XVI.
Kuukauden kuluttua oli huvilan rakentaminen parasta vauhtia meneillä.
Jaakko oli viimeisten hankikelien aikana vetänyt hirret siihen pihapalstalleen, Lazarevin maiden keskestä hiukan ulospäin työntyvälle metsäniemekkeelle. Launiais-veljekset tulivat Inosta muutamaa viikkoa myöhemmin, ja kolmissa miehin kolottiin sitten hirret kevätmahlojen aikana. Vielä raivattiin viimeisen lumen lähtöä odotellessa rakennustyömaa, hankittiin kivijalkaan tarvittavat kivet, katonalaisrimat ja muut tarpeet.
Kannaksen tusinahuviloissa ei juuri kivijalasta paljoa välitetä, mutta Jaakko oli jo urakkasopimusta tehtäessä pannut ensimmäiseksi ehdoksi kunnollisen kivijalan. Se olikin helppo laittaa, kun aivan siinä palstan metsään päin viettävässä ulkoreunassa sattui olemaan kaksi suurta kiven jänkälettä. Kuu ne taitavasti louhittiin, irtosi mainiota rakennuskiveä sekä huvilan kivijalkaan että kellarin tarpeiksi.
Kivijalan laittaminen semmoisista suorareunaisiksi louhituista mötkäleistä ei vienyt paljoa aikaa. Kun kevätruoho alkoi vihannoida ja puut lehdettyä, oli kivijalan päällä jo kymmenkunta hirsikerrosta valmista.
Päivät pitkät kuului metsän reunassa kulkevalle Lazarevin huvilatielle rakennustyömaalta kirveiden iloinen kalkutus, jota usein säesti Antero Launiaisen yhtä iloinen viheltely tai laulun luritus. Vähin erin alkoi solkevan männikön sisästä myös kuumottaa yhä korkeammaksi kohoava salvos, jonka kolotut hirret ahava ja kevätaurinko oli paahtanut punertaviksi. Tieltä katsoen näytti salvos tummahtavalla ruostepunalla sivellyltä, ja tämä auringon antama väri se juuri tekee pyöreistä hirsistä rakennetut huvilat uusina niin puoleensa vetäviksi. Ihastuneena niitä kalseihin, kovavärisiin ja kuolettavan yksitoikkoisiin kiviseiniin kyllästynyt pietarilaisen silmä katselee. Niiden hirsien pehmeästä punerruksesta henkii vastaan hermoja lepoon viihdyttävä metsän kutsu.
Varhaisaamusta myöhään iltapäivälle asti saivat Launiais-veljekset aherrella työmaalla kahdeltaan. Jaakko itse kulki päivät setakanajossa.
Inon säästöjen oli kyllä laskettu riittävän huvilan rakentamiseen, mutta perheen piti myös elää, ja sitäpaitsi tahtoi Jaakko säästää kaikkien sattumien varalta. Niin oli hän menossa kaiket päivät. Ensimmäisenä nähtiin hänet aikaisimmilla aamujunilla, ensimmäisenä osasi hän aina siepata setakan. Eikä Jaakko kuluttanut junien väliaikoja Tereskan sainoissa, ei ainutta kertaa hänen nähty jalallaan sinne astuvan. Hänellä oli muita hommia. Hän hankkiusi useiden kauempana asemalta asuvien, varakkaiden huvila-asukkaiden tuttavuuteen, ja näiden kera hänellä oli ajoa pitkin päivää, niin että hevonen tuskin konsanaan hengähtämään pääsi.
Ainoastaan viimeisiltä iltajunilta oli Jaakko poissa. Kun suosituin iltapäivän huvilajuna, joka aina oli tulvillaan Pietarista palaavia, tyhjensi monikirjavan sisältönsä asemalaiturille, haki Jaakko siekailematta, tottuneen miehen varmuudella parhaan tuttavistaan setakoista, lennätti sen vihurin kyydillä määräpaikkaansa ja kiiruhti sitten kotiinsa.
Ja lyhyt tuokio senjälkeen näkivät salvoksellaan kalkuttelevat Launiais-veljekset Jaakon hoikan vartalon jo vilahtelevan petäjikön lomista. Juoksujalkaa, vartalo hermostuneesti nytkähdellen riensi Jaakko rakennustyömaalle, jonne jouduttuaan hän oli aivan hengästynyt. Mutta pääasia oli, että hän sillä tavoin ehättäen joutui muutamaa tuntia ennen auringonlaskua, säästi edes muutaman iltahetken omille töilleen, joita huvilarakennuksella oli enemmän kuin tarpeeksi.
Antero Launiainen, joka oli hilpeä velikulta, olisi mielellään udellut päivän kuulumiset asemalta päin. Näin hän aloitti tavallisesti:
— No jopa on mies taas ajettu ihan liemeksi. Taisi olla lujasti setakoita?
— Onhan noita tänä kesänä, ei valittamista, vastaa Jaakko hikeä laihtuneilta, ahavoittuneilta kasvoiltaan kuivaten.
— Ja mitenkä muuten onnesti? Satuitko yhyttämään niitä meheviä, hyvältä lemuavia ryssän tyttöjä artteliisi?
Tämän kysymyksen jätti Jaakko tavallisesti jo vastaamatta. Viittasi vain kädellään ja kiiruhti työmaan metsän puoleiseen reunaan, jossa hänellä oli tekeillä kellarirakennus.
Siinä oli maan kaivaminen jo suoritettu, ja vilauksessa katosi Jaakko kuoppaansa, josta heti alkoi kuulua vihainen kivivasaran kalkutus. Se kävi niinkuin kone olisi takonut, säännöllisessä tahdissa, pysähtymättä, kunnes Jaakko oli saanut kivensä valmiiksi ja ryhtyi sitä paikalleen muuraamaan.
Auringon mailleen mentyä veljekset lopettivat työnsä ja menivät hetkiseksi Jaakon kuopan reunalle tupakoimaan. Jos tarvis sattui, auttelivat he silloin myös Jaakkoa suurempien kivimöhkäleiden kuoppaan vierittämisessä tai seinämuuraukseen nostamisessa.
Veljekset nukkuivat yönsä Jaakon tuvassa, mutta kokemuksesta he tiesivät, että oli aivan turhaa pyytää Jaakkoa yhtä matkaa yöpuulle lähtemään. Jos pyysivät, selitti Jaakko:
— Panen vielä tämän käsillä olevan loven paikalleen. Menkää te vain etukäteen.
Mutta sitä yhtä kiveä seurasi toinen, usein vielä kolmaskin kivi. Vasta keskiyön hämärä, jonka aikana oli mahdoton kuopan pohjalla tarkkaa työtä tehdä, ajoi Jaakon ylös maanpinnalle.
Mutta ei Jaakko sittenkään vielä malttanut kotiin lähteä. Siirteli kiviä valmiiksi kuopan reunalle, kohenteli kohtaa jos toistakin. Sitten teki hän kierroksen rakennustyömaalla päätyen lopuksi salvokselle. Siinä hän laski ensin ulkoseinästä, montako uutta hirttä oli sinä päivänä tullut salvokseen. Kapusi sitten salvoksen sisälle ja suoritti siellä yhtä perinpohjaisen tarkastuksen. Sitä tehdessään hän käsin hyväili hirsiä, syynäsi salvaimia, tirkisteli ja sormin kopeloi, miten summasti saumat olivat sattuneet paikalleen.
Jaakko tiesi kokemuksesta, että hänen urakkalaisensa tekivät kunnollista työtä, mutta yhtäkaikki ei hän voinut kiusaustaan vastustaa. Tämä rakennus oli tullut Jaakolle lihaksi hänen omasta lihastaan, vereksi hänen omasta verestään. Hänen piti joka ilta saada viivähtää sen luona hetkinen ypöyksinään, kenenkään häiritsemättä, hengittää sen seinistä ja lastukasoista lemuavaa, kosteata pihkan tuoksua, hyväillä sen solakoita seinähirsiä. Se hetki oli hänelle yhtä pyhä kuin salainen armaan kohtaaminen ensi lemmen humalassa kulkevalle nuorukaiselle. Yön hämyssä, varkain kähvellettynä se hetki vasta hetkeltä tuntui.
Monasti oli puoliyö jo aikoja mennyt ohi, solkevassa männikössä alkoi seestyä aamun valo ja rastas helähytti kauempana metsässä aamuvirtensä. Silloin vasta Jaakko havahtui ja läksi vastahakoisesti taivaltamaan rakennustyömaalta kotiinsa, jossa hänelle jäi nukkumisaikaa kaiken kaikkiaan parisen tuntia. Aamulla oli näet jo ani varhain lähdettävä päivän ajoa aloittamaan.
Olisi luullut tämmöisen menon tekevän lopun miehestä muutamassa viikossa. Mutta Jaakko kesti, sillä häntä olivat kannustamassa työnsä menestyminen ja verrattomat tulevaisuuden enteet. Ne enteet näki Jaakko rusohohteisina sen keväisessä pietarilaiskuhinassa.
Tavaton oli tosiaan tämä kevät Kannaksen huvilaseudulla. Ei oltu semmoista pietarilaistulvaa konsanaan ennen nähty, vaikka oli ollut jo monta hyväksi kehuttua vuotta perätysten. Oli kuin olisi tänä keväänä kääntynyt uusi lehti Kannaksen huvilaseutujen historiassa, ja se lehti mullisti kääntyessään kaikki entiset tavat ja tottumukset ylösalaisin:
Ennen oli parhaimpinakin vuosina huviloiden ja muiden kesäasukkaille varattujen asumusten vuokraaminen sujunut vitkalleen. Pyhänseudun toisensa jälkeen oli saanut vuokraajia odotella asemalla, oli saanut niistä naapuriensa kera riidellä, niitä kaikin keinoin mukaansa maanitella. Meniväthän ne kyllä parempina vuosina vähitellen vuokralle kaikki kelvollisemmat asumukset, mutta työtä sai siinä tehdä hikeen asti, monet jalkajuonet juosta, selkänsä ihan kipeäksi kumarrella, jollei tahtonut polkuhinnasta huvilaansa tai muuta asumustaan luovuttaa.
Niin ennen. Tänä keväänä oli toisin. Tänä keväänä ei huolinut pietarilaisia viikkomääriä odotella. Ensi pyyhkäisyllä vietiin kaikki lähempänä asemaa olevat huvilat, ja sitten ryntäsivät vuokraajalaumat laita- ja metsäkyliin. Niitä tuli Pietarista täpötäysi juna toisensa jälkeen, niitä tulvasi asemalta joka suunnalle kuin nälkiintyneitä Egyptin heinäsirkkaparvia. Ne täyttivät tiet, ne tarpoivat hienoissa pietarilaiskengissään kevättulvan lokaisiksi vellomilla poluilla, joille niitä tavallisissa oloissa ei olisi saanut hyvällä eikä pahalla lähtemään. Ne nuuskivat jokaisen loukon ja sopen, ja jos missä keksittiin huvilan tapainen tai talonpoikaistalo, jonka ikkunoissa vielä näkyi valkoisia paperilappuja, siihen kilvalla sisälle työnnyttiin. Eikä lapuistakaan enää lopulta lukua pidetty. Juostiin varmuuden vuoksi vielä kysäisemässä sielläkin, missä laput oli jo aika päiviä lämpimän veden kera ikkunoista pois hangattu.
