Se katkeroitti Jaakon mieltä sanomattomasti. Hän oli jo sydämessään riemuinnut, kun näytti niin helposti saavan pojat puoleensa houkutelluksi. Mutta hänen riemunsa oli ollut ennenaikainen. Mari masensi taasen hänen ylimielisen varmuutensa, masensi perinpohjin.
Tuli siihen lisäksi muitakin harmin aiheita. Huvilan rakennustarpeet nielivät arveluttavan paljon rahaa. Ne Pekko Launiaisen numerot, joita hän oli kehunut niin varmoiksi, eivät pitäneetkään paikkaansa.
No Pekkoa siitä nyt ei voinut oikeastaan syyttää. Hän oli tehnyt numeronsa entisten hintojen perustalla, mutta tänä kesänä olivat hinnat toiset, paljon korkeammat. Tavaton rahatulva ja vielä tavattomampi rakennusyritteliäisyys huvila-alueella olivat koroittaneet kaikkien tarpeiden hinnat puolella entisestään, ja sen koroituksen sai Jaakko kirvelevin sydämin maksaa. Jo olivat menneet kaikki Inon säästöt, mutta vielä olivat uunien kaakelit ja monta muuta kohtaa hankkimatta. Entistä sisukkaammin sieti Jaakon rehkiä setakanajossa, jollei tahtonut kärsiä sitä häpeää, että hänen huvilansa jäisi keskentekoiseksi, niinkuin kateelliset naapurit olivat jo keväällä ennustelleet.
Ja kaivon laittamisesta koitui vihoviimeinen kiusa. Siellä palstan metsään päin viettävässä kulmauksessa näytti olevan notkelmassa vanha lähteenpohja, ja Jaakko oli luullut, että siihen saisi kaivon varsin helpolla.
Mutta kun hän rupesi sitä tekemään, ei veden löytymisestä läheltä maanpintaa näkynyt mitään merkkiä. Maa oli kuivaperäistä, hiekansekaista niin syvälle kuin Jaakko yksinään pääsi. Ei auttanut muu kuin jätä sikseen ja rupea ajattelemaan apulaisen palkkaamista.
Se sai kuitenkin toistaiseksi jäädä. Ensin piti saada huvila muuten valmiiksi.
Kaikki nämä vastoinkäymiset lisäsivät Jaakon katkeruutta. Entinen rauhattomuus alkoi taas yhä useammin saada hänet valtoihinsa, ja sen mukana muistuivat myös mieleen ne Marin talvelliset puheet ja varoitukset.
Ja miten olla, alkoi Jaakosta tuntua siltä, että Mari se yksin oli kaikkiin hänen vastoinkäymisiinsä syypää. Mari oli riistänyt häneltä pojat, tehnyt hänen elämänsä yksinäiseksi ja autioksi. Marin pahansuopa silmä nostatti esteen toisensa jälkeen hänen tielleen. Se pani veden pakenemaan hänen kaivotekeleestään, se vainosi häntä jokaisella askeleella. Hän oli jo pääsemässä toiveidensa ensimmäiseen päämäärään, mutta vielä viime hetkellä koetettiin riidellä voittoa hänen käsistään.
Mutta se ei onnistunut, sen sai Mari nähdä. Urakkasumma oli jo maksettu Launiais-veljeksille, ja kyllä hän saisi irti myös viimeiset rakennustarpeet. Sitten oli jäljellä enää kaivon laittaminen, ja kyllä siihenkin lopulta vesi tulisi, pakko oli tulla.
Ja sitten oli hänellä tie auki! Lasten leikiksi jäisi tuo kasvitarha, jonka Mari oli laittanut ihan kuin hänen kiusakseen, joka rehenteli tuossa hänen silmänsä alla. Pyh, mokoman hoitamiseen viitsittiin vielä aikaa tuhlata, silloin kun hän valmistausi valtaamaan kaikkia Peräkylän maita saamattomilta naapureiltaan.
Jaakko loi halveksivan katseen Marin kasvimaahan ja pyörähti voitonvarmana kantapäillään…
Kokonaan toisin silmin katseli Antero Launiainen Marin kasvimaata. Yhä pitemmäksi aikaa unohtui hän iltaisin työstä palatessaan siihen aitovierelle ihailemaan kasvimaan rehevää kauneutta, seuraamaan Marin ja poikain ahertelua.
Eikä hän lopulta malttanut mieltään, vaan meni kasvimaalle ja rupesi siellä auttelemaan Marttia ja Lauria näiden puuhissa. Kantoi Martin kera kasteluvettä, siivosi ojia, pystytteli kaatuneita hernemaan tukikeppejä. Hän selitti nauraen tahtovansa hieman perehtyä tähän hommaan, kun se näytti niin hauskalta ja antoi niin kauniita jälkiä.
— Kyllähän meille palkattomat apulaiset aina kelpaa, nauroi Mari.— Mutta muistakaa vain varoa, etteivät kyläläiset näe teitä tämän aitauksen sisällä.
— Miten niin? ihmetteli Antero.
— No siten niin, että silloin te tietysti joudutte naurunalaiseksi. Semmoinen kätevä rakennusmies, ja viitsii käydä kaaliryssien ammattia opettelemaan, vaikkapa vain leikillään.
— Viis minä siitä, mitä kyläläiset sanovat, huudahti Antero.
— Kyllä teidän pitää välittää, varoitteli Mari.
Anterosta tuli pian Martin ja Laurin hyvä ystävä. Maltittomina pojat hänen saapumistaan illan lähetessä odottelivat.
Mutta vähitellen, aivan Anteron itsensä huomaamatta, alkoi muukin voima vetää häntä sinne kasvimaalle. Yhä useammin unohtui Antero salavihkaa tarkkailemaan penkin ääressä kyykkivän Marin hommia, hänen näppäräin kätöstensä työskentelyä, hänen hentoja hartioitaan, hänen hieman ruskettunutta niskaansa, jonka pään ympäri tiukasti kääräisty huivi jätti paljaaksi.
Ei Antero voinut ymmärtää, mikä kumma voima piili tuossa niin hintelältä näyttävässä naisessa. Mutta siitä ei päässyt, Mari erosi jyrkästi useimmista muista naisista, joita hän tunsi. Ei hän ollut tavallisesti naisia arastellut, mutta tämän lähettyvillä meni kuin luonto pois. Piti varoa sanojaan, käytöstään, niin se hallitsi pelkällä olennollaan, vaikk'ei sanaa sanonut, ei edes katsahtanut.
Ja siitä Antero johtui taasen ajattelemaan, miksi Jaakko jätti tämmöisen naisen yksinään, suorastaan työnsi hänet pois luotaan, niinkuin Anterosta näytti. Siinä mahtoi piillä joku salaisuus, josta hän ei vielä perillä ollut.
Kerran Antero aivan ohimennen kysäisi, miksi Mari ei ollut ainoata kertaa käynyt huvilarakennusta katsomassa.
— Minäkö sitä katsomaan! pääsi Marin huulilta, ja samassa huomasi Antero hänen silmissään välähtävän torjuvan, miltei säpsähdyttävän päättäväisen katseen.
Antero jäi ihan hämmästyneeksi. Hän huomasi koskettaneensa arkaan asiaan ja häntä kadutti, mutta ei tietänyt, millä tavoin käydä sanojaan silottelemaan.
Mutta seuraavassa tuokiossa oli Mari jo entisellään. Jatkoi työtään, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, ja selitti hymyillen Anteroon katsahtaen:
— Näettehän itse, ettei tästä oikein pääse, ei mihinkään, vaikka joskus mieli tekisi.
Antero tunsi pelastuneensa pulasta ja kiiruhti selittämään, että
Marilla oli tosiaan paljon hommaa, melkein liiaksi yhden naisen osalle.
Mutta jälkeenpäin palasi tuo keskustelu usein Anteron mieleen. Tuo Marin huulilta melkein väkisin päässyt huudahdus, tuo Marin silmissä välähtänyt päättäväinen ilme oli sanonut paljon: Huvilarakennus ei ollut Marin mieleen. Siinä oli juuri juopa, joka erotti hänet Jaakosta.
Ja Anterosta alkoi tuntua Marin lähettyvillä, kuin hänkin olisi Marin silmissä ollut pahantekijä, vetänyt Jaakon kera yhtä köyttä. Se teki hänen olonsa entistä tukalammaksi, mutta yhtäkaikki häntä veti yhä voimakkaammin sinne kasvimaalle.
XIX.
Helteinen, hiottava heinäkuun päivä. Avara, loputon hiekkaranta, joka leveänä vyönä kiertää neitsyen tavoin auringossa uinuvan Suomenlahden ääriä.
Hiekka on hienoa, pehmeätä. Jalkaterä uppoaa siihen kävellessä kokonaan, paljasta nilkkaa lämmin hiekka hyväilee. Paikoitellen on tuuli siihen kieputellut somia, mataloita kumpareita, mutta kauemmas katsoen ne sulavat sileäksi lakeudeksi, jota riittää silmänkantamattomiin.
Aivan lähellä vesirajaa on hiekka kovaa, tasaista. Siinä on verraton kävelytie keskikesän alhaisen veden aikana.
Laudoista kyhätyt uimaputkat ovat vähän matkan päässä rannasta, pehmeimmällä hietikolla. Ne ovat pikkuisia tönöjä, niin keveitä, että yksi mies voi kylpykauden loputtua semmoisen selässään kantaa kauas metsikköön syysmyrskyjä pakoon. Ne ovat ahdetut vierivieritysten ja seläkkäin moneen monituiseen riviin. Ja niitä rivejä näyttää myös riittävän yhtä kauas kuin rannikkoakin.
Keskipäivän helteisinä hetkinä kuohuu tällä verrattomalla hiekkarannalla vilkas elämä. Siellä sykähtelee silloin tämän onnen yltäkylläisyydellä siunatun huvilayhdyskunnan valtasuoni voimakkaana, kaikesta sovinnaisuudesta vapaana. Meressä pulikoivien, päivää paistattavien, lämmenneessä hiekassa piehtaroivien pietarilaisten luvun voi silloin laskea tuhansissa, ehkä kymmenissä tuhansissa. Seurustelumuodit ja muotivaatteet on riisuttu pois ja ripustettu uimaputkien naulakoille. Uimapukuisia miehiä ja naisia kellii sekaisin kuin luokoa avaralla niityllä, kuin maahan sorrettuja puita valtavassa kaskessa. Niitä on putkarivien edusta täpötäynnä, niitä on putkarivien välisissä ahtaissa solissa, putkien takana, joka paikassa, melkein kauas paenneen metsän reunaan asti.
