XI.
Kahdet vietetään joulunpyhät Kannaksen huvilaseudulla perätysten:
Suomen joulu ja ryssän joulu.
Karttuu siinä sillä tavoin pyhiä melkein kuukauden päivät yhteen menoon. Kun kerran aloitti omana jouluaattona juhlimisen, niin vasta vanhan allakan Hiiva-Nuutin päivänä joutaa joulupohmeloaan selvittämään.
Suomen jouluna syödään ja juodaan kotona, käydään kyliä piirakka- ja rieskavakat sekä monenlaiset muut eväät mukana. Mutta kun ryssän joulu alkaa lähetä, silloin loppuivat kylättelyt. Silloin on toiset toimet edessä.
Saapuu silloin Pietarista joukoittain kesällisiä huvila-asukkaita maaseudun rauhassa pyhiänsä viettämään. Huvilaseudulla herää silloin suuren maailman elämä pariksi viikoksi talviunestaan. Asemilla on taas liikettä ja kuhinaa, välistä melkein yhtä paljon kuin parhaina kesäkauden viikkoina. Taas tungeskellaan asemalaiturilla junien tuloa odotellen, pöyhistellään höyheniään, näytellään uusia hienoja turkkejaan, mäiskytellään suukkoja, puhua pajatetaan talvikauden muotiuutuuksista ja seulotaan salonkijuoruja.
Ja paikkakunnan alkuasukkaat ovat viimeistä sorkkaa myöten juhlahumussa mukana, kuka pietarilaisia pyhävieraita luokseen maanittelemassa, kuka setakoita pyydystämässä, kuka muuten vain joukon jatkona. Siinä on junien saapuessa oikea ajometsästys käynnissä. Toistensa nenän alta siepataan vieraat, riidellään ja rähistään, kehutaan ja kiitetään omia asumuksia, välistä melkein käsikähmässä tapella nujuutetaan tulijan matkatavaroista. Sillä jos kerran ne saapi anastetuksi, on omistajan melkein pakko seurata tavaroidensa perästä.
Joku outo muukalainen suutahtaisi mokomasta tungettelevaisuudesta pahanpäiväisesti, mutta venäläinen ei suutahda. Hän on semmoiseen tottunut kotonaan, se meno kuuluu hänen käsityksensä mukaan maailman luonnollisimpaan asiain järjestykseen. Ja itse asiassa se onkin leikintekoa siihen tungettelevaisuuteen verraten, jonka uhrina hän olisi saanut olla pitkät pyhät kotonaan Pietarissa. Siellä olisi juossut kaikki tuttavat ja alaiset onnittelujaan lavertelemassa. Syötä niitä, juota niitä aamusta iltaan ja jaa vielä pyhälahjuksina kaikki taskurahasi tungettelijoille. Täällä maalla pääsee sentään hengähtämään, kun on pahimmasta alkunujakasta ehein nahoin selvinnyt.
Seutukuntalaisille merkitsee tämä pietarilaistulva keskellä talvea samaa kuin virkistävä kosteikko erämaan taivaltajalle. Tavallisissa oloissa tulevat viimeiset kesäkauden pyydöt näppiä nuollen syödyiksi omina joulunpyhinä. Jopa monasti pitää kauppiaalta velaksi jouluvarukset hankkia.
Siinä tarpeeksi syydä olla varpaillaan, kun pietarilaiset tulevat joukolla rupliansa kylvämään. Kun osaa olla kerkeä, saa niitä siepatuksi niin paljon, että pahin puute poistuu moniksi monituisiksi viikoiksi…
Eipä siltä, että tänä talvena puute olisi pakottanut pietarilaisia jouluvieraita odottamaan, niiden perässä juoksemaan, niille palveluksia tekemään. Hyvin elettiin ilman niitä Inon patteritöiden ansioilla. Oli syöty ja juotu omina joulunpyhinä, niin että vatsa lopulta pyrki pakahtumaan sitä herkuttelun paljoutta. Ja olisi riittänyt vielä ryssän jouluksikin syömisiä ja juomisia.
Mutta niinkuin jalon metsänriistan jäljille joutuminen saa synnynnäisen jahtimiehen veret joka tilanteessa liikkeelle, niin saa myös pietarilaistulva Kannaksen huvilaseudun väestön jalkeille, tulipa se tulva milloin hyvänsä. Siinä on oma vetovoimansa siinä pietarilaiskuhinassa, ei sitä voi vastustaa.
Niin se veti tänäkin talvena kaikki mukaansa, veti aseman ympäristöläiset, veti Peräkylän miehet ja naiset. Vieläpä oltiin melkein kahta innokkaammin touhussa kuin muina talvina. Jouluvieraiden pyydystäminen tuli kunnian päälle käyväksi kilvoitteluksi, jossa ei kukaan mielisuosiolla tahtonut jäädä alakynteen.
Niinpä eräs aseman lähistöllä elävä ajuritalonpoika oli Suomen jouluna käynyt Valkjärvellä ja toi sieltä tullessaan uuden, sirotekoisen ajurireen, jota hän heti tulonsa jälkeisenä päivänä ylvästellen kävi näyttelemään Tereskan sainoin pihalla.
— Olettekos, pojat, nähneet oikeata rekeä, joka ei ole mikään vene eikä pesukaukalo. Siihen sopii istahtaa pietarilaisen, vai mitä sanotte?
Miehet myönnyttelivät kuorossa, että sopi kyllä istahtaa, olipa vaikka kenraali miehekseen.
— Vaikka ministeri! intoutui reen omistaja. — Eivät Nevskillä ajele tämmöisillä, vaikka siellä onkin se ajurien sääty olevinaan valittua, niinkuin tiedätte. Oikein rotuhevoset niillä pitää olla niillä.
Nevskin pika-ajureilla, mutta tätä rekeä en menisi niiden ajovehkeisiin huikkimaan.
— No, ehkä sentään kannattaisi huikkia, epäili joku.
— Eipäs kannattaisi, kivahti reen omistaja. — Sano, veikkonen, mikä kohta tässä reessä olisi vielä korjattava. Sano se, jos ajopelien päälle mitään ymmärrät!
Vastaanväittäjä ei voinut sitä sanoa, ja niin lumosi uusi reki koko miesjoukon. Seuraavina päivinä tuli monille muille kiireellistä asiaa Valkjärvelle.
Peräkylän Salamon Hakuli riensi sinne ensimmäisten joukossa. Oli Salamonilla sielläpäin kaukaisia sukulaisiakin, ja tekosyyksi tuli niiden luona kylättely. Mutta lähtö tapahtui niin tulisella hopulla, ettei emäntä Lienalla ollut aikaa leipoa edes kunnollisia kyläeväitä.
Kun Valkjärven ajopelimestarit huomasivat, että heidän valmisteilleen tuli odottamatta runsas menekki, koroittivat he tuntuvasti rekien hintaa, mutta siitä eivät nämä tulvanaan rientävät ostajat välittäneet. Kilvalla vietiin kaikkein parhaimmat reet, pyysipä mestari niistä mitä hyvänsä.
Mutta ei tyydytty vain uusien rekien hankkimiseen. Kun joku hyväkäs siihen lisäksi osti uudet upeat silavaljaat, niin tietysti kaikilla muillakin piti olla samanlaiset jo seuraavana päivänä.
Ei ajateltu näiden uusien ajopelien hankkimistouhussa sitä, että ne tulivat ostetuksi melkein tyhjän pantiksi. Useimpien tämäntalvinen setakanajo supistui näet ryssän joulunpyhiin, ja siinä ajassa ei ennättänyt kunnolla puolta ajopelien ja valjaiden hinnasta ansaita, vaikka miten olisi yrittänyt.
Ehkä joku sitä ajattelikin, mutta viitsikös yksin jättäytyä vanhoja ajopelejä pietarilaisille näyttelemään, kun kaikilla toisilla oli uudet. Eipä tietenkään viitsinyt, ja siksi toisekseen, olihan noita Inossa pyydettyjä ruplia. Mitäs niistä säästelemään, kun oli tässä semmoista hienon maailman väkeä palveltava. Osasivat ne näet valita kyytimiehensä pietarilaiset, kun tulivat pyhinä maalle hupia ajelemaan.
Mutta totta tosiaan kelpasi niiden nyt valita. Oikein ilo oli ensimmäisten juhlajunien tulon edellä katsella aseman ajuripirssissä pitkänä rivinä odottavia hevosia. Keveiden, sirotekoisten rekien maalaus välähteli uutuuttaan. Samalla tavoin välähtelivät uudet silavaljaat, ja länkien nokassa helisivät uudet kulkuset.
Yksin ajokkaatkin näyttivät tavallista pirteämmiltä ja paremmin hoidetuilta. Ne eivät torkkuneet päät riipuksissa, vaan kuopivat tannerta, vilhuivat ympärilleen, hirnahtelivat ja pitivät keskenään pientä riidan kopua. Ne kuulostivat tiuskivan toisilleen: »Mitäs siinä rehentelet, on minulla yhtä hyvät vehkeet kuin sinullakin. Jos ei liene hieman paremmat, kun tarkalleen katsellaan.»
Pietarilaisia tuli runsaasti, ja pian ne huomasivat seutukunnan ajurien varakoitumisen. Kiittäviä kehumisia sai yksi ja toinen hienoista ajopeleistään ja hyvästä kyydistä. Eikä vain kehumisia, tuli myös runsaita juomarahoja, sillä kitsastelematta elää parempaan säätyyn lukeutuva pietarilainen joulumatkoillaan.
Mutta jos pietarilaiset elivät kitsastelematta, niin yhtä kitsastelematta elivät myös heidän kyyditsijänsä. Tereskan sainoi tuli taas junien väliaikoina ja iltaisin ajurien tavalliseksi kokouspaikaksi. Siellä oli tungokseen asti väkeä, eikä siellä moni paljaaseen sajuveteen tyytynyt. Martiska-Maijan Israelilla oli täysi työ, jos mieli pitää kaikkien kielenkantimet oikeassa vireessä.