Tämmöisessä menossa vuokrat tietysti kohosivat hyvän joukon entisestään, mutta missään ei tingitty, ei takaisin käännytty. Hyvä kun sai katon päänsä päälle, ei ollut aikaa ruveta liikoja vaatimaan ja valikoimaan, ei mukavuuksista marisemaan.
Semmoista oli tänä keväänä huviloiden vuokraaminen.
Ja näkyi vielä toisia enteitä, jotka osoittivat, ettei tämä tavaton kuhina ollut vain satunnaista, tähän kesään päättyvää: Aseman lähettyville ja viertotien varsille rakennettiin tulisella kiireellä uusia liiketaloja, ja entisistä liikehuoneistoiksi kelpaavista suojista melkein tappelemalla tapeltiin. Vuokrat kohosivat moninkertaisiksi, mutta suuret muotiliikkeet maksoivat kitisemättä. Ne laajensivat kilvalla myymälähuoneistojaan, toinen toistaan upeampi näyteikkuna ilmestyi viertotien varsille. Puu ja laudoitus saivat väistyä, kokonaiset pitkät julkisivut muutettiin lasiksi, ja niiden takana upeili varsinkin suuren maailman naisten ylellisyystavaroita mahtavat valikoimat. Samoin syntyi joukoittain muita uusia liikkeitä: hotelleja, komeita kahviloita, jalokivikauppoja, ruokatarjoiluja, vihannesmyymälöitä, parturitupia ja käherryssalonkeja. Puhettakaan ei kaikenkarvaisista pikku kaupustelijoista. Niiden häthätää kyhättyjä lautakojuja ja hökkelejä ilmestyi joka paikkaan. Sinne riensivät Pietarista yhteisen tulvan häntäjoukkona tataarit ja juutalaiset järjestäen tuota pikaa pitkiä narinkkoja. Sinne kiiruhtivat Sion Lipiäiset ja monet muut kotimaiset yrittelijät onneansa koettamaan. Sanalla sanoen, tämä muutamia vuosia sitten vaatimaton huvilayhdyskunta oli hyvää kyytiä paisumassa väkirikkaaksi huvilakaupungiksi, jonka kesäinen asukasluku nyt jo löi laudalta monet Suomen suurimmista kaupungeista.
Eihän tämä kaupunki kyllä voinut kerskua asemakaavastaan, rakennustensa sopusuhtaisuudesta. Se oli hätiköiden tehty, räikeän kirjava, mutta loisteliaisuutta se parhaansa mukaan tavoitteli. Loisteliaita olivat sen muotimyymälät, loisteliaita sen hotellit ja kasinot, loisteliasta sen muotiyleisö. Sen rautatieasemalla oli liikenne paisunut suorastaan yli reunojensa, niin että koko asema rakennuksineen päivineen näytti sananmukaisesti hukkuvan ja häviävän sen ylitse vedenpaisumuksen tavoin vyöryneen tulvan alle.
Yhtäläinen oli liikenne ja kuhina viertotiellä, suosituilla kävelypaikoilla, urheilu- ja tenniskentillä sekä varsinkin läheisessä merenrannassa. Siellä rannan avaralla, verrattomalla hietikolla kuohui keskipäivän aikaan suurmaailman kylpyläelämä, jommoista ei ensikertalainen olisi voinut edes uneksia näillä mailla tapaavansa.
Semmoinen oli tämä rutosti, kuin lumouksesta syntynyt ja nopeasti paisuva huvilakaupunki. Se näytti olevan vielä monesta kohden keskentekoinen ja hutiloitu, mutta yhtäkaikki se pyrki ylittämään jo kaikki keskinkertaiset mitat. Se kasvoi ja laajeni semmoisella vauhdilla, ettei jumalan vapaa luonto ja maalaiskylät ennättäneet pakoon sen alta, vaan sortuivat ja sotkeutuivat sen jalkoihin.
Arvaa sen, millä mielellä Jaakko Vesterinen tätä nousua, tätä pietarilaiskuhinaa katseli. Jaakko huomasi joutuneensa suorastaan onnen kelkkaan, kun oli juuri nyt arvannut ruveta huvilaa rakentamaan. Olisipa vain se huvila ollut valmis tänä keväänä, niin jo olisi kelvannut siitä suuret vuokrarahat nyhtäistä. Mutta enteet lupasivat ensi kevääksi vielä tuhottomampaa pietarilaistulvaa, oikeata kansan vaellusta, ja silloin hän olisi valmis sen kylvämistä ruplista oman osansa korjaamaan. Hän pääsisi ensi keväänä hyviin rahoihin, oikeaan alkuun. Se oli vallan varmaa.
Ja siitä rupesi Jaakko vakavasti aprikoimaan, mitä hän niillä rahoilla tekisi. Ei hänelle konsanaan juolahtanut mieleen niiden suohon paneminen, niinkuin talvella oli Marille puolittain luvannut. Vai suohon tässä rahoja, semmoiseen hommaan, josta ei niitä konsanaan takaisin saisi. Muuta piti yrittää, niinkuin kaikki muutkin rahakkaat miehet yrittivät.
Ja äkkiä selvisi Jaakolle, mitä hän yrittäisi. Hän sai sattumalta ajuripirssissä kuulla huvilapalstojen välittäjien ja huvilakeinottelijain tänä keväänä ansainneen huikeita summia. No siinäpä oli oikea osviitta hänelle, hän rupeaisi myös ostamaan huvilapalstoja. Jaakko tiesi, että Peräkylässä oli semmoisiin kauppoihin vielä mainio tilaisuus, sillä harvoin muut keinottelijat sinne eksyivät. Yleensä luultiin, että pietarilaiset olivat jo Peräkylästä ostaneet kaikki kelvolliset paikat, mutta Jaakko tunsi ne asiat paremmin. Kyllä hän vielä löytäisi soveliaita huvilapalstoja ja hän osaisi ostaa viisaasti. Aluksi vain kaikkein köyhtyneimmiltä naapureiltaan, joiden tiesi elävän ainaisessa rahapulassa. Palstat hän sitten myisi hyvästä voitosta, tai mikäpä estäisi häntä myös rakentamasta uusia huviloita, kunhan sen verran kapitaalia karttuisi.
Näin kehitteli Jaakko suunnitelmiaan, ja ne paisuivat yhä laajemmiksi. Hän kuvitteli jo näyttelevänsä Peräkylässä pomomiehen osaa, yhäti köyhtyvät, alaspäin menevät naapurit juoksisivat häneltä apua pyytämässä, rahaa lainailemassa. No mikäs, hän antaisi tietysti, mutta ei armeliaisuudesta. Kiinnitys pitäisi antaa, luja kiinnitys koko tilaan, jotta hän milloin hyvänsä voisi ottaa sen kokonaan omakseen. Peräkyläläiset muuttuisivat vähitellen hänen alustalaisikseen, hän komentelisi niitä mielensä mukaan. Lohkaiseisi palstan sieltä, toisen täältä. Ilmoittaisi vain: tämän minä nyt tarvitsen, ja sillä hyvä. Ei mitään mukisemista!
Nämä kuvitelmat tuottivat Jaakolle sanomatonta nautintoa, mutta pahasti niitä yhä häiritsi kotona Marin näkeminen. Eihän Mari tosin enää konsanaan puhunut halaistua sanaa huvilahommasta, mutta ei tarvinnutkaan puhua. Yksi ainoa Marin äänetön silmäys riitti viemään Jaakolta mielenrauhan, se silmäys löi joka kerta kuin raskas syytös suoraan Jaakon sisimpään. Siinä paikassa se palautti taasen elävinä mieleen kaikki Marin talvelliset puheet ja varoitukset.
— Mari ei pidä minua enää rehellisenä miehenä! — Se oli kirottu ajatus, mutta siitä ei päässyt, ei päässyt, kun ei voinut ainaiseksi paeta Marin näkyvistä.
Kiusallista harmia koitui Jaakolle myös naapureistaan. Ne eivät alussa uskoneet hänen huvilahommastaan mitään valmista tulevan, ivailivat sitä ajuriarttelissa ja kyselivät:
— No miten se meidän huvilapomo vielä viitsii täällä setakoita vuotella?
Tai:
— Tulethan sie, Jaakko, sitten minun setakaksi, kun olet paisunut yhtä äveriääksi kuin Lazarevin valtioneuvos.
Toiset pyrkivät, naama ylen vakavana, Jaakon vornikaksi, niinkuin Mooses Määttänen oli Lazarevilla. Ja jos Jaakko käänsi selkänsä, niin veistelivät ne siinä hänen lähettyvillään, hänen huultensa ihan loppumattomiin ja nauraa hohottivat, niin että pirssin ohi kulkijatkin monasti pysähtelivät kyselemään heidän ilonsa syytä.
Eikä sillä hyvä. Launiais-veljeksiltä sai Jaakko kuulla, että kylällä liikkuessa heiltäkin ehtimiseen udeltiin:
— Miten te menitte semmoisen tyhjän miehen artteliin? Lopettakaa jo ajoissa, hyvät miehet, muuten hampaanne naulaan selviävät.
Varsinkin Salamon Hakulilla oli tekemistä Jaakon huvilahommasta. Se sitten ennätti joka paikkaan sitä ivaamaan. Oli juossut jo kauppiaitakin varoittelemassa, etteivät vain erehtyisi semmoiselle hassahtavalle miehelle velkaa antamaan. Eihän se muka konsanaan saisi huvilaansa katto päälle.
Se oli tietysti kateutta, kun olivat itse tuhlanneet viimeistä kopeekkaa myöten Inon pyytönsä. Ainoa mies, joka ei ottanut osaa toisten ivailuihin, oli Anton Lempiäinen. Mutta Jaakko oli niin myrtynyt, että käänsi Antonillekin selkänsä, jos tämä milloin yritteli hänen kanssaan juttusille.
Ja hän vannoi julmaa kostoa naapureilleen. Kyllä hän niille ivaajille näyttäisi, kunhan varoihinsa pääsisi ja saisi ne velkaantumaan itselleen. Silloin hän niitä kiristäisi, ajaisi tuonkin Salamon Hakulin, muutaman vetelyksen, mierontielle. Siitä saisivat sitten nähdä, kenelle ovat nauraneet.