Näkee siinä joukossa väkeä vaikka minkälaista: Näkee liikanaisen elostelun pöhöttämiä miehiä, jotka köllöttävät kuin mahtavat sianruhot puoliksi hiekkaan uponneina. Näkee jo lakastumassa olevia naikkosia, jotka taidokkaasti laitetun uimapuvun laskoksiin koettavat kätkeä jäsentensä rumentuneita, epäsuhtaisia muotoja. Näkee kypsymässä olevia neitosia, juuri tuleentuneita slaavilaiskaunottaria ja upeavartaloisia, täydessä kukkeudessaan olevia venakkoja, joiden ei tarvitse keinotekoisesti sulojaan lisätä. Niukka, soma uimapuku saa jättää täyteläiset rinnat, pehmeäpiirteiset jalat ja puhdashipiäiset, välähtelevin rannerenkain koristetut käsivarret melkein kokonaan paljaiksi auringon ja lämpimän hiekan hyväilylle, ohikulkijain arvosteleville katseille. Punerva, keimaileva päivänvarjo on vain pistetty hiekkaan kallelleen hiukan silmiä suojaamaan.
Lämmin hiekka hautoo ja hyväilee niin raukaisevasti, aurinko hipiälle terveyttä valaa. Siinä luetaan, siinä haaveillaan puolitorkkuen, siinä kuherrellaan parittain, siinä rupatellaan ja nauraa pajatetaan ryhmissä. Rannalla edestakaisin kulkevat kaupustelijat tarjoavat virvokkeita. Kukaan ei toisestaan paljoa piittaa, ei anna ympäristön oloaan ja ilonpitoaan häiritä.
Rantamatalikolta kuuluu yhtenäinen mekastus, kirkuminen ja veden porskutus. Siellä elämöi kultainen nuoriso uida pulikoiden ja kiivasta vesisotaa käyden.
Hiukan etempänä vilisee uninen merenpinta täynnä soutuveneitä. Sieltä kaikuu soitto, laulu ja nauru. Kauimpana selällä keinuu vienon virin ajelemilla mainingeilla yksinäisiä pursia. Siellä rakastavaiset parit haaveilevat.
Niin viettää tämä äkisti väkirikkaaksi paisunut, varakas huvilayhdyskunta helteisen heinäkuun päiviä onnellisena, huoletonna. Niin lekottelee se koko slaavilaisen luonteen välittömällä antaumuksella.
Niin lekotteli se tänä siunattuna kesänä…
Silloin kuuluivat ensimmäiset maanalaiset kumahdukset. Poliittiselta taivaanrannalta sukelsi näkyviin peloittava sodanuhka, kohosi kuin jysmä ukkospilvi pitkän, helteisen pouta-ajan jälkeen.
Maailman kansat säikähtivät kesken rauhan askareitaan, vavahtivat, niinkuin vavahtaa helteessä uinuva metsä myrskyn ensimmäisen hengähdyksen ohiliitäessä.
Silloin heräsi myös tämä Suomenlahden rauhaisalla rannikolla lekotteleva, kymmentuhantinen huvilayhdyskunta. Se säikähti pahanpäiväisesti heti ensimmäisiä Pietarista kuuluvia hälyytysviestejä. Tuskin olisi se pahemmin säikähtänyt, jos merenpohja olisi revennyt ja ryypännyt siitä heidän silmäinsä edestä olemattomiin koko kauniin Suomenlahden.
Siinä paikassa se jätti aurinkoisen hiekkarantansa, unohti sinne lähtökiireessään uimapuvut, lakanat, kaikki korjaamatta. Monet riensivät suoraa päätä Pietariin saadakseen omin korvin kuulla, mitä oli tulossa. Toiset alkoivat päivän hiottavasta helteestä välittämättä kuhista aseman läheisillä kävelypaikoilla ja asemalla vaanien jokaiselta junalta uusia viestejä, uusia, toinen toistaan hälyyttävämpiä huhuja.
Ja niitä tuli tulvimalla. Pietarissa oli ilmakehä jo niin täynnä sähköä, niin sakeanaan rajuilmaa ennustavaa painostusta, että sitä olisi voinut veitsellä leikata. Vilkas slaavilainen mielikuvitus uiskenteli siinä ihan hurmioituneena, ja kun nämä mielikuvituksen tuotteet sitten ennättivät tänne huvila-asemalle, olivat ne tuolla lyhyellä matkalla ennättäneet vielä huomattavasti paisua ja pyöristyä. Niitä ahmimalla ahmittiin siinä hiottavassa helteessä kuhistaessa, niistä juovuttiin, niistä jouduttiin hyvin nopeasti ankaran kiihtymyksen valtaan.
Osansa tässä yleisen mielialan kiihoittamisessa, sodalle otollisen maaperän muokkaamisessa oli myös Pietarin johtavilla sanomalehdillä. Monet niistä menettivät näinä suursodan kohtalokkaina aluspäivinä kokonaan mielenmalttinsa. Niihin alkoi ilmestyä räiskyvin otsikoin varustettuja hälyytysuutisia, mahtailevia, yltiöpäisiä kirjoituksia.
Näiden kirjoitusten vaikutus oli kuvaamaton. Ne saattoivat muutamassa päivässä pohjiaan myöten kuohuksiin koko Venäjän edustavan sivistyneistön, saattoivat sen Pietarissa, saattoivat sen täällä huvila-alueella. Kansalliskiihkon laineet alkoivat kohahdella yli äyräidensä. Slaavilaisen sielun pohjalla sammumatonna kytevä muukalaisviha, idän kansojen yhteistä perua, sähähteli jo pahaenteisiin liekkeihin. Jo olivat kaikkien huulilla saksalaiset ja juutalaiset, jo pelättiin, vainuttiin kavaltajaa jokaisessa, joka koetti hiukan pysytellä erillään yhteisestä maltitonna riehahtelevasta laumasta.
Tapahtumat kehittyivät nopeasti. Rajuilma läheni valtavalla kohinalla.
Sodan hypnos alkoi saada kaikki Europan suuret kansat valtoihinsa.
Pietarissa antoi tsaari ensimmäisen, osittaisen mobilisoimismääräyksen.
Sanomalehdet rupesivat pari kertaa päivässä julkaisemaan lisälehtiään.
Näiden lisälehtien saapumista odoteltiin huvila-asemalla tuntimääriä, ja kun niitä tuova juna saapui vihdoin asemalle, rynnättiin sen kimppuun kuin mielettömät. Lehdet ryöstettiin kaupustelijain kantamuksista, ennenkuin nämä olivat kunnolla ennättäneet junasta asemalaiturille laskeutua. Vapisevin käsin niitä kiinni pidettiin kuin elämän kalleinta aarretta. Niiden kiihoittava sisällys ahmaistiin yhteen hengenvetoon, ja siitä parani yhtenään päihtymys. Aivojen mielikuvat kävivät sameiksi, villeiksi aikahirviöiksi. Järki sammui ja vaikeni.
Myös jokainen Pietarista tuleva, olipa se tuttu tai tuntematon, joutui siinä paikassa tiukan, läpipääsemättömän ihmismuurin saartamaksi. Ei siinä auttanut pakoyritykset, siinä olit kuin ruuvipenkissä. Kysymyksiä sateli joka suunnatta kuin räiskyviä raketteja, ja niihin piti vastata, tyhjentää tietovarastonsa, kunnes onneton oli tukehtumaisillaan.
Itse sodanjulistus lamasi tuokioksi tämän joukon kiihkon.
Tieto siitä saapui myöhään illalla, ja samalla saatiin myös tietää, että Saksan lähetyskunnan juna voi millä hetkellä hyvänsä pyyhältää tämän aseman ohi — pois Pietarista.
Ne uutiset yllättivät: Saksa oli siis uskaltanut ensimmäisenä!
Oli joka hetki odotettu tsaarin sodanjulistusta. Oli kuviteltu Saksan lähettilään viime tingassa ryömivän polvillaan tsaarin edessä, mutta eipäs ryöminyt.
Se vaikutti aivan kuin kansallinen nöyryytys, kuin väkevämmän ruoskanisku vasten kasvoja tähän asemalaiturille tiukkaan pakkautuneeseen, monituhatpäiseen joukkoon.
Sodanjulistuksen lukemista kuunneltiin hisahtamattoman hiljaisuuden vallitessa, ja vielä hyvän aikaa lukemisen päätyttyäkin kesti hiljaisuutta. Tuntui kuin kaikki olisivat odottaneet vielä jatkoa, kuin äkkiä olisi jouduttu seisomaan suuren tuntemattoman eteen, joka lamasi kielen, pani melkein polvet vapisemaan.
Myöskin Saksan lähettilään junalle yritetty mielenosoitus tyrehtyi alkuunsa. Kun se juna hetkisen kuluttua yön pimeydestä porhalsi asemalle ja pysähtyi siihen, yritti joku pimennon puolella seisovista alashuutoa, toinen viheltämistä. Mutta kukaan valaistulla asemalaiturilla seisovista ei niihin yhtynyt. Melkein henkeä pidättäen katseltiin junaa.
Se oli pitkä juna, pelkkiä salonkivaunuja. Ikkunat olivat tiiviisti verhotut, ei valonpilkahdusta niiden takaa näkynyt. Koko juna oli kuin kuollut. Se seisoi synkkänä, äänetönnä, uhmaten. Se oli kuin tulevien, tietymättömien kohtalojen suljettu kirja, sinetillä lukittu. Vavistus kävi joukon läpi, ei tehnyt mieli sen salaisuuksiin kurkistaa.
Juna sai rauhassa jatkaa matkaansa…
Mutta jo seuraavana päivänä purkautui kiihtymys kahta rajummin esille. Kansallinen yltiöpäisyys ja saksalaisviha veivät nämä ihmiset aivan vauhkopäisiksi, suorastaan hysteeriseen mielentilaan. Juostiin kirkossa rukoilemassa voittoa pyhän Venäjän aseille ja sieltä syöksähdettiin suoraa päätä nuuskimaan, ilmiantamaan niitä naapurejaan, joiden tiedettiin olevan saksalaisia ja joiden kera siihen saakka oli eletty hyvinä ystävinä sekä Pietarissa että täällä huvila-alueella. Nyt se ystävyys oli loppunut, sen muistotkin hävitettiin niin tarkoin kuin mahdollista.