Peräkyläläisten tavallinen seura, johtajinaan Salamon Hakuli ja lenkoluinen Taavetti Rehmonen, istui jok’ikinen ilta viimeisinä Tereskan kantavieraina. Olivat joukkoon taasen ilmestyneet myös kalasaksa Sion Lipiäinen ja Mooses Määttänen.
Mooses olikin toisten kyläläistensä Inossa ollessa saanut viettää verrattain ikäviä päiviä. Ei viitsinyt aina naapureissa kylätellä, kun siellä oli kotona vain naisväkeä. Ja jos käveli Tereskan Saineille asti, niin ei liioin siellä tuttavia yhyttänyt. Ei muuta neuvoksi kuin makaile vain kotona ja kuuntele Justiinan haukkumisia päivät pitkät aamusta iltaan. Semmoista oli talvisaikaan Mooseksen elämä. Kummakos jos hän nyt istuskeli sitä ahkerammin.
Sion puolestaan ei ollut viettänyt joutilaita päiviä. Kehuskeli jäiden lujittumista odotellessaan ajaneensa Metsäpirtistä muutaman kalakuorman Pietariin, mutta pyhien jälkeen, kun merikalastus pääsisi vakiintumaan, lupasi Sion tulla Inoon ja perustaa sinne oikean kalakaupan.
— Sillä kääräistään suuret rahat kevääseen mennessä, selitteli Sion silmiänsä räpytellen ja venytteli reuhottavaa alahuultaan.
— Mikäs kääräistessä, kun on kalakaupan päälle niin paljon lukenut, innostui Salamon. — Minä sinuna antaisin toisten miesten ajella kalakuormia. Itse istuisin tiskin takana ja vetäisin hopeanuottaa.
Sitäpä olen alkanut vähin tässä ajatella, myönsi Sion. — Jos tämä ensi yritys luonnistaa, niin keväällä avataan tuoreen kalan myyntipaikka tänne kotiaseman huvilaseudulle. Kuulostaa olevan tulossa entistä satoisampi kesä, jos enteet paikkansa pitänevät.
Sionin puhe oli totta. Seuraavaksi kevääksi odotettiin oikein tarumaista pietarilaistulvaa. Nyt jo vuokrattiin kilvalla uusia liikehuoneistoja, ja maatilojen sekä huvilapalstojen kysyntä oli yhäti vilkastumassa. Maakeinottelijoita kierteli kaikkialla ympäristöllä, ja ne alkoivat tarjota yhä korkeampia hintoja, kun talonpoikien ei tänä talvena tarvinnut suoranaisessa puutteessa tilankauppoihin ryhtyä.
Hyvinvoinnin yltäkylläisyydessä elettiin Kannaksen huvilaseudulla. Rieskaa ja hunajaa vuotivat Inon patterityöt. Hopearusoissa kangasteli tuleva kevät. Kannatti hyvin yhden kuukauden päivät joulunpyhiä juhlia.
XII.
Paljon oli Marilla ajattelemista pitkinä joulun alusviikkoina Jaakon
Inoon lähdön jälkeen.
Oli Mari ennenkin talvisaikaan tällaisia yksinäisiä viikkoja viettänyt, kun Jaakko oli Kronstadtin talviajoissa tai pitkillä rahtimatkoilla. Mutta ei ollut yksinolo Marista milloinkaan ennen tuntunut niin apealta ja tyhjältä kuin tällä kertaa. Monasti valottomina syystalven päivinä, kun pojat olivat koulussa, unohtui Mari tyhjässä pirtissä kangaspuidensa ääreen toimetonna istumaan. Sukkula luiskahti väsähtäneestä kädestä, ja ajatukset palasivat yhä uudestaan Jaakon lähtöpäivään. Ei voinut Mari sitä millään saada mielestään.
Mitä varten Jaakko lähtiessään aivan tahallaan oli näyttänyt tahtovan olla hänelle töykeä ja tyly? — Sitä kyseli Mari kyselemistään itseltään, ja kuumat kyyneleet vierähtivät usein poskipäille. Hän kaipasi elämää, oikeata miehen ja vaimon elämää. Syvällä hänen hiljaisen olemuksensa sisällä asui se kaipaus voimakkaana, sammumattomana. Ei tahtonut se millään tyytyä siihen, että hänen ja Jaakon karun yhdyselämän viimeisetkin rihmat revittiin armottomasti rikki, niinkuin Jaakko näytti tahtovan tehdä.
Mutta ehkäpä ei Jaakko tahallaan ollut tahtonutkaan häntä loukata. Ehkä Jaakko olisi halunnut jäädä kotiin, jollei olisi siihen väliin tullut Antonia. Jaakko käyttäytyi välistä niin kummallisesti, ei tietänyt oikein itsekään, mitä tahtoi, mitä ei. Tämä ainainen ajossa kulkeminen, tämä vetelehtivä loiselämä se oli Jaakon semmoiseksi murjonut ja tylsistänyt. Rehellinen ja hyvä mies Jaakko oli pohjaltaan, ja varmasti Jaakko sydämensä syvyydessä vielä kaipasi ja rakasti häntä, ikävöi yhtä paljon kuin hänkin ikävöi Jaakkoa..
Näin todisteli Mari itselleen, näin koetti keksiä jos mitä syitä Jaakon puolustukseksi.
Mutta sitten sukelsi taas mieleen tuskallinen kysymys: Mitä varten Jaakko ei koko aikana tullut ainutta kertaa kotona käymään? Tai jos ei itse tullut, miksi ei edes toisten kyläläisten kera lähettänyt mitään viestiä itsestään? Vaikka Antonin kera olisi voinut ilmoittaa sen verran, että oli terveenä ja ettei hänen vuokseen tarvinnut huolehtia. Niin oli Jaakko muina talvina tehnyt, ja se tuntui aina paremmalta kuin tämmöinen tietämättömyys. Tämä pyrki ihan mielen masentamaan, ja melkein pakko näytti olevan lopulta ruveta uskomaan, ettei Jaakko halunnut töykeätä lähtöään millään lailla sovittaa.
Jo teki Marin eräänä pyhänä mieli, kun sai kuulla Antonin tulleen kotona käymään, lähteä jalansyten Antonilta tiedustamaan, etteihän vain Jaakkoa ollut Inossa mikään onnettomuus kohdannut. Mutta ei sitten sentään lähtenyt. Ajatteli:
-— Ehkä rupeaisi Anton vielä naureskelemaan: Jopas tuli muka ikävä Jaakkoa! Ja kertoisi sitten vielä käynnistäni Jaakolle, lavertelisi mitä hyvänsä. Ei, jos kerran Jaakko tahtoo näin, niin olkoon.
Näin päätti Mari, mutta karvastelevan itkun tämä päätös tahtoi pusertaa esille. Tunsi itsensä niin onnettomaksi ja hyljätyksi, ettei koko seuraavana yönä saanut unta silmiinsä.
Sattui sitten vielä Mari muutamana päivänä kauppiaalla käydessään ohimennen kuulemaan, millaista elämää Inossa vietettiin, miten siellä rehoitti juopottelu ja uhkapeli, lahjominen ja julkea varastelu jokaisella askeleella.
Ei Mari sillä kertaa kuulemaansa sen enemmän huomiota kiinnittänyt. Mutta se jäi itsestään itämään hänen ajatuksiinsa, ja muutama päivä jälkeenpäin se aivan varkain, ihan kuin vieraan äänen kuiskaamana sukelsi odottamatta esille hätkähdyttävänä kysymyksenä:
— Entäpä jos Jaakkokin on Inossa vetävän virran mukana joutunut huonoille teille ja sentähden häpeää tulla kotona käymään?
Mari aivan säikähti tuota yllättävää ajatusta ja koetti sen siinä tuokiossa karkoittaa mielestään. Hän alkoi kiihkeästi vakuutella itselleen:
— Eihän semmoisessa mitä järkeä ole. Ei Jaakko konsanaan huonoille teille lähde. Vaikka mitä muuta, mutta semmoista en ikinä usko. Onhan Jaakko elämänikänsä kulkenut ajuriartteleissa, viereksinyt Kronstadtissa ja vaikka missä, mutta aina pysynyt rehellisenä, erossa huonoista seuroista.
Niin koetti Mari todistella, mutta mieleen iskenyt salainen pelko ei niin vähällä hellittänyt. Se alkoi kiusata pahan aavistuksen tavoin. Se sukelsi ehtimiseen esiin päivän askareissa, se kääntelehti hänen aivoissaan pitkinä, unettomina öinä, se ei lopulta antanut hänelle hetken rauhaa. Se kuiski kuiskimistaan kavalasti, itsepintaisesti:
— Miksikäs Jaakko sitten ei tulisi kotona käymään, jollei hänellä olisi mitä peitettävää?
Mari oli ihan onneton, kun ei saanut tuolta pelolta millään rauhaa. Milloin oli hän näkevinään Jaakon humaltuneena juomapöydässä, milloin hiestyneenä kiihkeässä korttipelissä. Hänen mielikuvituksensa maalasi nuo kuvat niin ilmieläviksi, että teki mieli pakoon juoksemaan päästäkseen niitä näkemästä. Epätoivossaan ajatteli Mari:
-— Hyvä Jumala, kunpa joulu lopulta joutuisi, jotta saisi nähdä Jaakon, jotta pääsisi edes tästä kidutuksesta. Vaikka miten tyly olisi Jaakko, kunhan vain saisi nähdä hänet entisellään.
Mutta joulu läheni hitaasti. Vielä sai Mari monta pitkää päivää rauhatonna odotella, ennenkuin aaton aluspäiviin jouduttiin.