Ajatuksissaan Jaakko jo melkein hypähteli tasajalkaa, kuvitteli jo tallaavansa saamattomia, yhäti alaspäin meneviä ja valtoihinsa joutuneita naapurejaan anturapohjillaan, niinkuin tallataan maan matosia, joista väkevämmän menijän ei huoli paljoa välittää.
Niin vei huvilahomma Jaakolta mielen tasapainon. Mari oli ennustanut oikein. Jaakko oli pohjaltaan liian rehellinen, semmoisille teille soveltumaton. Toiset voivat kevyesti mukautua kaikkeen, Jaakolle se ei onnistunut. Jaakon oma, pohjimmainen luonto taisteli ja tenäsi koko ajan vastaan, vaikka Jaakko koetti itselleen uskotella, että muiden kiusa ja kateus se vain hänelle harmia tuotti.
Siitä syntyi kalvava, raateleva ristiriita, joka kulutti miestä. Se pani Jaakon varman käynnin hermostuneesti nytkähtelemään, se kynti uusia vakoja hänen laihtuneille kasvoilleen. Se ristiriita teki hänet rauhattomaksi, se riisti häneltä monasti yön unen niinäkin lyhyinä hetkinä, jolloin olisi tahtonut nukahtaa.
Mutta hammasta purren, kiukustuneena puski Jaakko kerran alkamaansa tietä. Hän kuvitteli saavuttavansa onnen ja tyydytyksen, kunhan pääsisi suurten suunnitelmiensa perille. Hän ponnisteli kuin kiusattu juhta, jota viuhuvalla ruoskalla ajetaan eteenpäin.
Jaakon ja Marin yhdyselämästä ei voinut enää puhua. Se oli suorastaan väkinäistä. Mari toimitteli tuvassa omat taloustehtävänsä huolellisesti, mutta monta sanaa ei hän vaihtanut Jaakon ja Launiais-veljesten kanssa. Näytti monasti siltä, kuin ei Mari olisi edes huomannut näiden läsnäoloa.
Ja kun oli työnsä tuvassa tehnyt, niin pujahti heti ulkosalle ja kiiruhti kasvimaalleen, jossa Martti ja Lauri jo tavallisesti odottivat. Siellä oli tänä keväänä paljon työtä, ja siellä ahersi Mari poikineen aamuvarhaisesta iltamyöhään. Huvilarakennus ei näyttänyt Maria ensinkään liikuttavan.
Antero Launiainen, jolla oli avoin luonne ja vilkas huomiokyky, havaitsi pian, etteivät Jaakon ja Marin välit olleet oikealla tolalla. Hän näki sen Marin käyttäytymisestä, ja yhtä hyvin näkyi se myös Jaakosta. Tosin Jaakko koetti esiintyä urakkalaistensa nähden kotona ylen varmasti. Puheli kovaäänisesti Pekko Launiaisen kera kaiken maailman asioista ja tavoitteli semmoista huoletonta isäntämiestä. Tämä huolettomuus oli kuitenkin onttoa, teennäistä. Siitä ei Antero voinut erehtyä.
Yritteli Antero välistä rakennustyömaalla jutella veljensäkin kera huomioistaan. Mutta Pekko oli karkeampisyinen luonne eikä semmoisista seikoista paljoa välittänyt. Pekon mielestä oli Mari hieman omituinen nainen ja kerrassaan liian hiljainen nuhjustelija. Semmoinen varma aikamies kuin Jaakko olisi ansainnut pätevämmän eukon.
— Kumpihan lienee pätevämpi, arveli Antero.
— No näkeehän tuon kuka hyvänsä. Jaakko on mies, joka tietää tehtävänsä, mutta Mari…
— Eiköhän sekin tietäne.
— Elä haastele joutavia. Arka kyyhelö, joka ei pysty muuhun kuin noita kasvintaimia nöpelöimään. Luulottelee kai olevansa oikein herraskaista sukuperää.
Antero ei jatkanut väittelyä, mutta piti oman ajatuksensa. Usein hän aamulla työhön lähtiessään ja illalla palatessaan pysähtyi Marin kasvimaan aitovierelle. Katseli siinä aitaan nojaten Marin ja poikien ahertelua. Ja mikä kumma, monasti päivälläkin palasivat hänen ajatuksensa sinne kasvimaalle. Silloin unohtuivat häneltä pitkäksi aikaa viheltely ja laulun luritukset.
XVII.
Pellot saivat sinä keväänä Peräkylässä jäädä kokonaan muokkaamatta.
Kun miehet kevätkelirikon alkaessa palasivat luon patteritöistä, meni tietysti muutama viikko levätessä ja kesäisiä ajovehkeitä kuntoon laitellessa. Inon pyytöjen jätteillä hankittiin uudet uljaat nelipyöräiset, yhtä uljaat kuin talvella oli reet hankittu. Samoin uusittiin taasen valjaat perinpohjin, kun ei kerran köyhyys käskenyt entisiä vehkeitä parsimaan ja paikkailemaan.
Maanviljelyskalujen uusimista ei sen sijaan kukaan muistanut. Ja vielä tarkemmin unohtui mielistä maanviljelys, kun sitten heti lumien lähdettyä alkoi se tavaton pietarilaiskuhina. Se kuhina vei heti alkaessaan Peräkylän miehet ja naiset mukaansa, se pyörrytteli heitä kuin iloisesti hyrräävä markkinakaruselli. Joukolla riennettiin heti asemalle, sillä jokaisella oli rakennuksensa päässä parempi tai kehnompi asumuksen tapainen pietarilaisille tarjottavana.
No se vuokralaisen pyydystäminen ei kyllä tällä kertaa suuria jalkavaivoja kysynyt, mutta sen sijaan alkoi heti ensi päivästä rahakas ajossa kulkeminen ja Tereskan sainoissa istuminen. Eikä niitä tehtäviä mitenkään raahtinut keskeyttää moniksi monituisiksi päiviksi, ehkäpä kokonaiseksi viikkokaudeksi semmoisen homman takia, kuin olisi ollut niiden laihtuneiden peltotierojen muokkaaminen.
Se työ olisi näet vienyt hyvän aikaa, vaikka pellot olivatkin vain pieniä tilkkuja. Ne pellot olivat jääneet syksyllä sängestä kyntämättä tai olivat jo useampivuotisia kesantoja. Menepäs niitä enää muokkaamaan ja lannoittamaan kylvökuntoon. Hyvä kun malttoi viimekesäisen perunamaansa kyntää sukaista, sille muutaman lantakuorman vetäistä ja siemenet maahan panna. Harva enää viitsi kaurankylvöä edes yrittää, kun kerran kaurat olivat Pietarissa niin halpoja, että muutaman päivän raha-ansiolla sai kokonaisen kaurakulin. Ja ne sai sitten oikeita kauroja, ei mitään kuloja ja ruumenia, niinkuin niissä laihtuneissa peltotieroissa olisi kasvanut.
Näin harkitsivat Peräkylän miehet, ja niin saivat pellot ja niityt jäädä oman onnensa nojaan.
Surullisen, lohduttoman näyn tarjosivat silmälle nuo tällä tavoin hylyksi jätetyt viljelysmaat: Vanhemmilla tieroilla työnsivät umpeen parantuneiden ojien kohdat jo nuorta metsän alkua. Sitä oli kyllä kesäisin niittoaikana viikatteella hosuttu, mutta eihän se siitä hosumisesta hävinnyt, muuttui vain takkuisemmaksi, levisi ja laajeni juuresta joka suunnalle harvinaisella itsepintaisuudella. Ei sitä tureikkoa mielikseen katsellut.
Mutta jos käänsi katseensa keskisaralle, joka vielä oli kantavinaan heinämaan nimeä, niin kahta toivottomampi oli se katseltava. Orjavallan ajoilta lähtien vuosikymmeniä laihdutettu ja kaluttu maanpinta oli jo niin ahottunut ja kuivunut, ettei oikeasta heinänkasvusta ollut enää mitään jälkeä. Minkä kasvoi, sen kasvoi kituvaa nurmennukkaa, siellä täällä seassa suolaheinä tai alavammilla paikoilla pukinpartatupsu. Ylävämmät kohdat kasvoivat kanervapensaita, joiden lomista paistoi alaston, kelteä maanpinta. Kituvien nurmimättäiden juurille olivat ahkerat muurahaiset rakennelleet pieniä hiekkakekoja viikatteen terän turmioksi.
Melkein yhtä onnettoman näköisiä olivat nuoremmatkin, äskettäin heinän alle jätetyt peltotierat. Ei oltu niitä muokattu, ei lannoitettu, ei niihin heinänsiementä sirotettu, ja niinpä voi vielä monenkeskisen heinänjuuren seasta tarkkaan hakien löytää viimeisen viljansängen jäännökset kasvua haittaamasta. Laihassa, kuivassa maaperässä ei se sänki mädäntynyt, vaan kelottui ja kuivi kuin parempikin muinaisjäännös.
Ja mimmoista oli se heinänalku, joka yritteli näillä niittymailla kasvuaan: Vastenmielistä rikkaruohoa se oli, seassa viljankasvatusajalta muistoksi jäänyt, viimeisiä virsiään vetelevä ohdakkeen piippa. Kituliaita nurmimättäitä oli harvassa, ne törröttivät lyhyen rikkaruohon keskeltä kuin maahan huolimattomasti pistellyt harjastupsut. Ei totisesti sitä heinää mikään elukka halusta suuhunsa ottanut. Tosinälkä piti olla, jos mieli sen eineeksi kelvata.
Näitä niitty- ja peltomaita reunustavat ja halkovat aidat olivat tyyten lahonneet ja hajonneet. Niiden aidasten jätteet viruivat ja vetelehtivät pitkin peltoa. Samalla tavoin oli heitelty sinne pellon selälle huiskin haiskin tarpeettomaksi käyneitä haasiariukujen kappaleita, heinänkuivaushäkkyröitä ja suovien tukivehkeitä.
Näköalaa täydensivät tuon hävityksen keskellä harhailevat, nälkiintyneet elukat: lehmät, joiden kylkiluut romottivat korkealla kuin rapistuneen tynnyrin vanteet, joiden utaret muistuttivat loppuun hangattuja, kuivuneita pesusieniä ja joiden käheä, unettavan surunvoittoinen ammuminen kuulosti kehoittelemalla kehoittelevan jo koko ympäristöä haudanlepoon laskeutumaan.
Semmoisen tarjosivat näköalan peräkyläläisten niityt ja pellot. Semmoisen olivat ne tarjonneet jo monia vuosia. Tänä keväänä se näköala vain entisestään täydentyi ja laajentui, kun viimeisetkin viljelystierat melkein kauttaaltaan jätettiin kesannoksi. Se auhto, ahottuva autius alkoi tavata nyt jo kartanomaihin asti. Sen keskellä nuo vielä asumuskelpoiset, ehkä siellä täällä jo rappeutumaan pyrkivät rakennukset näyttivät kodittomilta, aivan kuin erehdyksestä eheiksi jääneiltä. Paremmin olisivat noiden auhtojen, reunapuolilta metsittyvien autiomaiden keskelle soveltuneet sortuneet katot, tyhjät ikkuna-aukot, katkenneet tuuliviirin tyngät ja kallelleen painuneet kaivonvintit, kapaton varsi naristen ruosteen syömissä saranoissaan. Sitten olisi taulu ollut täydellinen.