Saksan tapahtumista sepitteli täällä Kannaksella slaavilainen, lennokas mielikuvitus huimaavia juttuja. Kun Pietarissa keisari Wilhelm lopetettiin vain yhden kerran sydänhalvaukseen ja pari kertaa murhamiehen luodilla, niin täällä huvilaseudulla hänet nitistettiin kymmenkunta kertaa. Samaa tietä saivat mennä kaikki keisarin viisi poikaa, ei ainoata eloon jäänyt. Kun Pietarissa huhuiltiin vain Berlinissä sattuneista katukahakoista, niin täällä Kannaksella ne kahakat paisuivat niin veriseksi sisällissodaksi, ettei ryssän ja ranskalaisen tarvinnut muuta kuin äärestä ihmetellä.
Yhtä hullusti kävi vanhalle Frans Josefille ja hänen lahonneelle kaksoismonarkialleen. Ukko kuolla kupertui ensi rysäyksessä, ja hänen valtakuntansa hajosi ei kahdeksi, vaan kahdeksikymmeneksi eri taloksi, jotka siinä vilauksessa alkoivat tapella keskenään, niin että yksi huiske kävi.
Oikeassa menossa olisi sodan tällä tavoin pitänyt päättyä alkuunsa, mutta se näytti jatkuvan muutaman viikkokauden. Tsaarin yleinen, sodan julistamispäivänä annettu mobilisoimismääräys teki puhdasta jälkeä. Se riisti armeijan riveihin tämänkin huvilayhdyskunnan keskuudesta sadoittain, ehkä tuhansittain miehiä. Miltei jokaisella junalla niitä läksi, asemalla oli loputtomasti mielenosoituksia ja itkijäisiä, kun niitä käytiin joukolla hyvästelemässä.
Se vei monelta mielen masennuksiin, se alkoi selvittää ensi päivien humalaa. Eronhetkellä koetettiin kyllä näytellä rohkeutta, mutta kodin yksinäisyyteen jouduttua se rohkeus pyrki pettämään. Apealta tuntui olo, kun pöydässä jäi yksi tai kaksi paikkaa tyhjäksi. Sitä apeammalta se tuntui, kun oltiin vieraalla maaperällä.
Sekin alkoi muistua jo yhden ja toisen mieleen. Tähän asti sitä ei konsanaan oltu muistettu ajatella. Oli totuttu jo täällä rehentelemään ja leventelemään täysivaltaisina isäntinä. Väkevämmän oikeudella ja helisevän hopean tenhovoimalla oli Kannaksen kansa tehty alamaisikseen, mutta yhtäkaikki alkoi nyt häilähdellä mielenpohjalla semmoinen outo epävarmuuden tunne: Vieraissa ollaan, ikävä täällä lähimpien omaisten pois mentyä suuren sodan teille.
Ja niin moni alkoi pakata kimpsujaan kokoon, läksi Pietariin kesken kesän, monta viikkoa ennen tavallista muuttoaikaa. Ei edes pistäytynyt jäähyväiskäynnillä meren hiekkarannalla, jossa oli niin monta suloista, onnellista kesäpäivää vietetty. Sinne sai jäädä meri, sinne sai jäädä orpona rantahietikolle töröttämään uimaputka syksyn myrskyjen vietäväksi. Taivas yksin tiesi, palaisinko enää konsanaan näille maille.
Yleisempää muuttotouhua ei ehkä omaisista eroon joutuminen olisi vielä aiheuttanut. Mutta sen aiheuttivat pian toiset syyt.
Alkupäivinä ihmeteltiin sitä sotilasjunien paljoutta, joka keskeymättömänä virtana solui Pietarista Suomeen päin. Oikeastaanhan niiden junien olisi pitänyt kulkea toisaanne päin, siellähän oli sotanäyttämö. Niin olisi luullut, mutta…
Ja siitä alkoi aivan itsestään levitä kummia huhuja: Belgiassa tiedettiin miltei jokaisen kaupungin, jokaisen kylän ympäriltä löydetyn saksalaisten salaisia tykkiasemia, rauhan aikana laitettuja. Samoin oli löytynyt langattomia lennätinasemia… Kukas tiesi, jos täälläkin paikat tarkoin katseltaisiin… Ja mitäs muuta varten tänne sitten tungettaisiin niin määrättömästi sotaväkeä, jollei vainuttaisi pahaa.
Niin se alku läksi, ja se sai pian koko monikymmentuhantisen huvilayhdyskunnan säikähdyksen valtaan. Varmasti oli tulossa täältä päin saksalaisten hyökkäys. Ja niitä peitettyjä saksalaisten tykki- ja lennätinasemia, niitä saattoi olla joka viidennen huvilan puistoon ja ullakolle kätkettyinä. Olihan täällä asunut niin paljon saksalaisia ja niiden salaisia kätyrejä.
Niitä salaisia varusteita alettiin kuumeisella touhulla hakea. Ensimmäisten joukossa joutuivat epäilyn alaisiksi kauempana metsäteiden varsilla olevat suuret huvilat. Niistä sattuivat muutamat olemaan saksalaissyntyisten rahamiesten omistamia, eikä muuta tarvittu. Niitä alettiin katsella suoranaisella vavistuksella. Sotilashenkilöt ja santarmit juoksivat niitä tarkastamassa, nuuskivat jokaisen komeron ja sopen rakennuksista, aukoivat kellarit, penkoivat puistossa joka pensaan aluksen, vieläpä jatkoivat etsiskelyään kaukana metsässäkin.
Ja vaikk'ei niitä salaisia varusteita löytynyt, niin ne kummittelivat yhä säikähtyneiden huvila-asukasten vielä säikähtyneemmässä mielikuvituksessa.
Toiset alkoivat öisin nähdä mereltä päin salaperäisiä valoja. Siellä huhuttiin liikkuvan saksalaisia sotalaivoja. Saattoi olla kokonainen laivasto, saattoi olla yksinäisiä vakoilijoita. Antoivat salamerkkejä tänne rannikolle…
Tällä tavoin varmistui nopeasti se saksalaispelko. Se liikkui ilmassa kuin painajainen, kuin varjon tavoin, jättisiivin liitelevä yökkölintu, sen vaaniva silmä tähysi joka paikkaan.
Sen painajaisen ahdistamina rupesivat pietarilaiset ennen tavallista kesäkauden päättymistä joukolla muuttamaan. Pian ei tahtonut riittää junissa tilaa kaikkien muuttotavaroille. Toisille tuli niin kiire, että jättivät huvilansa niinikään. Ovet vain lukkoon, luukut ikkunain eteen, ja niin painuivat omalle maalleen — saksalaista pakoon.
Toisia vetivät Pietariin tai kauemmaksikin tärkeät yksityiset tai virkatehtävät, vaikk’ei olisi suorastaan armeijan riveihin jouduttu. Yht’äkkiä oli koko valtakunnassa pantu kaikki raudat tuleen, eikä tässä silloin ohut aikaa edes yönseutuna lähteä junamatkoille. Ja niin sai perhe tulla mukana ennen aikojaan.
Väkirikas, laajalle joka suuntaan levinnyt huvila-alue tyhjeni nopeasti. Yhtenä ainoana päivänä voivat asukkaat hävitä kokonaisista suurista huvilaryhmistä, niin että ihan oudolta tuntui. Aamulla oli ollut huviloilla vilkasta elämää, ja kun illan hämärtyessä ohitse menit, niin kaikki olivat autioina, ovet kiinni, luukut ikkunoissa. Puut olivat vielä täydessä lehdessään, kukat loistivat puistikoista, mutta ihmisiä ei ollut niiden loistoa ihailemassa. Ne saivat kukkia hävinneen onnen unohdettuina muistoina.
Merenranta oli autio ja tyhjä. Useimmat uimaputkat olivat jääneet talteen korjaamatta, töröttivät pitkissä riveissä siellä hietikolla, jossa tuuli oli jo ennättänyt siloitella pois kaikki ihmisjäljet. Muutamat putkat olivat jo hieman kallistuneet. Matkan päästä katsoen ne muistuttivat määrättömän pitkille yhteishaudoille pystytettyjä muistomerkkejä. Niiden ulkoseinillä riippui sinne unohdettuja uimapukuja. Ne olivat kuin jonkun tuntemattoman jumaluusolennon lepyttämiseksi jätettyjä uhriesineitä. Putkien katonreunoihin oli ripustettu uimalakanoita, jotka lepattivat tuulessa. Käärinliinoja.
Yhtä oudolta tuntui ihmisvilinän hupeneminen kävelypaikoilla, viertotiellä. Se sitten hupeni ihan silmissä. Asemalle päin solui yhtenäinen ihmisvirta, mutta takaisinpäin tuli vähän. Ja kun sitä menoa oli jatkunut muutamia päiviä, ei enää tungosta tiellä ollut. Vain yksinäisiä kävelijöitä, yksinäisiä ajelijoita, viimeisiä mohikaaneja, jotka eivät kulkeneet yhteisen virran mukana, joita ei ensi myrsky ollut vielä kokonaan juuriltaan reväissyt.
Ajureja oli vielä liikkeellä paljon, mutta ei ollut niillä setakoita. Hevonen hivui eteenpäin tyhjät roskat perässään, ajaja torkkui kuskipukilla…
Suurissa muotiliikkeissä viertotien varsilla oli ankara touhu. Komeista näyteikkunoista näki, miten siellä ketterät kauppa-apulaiset keikkuivat katon rajassa pitkillä tikapuilla, tyhjensivät hyllyjä, syytivät alas aloittamattomia ja aloitettuja kangaskääröjä. Kuului yhtenään niiden raskasta mätkähtelyä tiskille ja lattiaan. Toiset tunkivat hikihatussa kankaita valtavan suuriin tavaralaatikoihin, joita oli täysinäisinä ja tyhjinä lattialla röykkiöittäin, niin että hädintuskin niiden lomissa liikkumaan pääsi. Työmiehet nakuttelivat vasaralla laatikoita umpeen. Kirjanpitäjät ja kassaneidit tekivät luetteloja. Vasaran kapseen ja kangaspakkojen mätkähtelyn lomasta kuului pakkaajain yksitoikkoista huutelua: »trikoota koko pakka»… »silkkiä puoli»… »taftia koko», »trikoota —». Ja samanlaisena yksitoikkoisena kaikuna toistelivat luetteloiden tekijät: »trikoota koko pakka»… »silkkiä —».