Silloin alkoivat peräkyläläiset palata yksi toisensa perästä, mutta Jaakkoa ei kuulunut. Martti ja Lauri varustivat jo aaton edellisenä päivänä pienen joulukuusen ja hokivat siinä touhussa toivehikkaina:
— Isä tuo tullessaan koristeita ja makeisia, niin että kuusi saadaan oikein kauniilta näyttämään.
Mutta köyhästi koristetuksi jäi poikien kuusi, sillä Jaakko ei tullut vielä aattoaamunakaan. Ei tullut ennen kuin iltamyöhällä.
Mari ja pojat olivat häntä nääntyäkseen odottaneet. Olivat sitten jättäneet jo kaiken toivonsa. Joulusauna oli jo puoliksi jäähtynyt, mutta ei tehnyt heidän mieli lähteä ilman odotettua isää kylpemään. Sytyttivät vain rahille asetettuun kuuseen muutamia ohkaisia, värikkäitä pikku kynttilöitä ja istahtivat masentunein mielin sen ääreen. Pojat painautuivat kuin turvaa hakien tiukasti kiinni äitiinsä, ja niin koetettiin kolmisin laulaa. Mutta ei tahtonut laulukaan luistaa. Itku kurkussa pojilla karvasteli, eikä se varsin kaukana Marillakaan ollut.
Silloin vasta tuli Jaakko. Ulkoa kuultiin hänen rekensä ratina, ja kilvaten riensivät pojat lyhdyn kanssa isäänsä auttamaan. Mari alkoi asetella teevehkeitä pöydälle, mutta kevyesti ei siinä hommassa hänen jalkansa liikkunut. Tuntui niin toivottomalta enää jouluiloa odottaa.
Eikä sitä jouluiloa tullutkaan. Raskaan, painostavan mielialan toi Jaakko vain tullessaan. Oli kuin hänen matkassaan olisi pirttiin työntynyt näkymätön painajainen, joka kylmänuhoa henkien täytti koko pirtin, valtasi sen jokaisen loukon, pyrki illan henkeä ahdistamaan.
Ei monta sanaa vaihdettu ennen kylyssä käymistä, eikä paremmin puhe luistanut sieltä palattuakaan. Mari yritti tiedustella, miten Jaakkoa oli Inossa luonnistanut ja miksi hän oli ollut koko ajan kotona käymättä.
Mutta Jaakko vastasi Marin uteluihin hyvin vältellen ja väkinäisesti.
Näki hyvin, ettei hän halunnut tehdä minkäänlaista selkoa asioistaan.
Niin istuskeli pöydänpääpenkillä kyynäspäihinsä nojaten, kuin olisi
tuntenut itsensä vieraaksi koko tässä pirtissä.
Jaakon oudoksuttava, itseensä sulkeutunut käyttäytyminen täytti pelolla Marin sydämen. Illallista laittaessaan hän tarkkasi salavihkaa Jaakkoa, ja silloin huomasi hän vasta täydelleen, miten paljon Jaakko oli entisestään muuttunut. Jaakon laihtuneiden kasvonpiirteiden ilme näytti Marin mielestä aivan kuin jollakin tavoin särkyneen, ja itsepintaisesti Jaakko väitteli Marin tutkivaa katsetta tarkastellen koko ajan lattiaa, kuin olisi sen saumoista mitä uutuuksia huomannut.
— Hyvä Jumala, mitähän Jaakolle lie tapahtunut, kun on tuommoiseksi muuttunut? kyseli Mari hädissään itseltään.
Hän oli viimeiseen asti koettanut taistella salaisia aavistuksiaan vastaan, mutta nyt näytti olevan ihan pakko ruveta uskomaan, etteivät Jaakon asiat olleet oikealla tolalla. Ehkä oli Jaakko ruvennut Inossa juomaan ja pelaamaan tai erehtynyt muuhun semmoiseen, jota tahtoi salata ja peitellä. Ehkä…
Mari ei jaksanut pitemmälle ajatella. Hänet aivan lamasi varmuus, että Jaakko oli antanut houkutella itsensä tekemään semmoista, josta hän tähän saakka oli tyystin erossa pysytellyt. Se ei voinut viedä muuhun kuin onnettomuuteen. Vavisten tunsi Mari sen onnettomuuden uhkaavan lähenemisen. Oli kuin maaperä olisi alkanut horjua heidän jalkainsa alla, kuin olisi odottamatta revennyt eteen ammottava tyhjyys. Jaakko oli jo horjahtanut sinne tyhjyyteen ja veti raskaana, painavana riippana häntä ja poikia, heitä kaikkia mukanaan.
Pojatkin huomasivat herkällä lapsen vaistollaan, ettei isä ollut ennallaan. Vierastellen ja arkoina he pysyivät koko illan. Isä ei ollut muistanut tuoda heille mitään tuomisia ja vaihtoi heidän kanssaan tuskin ainoata sanaa. Tuskin viitsi edes vilkaista heidän koulutodistuksiaan, kun he kilvalla tahtoivat niitä hänelle näyttää. Äiti oli kehunut niitä todistuksia, mutta isä ei niistä välittänyt. Se pojilta mielen masensi kerrassaan. Noloina ja neuvottomina he veivät nuo omasta mielestään kalliit paperit takaisin äidin talteen sekä vetäytyivät sitten äänettöminä ja nyrpeinä mahdollisimman kauas isänsä lähettyviltä.
Illallinen syötiin äänettömyyden vallitessa. Kaikkien pöydän ääressä istujan kurkkuun pyrkivät palat kiinni takertelemaan, eikä pöydästä noustua kukaan näyttänyt olevan oikein selvillä, mitä muuta olisi vielä tehtävää.
Kuusen ohkaiset kynttilät olivat palaneet lopuilleen ja alkoivat toinen toisensa perästä oksia kärvennellen sammua. Hetkisen vielä Martti ja Lauri sitä alakuloisina katselivat, mutta hiipivät sitten hämärään peittyvällä karsinaseinustalla olevaan sänkyynsä.
Jaakko seurasi pian poikien esimerkkiä. Mari jäi yksin valveille korjaamaan illallisen jätteitä ja pesemään astioita.
Kuusen kynttiläin sammuttua paloi vain pieni lampputuikku uunin reunalla. Se jätti suurimman osan pirttiä hämärän peittoon, ja Marista tuntui, kuin se hämärä olisi alkanut liikkua ahdistavana, uhkaavana. Hän vilkaisi peloissaan akkunoihin, sulki sitten raollaan olevan juskan ja siirsi lampputuikun pöydälle.
Sen niukassa valossa hän kampasi kylyn jäljeltä irralleen pyrkivän tukkansa, letitti sen tiukasti sekä riisui lopuksi päällyshameensa, puhalsi lampun sammuksiin ja kapusi jalkopäästä varovasti leveään sänkyyn.
Sinne päästyään hän painautui pieneen myttyrään omalle reunalleen, kauas Jaakosta, vetäen peitteen päänsä yli.
Häntä värisytti…
XIII.
Ensimmäisenä joulunpyhien jälkeisenä arkiaamuna hiihteli Jaakko metsässä. Hän tarkasteli ensin hyvän aikaa siinä kylän reunassa Lazarevin maiden keskessä olevaa palstaansa sekä painui sitten syvemmälle metsään. Siellä oli suon reunassa hänen varsinainen metsäpalstansa, joka kasvoi kaunista, solkevaa männikköä.
Jaakko oli tehnyt tämän saman hiihtomatkan molempina pyhinä viipyen metsässä melkein iltahämärään asti. Niitä pyhällisiä latuja noudatellen hän nyt taas hiihteli, ja tällä kertaa oli hänellä kirves kainalossa.
Oli vielä hiukan aamuhämärä. Solkeva mäntymetsä seisoi puolitorkkuen. Vain silloin tällöin kuului ylhäältä latvoista heikko tohahdus kuin yksinäinen huokaus. Jossakin nakutteli tikka einettään etsien.
Jaakko hiihteli verkalleen puiden alla. Hänellä oli sama tunne kuin varkaalla, joka menee kirkkomaan pyhättöjä ryöstämään.
Puut katselivat häntä kummissaan. Ylväslatvainen, nuori petäjä suhahti naapurilleen:
»Mitä se tuo mies täällä alati hiihtelee? Kun ei hautoisi pahoja mielessään.»
»Eipä luulisi, sehän on tämän meidän kauniin rantapalstan omistaja», humisi naapuri. »Tunnen isävainaansa ulkonäöltä.»
»Vai on tämä sen Suotuvan vanhan Martti-vainaan poika. Sehän yhteen aikaan piti meistä niin hyvää huolta, raivasi kuivuneita pökkelöitä ja joutavia vesoja, jotta saatiin me terve polvi parempaa tilaa ja enemmän valoa.»
»Sen saman miehen poika.»
»Vai niin, vai niin. Eipäs se paljon näytä meistä perustavan.»
»Eihän se enää isäkään lopumpana ikäänsä», puuttui puheeseen kolmas, hyvin suuri petäjä. »Alussa huolti ja hoiteli sen maanjaon jälkeen.»
»Mitenkäs se olikaan se maanjako?» muistutteli nuori petäjä.
»Mitenkäkö oli?» hymähti suuri petäjä. »Pianpa te nuori polvi asiat unohdatte. Sitenhän se oli: Se Martti sai tämän meidän kauniin palstan hyvitykseksi siitä, kun se viimeinen hovin vouti antoi hänelle ennen poislähtöään viimeiset raipat tuolla tien vierellä jurottavassa piinapetäjässä. Moni olisi tätä palstaa tahtonut, mutta maanmittari antoi Martille. Sanoi: pidä muistona! Ja siksi kai se Martti-vainaa alussa niin hyvin meitä hoitelikin.»
»Siksi, siksipä tietysti», suhistiin kuorossa ympärillä.
Hetkisen vallitsi metsässä hiljaisuus. Sitten aloitti taas nuori petäjä arastellen:
»Se on kuivunut tuo piinapetäjä. Mikähän siihen syynä lienee?»
