rannikolla näkynyt. Samoin ilmestyi näihin luetteloihin kalliita sähkökoneita, väkeviä dynamoja ja erinomaisia, kymmeniintuhansiin hinnoiteltuja moottoreja, jotka toimivat vain hankkijain vilkkaassa mielikuvituksessa. Patterien perustuksiin, syvälle maanalaisten tykkiasemien alle juntattiin paperilla tavattomat määrät paaluja ja tukkipuita, jotka tuskin konsanaan olivat kasvaneet metsässä, vielä vähemmin tulleet sieltä Inoon vedetyiksi. Mutta kun ne kerran olivat merkityt upotetuiksi maan uumeniin, ei kenenkään ollut enää mahdollista niiden olemassaoloa kontrolloida.
Sangen vaikeata oli yleensä minkäänlainen kontrollointi. Jos kaivattiin olemattomia hinaajia, olemattomia satamalaitteita, olemattomia telakkatarpeita, niin huomattiin näiden hukkuneen meren myrskyjen myllertäessä. Suomenlahti nieli uskomattoman paljon tavaraa, miljoonien edestä. Se näytti nousseen leppymättömään sotaan hankkijoita vastaan ja tehdäkseen tyhjäksi Inon linnoitustyöt. Mutta hankkijat olivat itsepintaisia ja sitkeitä, ei meren mahti eikä mikään voinut näitä miehiä masentaa. He tilasivat ehtimiseen uutta tavaraa paperilla hukkuneiden tilalle. Toiset, joilla oli erinomainen mielikuvitus, sepittivät tapahtumattomista haaksirikoista tarkkoja meriselityksiä. Niitä oli, mukana viimeiseen naulanpäähän asti tehty luettelo hukkuneesta omaisuudesta, aina varastossa, jos tarkastajan huomio sattui näihin lukuisiin merionnettomuuksiin kiintymään.
Hankkijain asiamiehiä vaani kaikkialla. Niitä oli tehtaissa, niitä liikkui laumoittain työmaalla, niitä hiiviskeli näkymättöminä varjoina jokaisen tarkastajan kintereillä. Ne pitivät huolellisesti silmällä koko koneiston laajalle ulottuvaa toimintaa, ja jos joku ratas rupesi kitisemään, olivat nämä miehet oitis valmiit sitä voitelemaan, sulavaan käyntiin sovittamaan.
Mutta sattui välistä tarkastaja, joka ei antanut itseään lahjoa. Paljastui joskus aivan vahingossa liian häikäilemätön väärinkäytös, ja koko patenttimylly näytti uhkaavan seisahtua. Silloin ei auttanut muu kuin turvautua itse mylläreihin. Nämä istuivat virkatuoleissaan hyvin korkealla, ministeriöiden osastopäällikköinä tai vielä ylempänä.
Eivät nämä herrat kyllä itse suorastaan puuttuneet asioiden menoon, johan nyt! Täytyi mennä kiertoteitä, ylen varovasti ja taitavasti. Nämä kiertotiet vetivät sitä vanhaa latua, naissalonkien kautta, joiden johtavat tähdet sattuivat olemaan osastopäälliköiden ystävättäriä, tai joilla oli muita mahtavia suosijoita.
Näissä salongeissa suorittiin patenttimyllyn koneisto käyntiin, jos joku ratas rupesi pahemmin vikuroimaan. Näiden salonkien kaikkein pyhimmässä aukesivat tiet hankkijoille avaroiksi. Niiden pehmeiden, itämaisten mattojen vaimentamana sammui kuulumattomiin tarkastajain ilmoille nostama häly. Siellä katosivat jäljettömiin kaikki vaaralliset asiapaperit. Voivatpa välistä kadota tarkastajatkin, aivan kuin maa olisi ne odottamatta nielaissut.
Sillä tavoin se Inon patenttimylly jauhoi. Sen hienontamat hopea- ja kultavirrat levisivät uskomattoman laajalle. Niiden välkkyvää, häikäisevää vaahtoa pärskähteli hovin liepeillä Jaltan ja Livadian kaikkein hienoimmissa kylpypaikoissa. Niiden hyväilevinä liputtavat aallot toivat lievitystä ja hoivaa Kaukaasian vuoristokylpylöissä lojuvien salaneuvosten epäkuntoon joutuneelle hermostolle ja itsepintaiselle jäsenkolotukselle. Niiden virtojen toiset haarautumat kiertelivät ja kostuttivat Pietarin ylhäisöklubien, pelisalien ja yökahviloiden elämää. Niiden hopea- ja kultapurosten onnellistuttamat miekkoset tuhlasivat naistuttaviensa englantilaisiin rotuvaljakkoihin ja koruihin silmää räpäyttämättä kymmeniä tuhansia ruplia. Vielä enemmän tuhlattiin hermostoa kiihoittavassa uhkapelissä. Varsinkin naiset pelasivat kiihkeästi, suurista summista. Eivät enää lopulta tyydyttäneet Pietarin pelisalit. Tahdottiin vaihtelua ja ruvettiin perustamaan uusia ympäristön huvilaseuduille. Niin syntyi niitä näihin aikoihin tuhkatiheään m.m. Kannaksen huvila-alueelle, jossa viranomaisten silmälläpito ei tämäntapaisia uutuuksia sanottavasti häirinnyt.
Niin kohisi ja kuohui Inon patteritöiden irroilleen päästämä rahatulva. Satoja miljoonia sanottiin näiden töiden yhtenä ainoana talvena tulleen maksamaan. Se oli reimaa menoa, jossa ei turhanpäiten kolikoita säästelty.
Viimeiset tämän rahatulvan haarautumat, kaikkein ohkaisimpina nauhoina polveilevat puroset kostuttivat itseään Inon työmaata, sen työmaan rentoa ja remuavaa sainoielämää. Ja sieltä pirahtelivat pisarat ympäri Kannaksen viettelevinä, puoleensa vetävinä, hetkellistä hyvinvointia herättäen, tuhlailevaan elämään houkutellen. Ei ajateltu huomispäivää, ei muistettu, että nämä äkkiä puhjenneet hopeavirrat voisivat yhtä odottamatta ehtyä. Kannaksen kansa eli näihin aikoihin Egyptin lihapatojen ääressä, niinkuin Pietarissakin elettiin. Kaikki tuhlasivat kilpaa säätynsä ja arvoasteikkonsa mukaisesti vihoviimeiseen Peräkylän eläjään asti.
Siellä Peräkylässä ja kymmenissä, sadoissa muissa Kannaksen kylissä kotona oleva naisväki huvitteli päivät pääksytysten loputtomia kahvi- ja sajukestejä pitäen. Leivottiin pulkkaa ja piirakoita, laitettiin jos minkälaisia herkkuja. Siinä sivussa juostiin kauppiaalta ostamassa tarpeellista ja tarpeetonta vaatetavaraa. Ilakoitiin sen rahanrunsauden viehättäminä, kuin pikku lapset ilakoivat kevätpurosten pulputessa lelumyllyjä rakennellen. Kannaksen kansa on herkkää ja mukautuvaista. Se on saanut vuosisatoja kamppailla ainaista nälkää ja puutetta vastaan. Nyt se tunsi ensi kerran päässeensä elämään omasta mielestään todellisessa yltäkylläisyydessä, ja siinä tuokiossa haihtuivat mielistä pois menneet kärsimykset ja vastaisten pahojen päivien pelko. Kun miehet pyhäisin kotona käydessään jättivät sievoiset tukut kauniita, uudenuutukaisia ryssän setelejä ja komeasti kilisevää hopeata, niin mitäpäs tässä maksoi kitkutella ja säästää.
Patterityömaalla jauhoi mylly väsymättä. Siellä kitisivät vintturit ja nostoranat. Siellä sytkyttivät moottorit, siellä vihelsivät höyrypillit. Siellä juntat rytisten ja jumahdellen ajoivat hirsiä ja paaluja maan uumeniin.
Satamasta, aallonmurtajalta ja telakkarakennukselta tuli toisia ääniä. Siellä hakattiin kiveä, siellä särettiin jäätä, siellä suurten nostolaitosten avulla laskettiin perusarkkuja meren pohjalle. Siellä kääntelehtivät ja tonkivat pohjamutia raskastekoiset ruoppauslaitokset alati puhkuen ja ähisten, niinkuin kömpelöt merihirviöt, jotka erehdyksestä ovat uineet etelämaiden lämpimistä syvänteistä pohjan hyisille vesille ja tuntevat siellä paleltuvansa.