Ylettömät määrät oli varattu tavaraa täksi kesäksi. Keväiseen pietarilaistulvaan laskien oli odotettu verratonta myyntikautta, mutta ne laskelmat olivat pettäneet. Myyntikausi katkesi kesken, myynti jäi jo siitä syystä odotuksia pienemmäksi. Mutta muulloin olivat pietarilaiset vielä syksyllä lähtiessään ostaneet runsaasti, kun saivat täältä hyvää tavaraa ja monta lajia halvemmalla kuin Pietarista. Nyt nekin kaupat olivat suuressa lähtökiireessä kokonaan unohtuneet, ja se teki loven laskelmissa kaksinkertaiseksi. Hyvä osa varastoista saatiin hilata takaisin. Se harmitti, harmitti sitä enemmän, kun oli vielä saatu maksaa huoneistoista niin ylettömät vuokrat. Häviön puolelle saattoi vetäistä koko suuri puuha.
Monessa myymälässä oli jo tavarain pakkaus suoritettu. Niissä naulattiin jo lautoja ulkopuolelle ikkunain eteen. Pitkin tietä kuului yhtenäinen vasaran pauke. Oli kuin olisi joka talossa kilvalla ruumisarkkuja tehty, yhteishautajaisia valmistettu:… kesken katkenneen kesän, loppuneen rauhan, menneen onnenajan suuria yhteishautajaisia…
XX.
Sion Lipiäinen paistatteli päivää matalan, tavaroista ja ostajista tyhjän kalakauppansa ovella, siellä viertotien loppupäässä.
Sionin alahuuli oli venynyt entistä enemmän pohjukalle. Sileiksi ajellut maallikkosaarnaajan posket olivat niin laihat, että niistä voi jokaisen luunmukuran nahan alta lukea. Myös Sionin takki näytti tykkänään liian tilavalta niin hinteläksi solahtaneelle miehenkuvalle.
Siinä Sionin vastapäätä oli myös muuan helsinkiläinen naisten muotiliike, jota tyhjennettiin parhaillaan. Muun tehtävän puutteessa seurasi Sion tätä toimitusta räpytellen tämän tästä hiukan vetisteleviä silmiään.
Jo oli kaikki viettelevät näytetavarat korjattu pois ikkunoista. Ainoastaan ilkoalastomiksi riistetyt mannekiinit seisoivat typertyneen näköisinä vielä paikoillaan. Mutta nyt tuli muuan myymäläneiti ja alkoi kovakouraisesti retuuttaa niitäkin tiehensä. Sionin teki mieli huutaa:
— Sääli vähän niitä raukkoja ja kääräise edes saali ympärille, kun ovat koko kesän tottuneet koreilemaan niin hemaisevissa pukimissa.
Kun mannekiinit oli mätetty pitkään tavaralaatikkoon ja sekin naulattu umpeen, alkoivat työmiehet raahata täysinäisiä laatikoita ulkona odottavien hevosten kärryille. Toiset naulata ropsivat sillä aikaa laudanpätkiä ikkunain eteen.
Hetkisen perästä oli kaikki valmista. Tavarakuormat läksivät perätysten asemalle päin, ja pian poistuivat myös liikkeen hoitaja, lihavahko rouvasihminen, sekä hänen neljä naisapulaistaan ja mieskonttoristi. Vilkkaasti rupatellen he painuivat tiehensä ainutta kertaa taakseen vilkaisematta. Kateellisena katseli Sion heidän jälkeensä ja ajatteli:
— Tuolla tavoin nuo menevät, mutta mihinpäs meikäläinen meni. Ei muuta kuin näivety paikallesi.
Sion oli koko aamupäivän seisoskellut ostajaa odotellen, mutta semmoista ei tullut. Muotiliikkeen väen mentyä jäi tie kuolettavan tyhjäksi. Sen kahden puolen, niin pitkälle kuin Sionin silmä kantoi, näkyi vain rautakangella suljettuja ovia, laudoitettuja ikkunoita. Hän oli jäänyt ypöyksinään, unohduksiin, niinkuin aikansa palvellut variksenpelätti sänkipellolle, jolta kuhilaat on pois korjattu.
Jo aikoi Sion seisoskeluun väsyneenä painua myymäläänsä, mutta silloin ilmestyi näköpiiriin asemalta päin mies, jonka omituinen käyttäytyminen herätti hänen uteliaisuuttaan. Mies näytti vuraskalakkeineen, ryssäläistakkeineen ja vormusaappaineen joltain kaupustelijalta, mutta mitään kaupustelijan kompeita ei hänellä näkynyt. Sen sijaan tulija pysähteli jokaisen puhelin- ja sähkölamppupylvään luo, syynäsi niitä tyystin tarkoin joka puolelta ja jatkoi sitten taas raskaasti kävellä väännätellen matkaansa seuraavalle pylväälle.
Kun tämä pylvästen syynääjä oli tullut lähemmäksi, tunsi Sion hänet entiseksi naapurikseen Mooses Määttäseksi, valtioneuvos Lazarevin vornikaksi.
— Mitähän Mooseksella on hommia? mutisi Sion kummissaan.
Mutta Mooses ei häntä huomannut, vaikka oli jo joutunut melkein kohdalle. Hän näytti olevan perin syventynyt tehtäväänsä. Lihavahkot, typerät kasvot olivat hikiset paljosta kävelemisestä, ja niillä näkyi varsin huolestunut ilme.
Mutta äkkiä, muotikaupan oven kohdalla seisovan pylvään luo jouduttua se ilme kirkastui. Mooses näytti löytäneen haettavansa. Vielä kiersi hän varmuuden vuoksi pylvään ympäri, kalvoi sitten taskustaan huolellisesti taitetun paperin, jossa näkyi suurta koukerokirjoitusta, toisesta taskustaan pienen liimatölkin ja alkoi touhussaan liimata paperia patsaan kylkeen.
Sionia alkoi hymyilyttää. Hän jo osapuilleen arvasi, missä hommissa
Mooses liikkui, mutta kysyi kuitenkin:
— Mitäs kuulutusta se Mooses siihen liimailee?
Mooses hätkähti, kun kuuli nimeään mainittavan, vilkaisi tien yli ja silloin vasta ihmeekseen huomasi joutuneensa aivan Sionin myymälän kohdalle, jossa hän oli käynyt monta monituista kertaa aikaansa kuluttelemassa. Nolostuneena, aivan kuin anteeksi pyydellen hän virkkoi:
— Kas kun en yhtään älynnyt katsoa.
— Eihän mitä kun on toinen tärkeämpi tehtävä, lohdutti Sion.
Mooses tuli heti hyvilleen, kun Sion älysi hänen toimensa tärkeyden. Hän alkoi mestaria tavoitellen sivellä liimaa ja toimesi sitä tehdessään.
— Siinähän se, kun on pantu tämmöiseen virkaan. Se valtioneuvos lähetti, suvaitsivat lähettää, niinkuin sen Justiinan mielestä pitäisi olla. Ja kysyitkös sie, mitä minä muka tässä?
— Niin, sitähän mie utelen, että mitä se kuulutus?
— E-hei tämä mikään tavallinen kuulutus, naurahteli Mooses tarkastellen ylpeästi työtään joka puolelta. — Huviloita tässä pannaan myytäväksi. Tuossa justiin seisoo venäjäksi: »protajutsa».
— Mitä huviloita? oli Sion ihmettelevinään.
— Ka tietysti niitä mitä on, niitä meidän omia huviloita — tuota Lazarevin, selitti Mooses painokkaasti. — Valtioneuvos suvaitsevat tarjota, niinkuin Justiina opetti sanomaan, jos kuka sattuisi kysymään.
— Elähän nyt, vai jo suvaitsevat tarjota. Ja aivanko kaikki panette myytäväksi, kaikki viisi huvilaa?
— Kaikki pannaan, kaikki, jos vain tulee semmoinen ostaja. Vanhuus… tuota mitenkä minä… valtioneuv—
— Valtioneuvos ovat suvainneet vanheta? auttoi Sion.
— No niin justiin, valtioneuvos ovat suvainneet vanheta ja haluaisivat myydä pois. Niin tässä seisoo.
— Johan nyt ihmeitä kuulen, päivitteli Sion, – vai jo teidänkin valtioneuvokselle tuli vuoro vanheta! Vaikka kaikkihan tässä nykyään suvaitsevat vanheta, kun tuli tämä mokoma aika. Saatikka sitten, kun on luoja pannut huvilan elikkä muun taatsan omistajaksi. Ne sitten vasta vanhenevat. Taisi olla semmoisia kuulutuksia melkein jokaisessa tolpassa?
— Niin oli, myönsi Mooses hieman nolostuneena.
— Arvasinhan minä, nauroi Sion silmiään räpytellen. — Sitä minä tässä katselin, kun sie noita tolppia syynäsit.
— Mutta olipas tämä tyhjänä, ihan kuin ihmeeksi, ihasteli Mooses. — Ja vielä näin näkyvällä paikalla. Tuota… eikös tämä ole hyvä tolppa?
— Hyvä, hyvä se on tolppa, mainio siihen tarkoitukseen, alkoi Sion ylistellä. — Siitä jos mistä kaupaksi menee. Siinä oli jo yksi semmoinen kuulutus, muutaman Vorontsovin tuolta rautapuolesta. Ja se mies pääsi kahdesta huvilastaan, pääsi jotta lipsahti.
— Elähän, vai pääsi! innostui Mooses.
— Pääsi! Eilen haki kuulutuksensa pois… Kuuluivat toissa yönä ne huvilat palaneen, oli sattunut semmoinen vahinko. Ja kerralla puhtaaksi, ulkohuoneet ja kaikki! Ei siinä pääse yhtiö tinkimään ja nitisemään, täydet rahat putosi.
Mooses ei näyttänyt oikein tajuavan Sionin puheen juonta, mutta tämä jatkoi selittelyään:
— Palaahan niitä nykyään joka yö muutama kappale, parempina kaksi kolme. Vahinkoja sattuu tämmöisen ruutikuivan kesän jälkeen, mutta yhdelle se vahinko sattuu niin, toiselle näin. Sammuttelevat, tai jää muuten vahinko vajavaiseksi, ja siitä on sitten monet harmit jälestäpäin. Yhtiö nälvii osan rahoista, ja mihin ne jätteet sitten panit… Mutta jos tolpasta on mitä taikaa, niin tämä ei petä, tämä sinun tolppasi.
