V.
Jaakko Vesterisen talo oli viertotieltä oikealle lähtevän syrjätien varrella. Siellä oli muutaman kilometrin pituisen metsätaipaleen takana toistakymmentä pikkutilaa käsittävä taloryhmä, joka kyllä kuului aseman ympärillä olevaan emäkylään, mutta jota syrjäisen asemansa mukaan tavallisesti sanottiin Peräkyläksi.
Neljä Peräkylän taloista, niiden joukossa Sion Lipiäisen ja Mooses Määttäsen talot, oli jo kokonaisuudessaan joutunut venäläisille, ja näiden talojen maille oli rakennettu yhteensä parikymmentä huvilaa. Sen lisäksi olivat useimmat Peräkylän talolliset, Anton Lempiäistä ja Jaakko Vesteristä lukuunottamatta, myyneet huvilapalstoja, niin että Peräkylän mailla taisi huvilain lukumäärä nousta jo sinne kolmeenkymmeneen.
Suurempi huvilaryhmä oli kylän alkupäässä tien kahden puolen. Siellä olivat Sion Lipiäisen ja erään toisen venäläiselle myydyn tilan maille syntyneet huvilat. Toinen sakeampi ryhmä oli kylän loppupäässä Mooses Määttäsen entisen tilan mailla. Loput olivat hajallaan ympäri kylää enemmän sen reunapuolilla.
Talollisten asuinrakennukset olivat siinä huviloiden keskessä mitättömän pienine peltotieroineen yhteen ryhmään ahdettuina, aivan kuin joka taholta vihollisen piirittäminä. Hovinherra se monia miespolvia sitten oli tämmöisen yhteensullotun rakennusjärjestyksen määrännyt voidakseen paremmin pitää silmällä alustalaisiaan ja estääkseen näitä hovin metsän haaskauksesta.
Olisihan siitä rakennusjärjestyksestä kyllä voitu sitten maiden jaossa poiketa, mutta kukaan ei silloin tahtonut lähteä kylmään metsään rakennustaan siirtämään, sinne uusia peltoja itselleen raivaamaan. Jäätiin vain yhä edelleen pyörimään siihen toistensa tielle, ja niin täytyi maanmittarin palstoitella jokainen tila useampaan lohkoon, jotka olivat hujan hajan, kartanomaat ja peltotierat erikseen, niittytierat erikseen, metsäpalstat erikseen, aivan sekaisin.
Jos näissä oloissa ken olisi vielä tahtonutkin uutisviljelyksiä raivata, olisi se ollut miltei mahdotonta. Ne viljelykset olisivat joutuneet kauaksi asumuksista, ja niille päästäkseen olisi monasti pitänyt kulkea kahden kolmen naapurin maiden yli, josta tietysti olisi aiheutunut alituisia rettelöitä ja selkkauksia.
Sellaisen siunatun perinnön se orjavalta oli vielä maanjaossakin jättänyt näille peräkyläläisille ja saman perinnön se on jättänyt sadoille muille kylille Karjalan kannaksella herpaisten ja lamauttaen arvaamattoman paljon kansan ainoan luonnollisen elinkeinon, maanviljelyksen elpymistä.
Omissa huviloissaan elelevien kesäasukkaiden lisäksi asui Peräkylässä vielä melkein kaikkien talollisten luona kesäaikaan pietarilaisia, etupäässä pienempiä perheitä sekä opiskelijoita, taiteilijoita ja muita mahtavampien menijöiden liepeillä kulkeutuneita loisasukkaita. Tätä tarkoitusta varten olivatkin useimpien talollisten asuinrakennukset laitetut siten, että toinen pää rakennusta oli melkein tyyten eristetty ja sen eteen oli kyhätty kuistikon tapainen, joten se edes ulospäin näytti verrattain viihtyisältä kesämajalta.
Sisäpuolella sen viihtyisyyden laita olikin monasti niin ja näin. Rakennukset olivat silloin venäläistulvan alkuaikoina suurten vuokrien toivossa velkarahoilla laitetut, mutta kun sitten kaikki varakkaammat tulokkaat alkoivat rakentaa omia huviloitaan, eivät talolliset huoneidensa kesävuokrilla enää saaneetkaan niin suuria tuloja, että uutisrakennukset olisi kannattanut kunnollisesti sisustaa. Näin ne jäivät melkein kuin keskentekoisiksi ja semmoisina ne siitä lähtien saivat olla. Kelpasivathan ne aina jollekin ja ansaitsihan niillä parhaassa tapauksessa muutaman satasen kesässä, mutta mitään näkyvää hyötyä ei niistä tuloista ollut. Useimmilla oli vielä alkuperäinen rakennusvelkakin maksamatta.
Jaakko Vesterisen taloon päästiin viimeisiä kyläntieltä vasemmalle lähteviä kujasia myöten. Näiden samojen kujasten varrella olivat tieltä erottua ensimmäisinä Lopos-veljesten ja Salamon Hakulin talot, toinen oikealla, toinen vasemmalla puolen kujasia. Sitten seurasi Anton Lempiäisen talo vasemmalla puolella ja viimeisenä Jaakko Vesterisen talo kujasten päässä.
Aivan Jaakko Vesterisen pellonaidan takana oli kaksi huvilaa, jotka molemmat omisti pietarilainen puutarhuri Grigori Artemjev, kyläläisten kesken tavallisimmin tunnettu nimellä ukko Arttemi. Toisessa huvilassaan hän asui itse kesät talvet rehevien kasvimaidensa keskellä, toisen hän oli vuokrannut Sion Lipiäiselle.
Mooses Määttäsen perulle rakennetut huvilat olivat myös lähellä Jaakon taloa, siitä luoteeseen metsänlaidasta alkaen.
Jaakko Vesterisen palatessa Salamon Hakulin litkoista uinui jo koko Peräkylä ja sen huvilayhdyskunta unten helmoissa. Taivas oli kirkastunut, ja niinpä täysikuu, joka illalla oli ollut pilvien peitossa, valaisi nyt täydeltä terältään.
Kuutamon valossa Jaakko näki omille kujasilleen poikettuaan vältellä tiehen syöpyneitä kuoppia, joihin kärryt välistä voivat pudota akseliaan myöten. Vaikka heitä oli neljä taloa näiden samojen kujasten varsilla, niin ei tietä tullut konsanaan korjatuksi. Päivän vuodessa se korjaaminen olisi voinut heiltä jokaiselta viedä, mutta sitä päivää ei uhrattu. Ennen ryvettiin syyssateiden tultua kujasilla melkein pohjattomassa liassa.
Kaikissa tien varsilla olevissa taloissa olivat ikkunat perhetupien puolella, joissa tulokkaat itse asuivat, enemmän tai vähemmän rikkinäiset ja niitä oli paikkailtu paperilla, päresuikaleilla ja muulla mitä vain käteen oli sattunut. Samoin olivat pellonaidat monin paikoin kaatuilleet, pihoihin vievät portit retkottivat mikä minnekin päin kallellaan, ja tarhojen edustat pihamailla olivat täpöisen täynnä rikkinäisiä ajovehkeitä ja kaikkea muuta talouteen kuuluvaa jonninjoutavaa rojua.
Kuutamon hämyisä valo tuota rappeutumista vielä melkein kuin liioitteli. Selvällä päivällä ajaessaan ei Jaakko monasti ollut noita kallellaan retkottavia portteja ja kaatuneita aitoja huomannutkaan, mutta nyt ne pistivät niin ihmeen elävästi silmään, ja masentava alakuloisuus hiipi taasen Jaakon mieleen. Sainoista lähdettyään ja lyhyttä metsätaivalta ajaessaan oli hän tuntenut keventävää mielihyvää, kun tuli vesiselvänä miehenä lähdetyksi kotiin. Mutta nyt se hyvänmielen tunne haihtui kuin pyyhkäisten.
Eikä Jaakon mielialaa suinkaan parantanut se, että hän omaa kotiaan lähetessään näki tuvasta tulen tuikkivan: Siellä valvoi hänen vaimonsa Mari ja odotti häntä. Kaikkien toisten talojen tuvissa nukuttiin eikä välitetty tuon taivaallista siitä, milloin perheen pää suvaitsi saapua kotiin. Mutta Mari valvoi ja odotti — niin hän teki aina.
Oikeastaanhan Jaakon olisi pitänyt tuntea mielihyvää ja ylpeyttä sen johdosta, että hänen vaimonsa oli toisenlainen kuin kaikkien muiden, että se aina odotti häntä ja piti illallisen hänen varaltaan lämpimänä. Niin olisi pitänyt tuntea, mutta niin ei Jaakko tuntenut, ei ollut enää pitkiin aikoihin tuntenut. Häntä päinvastoin kiusasi se, että Mari hänen vuokseen valvoi öitään. Hän tiesi vaimonsa katselevan tätä ajurielämää ja yleensä täkäläisiä oloja hyvin epäsuopein silmin. Mari oli kotoisin Inkerinmaalta, eräästä Lempaalan syrjäkylästä, jossa Pietarin läheisyydestä huolimatta elettiin alkuperäistä maalaiselämää. Siitä johtui, ettei Mari voinut näihin oloihin tottua. Hän kyllä koetti parhaansa niihin mukautuakseen, mutta yhtäkaikki Jaakko tiesi ja näki Marin ikävöivän toisenlaisiin oloihin.
Se harmitti ja kidutti Jaakkoa. Joka kerta, kun hän myöhään ajosta palatessaan näki tulen tuvasta tuikkivan, ajatteli hän:
— On sillä Marilla taas ollut pitkä ja ikävä ilta. Monta on se ajatusta ennättänyt ajatella, vaikka ei minulle niistä puhu.
Jo monasti oli Jaakko selittänyt vaimolleen, ettei tämän pitäisi valvoa ja häntä odottaa, mutta siihen Mari vain hymähti ja odotti edelleenkin.
Tällä kertaa Marin valvominen kiusasi Jaakon mieltä vielä tavallista enemmän. Hän oli tuntikauden, ehkäpä enemmänkin viivytellyt mokomassa seurassa, ja niinpä hän hevosta riisuessaan tunsi palaavansa aivan kuin pahanteosta. Hän tiesi Marin vihaavan Tereskan sainoita enemmän kuin mitään muuta paikkaa maan päällä, ja siksi hänkin oli ruvennut sitä viime aikoina karttelemaan, ettei suotta vaimonsa mieltä pahoittaisi. Mutta pitipäs sinne taas tänä iltana hullautua menemään, vaikk'ei olisi ollut oikeastaan mitään pakkoa…
Kun Mari kuuli Jaakon kärryjen kolinan, pani hän pois ompeleensa, huoahti kevyesti ja rupesi sitten laittamaan miehensä illallista. Hän otti hellalta keittoastian, hämmenteli ja tarkasteli sitä sekä toi sen sitten puusta taidokkaasti tehdylle alustalle asetettuna pöydälle. Senjälkeen hän nouti leipää ja tuopillisen piimää, asetti viereen lautasen ja muut syömäneuvot sekä laittoi lopuksi ovensuurahille valmiiksi pesuvettä ja saippuaa.