»Kirous siihen on syynä, niin hokevat», kuiskasi naapuri. »Sanovat, että se aikanaan tällä tavoin kirottiin: Kasva kaltto siihen asti, kun saat elinmehusi ruoskittavien puolisojen ja lasten kyynelvesistä. Kun et enää saa, kuivu, kuivu, kuole pois! — No, nyt ovat ne kyynelvedet loppuneet, ja petäjän piti kuivua. Niin kirous määräsi.»
»Niin on pitänyt kuivua», totesi ajatuksissaan suuri petäjä. »Ja kuivunut on myös siinä sen vieressä ollut lampipatama. Tyhjä kuoppa on vain jäljellä.»
»Mikäs sen lammin kuivasi?» humisivat nuoremmat ympärillä.
»Mikäkö lammin? No, se oli se lampi, nähkääs, niistä samoista kyynelvesistä. Luojan armosta oli herunut ja syntynyt siihen petäjän juurelle niiden ruoskittavien raukkojen tuskien lievikkeeksi. Kun pudotettiin ne alas petäjän kyljessä olevasta riiputuskoukusta ruoskimisen loputtua, niin siihen päätäsuoraa heittäytyivät lampipatamaan raipanjälkiä hautelemaan.»
Vavahtava puistatus kävi metsän läpi. Sitten kuiskasi joku arka ääni:
»Vieläköhän se rautakoukku on paikallaan?»
»Vielä sanovat olevan», vastasi naapuri samanlaisella kuiskauksella.
»Huh, tuntuu pahalta olla tässä melkein naapurina», suhahti ensimmäinen petäjä. »Jo saisivat sen kummituksen hakata pois.»
»Jo saisivat, jo saisivat!» suhistiin joka puolella yhteen ääneen.
Tämän keskustelun aikana oli hiihtäjä painunut näkymättömiin ja unohtunut.
Mutta äkkiä kuului kaukaa, melkein palstan päästä kajahtava kirveen isku, ja sitä seurasi hätääntynyt parkaisu:
»Se hakkaa, hakkaa!»
Säikähtyen heräsi koko metsä tähän huutoon.
Puulta puulle toisteltiin hätäviestiä:
»Se hakkaa, hakkaa, hakkaa»!
Suuret petäjät pudistelivat vihaisina ylväitä latvojaan, nuoret petäjät humisivat neuvottomina, pelosta vapisten.
Mutta kirveen iskut kajahtelivat yhä tuimempina. Niiden kaiku kiiri kauas tyynen pakkasaamun hiljaisuudessa. Puun kyljessä aherteleva tikkakin säikähti, lopetti siihen paikkaan kolonsa poraamisen, lentää pyrähti korkeammalle naapuripetäjään ja kuulosteli siellä päätään kallistellen, mistäpäin se outo meteli kuului. Pian se sentään, rauhoittui ja palasi työhönsä. Sen aamuateria oli ankaran lukon takana. Ei kannattanut turhiin taivasteluihin hetkiä hukata.
Jaakko ei ollut elämässään monta hirttä hakannut, ja niinpä työ sujui alussa kömpelösti. Pyällys tuli epätasainen, jäätyneestä puusta irtautuvat lastut lentelivät minne sattui pyyhkäisten välistä vihaisesti hyvin lähitse Jaakon kulmia. Se kiukutti Jaakkoa; hänelle tuli mieleen, että kirves ja petäjä tekivät hänelle tahallaan kiusaa, vastustivat hänen aikeitaan. Hammasta purren hän iski, niin että säkenet silmistä sävähtelivät ja hiki alkoi kohota otsalle. Hänen aivoissaan kiehahteli:
Sepähän kumma, etten minä omalle metsälleni saisi tehdä mitä mielin. Ei tässä kannata turhia kaunistuksia pitää. Ei kannata ja sillä hyvä. Ei Marilla eikä muilla mukisemista.
Puu alkoi huojua ja kallistua, Jaakko antoi sille viimeiset vihaiset iskut. Silloin se pahasti parkaisten kaatui lähellä olevaa petäjää vasten tarraten siihen oksin kiinni kuin hädässään tukea tavoittaen.
Jaakko alkoi sysiä kirvesponnella saadakseen sen irtautumaan, mutta silloin lipsahti tyvi kannolta ja raapaisi maahan syöksyessään Jaakon kengänvartta. Vain nopeasti syrjään hypäten pelasti Jaakko koipensa murskautumasta.
Eikä puu sittenkään kaatunut, naapuri piteli sitä hellittämättä veljellisessä syleilyssään. Vapisten harmista käilläsi Jaakko vastustelemaan asettuneen petäjän juurelle ja alkoi hakata sitä voimiensa takaa.
Kiihkossaan unohti Jaakko kokonaan päänsä päällä häilyvän vaaran. Mutta kun tukena olevan puun pyällys oli tullut siksi syväksi, että se taakkansa painosta rupesi huojumaan, luiskahtivat sitä vasten kaatuneen puun oksat äkkiä irralleen ja rymisten sortui petäjä alas. Jaakko syöksyi pakoon, mutta kaatui syvään upottavassa hangessa. Sen verran pääsi hän vain syrjään, ettei jäänyt suorastaan rungon alle, mutta oksat rusikoivat ja repivät pahoin hänen vaatteitaan tehden myös kasvoihin näkyviä verinaarmuja.
Tämä tapaturma kuohutti Jaakon sisun pohjiaan myöten. Kun hän hetken hangessa rähmittyään ontuvana ja hengästyneenä, lunta suustaan syljeskellen pääsi jaloilleen, oli hän niin raivoissaan, että olisi luultavasti ollut valmis iskemään kirveellä ketä hyvänsä, joka sillä hetkellä olisi hänen tielleen ilmestynyt.
Mitään muuta kuulematta ja näkemättä alkoi hän hakata vielä pystyssä huojuvaa kiusantekijäänsä. Ja kun se oli kaatunut, siirtyi hän seuraavalle puulle, sitten sitä seuraavalle, malttamatta edes henkeään välillä vetää.
Hän hakkasi valikoimatta, katsomatta minnepäin mikin kaatui. Hän sorti puita ristiin rastiin toistensa päälle, niinkuin raju ukkosilma olisi ne sikin sokin heitellyt. Hiki virtasi noroina hänen otsaltaan, pyrki suolaisena valuen sokaisemaan hänen silmänsä, mutta ei malttanut hän pysähtyä sitä kuivaamaan. Välillä hän vain sivalsi kiireesti pois takkinsa ja viskasi sen kaatamansa puurykelmän päälle. Pian saivat samaa tietä mennä myös hattu ja rukkaset. Paitahihasillaan, paljain päin, avokäsin riehui hän kuin mielipuoli. Parahdellen sortuivat petäjät toinen toisensa perästä. Hätä ja hämminki täytti hiljaisen metsän. Pikku linnut lentelivät pelästyneinä tirskuttaen ympärillä. Orava heräsi suon reunassa kasvavan kuusen latvakerkän sisään rakentamassaan turvaisassa pesässä. Se alkoi silmät pyöreinä tirkistellä reiästään, ujuttautui sitten kokonaan ulos, loikkasi pitkällä ilmahypyllä alemmaksi ja tirskahutti kiukkuisena hammasta tuolle kutsumattomalle rauhan häiritsijälle. Vakavina huojuttelivat suuret petäjät ylväitä latvojaan.
Mutta Jaakko hakkasi yhä. Hakkasi siihen asti, kunnes kirvesvarsi luiskahti hänen hervonneista käsistään ja hän vaipui voimatonna viimeksi kaatamansa puun tyvelle. Hän oli saanut kellistetyksi parikymmentä petäjää, hyvä ala metsää oli sekasortoisena kaskena, jonka keskelle pystyyn jääneet nuoret puut seisoivat rusikoituina ja alastomina kuni orpouttaan itkien.
Ei Jaakko sitä kuitenkaan huomannut. Ylen tyytyväisenä silmäili hän alulle panemaansa hävitystä. Hänen sisällään kiehahdellut kiukku oli näännyttävässä raadannassa vähitellen lauhtunut. Jaakko melkein jo myhäili äskeisille kommelluksilleen ja puoliääneen tapaili hän ajatusjuoksuaan.
— Alulla, alullapas on lopulta työ, ja hyvin tuntuu metsä kaatuvan, kun vauhtiin päästään. Loppiaiseen mennessä on hirret hakattu, kun ei pietarilaisten pyhäajoihin aikaa tuhlata. Sitten loppiaiselta taas tulisen kiireellä Inoon ruplia pyytämään. Hirret saavat odottaa viimeisiin kevätkeleihin… Sitten hankiaisen aikaan ne vedetään sinne Lazarevin maiden keskessä olevalle palstalle. Siellä on jo paikat katsottu… Rakennustyö annetaan urakalla Launiais-veljeksille. Ne ovat siellä Inossa, sielläpähän on aikaa niiden kera sopia urakasta. Kyllä ne pojat mielihyvällä jättävät patterityöt, kun pääsevät huvilaa rakentamaan. Se on niiden oikea ala… Itse avustan kesäajojen lomassa, laitan kellarit, ulkosuojat…
Jaakko unohtui valoisiin mietelmiinsä niin kauaksi, että vilu alkoi riipoa hänen hiestynyttä selkäänsä. Silloin hän nousi, puki kiireesti takin ylleen, otti hatun päähänsä, avorukkaset käteensä ja ryhtyi puita karsimaan sekä latvomaan.
Mutta voimat olivat pahasti huvenneet. Tuskin jaksoi Jaakko kunnolla kirvestä heiluttaa, ja puita kasaan vieritellessään hän juopuneen tavoin horjahteli. Polttava jano kuivasi kurkkua, mutta kun sitä sammuttaakseen oli tuokion lunta ahminut, niin jo potkaisi hiukaisevan nälän tilalle. Vatsanpohja tuntui niin onttuneen tyhjältä, että olisi voinut luulla kokonaisen viikkokauden paastonneensa eineen palaa maistamatta.