Räikeä vastakohta oli tämä kylä aseman ympärillä kuohuvalle elämälle, sinne kohoavalle huvilakaupungille. Räikeä vastakohta se oli jo omalle lähimmälle ympäristölleenkin, sitä joka puolella metsän reunoissa saartavalle, yhtenään tihenevälle ja lähenevälle huvila-asutukselle. Se oli häviöön tuomittu kylä. Sitä painoi kaksinkertainen kirous: orjavallan ajoilta perintönä kulkeutunut ja siihen pietarilaisen ruplatulvan mukanaan tuoma kirous. Ehtynyt, loppuun kaluttu maaperä huokasi sen kirouksen alla. Maaemon rinnat olivat hoidotta, heruttelematta jääneinä kuivuneet ja näivettyneet. Niistä eivät sen kiittämättömät lapset välittäneet, eikä niistä herunut enää elinnesteitä nälkäisten suiden ravinnoksi. Maa-äiti itki orpouttaan, mutta kukaan ei sen itkua joutanut kuuntelemaan. Muita ääniä kuunneltiin: vieraan kullan kilinää, vieraan hopean helinää. Niitä oli kuunneltu jo vuosikausia, ja viimetalvisten Inon patteritöiden aikaan sekä tämänkeväisen pietarilaiskuhinan pyörteissä se vieraan hopean helinä oli kokonaan huumannut Peräkylän asukkaat. Sen viehättäminä, houkuttelemina kuljettiin ummistetuin silmin omaa häviötä, omaa perikatoa kohti. Sitä tietä kulki etumaisena lenkosäärinen Taavetti Rehmonen, jonka talo oli jo harjahirsiään myöten velkoihin vajonnut. Sitä tietä kulki suurisuinen Salamon Hakuli, joka kukkoili ylimmäisellä sijalla aseman ajuripirssissä ja Tereskan sainoissa terästetyn sajulasin ääressä. Sitä tietä kulkivat Salamonin hartaat ihailijat, Lopos-veljekset vinoiksi vääntyneinä kuskipukillaan kyyhöttäen. Sitä tietä kulki vanha, samoin pukillaan ja rahtikuorman nokalla harmaantunut Anton Lempiäinen, joka elävästi tajusi itseään ja naapurejaan painavan kiron, mutta ei kyennyt enää sen kourista irti riistäytymään. Sitä tietä kulkivat heidän perässään kaikki muut, koko kylä. Ahottuvat autioraiskiot tunkeutuivat jo kalmiston tavoin heidän oviensa eteen, heidän ikkunoidensa alle. Puuttui enää vain viimeisen iskun antajaa, häikäilemätöntä huvilakeinottelijaa, joka olisi polkuhinnasta ostanut kylän maatierat, raivannut pois puoliränsistyneet, näköalaa rumentavat rakennukset, puhdistanut peltoahot mätänevistä aitojen jätteistä, palstoittanut maat uudestaan, varannut kelteimmät paikat tenniskentiksi, muut hyvästä voitosta rakennus- ja huvilatontteina tulvanaan tuleville pietarilaisille myynyt. Sitä enää vain puuttui. Kun se joutui, ei koko kylästä jäänyt edes muistoa jäljelle. Ja vallan varmaa oli, ettei sen iskun antajaa tarvinnut enää kauan odottaa. Sama asia, joutuiko sen iskun antajaksi Peräkylän oma mies, suuria suunnitelmia hautova Jaakko Vesterinen, vai ehtikö joku toinen jo ennen häntä.
Eikä se ollut vain yksi Peräkylä, joka tällä tavoin kulki varmaa häviötään kohti. Samaa tietä kulkivat kymmenet muut kylät Kannaksen huvilaseudulla. Toisissa näistä kylistä oli kehitys Peräkylän tasalla, toisissa jo paljon pitemmällä. Muutamat kylät olivat jo viimeistä taloa myöten sortuneet ja hävinneet. Maat oli myyty pietarilaisille tai keinottelijoille, niistä saadut rahat niin tarkoin tuhlattu, ettei moni kyennyt enää edes ajurin vehkeitä hankkimaan, vaan sai kiittää onneaan, jos sattui Mooses Määttäsen tavoin pääsemään uuden pietarilaisen isännän vornikaksi. Mutta eipä sekään onni tullut kaikkien osaksi. Usea sai lähteä perheineen mierontielle lisäämään yhä kasvavaa, paisuvaa irtolais- ja hylkyjoukkoa, jota kaikissa suuremmissa huvilakeskuksissa lainehti ja vetelehti jo enemmän kuin tarpeeksi. Se hylkyjoukko elätti itseään ovelampien salakuljettajien niukkapalkkaisina apureina, pirtun kaupustelijoina tai muissa yhtä likaisissa hommissa.
Niin, semmoinen oli kehitys käynnissä, ja yhä uusia kyliä tempasi se vetävä virta mukaansa. Tänä keväänä niitä tuli taas joukoittain. Talvelliset Inon patterityöt olivat antaneet hyvän alun. Ne olivat saaneet ruplakuumeen hurmioon monen tähän asti syrjässä säilyneen metsäkylänkin, jossa oli jo vähin aloiteltu maanviljelystä. Ja kun sitten kevään tultua levisi viesti rautatien lähettyville tulvivasta pietarilaispaljoudesta, lähdettiin pitkien taipalien takaa setakanajolla ruplia pyytämään. Pellot saivat jäädä naisväen vanhusten ja lasten hoitoon. Itse isäntä hankki Inon pyytöjen jätteillä hienot ajurinvehkeet ja istahti kuskipukille, läksi ajuriartteleihin, sainoitupien penkkejä kuluttamaan, sieltä maisen onnen kukkuramittaa tavoittamaan.
Se veti se pietarilaistulva kuin magneetti puoleensa, tai niinkuin kauas yön pimeydessä loistava vilkkumajakka, joka houkuttelee muuttolintuparvia. Ne hylkäävät varman vaistonsa opastaman turvallisen tien, lentävät sen vilkkuvalon himoavaan piiriin ja siihen jäävät. Toiset lentävät suoraan majakan rautaseinään ja murskautuvat siinä paikassa hengettömiksi. Toiset kiertävät kiertämistään häikäisevää valovälkettä, kiertävät siihen asti, kunnes putoavat menehtyneinä autiolle meren kalliolle. Ja siihen loppui taivallus, siihen jäivät kaukaiset onnenmaat, jonne veti lemmen ja elämän suuri kutsu.
Toisissa oloissa, toisin tavoin järjestettynä tämä Kannakselle suuntautuva huvila-asutus olisi ehkä voinut koitua tämän maankolkan onneksi. Mutta kun olot olivat semmoiset, kehittymättömät, kansalla vielä orjavallan perintö veressään, koitui se onnettomuudeksi, jonka jälkiä ehkä miespolvet saadaan parsia ja paikkailla, jos niitä enää ensinkään lääkityksi saadaan.
Ja tämä kevät, josta nyt on puhe, oli ehkä tuhoisin. Se oli suuren vedenpaisumuksen kevät Kannaksen huvila-alueella. Sen vedenpaisumuksen laineet vyöryivät ja levisivät niin laajalle, että useat suuret kunnat näyttivät pian ääriään myöten olevan hukkumassa sen tulvan alle.
Ja sen tulvan sameissa pyörteissä ui laumoittain haikaloja lihottaen itseään tarjolla olevan saaliin yltäkylläisyydellä. Siellä oli joukoittain pietarilaisia ja kotimaisia keinottelijoita, jotka maakaupoilla ansaitsivat suuria summia. Sinne viehättyi paljon semmoisiakin miehiä, joiden asemansa ja nimensä kunnian vuoksi olisi pitänyt tarmonsa takaa taistella tuon tulvan tuhojen ehkäisemiseksi. Kunnian käskyt unohdettiin, käsikädessä muukalaisten kera, niiden opastajina, lainopillisina neuvoniekkoina tehtiin tuhoisaa hävitystyötä.
Ja kun muualla luettiin huikeita numeroita Kannakselle pesiytyneistä pietarilaislaumoista ja niiden levittämästä ruplatulvasta, niin kadehdittiin tuon onnen suosiman maankolkan oloja. Sinne kuviteltiin olevan syntymässä oikean paratiisin.
Oli toisissa kylissä muutamia selväkatseisia, rehellisiä miehiä, jotka huomasivat tämän tulvan tuhoisuuden, jotka voimiensa mukaan koettivat rakentaa tokeita sen tielle. Peräkylässä ei semmoisia miehiä ollut.
Siellä oli vain yksi nainen, Jaakko Vesterisen Mari…
Maria ei pietarilaiskuhina pannut pyörryksiin. Hän näki selvästi sen vaarat ja hän näki myös, millä tavoin se kuhina olisi voinut hyödyksi ja siunaukseksi koitua. Sen mukaisesti oli Mari jo talvella rakentanut suunnitelmansa, ja heti lumien lähdettyä ryhtyi hän sitä suunnitelmaa tarmonsa takaa toteuttamaan.
Jo alkupiirteissään oli se suunnitelma entiseen verraten suuresti laajentunut: Oli liitettävä kasvitarhaan enemmän kuin toinen puoli lisämaata, koko se navettarakennuksen päässä oleva peltotiera, minkä Jaakko syksyllä monen tinkimisen perästä oli suostunut luovuttamaan. Se oli hyvää maata, mutta sen muokkaaminen, kylvö- ja istutuskuntoon laittaminen vaati paljon työtä.
Eikä Jaakosta ollut tänä keväänä minkäänlaista apua. Muulloin oli hän vielä keväälläkin kerran kyntänyt ja harannut Marin kasvimaan, mutta tänä keväänä oli hän niin kiihkeästi kiinni huvilahommassaan, ettei näyttänyt Marin avustamista edes muistavan. Tai jos muisti, ei siitä välittänyt.
Niin sai Mari Martin ja Lauri-pojan kera kuokkimalla muokata sekä entisen että uuden alan. Yhteensä niistä tuli jo sievoinen pelto, joka kartanoinaan lounaispuolisesta reunasta alkaen ulottui lähes parin kivenheiton matkan päässä olevaan ukko Artteniin raja-aitaan asti. Siinä oli jo niin paljon työalaa, että näytti miltei mahdottomalta semmoisilla voimilla sen kaiken kuntoon laittaminen.