Tämän koneiden metelin keskeltä kuului tuhansia muita ääniä. Kuului hevosmiesten huutoja, junttamiesten hoilotusta. Kuului työn valvojien kirouksia, työmiesten laulua ja sadatuksia. Monella kielellä meluttiin, ärjyttiin, noiduttiin yhtärintaa. Jokainen koetti saada äänensä ylinnä kaikumaan ja huusi kurkkunsa käheäksi.
Ja huudon sekä muun metelin höysteeksi kohosi työmaalta yläilmoihin tomupilviä. Niihin sekoittui syvällä juoksuhaudoissa ja maanalaisissa varuskaivannoissa ahertelevien asfalttimiesten padoista nouseva, kitkerä savu. Se levisi kuin yhtenäinen uhrisauhu koko työmaan yli, kätki ja kääri sen kitkerään vaippaansa. Raskaalla pilvisäällä tämä vaippa laskeutui maahan kiinni, ja sieltä sen peitosta se tuhatääninen meteli kuului.
Kuuntelit sitä ääntä matkan päästä, ja aivan varmasti siitä olit erottavinasi raskaita huokauksia ja vaikerointia. Ei ollut se vapauttavaa, nostattavaa työn iloa, vaan toivotonta tuskan voihkinaa.
Mitä, eikö se ollutkin satamiljoonaisen Venäjän kansan huokailua, syvältä sen rinnasta lähtevää, korkeuksiin kohoavaa vaikerrusta? Sen kansan hikeä ja verta täällä jauhettiin. Vuosisatoja se oli kulkenut nöyränä, hartiat kumaraan painuneina, niinivirsut jalassaan. Ja yhä se kulki samalla tavoin, menneiden orjuusaikojen satamiljoonainen haamujoukko. Kynti rajattomia tasankojaan, laihan hevoskaakin auran edessä nuokkuessa. Niinestä oli rahkeet, aura kuin Ruurikin ajoilta peritty muinaismuisto. Kyntäjän yllä lepatti repaleinen punapaita, voimattomat hartiat tutisivat, polvet horjahtelivat jutajavaa aurankurkea pidellessä.
Ja sen satamiljoonaisen, kidutetun, näännytetyn kansan hartioilla istui kahareisin tsaarihallitus kolmisatavuotisessa satulassaan. Siihen se oli rakennellut ja naperrellut tämän myllykoneistonsa, sillä se imi elinmehua uhristaan. Miljoonista vapisevista kourista kiskotut, lian peittämät hopeakolikot virtasivat tämän myllyn kaikki nielevään rattiin, puhdistuivat sen siivilöiden ja kiviparien läpi kulkiessaan ja pursusivat ulos välkkyvinä hopeapurosina. Ja mielettöminä kaikki kihisivät näiden purosten äyräillä, niiden aarteita ahnehtien.
Kukaan ei huokauksia ja vaikerruksia joutanut kuuntelemaan. Venäjän maassa oli jo ammoin nukutettu rehellisyys ja omatunto, ja horroksiin olivat nämä hyveet myös Kannaksella hyvää kyytiä vaipumassa. Tämä hopean helinä ne tuuditteli, vaivutteli. Jokainen kahmaisi silmää räpäyttämättä sen minkä ennätti. Jumala sai tilin pitää, musikka loppulaskun suorittaa. Molemmat olivat pitkämielisiä ja kärsivällisiä.
Niin kohosivat kumulla ja humulla Inon vankat varustukset. Kohosivat hiestä ja verestä, tuskasta ja kyynelistä.
Mutta korkea kohtalo teroitti jo välkkyviä kalpojaan.
IX.
Raskaiden kivirekien jalakset narisivat ja vonkuivat pakkasen kovettamalla vetotiellä. Kuormia solui yhtenä nuorana louhokselta patterialueen pohjoispäässä olevalle satamarakennukselle. Louhos oli muutamien kilometrien matkan päässä Inon kylän mailla, ja vitkalleen se loputon hevosnuora sieltä suoltui. Joka solmu pysähtyi patterityömaan reunassa punnitsemislaitoksella ja luiskahti sitten työmaan poikki satamaan.
Toinen hevosnuora kulki siinä rinnalla päinvastaiseen suuntaan. Se näytti liukuvan nopeammin, hiukan epätasaisesti, solmut silloin tällöin hypähdellen ja hyvää vauhtia viilettäen. Siinä menivät tyhjät hevoset louhokselle uutta kuormaa noutamaan.
Tämä oli satamarakennuksen kiviartteli, ja siinä olivat Peräkylän miehet. Tämän pitkän nuoravyyhden häviävinä solmuina he liukuivat edestakaisin, edestakaisin.
Lähes viisisataa hevosta oli tässä arttelissa. Sen punnitsija oli suuri veijari, tunnetuimpia koko työmaalla. Kiristämällä kiristi lahjuksia. Ken ei mielisuosiolla älynnyt ruveta antamaan, sille teki punnitessaan sulaa vääryyttä, ja jos uskalsit epäillä, uhkasi kutsua santarmit ja antaa matkapassin koko työmaalta.
Useimmat näissä oloissa lahjuksia antoivat, kuka enemmän, kuka vähemmän.
Peräkylän miehistä kulki Salamon Hakuli joka asiassa toisten edellä.
Hän myös ensimmäisenä teki punnitsijan kanssa sopimuksen lahjuksista.
Siitä lähtien ei Salamonin tarvinnut panna kuormaa kuin nimeksi vain,
ja aina tuli painoa kahdeksankymmentä puntaa.
— Vot, Salimon Abramovitsb, siull' suuri kivi. Reki rutajamas!
Itse asiassa se suuri kivi oli tyhjiä säkkejä, joita Salamon oli kasannut kuormansa päälle saadakseen sen pulskemmalta näyttämään.
Salamon hankkiusi myös ensimmäisenä vastaanottajien suosioon. Jos et siellä antanut lahjuksia, sait odottaa kuorminesi rupeaman, ennenkuin komennettiin apuväkeä kiveä reestäsi pudottamaan. Kun annoit lahjukset, sitten kyllä apu joutui. Puhettakaan ei ilman lahjuksia saman kuorman kierrättämisestä toistamiseen punnittavaksi.
Salamon koetti kaikki keinot. Kulki pullo taskussa, ryypytteli vartijat, veljeili santarmien kera. Muutaman päivän kuluttua olivat kaikki hänen ystäviänsä, häntä kilvan kehuskelivat, hänelle apuaan tarjosivat.
Majapaikassa Salamon suuriäänisesti kerskui menestystään ja jakeli toisille opastuksia, miten se ja se pomo, se ja se vartija oli puolelleen voitettavissa.
Ei Salamon tässä järjestelmässä mitään alentavaa huomannut. Se oli hänen mielestään päinvastoin verraten ja oivallinen, kun päästi kerran talonpojankin hiukan pulskemmille palkoille.
Anton Lempiäinen otti asian hieman syvällisemmin Hän myönsi tämän olevan hienoista varastamista, mutta Jumala oli luonut ryssän varastamaan, ja siksi sitä ei niin suureksi synniksi luettu, jos suomalainenkin varasti ryssän arttelissa ollessaan.
Jaakko Vesterinen kulki viimeisenä kyläläistensä häntäpäässä. Hän ei viitsinyt kuunnella Salamonin neuvokkeja eikä ollut huomaavinaan punnitsijan vihjauksia, kun tämä silloin tällöin koetti houkutella häntä koppiinsa sajua maistamaan — ja tietysti siinä sivussa lahjuksista sopimaan. Miten lie ollut, mutta punnitsijan rasvainen, imelä naama ei Jaakkoa alunpelin miellyttänyt. Ei saanut millään luontoaan pakotetuksi mokoman miehen kera supattelemaan, hänelle lahjuksia tarjoamaan.
Siitä koitui paljon ikävyyksiä ja hävyttömiä haukkumisia, mutta Jaakko ei ensi päivinä niistä suuria välittänyt. Hänellä oli tarpeeksi asti muuta ajattelemista. Hänen mielessään pyöri alati kotoalähtö, viimeinen keskustelu Marin kanssa, Marin masentuneet ja syyttävät jäähyväiskatseet.
Jaakko aavisti, ettei Mari konsanaan tätä tapahtumaa unohtaisi. Mari varmaan luuli hänen lähteneen aivan kiusalla, näyttääkseen, ettei hän muka anna akkaväen talutella itseään.
Jospa Mari olisi tietänyt, miten katkerasti hän katui lähtöään, miten syvästi syytti itseään ja kirosi Antonia, joka oli aivan väkisin vienyt hänet mukaansa.
Mitä kauemmin Jaakko tätä ajatteli, sitä enemmän alkoi häntä koko tämä työmaa kyllästyttää. Teki mieli lähteä tiehensä, palata kotiin, vaikka minne, kunhan vain olisi päässyt pois täältä.