— Näkyypäs kysyvän, mitä on mies syönyt, myhähteli Jaakko iltahämärissä kotiin hivuessaan.
Mutta toisena päivänä ei Jaakkoa myhäilyttänyt. Jäsenet olivat aamulla makuulta noustua niin kipeät ja jäykät, että töintuskin sai käsivartensa suoriksi. Kämmenpäihin ja sormiin oli kohonnut helliä rakkuloita, joihin koski turkasesti jo suksisauvoja pidellessä, saatikka sitten hirsiä hakatessa.
Ei tahtonut sinä päivänä työnteosta tulla mitään valmista. Hyvän aikaa sai Jaakko jäseniään verrytellä, ja kun kirves rupesi lopulta heilumaan, niin huonosti se puri jäätynyttä puuta. Rupeaman sai hakata, ennenkuin ensimmäinen petäjä kellistyi.
Mutta hammasta purren Jaakko ponnisteli, kiihoitti itsensä vähitellen yhtäläiseen vimmaan kuin edellisenäkin päivänä. Ja silloin sortuivat taas rytisten solkevat petäjät, sortuivat parahdellen, hätähuutoja päästellen.
XIV.
Ensi päivinä Jaakko koetti Marilta peitellä metsähommiaan. Marin uteluihin selitti hän jurosti tekevänsä vain vähän lisähalkoja, ettei niistä kesken talven tulisi puutetta.
Sitä ei Mari kuitenkaan uskonut. Heillä oli kotona halkoja riittämään asti, ei ollut mitään pelkoa niiden loppumisesta ennen kevättä. Ei, muut puuhat vetivät Jaakkoa metsään, mutta mitä ne puuhat olivat?
Aloitettuaan metsässä kulkemisen oli Jaakko tullut entistään salaperäisemmäksi, vähäpuheisemmaksi. Iltaisin metsästä palattuaan hän istuskeli omiin ajatuksiinsa unohtuneena, näytti alati hautovan omia, salaisia suunnitelmiaan.
Siitä tuli Mari yhä varmemmin vakuutetuksi, että Jaakon asiat olivat joutuneet Inossa huonolle tolalle. Ehkä oli hänet viekoiteltu hulluihin kauppoihin, ja nyt piti niiden hyvitykseksi panna menemään heidän ainut lastensa perintö, kaunis metsäpalstansa, jota he tähän asti olivat säästäneet kuin silmäteräänsä.
Lopulta ei Mari enää saanut rauhaa, vaan lähetti pojat muutamana päivänä katsomaan mitä Jaakko metsässä aherteli. Hän antoi poikien mukaan pullollisen lämmintä kahvia, että näyttäisi olevan jotain asiaakin isän luo.
No pojat tietysti läksivät kilvaten hiihtää lykkimään isänsä tekemää latua myöten. Heidän oli jo monta kertaa tehnyt mieli pyrkiä isänsä mukaan, mutta eivät olleet rohjenneet, kun isä näytti aina niin tylyltä ja vierovalta. Mutta toinen oli asia, kun äiti lähetti heidät asialle. Silloin pojat uskoivat käyntinsä olevan isälle mieleen.
Mari arvasi Jaakon suuttuvan tästä urkkimisesta, mutta hän tahtoi päästä selvyyteen. Ei saanut tämä salakähmäisyys enää päivääkään jatkua.
Ja hän pääsi selvyyteen. Metsästä palattuaan pojat kilvalla toimittivat:
— Hirsiä isä metsässä tekee. On jo monta isoa läjää valmiina, ja niistä rakennetaan huvila!
— Huvila, mikä huvila? kysyi Mari kuin ukkosen lyömällä.
— Ka semmoinen huvila, niinkuin muillakin on. Meille tehdään oma huvila ja se vuokrataan sitten kesällä pietarilaisille. Niin selitti isä.
— Ja mihin se huvila rakennetaan? tiedusteli vielä Mari henkeä pidättäen.
— Tuohon, tuohon Lazarevin huviloiden väliin! kiiruhtivat pojat ikkunasta viittoen selittämään. — Siihen meidän omalle palstalle.
Nämä poikien tuomat tiedot antoivat Marille lopuksi päivää ajattelemista. Ja kuta enemmän hän mietti tätä huvilan rakentamishommaa, sitä mielettömämmältä se rupesi hänestä näyttämään. Se oli vähintään yhtä turmiollinen yritys, kuin jos Jaakko olisi hukannut suorastaan pelissä tai hulluissa kaupoissa metsäpalstan. Heillä ei ollut rahoja huvilan rakentamiseen, ja hullua oli Jaakon, kokemattoman miehen, semmoisiin puuhiin velkarahojen turvin antautua. Kuka liekin Jaakon saanut verkkoihinsa kiedotuksi, mutta varmaan perikatoon he tälle ladulle lähdettyään lopuksi luisuisivat. Menisi metsäpalsta ja hyvässä menossa muu tilatiera kaupanpäälliseksi. Mierontielle jouduttaisiin kaiken muun onnettomuuden lisäksi.
Jaakon kevytmielinen puuha oli Marin mielestä niin raskas rikos, että hän tunsi suoranaista ahdistusta sydänalassaan. Ja hän päätti vaatia Jaakon tilinteolle jo samana iltana.
Illallisen syötyä, kun pojat olivat painuneet makuulle, ottikin hän sitten asian puheeksi. Hän kysyi suoraan, miten Jaakko oli antanut narrata itsensä moiseen hulluun yritykseen.
— Ei minua kukaan ole narrannut, selitti Jaakko väkinäisesti. — Näethän itse, että tuo palsta tuossa Lazarevin maiden keskessä on aivan joutilaana, ja kun et kuitenkaan salli sitä myydä pois, niin siitä se ajatus minulle tuli. Jotain tuloahan siitä pitäisi koettaa hankkia, ei tässä liian rikkaina eletä.
— Mutta millä rahoilla sinä sen huvilan rakennat? tiukkasi Mari. — Aivan mieletöntähän on velkarahoilla yrittää, ja kukapas meikäläisille menijöille velkaa uskoisikaan.
— Eihän sen rakentaminen nyt niin ihmeitä vedä, ja sitä vartenhan olen Inossa rahaa pyytämässä, selitti Jaakko hermostuneesti naurahtaen ja katseli syrjään.
Jaakon naurahdus ja arasteleva epävarmuus herätti Marissa epäluulon. Hän katseli hyvän aikaa Jaakkoa läpitunkevasti ja sanoi sitten painokkaasti:
— Ja uskotko sinä itsekään niillä pyydöillä huvilaa rakentamaan pystyväsi? Pitäisihän sinulla olla entisistä talvipyydöistäsi sen verran kokemusta.
Jaakkoa kiusasi ilmeisesti yhä enemmän Marin tutkistelu. Hänen äänessään kuulahti melkein kiukustumista, kun hän ivaa tavoitellen haasteli:
— Entisistä ja entisistä. Ja pitäisikö ne talvipyydöt aina olla entisen laisia eikä milloinkaan parempia. Elä luule minun ihan umpisilmin tähän yritykseen ryhtyneen. Pitäähän miehisen miehen osata laskea, minkä verran talven pitkään pystyy säästämään.
Jaakon sanat saivat Marin melkein hätkähtämään. Hän oli juuri illallispöydästä astioita korjaamassa, mutta pysähtyi siihen paikkaan ja katseli hyvän aikaa mitään virkkamatta Jaakkoa. Jaakko oli riisunut sukat jalastaan, katseli ja käänteli niitä käsissään koettaen välttämällä välttää Marin tutkivaa katsetta. Lopulta Mari sentään sen melkein vahingossa tapasi, ja silloin Jaakko näytti aivan pelästyvän sekä läksi kiireesti uunin luo sukkiansa kuivamaan asettelemaan. Mari oli kuitenkin ehtinyt nähdä kylliksi. Siinä tuokiossa hänelle ihan kuin välähdyksessä selvisi syy Jaakon kummalliseen käyttäytymiseen: Jaakko ei ollut enää entinen, rehellinen Jaakko, vaan hautoi mielessään vieraita, outoja suunnitelmia, oli koko ajan niitä hautonut. Mari haastoi hiljaisella, tuskan ahdistamalla äänellä:
— Näenhän minä, hyvä Jaakko, ettet sinä itsekään usko tavallisella pyydöllä niin paljoa säästäväsi. Muihin keinoihin siinä pitää turvautua. Mutta oletko ajatellut, että ne keinot voivat koitua sinun itsesi ja meidän kaikkien turmioksi. Sinä et ole enää entiselläsi, sen olen nähnyt ensi hetkestä, kun Inosta palasit. Olen salaisen pelon vallassa ajatellut asiaa jos minne päin, mutta nyt arvaan mille tielle olet luisumassa.
— Saapihan tuon arvata, puhui Jaakko ääni kiukusta vapisten ja suu väkinäiseen nauruun vääntyen, — saapi minun puolestani vaikka kahdesti arvata. Mutta ei se tie nyt niin vaarallinen ole, jotta mokomasta niin ihmeesti hätääntyä. Tavallinen tie, jota siellä Inossa on pakko kulkea, kun mieli leivissä pysyä. Muuten ajaisivat tiehensä koko työmaalta.
— Ei se niin tavallinen tie ole, kun on jo sinut tämmöisiin outoihin suunnitelmiin vietellyt. Etpähän ennen ole mitään tämäntapaisia ajatuksia mieleesi saanut, vaikka olet elämänikäsi ajossa kulkenut.
— Ehkä en ole ennen saanut, kun en ole osannut eteeni katsoa, naurahti Jaakko katkerasti. — Typerä olen ollut ja niin olenkin saanut aina palata kotiin taskut tyhjinä, vaikka monasti olisin voinut hankkia hyviä ansioita. Nyt olen saanut silmäni auki ja koetan pitää puoleni Enkä ole mielestäni sen pahempi kuin toisetkaan.