Askarrellessaan liikkui Mari kevyesti ja nuorekkaasti. Hän oli pienenläntä, hoikkavartaloinen nainen, kasvot hieman kalpeahkot, mutta terveväriset, tukka tumma ja tavattoman tuuhea. Mari oli puettu vain lyhyeen raitaiseen alushameeseen sekä väljään, puhtoiseen röijyyn. Tukkansa hän oli irroittanut nutturalta, ja se heilahteli komeana, kahden kouran täyteisenä palmikkona hartioilla. Tämä ynnä iltapuku sai aikaan sen, että Mari ensi silmäyksellä näytti vielä hyvin nuorelta, melkein hennolta tytöltä. Lähemmin tarkatessa huomasi suun ympärillä kuitenkin muutamia hienoja juonteita, jotka kertoivat elämän kokemuksista, ehkäpä pettymyksistäkin.
Kun Mari illallisen pöytään saatuaan istahti takaisin pöydän latvapuolelle ompeleensa ääreen, saivat hänen kasvonsa miettivän ilmeen, joka näytti niille olevan ominainen. Erikoisesti pisti silmään kauniisti kehittynyt, älykkäisyyttä osoittava otsa ja syvä, ilmehikäs silmäpari, jotka epäämättömästi osoittivat Marin kuuluvan johonkin Inkerinmaan monista tunnetuista laulajasuvuista.
Tupa, jossa Mari emännöi, oli pienenpuoleinen ja yksinkertaisesti sisustettu, mutta kaikessa vallitsi tavaton puhtaus ja järjestys. Ovensuuseinällä olevan astiahyllyn reunat olivat paperiröyhelöin koristetut, uuni oli melkein kuin vasta eilispäivänä valkaistu, eikä vaarenaulakoilla ja orsilla näkynyt mitään joutavaa rojua. Perällä ikkunain välissä oli vanhaa tekoa oleva perhesänky, jonka päät olivat leikkauksin koristetut. Uuninpuoleisella sivuseinällä oli toinen sänky, jossa nukkuivat Jaakon ja Marin ainoat lapset, kolmentoistavuotias Martti ja häntä kaksi vuotta nuorempi Lauri-poika. Sänkyjen välisessä nurkassa oli iso piironki ja sen vieressä osittain poikain sängyn tukkeamana, ovi, joka vei toisiin huoneisiin. Kun niissä huoneissa kuitenkin asui pietarilaisia kesäasukkaita, ei tätä ovea konsanaan käytetty.
Jaakko tuli pimeästä eteisestä aikalailla kolistellen tupaan, nyökkäsi vaimolleen äänettömän tervehdyksen, pani ajorukkasensa uunin reunalle, ripusti takkinsa ja hattunsa naulakolle sekä ryhtyi sitten peseytymään. Hänen hoikka, jäntevä vartalonsa näytti taipuvan hiukan jäykästi kumaraiseen pesuasentoon. Ainainen kuskipukilla istuminen alkoi nähtävästi jo puuduttaa ja kangistaa Jaakon jäseniä, vaikka hänellä olikin ikää vasta kolmekymmentäkuusi vuotta. Peseydyttyään nouti Jaakko piirongin päältä käsipeilin ja tuli se kädessään pöydän luo lähelle vaimoaan sekä ryhtyi siinä lampun valossa kampaamaan sakeata, hieman vastahakoisesti jakaukselle taipuvaa tukkaansa. Sitä tehdessään hän vilkaisi tämän tästä salavihkaa Mariin, joka istui ompeleensa yli kumartuneena eikä näyttänyt häntä huomaavankaan.
Sinä turmelet, Mari, silmäsi ihan piloille, kun tuolla tavoin joka yö valvot ja ompelet, sai Jaakko vihdoin sanotuksi.
Mari vilkaisi mieheensä ja vastasi hymähtäen:
— Johan ne olisi monta kertaa nähneet piloille mennä, jos mennäkseen.
— Elä sano niin, väitti Jaakko vastaan. — Yhden kerran ne vain hyvätkin silmät pettävät, ja silloin loppui ompelemiset päivälläkin, saatikka sitten yöllä.
Mari ei vastannut enää mitään miehensä viimeisiin sanoihin, alkoi vain kiirehtiä tätä syömään, ettei keitto ennättäisi kokonaan jäähtyä.
Syöntiaikana tuli taas painostava äänettömyys. Marin neula suihki nopeasti, seinäkello naksutti tasaisesti, ja pöydän päällä riippuvan kattolampun valkea päästi välistä hiljaisen ritinän imiessään uutta öljyä sydämestä.
Jaakko mietti miten aloittaisi uudelleen katkenneen keskustelun ja saisi sanotuksi vaimolleen syyn viipymiseensä. Hän ei kuitenkaan keksinyt mielestään sopivaa alkua, mutta silloin keskeyttikin Mari itsestään työnsä, pisti neulan ompeleeseen, katsahti seinäkelloon ja päästi kevyen haukotuksen.
— Jopa taisi ruveta unettamaan, ehätti Jaakko ilostuneena, kun pääsi puheen alkuun.
— Jo hiukan, myönsi Mari hymyillen. — Kauan sinä tänä iltana viivähditkin, kello on jo sivu yhden.
— Minulla oli pitkämatkainen setakka, selitti Jaakko. — Kävin siellä sen pankkiherran huvilalla asti. Ja sitten — Jaakko viivytteli sanojaan — sitten olin vielä muuallakin.
— Saineissa? kysyi Mari naurahtaen.
— Niin, siellä… Piti näet Salamon siellä sen palstakauppansa litkoja. Kaikki toiset jäivät sinne vielä minun lähtiessäni täyden päältä juhlimaan.
— Pidettiin niitä samaisia litkoja täällä Salamonin kotonakin, selitti Mari hyväntuulisena. — Salamonin Liena juoksi hameet käärittynä jo aika päivällä ympäri kylän kutsuja heittämässä. Käväisi meilläkin ja kehui olevan monenlaiset pulkat sekä piirakat.
— No olitkos sinä siellä? kysyi Jaakko ilostuen.
— En ehtinyt menemään… Piti olla koko iltapäivä ukko Arttemia avustamassa. Siellä oli huomiseksi suuria kukkatilauksia.
Jaakko arvasi ukko Arttemin avustamisen olleen vain tekosyyn. Hänen vainionsa ei juuri konsanaan käynyt kylän eukkojen kutsuissa, ja siitäpä Maria kylällä kellättiinkin ylpeäksi.
— Olisi pitänyt mennä edes pistäytymään, sanoi hän vaimolleen lauhkeasti. — Totta puhuen ei minullakaan ollut yhtään halua niihin pitoihin, mutta pitäähän sitä mennä, kun on naapuri.
Marin kasvoille tuli päättäväinen ilme, ja hän sanoi väkinäisesti naurahtaen:
— Ehkä pitäisi, mutta hassuahan se on arkipäivinä. Olisi säästänyt pulkkansa ja piirakkansa sunnuntaiksi, sitten ehkä olisin pistäytynyt. Arkena minulla on muita hommia, sanokoot minua miksi hyvänsä.
Hän nousi ja alkoi korjata ruokia hiljakseen hyräillen.
Kun tuli oli sammutettu ja käyty makuulle, valvoi Jaakko vielä hyvän aikaa katsellen lattialle lankeavaa kuutamon valoa ja mietiskellen vaimonsa viimeisiä sanoja.
— Niin olisi minunkin pitänyt tehdä, ajatteli hän. — Mari ei milloinkaan arkaile, vaikka näyttää päältäpäin niin hiljaiselta ja taipuisalta. Luulisi, että sen käärii kuka hyvänsä sormensa ympäri, mutta eläpäs mene yrittämään.
Jaakko oli aina ihaillut vaimoaan, ja nyt hän tunsi Marin taasen kohonneen portaan itseänsä korkeammalle. Samalla hänen oma olonsa alkoi tuntua hänestä entistäkin apeammalta.
VI.
Ukko Arttemi, nykyisin jo kuusissakymmenissä oleva äijän kääppänä, oli ilmestynyt näille maille ensimmäisten aseman ympärille asettuneiden huvila-asukkaiden mukana. Vähän aikaa ympärilleen katseltuaan oli hän suunnannut matkansa Peräkylään, kierrellyt siellä päivän kaksi sekä ostanut sitten siitä Jaakko Vesterisen pellonaidan takaa muutamalle kauempana olevalle tulokkaalle kuuluneen maapalstan. Hän oli saanut sen aivan pilahinnalla, mutta siihen oli hän vuosien vieriessä laittanut kaksi huvilaansa sekä rehevän keittiökasvitarhan omine taimilavoineen ja laajoine kukkaistutuksineen, joiden tuotteita m.m. toinen asemalla olevista kukkasten myyjistä kaiket kesät kaupusteli.
Keittiökasveja toimitti ukko Arttemi säännöllisesti koko Peräkylän huvilayhdyskunnan tarpeiksi, vieläpä aseman ympäristöllekin. Sen lisäksi kasvatti hän suuret määrät kaalia, kurkkuja y.m. vihanneksia talvivaroiksi muutamalle Pietarin tunnetuimmista vihanneskauppiaista.
Ukon kehuttiin paisuneen kasvimaansa tuloilla jo aika äveriääksi, mutta siitä huolimatta hän ahersi vuodet ympäriinsä konsanaan levähtämättä. Työskentely kasvitarhassaan ja taimilavojensa ääressä näytti muuttuneen Arttemin suoranaiseksi intohimoksi. Varsinkin keväisin istutus- ja kylvöaikana sai tämä intohimo niin suuren vallan, ettei äijä malttanut edes yösydännä silloin moniksi nukkua. Siellä kyykki vain taimiensa kimpussa itsekseen puhellen ja hiljakseen vihellellen hilpeitä lurituksia, nuoruuden tanssi-iloista mieleensä jääneitä.
Vakinaisia apulaisia oli Arttemilla vain yksi ainoa. Tämän lisäksi palkkasi hän kiireisinä työaikoina päiväläisiä, ja kun Jaakko Vesterinen sattui elämään siinä Arttemin naapurina, rupesi Jaakon vaimo Mari omien töidensä lomassa käymään ukolla apuna, milloin päiväläistä tarvittiin.