Mutta sisukkaasti Mari pureutui työhön käsiksi ja hän osasi myös innostaa pojat yhtä sisukkaasti yrittämään. Niin kuokittiin pitkät päivät hellittämättä aamuvarhaisesta iltamyöhään asti. Ja jos välillä otettiin milloin lyhkäinen lepohetki, niin ei sitä konsanaan käytetty joutilaana lojumiseen. Silloin puhdistettiin talven jäljeltä penkkejä, joissa kasvoi useampivuotisia marjapensaita.
Se oli hauskaa työtä. Rönsyistä alkoivat jo työntyä esiin lihavat, vehreät lehtisilmut. Ne olivat kuin pulleat pikku kätöset, jotka kapaloistaan vapaiksi ponnistellen ahnaasti tavoittelevat ehtymättömiä äidin rintoja. Mari kosketteli niitä hyväillen, hellävaroen ja varoitteli ehtimiseen, etteivät pojat vain innoissaan repisi niitä kuivuneiden lehvien ja haarojen mukana.
— Kyllä me osaamme varoa, vakuuttelivat pojat kilpaa kumpikin oman penkkinsä äärestä.
Kauniiksi tulivatkin penkit puhdistamisen jälkeen. Ne olivat kuin silmänsä pesseet talven liasta, niinkuin Mari nauraen selitti.
Kun oli muutama penkki mieheen puhdistettu, käytiin taas kuokan varteen käsiksi, ja reippaasti sujui työ. Martti, joka oli viidennellätoista ja rotevakasvuinen, pystyn tässä tehtävässä jo hyvin äitinsä rinnalle. Kolmannellatoista oleva Lauri-poika oli kasvultaan hennompi, ja niinpä äiti hänelle ehdotti, että hän jäisi kokonaan penkkejä puhdistamaan. Sen ehdotuksen otti Lauri kuitenkin suoranaiseksi loukkaukseksi: Kyllä hän muka pystyi siihen työhön, mihin toisetkin.
No eihän siinä silloin auttanut. Laurille valikoitiin vain kevein kuokka. Ja vaikk'ei mies ollut oikein sen varren mittainen, niin sitkeästi hän ponnisteli ja kaunista jälkeä teki.
Parin ensi päivän jälkeen tuntui kyllä aamusella puutumusta jäsenissä, mutta Mari neuvoi poikia pellolle mentyä ensi aluksi hiukan painimaan ja telmimään, ja siinä kyllä jäsenet vertyivät.
Niin aherrettiin kokonainen viikkokausi, ja sen lopussa oli komea rivi pitkiä, kauniita penkkejä kylvölle ja istutukselle valmiina. Niiden ojat olivat linjasuorat, ne oli ensin kuokittu ja möyhitty sekä lopuksi haravalla siivottu ja puhdistettu, niin ettei etsimällä niistä olisi voinut löytää yhtä ainutta kovaa paakkua tai hienontamatonta lantakokkaretta.
Seuraavalla viikolla jatkettiin kuokkimistyötä. Mutta siinä sivussa alettiin jo iltapäivisin kylvää aikaisempien keittiökasvien siemeniä, joista toivottiin varhaista kevätsatoa.
Mari kiirehti tätä kylvötyötä sen vuoksi, että hän aikoi tänä kesänä jo kevätpuolesta lähtien ruveta myymään vihanneksia ympäristön huvila-asukkaille. Se sisältyi hänen suunnitelmaansa. Hän tiesi ukko Arttemin sillä kaupalla joka kesä ansaitsevan suuret rahat, mutta tänä kesänä ei Arttemi mitenkään kykenisi tyydyttämään kaikkien tarvitsijoiden vihannesnälkää. Kyllä hänellekin jäisi omat ostajansa, eikä Arttemin tarvitsisi yhtään kadehtia hänen kilpailuaan.
Harvinaisen suotuisa olikin tämä kevät. Jo tällä toisella viikolla hävisivät yöhallat kokonaan, ja ilma muuttui keskipäivän aikaan niin lämpimäksi, että olisi luullut kesäkuun päivien käsissä olevan.
Ja iltapäivällä, kun ilma vähän viilentyi, lemusi kuokitulla pellolla hyvin lannoitettu multa voimakkaasti, hedelmällisyyttä uhkuen, aivan kuin siementä kaivaten ja odottaen. Se lämmin maaemon hengitys sai Marin ajattelemaan, että pian olisi aika ryhtyä myös taimia istuttamaan.
Varsinkin eräänä iltapäivänä muuttui mullan tuoksu puoleensa vetäväksi. Silloin oli aamupäivällä tullut lämmin sadekuuro, ja kun sen perästä aurinko selkisi täydeltä terältään heloittamaan, tuntui maaperä olevan aivan pakahtumaisillaan kosteasta hedelmällisyydestä.
Mari ja pojat vetivät kilvalla sitä lemua keuhkoihinsa, ja he tunsivat siitä virtaavan ja viriävän suoniinsa uuden, selittämättömän elämänilon: Työ tuntui heistä leikinteolta, kuokka heilui itsestään, ja hyväillen kosketteli sen terästä lennähtelevä lämmin multa heidän paljaita jalkojaan. He tunsivat sitä samaa, mitä jokainen maanmuokkaaja lämpimän keväisen sateen jälkeen on jo aikojen alusta tuntenut. He tunsivat maa-äidin lempeän, hyväilevän kutsun, jonka tenhovoimalla se kiinnittää oikeat, rehelliset lapsensa katkeamattomin sitein itseensä, sytyttää kylväjän sydämeen toivon ja horjumattoman elämänuskon, saa sen luottamaan siunatun sadon tuleentumiseen.
Nähtävästi oli ukko Arttemi joutunut saman lumouksen valtaan, sillä jo hyvissä ajoin iltapäivällä näkivät Mari ja pojat hänen ilmestyvän korkean raja-aidan portin raosta ja kiiruhtavan touhussaan heidän luokseen. Hikinen oli vanhus ja hengästynyt, mutta nuoruuden tuli loisti hänen silmistään, kun hän murteellisella suomellaan toimitti, että tänä iltana on aloitettava taimien istuttaminen ja siksi on laitettava kaikki siinä puuhassa tarvittavat vehkeet kiireimmän kaupalla kuntoon.
Arttemin käynti johtui siitä, että hän jo syksyllä oli luvannut lavoistaan taimet myös Marin kasvimaan tarpeiksi. Vastapalvelukseksi oli Mari sekä syksyllä että kevätpuolella autellut Arttemia taimilavojen hoitamisessa, joten niiden tuotteet olivatkin siis tavallaan yhteistä tavaraa.
No pianhan Marilla ja pojilla olivat taimivasut ja kastelukannut reilassa, jo puolisen tunnin kuluttua oli istutustyö täyttä vauhtia meneillä. Arttemi itse irroitti ylen varovaisesti taimet lavoista sekä omien apulaistensa että Marin ja poikien odottaviin vasuihin. Vasut lykättiin sitten työntökärryillä kasvimaalle, ja niin alkoi itse istuttaminen.
Se oli huolella tehtävää työtä. Ohkaisella palikalla pistettiin ensin pitkä rivi toisistaan yhtä kaukana olevia, parahiksi syviä reikiä pehmeäksi muokattuun ja sileäksi tasoitettuun penkkiin. Niihin sovitettiin sitten taimet varovasti, jott'eivät juuret menneet ruttuun, ja lopuksi paineli istuttaja sormillaan mullan kevyesti taimien ympärille.
Kun kokonainen penkki oli saatu istutetuksi, kasteltiin se voimakkaalla lantavedellä, ja aivan hyvin voi huomata, miten taimet silloin terhistivät hennot lehvänsä pystyyn. Ne näyttivät iki-ihastuneilta uuteen olinpaikkaansa, jossa niillä oli tarpeeksi tilaa juurilleen ja ilmava ympäristö kasvunhaluisten lehviensä levittelemisalaksi. Lavoissa ne olivat saaneet kasvaa vieriviereen ahdettuina, niin että lopulta pakkasi ihan tukehuttamaan.
Istutustyössä aloitettiin taas viimekesäinen kilpailu. Mari ja pojat istuttivat kukin omat penkkinsä, ja niitä päätettiin sitten itsekukin myös pitkin kesää vaalia, huolehtia niiden kitkeminen ja kasteleminen. Mari kyllä jakeli ehtimiseen ohjeita pojille, varsinkin Laurille; hän pani Laurin istuttamaan viereiseensä penkkiin, jotta voi paremmin valvoa hänen työtään. Ja kun Mari aina sai oman penkkinsä ensimmäisenä valmiiksi, autteli hän Lauri-pojua. Siitä Martti välistä puolileikillä, puolitodella valittamaan:
— Mitä sinä, äiti, aina avustat Lauria. Eihän Laurille sillä pelillä tule yhtään nimikkopenkkejä, ne on teidän yhteisiä.
— Eivätpäs ole yhteisiä, intti Lauri vastaan. — Äiti vain koloja pistelee.
— Vai koloja, istuttaapas taimiakin, näenhän minä.
— Elähän nyt, Martti, jos muutaman taimen istutan, rauhoitti Mari. —
Lauri on pienin meistä kaikista, ja autoinhan minä sinuakin, kuu olit
Laurin kokoinen.
— Niin, ja minä autan sitten äitiä, kunhan tulen suureksi ja vahvaksi, selitti Lauri topakasti. — Sinun ei huoli sitten yhtään äidistä välittää, saat tehdä mitä muuta hyvänsä.
— Minäpä rupeankin suota kyntämään, kunhan tulen suureksi, julisti Martti. — Sitä suota, josta äiti on puhunut, jonka luota isä hakkasi hirsiä.
Oikein, Martti, aloita sinä vain suureksi tultuasi suon kyntäminen.
Kyllä me sitten jo Laurin kera kahdeltaan hoidetaan tämä kasvimaa.
Eikös niin, Lauri-pojuseni?
-— Hoidetaan me, vakuutti Lauri innoissaan. — Enkä minä lähde minnekään äidin luota. Martti kyntäköön vain sitä suota, jos tahtoo.
Näin luisti juttelu aherruksen kestäessä. Pojissa ilmeni jo silmäänpistävästi erilaiset luonteen taipumukset. Vankkatekoinen Martti oli enemmän isäänsä kuvitellen aina suuria tehtäviä. Vaikka hän olikin innokas kasvitarhamies, selitti hän suureksi tultuaan jättävänsä sen työn. Hänen piti sitten päästä kyntämään ja kylvämään isoja peltoja. Ja kun äiti oli kuvaillut, mimmoinen ihana viljamaa heidän suostaan tulisi, oli Martti siihen koko sydämestään kiintynyt. Alati väikkyi suo hänen mielikuvituksessaan; hän selitteli silmät säihkyen, mimmoisia pitkiä ja kauniita sarkoja hän sinne laittaisi.