— Voi, hyvä Jaakko, elä puhu tuolla tavoin, sanoi Mari vakavasti. — Sinä et tunne vielä itseäsi, mutta minä tunnen sinut. Sinua ei ole luotu niillä teillä kulkemaan, joille nyt olet lähtenyt. Sinä et ole samanlainen kuin toiset. Toiset voivat ehkä kevyesti mukautua kaikkeen. Sinulle se on vaikeata. Sinuun jättää semmoinen elämä syvemmät jäljet, sillä sinä olet pohjaltasi liian rehellinen. Sinä menetät pian mielesi tasapainon, olet sen jo Inossa menettänyt, niin että näytät aivan sairaalta. Ajattele, hyvä Jaakko, mihin se lopulta voi päättyä.
Mari pysähtyi. Jaakko istui penkillä kyynäspäät polviin nojaten ja tuijotti synkkänä, hampaat tiukasti yhteen purtuina lattiaan. Sydämensä syvyydessä täytyi hänen myöntää Marin olevan aivan oikeassa, mutta sitä ei hän tahtonut edes itselleen tunnustaa. Mari pyyhki pöytää ja katseli sitä tehdessään häntä syvällä osanotolla. Sitten hän tuokion kuluttua jatkoi:
— Toisenlaiseksi minä olin ajatellut tämän meidän elämämme, Jaakko, ja usko minua, että sinäkin olisit sillä tavoin eläen onnellisempi kuin nyt olet. Ajattelepas, hyvä Jaakko, asiaa näin. Jos sinä edes pienen osan niistä ponnistuksista, mitkä monien pitkien vuosien vieriessä olet pannut ruplien pyytämiseen setakanajossa, olisit uhrannut esimerkiksi siihen metsäpalstamme reunassa olevaan suohon. Jos olisit sen tehnyt, niin olisi siinä tällä hetkellä jo monta kaunista viljasarkaa. Se olisi oikeata työtä, pysyväistä jälkeä jättävää työtä, ja se työ toisi meille siunausta. Se olisi luja perusta sekä omalle onnellemme että myös lastemme tulevaisuudelle. Sille perustalle voisimme ehkä kerran huvilankin rakentaa lisätuloja saadaksemme. Nyt sinun täytyy turvautua tämmöisiin outoihin keinoihin ja hakata vielä perintömetsäsi, jonka lunnaiksi oma isävainajasi on piinapetäjän kyljessä riippunut. Siitä tulee meille liian kallis huvila, jos se edes milloinkaan valmistuu. Ja jos se valmistuukin, niin uskotko sinä, hyvä Jaakko, sen konsanaan tuovan meille siunausta?
Mari oli puhuessaan saanut pöydän kuivatuksi ja painunut penkille istumaan. Lopulla hänen äänensä värisi esille pyrkivästä liikutuksesta, mutta hän koetti sitä hillitä. Jaakko istui Marin lopetettua vielä tovin aikaa ääneti. Sitten hän näytti aivan kuin havahtuvan, nousi ja kömpi puolikumarassa, vaimoonsa vilkaisematta avatun sängyn luo. Siihen makuulle asetteleidessaan hän sanoi katkeralla äänellä:
— Jopahan nyt saarnoja sepitellään mokomasta asiasta. Ja osataan maalata onni ja siunaus ja niin ollaan muka varmat niiden hersumisesta, kun tässä vain sinun mielesi mukaan elettäisiin. Minä en saisi mitään yrittää. Jos mitä yritän, niin jo manataan isävainajakin minua tuomiolle vetämään ja syyttämään. Mikä lienenkin jo pahantekijä ja turmantuoja.
— Elähän suutu sanoistani, hyvä Jaakko, pyyteli Mari. — En minä tahtonut mieltäsi katkeroittaa enkä sinua syyttää. Tiedänhän minä, miten olet koko elämänikäsi saanut kovaa kokea meidän hyväksemme. Mutta tämmöistä kokemusta en olisi sinulle toivonut, sillä se koskee sinuun liian syvältä. Se vanhentaa sinut ennen aikojaan.
— Ja välipä tällä vanhenemisella, murisi Jaakko peitettä korvilleen vetäen. — Myöhä tästä asiasta enää puhua, ei se siitä muutu. Minä yritän tämän kerran ja sillä sai olla. Vielähän tässä sittenkin ennättää sinne suolle onnea ja siunausta hakemaan.
— Kaukana on jo nyt suo mielestäsi, tässä hommassa jää se yhä kauemmas, sanoi Mari hiljaa.
— Se tie viepi miehensä perille asti, kun kerran sitä läksit kulkemaan.
Jaakko ei enää vastannut Marin viimeisiin sanoihin. Painoi päänsä tyynyyn ja oli nukkuvinaan.
Mari jäi vielä pitkäksi aikaa penkille istumaan. Hän nojasi väsyneesti pöytään ja katseli kostein silmin hiljaa ritisevää kattolampun liekkiä.
Hän oli jäänyt yksikseen. Jaakko oli töykeästi lähtenyt omaa tietään, jolle hänen toivotuksensa eivät voineet askeltakaan seurata. Jaakosta oli tulemassa epärehellinen keinottelija. Jaakko puhui jo pilkaten tähänastisesta rehellisestä elämästään, sanoi sitä typeryydeksi.
Se viilsi kuin veitsellä Marin sydäntä. Tosin oli hän jotakin tämmöistä jo kauan aavistanut ja pelännyt. Olihan Jaakon ammatti alati viettelemässä semmoiseen. Sille tielle veti koko ympäristö, koko tämä vetelehtivä loiselämä, tämä vieraan almujen kärkkyminen ja takaa-ajo. Kirouksen tavoin se painoi maahan rehellisyyttä, tukahutti sen.
Mutta sittenkin Jaakon antautuminen täydelleen virran valtoihin oli liian yllättävä isku Marille. Hänestä tuntui, kuin katto olisi romahtanut heidän päälleen. Hän tiesi Jaakon pian joutuvan perikatoon sillä tiellä. Jaakkoa ei oltu luotu keinottelijaksi, mutta kerran siksi antauduttuaan Jaakko puskisi sokeasti eteenpäin, sillä hänellä oli voimakas, peräänantamaton luonne. Se ristiriita juuri koituisi Jaakon tuhoksi, se jäyti ja kalvoi jo Jaakon sisintä olemusta yötä päivää. Hän näki sen selvästi.
Sydän käski säälimään Jaakkoa, tukemaan häntä. Mutta samalla veti häntä toinen velvollisuus, joka pakosta repi rikki viimeiset siteet hänen ja Jaakon väliltä: Hänen piti suojella lapsiaan, pelastaa edes ne siitä turmeluksesta, jonka pauloihin Jaakko oli jo sortunut.
Niin, hän ja pojat kuuluivat yhteen, jos muu oli mennyttä. Ja hän aikoi kasvattaa pojat oman mielensä mukaan.
Lämmin aalto läikähti Marin sydämessä. Ja hän sai palavan halun hiipiä karsinaseinustalla olevan poikain sängyn luo, painaa päänsä siihen yhteiselle tyynylle, itkeä siinä kyllältään sydäntuskansa lievitystä.
Hän jo liikahti, mutta malttoi samassa hetkessä mielensä: Häneltä oli se lohtu kielletty. Ei poikien tarvinnut tietää hänen sydänsurujaan, yksinään hänen täytyi ne kantaa.
Kauan istui vielä Mari tuijottaen himmeästi valaisevaa kattolampun liekkiä. Vierähti kyynel ja vierähti toinen kosteata vakoaan. Mutta hennot hartiat eivät vavahtaneet.
Niin aloitti Mari äänettömän taistelunsa…
Eikä sen päivän perästä Jaakon ja Marin kesken puhuttu huvilahommasta ainoata sanaa.
Jaakko ahersi metsässä päivät päästään, monasti myöhään iltapimeään asti. Ei hän koko pyhien aikana ainutta kertaa kylillä käynyt, ei pietarilaisten pyhäajoihin puuttuakseen hevosta valjastanut. Saivat olla ne pyhäajot toisten hoidossa.
Mari puuhaili kotona poikien kera. Vielä pari kertaa pojat pyrkivät metsään hirrentekoa katsomaan, mutta Mari esti sen lempeästi selittäen, että se vain viivyttäisi isää. Parempi että annettiin hänen olla rauhassa.
Sen sijaan Mari opetti pojat hevosta hoitamaan, ja tämä puuha poikia tavattomasti innostutti. Jo ensi iltana he kilvan sitä isälle kehumaan ja vakuuttelemaan, ettei isän kotona ollessaan enää tarvinnut yhtään hevosestaan huolehtia.
Tietysti pojat tästä palveluksesta toivoivat myös kiitosta isältään, mutta niukaksi se kiitos jäi. Ja siitä pojat taasen mielelle nyrpeälle. Eikä heidän sen perästä haluttanut siitä huvilan rakentamisestakaan isän kera juttusille käydä.
Äidin kera yrittivät joskus siitä puhella, mutta äiti osasi aivan poikien huomaamatta kääntää keskustelun muihin asioihin. Koko huvila siirtyi poikien ajatusmaailmassa vähitellen taka-alalle, melkein näkymättömiin.
Heti loppiaiselta Jaakko läksi Inoon. Hän oli saanut hirret hakatuksi ja kasoihin vieritellyksi keväthankia vuottamaan. Ja kun illalla sai sen työn päätökseen, niin jo seuraavana aamuna läksi kiihkeän polton hoputtamana: Hän oli hakannut hirsiä siksi paljon, että niistä sai suuren huvilan, suuremman kuin oli aluksi aikonutkaan.