Nämä käynnit toivat vaihtelua Marin yksitoikkoiseen elämään, joka jo alusta pitäen pyrki pysymään hyvin ilottomana, kun Jaakko kaiket päivät viipyi kotoa poissa omissa rahanpyytöhommissaan. Mutta vaihtelun ohessa ne toivat vähitellen muutakin. Kasvitarhatyö on sellaista, että se tarttuu veriin, jollei ihminen ole aivan tylsistynyt elävän luonnon kauneudelle, sen voimakkaalle elämän sylkahtelylle. Marin veriin se tarttui vuosien vieriessä yhä lujemmin, vei hänet vähitellen kokonaan valtoihinsa.
Ja kun Mari oli yritteliäs nainen, ei hän ajan pitkään tyytynyt työskentelemään yksistään toisen päiväpalkkalaisena. Hän alkoi laittaa itselleen omaa pientä kasvitarhaansa, jota hän hoiteli ja vaali kuin silmäteräänsä. Eihän se kasvitarha alussa sanottavia tuottanut, mutta se laajeni vuosi vuodelta, kunnes lopulta päästiin niin pitkälle, että Jaakon kotona riitti vuodet umpeen oman kasvimaan tuotteita niukan ruokalistan höysteeksi.
Koetti Mari joskus keväisin innostaa Jaakkoakin edes muutamiksi päiviksi kasvitarhatyöhön, mutta ei Jaakko näille vaimonsa houkutuksille korvaansa kallistanut. Hän näki kyllä omin silmin, miten äveriääksi naapurinsa oli sillä työllä paisunut, ja täytyihän hänen tunnustaa Marinkin pikku kasvitarhan heidän omaan talouteensa tuottamat siunaukset, mutta nämä seikat eivät voineet Jaakon ennakkoluuloja haihduttaa. Ne ennakkoluulot olivat hänessä yhtä lujassa kuin kenessä muussa Kannaksen talonpojassa hyvänsä. Ne periytyivät orjavallan ajoilta.
Orjavallan aikana oli hovinherra pitänyt kasvitarhaa ja kuljettanut säännöllisesti venäläisen ammattimiehen sitä hoitamaan. Ropottia tekevää talonpoikaa ei monasti siihen työhön laskettu, ja jos milloin laskettiin, niin ainoastaan mestarin silmälläpidon alaisena yksinkertaisempiin aputöihin, lantaveden kuljetukseen ja sen semmoiseen. Yksin elä yritäkään kartanon kasvitarhaan tonkimaan, muuten tanssivat voudin raipat selässäsi.
Tästä sai alkunsa se käsitys, että kasvitarha oli jonkunlainen hovinherran huviksi keksitty silmänkaunistus. Ropottia tekevä talonpoika rupesi katselemaan sitä karsaasti, niinkuin se katseli karsaasti kaikkia muitakin hovinherran mukavuuksia. Jos joku talonpoika olisi ruvennut itselleen kasvitarhaa laittamaan, niin hyvin luultavasti hän olisi saanut naapuriensa vihat päälleen. Hänen olisi katsottu olevan jollakin tavoin liitossa hovinherran kanssa, kun rupesi tämän metkuja jäljittelemään.
Eikä tämä käsitys hävinnyt hovinherran mukana. Yhä edelleen pidettiin kasvitarhanhoitoa sellaisena ajanvietteenä, joka saattoi sopia korkeintaan herraskaisille ja ryssille.
Tällä tavoin katseli asiaa Jaakkokin, luultavasti olematta sen paremmin selvillä, mistä se vastenmielisyys kasvitarhatyöhön johtui. Se vastenmielisyys oli hänellä yksinkertaisesti veressä, niinkuin kaikki muutkin orjavallan pahat perinnöt. Menepäs sitä käden käänteessä pois juurittamaan, vaikka omat silmäsi olisivat kymmenesti todistaneet käsitystesi nurinkurisuuden.
Kun Mari näki turhaksi Jaakon suostuttelun työkumppanikseen, rupesi hän opettamaan poikiansa kasvitarhatyöhön. Hän vei Martin ja Laurin silloin tällöin mukanaan ukko Arttemin kasvitarhaan, jossa pojat saivat ihailla Arttemin komeita kukkaistutuksia. Siitä se alku läksi, pojat olivat hyvin pian ihastuneet niin perinpohjin naapurinsa kasvimaahan, etteivät olisi muualla viihtyneetkään.
Mutta Mari selitti pojillensa, että heidän oma kasvimaansa, joka oli vielä pieni ja vaatimaton, saataisiin kerran myös yhtä kauniiksi, kunhan ruvettaisiin kolmisin oikein ahertamaan. No pojat olivat oitis valmiit yrittämään. He olivat pienestä paitaressusta alkaen saaneet elää miltei yksinomaan äitinsä hoteissa, ja niinpä tässäkin asiassa äidin sana ja valpas opastus lankesi hyvään maahan. Martista ja Laurista tuli pian semmoisia kasvitarhamiehiä, ettei paremmasta apua.
Jaakon kotielämään näillä perheen jäsenten eriävillä harrastuksilla oli ajanpitkään oma vaikutuksensa. Ne harrastukset alkoivat aluksi aivan huomaamatta vetää miestä ja vaimoa eri suuntiin, niinkuin vedenjakaja vie kaksi rinnatusten juoksevaa pikku purosta erilleen. Ensin ei vedenjakajan vaikutusta huomaakaan, puroset polveilevat toisiansa seutuillen, eroavat, mutta tulevat taas yhteen, kunnes odottamatta välillä oleva este jää pysyväiseksi. Silloin hyvästi purosten yhteinen, soliseva leikki! Milloin taas tavattaneenkaan, kaukaisen valtameren sylissä.
Eivät Mari ja Jaakko kumpikaan toivoneet tuommoisen vedenjakajan välilleen ilmestymistä. He rakastivat ja kunnioittivat edelleen toisiaan, mutta heidän elämällään ei ollut yhteistä päämäärää, ja niin muuttui pakosta heidän yhdyselämänsä vähitellen väkinäiseksi. Ulkokuori oli vielä eheä, mutta perhettä yhteen sitovat, näkymättömät elämänlangat alkoivat ratkeilla.
Ja pojat, Martti ja Lauri, menivät äitinsä mukana. Harvoin pyrkivät he enää aamusilla, kun Jaakko ajoon läksi, hänen mukaansa kyytiä ottamaan, niinkuin olivat monet monituiset vuodet tehneet. Kärryjen puhdistamisessa kyllä olivat totuttuun tapaan isänsä mukana, mutta vilistivät sitten heti kasvimaalle, odottamatta edes hevosen valjaisiin joutumista ja isänsä lähtöä.
Eikä Jaakko enää konsanaan kuullut Martin ja Laurin puhuvan setakanajoon rupeamisesta isoksi tultuaan. Yhteen aikaan se oli poikien mieltä tavattomasti innostanut, mutta nyt heidän ajatuksensa askartelivat muualla. Kasvimaastaan ja omista nimikkopenkeistään he puhuivat ja väittelivät isänsä apuna ollessaankin. Setakanajo oli kokonaan unohtunut.
Jaakko huomasi sen, ja se koski hänen mieleensä enemmän kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa. Eipä siltä, että hän tätä setakanajoa olisi ihaillut ja lapsilleen toivotellut, mutta sittenkin. Olisivat saaneet hänen mielikseen lähteä edes kyläntielle asti tuossa mukavilla rattailla kyytiä ottamaan. Eiväthän ne nimikkopenkit olisi sillä aikaa karkuun lähteneet.
Pyysikin Jaakko joskus Marttia ja Lauria mukaansa, mutta silloin pojat yhteen ääneen selittämään:
Pitää joutua kitkemään ja kasteluvettä laittamaan!
Tai:
— Äiti odottaa jo, emme me tohdi lähteä!
— No, eihän se äiti siitä mitä, kun sanotte olleenne minun mukana.
Silloin pojat nolostuivat ja alkoivat epäröidä. Voivatpa toisinaan lähteä vähäksi matkaa isänsä rattaille, mutta entinen ilo oli tipotiessään.
Martin ja Laurin sadoista selityksistä tiesi Jaakko tarkalleen, mitä ne nimikkopenkit olivat. Mari oli ne vasta tänä viimeisenä keväänä keksinyt. Hän oli erottanut Martille ja Laurille sekä samoin itselleen kullekin oman pienen tilkun yhteisestä kasvimaasta. Tämän tilkkunsa sai kukin hoitaa keväästä lähtien toisten siihen koskematta, kuokkia sen, laittaa siihen penkit, istuttaa taimet ja vaalia niiden kasvua pitkin kesää. Syksyllä sitten katsottaisiin, kenen penkeissä oli paras sato, kuka oli työnsä huolellisimmin tehnyt.
Kyseessä oli siis kilpailu, kunnian päälle käypä kilpailu. Tietenkin piti siinä sivussa myös yhteiseksi jäänyt kasvimaa hoitaa, mutta näissä nimikkopenkeissä ne varsinkin nyt syksyn lähetessä poikien ajatukset alati pyörivät. Niistä puhuttiin illoin aamuin, arvailtiin ja väiteltiin siitä, kellä olisi lupaavimmat voiton toiveet, väiteltiin loppumattomiin.
Mari otti innokkaasti osaa näihin Martin ja Laurin keskinäisiin väittelyihin, ja niinpä sai esimerkiksi aamiaispöydässä isä olla usein, äänettömänä kuuntelijana. Tuskin hänen olemassaoloaan edes muistettiin, kun alettiin laskea viikkoja, lopulta päiviä, milloin mitäkin lajia pitäisi ruveta talteen ottamaan ja miten paljon sitä arviolta saataisiin.
Jaakolta voi välistä keskeytyä syöntikin kuunnellessaan tuota väittelyä. Lusikka unohtui kuppiin pistämättä, ja kesken kaiken tuli Jaakolle semmoinen kummallinen mielijohde, että vaikka hän oli istuvinaan samassa pöydässä Marin ja poikiensa kanssa, niin nämä siitä huolimatta olivat jollakin tavoin hänestä hyvin kaukana.
Tämä mielijohde antoi Jaakolle runsaasti ajattelemisen aihetta ajossa ollessa. Se kiersi ja kääntelehti hänen aivoissaan pitkät päivät, kun hän odotteli pirssissä setakkaa tai ajeli syksyn tullen yhä autiommiksi käyviä teitä pitkin. Ja kuta useammin hän kotona tarkkasi Marin ja poikien puheita, sitä syvemmälle se mielijohde syöpyi, sitä enemmän se häntä kiusasi.