Hentoinen Lauri-poika taas oli äitinsä ilmetty kuva, kirkkaat syvät silmät, usein miettivä ilme kauniilla lapsenkasvoillaan. Hän ei konsanaan muuta mielinyt, vaan tahtoi jäädä kasvitarhaan äidin kumppanina ahertamaan.
Hellävaroen ja valppaasti Mari ohjaili poikiensa eriäviä taipumuksia. Hän selitti, että molemmat olivat yhtä hyvää työtä, sekä suon kyntäminen että kasvitarhanhoito. Molemmat olivat samaa maata, jota heidän piti rakastaa, josta leipänsä ottaa.
— Mutta miksikä isä ei kynnä suota? kyselivät pojat välistä.
Se kysymys koski kovasti Marin mieleen. Mutta hän selitti pojille:
— Katsokaas, isä ei ole oppinut siihen nuorena, kun hänen piti jo pikku poikana mennä Kronstadtiin setakanajoon. Se oli liian raskasta työtä niin nuorelle, siinä jäi pakosta pois mielestä suon kyntäminen ja kaikki muu. Ja nyt pitää isän kulkea ajossa meidän kaikkien leivissä pitämiseksi. Mutta kunhan olemme oikein ahkeria, niin muutaman vuoden perästä on meidän työstä isälle suuri apu. Sitten eletään jo maan antimilla, ja sitten saa myös isä jättää ajossa kulkemisen.
Näin jutteli Mari, ja hänen kylvämänsä maahengen idut olivat saaneet sen verran aikaan, että setakanajo alusta pitäen tuntui Martista ja Laurista vastenmieliseltä. Se kuvasteli heidän mielissään jonkunlaiselta pakkotyöltä, jossa isää oli rääkätty jo pikku pojasta lähtien. Mutta kyllä he isänkin siitä vapauttaisivat suuriksi tultuaan, ja itse eivät konsanaan lähtisi mokomaan hommaan.
Eikä edes isän huvilarakennus poikien mieltä vielä sanottavasti kiinnittänyt. Tosin he alussa olivat silloin tällöin juosseet sitä katsomassa, mutta kasvitarhatyön alettua olivat ne käynnit jääneet unohduksiin. Pojat olivat joka ilta työn päätyttyä siksi väsyneitä, että äidin laittama pehmeä vuode heitä voimakkaimmin puoleensa veti.
Kolmannen viikon loppupuolelle mennessä oli suurin osa kasvimaata muokattu, kylvetty ja istutettu. Jäljellä oli vain vähäinen tiera kaalimaasta sekä eri pellossa, kartanosta kylälle päin vievän tien varrella oleva perunamaa, johon Mari aikoi kylvää myös lanttua ja naurista.
Silloin ilmestyi muutamana päivänä ukko Arttemin renki hevosineen ja ilmoitti isäntänsä lähettämänä tulleensa heitä auttamaan, kun heillä itsellään kaikki kylvö- ja istutustyö oli jo lopetettu.
Maria nolostutti tämä avuntarjous, mutta ei hän voinut kieltäytyä sitä vastaanottamasta. Hän arvasi, miksi Arttemi itse ei ollut saapunut hevostaan tarjoamaan. Arttemi koetti olla hienotuntoinen, ei ollut koko keväänä ainoalla sanalla tiedustellut, miten Jaakko jätti Marin kokonaan avustamatta.
Hevosmiehen saapuminen sai työn sujumaan eri vauhdilla. Jo samana päivänä saatiin kaalimaan muokkaus ja istutus loppuun suoritetuksi.
Parina seuraavana päivänä muokattiin, lannoitettiin ja siemennettiin peruna- ja naurismaa. Navetassa oli karjanlantaa riittävästi peruna- ja naurismaalle, vieläpä sitä jäikin.
Mari ajatteli, että se sai olla siltä varalta, jos Jaakko malttaisi kaurankylvönsä tehdä. Tosin se alkoi mennä myöhäiseksi, mutta ei Mari kuitenkaan vieraalla hevosella ryhtynyt Jaakon kauramaata muokkaamaan Se olisi mennyt jo liikoihin.
Kun Jaakko samana iltana ajosta palatessaan huomasi perunamaan kynnetyksi ja kylvetyksi, nolostui hän aika lailla. Hän ei virkkanut mitään, mutta seuraavana aamuna nähtiin hänen valjastavan hevosensa auran eteen. Hän ryhtyi kyntämään siinä perunamaan vieressä olevaa kauramaataan, raatoi koko päivän vihanväellä ja vielä seuraavankin päivän. Veti lannat navetasta, hajoitti ne yksinään ja kylvi siemenen.
Mutta siihenpä hänen intonsa loppui. Kartanomaan luoteispuolella, huvilarakennukselle päin olisi ollut vielä toinen sänkipelto, mutta sen Jaakko jätti koskematta. Hän oli tunkenut siihen kylvämälleen tieralle lantakuorman toisensa viereen, ihan kuin saadakseen siten tekosyyn toisen peltonsa kesannoksi jättämiseen.
Mari ei puhunut mitään, mutta karvastelevaa mielipahaa hän tunsi nähdessään taas hyvän lohkareen heidän mitättömistä viljelystieroistaan jäävän mitään hyötyä tuottamatta ahottumaan. Ei vetänyt Jaakkoa maa puoleensa, toinen tie veti, niinkuin hän jo talvella oli ennustanut.
XVIII.
Kylvön ja istutuksen päättyessä oli vaikein alkutyö kasvimaalla suoritettu. Joka päivä piti kyllä huolehtia kastelusta, taimien harventelusta kylvöaloilla ja vähitellen myös kitkemisestä, mutta se ei ollut enää niin voimia kysyvää ponnistelua kuin maanmuokkaus ja istuttaminen.
Sivutöinään koristeli Mari kasvimaan pihanpuoleista reunaa kukkaistutuksilla. Varsinaiseen kukkien viljelyyn kauppaa varten ei hän kyllä vielä voinut antautua, kun hänellä ei ollut lämmintä kasvihuonetta. Minkä viljeli kukkia, sen viljeli enemmän silmän iloksi. Istutteli muutamia ruusupensaita, laittoi muutamia sieviä penkkejä, jotta kasvimaa pihasta katsoen jo ensi silmäyksellä viehättäisi, vetäisi puoleensa. Jos niistä istutuksista kesän pitkään sattuisi saamaan hiukan lisätuloa vihanneskaupan avuksi, niin eipä tietysti haitaksi ollut.
Helpommille päiville päästyä pyrkivät pojat taas silloin tällöin iltaisin huvilarakennuksella pistäytymään. No eihän Mari sitä voinut kokonaan kieltää, vaikka hän vihasikin sitä rakennusta sydämensä pohjasta.
Eivät pojat ensi käyntiensä jälkeen osoittaneetkaan huvilarakennukseen erikoista harrastusta, mutta vähitellen alkoi asia muuttua. Muutamana iltana Jaakko pani Martin ja Laurin hiekoittamaan käytäviä, joita hän itse raivasi ja tasoitteli kellarirakennuksensa valmistuttua.
Tämä oli uutta hommaa pojille. Se viehätti heitä lopulta rasittavaksi käyneen kuokkimis- ja istutustyön jälkeen kasvimaalla.
Kun Jaakko huoraasi tämän, alkoi hän keksimällä keksiä pojille tekemistä. Hän pani heidät kolomaan ja silittämään aidasvarpoja, joita itse hakkasi metsästä, hän antoi heidän apunaan näperrellä ulkohuonerakennuksella, jota hän kyhäsi laudoista kellarin taakse metsikköön. Hän aivan Marin kiusalla viivytti poikia iltakaudet huvilarakennuksella.
No ei Mari siitä muuten olisi välittänyt, mutta huvilarakennus rupesi tällä tavoin vähitellen vetämään poikia puoleensa. Monasti he siitä kasvimaalla ryhtyivät äidilleen juttelemaan, kertoivat innostuneina, mitä olivat edellisenä iltana isänsä apuna tehneet, miten kauniita hiekkapolkuja laittaneet ja miten isä oli kehunut siitä heidän huvilastaan hyvän tulevan, paremman kuin ainoakaan noista Lazarevin hökkeleistä.
Eikä sillä hyvä, että pojat kertoilivat huvilarakennuksesta. Vähin erin alkoi se vetää heitä niin, että rupesivat osoittamaan ilmeistä hätiköimistä suoritellessaan jokapäiväisiä tehtäviään kasvimaalla. Varsinkin illan lähetessä, kun isän piti palata ajosta kotiin, oli pojilla tulinen kiire saadakseen työnsä loppuun ja joutuakseen isänsä mukaan huvilalle. Silloin kitkettiin nimikkopenkit raapimalla, ojat jäivät puhdistamatta, taimet harventamatta. Työkalut: kastelukannut, haravat ja muut vehkeet sai Mari yksin korjata. Pojilla ei ollut monasti aikaa niitä ajatella.
Mari ei puhunut alussa mitään. Hän odotti kärsivällisesti aikaansa ja päätti sopivan hetken tullen ottaa pojat takaisin ohjaksiinsa.
Mutta Jaakkoon vaikutti poikien kiintyminen hänen hommiinsa aivan ihmeellisesti. Hänen käytöksensä muuttui Marin läsnäollessa voitonvarmaksi, miltei ylimieliseksi. Usein oli Mari huomaavinaan Jaakon silmissä ilkkuvan katseen, hänen äänessään pilkallisen sivuvivahduksen: Näetkös muka, minähän tässä lopulta voiton perin. Vien pojatkin mukaani, vaikka sinä olet niitä koettanut vuosikaudet hameissasi kiinni riiputtaa.
Mari antoi Jaakon ylvästellä ja ilkkua. Jaakon ylimielisyys haavoitti hänen sydäntään, mutta hän säilytti entisen tyyneytensä. Hän sääli Jaakkoa, kun näki Jaakon luisuvan yhä kauemmas sillä vetävällä tiellä, jolle lähtemästä hän oli Jaakkoa varoittamalla varoittanut.
Tätä Jaakon luisumista edisti muuten hyvän askeleen se seikka, että myös kyläläisten käytös alkoi vähitellen muuttua. Alussa he olivat Jaakon huvilahommaa ivailleet, mutta kun huvila valmistui valmistumistaan, alkoivat he sitä hiljakseen ihmetellä ja pitivät ajuriarttelissa suunsa tukossa.
Ja sattuipa siihen vielä eräs tapaus: Kauppias Kyllästinen, jonka luona peräkyläläisten oli asemalla tapana tehdä ostoksensa, kehaisi kerran myymälän täyteisen rahvasjoukon kuullen Jaakkoa. Näin sanoa sukaisi:
— Panepas, Jaakko, tästä hienot sikaritupakat palamaan. Sinä olet toimen ja tarmon mies, rakennat huvilan ja pätöisen huvilan siinä, missä toiset pyrkivät velassa pyörimään.