Lisäsi tätä kyllästymistä myös punnitsijan hävytön käyttäytyminen. Ja jos se olisi ollut edes yksi punnitsija, mutta siinäpä se. Ennen pitkää rupesivat kaikki pomot ja vartijat käyttäytymään samalla tavoin. Joka paikassa rähistiin ja riideltiin Jaakolle. Ei osannut ajaa työpaikan teillä vartijain mieltä myöten. Ei arvannut satamarakennukselle tultuaan konsanaan ohjata hevostaan sinne, mihin vastaanottajain pomo olisi tahtonut.
Jaakko oli tästä aivan ihmeissään. Kaikki näyttivät olevan samassa köydessä, ja kun yksi alkoi ketä karsaasti katsella, sille jokainen ärhentelemään, vaikk'ei monien kanssa ollut missään tekemisissä. Aivan vaistomainen yhteistunne se näkyi kaikki usuttavan puremaan ja jäytämään sitä, ken ei empimättä alistunut heidän järjestelmäänsä.
Jaakko oli pohjaltaan läpeensä rehellinen luonne. Hän oli kyllä elämänikänsä kulkenut rahti- ja ajuriartteleissa, mutta oli aina koettanut välttää raatelemista ja lahjuksia. Milloin oli sellaisiin keinoihin erehtynyt turvautumaan, oli aina tuntenut häpeävänsä, ja vielä pitkät ajat jälkeenpäin oli muisto siitä ilkeänä ailahdellut.
Mutta täällä näytti olevan tuiki mahdoton pysyä rehellisenä. Majapaikassa alettiin pian Jaakon vastoinkäymisille naureskella. Kaikki toiset rupesivat vähitellen pääsemään perille työmaan monista ansoista ja pyydyksistä. Höyryävän teelasin ääressä istuen niitä pohdittiin pitkät illat, naurettiin pomojen ja vartijain metkuille, painettiin visusti mieleen päivän varrella saatuja kokemuksia. Useimmat miehet kulkivat jo Salamonin esimerkkiä seuraten viina- tai pirtupullo taskussaan. Hyvä ryyppy teki tehonsa alimpiin vartiomiehiin. Toisille piti antaa pieni hopeakolikko, niin sai ne sillä vaikka miten avuliaiksi. Mutta oli semmoisiakin kärkkyjiä, joille ei huolinut mitään antaa. Piti osata valita justiin ne oikeat miehet, jos tahtoi pysyä voiton puolella.
Siinä oli kokonainen huoneentaulu, joka täytyi vähitellen käsky käskyltä opetella, ja harrasta työtä tekivät Peräkylän miehet oppiakseen huoneentaulunsa.
Jaakko kuunteli toisten puheita enimmäkseen syrjästä. Loikoili pöydänpääpenkillä kyynäspäähänsä nojaten ja siinä itsekseen ihmetteli, miten miehiset miehet olivat aivan kuin päästään pyörälle joutuneet. Niin jamasivat siinä kuin rippikoulupojat läksyjään, ja Salamon oli opetusmestarina, laiskanluettajana.
Ilettävältä tuntui koko meno Jaakon mielestä. Hänen laskelmiensa mukaan täällä rehellisestikin työtä tehden ansaitsi tarpeeksi hyvin, paljon paremmin kuin Kronstadtin talviajoissa konsanaan oli ansaittu. Mutta sitä ei kukaan enää ajatellut. Villi voitonhimo oli kaikki saanut valtoihinsa, pyörrytellyt ja sokaissut, niin että alkoivat keskenään kilvoitella, kuka ovelammin osaisi vilppiä tehdä. Oli jouduttu oikeaan kadotuksen kattilaan, ja sinne vajosivat kaikki kattilan poriseviin syövereihin. Kukaan ei enää edes yrittänyt reunoissa kiinni pysytellä.
Sellaisen kuvan muovaili Jaakko itsekseen tästä työmaasta, ja hänen mieleensä juolahti:
— Mitähän Mari sanoisi, jos tietäisi minkälaisessa liemessä täällä miekkosia keitetään?
Jaakko naurahti, mutta samalla hän tunsi keventävää mielihyvää: No ei ainakaan siitä pahasta Mari pääsisi häntä syyttelemään. Ei hän aikonut alentua lahjuksilla lisäetuja tavoittelemaan, houkutelkoot pomot ja punnitsija miten hyvänsä.
Näin päätteli Jaakko siinä loikoessaan.
Mutta hänen kilvoittelunsa hetki lähestyi..
Joutui ensimmäinen viikkotili. Siinä huomattiin Salamon Hakulin ansainneen satakunta ruplaa. Puhtaita rahoja sata ruplaa, kun oli vedetty pois kaikki lahjuksiin käytetyt menot!
Jaakko Vesterinen ei päässyt kunnolla puoleen siitä määrästä. Muut kaikki jäivät siihen välimaille, mutta huonoimmankin ansio oli hyvän joukon Jaakon ansiota suurempi.
Niin nolosti kävi Jaakolle, vaikka hänellä oli hyvä hevonen ja vaikka hän oli koko viikon raatanut kunnollisesti kuljettaen suuria, raskaita kuormia.
Tästä riitti puhumista tilipaikalta tultua. Suorastaan huimaavana pidettiin Salamonin viikkopyytöä. Jos sitä menoa jatkui kaiken talvea, niin jo vainen teki niillä rahoilla ihmeitä. Rakensi vaikka huviloita, kun Salamonilla oli jäljellä vielä entisiäkin, palstakaupasta saatuja.
Niin kehuskeltiin miehissä, ja siitäkös Salamon kerskumaan:
— Osataan se meillä raha pyytää. Koettakaa vain perässä pysytellä!
Miehet uhosivat panna parastaan ensi viikolla. Hyvä oli kyllä ollut kaikkien viikkopyytö, eipä siltä. Mutta varaa oli vielä parantaa, sen oli Salamon näyttänyt. Siinä vasta mies, joka kelpasi ryssän kera kapulan vetoon.
Jaakkoa yksin sääliteltiin ja siinä sivussa myös ivailtiin. Mitä varten hän rupesi vähillä palkoilla työtä tekemään, kun voi paljon paremmin ansaita samalla tiellään.
Jaakko oli sydänjuuriaan myöten harmistunut, mutta koetti sitä peitellä ja alkoi puolustautua:
— Mikäs huono minun viikkopyytöni sitten on. En väheksy yhtään! Tuskin kukaan teistä on näihin saakka parhaina kesäviikkoinaan viittäkymmentä ruplaa ansainnut.
— Mitäs niistä entisistä! huudahti Salamon. — Täällä ollaan leveämmän limpun äärellä. Täällä on ryssän ruunu työnteettäjänä, ja sen kannattaa panna kaks' kerrassa ruplia menemään.
— Aivan niin, kaks' kerrassa, eikä siinä säälimistä! hohotettiin kuorossa Jaakon ympärillä.
Miehet eivät tämän ensimmäisen pyhän aikana viitsineet lähteä kotona käymään, kun oli vielä riittämään asti sekä hevosten että miesten eväitä. Mitäs tässä turhia ajeli, saivat sekä hevoset että miehet levätä sen aikaa.
Lauantai-illan kuluksi päätettiin ottaa pikku liraus, kun oli kerran hyvin ansaittu, Ei sentään lähdetty kylälle huristelemaan, vaikka siellä olisi ollut jos mitä ilopaikkoja tarjolla. Arastelivat vielä Peräkylän miehet ja tyytyivät juhlimaan omassa majapaikassaan.
Se heidän majapaikkansa oli pienoinen Havian lesken talo aivan Inon kylän reunassa. Emäntä, joka oli toimekas, vielä parhaissa voimissaan oleva nainen, keitteli mielellään omalle kortteeriväelle teevettä, vaikk'ei tupansa pienuuden ja talonsa syrjäisen aseman vuoksi voinut yleisempää sainoita järjestää.
Jaakko ei toisten juhlimiseen yhtynyt. Nielaisi kiireimmän kaupalla muutaman teelasin ja pujahti sitten ulos, kun toiset alkoivat pirtupullojaan pöytään asetella. Hän oli saanut kylläkseen kylänmiestensä hammasteluista, ei mitenkään jaksanut enää niitä sulattaa.
Ulkona oli kirkas kuutamoilta. Kylältä päin kuului yhtenäinen, teillä räyhäävien juopuneiden melu. Siihen sekoittui välistä naisten kirkunaa, välistä villiä hanurin soittoa, kun tanssipaikkojen ovia satuttiin aukomaan. Siellä vietti kaikilta maanääriltä kokoontunut seikkailijayhteiskunta lauantai-juhliaan, kulutti mielettömässä mässäyksessä viikkoansioitaan, niinkuin maailmanloppu olisi ovella ollut.