Oli tämä syksy Jaakon mielestä muutenkin tavallista ikävämpi ja kiusallisempi. Setakoita oli kyllä loppuun asti runsaasti, niin ettei sen puolesta olisi ollut mitään nureksimisen syytä. Mutta muuten oli ajossa-olo vaikeata. Satoi alituiseen, joten kuskipukilla sai päivät pitkät väristä läpimärissä vaatteissa, ja kaikki syrjätiet, joille useimmiten joutui kyytiä tekemään, muuttuivat lopulta melkein pohjattomiksi. Ajopelit niillä rypiessä pyrkivät särkymään ja hevonen rasittui ja laihtui ihan silmissä.
Kuolettavan ikävää oli myös kylmän sateen kasvoja piiskatessa siellä liejuisessa ajuripirssissä junien odotteleminen, mutta jos pistäysi Tereskan samoihin lämmittelemään, niin ei ollut paljon hauskempaa siellä olo. Siellä juhlittiin tänä syksynä tavallista ahkerammin; joka päivä oli perällä olevissa pilttuissa yhä uusien tilan- ja palstankauppojen litkoja. Kannaksen talonpoikain kallis esikoisuus luisui hyvää kyytiä vieraisiin käsiin, ja vielä liukkaammin luisuivat siitä esikoisuudesta saadut hopeakolikot viimeistä tietään voimallisina pirtupuolikupposina, imelän venäläisen sokerin maustamina. Huristeltiin myös muuten runsastuloisen setakanajon ansioita pyöristellen, eikä silloin kukaan saanut sainoissa allapäin istuskella.
Mutta Jaakolta oli hävinnyt tarkoin ryyppäämisen halu, ja niinpä hän tavallisesti pakeni tiehensä, kun alettiin hänelle pirtulla terästettyä, höyryävää teelasia nenän alle tyrkyttää Ei Jaakko lopulta tietänyt, minne hänen olisi pitänyt mennä. Kyllästytti ajossa oleminen, kyllästytti sainoiseura, kyllästytti kaikki tyynni. Kotiin paloi monasti mieli kesken päivän, mutta kun sitten iltasella kotiin joutui, niin yksinäiseksi ja ikäväksi tunsi olonsa sielläkin.
Ja vihoviimeinen kiusa koitui Jaakolle vielä niistä liejuisista kotikujasista. Heidän kesäasukkainaan olevat pietarilaiset, jotka sattuivat olemaan tavallista konstikkaampaa väkeä, valittivat syyssateiden tultua yhtenään kujasten siivottomuutta, kun eivät millään tavoin tahtoneet päästä jalkaisin niitä myöten yhteiselle maantielle. Suoranaisen petoksen uhriksi katsoivat joutuneensa, kun heidät oli narrattu asumaan moisen taipaleen taakse. Uhkailivatpa lopulta jättää osan kesävuokraansa maksamatta.
No, eihän siinä auttanut muu kuin repiä pellonaidat ja avata niiden pientaria pitkin pietarilaisille kulkutie, mutta siitä syntyi taas selkkauksia ja sanasotaa Salamon Hakulin kanssa, jonka pellot rajoittuivat Jaakon peltoihin. Salamon ei olisi millään tahtonut antaa Jaakon kesävieraille kulkulupaa peltojensa pientaria pitkin, vaikka hän omille asukkailleen sen kyllä antoi.
Vielä ankarampaa rähinää piti asiasta Salamon vaimo Liena, jolla oli Marille jo vanhaa kaunaa ja jonka sapen oli saanut aivan kiehumaan Marin poisjääminen hänen litkakutsuistaan. Kostoksi tästä tukkesi Liena joka päivä Jaakon huvila-asukkaiden tien, haukkui näitä ohikulkiessa ja säntäsi tämän tästä Jaakon kotiin uhkailemaan käräjänkäynnillä ja vaikka millä.
Loppujen lopuksi tekivät kujaset Jaakolle itselleenkin aika kepposen. Kun hän eräänä sysipimeänä syysiltana palasi ajosta, rattaillaan kaksi kauppiaalta ostamaansa jauhosäkkiä, sattuivat hänen ajopelinsä putoamaan kujasilla sellaiseen syvänteeseen, että toinen etulinjaali meni kokonaan poikki ja koko kärryjen etupuoli pahasti särkyi.
Siitä tuli korjaamista pariksi päiväksi, ja sepälle piti maksaa sievät rahat uuden linjaalin laittamisesta.
Tapahtuma harmitti Jaakon mieltä sanomattomasti, ja tämän harmin teki kaksinkertaiseksi se, ettei Mari malttanut olla hänelle hymyillen huomauttamatta:
— Olenhan joka kevät kehoittanut sinua tienkorjuuseen noilla kujasilla. Olet jättänyt sen työn tekemättä, kun eivät muka toiset rupea avuksi, mutta näethän nyt, että vähemmällä olisimme päässeet, vaikka olisit sen työn tehnyt aivan yksinäsi.
Jaakko murahti jotakin, joka oli olevinaan vastaväite Marin huomautukseen, mutta mielensä pohjalla hänen täytyi myöntää vaimonsa olleen tässä asiassa aivan oikeassa, niinkuin monessa muussakin oli ollut. Mari oli silloin tällöin säyseästi huomauttanut myös rempallaan olevasta pihaportista ja lahovista pellonaidoista, ja häpeätä ja harmia nieleskellen Jaakko tänä syksynä joka kerta ohikulkiessaan niitä silmäli.
Marin ja poikien kasvimaan erotti pihamaasta sievä aitaus. Martti ja Lauri äitinsä opastamina olivat pitkin kesää sitä rakentaneet, ja niin siitä lopulta tuli oikein silmänkaunistus. Siihen veti pakosta joka kerta kotiin tullessa Jaakon katseen, ja hänestä alkoi tuntua, että juuri tuo aitaus se erotti Marin ja pojat hänestä. Sen aitauksen takana niillä oli oma luvattu maansa, johon häneltä oli pääsy suljettu ja jossa häntä ei ensinkään kaivattu.
Karsain silmin, ties mistä syystä, katseli Jaakko pihamaalla askarrellessaan myös naapurinsa, ukko Arttemin kasvitarhaa kiertävää korkeata, vihreällä värillä maalattua aitausta. Kun hän näki aitauksen raoista Arttemin harmaan työpuseron ja venäläismallisen vuraska-lakin vilahtelevan, murisi hän itsekseen:
— Siellä kyykkii se höperö yhtenään. Pitipäs lemmon lähettää se aivan tähän naapuriksi!
Mutta kun ukko Arttemi huomasi Jaakon, alkoi hän sieltä kasvimaaltaan heiluttaa innostuneena lakkiaan, tulla köpitti aitauksen viereen ja viittoi viittomasta päästyäänkin, kunnes Jaakko myös käveli siihen aitauksen viereen omalle puolelleen. Ja sitten alkoi ukon suusta sanoja tulvia tähän tapaan:
— Vot, hjuva vuosi, parembi ei ni konsa ollut. Kaali kasva da mestu ei riitä, akurtsi kasva da rotinan kuulet, kaikki kasva, prekrasno! Vot, oikein hjuva miull' vuosi tulemas, da hjuva myös Marija Semjonovall' tulemas vuosi. Ei ni mitänä puutu syömisest, da kaali i akurtsi torguvoimah mennä soap, Piitterih piipahtuo. A hjuva da otshen prilesna siull' Jakov Martinovitsh, jemanda da hjuvat siull' pojat myös. Prihat niistä parahat varttumas, udalat työhön da ogorodun ihanan laittamaa, konsa bohu ikeä tuop.
Niin lasketteli Arttemi käsiänsä levitellen ja silmiänsä liputtaen. Eikä Jaakko voinut muuta kuin naurahdella ukon kehumisille. Eihän siihen äijän rehjuun kannattanut oikein työlästyä, hyvä mies se oli pohjaltaan ja rehellisellä työllä toimeentulonsa ansaitsi.
Mutta alakuloiseksi painui takaisin Jaakon mieli, kun oli ukolle selkänsä kääntänyt ja kotipihalleen tallusteli. Alakuloisena ryhtyi rattaitaan puhdistamaan, alakuloisena valjasti niiden eteen hevosensa ja alakuloisena, veltosti kuskipukilla heilahdellen läksi ajaa lotisuttamaan loasta kuohuvia kujasia pitkin maantielle. Katse harhaili tylsänä ja väsyneenä pitkin ilotonta maisemaa, näki kaatuneet pellonaidat, rappeutuneet portit, kyntämättä jääneet sänkipellot ja niille korjaamatta unohtuneet, viheliäisen pienet kaurakykköset, jotka olivat aivan hajallaan pitkin peltoja. Nälkäiset lehmät olivat niitä ohikulkiessaan näykkineet, lyhteen sieltä toisen täältä kaapanneet ja siteistään hajalle puistelleet. Ei totisesti se katseleminen mielialaa nostattanut…
Mari sen sijaan tänä syksynä iloitsi hiljaisessa mielessään sanomattomasti kesän saavutuksista. Ensi kerran hänen vähäinen kasvimaansa oli antanut siksi runsaan sadon, että hän katsoi siitä voivansa, niinkuin ukko Arttemi jo oli kehunut, myydä jonkun määrän kaalia ja muutamia muita lajeja. Tämän myynnin otti Arttemi suorittaakseen samalla kertaa, kun kävi Pietarissa omaa satoaan kauppaamassa.
Eihän siitä myynnistä tosin suuria rahoja tullut, mutta kun Mari pani nämä rahat yhteen kesän pitkään säästämiensä, marjoilla, munilla ja maitotilkkasilla kesäasukkailta saamiensa roposten kera, niin säästö nousi jo hyvän joukon toisellesadalle ruplalle.
Jaakolle ei Mari tästä säästöstään mitään puhunut. Eipä siltä, että hän itsekkäissä tarkoituksissa olisi peitellyt asioitaan mieheltään. Ei, hän tahtoi vain muuten pitää tämän säästön toistaiseksi omana salaisuutenaan ja paljastaa sen miehelleen sitten vastaisuudessa sopivan tilaisuuden tullen.
Ensi kesän varalta laajensi Mari hyvin paljon suunnitelmiaan. Hän oli jo pitkin kesää katsellut navettarakennuksen takana olevaa, kasvimaahansa rajoittuvaa peltotieraa, joka oli hyväpohjaista maata ja oli nytkin antanut mukiinmenevän kaurasadon, vaikk'ei sitä oltu vuosikymmeniin kunnollisesti muokattu eikä lannoitettu. Mari päätti liittää tämän pellon kasvimaahansa ja otti asian Jaakon kera puheeksi eräänä iltana, kun he taas istuivat kahdeltaan Jaakon ajosta tultua.
Jaakko pani ensin vastaan ja selitti, että se tiera oli parasta kauramaata ja tarvittiin siis hänen hevosensa ylläpidoksi.