Tämä kehaisit se tukkesi peräkyläläisten suut. Kovaäänisesti Jaakko siitä Marin kuullen kertoi urakkalaisilleen ja päätti kehumisensa huudahtaen:
— Siitä saivat Salamon Hakulit ja muut hölöttäjät. Jo ne nyt alkavat haastella ihmisittäin siellä ajuripirssissä.
— Vai jo alkavat, vai jo alkavat, säesti Pekko Launiainen. Ja jutteli sitten puolestaan, ettei Salamon enää tavatessa häntäkään hampaiden naulaan selviämisellä peloittele, niinkuin keväällä oli tehnyt.
— Jokos älyää olla peloittelematta, naurahteli Jaakko mielihyvissään. Ja hän alkoi tuntea maaperän jalkainsa alla yhä varmemmaksi. Yleinen mielipide oli kääntymässä hänen puolelleen, ja se on aina mestari purjeita pudistamaan. Se saa miehen sisällä kalvavan ristiriidan asettumaan, omantunnon tenäämisen vaikenemaan. Eihän se tosin aivan olemattomiin Jaakon rauhattomuutta hävittänyt, mutta julkealla ylimielisyydellään Jaakko piti sen tiukasti aisoissa…
Mutta kasvimaa tuleentui tuleentumistaan. Kun Mari eräänä ihanana varhaisaamuna tarkasteli kasteesta helmeileviä, reheviksi käyneitä vihannespenkkejään, tuli hän vakuutetuksi, ettei pieni verottaminen enää olisi niille vahingoksi.
Hän nouti pihasta useampia, jo muutamia päiviä aiemmin sitä varten hankkimiaan mataloita vasuja sekä sangollisen vettä ja alkoi sakeimmista tylvöistä hellävaroen nyhtää erilaisia keittiökasveja. Otti hyvän joukon jo aika suuriksi vääntyneitä kurkkuja, huuhteli ne, listi ja puhdisti sekä pani vasuun. Samoin otti hän muhkeita retiisejä, otti punajuuria, porkkanoita ja monta muuta lajia. Näistä hän vain huuhtaisi enimmän mullan sekä siteli ne sitten sieviin samankokoisiin nippuihin. Vielä otti hän salaattia, raparperin- ja kaalinlehtiä, otti ruohosipulia ja monenlaisia maustekasveja, latoen kaikki ne kauniisti vasuihin.
Siitä työstä tapasivat hänet kasvimaalle juoksujalkaa kiiruhtavat, hiukan myöhemmin nukahtaneet pojat. Heti pojat yhdestä suusta ihmettelemään:
— Mitä sinä, äiti, nyt teet?
-— Minä laitan tässä kauppatavaraa, ja te saatte käsikärryjen kera lähteä näitä huviloille kauppaamaan, aivan samalla tavoin kuin ukko Arttemin kaalipojat tekevät.
Silmät repesivät pojilta suuriksi tämän uutisen kuullessaan. He alkoivat riemusta hypellä äitinsä ympärillä. Vaivoin sai äiti heidät taltutetuksi auttelemaan itseään nippujen tekemisessä.
Mutta tätä hetkeä oli Mari juuri odottanut.
Hän päätti antaa pojille tuntuvat nuhteet siitä, että olivat nimikkopenkkejään huolimattomasti hoitaneet.
Hän nyhti ensin vihanneksia yhteisistä penkeistä ja siirtyi sitten omille nimikkopenkeilleen, joissa kasvullisuus oli kieltämättä rehevintä ja tasaisimmin kehittynyttä. Niistä otti hän hyvin runsaasti, täytti vasun toisensa jälkeen eikä näyttänyt ensinkään aikovan lopettaa.
Pojat seurasivat pamppailevin sydämin äitinsä hommia. Heistä alkoi näyttää siltä, että äiti oli heidän nimikkopenkkinsä tykkänään unohtanut eikä ottaisi niistä yhtä ainoata nipullista. Lopulta alkoivat he arastellen tiedustella:
— Etkös sinä, äiti, meidän penkeistä yhtään ota?
— Otan niinä, kunhan joudutaan. Kaikista otetaan yhtä tasaisesti.
Mutta siirryttyään sitten poikien penkeille otti hän paljon vähemmän kuin omistaan. Valikoi ja tarkasteli pitkän aikaa, jätti monta penkkiä kokonaan koskematta, toisista nyhti vain muutamia juurikkaita. Sitä tehdessään selitti hän ystävällisesti:
— Iässä se nyt aletaan nähdä, pojat, kuka kilpailussa kestää, kenen hoitamista penkeistä saadaan parhaat tulot. Näissä teidän penkeissä ei kasvullisuus ole tasaisesti varttunutta, kuten itse näette. Ei näistä vielä voi paljon mitään ottaa.
Noloiksi ja pahoille mielin menivät pojat kuullessaan äitinsä arvostelun, mutta silloin äiti selittelemään:
— Kyllä näistä vielä hyvä tulee, kun hieman huolellisemmin rupeatte työtä tekemään. Katsokaapas, te olette suorittaneet kitkemisen aivan raapimalla, joten juureen on jäänyt paljon rikkaruohon sänkeä kasvullisuutta haittaamaan. Ja sitten nämä ojat, missä siivossa nämä ovat. Eihän kasvi viihdy tämmöisellä hoidolla, se kärsii ja kasvaa kitumalla.
Äänettöminä kuuntelivat pojat äitinsä lempeitä nuhteita. Sillä hetkellä he muistivat elävästi, miten olivat iltaisin aina jättäneet äidin yksin kasvimaalle ja juosta vilistäneet isän mukana huvilalle. Nyt siitä tuli rangaistus ja katumus, tuli niin nöyryyttävä, että itkun tahtoi esille pusertaa.
Vasta kun kaikki vasut oli saatu täyteen ja niitä alettiin kolmisin kantaa retuuttaa pientareita odottavien kärryjen luo, unohtui lähtötouhussa poikien mielipaha siksi kertaa.
Se oli suuri hetki se poikien ensimmäinen vihanneskaupalle lähtö. Vasut aseteltiin huolellisesti päällekkäin kärryille, Mari määräsi tarkoin kaikkien lajien hinnan ja pani lopuksi päällimmäisiin vasuihin vielä kaunistukseksi muutamia huolella tekemiään kukkakimppuja, jotta ostajat ensi kerralla saisivat hyvän käsityksen hänen kasvimaansa tuotteista.
Pojat saivat lähteä ennen aamiaista, jotta vihannekset joutuisivat ostajille aivan tuoreina ja hyvissä ajoin. Isot voileivän kimpaleet äiti vain lähtökiireessä valmisti heille kouraan ja varoitteli vielä lähtiessä:
— Muistakaa nyt olla siivoja ja kohteliaita. Ainoastaan toinen saa mennä keittiöön ilmoittamaan. Toisen pitää jäädä odottamaan ja vartijaksi kärryjen luo.
— Kyllä me osaamme, äiti, ole huoletta, vakuuttivat pojat suu täynnä voileipää ja mennä painaltaen jo raskaita kärryjä työntää jutuuttaen.
Ja hyvin onnistui tosiaan Martin ja Laurin ensimmäinen kaupparetki. Jo muutaman tunnin kuluttua palasivat pojat kotiin täyttä ravia porhaltaen. Tyhjät vasut hyppelivät ja keikkuivat kärryillä, niin että olivat tämän tästä ojaan lennähtää.
Kaikki oli myyty, kukat ja vihannekset viimeistä nippua myöten, ja Martin taskussa helisi äidin antama pussonen puolillaan kuparia ja hienoa hopearahaa.
Siinä oli paljon rahaa, monta ruplaa, kun ne joukolla laskettiin.
Aamiaista syötäessä selitti Mari, että nimikkopenkkien tuotteista saadut rahat pannaan erilleen. Viikon tai parin kuluttua, kun niitä on ehtinyt karttua vähän runsaammin, viedään ne sitten postisäästöpankkiin, josta jokainen saa oman säästökirjansa.
Äidillä itsellään oli jo semmoinen viimekesäisistä säästöistä. Hän näytti sitä Martille ja Laurille, ja pumpattavin sydämin tarkastelivat pojat siinä olevia juhlalliselta näyttäviä säästömerkkejä ja kirjoituksia. Oli jotain päästä semmoisen kirjan omistajaksi.
— Niillä rahoilla voitte sitten suuriksi tultuanne ostaa kumpikin oman hevosen ja paljon muuta hyvää, selitti Mari leikillään.
— Karttuukos niitä niin paljon? ihmettelivät pojat silmät suurina.
— Miksi ei karttuisi, kun vain muistatte olla ahkeria.
Ei tarvinnut sinä päivänä poikia houkutella kasvimaalle lähtemään. Vilauksessa katosivat he aamiaisen jälkeen tuvasta ja siellä puurtivat sitten koko rupeaman nimikkopenkkiensä ääressä.
Ja huolellista tehtiin sillä kertaa työtä. Ensin pojat puhdistivat penkit tarkoin rikkaruohoista, sitten tasoittelivat mullan ja lopuksi ojat siivosivat, niin että ne näyttivät aivan vasta kaivetuilta.
Kokonaan uuden näön saivat penkit tämän suursiivouksen jälkeen. Kun ne päivälliselle lähtiessä oli vielä kasteltu, pöyhistyivät niiden rehevät, vehreät lehvät uudesta elämänhalusta. Ne näyttivät aivan kuin juhla-asussa koreilevan, niinkuin äiti leikkiä pannen kehaisi.
Päivällisen jälkeen jatkoivat pojat aherrustaan, sillä paljon oli vielä nimikkopenkkejäkin ruokkoamatta. Ja pitihän sen lisäksi myös yhteinen kasvimaa hoitaa, ei sitä sopinut jättää yksistään äidin niskoille, niinkuin viime aikoina oli tullut tehdyksi.
Yksin sai Jaakko sinä iltana mennä huvilarakennukselleen. Eivät Martti ja Lauri olleet huomaavinaan hänen ajosta palaamistaan, eivätpä edes vastanneet, kun hän kasvimaan ohitse kävellessään huuteli heitä mukaansa. Painautuivat vain kumarampaan, kyyröttelivät melkein kuin piilossa jo hyvässä kasvussa olevien hernepenkkien takana.
Seuraavina päivinä jatkettiin vihannesten kaupaksi kuljettamista. Marin kasvimaan maine levisi nopeasti ympäristöön. Yhä etäisemmistä huviloista alkoivat keittäjättäret juosta pyytelemässä, että heillekin pitäisi tuoda seuraavasta aamusta lähtien. Vihannesnälkä oli suuri, ei voinut ukko Arttemi yksin sitä lähimainkaan tyydyttää. Ja jos osti aseman lähettyvillä olevista myymälöistä, sai näivettyneitä, Pietarista tai muualta pitkien taipalien takaa kuljetettuja.