Siitä se polte, joka ajoi häntä takaa, sai hänet yötä päivää miettimään uusia keinoja pyytöjensä lisäämiseksi.
Marille oli Jaakon lähtö suuri huojennus. Ennen hän oli koettanut Jaakkoa pidättää, nyt hän odotti Jaakon lähtöhetkeä kuni pelastusta tukalan taakan alta. Liian piinallista oli heidän olonsa saman katon alla. Ei ollut heillä enää ainoatakaan sanaa sanottavana toisilleen.
Ja kun piti vielä poikien vuoksi olla, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Se pyrki menemään yli Marin voimien.
Jaakon lähdettyä saavutti Mari vähitellen mielensä tasapainon. Ja hän alkoi kaikessa hiljaisuudessa entistä kiinteämmin työskennellä omien suunnitelmiensa eteen: Hän hankki runsaasti kasvitarhakirjallisuutta ja muita teoksia, joissa opetettiin tuntemaan jumalan kaunista luontoa ja rakastamaan sitä.
Näitä kirjoja hän luki iltakaudet yhdessä poikien kera, sittenkun koululäksyt oli ensin valmistettu. Ja hupaisasti kuluivat illat sillä tavoin, aivan kuin siivillä pyyhkäisten.
Oli Mari ennenkin kirjoja lukenut, mutta ei milloinkaan siinä mielessä kuin nyt. Nyt oli hänellä varma päämäärä, johon pyrki lukemisellaan. Jokaisen kirjoista löytämänsä opetuksen, jokaisen uuden seikan hän painoi visusti mieleensä, liitti sen omiin, kasvitarhatyössä saamiinsa kokemuksiin. Tällä tavoin hän nopeasti hankki verrattain monipuoliset ja laajat tiedot omalta ammattialaltaan, tiesi pian olevansa viisaampi kuin monivuotinen opetusmestarinsa ukko Arttemi, jolla ei ollut kirjatietoja ensinkään.
Mutta hyödyn lisäksi tahtoi Mari myös avartaa maailmantuntemustaan. Hän läksi kirjojen opastuksella uusille löytöretkille. Kuin kiehtovaa satua luki hän kuvauksia kaukaisten maiden rikkaasta kasvi- ja eläinmaailmasta, lintujen ihmeellisistä muuttoretkistä ja merien syvyyksiin kätketystä elämästä.
Mari koetti luettaessa parhaan taitonsa mukaan valaista asioita myös pojille, ja innostuksella pojat antautuivatkin hänen ohjattavikseen. Niin kuljettiin luonnon suuren satumaailman rikkauksien keskellä aina uusia löytöjä tehden, aina uusia ilon aiheita keksien.
Lukemisen väliaikoina pidettiin pitkiä keskusteluja tulevan kesän tehtävistä. Mari esitti pojille yksityiskohtaisen suunnitelman, minkä mukaan kasvimaata kevään tullen ryhdyttäisiin laajentamaan. Se suunnitelma innostutti poikia sanomattomasti. Jokaisesta penkistä, jokaisesta taimi- ja siemenlajista piti erikseen tehdä selvää, ja sitten ruvettiin kaikki kolmisin arvailemaan, miltä kasvimaa kokonaisuudessaan näyttäisi, kunhan se saataisiin täysin laitetuksi ja pääsisi parhaaseen kasvuvoimaansa. Ja poikien yksimielinen vakaumus oli, että komealta se näyttäisi, kelpaisi vaikka ukko Arttemin tulla sitä katsomaan.
Näin vierivät keskitalven pitkät, pimeät viikot ahkerassa ja hyödyllisessä työssä. Mari iloitsi hiljaisessa mielessään sanomattomasti, kun tiesi kylvävänsä poikiensa sydämiin hyvää siementä. Se siemen ei voinut olla hedelmiä kantamatta, kuu sitä vain huolella vaalittiin. Varmasti hänen poikansa tajuaisivat maa-äidin kutsun, rakentaisivat kerran tulevaisuutensa sen ehtymättömien aarteiden varaan ja kaivaisivat ne aarteet esille oikealla, rehellisellä työllä.
Marin iloon sekoittui kuitenkin painavia huolia. Usein piti hänen valvoa unettomia öitä lukemisen loputtua. Kun tuli mieleen, millä teillä Jaakko kulki, niin siitä piisasi ajattelemisen aihetta, eivätkä olleet valoisia ne ajatukset. Tuskallisin mielin Mari kyseli itseltään, millaiseksi heidän yhdyselämänsä keväällä Jaakon kotiin palattua muodostuisi. Piinallista se oli ollut jo joulun aikaan, ehkä muuttuisi se vielä piinallisemmaksi, varsinkin jos Jaakko tosiaan pääsisi yrittämään sitä huvilansa rakentamista.
Aivan huomaamattaan alkoi Mari toivotella Jaakolle jos mitä vastoinkäymisiä, jotta Jaakon olisi vain pakko luopua siitä mielettömästä yrityksestä. Saisi vaikka Jaakon hevonen kuolla tai mitä muuta. Niin, saisi vaikka Jaakko itse sairastua, ei vaarallisesti, sen verran vain, jotta olisi pakko keskeyttää työnsä ja palata kotiin. Sillä tavoin Jaakko vähitellen pääsisi irti siitä lumouksesta.
Näin toivotteli Mari, mutta hänen toivotuksensa eivät toteutuneet. Viikko viikon perästä vierähti, mutta Jaakkoa ei kotiin kuulunut, ei edes käymätieltä käymään.
Nähtävästi hänellä oli hyvä menestys Inon työmaalla.
XV.
Joulun jälkeen ei Jaakko Vesterinen mennyt Inossa enää asumaan peräkyläläisten yhteiseen majapaikkaan, Havian lesken taloon. Hän etsi asuinpaikakseen vielä syrjemmässä olevan torpan, johon ennen häntä oli majoittunut vain pari muolaalaista hevosmiestä.
Jaakolla oli omat syynsä miksi hän pakeni pois kyläläistensä seurasta: Hän ei voinut sietää naapuriensa uteluja ja kateudensekaisia vertailuja jokaisen viikkotilin jälkeen. Jaakko tahtoi ansaita omat ansaitsemisensa puhumatta niistä kenellekään mitään.
Yhtä vastenmielisiä olivat Jaakolle naapuriensa alituiset tiedustelut, mihin hän muka niin kitsaasti säästi näitä helposti ansaittuja ruplia. Jaakko tahtoi tyystin salata huvilahommansa naapureiltaan. Saisivat ällistyä sitten keväällä, kun hänen huvilarakennuksensa pantaisiin komeasti alulle. Jos nyt saisivat tietää, niin mene tiedä yksi ja toinen naapureista ryhtyisi samanlaiseen yritykseen, ja semmoista ei Jaakko toivonut. Aivan huomaamattaan hän alkoi halveksia naapurejaan, pitää heitä saamattomina nahjuksina, joille ei huolinut kaikkia suunnitelmiaan paljastaa. Saivat typerinä ja eteensä katsomatta kulkea omaa tietään, tuhlata viikkopyytönsä ja jäädä yhtä köyhiksi kuin olivat ennenkin olleet. Hitto heitä opastamaan ja ohjastamaan!
Jaakko kuvitteli jo mielessään sitä aikaa, jolloin hän olisi upean huvilan omistaja, kantaisi siitä runsaita vuokria ja liikkuisi rahakkaana, merkitsevänä miehenä kyläläistensä kesken. Semmoinen ajatus ihan mieltä hytkähdytti, ja siitä sikisi ihan itsestään toisia ajatuksia ja hämäriä suunnitelmia, miten hän niillä suurilla rahoilla ryhtyisi uusiin yrityksiin. Ei Jaakko ollut vielä oikein selvillä mitä hän tekisi, mutta kyllä hän näyttäisi naapureilleen, kuka tässä osasi eteensä katsoa, parempien ihmisten rinnalle pyrkiä.
Näitä ajatuksia hautoi Jaakko iltakaudet mielessään, ja päivisin ne olivat kannustamassa häntä uusiin, yhä rohkeampiin kepposiin pyytöjensä lisäämiseksi. Hän ei tyytynyt enää punnituttamaan samaa kivikuormaa kaksi kolme kertaa perätysten. Se oli liian hidasta tuloa ja sitä osasi kuka hyvänsä tehdä. Jaakko meni askeleen pitemmälle niinkuin uhkapeluri, jota menestys yllyttää. Hän houkutteli muutamana pimeänä iltana punnitsijan mukaansa, vei hänet syrjäiseen sainoitupaan ja ehdotti siellä höyryävän, pirtulla terästetyn lasin ääressä suunnitelmansa: Hän tarjoutui maksamaan kaksin- kolminkertaiset lahjukset, mutta siitä hyvästä hänen tuli myös saada kahdenkertaiset laput kuormistaan, niinkuin olisi ajanut kiviä kahdella hevosella.
Kaupoista sovittiin, ja siitä lähtien kulki Jaakko Vesterinen kahden hevosmiehen kirjoissa. Nimikin keksittiin toinen Jakov Martinovitshin lisäksi, ja se nimi rekisteröitiin sitten kaikessa hiljaisuudessa myös vastaanottajani pomon papereihin, jotta kaikki olisi laadullisessa järjestyksessä. Se kyllä vaati lisälahjukset sekin, mutta ne lahjukset maksoi Jaakko kitsastelematta. Samoin osasi hän sulkea vartijain suut, jos nämä sattuivat saamaan vihiä hänen näkymättömästä kaksoisolennostaan.
Se oli rohkeata leikkiä, siinä piti joka hetki kulkea varuillaan, pitää alati pikku rahoja käden ulottuvilla ja pirtupullo povellaan. Mutta Jaakkoa luonnisti, hän osasi taitavasti väistää kaikki työmaalla vaanivat vaarat, hän luovi kuin vanha, ovela salakuljettaja saariston sokkeloissa piileksivien tullipurtten nenän editse, ja hänen viikkopyytönsä kohosi lähes puolella entisestään.