— Eihän siitä niin pikku alasta suurta vahinkoa tule, virkkoi Mari. — Kulin enemmän jos ostat kauroja, niin voimmehan sen rahan muussa säästää.
— Niin sinä sanot, mutta eipähän näy tulevan säästetyksi.
Marin teki jo mieli ilmoittaa tänä kesänä kasvimaastaan saamansa säästö ja kehaista Jaakolle, että paremmin se pelto hänen huostassaan tuottaisi kuin konsanaan kauramaana. Malttoi kuitenkin mielensä ja lausui vain:
— Muokkaisit hiukan paremmin muut peltosi, niin monin kerroin tulisi korvatuksi sen pikku palan menettäminen.
— Muokkaisihan sitä jos miten hyvästi, jollei olisi muuta tekemistä, vaan näethän itse, ettei ole aikaa. Ja siksi toisekseen, mitäs sinä niin suurella alalla teet? Ethän vain aikone ukko Arttemin kera kilpasille!
Jaakon sanoissa oli puolittain leikillinen, puolittain pilkallinen sävy, mutta Mari ei ollut hänen pilkkaansa kuulevinaan, virkkoi vain vakavasti:
Eihän sitä tarvitse siltä kilpasille aikoa, jos aikansa kuluksi jotakin hommailee. Eikä itsestäni niin paljon väliä, vaan tiedäthän, että pojat on pienestä pitäen opetettava työtä tekemään. Ei niistä koidu siunausta, jos tuolla pitkin kujasia saavat kesäkaudet juoksennella.
Jaakko tunsi Marin viimeisistä sanoista saaneensa kolahduksen arimpaan paikkaansa ja katui jo, että oli suotta loukannut vaimoaan. Hyvittääkseen tämän hän lupasi luovuttaa Marin pyytämän peltotieran, tarjoutuipa vielä itse sen sängestä kyntämään, jotta kasvimaaksi muokkaus kävisi helpommaksi.
Jo seuraavana päivänä hän suorittikin kynnön ajaen vaot hyvin huolellisesti ja syvään. Mutta sen tehtyään ja hevosta auransa edestä riisuessaan ei hän malttanut olla tiedustamatta, mistä Mari luuli saavansa riittämään asti kasvimaalle sopivaa lantaa.
— Sittenpähän näet, sanoi Mari salaperäisesti. — Kyllä me poikien kanssa sen lannoituksesta huolehditaan.
Itse asiassa oli Marilla jo lanta tiedossaan. Ukko Arttemi, joka syksyisin keräsi ympäristön huviloista kesän aikana karttuneen, huviloiden omistajille itselleen aivan tarpeettoman lantatavaran, oli luvannut valmiiksi sekoitettua lantaa myös Marin kasvimaalle. Niinpä ei muuta kuin Mari ja pojat ryhtyivät kynnön jälkeen tarmokkaasti kuokkimaan uutta kasvimaataan hävittääkseen siitä pois kaikki turpeet ja saadakseen maaperän muheaksi lantamehua itseensä imemään.
Sitten suoritettiin lannoitus Arttemin antamien ohjeiden mukaan, ja niin oli ensimmäisen lumen sataessa Marilla hyvä ala uutta kasvimaata valmiina seuraavan kevään kylvöä ja istutusta varten.
Marilla oli näissä sadonkorjuuhommissa sekä entisen ja uuden kasvimaan muokkauksessa ollut niin tarpeeksi ahertamista, että päivät olivat menneet kuin siivillä. Tuskin ehti siinä sivussa kaksi lehmäänsä hoitaa ja muut taloustoimet suoritella.
Ensimmäisten syyskylmien joutuessa, ja kun pojat menivät kansakouluun, joutui Mari kuitenkin taas pitkät päivät yksin tuvassa käsitöidensä ääressä viettämään. Silloin oli hänellä hyvää aikaa ajatella elämäänsä ja kutoa uusia suunnitelmiaan.
Kerran oli Mari ikävinä talvipäivinä, kun Jaakko oli ollut Kronstadtissa talviansiollaan, sepitellyt isoäitinsä runotekeleitä muistutellen pitkän laulun, jossa valitti mielihaikeuttaan, että oli eliniäkseen joutunut ventovieraisiin oloihin, joissa ei kukaan hänen koidon mielialoja ymmärtänyt. Tässä runossa hän oli myös laulanut setakan ja rahdinajosta, miten se miehet vakaiset omista oloistaan vieroitti, jätti kodit kylmille, pellot paraat rikkaruohon alle, ja miten Kannaksen kansa tavoin jäi kuni juureton puu kuihtumaan ja kuoleutumaan tuulisäiden tuivertaessa.
Silloin aikanaan oli runo Marin omasta mielestä ollut aika sattuva, ja hän oli jo mielinyt lähettää sen eräälle viipurilaiselle sanomalehdelle sekä pyytää sitä painettavaksi, mutta sitten oli ujous estänyt häntä aiettaan toteuttamasta.
Hymyillen Mari nyt muisteli runoaan, ja hänestä alkoi tuntua, että oli siinä liikoja omista apeista mielialoistaan vaikerrellut. Niitä mielialoja ei runonteolla lääkitty, ainoastaan työllä, yhtämittaisella ahertamisella. Ja työtä hän voi täälläkin tehdä, siitä unohdusta suruillensa ammentaa, siitä iloa ja tyydytystä saada. Sitäpaitsi olivathan hänellä lapsensa, joiden kasvattaminen rehellisiksi ja työteliäiksi kunnon miehiksi oli hänen velvollisuutensa. Ei siis ollut ensinkään aikaa turhiin vaikerteluihin.
Mari päättikin totuttaa Martin ja Laurin jo pienestä pitäen ahertelemaan omalla peltosarallaan, vieroittaa heidän mielistään kaikki aikeet kiiltävien kolikoiden tavoitteluun veltostavassa ja ainoastaan saamattomille nahjuksille soveltuvassa setakanajossa. Hän näki hyvin, ettei miehensäkään ollut onnellinen setakanajossa, eikähän kukaan voinut mokomasta hommasta pysyväistä onnea tavoitella. Ei semmoinen työ voinut ajanpitkään tuoda oikeata tyydytystä ja iloa miehiselle ja voimakkaalle miehelle, sellaiselle kuin Jaakko oli. Näin päätteli Mari ja siitä arvasi hän juuri johtuvan Jaakon apean mielialan, vaikkei Jaakko nähtävästi edes itse sitä oikein tajunnut.
Koetti Mari myös miettiä keinoja, miten saisi miehensä vakuutetuksi, että juuri hänen valitsemansa tie olisi sekä heidän oman että myös heidän lastensa tulevaisuuden paras perustus. Hänen eloisa mielikuvituksensa näki aivan rajattomia ansiomahdollisuuksia, jos heidän pieni maatilansa vain olisi ollut kunnollisessa hoidossa: Kasvitarhan tuotteilla ja karjanannilla saataisiin huvila-asukkailta pitkin kesää hyvät hinnat, ja liikatuotannon voisi talvella myydä Pietariin, niinkuin Arttemi teki.
Niin, jospa hän vain saisi Jaakon mukaansa, silloin muuttuisi heidän elämänsä toisenlaiseksi kuin nykyään. Jaakko ahertelisi pellollaan, hän ja pojat kasvitarhassaan. Illoin olisi iloa pirtissä, kun puheltaisiin päivän saavutuksista, laadittaisiin yhdessä uusia suunnitelmia, uusia toiveita rakenneltaisiin. Ei elettäisi silloin sattuman varassa, niinkuin nykyisin elettiin. Nyt jos rattaat sattuivat Jaakolta särkeytymään, niin jo oli leivän tulo tukossa päivän parin ajaksi. Mitäpä jos Jaakko itse sattuisi sairastumaan. Silloin ei muu neuvoksi kuin lähetä Martti-poika ajuripirssiin setakoita vuottamaan.
Semmoista tämä oli, mutta siitä oli irti pyrittävä. Ei konsanaan hänen pojistaan saisi tulla velttoja kuskipukilla vetelehtijöitä, vieraiden kumartajia, vaan suoraselkäisiä, omalla konnullaan eläviä talonpoikia.
Näin päätteli Mari hiljaisessa mielessään, päätteli syksyn pimenevinä päivinä, kun koko muu kylä kulutti kilvan kahvikestejä käyden kesän viimeisiä ansioita ja eleli Inosta tiedossa olevan, talvisen rahatulvan kuumeisessa odotuksessa.
VII
Talvi teki tuloaan. Viimeiset myöhästyneet kesäasukkaat olivat lähteneet kovia syyskylmiä pakoon. Roudan röysteisiksi kovettamilla huvilakylän teillä oli kesän kuohuva elämä kuollut. Vain silloin tällöin näki siellä harhailemassa talven ajaksi Kannakselle pesiytyneitä pietarilaisia, mutta niitä ei ollut niin paljoa, että seutukunnan tavallinen talvisajan elämä olisi sanottavasti vilkastunut.
Viertotien varrella vieri vieressä olevien suurten muotiliikkeiden ovet ja ikkunaluukut olivat tiiviisti suljetut, kesällä monivärisinä komeilleet reklaamikirjoitukset syyssateiden tuhrimat. Näki kyllä siellä täällä aivan kuin unohtumalla auki jääneen, vaatimattoman sekatavarakaupan, mutta ei niissä ollut minkäänlaista liikettä. Puotimies torkkui pimennossa tiskinsä takana tai seisoskeli ovella katsellen alakuloisena tiellä vallitsevaa autiutta.
Tuota autiutta lisäsivät vielä laihoilla hevosillaan, rattaat tyhjinä pitkin teitä verkalleen ajelevat setakan pyydystäjät. Vanhasta tottumuksesta taivalsivat ne asemalle Pietarin junia vastaan, torkkuivat siellä junan tuloon asti ja painuivat sitten, useimmiten tyhjän tavattuaan, Tereskan sainoihin aikaansa kuluttamaan.
Apeaksi, vie mielen syysmyöhällä Kannaksen huvila-alueilla liikkuessa. On kuin kulkisi hylyksi jääneessä kullankaivajain kaupungissa: Kultasuoni on ehtynyt, ja niin hylättiin asumukset, pelisalit, tanssipaikat. Ovet kiinni, luukut ikkunain eteen, ja koko voitonhimon sokaisema seikkailijayhteiskunta samosi toisille maille, uusien, pettävien elämän virvatulien viettelemänä.
Tereskan sainoissa oli vielä elämää, mutta kuoleutumaan rupesi se pian sielläkin. Muina vuosina oli juuri tämä aika ollut Tereskan liikkeen satoisinta kukoistuskautta, mutta toisin oli tänä syksynä.