Jaakkoa eivät ilopaikat puoleensa vetäneet. Hänen sydämensä oli niin täysi, että ihan pakahtumaan pyrki. Hän tunsi kärsineensä veristä vääryyttä, kun oli raatanut kaikkein ankarimmin ja ansainnut vähimmän. Vielä ilkesivät tulla siitä hänelle ilkkumaan, häntä säälittelemään. Ei hän heidän säälistään välittänyt, ei ollut heidän neuvojensa tarpeessa. Osasi ilman heidän opastustaan lahjomisen konstin, jos olisi tahtonut siihen turvautua. Mutta uhallakaan ei tahtonut!
Kiihtyneenä läksi Jaakko mitään päämäärää ajattelematta kävellä viuhtomaan kylästä poispäin vetävää maantietä pitkin. Siitä alkoi pian petäjikkömetsä, mutta sinne asti kuului kylältä kantautuva ilopaikkojen remu. Se ajoi Jaakkoa takaa, niinkuin kiusallinen painajainen, se kuulosti ilkkuvan riemukkaasti:
— Sata ruplaa, sata ruplaa! Kaikki muut ovat ansainneet sata ruplaa.
Sinä vain viisikymmentä, hahaa, viisikymmentä!
Jaakko painalsi melkein juoksujalkaa päästäkseen tuon äänen kuuluvilta.
Vähitellen se lakkasikin korvissa soittamasta, tuli metsän hiljaisuus.
Raitis, kohtalainen pakkasilma ja kiireinen kävely virkistivät Jaakon
mieltä, niin että hän kykeni rauhallisesti asioita harkitsemaan.
Mutta se Salamonin sataruplanen oli kerran iskeytynyt Jaakon ajatuksiin eikä enää hellittänyt. Tulivat mieleen miesten kehumiset: »Jos sitä menoa jatkuu kaiken talvea, niin jo niillä rahoilla vaikka huviloita rakentaa.»
Jaakko ei voinut olla itsekseen laskematta ja tuli lopulta vakuutetuksi, että totta olivat miehet puhuneet. Kyllä siinä menossa talven ansioilla huvilan rakentaisi, jos olisi hirret omasta metsästä.
Kun Jaakko oli tähän asti päässyt, silloin kiusaaja aivan odottamatta kuiskasi hänelle korvaan:
— Miksi et sinä voisi samalla tavoin ansaita? Sinä olet elämänikäsi haaveillut huvilan rakentamista. Nyt on siihen tilaisuus, ja sinulla on hirret omasta metsästä!
Jaakko säpsähti ja katsahti hämmentyneenä ympärilleen, etteihän vain joku leikkiä hänelle laskenut. Sitten hän tunsi sydämensä rupeavan kiivaasti lyömään. Tuli kuuma, melkein nosti hien otsalle, ja hänen polvensa vapisivat.
Olipas se mielijohde, oli totisesti: Oma huvila, kaunis, uudenuutukainen huvila, ja hän sitä kevätkuhinan alkaessa vuokraajille näyttelemässä!
Jaakko koetti naurahtaa karkoittaakseen tuon hassun päähänpiston, mutta ei siinä onnistunut. Hänen aivonsa olivat jo tulisessa työssä. Kuumeisena kyydillä ne rakensivat sitä kauan unelmoitua huvilaa:
Siihen Lazarevin maiden keskessä olevalle palstalle se rakennettiin. Siinä oli juuri parahiksi tilaa yhdelle huvilalle, tasaista, sileää maata, kaunis mäntymetsä ympärillä… Hirsiä oli siellä suon reunalla olevalla metsäpalstalla, oli jos miten suuren huvilan tarpeiksi. Itseltään huvilapalstalta sai kiviä rakennuksen kivijalkaan ja kellarin laittamista varten… Ei tehty liian suurta, semmoinen neljän viiden huoneen huvila sai näpeimmin asukkaat. Sai lisäksi olla pienet, somat ullakkokamarit ja kuistikko, tilava lasikuistikko sekä siro ulkonema yläkerrassa… Vaan nehän voi laittaa sitten toisina kesinä, kun oli ensin vuokrilla ansaittu. Aluksi tehtiin ilman niitä. Ja hirret jätettiin pyöreiksi, veistämättä. Kuorittiin vain varovasti, ettei puu järsiytynyt. Se oli viimeinen, suosittu muoti… Puita raivattiin ympäriltä sen verran, että tuli tilaa parille kukkapenkille. Ei sen enempää, kun petäjikkö oli niin kaunista, solkevaa… Aita oli helppo laittaa. Lazarevin aita kiersi melkein ympäri, vain kyläntielle päin oli vähän aukkoa. Siihen tuli siro portti ja portilta hiekoitettu, yhden kärrynmitan levyinen tie kuistikon eteen. Tältä tieltä erosi toinen, kapeampi käytävä ja kiersi keittiön eteen… Houkuttelevana näkyi uutuuttaan punertava katto petäjikön latvojen lomista maantielle asti, ja kun kävelit portille, näkyi siihen jo koko huvila. Viihtyisä se oli, puoleensavetävä. Sittenhän kumma, jollei se kelvannut vuokralle, jollei jo ensi kesänä neljää-viittäsataa ruplaa antanut…
Näin oli Jaakon aivoissa huvila syntynyt vallan valmiiksi, ja siinä oli jo vuokralaisetkin: Upporikas perhekunta, jolta vuokra tipahti etukäteen, silloin kun kaupoista sovittiin. Viisi kaunista sadanruplan seteliä.
Huvilaa rakennellessaan oli Jaakko kävellyt huomaamattaan pitkän matkan päähän metsään. Hän havahtui muutamassa vastamäessä ympärillään vallitsevaan hiljaisuuteen, pysähtyi ja kääntyi hiukan häpeissään takaisin.
— Eihän mitä, ei siitä mitä tule! koetti hän puoliääneen puhella itsekseen. — En minä saa sataa ruplaa viikossa, viisikymmentä korkeintaan… Ja toisekseen, eihän tiedä, mitä Mari sanoisi. Jos alkaisi vastustaa hirsien hakkaamista metsäpalstalta ja koko huvilan rakentamista. Sillä Marilla, oli aina ne omat ajatuksensa, ei konsanaan päässyt niistä oikein perille.
Mutta vaikka Jaakko miten olisi vastaan todistellut, ei huvila hänen aivoistaan enää irtautunut. Se perusti kivijalkansa sinne aivan pohjalle, ja sen pyöreähirsiset seinät, lasikuistikko ja punerva taitekatto täyttivät kaikki muut komerot, työnsivät kaiken muun rojun tieltään.
Jaakko oli elämänikänsä kulkenut ilman päämäärää, haparoinut ja alati ikävöinyt varmaa, voimia ja ponnistuksia kysyvää tehtävää. Nyt hänelle näyttäytyi semmoinen tehtävä, kangasti päämäärä ja alkoi houkuttelevana kutsua puoleensa. Se oli kuin vankka, kiinteä kallio, jolle saattoi turvallisesti kavuta kaiken tarkoituksettoman rehkimisen ja rämpimisen perästä. Kun vain sinne saakka jaksaisi ponnistaa.
Ja tulomatkallaan alkoi Jaakko aivan itsetiedottomasti jo kehitellä menettelytapoja, miten hän ensi viikolla pyrkii hyviin väleihin punnitsijan ja pomojen kera saadakseen viikkotulonsa kohoamaan sataan ruplaan. Ne olivat vieraita, outoja ajatuksia, ne säpsähdyttivät vähän päästä Jaakkoa, mutta turhaan hän koki niitä karkoittaa. Ne luikersivat takaisin salateitään, vilahtelivat esiin, näyttivät kuin elävissä kuvissa valmiiksi, miten asia sovittiin punnitsijan, miten rannassa olevan pomon kera ja miten vartiomiehet suopeiksi suostuteltiin… Hänellä oli pullo taskussaan, ja siitä kun salavihkaa kulaus maisteltiin, niin jo loppuivat rähinät, jo hänen nimensä tunnettiin, tulonsa matkan päästä huomattiin.
Täydellisen hämmingin vallassa palasi Jaakko majapaikkaansa. Pihalle jouduttua näkyi tuvasta vielä tuli ja kuului kova puheenporina. Siellä oltiin nähtävästi parhaimmalla juhlatuulella.
Jaakkoa rupesi äkkiä hävettämään naapureille näyttäytyminen.