Suu auki kuunnella tollotti Mooses Sionin puhetta. Lopulta hän näytti päässeen ongen koukkuun kiinni. Leveästi naurahtaen hän virkahti:
— Emmehän me semmoista meinattu. Myynnistä tässä vain, oikeasta myynnistä…
— Kukas sitä nyt semmoista meinaamaan kuulutusta pannessaan, pakisi Sion silmää räpäyttäen. — Mutta jos vahinko sattuu tulemaan, niin selvän teki. Tolppa on silloin virkansa toimittanut ja saa ruveta toista palvelemaan.
Mooses näytti edelleen jäävän kahdelle päälle, mitä hänen pitäisi Sionin puheista ajatella. Ylen syvissä mietteissä tuskin muistaen hyvästiä sanoa, läksi hän saapastamaan samaa tietä, mitä oli tullutkin.
Silmiään räpytellen katseli Sion hänen jälkeensä hyvän aikaa. Häneltä olivat unohtuneet olemattomat ostajat, hyvätuloisena hän irvisti alahuultaan venyttäen ja mutisi itsekseen:
— Näinköhän tuo Mooseksen kuulutus tehonsa tekee. Jos suvaitseisivat valtioneuvos vihjata Justiinalle, niin kyllä Justiina Moosekselle…
Aseman ajuripirssissä oli koko seura koolla.
Odotettiin Pietarin iltapäiväjunaa. Eihän siitä junasta tosin monelle setakoita riittänyt, mutta mitäpäs tässä osasi. Ajurit olivat vielä pietarilaisten äkillisestä karkuun lähdöstä niin hölmistyneinä, ettei heidän mieleensä edes juolahtanut yhdeltä ainoalta junalta pois jääminen. Sinne kiiruhtivat täyttä ravia lasketellen jo hyvissä ajoin ennen junan tuloa, sinne asettuivat satalukuisena laumana ajuripirssiin odottamaan. Jo parin viikon ajan oli saatu palata kaikilta junilta tyhjiltään, mutta säännöstä ei luovuttu.
Sen verran vain oli höllitetty sääntöä, ettei moni enää viitsinyt ennen junan tuloa päästellä tyhjää syöttöpussia hevosensa päitsien hakasista. Ajokkaat olivat tähän uuteen järjestykseen erittäin tyytyväisiä. Muun aseen puutteessa olivat ne totutelleet käyttämään näitä pussejaan kärpästen ja paarmojen hätistelyyn, jos ne tungettelivat pureskelemaan kaulaa tai ruumiin etupuolta. Se oli semmoista tasapuolista työnjakoa: häntä sai palvella takapuolta, tämä pussi palveli etupuolta.
Itse ajurit seisoskelivat ryhmissä kärryjensä takana. Kaikissa näissä ryhmissä pohdittiin sotatapahtumia ja omia oloja, jotka molemmat alkoivat saada yhä vakavamman käänteen.
Peräkyläläiset olivat tapansa mukaan kerääntyneet Salamon Hakulin kärryjen ympärille. Siinä olivat vanha Anton Lempiäinen ja lenkosääri Taavetti Rehmonen poikansa Hermanin kera. Siinä olivat molemmat Salamonin hartaat ihailijat, Lopos-veljekset. Siinä oli monta muuta. Ainoastaan Jaakko Vesterinen oli poissa; häntä ei näkynyt koko pirssissä.
Salamon Hakuli, joka tiesi ja ennusti kaikki asiat, oli näihin asti pitänyt Peräkylän miehissä yllä horjumatonta uskoa sodan pikaiseen loppumiseen ja pietarilaisten paluuseen.
Ei tämä toivehikas varmuus muuten ollut oikeastaan Salamonin keksintöä. Alkuaan se oli ollut yleinen kaikkialla huvila-alueen alkuasukasten kesken. Venäläiset olivat karkuun lähtiessään jättäneet sen aivan kuin perinnöksi, lohdulliseksi muistoksi itsestään. Sillä hyviteltiin mieliä, se oli ainaisten keskustelujen aiheena ajuripirssissä, Tereskan sainoissa, tyhjiksi jääneissä paikallisten kauppiaiden myymälöissä, kaikkialla. Tuntui niin luonnonvastaiselta tämä nykyinen olotila, varsinkin pietarilaisten poismeno. Ei siihen voinut järki yht'äkkiä mitenkään mukautua semmoisen kuhinan jälkeen.
Mutta pakko näytti olevan mukautua. Pietarilaisia oli palannut takaisin pakoretkeltään vain muutama perhekunta, ja nyt alkoi syksy käsissä olla, joten oli enää hyvin vähän toiveita enempien paluusta ainakaan tämän kesän lukuun.
Eivätkä viestit sotarintamalta olleet sen valoisampia. Venäläiset oli käännytetty rutosti takaisin Itä-Preussissa, ja tiedettiin niiden nyt olevan pakomatkalla omalle maalleen. Se ei ennustanut sodan pikaista loppumista ainakaan sillä tavoin kuin venäläiset olivat uskotelleet. Berlinin valloitus, jonka piti tapahtua kädenkäänteessä, näytti lykkäytyvän tuota tuonnemmaksi, jollei jäänyt kokonaan.
Eipä siis yhtään kumma, jos Salamon Hakulin auktoriteetti joutui kovalle koetukselle Peräkylän miesten arttelissa. Halukkaasti kyllä edelleen kuunneltiin hänen toivehikkaita puheitaan, mutta alkoi kuulua epäröiviä ääniä.
Niinpä tälläkin kertaa Salamon joutui tyynesti asioita punnitsevan Anton Lempiäisen kera väittelyyn. Salamon kertoi juuri samana aamuna saaneensa kuulla muutamalta vanhalta, luotetulta setakaltaan, että saksalainen on pyytänyt rauhaa tsaarilta.
— Kuka se sinun luotettava setakkasi oli? tiedusteli Anton Lempiäinen epäilevästi naurahtaen.
— Se oli vanha pörssikauppias Kirilov, jonka huvila on siinä meidän tien alkupäässä. Kävi noutamassa mitä lie noutanut paperejaan. Se mies tietää asiat ja niin kertoi, jotta on Saksan Ville lähettänyt tsaarin luo salaisen lähettilään. Kuuluu leipä loppuneen saksalaiselta.
— Johan se on loppunut monta monituista kertaa, naurahteli Anton säyseästi. — Tuskin oli sotaa käyty kolme päivää, kun jo julistivat Berlinissä nälänhädän alkaneen.
— Se oli silloin semmoista joutavaa hölyä, mutta nyt on kuulemma tosi kyseessä. Engelsmanni on ottanut tuhottomasti saksalaisen viljalaivoja, ja niin rupesi purnuissa pohjat kolisemaan. Ei anneta enää leipää muuta kuin semmoisella kortilla, vähän henkipitimiksi.
Tämä korttiuutinen oli voimakas valtti. Siitä oli kyllä jo näkynyt sanomalehdissä, mutta nyt se vasta Salamonin esittämänä tuntui selkenevän oikeassa valaistuksessaan. Yhtäkaikki uskalsi Anton epäröidä:
— Kun ei vain saksalainen olisi keksinyt niitä kortteja toisten huiputtamiseksi. Onhan se jo niin monta muuta samanlaista jutkua tehnyt, niinkuin esimerkiksi siellä Itä-Preussissa kuuluu tehneen.
— Niin, siellä taisi meidän pojille käydä hullusti, myönnytettiin
Antonin ympärillä. — Miten se saksalainen lie siellä oikein pelannut?
Eihän sen voimissa pitäisi piisata.
— Vielä mitä se voimia tarvitsee. Pussiin kuului pistäneen meidän Iivanat, ja siitä otti ensi nipsauksella kolme parasta kenraalia ja kaikkien niiden armeijat vangiksi.
— Se on totta, siitä on ollut jo vähän sanomalehdissäkin, myöntelivät useat äänet. Oli se aika apaja.
— Oli se. Mutta sitten meidän poikien pakoon yrittäessä se vasta kuului paremman konstinsa tehneen.
— Elähän, millä tavalla? kyseltiin innostuneina.
— No tällä tavalla kertoivat tuolla Toivolaisella, jossa tiedetään vähän niitä senkin puolen asioita: Oli laittanut saksalainen tykkänään uudet tiet meidän purlakoille. Tukennut oli entiset tiet ja metsän päälle istutellut ja uudet soreat tiet rakenteli. No eihän siinä mitä, meidän Iivanat juosta lipittivät niitä myöten hyvällä halulla. Tietäähän sen, kun kuularuiskut takana pelaavat. Ei siinä oikein malta tiehaaroja tarkastelemaan.
— Eipä ei, kyllä siinä juoksu kelpaa! nauraa hohotettiin kuorossa.
— Kelpaa siinä. Mutta äkisti oli juoksu loppunut. Tuli eteen semmoinen avara lakeus, ettei silmä ääriä tavannut, ja siinä kasvoi pientä, tasaista männikköä. Sorealta se oli silmälle näyttänyt, mutta annas kun yrittivät Iivanat sen yli painaltaa. Sinne upposivat joka sorkka, monta kymmentä rykmenttiä.
— Upposivat? semmoiselle tasaiselle lakeudelle?
— Sinne justiin. Oli näet koko se lakeus suota, iätiviepää rämettä. Sinne oli pannut ne uudet tiet vetämään, ja vielä istutteli sen männikkönsä hyllyvien hetteiden päälle.
— No jopa on konstit juupelilla!
— On sillä saksalaisella konstit ja tekniikka. Se kävi ensin koulunsa ja läksi sitten vasta sotimaan. Meidän pojilta jäi koulu käymättä ja unohtui tekniikka kotiin. Nyt on tultava juoksujalassa sitä noutamaan, jos mieli Berliniin yrittää.
— Jo taisi jäädä se Berlini, arvelivat nuoremmat miehet, jotka alkoivat järkiään kallistua saksalaisen puolelle.
— Eikö lie jäänyt, ja eikö lie se saksalaisen nälkään tappaminen yhtä työlästä. Kun ei vain itsellä alkaisi tässä purnun pohjat kolista ja kortin nenään kannikka joutua.
— No eihän siitä nyt pelkoa! huudahti Salamon varmana. — Kyllä venäläisellä leipä riittää.