Hermoja se kyllä kysyi. Monasti Jaakko tunsi illan jouduttua itsensä niin nääntyneeksi, että piti heti majapaikkaan tultua oikaiseutua penkille pitkäkseen. Ei jaksanut lähteä ulkosalle itseänsä tuulluttelemaan, niinkuin alkuaikoina oli tehnyt.
Mutta kun oli siinä penkillä hetkisen lojunut, niin jo ajatukset itsestään vierähtivät vanhalle ladulle. Taas tuli mieleen huvila ja sen perästä kaikki muut suuret suunnitelmat. Niissä eli Jaakko unen tuloon asti, niihin nukahti ja niistä jatkoi uinailua unten mailla.
Peräkylän miehiä Jaakko työmaalla karttamalla kartteli. Milloin sattui kohtaamaan jonkun näistä, niin koetti päästä sanaa vaihtamatta ohi livahtamaan. Ja jos piti pakosta juttusille käydä, niin vastaili Jaakko aivan tahallaan hyvin töykeästi, ja silloin annettiin hänen mennä menojaan.
Kyläläistensä kesken alettiin Jaakkoa pitää kopeana, mutta siitä ei Jaakko välittänyt. Saivat pitää, jo hän omasta mielestään olikin hieman korkeammalla portaalla.
Muuten olisi jo olo Jaakon mielestä mennyt mainiosti, mutta sunnuntaipäivät olivat kuolettavan ikäviä. Eikä haluttanut lähteä kotona käymään, siellä näkemään vaimonsa äänettömiä, syyttäviä katseita. Jaakko kyllä koetti itselleen uskotella, ettei hän niitä katseita enää pelännyt; lapsellistahan olisi ollut niitä pelätä, niistä välittää.
Niin hän koetti uskotella, mutta yhtäkaikki rohkeus petti, kun koti ja Mari tulivat mieleen. Vielä keväisten hankien jouduttuakin Jaakko lykkäsi päivästä toiseen kotiinlähdön, vaikka olisi jo ollut aika ajatella niiden hirsien vetoa.
Lopulta oli kuitenkin pakko lähteä, jos mieli saada hirret rekikelissä vedetyksi. Silloin Jaakko muutamana iltana laski vielä säästönsä moneen kertaan ja tuli omassa mielessään varmasti vakuutetuksi, että ne hyvin riittivät huvilan rakentamiseen, kun ei vallan ylettömiä komeuksia laitettaisi.
Niin läksi hän mieli toivehikkaana Launiais-veljesten majapaikkaan sopimaan rakennusurakasta.
Hän tapasi vanhemman veljen Pekon kotoisalla, pyysi hänet mukaansa läheiseen sainoitupaan, etsi siellä nurkkapöydän ja sen ääressä terästettyä lasia maistellen esitti asiansa.
Pekko ällistyi aika lailla kuultuaan Jaakon aikeet. Pian hän sentään tointui ja sysäten hattureuhkan takaraivolleen kysyi puolipilkallisesti:
— Ja oletko sie veikkonen harkinnut, mitä semmoinen suuri homma nykypäivinä tulee maksamaan? Ei sitä huvilaa puhaltamalla pystyyn panna.
Jaakkoa suututti Pekon pilkallinen kysymys, mutta hän malttoi mielensä ja sanoi välinpitämättömyyttä teeskennellen:
— No sanohan sie, kun näyt olevan asioista perillä, mitä se homma tulee maksamaan. Sitä vartenhan mie asian puheeksi otinkin, jotta pääsisin selvyyteen.
— No sanon mie, laukaisi Pekko topakasti härpäten pitkän kulauksen lasistaan. — Sanon mie sen verran, jotta tuhatta ruplaa vähemmällä ei kannata alunpelin yrittää. Siinä on näet monta menoa, vaikka hirret liekin valmiina. Ne hirret on vain hirret, niistä saapi seinät, paljaat seinät. Mutta muut rakennustarpeet on myös otettava lukuun, niin että se tuhatruplanenkin on oikeastaan vähän. Sillä saapi mitä saapi, mutta ei oikeata sortin huvilaa.
Pekko katseli kyynäspäät pöytään nojaten ja silmät sirrillään Jaakkoa nähdäkseen sanojensa vaikutuksen. Hän odotti Jaakon hölmistyvän pahanpäiväisesti kuullessaan summan suuruuden. Mutta niinpä ei käynyt. Mielihyvästä hykähdellen kopaisi Jaakko vaistomaisesti povitaskuaan, jossa pullotti paksu, huolellisesti riepuun kääritty setelitukku. Hän haasteli taltutellen:
— Jopa sanoit suuren summan ensi pöläyksellä. Mutta maistellaanhan sajua eikä joutavaa säikytellä. Ainahan tässä nyt sen verran, jotta yksi tuhatruplanen, kun kerran huviloita ajatellaan.
Pekko tarkasteli edelleen Jaakkoa ilmeisesti epäillen. Hän oli kyllä kuullut Jaakon hyvistä viikkopyydöistä puhuttavan, mutta hän tiesi Jaakon entuudestaan typötyhjäksi mieheksi eikä osannut uskoa, että Jaakko millään hiton konstilla olisi saanut niin paljon säästymään. Hän sanoikin suoraan, lepyttävästi naurahtaen:
— Elähän pane pahaksi naapuri, jos puhutaan suut puhtaaksi. Mie kyllä otan urakan mielelläni, mutta ymmärräthän: Me ollaan kumpainenkin köyhiä miehiä eikä tässä silloin auta. Etukäteen pitää olla asiat selvillä, jottei jouduta molemmat puille paljaille.
Jaakko nyökkäsi hyväksyvästi ja alkoi ympärilleen vilkuillen aukoa liivinsä nappeja. Kun ei ketään sivullisia istunut viereisessä pöydässä, kaivoi hän setelikäärön esiin. Miehet kumartuivat päät melkein yhteen pöydän yli. Vapisevin käsin ja ylen varovasti selvitteli Jaakko likaisen kääreen, ja kun sieltä vähitellen tuli esiin paksu tukku kauniita, sileitä sataruplasia, pääsi Pekolta puoliääneen ihmettelevä kuiskaus:
— Onpas sinulla totta tosiaan rahoja. Jo uskon ensi näkemällä, jotta katto päälle menee se huvila tuolla tukolla, meneehän peijakas, jos ei mitä muuta poikenluomaa väliin satu.
— Saapi nämä laskeakin, ei ne siitä hupene, selitti Jaakko mielihyvissään ja alkoi yksitellen oikoa setelejä. Päät painuivat vielä alemma, ja niin laskettiin setelit huolellisesti. Niitä oli hyvän joukon yli puolentoista tuhannen ruplan.
Pekon epäilyt oli lopullisesti voitettu.
Sovittiin niin, että Pekko seuraavaan iltaan mennessä puhuisi asian valmiiksi veljensä Anteron kera. Sitten tavattaisiin uudestaan ja lyötäisiin kaupat lukkoon. Pekko kehaisi itsellään olevan työrepussa jos minkälaisia huvilapiirustuksia, joita hän aina kuljetti mukanaan. Niistä olisi helppo valita, kun kerran tarkalleen tiedettiin, minkä verran Jaakolla oli hirsiä.
Seuraavana iltana kohtauspaikkaan taivaltaessaan oli Jaakko kuin tulisilla hiilillä. Sydän jyskytti niin ankarasti, että sen kohdalla povitaskussa molskottava pirtupullo koholla hyppeli. Ja ihan kuumaksi savahutti koko ruumiin se ajatus, että Launiais-veljekset ehkä peräytyisivät viime tingassa eivätkä tulisikaan kohtauspaikalle. Mistäs silloin urakkalaiset yhtäkkiä kopattaisiin.
Mutta Launiais-veljekset tulivat, ja piirustuksia oli Pekolla myös iso tukku kainalossa sekä tarkka ehdotus valmiina kaikkine arviolaskelmineen.
Huvilasta päätettiin tehdä parahultaisen tilava varakkaamman perheen kesäasunnoksi: kuusi huonetta alakertaan, somat ullakkohuoneet yläkertaan; alakertaan tilava, koristeltu lasikuistikko ja ylös pienet, sirot ulkoilemat. Vielä päätettiin heti alussa laittaa hyvät uunit, jotta huvila kelpaisi myös talviasunnoksi.
Pekon laskelmien mukaan piti Jaakon rahojen suunnilleen riittää, ja jos minkä vähän uupuisi, sen Jaakko kyllä saisi kesäajossa säästetyksi.
Pekko, joka oli tunnettu taitavaksi ja varmaksi tehtävissään, kehaisi selittelyjensä lomassa:
— Ja sen mie sanon sinulle, naapuri: Saat kutsua vaikka arkkitehdin tähän paikkaan, niin nämä numerot eivät muutu. Kun mie tekaisen numerot, niin ne pitää!
Ja kun urakka oli sovittu ja kättä päälle lyöty, julisti Pekko pitkän ryypyn kulauttaen:
— Sie olet mies, Jaakko, ja sinusta tehtiin nyt huvilapomo. Terve, naapuri, — niin saat sanoa Lazarevin herralle — vertaisia ollaan!
— Eihän tässä vielä, esteli Jaakko, vaikka Pekon sanat hivelivätkin hänen korviaan.
— Mikä jottei! kivahti Pekko. — Pakosta tuli, kun minä kerran kättä löin. Ihan jo nasahti niinkuin viimeinen naula paikalleen, vaikka pestirahat ottaisit valmiiksi pietarilaiselta.
Se oli suuri ilta Jaakko Vesterisen elämässä. Ensi kerran koko talvena hän otti tuntuvamman hiprakan. Hän tunsi kohonneensa kuulumattomiin korkeuksiin, jonne toiset Peräkylän miehet saisivat varpaisillaan kurkotella.