Inon odotetut patterityöt olivat tähän syynä. Ajuritalonpojilla, Tereskan sainoin uskollisimmilla kantavierailla, oli paljon hommaamista kotona. Piti rakennella kivirekiä ja hiekanvetolaitoja, piti hommata karjanrehua ja talvipuita kotiväelle. Ja siinä sivussa piti vielä kylätellä naapureissa perustelemassa yhteisiä työartteleja, ettei jouduttaisi siellä tuhansiin nousevissa hevosmiesjoukoissa elämään aivan sattuman varassa.
Peräkylän miesten tavallisin yhtymispaikka näissä valmistuksissa oli Salamon Hakulin tupa. Se sai tällä kertaa korvata Tereskan sainoita. Siellä istuskeltiin pitkin päivää, sieltä haettiin neuvoja työvehkeiden laadinnassa, sieltä saatiin varmimmat tiedot ilmanmerkeistä, milloin ne lunta alkaisivat luvata.
Salamon tiesi kaikki, ja hän jakeli neuvojaan auliisti. Melkein yhtä auliisti jakeli myös Salamonin kielevä emäntä Liena hellalla päivät pitkät hautuvan teekeittiönsä tulikuumaa sisällystä. Sitä särvittiin mahamäärin, niin että hikihelmet noroina virtailivat. Eikä siinä silloin Tereskan sainoita oikeastaan enää kaivattukaan.
Jaakko Vesterisen tuvassa, vaikka se oli siinä aivan Salamonin naapurina, eivät käyneet juuri konsanaan muut kuin vanha Anton Lempiäinen. Tämä sen sijaan istui siellä sitä ahkerammin, unohtuen välistä iltakausiksi pakinaa pitämään.
Koko kylän väestä oli Anton ainoa Jaakon emännän mielivieras. Anton osoitti edes jonkunlaista ymmärtävää mielenkiintoa Marin harrastuksille, vieläpä hän välistä innostui niitä suorastaan kehumaan kaikille esikuvaksi kelpaavina.
Jaakko myös tunsi Antonin vieraana ollessa aivan kuin keveämmäksi ja luontevammaksi olonsa. Hänen ja Marin välille syntynyt näkymätön vedenjakaja, joka pitkin syksyä oli Jaakon mieltä kiusannut, hävisi Antonin läsnäollessa miltei olemattomiin. Anton tuli itse aavistamattaan sillaksi, jonka välityksellä Jaakko ja Mari tunsivat taas pääsevänsä lähemmäksi toisiaan. Siksi kumpikin suorastaan ikävöi Antonia, jos tämä sattui vain yhden päivän poissa viivähtämään.
Usein kyllä Antonin hyväntahtoiset kehumiset johtivat väittelyyn, jossa ei päästy yksimielisyyteen Niinpä eräänä iltana Anton aloitti taas kesken kaiken:
— On tämä sinun emäntäsi, Jaakko, toista maata kuin muu meidän kylän naisväki. Tupa puhdas kuin pappilan vierashuone, ja entäs nuo Marin penkit tuolla pellon reunamalla. Ihan silmälle teki kesällä hyvää niiden katseleminen.
Mutta kun Mari puuttui puheeseen ja kysyi, miksi ei Anton itse samanlaisia penkkejä laittanut ja yleensä maansa hyväksi työtään uhrannut, niin huudahti Anton:
— Mitenkäs minä, hyvät ihmiset, voisin semmoiseen puuhaan ryhtyä vanhoilla päivilläni? Siinähän pitäisi olla alkupeliksi monen monituisen vuoden leipä tiedossa, ennenkuin niistä laihoista peltotieroista voisi mitään tuloa toivoa. Eihän siitä mitä lähde, keppikerjäläiseksi vain joutuisi.
— Mutta voisihan sentään yrittää, virkkoi Mari. — Jos tuolla tavoin ajatellaan, niin eivät ne pellot tule konsanaan viljellyiksi. Ainaiseksi jäädään elämään näin sattuman varassa, melkein vierasten almuilla.
— Totta on mitä sanotte, myönsi Anton, — almuilla me eletään. Mutta sillä tavoin on yhtäkaikki meikäläisen pakko ajatella. Tämä Jaakko, nuorempi mies, ehkä voisi vielä yrittää, jos tiukan luonnon päällensä ottaisi.
— Luuletkos sinä sen leivän näistä minun pelloistani löyhemmässä olevan? naurahti Jaakko.
— No ehkä ei löyhemmässä, mutta eihän tämä sinun nelisuinen perheesi niin pian mierontielle vierähtäisi.
Sinne se taitaisi vain viedä, kun ei ole entisiä säästöjä ja rahantulo äkkiä tyyten katkeaisi.
Kyllä te olette kaikki merkillisiä miehiä! puhkesi Mari harmistuneena puhumaan. — Näette omin silmin, miten naapurinne Arttemi tuossa mokomaa maatieraa viljellen menestyy. Mutta ette vain itse uskalla samaan köyteen tarttua, ette edes koetteeksi.
— Saa sen tyhjän uskoa koettamatta, ei meistä siihen hommaan ole, selitti Anton. — Arttemilla on pojasta pitäen hankittu kokemus ja omat ammattisalaisuutensa. Ei niitä niin varastamalla kaapata.
— Ei ne salaisuudet niin ihmeellisiä ole! nauroi Mari.
— Ovat ne meikäläiselle. Te olette jo hyvällä alulla, ja mikäs teidän on jatkaessa. Yrittäkää vain edelleen, pitäähän tämä Jaakko sillä aikaa hyvän huolen leivänpyydöstä.
Maria harmitti, että hänen puuhansa arvioitiin niin vähäpätöiseksi, aivan kuin joutavaksi leikittelyksi, jota voitiin suvaita vain sikäli kun toisaalta oli varma leipä tiedossa. Hän aikoi jo sanoa suoraan, että luotti tulevaisuudessa paljon enemmän omiin suunnitelmiinsa kuin konsanaan heidän setakanajoonsa. Jätti sentään sanomatta ja ryhtyi laittamaan illallista.
Kun Anton yritti poislähtöä, sanoi Mari leikillään:
— Jääkäähän nyt maistamaan sen kasvimaan tuotteita, jonka tulevaisuuteen teillä näkyy olevan niin vähän luottamusta. Hyvältä sen antimet vain Jaakon suusta maistuvat, en teistä tiedä.
— Eihän mitä, kyllä minäkin ne antimet aina hyvänä pidän! huudahti Anton. — Kun vain oma eukko olisi teidän veroinen, niin onnellisena pitäisin itseäni.
Siihen kiersi siis takaisin Anton: Naiset kyllä saivat yrittää maaemon antimia herutella, siinä ei mitään sanomista. Mutta miehet olivat tuomitut kuskipukille. Siitä ei uskallettu hievahtaa, muuten luultiin siinä paikassa hampaiden naulaan selviävän.
Mari katsoi hyödyttömäksi väittelyn jatkamisen…
Muutamia päiviä tämän keskustelun jälkeen satoi ensimmäisen lumen. Silloin riensi Anton jo aamupuhteella Jaakon tupaan hoputtamaan lähtövalmistuksia. Kaikki muut Peräkylän miehet aikoivat näet jo samana päivänä työntyä taipaleelle. Oli pidettävä kiirettä, jotta Inon kylästä ehdittäisiin saada talvikortteerit, ennenkuin koko kylä ennättäisi tulvata täyteen joka haaralta rientäviä hevosmiehiä.
Antonin viesti säikähdytti Maria aikalailla. Hän oli salaisesti toivonut saavansa pidätetyksi Jaakon kotona joulunpyhiin asti. Kotona oleskellessa, niin oli Mari ajatellut, koettaa hän innostaa Jaakon hankkimaan sammalsuolta edes hiukkasen karjanlannan höystettä talven ajaksi.
Oli Marilla toinenkin, ehkä vielä tärkeämpi syy: Hän oli uneksinut toisten kaikkien matkoihinsa mentyä saavansa elää muutaman viikkokauden Jaakon kera kahdeltaan minkäänlaisten rahanpyytöhommien häiritsemättä. Marilla oli mielestään niin sanomattoman paljon Jaakolle puhumista. Heidän välilleen, heidän kotionneaan häiritsemään, oli päässyt karttumaan kylmentävää jäähilettä, ja Mari tahtoi saada sen sulatetuksi, ennenkuin olisi liian myöhäistä.
Näin oli Mari ajatellut, mutta nyt hän näki Antonin viestin puhaltavan Jaakon veriin täyden lähtökuumeen. Heti alkoivat miehet yhdessä valmistella lähtöä, vetivät Jaakon reslareen pihamaalle ja kuormittivat sen hevosen eväsvarusteilla.
Päivän valjetessa läksi Anton kotiinsa laittautuakseen siellä lähtökuntoon. Silloin Mari kutsui Jaakon aamiaiselle ja päätti tehdä yrityksensä Jaakon taivuttamiseksi lähtöhommista luopumaan. Tahallaan hän oli antanut poikien syödä aikaisemmin ja toimittanut heidät kouluun saadakseen jutella Jaakon kera rauhassa.
— Voisit sinä, Jaakko, minun mielestäni aivan hyvin lykätä lähtösi
pyhien yli, aloitti Mari pöytään istuttua näköjään aivan huolettomasti.
— Emmehän me sen köyhemmiksi mene, jos annat hevosen hieman voimistua.
Paremmin jaksaa sitten kiskoa niitä raskaita kivikuormia.
— Eihän sitä voi jäädä, kun kaikki muut menevät, selitti Jaakko. — Jäisin pois yhteisestä arttelista ja tuskin saisin sitten asuntoa alunkaan.
— Kyllä sen arttelin aina tavoitat, eikä siellä talot niin täyteen tule, ettei yksi mies milloin hyvänsä löydä kattoa päänsä päälle.
— Ei siinä kehumista ole. Ja mitäpäs minä täällä kotonakaan tekisin joutilaana vetelehtimässä?
— Kyllä täällä aina tekemistä on, ja vaikkapa olisit muutaman viikon hieman helpommalla. Olethan monet monituiset vuodet ollut menossa kesät talvet konsanaan levähtämättä. Ihan alkaa lopulta sääliksi käydä.
— Mitä minussa säälimistä, naurahti Jaakko hiukan katkerasti. — Menossa sitä on oltava, jos mieli leivissä pysyä. Eipä tuota näy vain rikastumaan pääsevän.
Mitäs me siitä rikastumisesta, hyvinhän on tähän asti eletty. Eikä siltä leipä lopu, jos muutaman viikkokauden levähdät, vaikka minun mielikseni.