— Saattaa riittää venäläisellä, vaan entäpä meillä, pakisi Anton säyseästi. — Elettiin tässä ryssän kera samassa arttelissa, ja mukiin meni se elämä. Mutta nyt se peijakkaan artteliosakas läksi karkuun ja vei yhteisen rahapussin mennessään. Millä se leipä irti otetaan?
Vakavaksi vei tämä vastaansanomaton totuus miesjoukon. Yritti kyllä
Salamon vielä väittää vastaan.
— Eihän tässä mitä hätää vielä. Jouluun mennessä se sota pakosta loppuu, jos ei jo ennen lopu. Ja sitten palaa elämä entiselle ladulleen. Ensi keväänä on pietarilaiskuhina suurempi kuin konsanaan.
— Hyvä jos olisi, puheli Anton, — hyvä jos niin kävisi. Mutta pahoja alkaa näkyä merkkejä. Kovin on runsaasti kaupan noita huviloita, ja palamaankin on niitä ruvennut tavallista rotevammin. Harva se yö, jottei tulipaloja kajastele.
— No se nyt on ryssien tavallista hätäilyä, puolustausi Salamon,
Ja häneen yhtyi ukko Rehmonen todistaen:
— Onhan niitä joka syksy palanut siksi merkiksi. Polttelevat pois vanhimpia rähjiään ja ottavat hyvät vakuutusrahat.
— Niin juuri, rahat ottavat ja yltyvät rakentamaan niillä uusia, säesti
Salamon.
— Eipähän niitä kuulu uusien palstojen ostajia, väitti Anton. — Viime syksynä näihin aikoihin vilisi niitä joka paikassa, mutta olemattomiin ovat nyt hävinneet.
— Hävinneet ovat, se on totta, kuului arastelevia ääniä.
— Hävinneet, jatkoi Anton, — hävinneet tai herenneet odottamaan. Kukaan ei kaupoista hisahda, ei yritä mitään. Ihan on outoa tämä hiljaisuus. Muualla maailmassa käy myrskyn humina, mutta täällä meidän kolkalla jouduttiin äkisti melkein liian tyyneen kohtaan, niin ettei päästä paikaltaan päkähtämään. Ja mitäs te siitä sanotte, kun nuo kauppiaat kuuluvat jo alkaneen kysellä vanhoja saataviaan? Paras aika ruveta niitäkin nyt maksamaan.
Näitä Antonin viimeisiä sanoja seurasi yleinen, hisahtamaton hiljaisuus.
Kaikki tiesivät jo sen, mistä Anton puhui. Useimmilla Peräkylän miehilläkin oli kellä enemmän kellä vähemmän vanhoja velkoja kauppias Kyllästiselle. Viimeisinä yltäkylläisyyden aikoina olivat ne aivan unohtuneet mielistä, kun ei Kyllästinen konsanaan muistuttanut. Mutta nyt oli yksi ja toinen jo saanut muistutuksen. Kyllästisellä itsellään alkoi olla rahapula, kun liike oli äkisti joutunut kokonaan tukkoon ja piti siitä huolimatta monia maksuja suorittaa.
Ei tosin tiedetty Kyllästisen vielä vakavammin ketään uhanneen, oli vain säyseästi ohimennen huomautellut. Mutta mene tiedä miten kävisi, jos tätä seisahdusta kauemmin jatkuisi. Varsinkin olivat lenkosäären Taavetti Rehmosen asiat hullusti. Kyllästisellä oli hänen varalleen iso tukkii valmiita tuomioita. Ei muuta kuin kuuluta huutokauppa, pane vasara paukkumaan…
Odotettu juna saapui. Ei moni viitsinyt liikahtaa asemalaiturille päin setakoita vastaan. Hyvin jaksoikin lukea ne sieltä tulevat setakat, ei niistä kannattanut lähteä kilvoittelemaan.
Peräkylän miesten osalle ei liiennyt yhtä ainoata, ja niin alkoivat miehet ääneti päästellä irti hevosiaan.
Hetkisen kuluttua solui koko ajurijoukko tyhjiltään pitkin viertotietä pois asemalta. Se hivui eteenpäin vitkalleen kuin loputon hautajaissaatto. Saaton etunenässä kulkivat aseman ympäristöläiset. Heille lankesi se kunnia vanhimpina, arvokkaimpina yhteisen surun kantajina.
Seuraavina järjestyksessä tulivat Peräkylän miehet Ensimmäisenä näistä ajoi Taavetti Rehmonen. Taavetin hevonen oli laiha kaakki; sen lanteilta ja lautaselta olivat karvat pois kuluneet. Se siirteli mukuraisia jalkojaan uneliaasti, pää riipuksissa roikkuen. Itse Taavetti istua ruhjotti kuskipukillaan kokoon painuneena, iso ajurinlakki korviin asti upotettuna. Toisin ajoi Salamon Hakuli. Hän oli lykännyt hattunsa takaraivolleen ja käänteli punertavaa naamatauluaan puoleen ja toiseen yleistä huomiota vaatien. Salamon näytti aivan kuin tahtovan osoittaa tien ohessa seisoskeleville, että ollaanhan tässä uskollisesti mukana viimeiseen asti. Juonas Loponen istui kuskipukillaan vinottain, oikea käsi ohjaksia nykien, sivulla velttona roikkuva vasen käsi kulunutta ruoskan tynkää pidellen. Juonas kai kuvitteli setakan istuvan perässä ja koki säilyttää nöyrän, palvelushaluisen asenteensa. Anton Lempiäinen kulki kyläläistensä häntäpäässä. Melkein valkeaksi oli jo muuttunut Antonin kaunis, kiherä täysparta, ja väsynyt ilme oli hänen tavallisesti niin eloisilla kasvoillaan. Antonin miettivä katse tarkasteli vitkalleen ohi siirtyvien, suljettujen muotimyymäläin reklaamikirjoituksia, jotka olivat jo hieman haalistuneet. Samoin huomasi se katse lamppu- ja puhelinpylväiden kylkiin liimatut huvilain myynti-ilmoitukset. Anton ajatteli katkerasti hymähtäen:
— Tuolla ovat vainajien muistovärssyt, janoissa pylväissä pannaan vainajien perut myytäviksi.
Antonin jälkeen seurasi saatossa pieni katkeama, ja sitten tulivat silmänkantamattomana häntäjoukkona kaukaisempien syrjäkylien miehet, halpa, sekasäätyinen saattoväki, jossa näki jo kirjavia ajopelejä, tottumattomia, aloittelevia ajajia. Nämä aloittelijat näyttivät kaikkein masentuneimmilta. Ne eivät vielä osanneet yhteistä surua kantaa tyynellä alistumisella, niinkuin tekivät vanhat Kronstadtin käyneet, kaikki Kannaksen ja Inkerin ajurituvat nuohonneet veteraanit.
Niin taivalsi tämä loputon surusaatto eteenpäin. Ostajista tyhjien sekatavarakauppojen puotimiehet seisoskelivat alakuloisina myymäläinsä ovilla ja katselivat saattueen ohimenoa. Yksi ja toinen heistä yritti sormillaan laskea, montako hevosta oli saattueessa. Mutta kun oli päässyt Anton Lempiäisen paikkeille, niin huoahti väsymyksestä ja heitti sikseen.
Neljännen oikealle kääntyvän poikkikujan risteyksessä jakautui saattue. Muutamat harvat painuivat eteenpäin viertotietä pitkin, mutta suurin osa kääntyi syrjätielle, poikkesi yhteiseen surutaloon, Tereskan sainoihin.
Pian oli sen pihalla oleva pitkä pidinpuomi täynnä torkkuvia hevosia, ja yhtä täynnä oli sisällä sainoin pitkä vieraspöytä. Vain perällä olevat pilttuut pysyivät tyhjinä. Ei ollut enää tilan- ja huvilapalstan kauppojen litkoja, ja niin sai Martiska-Maijan Israel seisoskella joutilaana, orvon näköisenä siellä pilttuiden ovipuolella. Jurosti hän tähysteli lattiaan, hänen luihut silmänsä näyttivät aivan kuin paenneen piiloon syvälle kulmien alle.
Itse Tereska pani kyllä parhaansa saadakseen vieraansa viihtymään. Väsymättä hääri hän pöydän ympärillä, lasketteli sukkeluuksia, kertoili kaskujaan, mutta entiselleen ei mieliala päässyt kohoamaan. Pakosta vei keskustelun menneiden onnen ja yltäkylläisyyden päivien muisteloihin. Tarinoitiin edellisen kesän hyvistä ansioista, menneen syksyn loputtomista litkoista, Inon ikimuistoisista päivistä ja tämän kevään sekä alkukesän verrattomasta pietarilaiskuhinasta.
Sitä elämää kannatti muistella. Tuskin oli mennyt yhtä ainoata iltaa, jottei joka mies olisi terästettyä lasia maistellut. Monasti oli maisteltu pitkin päivää ja illalla otettu hyvä loppuhumina ennen yöpuulle painumista. Ja rahaa oli helissyt joka miehen taskussa, ei siitä konsanaan puutetta ollut.
Eipä siltä, että tässä vielä nytkään olisivat hampaat ihan naulaan joutumassa olleet. Vielä mentiin tuota tuonnemmaksi viimeisillä, muuttokuhinan aikaan kiskotuilla ajopalkoilla. Mutta huristelemaan ei oikein mieli tehnyt, kun tulevaisuus alkoi kuvastella niin epävarmalta.
Ah, jospa olisi tuohon odottamatta ilmestynyt maakeinottelija, huvilapalstojen tai tilojen ostelija. Jos olisi ilmestynyt, alkanut kapoista haastaa, käsirahoja tarjotella. Joka mies olisi ollut siinä tuokiossa kauppoihin valmis. Paljaasta ilosta olisi antanut tilatieransa mennä hurahtaa, kun olisi vain päästy varmuuteen, että vielä lupaa pietarilainen palata näille maille, vielä alkaa kuhina entisen veroinen, vielä helisee hopea taskussa, vielä saa kilistää naapurien kera terästettyä lasia.
Niin kaivattiin pietarilaista, niin ikävöitiin herraansa, jonka armoilla oli totuttu elämään miespolvet, orjavallan ajoilta lähtien. Oma häviönsä, perikatonsa olisi oltu valmiit allekirjoittamaan, kun olisi vain palannut vielä vähäksi aikaa läsnäolollaan ilahuttamaan, heliseviä kolikoltaan kylvämään…
* * * * *
Jaakko Vesterisen huvila oli valmis.