— Jos vielä mitä huomaisivat, vilahti hänen aivoissaan, — alkaisivat hänellä ilkastella: Jopas olet tulossa meidän mukaan. Sano vain rehellisesti, että sitä siinä mielessäsi haudot!
Kuin omia ajatuksiaan paetakseen pujahti Jaakko katoksen alle hevosensa luo. Siellä alkoi hän sitä hyvitellä, lisäsi illallisruokaa, korjasi lointa, noutipa vielä kapalla kaivolta juomavettä. Sitä tarjotessaan hän viheltää luritteli hevosmiesten tapaan ja haroi vapaalla kädellään hevosen otsajouhia ja harjaa.
Mutta ajatukset kiersivät tykkänään toisaalla. Hän kuiskutteli paraikaa vastaanottajain pomon kera, sujutti salavihkaa sille kouraan kymmenruplasta.
Hevonen joi aikansa, alkoi sitten töykkiä turvallaan kappaa osoittaakseen, että oli saanut kylläkään. Kapasta läikähti Jaakon vaatteille kylmää vettä, ja se havahdutti hänet muistamaan, missä oli.
Nolostuneena hän viskasi jäteveden maahan, pani kapan rekensä seville ja kuivasi heinätukolla vaatteitaan. Sitten hän aikoi lähteä tupaan, mutta muutti rappujen eteen käveltyään äkkiä mieltään ja pyörähti kylälle päin. Siellä harhaili hän pitkin teitä ajatustensa ahdistamana, muutti ehtimiseen suuntaa, koetti vältellä vastaantulevia ihmisryhmiä.
Juhlahumu alkoi vähitellen hiljetä. Sainoit ja tanssipaikat tyhjensivät viimeisiä vieraitaan. Useimmat miehet olivat niin juovuksissa, että hädin tuskin jaloillaan pysyivät. Kaulakkain tai naikkosten tukemina he hoipertelivat teitä pitkin, sopertelivat, sadattelivat ja yrittivät välistä panna lauluksi, mutta kangertava kieli ja käheäksi painunut ääni pakottivat pian katkaisemaan aloitetun loilotuksen.
Tulia sammuteltiin, muutamat talot olivat jo aivan pimeässä. Toisista kuumotti valoa peitettyjen ikkunain takaa. Siellä oli ehkä kiihkeä uhkapeli meneillä. Siksi tahdottiin välttää syrjäisten kurkistelijain katseita.
Siellä harhaili Jaakko humalaansa uupuvan kylän keskellä. Hänen aivoissaan kiersivät ja polttivat rauhattomat ajatukset, ahdistivat häntä, kuin ajokoirat ahdistavat vähitellen uupuvaa jänistä. Vielä yritteli Jaakko ponnistella päästäkseen eroon painajaisistaan, mutta yhä heikommaksi kävi hänen vastarintansa. Rehellisyydestä, omasta ihmisarvostaan tiukasti kiinni pitävä Jaakko Vesterinen väistyi askel askeleelta. Tilalle tuli toinen mies, arasteleva, häpeilevä, syrjäteille ja pimennon puolelle pyrkivä.
Koetti Jaakko välistä rohkaistakin itseään jupisten puoliääneen:
— Niinhän tekevät kaikki toisetkin. Mitäs siinä arvelemista ja häpeämistä!
Mutta jo seuraavassa tuokiossa jysähti mieleen:
— Mitäs Mari sanoisi, jos tietäisi sinun aikovan sillä tavoin etuilemaan, sataruplasia pyytämään?
Siinä sitä oltiin. Ei päässyt Jaakko selville vesille, ei saanut sisällään riehuvaa sekasortoa asettumaan. Ylen uupuneena hän palasi majapaikkaansa, jossa jo kaikki tulet oli sammutettu.
Varovasti tuli Jaakko porstuaan, varovasti avasi tuvan oven ja varovasti, aivan kuin varkain, hiipi lattialla nukkuvien miesten lomitse karsinaseinustalla olevalle vuodepaikalleen. Kaikki makasivat raskaasti, humalassa tai puolihumalassa kuorsata jyristäen, joten hänen varovaisuutensa oli tuiki tarpeeton.
Mutta ei Jaakko sitä tällä kertaa huomannut. Ei uskaltanut edes raapaista valkeata riisuutuessaan. Niin asetteli pimeässä vaatteensa naulakolle, haparoi sieltä turkkinsa peitteekseen ja painautui sen alle olkivuoteelleen.
Tuvassa oli lämmin, tuoksahteli väkevä viinan lemu, josta päästäkseen Jaakko kääntäysi seinään päin ja veti turkin päänsä yli. Hän tunsi pian puuduttavaa raukeutta jäsenissään, mutta uni ei tullut.
Uuttera rakennusmestari hänen aivoissaan aloitti uudestaan, ehkä sadannen kerran, huvilan rakentamisen. Toinen taituri näytteli hänelle siinä rinnalla kohtauksia punnitsijan ja pomojen lahjomisesta. Ja Jaakon piti molemmissa mukana olla, vaikka miten olisi eroon pyrkinyt, unta kaihonnut.
X.
Maanantai-aamu.
Hämärä haihtuu. Kaakkoiselta taivaanrannalta kajastaa ulapan yli selkeän talvipäivän aamurusko.
Savuja kohoaa tyyneen talvi-ilmaan. Jo kuuluu sieltä täältä viittä kilometriä laajalta työmaalta moottorien sytkytystä, vintturien kitinää. Satamarakennuksella puhaltaa merkkipilli.
Jättiläinen herää, hieroo unta silmistään, oikoo jäseniään, alkaa äännähdellä.
Tulvanaan virtailee joka suunnalta loputtomia työmiesjonoja patterialueelle. Siinä menee satoja, tuhansia. Juoksujalkaa ne menevät, hätiköiden, toisiaan sysien. Kymmenkunta avaraa porttia nielee niitä kilvalla. Jättiläisenä on nälkä, se tahtoo vankan aamusuuruksen. Se aukoo mahtavia leukojaan, päästää toistamiseen pitkän, kutsuvan vihellyksen.
Missä viipyvät hevosmiehet? Ettekö kuule kutsua? Ahmatti alkaa käydä kärsimättömäksi. Joutukaa sukkelaan avoinna ammottavaan, odottavaan kitaan! Siellä tarvitaan enemmän jauhamista.
Mutta hevosmiehet eivät pidä kiirettä. Vasta muutamia hiekka- ja kivikuormia ajelee louhoksilta patterialueelle päin. Toiset nahjustelevat kuorman ottopuuhissa. Viimeiset aikailevat vielä majapaikoissaan tai teiden varsilla olevissa sainoituvissa.
Hevosmiehet tekevät työtä kuormalukuun. Siksi tässä ei niin tulista hoppua ole. Pitää ensin pyhäajan pohmelo kunnolla selvittää. Odottakoon jättiläinen.
»Hoh-hoi, kun kulmia jomottaa! Lasi kuumaa sajua, tyttö-ihminen, sukkelaan!»
»Ja pulahdus pullosta sekaan, pitkä, luklattava pulahdus!»
Hevosmiehet ovat herroja. Niillä on pomot ja punnitsija puolellaan.
Peräkylän miehistä oli Jaakko Vesterinen ennen muita louhoksella. Sai kuormansa ja ajelee hevostaan hoputtaen punnitsemislaitokselle. Ei näy edellä ketään, taisi joutua aivan ensimmäisenä kuormineen taipaleelle.
Ja povella on pirtupullo. Siellä turkin alla tuntee sen molskottavan, mutta päällepäin ei moniksi näy.
Ei ole Jaakko oikein selvillä, miten se pirtupullo sinne povelle joutui. Ajoi jo monen sainoin ohi. Viimeiseen sisälle pistäysi, kun ei sen pihalla näkynyt muita hevosia. Sieltä tullessa se oli povella.
Taisi myös tulla maistelluksi kuuman sajun kera. Vatsan pohjalla lämmittää, korvallisissa kiertelee niin suloisesti.
Mutta oudolta tuntuu yhtäkaikki olo. Sydänalaa ahdistaa, ohjaksia pitelevät kädet vapisevat. Katse harhailee epävarmana, levottomana yli heräävän talvimaiseman. Näkee Jaakko nuorana nousevat savut, näkee kaukaa mereltä sulan reunasta pakkashuurut, mutta ei jaksa silmä niihin kiintyä.
Välistä vilahtaa aivoissa:
— Hyvä, jos punnitsija ei vielä olisi kopissaan. Saisi silloin odottaa toisten joutumista.