Vähänpä minusta taitaisi sinulle iloa olla, tämmöisestä vanhenevasta miehen köntyksestä.
— Vanhetaanhan me molemmat, aloitti Mari. — Mutta eihän sitä vanhenemista minun mielestäni olisi pakko aivan tahallaan ilottomaksi tehdä, niinkuin mekin olemme tehneet. Niinhän tässä ollaan jo vuosikaudet eletty kuin ihan sattumalta samaan majapaikkaan eksyneet matkalaiset. Talvisin tavataan toisensa korkeintaan kerran kuukauteen. Kesät kyllä ollaan elävinään yhdessä, mutta semmoista on se elämä silloinkin. Yösydännä nukahdetaan saman katon alla, mutta päivät kulkee kumpikin omissa hommissaan toisestaan välittämättä. Aivan kuin ei olisi mitään yhteisiä rihmoja kehrättävänä.
Marin ääni oli ruvennut värisemään, vaikka hän koetti sitä hillitä. Jaakko jäi ällistyneenä katselemaan vaimoaan unohtaen syömisen sikseen. Näin suoraan ei Mari ollut konsanaan vielä puhunut heidän yhdyselämästään. Jaakko oli kyllä aavistanut, ettei se Maria tyydyttänyt, mutta ei hän ollut osannut arvata Marin niin kovin kärsivän ja ikävöivän yksinäisyydessään. Sääliä hän tunsi ja syyllisyyttä vaimonsa edessä. Näihin tunteisiin sekoittui myös mieltä värähdyttävää hellyyttä. Mutta yhtäkaikki hän koetti puolustautua.
— Tiedäthän, Mari, etten tahallani ole sinun luotasi paennut, puhui hän sanojaan tapaillen. — Ei tämä ajossa kulkeminen minusta niin mieluista ole, etten sen himosta kotona viihtyisi. Vaan pitäähän sitä tehdä, kun ei muuhun pysty, pitää, jottei sinun ja lasten tarvitseisi edes puutetta kärsiä. Sitä varten yksistään olen koettanut ahertaa.
— Mieluummin kärsin vähän puutettakin, kun vain silloin tällöin saisimme muutaman viikkokauden elää niinkuin mies ja vaimo, nauttia edes murusen onnea ja tyytyväisyyttä toistemme rinnalla. Ethän sinäkään, Jaakko, ole konsanaan tyytyväinen ja onnellinen, sen minä näen. Ja mitenkä tämmöinen elämä voisi ketään onnelliseksi tehdä. Toisenlaista sen pitäisi olla.
— Mitenkäpäs me sen muutimme toisenlaiseksi, voihkaisi Jaakko. — Jo olen liian vanha muuksi muuttumaan.
— Enhän minä niin suurta muutosta pyydä. Sen verran pyydän, että nyt jäisit kotiin joulunpyhiin asti, ja sehän ei ole mahdotonta.
Jaakko ei vielä antanut varmaa lupausta, mutta hänen lähtöaikeensa rupesi horjumaan. Hän käveli syömisen lopetettuaan pihamaalle ja seisahtui siellä epätietoisena puolivalmiiksi kuormatun reslarekensä luo. Marin sanojen herättämät tunnelmat kuohuivat voimakkaina hänen sisällään.
Jaakko tajusi nyt entistä selvemmin, että oli rikkonut raskaasti vaimoaan vastaan, tehnyt Marin eliniäkseen onnettomaksi, vaikka oli omasta mielestään koettanut juuri tämän onnen hyväksi ahertaa. Ja samalla liikahti syvällä pohjaton kaipauksen tunne. Se tunne sanoi, että hän itse myös oli kulkenut elämässään umpisilmin oman onnensa ohi. Se oli ollut hänelle joka päivä tarjolla, mutta hän ei ollut kyennyt sitä omakseen ottamaan, vaikka oli sitä alati ikävöinyt, alati tavoitellut. Se oli karvas, masentava tunne. Jaakon olisi ihan tehnyt mieli itkeä omaa ja Marin surkeata kohtaloa ajatellessaan. Mitä varten he elivät yhdessä, kun eivät voineet toistensa kalseata kohtaloa lämmittää. Kärsivät vain molemmat toistensa rinnalla.
Vai muuttuisiko kaikki toisenlaiseksi, parantaisiko edes hiukkasen, jos hän noudattaisi vaimonsa pyyntöä, jäisi tällä kertaa kotiin? Mari oli niin hartaasti pyytänyt, ja voisihan hän hyvin jäädä. Suoranaista lähtöpakkoa ei ollut, ei ainakaan ennen joulua.
Jaakko tarttui jo reslareen aisoihin aikoen ruveta lykkäämään sitä takaisin katoksen alle. Mutta silloin kuuli hän kylätieltä kulkusten helinää, rekien ratinaa ja reippaita, iloisia huudahduksia Hän pysähtyi ja kääntyi, toinen aisa yhä kädessään, katselemaan sinne.
Siellä ajoi ripeätä ravia muutamia lähtövalmiita hevoskuuria Salamon
Hakulin talolle päin. Näkyivät kiirehtivän jo yhteiseen lähtöpaikkaan.
Ensimmäisen talvipäivän ilma oli kuulakan kirkas, vasta satanut lumi teki sen niin puhtaaksi ja raikkaaksi, että pakosta rupesi veri suonissa koskena kuohahtelemaan, kun sitä sisäänsä veti. Ilmankos ajajat huutaa huikkailivat niin hilpeästi.
Ja tuo kulkusten helinä. Se kajahti kuin outo, kiehtova kutsu. Se toi ihan kuin lumouksena Jaakon mieleen aikaisimman nuoruutensa ensimmäisen rahtimatkan: Heitä ajaa loputon hevosjono merenjäätä myöten Kronstadtiin. Ilma on seesteinen, meri rannaton, avara. Kulkuset helisevät, ajajien laulu kiirii reestä rekeen siirtyen. Aurinko silmiä häikäisee, niin että lumi jäällä näyttää säkenöivän ja tanssivan. Sitten alkavat kaukaisena kangastuksena kumottaa Kronstadtin kullalta välkkyvät kirkontornit. Hän näkee ne ensi kerran elämässään, ja outo, värisyttävä tunne täyttää hänen sielunsa. Hän istuu kuin unessa korkean rahtikuormansa nokalla, luulee kummaa satua katselevansa. Tuo rannattoman meren keskeltä kohoava kumotus, ennen näkemätön, se panee sydänalan vavahtamaan, se kutsuu, maanittaa…
Nykyisen olonsa unohtaen seisoi Jaakko nuoruusmuistelojensa tenhoamana, seisoi kuunnellen kulkusten helinää ja hengittäen keuhkoihinsa ensimmäisen talvipäivän veriä kiihdyttävää raikkautta.
Hänet havahdutti Anton Lempiäinen, joka juoksujalkaa kiiruhti omasta pihastaan ja alkoi sanoja tulvanaan lasketellen ihmetellä, mitä Jaakko siinä töllisteli eikä jouduttanut rekeään lähtökuntoon.
Jaakko oli kuin puusta pudonnut eikä osannut ensi tuokiossa mitään sanoa. Sitten sukelsi äkkiä muisto äskeisestä keskustelusta Marin kanssa ja hänen kotiinjäämis-aikeensa. Mutta ties mistä syystä häntä alkoi odottamatta hävettää, eikä hän viitsinyt aiheestaan sanallakaan Antonille mainita.
Anton tarrasi aikaa tuhlaamatta reslareen viereen valmiiksi vedetyn raskaan kivireen sepiin ja patisti Jaakkoa auttamaan. Jaakko totteli koneellisesti. He nostivat kivireen kumolleen reslan päälle. Anton ryhtyi sitä kätevästi nuorittamaan hoputtaen Jaakkoa itseään hevosta valjastamaan.
Mari sattui silloin vilkaisemaan ikkunasta. Hänen sydämensä tuntui kutistuvan kokoon, kun hän näki Jaakon hätiköiden valjastavan hevostaan lähtövalmiin reen eteen.
Täydellistä puutumista jäsenissään tuntien nouti Mari kesäsäilystä valmiiksi Jaakon lyhyen matkaturkin ja huopikkaat. Sitten alkoi hän täyttää kannellista eväsvakkaa. Sitä tehdessä tahtoi itku aivan väkisin esille purskahtaa. Mutta Mari nieli sen, väänsi vakan kannen kiinni ja läksi sitä sylissään kantaa retuuttaen pihalle.
Reelle jouduttuaan ilmoitti hän lyhyesti Jaakolle turkin ja huopikkaiden olevan valmiina tuvan penkillä. Alkoi sitten kaivaa vakalle koperoa heinäsäkkien lomaan.
Jaakko tuskin uskalsi vilkaista vaimoonsa tuvasta palattuaan. Häntä hävetti ja suututti oma arkamaisuutensa. Hän näki Marin olevan itkun rajoilla, ja hänen sydäntään kouraisi tuskallisesti. Hän halusi jäädä kotiin, jäädä Marin luo, mutta ei vain saanut sanaa suustaan ilmoittaakseen sen Antonille.
Mari katseli ohuissa vaatteissaan väristen miesten lähtöä. Anton hyvästeli hänet iloisesti lörpötellen. Jaakko murahti vain jonkun epäselvän sanan, hyppäsi sitten rekensä seville ja nykäisi melkein vihaisesti hevosensa lähtöön.
Kun reki oli painunut kujasille, kääntyi Mari ja palasi tupaan. Siellä tuntui niin tyhjältä ja autiolta.
Oli niinkuin Jaakko olisi mennyt viimeisen kerran.
VIII.
Inon kylä on hyvin suuri, ehkä suurin maalaiskylä koko Kannaksella. Päästä päähän on se runsaan peninkulman pituinen. Sen talot ovat parin kolmen kilometrin matkan päässä merenrannasta, melkein rannikon suuntaan juoksevan Inojoen varsilla. Paikoitellen on joen pohjoispuolta kulkevan maantien vierillä peltotilkkujensa ympäröimiä pikku taloja tiheässä kuin nappirivi ruudukkaissa liiveissä. Luulisi melkein kulkevansa jossakin tehdasalueella tai esikaupungissa.
Ino on ikivanha kalastajakylä. Talvet elää kylän miesväki kaukana merenjäällä kalastajaputkissaan, suurina nuottakuntina haileja pyydystäen. Kesät tehdään hiekka- ja kivirahtia Pietariin.
Eivät osanneet inolaiset tuonoisina vuosina uneksia kylänsä tulevasta historiallisesta maineesta ja Inonniemen strategisesta merkityksestä. Tuuli pölisytti sen niemen hiekkakasoja, niin että silmät tahtoi soeta. Oli siinä sitä tavaraa kyllältään Pietariin rahdata, ja vielä sittenkin jäi enemmän kuin riittämiin kotitarpeiksi. Ei tehnyt mieli aivan lähelle rannikkoa taloaan rakentamaan. Lentohiekka olisi siellä muutamassa kesässä haudannut pienoiset peltotierat tyyten alleen.