Pietarilaisten parhaan pakomylläkän aikaan olivat Launiais-veljekset saaneet urakkansa päätökseen, asettaneet suuren lasikuistikon viimeisen koristenäpräyksen paikalleen. Sitä ennen oli jo hienot kaakeliuunit kokoonpantu, keittiön komea hella muurattu, niin että huvila kelpasi sekä kesä- että talviasunnoksi.
Viimeiset rakennustarpeet olivat nielleet lujasti rahaa. Jaakolta olivat kesän pyydöt menneet niin tarkalleen, ettei hänelle pietarilaisten paettua omalle maalleen jäänyt taskuun kuin muutama kymmeninen ruplaa.
Urakkalaistensa pois mentyä vietti Jaakko päivänsä ypöyksinään huvilallaan. Sen ympärillä oli vielä runsaasti kaikenlaista rakennustyön aikana kertynyttä rojua, joka olisi pitänyt pois korjata. Niinikään oli Jaakolla siellä palstan ulommaisessa notkelmassa kaivontekeleensä.
Kumpainenkaan työ ei kuitenkaan sanottavasti edistynyt. Joka päivä kävi Jaakko kyllä pitkät ajat seisoskelemassa kaivontekeleensä reunalla, mutta alas sen pohjaan ei hän viitsinyt enää konsanaan laskeutua. Hän oli utelias näkemään, tulisiko kaivon pohjalle syksympänä vettä. Mutta vettä ei tullut, ei edes sen vertaa, että hiekansekainen pohjamulta olisi muuttunut liejuiseksi.
Ei Jaakko kuitenkaan enää tuntenut sanottavaa pettymystä kaivonsa vedettömyyden vuoksi. Aikansa sen reunalla seisoskeltuaan läksi hän hitain askelin kävelemään huvilansa pihamaalle.
Jaakko oli näinä viimeisinä viikkoina peloittavasti laihtunut. Takki näytti melkein tyhjänä häilähtelevän hänen kulmikkaiksi käyneillä hartioillaan, kun hän verkkaisin, juopuneen tavoin horjahtelevin askelin liikkui huvilarakennuksellaan. Myös olivat Jaakon posket painuneet entistään enemmän kuopalle, mutta samalla olivat kasvojen terävät, tarmokkaat juonteet aivan kuin vireestään lauenneet. Välinpitämätön, väsynyt ilme asusti niillä. Vain silloin tällöin nytkähtivät vielä alaleuan kiinnityslihakset hermostuneesti, kuin sisältäpäin tulevan, näkymättömän tuskanpistoksen vavahuttamina.
Jouduttuaan kaivolta huvilarakennukselle kiersi Jaakko tavallisesti hajamielisenä sen ympäri, pysähteli siellä täällä, silmäili hajallaan olevia lastukasoja, mutta niiden kokoamiseen ei hän ryhtynyt, vaikka kihveli oli siltä varalta kuistikon seinävierellä.
Sisällä huvilassa oli Jaakolla höyläpenkki, jonka ääressä hän aikansa kuluksi oli ruvennut näpräilemään venäläistyylistä koristekaappia ruokasaliksi aiotun huoneen nurkkaan. Tämän työnsä ääressä Jaakko parhaiten viihtyi, mutta ei sekään paljon edistynyt. Kun oli sysännyt muutamia kertoja höylällä, niin jo heitti sen pois kädestään ja istahti höyläpenkin reunalle levähtämään. Siinä voi hän istua pitkän rupeaman lattialla olevaan lastukasaan tuijotellen ja oikealla kädellään hajamielisesti sivellen höyläpenkkiin kiinnitetyn laudan sileätä pintaa.
Tämmöistä oli Jaakon työskentely huvilallaan. Hän oli kuin kummitteleva varjo, joka liikkui ja askarteli siellä entistä muistoa. Mutta niinkuin varjon työ ei konsanaan voi jättää näkyvää jälkeä, niin ei Jaakonkaan työ jättänyt.
Ajossa ei Jaakko enää käynyt. Hän suorastaan pelkäsi viertotien varrella olevissa pylväissä komeilevia huvilain myynti-ilmoituksia, joiden näkemistä ei ohikulkiessaan voinut mitenkään välttää. Yhtä masentavaa oli Jaakon mielelle muukin viertotiellä asuva autius ja sen autiuden keskellä alakuloisina, varjojen lailla harhailevat ihmiset. Pois piti paeta niitä näkemästä, painua omaan soppeensa, siellä yksinäisyydessä mietiskelemään suurten suunnitelmiensa särkymistä.
Ne suunnitelmat olivat auttamatta menneet myttyyn, sitä ei Jaakko edes yrittänyt itseltään kieltää. Ei Jaakko ollut Salamon Hakulin tapainen, ei voinut hän ummistetuin silmin kulkea toivehikkuuden lumoissa, kun joka puolella kohosivat aaveiden tavoin edessä olevan ahdinkoajan enteet.
Jaakko oli ponnistellut yli voimiensa, niin kauan kuin menestys näytti varmalta. Sitä jyrkempi oli nyt taka-askel, kun juuri päämäärään päästessä se viettelevänä kangasteleva menestyksen kultakaan oli yhdellä iskulla hävinnyt olemattomiin. Pohja oli mennyt Jaakon jalkojen alta, toivoton uupumus lamasi jokaisen hänen jäntereensä, alakuloisuus hänen mielensä maahan painoi. Koko viime talven, kevään ja kesän rehkiminen, Inon ajot, kaikki tyynni tuntuivat nyt Jaakosta järjettömältä, tympäisevältä unennäöltä, jonka olisi kauas karkoittanut muisteloistaan, jos olisi voinut.
Päästäkseen edes hetkiseksi irti niistä muisteloista rupesi Jaakko pitkinä, yksinäisinä iltoina huvilansa höyläpenkillä istuskellen mietiskelemään koko tähänastista elämäänsä. Hän suoritti pitkän tilinpidon aikaisimman nuoruutensa päivistä alkaen, jotka hän oli viereksinyt Kronstadtin ajurituvissa.
Koko sen pitkän taipaleen, puolitiehen kolmattakymmentä vuotta, oli Jaakko ajanut kuskipukillaan, eikä hän muistanut koko aikana ammattinsa itseään innostaneen. Aina oli hän tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä ajurina oloon. Ajoittain se vastenmielisyys oli muuttunut suorastaan kyllästymiseksi, niin että oli tehnyt mieli hylätä setakka keskelle taivalta ja livistää vaikka minne, kunhan vain olisi päässyt irti mokomasta hommasta.
Jaakko käsitti nyt entistä selvemmin, mistä se vastenmielisyys perimmältään johtui: Ei konsanaan hän ollut saanut tuntea sitä tyydytystä, minkä antaa oikea, hedelmällinen työ ja ponnistelu. Hän oli elämänikänsä ikävöinyt työhön, tarmoa ja voimia kysyvään ponnisteluun, mutta ammattinsa, isiltä, orjavallan ajoilta peritty ammatti ei ollut työtä. Ei silloinkaan se ollut työtä, kun se aikaisimpina nuoruusvuosina Kronstadt'issa rehkiessä näännytti hänen ruumiinsa, turrutti ja murjoi hänen nuoren, vaikutuksille alttiin sielunsa. Se oli silloinkin vain hedelmätöntä vieraan orjana raatamista, ropottia, niinkuin vanha, kuskipukilla harmaantunut Anton Lempiäinen sen kerran oli ristinyt.
Ainoa valonhäilähdys hänen elämässään oli ollut hänen naimisiin joutumisensa Marin kanssa. Se ajo oli ollut hänen elämänsä ainoa mieluinen, ihana ajo, kun hän toi Lempaalasta nuoren vaimonsa omaan kotiinsa, jonka kartano silloin oli aivan uusi, tosin osittain velkarahoilla rakennettu. Valoisalta oli silloin tuntunut tulevaisuus. Suuria oli hän silloin unelmoinut, ja Mari oli ollut mukana hänen unelmissaan, sillä he rakastivat syvästi toisiaan. Heidän onnellaan ei silloin tuntunut olevan mitään rajoja.
Mutta raja oli pian ilmestynyt, sukeltanut esiin aivan varkain, huomaamatta. Jo muutaman vuoden kuluttua oli Mari alkanut ikävöidä, kaivata jotain, jota heidän kodistaan puuttui. Ei Mari ollut alkuaikoina siitä kaipauksestaan mitään puhunut, mutta yhtäkaikki hän oli sen huomannut. Päivät pitkät hän oli kuskipukillaan mietiskellyt sen syitä, oli monasti puhunut huolestuneena siitä myös Marin kanssa, mutta ei tainnut edes Mari itse olla alussa siitä oikein selvillä.
Nyt Jaakko käsitti senkin, mistä se ensimmäinen ohdake heidän kotionnensa tielle oli ilmestynyt, mistä siemenestä se oli itänyt. Se siemen oli piillyt tässä hänen ammatissaan, tässä vetelehtivässä loiselämässä. Sekä Mari että hän itse olivat aivan vaistomaisesti tajunneet, että heidän yhdyselämältään puuttui oikea perusta: He olivat alusta pitäen kuin kaksi turpeestaan poisleikattua ruoholyhdettä, jotka välinpitämätön käsi on sitaissut samaan nippuun. Eivät he olleet juurineen kiinni missään maaperässä, eivät he voineet imeä virkistäviä elinnesteitä. Ei heidän elämäänsä yhdistänyt mikään hedelmöittävä, näkyviä jälkiä kantava työ. Siksi heidän yhdyselämänsä, kotionnensa rupesi näivettymään, kuoleutumaan.
Vuosien vieriessä oli Mari kuitenkin löytänyt maaperän omalle elämälleen, kun oli perehtynyt ja kiintynyt kasvitarhahommaansa. Siitä lähtien heidän välinsä olivat muuttuneet entistään kalseammiksi, väkinäisemmiksi. Mari oli koettanut aina keväisin houkutella häntäkin mukaansa. Oli puhunut hänelle kasvitarhan laajentamisesta, oli puhunut laihtuneista viljelysmaista, suon ojittamisesta. Mutta ei ollut hän silloin jaksanut luottaa siihen hommaan, ei ollut ymmärtänyt, että juuri siitä voisi löytyä se pohja, jota heidän yhdyselämänsä kaipasi.
Nyt Jaakko näki sen niinkuin peilistä: Hän oli silloin jäänyt roikkumaan juurettomana lyhteenä vaimonsa mukaan, rasittavana taakkana. Oli tehnyt onnettomaksi oman elämänsä ja vaimonsa elämän.