Näin välistä vilahtaa aivoissa, mutta samassa taas nykäisee käsi ohjaksia ja huulet maiskahuttavat kiirehtien.
Ja kun joutuu lähemmä punnitsemislaitosta, alkavat silmät kiihkeästi tähystää kopin katolle johdettua, ohkaista peltitorvea: Näkyykö siitä savua, punnitsijan ja hänen piissarinsa samovaarin savua?
Savua näkyy!
Jaakon sydän hakkaa, niin että luulisi sen halkeavan. Mielessä vilahtelee sekavia muistoja elämän varrelta. Ne kehoittavat pysähtymään, pyörtämään takaisin. Vilahtavat myös Marin piirteet, silmissä vakava, moittiva katse. Mutta niiden yli vilkuttaa uuden huvilan punerva katto mäntymetsän lehvien lomitse.
Jaakko istuu kuin neulojen päällä, nykii hermostuneena ohjaksia. Hänellä on sama tunne kuin ajaisi petollisella, merivirtojen repimällä jäällä, jossa milloin hyvänsä voi rekineen raippoineen humahtaa lumikuorman alla piilevään salarailoon. Melkein silmänsä pitää ummistaa.
— Vieköön minne vie, myöhä enää takaisin kääntyä!
Punnitsijan turpea viinanaama kurkistaa luukusta. Ensin vilahtaa hänen katseestaan kummastus ja epäröinti, mutta sitten leviää naaman yli rasvainen, mielistelevä hymy ja silmät alkavat kiilua.
— Aa, Jakov Martinovitsh, stravstvuite! Nomer juks tulemas da suuri kivi vjetamas.
Jaakko koettaa naurahtaa vastaukseksi ajaessaan kuormansa vaa'alle. Mutta punnitsija ei pidä kiirettä. Irvistää vielä matelevammin ja tiedustaa:
— A tshai maistumas, stakantshik tshaju? Pakkane puremas, a tshai kuuma, hjuva tjekemas!
Silloin Jaakko naurahtaa toistamiseen ja kuulee itsensä kysyvän:
— Onkos saju valmis näin aikaisin?
— Aina olemas tshai valmis! nauraa punnitsija, naama yhtenä aurinkona.
Ja vilkaisten apulaiseensa päin komentaa hän:
— Trifon Antonovitsh, jeh Trifon, juks stakantshik bolshe! Jakov
Martinovitsh olemas vilu, tshaju tahtomas.
Niin se vetäisi Jaakon aivan huomaamatta punnitsijan koppiin. Siellä löyhähteli jo varhaisesta aamuhetkestä huolimatta vahva viinan lemu. Mutta Jaakolla ei ollut aikaa sitä eikä muutakaan ajatella. Trifon Antonovitsh, piissari ja passari, tunki jo höyryävää teelasia hänen nenänsä alle.
Jaakon käsi sukelsi vaistomaisesti turkin povelle, ja kun pullo ilmestyi sieltä esiin, ei punnitsijan ja piissarin ihastuksella ollut mitään rajoja.
Kilistettiin ja haukattiin. Siinä välillä pyöräytti piissari esimiehensä muistuttamana lapun Jaakon kuormasta. Siihen tuli painoa täydet kahdeksankymmentä puutaa.
Käsi vielä hiukan vapisten tunki Jaakko lapun povelleen ja onki samalla sieltä esiin rypistyneen kymmenruplasen, joka oli sinne varattu valmiiksi.
Seteli vilahti vain kadotessaan punnitsijan turpeaan, niljakalta tuntuvaan kouraan, mutta Trifon Antonovitshin ahnaat silmät ennättivät nähdä sen vilahduksen. Niiden silmien kaihoisa katse kiintyi odottavana Jaakon auki reuhottavan turkin rintamuksiin.
Jaakko tunsi vaistomaisesti sen katseen ja hämmentyi. Tämä menoerä häneltä oli unohtunut laskuista. Muisteli toisten puheista kuulleensa, että punnitsija ja piissari tasasivat saaliinsa.
Mutta eipä siinä auttanut. Kun olit kerran alkanut penkoa taskujasi, pengo vain edelleen.
Ja Jaakko penkoi, aprikoiden samalla hätäpäissään, paljonko pitäisi piissarille antaa. Ei hän päässyt siitä selville, mutta kun sai lopulta sormiensa väliin kolmiruplasen, niin veti sen esiin.
Luontevasti, edes sinne päin vilkaisematta, sieppasi Trifon Antonovitsh setelin oikealla kädellään, samalla kuin vasen käsi ja koko miehen huomio oli kiintynyt teelasien täyttelemiseen.
Jaakon piti tietysti vielä nekin terästää, ja siinä leikissä alkoi hänen pullonsa sisällys arveluttavasti huveta.
Ei Jaakko sitä kuitenkaan enää surkeillut. Hän alkoi päästä hienoiseen hiprakkaan, ja se kohotti kuminan paljon hänen itseluottamustaan. Nolous ja epäröivä arkuuden tunne olivat kuin pois pyyhkäistyt. Kun punnitsija hyvästellessään taputteli häntä olalle, solkkasi Jaakko jo viheliäistä venättään sen minkä kieli kerkisi.
Rekensä kannoilla rantaan ajellessaan teki Jaakon mieli pistää lauluksi, niin tuntui kevyeltä olo. Korvallisissa humisi kohoavat viinanhöyryt. Silmiin näytti siltä, kuin tomun ja nokisen lumen peittämät rakennusaineröykkiöt, tien vierillä viruvat rojukasat olisivat eilisestä saaneet pehmeämmän, miellyttävämmän muodon. Siellä täällä seisoskelevat vartijat näyttivät hymyilevän, ja Jaakko hymyili heille vastaan. Viskasipa silloin tällöin kokkapuheen ohimennessään, ja siitäkös asianomainen ilostui. Alkoi pyydellä sajua tarjoamaan, ja Jaakko lupasi tarjota, kunhan itselle ennättäisi jano tulla.
Rannassa toimitti Jaakko asiansa jo aivan toisella luontevuudella kuin punnitsijan kopissa. Ei tunkenut, etukäteen kymmenruplastaan, vaan teki pomon kera sopimuksen luvaten viikkotilissä suorittaa. Iski vain pomolle silmää, ja tämä pyörähti koppiinsa, joka oli olevinaan hänen virkahuoneensa.
Siellä oli oikein peretniekalla varustettu passaripoika pihisevää teekeittiötä hoitelemassa. Siellä terästettyä sajulasia haukkaillen asia sovittiin kättä päälle lyöden.
Sattui siinä lähistöllä seisoskelemaan santarmi, ja senkin vihjasi
Jaakko koppiin sajua maistamaan.
Santarmille oli tämä huomaavaisuus peräti mieleen. Alkoi kehua Jaakon hevosta, taputteli sitä lautaselle ja vähältä piti, ettei lopuksi pyrkinyt Jaakon reen kannoille kyytiä ottamaan.
Sillä tavoin luiskahti Jaakko Vesterinen toisten hiihtämälle ladulle. Iltapäivällä pääsi hän jo niin pitkälle, että kierrätti viimeisen kuormansa toistamiseen punnittavaksi.
Silloin oli jo hämärä. Jaakko oli vähitellen maistellut pullonsa tyhjäksi ja oli parahultaisessa säkenessä. Eikä silloin tuntunut miltään, jos antoi ryssän ruumin maksaa kahdet rahat samasta kuormasta.
— Ei tässä muuten sataruplasille päästä! ajatteli Jaakko ohjatessaan muutamassa solassa hevosensa syrjätielle. Ja kun hevonen tätä käännöstä näytti oudostelevan, sivalsi Jaakko sitä ohjasperillä ja päästi kipakan sadatuksen…
Toiset Peräkylän miehet eivät ensi päivänä Jaakko Vesterisen lankeemusta huomanneet, mutta yhtäkaikki tuntui Jaakosta siltä, että se oli huomattu. Vaikka miehet majapaikassa koko iltakauden selvittelivät omia sen päivän kolttosiaan, oli Jaakko mielessään vallan vakuutettu, että kaikkien puheet tarkoittivat yksistään häntä. Hänellä oli koko illan se tunne, että miehet yhtenään salavihkaa tarkastelivat häntä ja iskivät tämän tästä toisilleen silmää, aivan kuin sanoakseen:
— Näettekös, miten se tekeytyy viattomaksi, mutta kyllä me huomataan, millä poluilla mies on kähminyt.