Mutta Inonniemi odotti aikaansa. Katseli nokka röyhkeästi merelle työntyen. Iski silmää vastapäätä olevalle Yhinmäelle ja siinä välillä olevalle Kronstadtille. Iski sävähytti itsetietoisesti silmää ja hihkaisi, tuulen hiekkakasoja tuivertaessa:
»Odottakaahan, vielä tässä näytetään mihinkä kelvataan! Tässä on justiin se väkihammas, joka puraista näpsähyttää kaulan poikki kavalalta viholliselta, jos se yrittää nokkaansa Pietarin vesille tunkea.»
Vanha Kronstadt urahti:
»Mitäs siellä iniset, mokoma hailinhirttäjien nuottaniemi. Kyllä täällä komento pidetään ilman semmoisten apua.»
Mutta Inonniemi hihkaisi kahta ilkkuvammin:
»Katso luitasi, nokinen Kattilasaari. Ettei vain lopuksi vedetä homehtuneita kirkkojasi tänne meidän niemelle aallonmurtajan vahvikkeeksi.»
Eivät ymmärtäneet ajanmerkkejä Inon miehet vielä silloinkaan, kun ryssät alkoivat ensimmäisiä patterintapaisiaan siihen heidän niemelleen suunnitella. Naureskelivat toisilleen silmää iskien:
— Ei se hiekka siitä hupene, jos vähän tonkii ja pengoskelee. Tuuli kyllä jäljet tasoittelee, niin että niemi muutaman vuoden perästä on yhtä sileä ja tasainen kuin konsanaan.
Niin naureskelivat, mutta nauru oli nyt loppunut. Oli joutunut Inon historian loistoaika, ja rauhallisen kalastajakylän elämä meni siinä kädenkäänteessä ylösalaisin.
Pitkin syksyä Kannaksella kierrelleet viestit olivat tehonneet. Talven ensi lumen maahan tulla tupsahdettua rynnisti Inoon hevosmiehiä ja jalkamiehiä niin paljon, kuin teitä myöten ikinä mahtui solumaan.
Tuli myös muuta väkeä vaikka mitä lajia. Tulivat kylän kaikki talot siinä tuokiossa tulvilleen, aivan kuin suurilla markkinoilla, joiden maine vetää väkeä kaukaisilta maanääriltä asti. Ei ollut sitä loukkoa, ei hökkeliä pienintäkään, jossa ei olisi melkein käsirysyssä oteltu asuntopaikoista. Ja sai kiittää lopulta onneaan, jos sai lahoneen saunan lattialla makuupaikan tai pääsi nokisen riihen nurkkia nuohomaan.
Vahva oli ilmassa muutenkin markkinatuntu. Kauppiaita, joita kylässä tavallisina aikoina on vain parisen kappaletta, oli äkkiä ilmestynyt niinkuin Vilkkilän kissoja. Niiden vasta rasvattuja, hät’hätää kyhättyjä myymälöitä näki kaikkialla, ja kaikki nämä myymälät olivat tulvillaan ostajia.
Mutta vasta sainoielämä saavutti ennen aavistamattoman kukoistuksen. Aiemmin semmoista liikepaikkaa Inon kylässä tuskin alunkaan tunnettiin, mutta nyt avautui sainoita joka toiseen taloon. Inon kalastajatalonpojat oli räätynään saanut valtoihinsa yleinen keinotteluhenki ja rikastumisen halu. Nuotat ja hailiverkot unohdettiin talailleen ja alettiin pienoisista asuinrakennuksista repiä pois väliseiniä, jotta sillä tavoin saataisiin mukiinmeneviä sainoiden tarjoiluhuoneita. Ei välitetty enemmän omasta kuin talossa asuvien vieraiden mukavuudesta. Siinä tarjoiluhuoneessa nukuttiin kaikki yhdessä laverissa, naiset ja miehet sekaisin, sitten kun jolloin kulloin aamuyöllä nukkumaan jouduttiin.
Tällaisia patteritöiden aikuisia sainoitupia voi Inossa nähdä kosolta vielä tänä päivänäkin. Silloin revityt väliseinät ovat, ehkä rahan puutteessa, jääneet takaisin laittamatta, ja niin tekee koko talo oudon, kumisevan tyhjän vaikutuksen. Talon ulkokuori on jäljellä, mutta sisällys on vuotanut pois, mennyt kaiken maailman tietä.
Semmoista on oikukas elämä. Tyhjinä ovat nyt Inon kylän sainoituvat, mutta eivät olleet ne silloin patteritöiden parhaillaan ollessa tyhjinä. Silloin niissä oli sisällystä monasti vähän liiaksikin. Joka ilta oli jokainen sainoin nimeä kantava tarjoilu- ja huvittelupaikka ovella painaen väkeä täynnä.
Se oli kirjavaa väkeä, patteritöiden monesta maanpaikasta kokoamaa väkeä. Siinä oli suomalaisia ja venäläisiä työmiehiä, hevosmiehiä, venäläisiä työnvalvojia, päälliköitä, vartiosotilaita, santarmeja, kevytjalkaisia naikkosia, pirtusaksoja, kaikenlaisia kaupustelijoita, pelihuijareja, kalastajia, ajureja ja mikä ne kaikki luettelikaan.
Tansseja pantiin toimeen jok'ikinen ilta, jytiseviä ja voimallisia tansseja. Suomen, Venäjän ja Inkerinmaan kaikki tanssit olivat kunniassa ja muodissa. Niitä hypittiin, niin että lattiapalkit rusahtelivat ja hiki noroina virtaili.
Tanssin virikkeeksi vuoti ryssän pirtu vuolaina virtoina. Sitä kuljetettiin joka päivä hevoskuormittain merenjäätä myöten Kronstadtista ja Ininmaalta. Sitä vedettiin myös pitkin rannikkoa Suomen puolen rautatieasemilta. Sitä oli saatavissa kaikkialla. Sitä kauppasivat patterialueella olevilla parakeilla aivan vapaasti kymmenet venäläiset pikkupomot. Melkein yhtä vapaasti sitä oli saatavissa Inon kylällä, sen kymmenissä samottavissa toistensa kera kilpailevilta suomalaisilta, inkeriläisiltä ja venäläisiltä pirtusaksoilta.
Suuressa kukoistuksessa oli myös korttipeli. Sitä harjoitettiin kaikissa sainoituvissa sekä sen lisäksi kylän ympäri monissa hämärissä loukoissa yökaudet läpeensä. Pelattiin nakkia, kunnioituksesta vanhoja traditsioneja kohtaan. Mutta ennen kaikkea pelattiin hoitoa. Se on hieno peli ja vähän aikaa ottava peli. Siinä voi onnen suosima miekkonen vilauksessa ansaita sievoisen omaisuuden, ja täällä Inon patterirakennuksella oli tulinen kiire. Tavallinen ajuritalonpoika, kun se oli sainoin kuumuudessa, tanssin huminassa ja pirtun höyryillä saanut luontonsa rohkeimmilleen nousemaan, voi arkailematta panna sataruplasen menemään yhdellä hujauksella. Kokonaisten viikkokausien ansiot siirtyivät monelta kädenkäänteessä pelihuijarien taskuihin. Mutta kukaan ei kitissyt eikä valittanut, ei tehnyt ilmiantoja eikä liioin parannusta. Helposti ansaittuja olivat ne rahat, ei niiden menettäminen pahasti itkettänyt.
On jälkeenpäin tehty patteritöitä paljon Suomessa. Mutta Inon patterityöt olivat ensimmäiset, ja ne erosivat jyrkästi kaikista myöhemmistä. Myöhemmät patterityöt suoritettiin suurelta osalta pakkotöinä. Hevosmiehet olivat ympäri maakuntien väkisten haalittuja talonpoikia, melkein palkattomia. Siksi niitä täytyi aseellisten vartijoiden pitää silmällä, ja monasti ne sittenkin livistivät karkuun työpaikoilta, kun vain vartijoiden silmä vältti, tai kun pikku lahjukset olivat pehmittäneet vartiomiesten taipuisan sydämen.
Niin ei ollut Inossa Sieltä ei kukaan karkuun yrittänyt. Siellä rakennettiin pattereja rahan voimalla, ja juuri hevosmiehet siellä työväestä runsaimman ruplasadon korjasivat. He ansaitsivat päiväpalkkoja, jommoisista ei siihen saakka näillä maankolkilla oltu osattu edes uneksia.
Mutta eivät vain työmaalla ahertelevat hevosmiehet ansainneet mainiosti. Muut välikädet, joista monilla oli hyvin vähän näiden patteritöiden kanssa tekemistä, ansaitsivat paljon enemmän. Semmoisia välikäsiä oli uskomattoman paljon. Niitä oli Inossa ja niitä oli Pietarissa. Niitä oli työmaan halvimmasta vartiomiehestä aina tsaarillisen virka-asteikon ylimmille huipuille asti.
Mestarillisesti olivat nämä patterityöt järjestetyt. Ne olivat kuin monirattainen, nerokkaasti sommiteltu, monella monituisella kiviparilla jauhava mylly, välkkyvää hopeata hienontava taikasampo. Se oli Venäjän tsaarikauden virkamieskoneiston luoma sampo, sen koneiston kekseliäiden, kolmisatavuotisessa koulussa muokattujen aivojen kehittelemä, viimeistä ratasta myöten rakentelema, viimeistä nastaa myöten napertelema patenttimylly. Se pyöri mainiosti, liikoja kolisematta. Sen navat olivat hyvin voidellut, sen rattaat ja nastat soveltuivat linjalleen toisiinsa. Ihastuksella katseli sen ihmekoneiston virheetöntä toimintaa.
Alimpana kiviparina jauhoivat rakennustarpeita, hiekkaa ja kiviä vetävät hevosmiehet. Näin oli se hiekan- ja kivenveto järjestetty:
Inon ja Puumalan kylien mailla olevilta hiekkahaudoilta ja kivilouhimoilta saivat vetäjät itse kuormansa ottaa. Patterialueelle saavuttua joutuivat kuormat ensimmäiseksi punnitsemislaitokseen. Se oli jättiläisvaaka, joka mittasi kerralla tuhannen Venäjän puutaa. Se oli asetettu portille, jonka kautta kuormat soluivat työmaalle. Vaa'an vieressä oli pieni koppi, jossa punnitsija ja hänen apulaisenaan aherteleva sihteeri eli piissari työskentelivät.