Monasti oli hän yksinäisinä hetkinä metsäteillä ajellessaan melkein itkien ajatellut, miksi heidän elämänsä piti olla tämmöistä surkeaa kidutusta. Hän oli koettanut rehkiä ajossa hellittämättä tavoittaakseen takaisin pois luisuvan onnensa, oli maksanut vähitellen kaikki vanhat velkansa, jotka toisilla naapureilla olivat yhä avonaisina.
Mutta eihän se auttanut mitään. Onni oli paennut vain kauemmaksi. Mari oli vuosi vuodelta juurtunut yhä lujemmin maaperäänsä, mutta hän oli häilynyt, kitunut juuretonna, konsanaan oikeata työniloa tuntematta, konsanaan parhaita voimiaan ja toivotuksiaan työlleen omistamatta. Hänen karaisemattomat käsivartensa, joissa kerran oli sävähdellyt hillitön voima, olivat käyttämättöminä alkaneet näivettyä. Hänen notkea vartensa oli alkanut kuskipukilla istumisesta jäykistyä.
Hän oli nähnyt ympärillään yhtenäistä alaspäin menoa. Yksi naapuri toisensa jälkeen oli vierähtänyt kuskipukiltaan mierontielle, yksi koti toisensa jälkeen särkynyt, ja sortunut hävittävänä vyöryvän muukalaistulvan jalkoihin. Hän oli huomannut nämä varoittavat enteet, mutta ei ollut vain uskaltanut tarttua siihen työhön, josta ehkä olisi voinut pelastus koitua.
Hän oli tuskallisin sydämin nähnyt oman kotionnensa pala palalta särkyvän, vaimonsa ja viime vuosina myös lapsiensa lähtevän itsestään erilleen, menevän omaa tietään, mutta hän oli vain epätoivoisesti etsinyt pelastusta sieltä niistä ei mitään pelastusta tullut.
Ja vihdoin hän oli Inossa heittäytynyt tähän viimeiseen kelkkaan, vaikka arvasi jo etukäteen vaimonsa tätä yritystä jyrkästi vastustavan. Hän oli kuvitellut tästä hommasta löytäneensä sen voimia ja ponnistuksia kysyvän työalan, jota oli vuosikymmenet turhaan ikävöinyt, ja niin oli hän töykeästi sysännyt vaimonsa syrjään, tukkinut korvansa Marin varoituksille, vaikka ne varoitukset olivat löytäneet vastakaiun hänen oman sydämensä syvimmässä. Villin voitonhimon, kiihkeän ponnisteluhalun sokaisemana hän oli väkisin koettanut tukahuttaa oman sydämensä äänen ja siihen päästäkseen loukannut vaimonsa tunteita jokaisella sanallaan, jokaisella eleellään.
Jo kykeni Jaakko nyt näkemään tähänastisen elämänsä oikeassa valaistuksessaan. Jo huomasi hän nyt, miten maaperästä irrallaan oli vuosikymmenet kulkenut, miten hyllyvälle perustalle oli vihdoin tämän viimeisenkin yrityksensä rakentanut. Yksi myrsky oli vain käynyt, yksi raju tuulenpuuska puhaltanut, ja kaikki oli raunioina.
Ja siinä raunioilla oli hän itse kuolemanväsyneenä, ruumis murtuneena, sielu rikki raadeltuna, sairas, kalvava omatunto päänalaisenaan. Hänen täytyi paeta omaa vaimoaan, ainoata läpeensä rehellistä ihmistä, minkä tunsi kotitienoollaan. Hän häpesi niin syvästi, että piiloitteli päiväkaudet täällä huvilallaan eineenpalaa maistamatta, uskalsi vasta puoliyön ajoissa varkaan tavoin hiipiä muutamaksi tunniksi kotiinsa.
Epäilemättä hän olisi ennemmin tai myöhemmin joutunut näille samaisille raunioille muutenkin, vaikk'ei tätä tuulenpuuskaa olisi tullutkaan. Jo tunsi Jaakko nyt itsensä, jo tajusi hän elävästi, ettei ollut syntynyt näitä teitä kulkemaan. Tällä tavoin oli vain loppu joutunut aikaisemmin, näin oli vain Marin ennustus nopeammin toteutunut, koko tämän hänen hedelmättömän elämänsä tilikirjan viime lehti pikemmin kirjoitettu.
Ei syyttänyt Jaakko kohtalon kovuutta ilottomasta lapsuudestaan ainaisen puutteen ahdistamassa isän kodissa, ei syyttänyt aikaisimman nuoruutensa armottomista kokemuksista Kronstadtin ajuriartteleissa, ei syyttänyt hedelmättömästä, hukkaan menneestä elämästään. Hänelle selvisi näinä yksinäisyyden hetkinä, että se oli heidän rajaheimonsa yhteinen kohtalo, orjavallan aikuinen perintö ja tämän vieraan almujen varaan rakentuneen loiselämän kiro. Ne painoivat heitä kaikkia maahan, ne olivat painaneet hänen naapurinsa, ne olivat painaneet hänetkin. Hän oli vielä ollut monia toisia onnellisemmassa asemassa, sillä hänellä oli hyvä ja uskollinen vaimo, joka oli koettanut nostaa ja tukea häntä, auttaa hänet ponnistautumaan pois tämän kaksinkertaisen kiron alta.
Murtunein mielin ajatteli Jaakko nyt hylyksi heitettyjä, rappeutuneita peltotierojaan. Päänsä piti niiden ohi kulkiessa alas painaa, jottei olisi nähnyt ympärillään leviävää surkeutta. Jospa hän olisi ajoissa noudattanut Marin kehoituksia. Ehkä olisi heidän maatieransa tällä hetkellä ollut siinä kunnossa, ettei olisi tarvinnut pelätä suoranaista mierontielle vierähtämistä.
Nyt oli myöhä enää aloittaa. — Jaakko kouraisi taskuaan: Siellä oli jäljellä kaikkiaan kymmenkunta ruplaa, kaikki muu oli mennyt tähän yritykseen. Ei ollut elämisen varaa edes ensi talveksi. Ei muuta kuin aloita uudestaan alusta, lähde taasen Kronstadtiin, sillä Inossa tai muualla lähempänä ei ensi talveksi ollut mitään rahanpyytöjä tiedossa.
Jaakko tunsi inhoavansa kuskipukille nousemista ja sen lisäksi hän tunsi itsensä niin loppuun asti nääntyneeksi, että aavisti lähtevänsä viimeiselle tielleen, jos joutuisi talvikaudeksi Kronstadtin ajuritupiin viereksimään.
Yhtäkaikki päätti Jaakko sinne yrittää. Muuta neuvoa ei ollut, ei ollut.
Näin mietiskeli Jaakko elämäänsä syksyn pitenevinä iltoina. Tuntikaudet hän istuskeli yksin huvilassaan höyläpenkkinsä nokalla. Pieni lampputuikku paloi penkin toisessa päässä.
Usein Jaakko näki ympäristöltä yössä kajastelevia huvilapaloja. Silloin hänen hartiansa painuivat entistään alemmas, pää taipui kumaraan, huolten rypyt otsalla juontuivat syvemmiksi…
Mari näki hyvin Jaakon murtumisen, arvasi hänen ajatustensa juoksun. Hän etsimällä etsi tilaisuutta päästäkseen luottamuksellisesti juttelemaan miehensä kera, rohkaistakseen häntä, kertoakseen hänelle säästöistään, pyytääkseen nyt vihdoin Jaakkoakin mukaansa, kun toivo kaikesta muusta oli mennyttä. Kaiken miehensä tylyyden, kaikki loukkaukset olisi Mari ollut valmis antamaan anteeksi, mutta Jaakko pakeni joka kerta hänen käsistään, kun hän yritteli pitempiin puheisiin käydä.
— No ainaiseksi ei Jaakko voi sinne autioon huvilaansa kätkeytyä, ajatteli Mari. — Tai menen lopulta sinne, jollei muu auta.
Mutta toistaiseksi oli Marilla enemmän kuin tarpeeksi työtä kasvitarhassaan. Pietarilaisten poislähtö oli sitä työtä tuntuvasti lisännyt. Se oli siirtänyt vihanneksien myyntipaikan Pietariin.
Niin, Mari ja ukko Arttemi lähettivät nyt yhdessä kasvitarhojensa tuotteita rajantakaiseen pääkaupunkiin. Arttemi oli käynyt siellä vakituiset myyntipaikat hankkimassa, ja näille ostajille hommattiin sitten joka päivä sievoiset määrät vihanneksia. Lähetykset täytyi tietysti huolellisesti pakata rautatiematkaa varten, ja tämä sekä lähetysten junaan toimittaminen antoivat aika runsaasti puuhaa.
Sen suurempaa harmia ei pietarilaisten odottamaton poislähtö tuottanut. Pietarissa saatiin vihanneksista hyvät hinnat, ja menekki oli mainio. Heti sodan alettua rupesi näet pääkaupunkiin tulvaamaan liika-asutusta, ja ruokatavaroin kysyntä silloin tietysti lisääntyi entistään suuremmaksi.
Tulevaisuuteen nähden ei Marilla ollut mitään huolia. Hän ei välittänyt yhtään siitä, palasivatko pietarilaiset enää konsanaan näille maille vai jäivätkö rajan taakse. Pietari jäisi aina paikalleen, ja siellä syötäisiin hänen maatieransa antimet aina hyvällä halulla. Ja vaikka Pietarikin sulkeutuisi, vaikka maailma miten mullistuisi, niin aina tarvittaisiin maan antimia.
Ehkäpä niitä tarvittaisiin tulevaisuudessa vielä entistä kipeämmin. Jo alkoi näkyä siihen viittaavia oireita. Sanomalehdet kertoivat jo monissa maissa elintarpeiden olevan arvokkainta tavaraa, ja sinnepäin oltiin varmaan kaikkialla menossa. Eihän muuten voinut olla, kun kaikki parhaat voimat oli monissa suurissa valtakunnissa riistetty pois työnsä äärestä, viety hävittävään sotaan, työn arvoja tuhoamaan.
Sitä enemmän oli syytä aherrella peltotilkullaan sen, jolta ei vielä oltu temmattu kuokkaa ja aurankurkea pois kädestä.
Näin ajatteli Mari. Siihen luottaen hän katseli pelottomana epävarmalta näyttävään tulevaisuuteen.