Se oli kiduttava ilta Jaakolle. Kun viinanhöyryt olivat päästä haihtuneet, tuli tilalle tympäisevä väsymys, mutta päivän muistelot eivät jättäneet häntä rauhaan. Vähän päästä hän säpsähti; oli kuin joku näkymätön käsi olisi koskettanut häntä, taputtanut häntä olalle, hipaissut hänen kättään. Se hipaisu tuntui ilettävän niljakalta, aivan kuin kylmä sisilisko olisi hänen paljaan kätensä yli vilahtanut. Se oli sen punnitsijan turpean, hikisen käden kosketus. Se ei antanut Jaakolle hetken rauhaa, ja sen perästä tulivat yhtenäisenä sarjana kaikki toiset: rannassa oleva pomo, santarmit, silmää iskevät vartijat. Vielä unessakin ne Jaakon ympärillä hääräsivät. Hän koetti paeta niitä, juoksi henkensä edestä, mutta aina ne olivat kintereillä, nauraa virnistelivät hänelle, tuppautuivat kilvalla puristamaan hänen käsiään, vaikka hän miten koetti huitoa ja hätistellä. Ja kaikkien niiden vietävien kädet olivat kylmän niljakat, ota anna kuin lauman kähiseviä kyymatoja tai silmille keikkuvia sammakoita olisi seurakseen saanut…
No kaikkeenhan miehinen mies tottuu vähitellen. Mutta kovalle se tottuminen ensi päivinä pani Jaakko Vesterisen luonnon. Monta monituista kertaa rupesi kesken kaiken ilettämään, niin että teki mieli hylätä hitolle koko homma ja lähteä tiehensä.
Mutta ei auttanut lähteä, jos mieli ansaita, ja Jaakko tahtoi ansaita. Hän oli jyrkästi päättänyt jo ensi tilissä päästä Salamon Hakulin rinnalle, siepata sataruplasen, ja siitä päätöksestä ei hän enää peräytynyt.
Niin hän pakottamalla pakotti luontonsa mukautumaan uuteen asiain menoon. Hän tunsi miltei vihaavansa mielisteleviä pomoja, lahjusten toivossa imartelevia vartijoita ja santarmeja. Hänen täytyi välistä purra hammasta, jottei niiden kera puheisiin joutuessaan paljastaisi pohjimmaisia ajatuksiaan, haukkuisi heitä pahanpäiväisesti tai sylkäiseisi suorastaan silmille.
Nuoruudessaan oli Jaakko Vesterinen ajuriartteleissa viettänyt aika-ajoin huimaa elämää, ryypiskellyt raisusti ja viinapäissään tehnyt monta mainehikasta kolttosta. Se huimapäisyys oli vuosien varrella talttunut. Naimisiin jouduttuaan oli Jaakko alkanut kartella väkeviä ja muuttunut vähitellen pidättyväksi, omissa mietteissään viihtyväksi mieheksi.
Nyt koetti Jaakko uudelleen päästää nuoruutensa huimapäisen luonnon valloilleen. Hän alkoi liikkua työmaalla varmana, häikäilemättömänä, välistä melkein ylimielisenä, ja jollei se muuten onnistunut, sai pirtupullo tulla avuksi.
Joka aamu hankki Jaakko semmoisen taskuunsa jostakin matkan varrelle sattuvasta sainoituvasta. Hän uskotteli itselleen sen olevan tuiki välttämättömän pomojen ja vartijain mielen hyvikkeeksi, mutta yhtä paljon hän kaipasi itse sitä vahvistavaa lääkettä. Se sai ihmeitä aikaan, kun osasi sen oikealla tavalla käyttää. Sen kera tuntui niin turvalliselta, ajeli kuin hyvän toverin seurassa. Semmoinen mestari on se sorokan pirtupullo.
Ei Jaakko kyllä liiemmäksi pirtua viljelemään ruvennut, mutta silloin otti lämpimän, vahvasti terästetyn sajulasin, kun löi aivan puulla päähän veljeily pomojen ja santarmien kera. Ja kun pirtun lämmittävä höyry alkoi kihahdella korvallisissa, niin silloin seiso vaikka päälaellasi!
Ja Jaakko Vesterisellä oli menestystä. Häntä olivat ennen kaikki katselleet karsaasti, melkein vainonneet. Nyt hänelle alkoi tulla ystäviä, hänelle osoitettiin avuliaisuutta, välistä melkein alamaisuutta.
Ei Jaakko ollut mitenkään mateleva, liehakoiva, niinkuin Salamon Hakuli ja monet muut. Vaikka hän lahjoi pomoja, hyvitteli santarmeja, niin teki sen liikoja sanoja tuhlailematta, selvitti asiansa suoraan ja kursailematta. Mutta venäläisen leveä, rasvarahkeen luontevuudella luistava luonne sopeutuu mainiosti semmoiseenkin seuraan. Semmoinen mies, jos on vielä muukalainen, kohoaa alemman luokan venäläisten kesken käden käänteessä porrasta ylemmäksi.
Niin kohosi Jaakko Vesterinen aivan huomaamattaan. Häntä alettiin pitää miehenä, jonka ystävyydestä kannatti kilpailla. Se kutkutteli Jaakon itserakkautta, sai hänet esiintymään yhä yltiöpäisemmin. Hän alkoi tehdä liian ahnaille ja vähäpätöisemmille vartijoille häikäilemättömiä kepposia, joille pian kaikissa hevosmiesten artteleissa naurettiin.
Niinpä kerran eräs vartija, mikä lie ollut uusi tulokas, nosti rähinän, kun Jaakko nokka pystyssä vihellellen ajeli tavallista kierrostaan punnituttaakseen kuormansa toistamiseen. Vartija kai luuli säikähdyttävänsä Jaakon ja kiskovansa suuret juomarahat.
Mutta siinäpä hän erehtyi, Jaakko kyllä tiesi kenelle lahjuksensa tunkea. Muitta mutkitta hän sivalsi vartijaa ohjasperillä ja huusi nauraen:
— Siinä sinulle, terveydeksesi!
Sekä ajeli sen tempun tehtyään edelleen taakseen vilkaisematta.
Miesparka sai punaiset naarmut naamalleen ja hölmistyi niin pahanpäiväisesti, ettei hyvään aikaan osannut muuta kuin ihmetellä. Ja kun hän sitten meni valittamaan santarmeille, niin nämä hänelle nauramaan ja neuvomaan, että ensi kerralla hänen pitää seistä smirnassa, kun Jakov Martinovitsh suvaitsee ajella ohi.
— Vot, se siull hjuva tjekemas, oikke hjuva! Sinu olemas durak, a Jakov
Martinovitsh olemas barin!
Niin selittelivät santarmit suomea tavoitellen ja vilkuttivat silmää ympärille keräytyneille hevosmiehille. Santarmit olivat kaikki Jaakon sajutovereja. Mene niille vaivojasi valittamaan!
Majapaikassa ei Jaakolle enää naureskeltu.
Hän oli nyt toisten veroinen, vieläpä monia etevämpi, ja itse Salamon Hakuli alkoi osoittaa Jaakolle ystävyyttä. Kehuskeli häntä toisille hyvänä esimerkkinä ja julisti aina tietäneensä, mikä mies Jaakko oli, kun vain viitsi unen silmistään karistaa.
— Se Mari se on tämän Jaakon pannut joutavia ujostelemaan. Se on semmoinen kyliä kartteleva ihmiskaihi, ja tämä Jaakko kulkee liiemmäksi sen hamosten lumoissa.
Niin selitteli Salamon tavallisella kursailemattomuudellaan. Toiset hyväksyivät piloja pannen nämä selitykset ja kehoittelivat Jaakkoa unohtamaan mielestään kotoväen, kun oli kerran jouduttu elelemään näin verrattomissa artteleissa.
Jaakkoa harmittivat nämä kehumiset ja nämä neuvot. Hän oli aina työmaalta palattuaan huonolla tuulella, tunsi itsensä läpiväsyneeksi kuin näännyttävän raadannan perästä, ei jaksanut millään toisten ilonpitoon innostua.
Toiset maistelivat ahkerasti iltapuhteiden kuluksi, maistelivat sekä omassa majapaikassa että alkoivat pian kulkea myös kylällä huristelemassa.
Salamon Hakuli se joka ilta heti työmaalta tultuaan komensi sajuveden tulelle ja alkoi kaivaa pirtupulloaan esille. Yhtä janoinen oli myös toinen Peräkylän kuuluisuus, matala, lenkosäärinen Taavetti Rehmonen, vanha hevosparisniekka ja markkinain kävijä.
Tämä Taavetti oli aikanaan elänyt hyvin leveästi, mutta sitten mennyt alituisissa kaupoissaan rutiköyhäksi, niin että talorähjänsä oli jo velassa melkein harjahirsiä myöten. Se oli masentanut Taavetin mielen. Viime aikoina oli hän raihnaisuuttaan valitellen pysynyt kotimiehenä ja antanut kahden täysikasvuisen poikansa ajossa kulkea.