Yhä suurempia määriä ottikin Mari kasvitarhastaan, pian kaksi kolme poikien kärrykuormaa päivässä. Hyvän joukon toistakymmentä suurta huvilaa oli jo Marilla ruokittavina, ja kaikkialla oltiin saatuihin lähetyksiin erittäin tyytyväisiä.
Martti ja Lauri tulivat Peräkylän huvilayhdyskunnan kesken tunnetuiksi ja suosituiksi vieraiksi. Joka aamu heidän saapumistaan odottamalla odotettiin, heitä kestittiin voileivillä ja piirakoilla, kun toimittivat niin erinomaisia vihanneksia. Ne eivät olleet näivettyneitä, eivät matojen kaivelemia. Ne olivat oikeita herkkupöydän höysteitä.
Ja merkillistä. Ei Marin kasvitarha näistä yhä runsaammista päivittäisistä verotuksista näyttänyt yhtään kärsivän. Päinvastoin se muuttui päivä päivältä vain rehevämmäksi, täydemmäksi.
Se ihan uhkui hedelmällisyyttä. Sen vihannespenkit olivat niin upeita, niin herkullisen näköisiä, että vesi kielelle herahti niitä silmäillessä. Kurkut ja muut juurikkaat kasvaa väänsivät, niin ettei tilaa penkeissä tahtonut kaikille riittää, vaikka niitä joka päivä harvenneltiin. Tomaatit olivat jo suuria, meheviä möykkyjä, niinkuin kookkaat, pehmeät tahdaspallot, joista ohkaisia rieskoja leivotaan. Raparperin lehvät levisivät niin laajoiksi, että niiden alla olisi melkein voinut sadetta pitää. Hernemaa täyttyi ja paisui korkeaksi, läpipääsemättömäksi tureikoksi, sen kannatuskepit vääntyivät raskaan kuormituksensa painosta. Avaran kaalimaan pitkissä, hyvin hoidetuissa penkeissä rupesivat lihavalehtiset kaalit jo kilvalla kupumöykkyjä vääntämään. Joka kerran Marin kasvimaalla käydessään ukko Arttemi sitä kaalimaata ihastellen katseli ja kehui siitä syksyllä valmistuvan oikein taivahisen sadon. Eikä hän liikoja kehunut, kyllä se lupasi hyvän sadon. Ei näkynyt siinä ainoata matojen koloille syömää lehvää, ei ainoata vaalistunutta, kituen kasvavaa tuotetta. Kaikki olivat lihavia, vihantia, toinen toistaan höystyvämmän näköisiä. Hyvä lannoitus, hyvä maanmuokkaus ja huolellinen hoito olivat karkoittaneet kauaksi tuhoisat madot ja ruosteen. Ei niistä näkynyt jälkeäkään Marin kasvimaalla.
Ja entäs ne marjapenkit, ne Marin kasvimaan hyötymansikat. Ne olivat mahtavia kooltaan, meheviä ja maukkaita, niin että itsestään suussa sulivat. Niiden kauppaan joutuminen se vasta Marin kasvimaan maineeseen nosti. Niitä alkoivat monet juosta itse noutamassa, jotteivät vain missään nimessä ilman jäisi. Niitä poimittiin joka päivä suuret kopalliset, mutta aina ne Martin ja Laurin päivittäisillä kauppamatkoilla ahmaistiin jo ensimmäisillä huviloilla tyyten loppuun. Viimeisinä vuorolleen joutuvat saivat näppejään nuoleskella.
Niin menestyivät Marin kasviviljelykset. Ei pitänyt paikkaansa se Peräkylässä yleiseen jauhettu väite, ettei näistä heidän kylänsä pelloista kunnon satoa saanut, vaikka itse enkeli olisi niitä viljelemään pantu. Ei pitänyt, sen sai kuka hyvänsä nähdä, kun silmäili Marin peltoa. Se pelto oli kuin rehevä, yltäkylläisyydellä siunattu, puoleensa satumaan tavoin houkutteleva elämänsaari ympärillään leviävän kituvan kasvullisuuden, kelteiksi ahottuneiden peltokenttien, mieltä masentavan autiuden keskellä.
Mutta Mari oli myös muokannut ja lannoittanut peltonsa toisella tavoin kuin Peräkylässä tavallisesti tehtiin. Peräkyläläiset hoitivat peltojaan ilman huolta, tylysti ja halveksien, niinkuin vihattua äitipuolta hoidetaan, kun se on tullut vanhaksi ja vapisevaksi. Tuvan syrjäisimpään soppeen se sysätään, kun ei enää katsota sen talolle mitään hyötyä tuottavan.
Niin hoitivat peräkyläläiset peltojaan, mutta niin ei Mari hoitanut. Hän antautui työhönsä rakkaudella, hän vaali maaemoa hellyydellä, niinkuin oikea lapsi vaalii sitä, jonka nisistä on ravintonsa imenyt. Ja maa-äiti palkitsi Marin rakkauden kymmenkertaisesti. Tällä maankolkalla oli maa-äidillä vähän uskollisia lapsia. Mari oli Peräkylässä ainoa, ja niinpä maaemo häntä hyvitelläkseen näytti aivan tuhlaamalla tuhlaavan Marille antimiaan, nisiensä alati hersuvaa, ehtymätöntä hedelmällisyyttä. Siunaus seurasi Marin askelia, hänen uskollista aherrustaan. Kun hän pienikasvuisena, varreltaan hentona liikkui kasvimaansa keskellä, näytti aivan suoranaiselta ihmeeltä, että kaikki tuo hänen ympärillään versova, paisuva ja ylitsevuotavaisen runsas kasvullisuus oli hänen kättensä työstä hedelmöinyt. Se kasvullisuus näytti haluavan joka taholta häntä kohti käsivarsiaan kurkottaen häntä syleillä, hänelle siunausta toivottaa, antimiaan hänen jalkojensa juureen kantaa.
Ja Mari oli onnellinen työnsä menestymisestä. Hänellä oli paljon tekemistä, päivä tarkoin jaettu aamuvarhaisesta myöhään iltaan. Hänen piti kasvimaansa lisäksi hoitaa myös emännän tehtävät tuvassa sekä sen lisäksi kaksi lehmäänsä ja vielä sievoinen kanaparvi. Ne olivat myös Marille rakkaita, mutta päähuolensa hän sittenkin pani kasvitarhaansa. Se oli hänen tulevaisuuden toiveidensa luja perusta, sille hän aikoi kaiken rakentaa. Hän tunsi yhä uusien siteiden vetävän, kutsuvan itseänsä maan puoleen. Maa lupasi hänelle yhä runsaampia antimia, kun hän vain pysyi sen uskollisena lapsena.
Ja onnellinen oli Mari myös siitä, kun sai poikansa ahertamaan rinnallaan. Siitä päivästä, jolloin vihannesten kaupaksi kuljettaminen alkoi, olivat pojat tehneet aivan kuin täyskäännöksen. Kilpaa he nyt ponnistelivat äidin kera, hoitivat huolella sekä yhteistä kasvimaata että omia nimikkopenkkejään. Ne nimikkopenkit olivat nyt jo yhtä kauniita, yhtä reheviä kuin äidin penkit. Niistä otettiin jo joka päivä runsaasti antimia. Jo oli Martilla ja Laurilla omat säästökirjansa, uljaasti kirjoitettu nimi kannessa ja rivi mahtavia säästömerkkejä ensimmäisellä lehdellä. Äiti oli ne kirjat tuonut, ja niitä säilytettiin äidin laatikossa yhdessä koulutodistusten ja muiden kalleuksien kera.
Mutta eivät ne säästökirjat yksistään Martin ja Laurin harrastusta kasvimaahan kiinnittäneet. Yhtä paljon kannusti heitä työnsä hedelmien niin suurenmoinen menestyminen, niin runsaaseen kukoistukseen puhkeaminen. Se herätti heissä itseluottamusta, tuotti tyydytystä heidän heräävän voimansa toimintahalulle, antoi heille puhdasta, vilpitöntä työniloa. Eikä ollut nyt enää työskentely kasvimaalla väsyttävän yksitoikkoista, jommoiseksi se keväällä maanmuokkaus- ja istutusaikaan oli pyrkinyt lopulta käymään. Nyt oli työ jo siihen nähden leikintekoa, joka hetki se tarjosi uutta vaihtelua, uutta viehätystä. Kasvimaan hedelmöivä kauneus kiehtoi väkisin, veti puoleensa. Se imeytyi Martin ja Laurin veriin, vaikutuksille alttiisiin mieliin oikeana maahenkenä. Lisäkannustimena oli Mari osannut vedota työn käytännöllisiin tuloksiin, oli ohjannut Martin ja Laurin nuoren, kuohuvan toimintahalun oikealle tolalle, ja voimiensa takaa ponnistelivat pojat äitinsä uskollisina työtovereina.
Vaikutuksensa Martin ja Laurin kehitykseen oli myös jokapäiväisillä kauppamatkoilla. He tulivat käytökseltään rohkeiksi ja reippaiksi, alkoivat panna yhä suurempaa huolta esiintymiseensä.
Kylän toiset poikavekarat, jotka enimmäkseen vetelehtivät päiväkaudet joutilaina, härnäilivät usein Marttia ja Lauria kaalipojiksi. Tulipa kerran oikein tiukka yhteenotto, kun hämäilijät yrittivät kaataa Martin ja Laurin täysinäiset vihanneskärryt ojaan. Silloin Martti suutahti ja alkoi käytellä nopeasti ja tehokkaasti voimakkaita, työssä karaistuneita nyrkkejään, ja käpälämäki tuli eteen ilkivallan yrittäjille.
— Siinä saitte kaalipojilta! huusi Martti ilkkuen pakenijain jälkeen.
Siitä lähtien saivat Martti ja Lauri taivaltaa rauhassa kärryineen. Jos heille vielä nalkutettiin, niin nalkutettiin turvallisen välimatkan päästä, mutta sitä eivät Martti ja Lauri olleet kuulevinaan. He liikkuivat mielestään tärkeissä tehtävissä, kun ansaitsivat rahaa äidille ja omiin säästökirjoihinsa. Eipä niitä semmoisia kirjoja noilla nalkuttajilla ollutkaan, siitä he olivat vallan varmat.
Isän huvilarakennus ei Marttia ja Lauria enää yhtään puoleensa vetänyt. Puoliväkisin sai Jaakko vielä silloin tällöin pojat mukaansa houkuteltua, mutta ilman innostusta he toimittelivat isänsä tarjoamia tehtäviä.
Jaakko huomasi tämän muutoksen ja arvasi myös sen syyt. Aivan vasten tahtoaan hänen piti nähdä päivä päivältä yhä upeammaksi rehevöittyvä kasvitarha, ja tietysti siellä olivat taas ne siunatut nimikkopenkit poikien mieltä puoleensa vetämässä.