Nyt oli Taavetti sentään lähtenyt liikkeelle Inon kehutun työmaan innostamana. Hänellä olivat myös molemmat poikansa mukanaan, ja kun kolmen miehen viikkopyytö kohosi sangen korkealle, pääsi Taavetti hyvin pian entiseen vireeseensä. Alkoi jo kilvoitella itsensä Salamon Hakulin kera suun soittamisessa ja rahojen reimassa käyttelyssä meni melkein hänestä edellekin.
Niinpä Taavetti ensimmäisenä Peräkylän miehistä rupesi pelipaikoissa kulkemaan. Vanhin poikansa Herman, joka kaikin puolin oli isänsä ilmetyinen kuva, oli hänellä näillä retkillään mukanaan, ja joka kerta majapaikkaan palattuaan kehuskelivat isä ja poika voittaneensa suuria summia. Hermannista kehittyikin käden käänteessä oikea pelurityyppi. Hän kulki alati korttipakka taskussa, eikä kauan kulunut, kun hän jo sai pelin käyntiin omassa peräkyläläisten majapaikassa.
Siitä lähtien menivät illat yhtenäisessä viettämisessä. Vuoroin ryypiskeltiin ja pelattiin omassa majapaikassa, vuoroin käytiin kylällä onneaan koettamassa.
Jaakkoa koeteltiin houkutella mukaan, mutta hän kieltäysi jyrkästi iltaisin maistelemasta ja korttipelistä. Hän oli päättänyt säästää ansionsa ja hän pysyi päätöksessään. Yksi sorokan pullo sai mennä päivää kohti työmaalla, mutta kotona ei ainutta tippaa.
Välistä oli kyllä kiusaus suuri. Kun työmaalta tultua tunsi tympeätä väsymystä, niin silloin olisi kuuma, terästetty sajulasi tehnyt hyvää. Ihan vesi herahti Jaakon kielelle, ja vatsan pohjalla kiersi hiukaisevia ailahduksia, kun keittotouhusta punoittava emäntä alkoi kilistellä teelaseja ja miehet asettelivat kilvalla pirtupullojaan pöydälle.
Silloin pakeni Jaakko tavallisesti ulkosalle. Hommaili siellä pitkän rupeaman hevosensa luona ja läksi sitten harhailemaan pitkin kylänteitä. Siellä tuli hänelle vähitellen tavaksi hakea kaikkein meluisimpia kulkupaikkoja. Alussa oli hän niitä kartellut, mutta nyt hän niitä hakemalla haki. Ohjasi askeleensa sinne, niissä oli sakeimmassa sainoitupia, missä kuului yhtenäinen hanurien räminä ja juopuneiden mekastus.
Tällä metelillä Jaakko kiihoitti itseään. Hän ei muuten päässyt päivän rehkimistä seuranneesta puutumuksesta, mutta kun pysähteli tanssipaikkojen ikkunain alla, kuulosteli siellä sisällä käynnissä olevaa, rähinän ja hurjan hanurinsoiton säestämää jauhamista ja jytkytystä, ja kun välistä sai melkein nyrkeillään raivata tiensä vastaan hoipertelevien miesjoukkojen ohi, niin silloin alkoivat veret päästä liikkeelle, silloin alkoivat ajatukset Jaakon aivoissa kiukkuisina kiehahdella. Ne kiersivät alati yhtä ja samaa latuaan, tähän tapaan:
— Tuolla tavoin ne tuhlaavat viikkopyytönsä, ja minunko pitäisi tässä jättää oma osani ottamatta? Kuka siitä hyötyisi? Noiden vietävien mässäykseen menisi nekin kolikot, ja minä saisin kulkea naurun alaisena. Ilkkuisivat: jätä vain sataruplasesi meille, kyllä se tänne kelpaa ja selvä siitä tehdään.
Jaakosta alkoi tuntua vallan oikealta, että koetti hyötyä niin paljon kuin mahdollista keinoista välittämättä. Sitä oikeammalta se hänestä tuntui, kun hän aikoi käyttää ansionsa toisella tavoin kuin kaikki muut, aikoi panna ne hyötyä tuottavaan yritykseen, huvilan rakentamiseen.
Siitä syventyi Jaakko taas huvilasuunnitelmaansa, kävi yksityiskohdittain läpi sen kaikki rakennusvaiheet ensimmäisen hirren kaatamisesta vihoviimeiseen kuistikon koristenäpräykseen asti. Kiihkeästi hän sen ohella laski edessä olevia sydäntalven viikkoja ja arvioi, miten paljon ennättäisi säästää, jos joka viikko pääsisi sataan ruplaan asti.
Ja miten olla, alkoi Jaakosta tuntua, ettei sadan ruplan viikkopyydöillä ehkä säästyisikään niin paljoa, kuin huvilan rakentamiseen tarvittiin. Siitä tietysti pani mieleen poltteen, että pitäisi ansaita enemmän, pitäisi osata kohottaa viikkopyytönsä niin korkealle kuin mahdollista.
— Parempi pitää varansa, ettei huvila jää vesikattoon!
Tällä tavoin kulutti Jaakko iltakaudet, aivan kuin erakko, lihansa himoja kuolettava pyhimysmunkki; joka taivaan tiellä kilvoitellakseen kurkistelee ikkunoista synnin loassa rypevien maailman lasten orgioita sekä menee sitten yksinäiseen koppiinsa ja ruoskii siellä rukouksia höpisten ruumiinsa verille.
Päivisin oli Jaakko toinen mies, kestitsi pomoja, puijasi häikäilemättä ryssän ruunua. Kulki leimana ja rohkeana, patterityömaan hyrisevän hopeamyllyn kieputuksen huumaamana, monasti myös pirtuhöyryistä humaltuneena.
Tämä kaksoiselämä kulutti miestä, löi hyvin pian leimansa Jaakon ulkonäköön. Kasvonpiirteet laihtuivat, silmiin tuli melkein vauhko katse, suupielet usein oudosti vavahtelivat.
Mutta menestys oli Jaakolla hyvä. Jo toisessa viikkotilissä hän tavoitti Salamon Hakulin ja kolmannessa hän meni kaikkien kyläläistensä edelle.
Se herätti yleistä hämmästystä Peräkylän arttelissa. Jaakko Vesteristä alettiin katsella ihailulla, ja kaikki utelemaan, millä keinoilla hän oli pomojen mielet niin tyyten puolelleen taivutellut.
Mutta Jaakko ei ruvennut liikoja selittelemään. Naurahti vain tylysti ja virkkoi:
— Mitä kumman keinoja siihen huolisi. Ryyppy oikealla paikalla, rupla oikean miehen kouraan, ja niin anna soitella! Osaahan tuon konstin kuka hyvänsä, vielä kyselemään, miehiset miehet.
— Siinä saitte, nauroi hyväntahtoinen Anton Lempiäinen. — On sillä omat salataikansa tällä Jaakolla, mutta niitäkös se rupeaisi meille selittelemään.
Anton tarkkaili ja ihmetteli monasti itsekseen Jaakossa tapahtunutta muutosta, mutta ei antanut muiden ajatuksiaan huomata. Laski vain kevyttä leikkiään, kun Jaakon pakoa yhteisistä illanistujaisista välistä ruvettiin kummastelemaan.
— Eukolleen kai se Jaakko kolikoita säästelee. Tai jos on löytänyt minkä salaisen käyntipaikan, jossa iltakaudet kähmii.
Tämän viimeisen otaksumisensa lausui Anton sen enempää ajattelematta, mutta se jäi kuin otolliseen maaperään viskattu sienien itämään peräkyläläisten aatoksissa. Siitä päivästä lähtien uskottiin yleiseen Jaakolla olevan salaisen naistuttavan, jonka kera eleli luvattomassa suhteessa. Mitäs muuta varten mies olisi niin kummallisesti käyttäytynyt.
Tätä uskoa lujitti vielä se seikka, ettei Jaakko toisen eikä kolmannenkaan pyhän seutuna lähtenyt kotona käymään. Useimmat muut kävivät eväsvarastojaan täydentelemässä, mutta Jaakko selitti, ettei viitsinyt lähteä suotta ajelemaan, kun joulunpyhät olivat jo aivan ovella.
Itse asiassa ei Jaakolla ollut ensinkään halua kotiin lähteä. Tuli mieleen ero vaimostaan ja tämä nykyinen meno.
Kun sitä ajatteli, sysäsi niin vastaan, että olisi toivonut lähenevät joulunpyhätkin olemattomiin.