Airut.
Ken on se, joka Kaarlo Valois'in,
Ponthieu'in kreivin, eestä haastaa täällä.
Dunois.
Haa, airut kurja, konna kunnotoin!
Vai tohdit Franskalaisten kuninkaan
Sa alustalla omallansa kieltää?
Sua sotapukus suojaa, muutoin sinun —
Airut.
Yks' ainoa on Franskan kuningas,
Ja hän Englantilaisten luona viihtyy.
Kaarlo.
Ei, malta, serkku! Asiasi, airut?
Airut.
Pääpäällikkömme, surkutellen verta,
Jo vuotanutta, vasta vuotavaa,
Ei anna miekan irki päästä vielä
Vaan ennenkuin Orleans'iin hyökätään,
Sull' suostumusta huokeaa hän tarjoo.
Kaarlo.
No, lausu!
Johanna (astuen eteenpäin),
Sire! Mun tuota puhutella
Sun eestäs anna.
Kaarlo.
Teepäs niin ja päätä
Sie, neitsyt, rauhako vai sota olkoon.
Johanna (airuelle).
Ken herras on? Ken suullas haastaa?
Airut.
Kreivi
Sal'sbury, Brittiläisten päällysmies.
Johanna.
Se valhe on. Sun kauttas hän ei haasta.
Ken elää, haastelee, ei kuolehet.
Airut.
Pääpäällikkömme elää tervehenä
Ja voimallisna, teille turmioksi.
Johanna.
Hän eli lähteissäs. Tän' aamuna
Hän ammuttiin, kun Orleansïa
Hän Latournelle'n tornilosta väijyi.
— Sa naurat kaukanaista mainitessain?
Mua ällös, silmiäs sa usko vaan!
Sa hänen saattoseurueensa kohtaat,
Kun jalkasi sun täältä vievät pois!
No, airut, lausu, mik' on asias.
Airut.
Jos käsketyitä ilmi tuoda tiedät,
Sen tunnet, ennenkuin sen lausunkaan.
Johanna.
No, tunnen niin, vaan minun asiani
Sie kuule nyt ja ruhtinaille, jotka
Sun tänne työnsivät, nää sanat lausu:
— Englannin kuningas ja herttuat
Bedford ja Gloster, maamme raastajat!
Te taivon kuninkaalle vastatkaat
Sen veren eestä, jonka vuodatitte!
Te kaupunkimme heittäkäätte, jotka
Te vasten oikeutta vallotitte?
Kas, neitsyt entää taivon kuninkaalta
Teill' rauhaa tarjomaan tai turmiota.
No, valitkaatte! Sillä teidän tietää
Sen lausun nyt: Ei Franskan maata teille
Oo suonut poika Marian — vaan Kaarlo,
Dauphin, mun herrani, joll' Jumala
Sen antoi, Parisiin on astuva,
Kaikk' valtakunnan suuret seurassaan.
— Nyt, airut, joudu joutumalla täältä,
Sill' ennenkuin jo leiriin ennätät
Ja viestit saatat, neitsyt siellä on
Ja Orleans'in voitonmerkin tuo.
(Hän menee. Kaikki lähtevät liikkeelle. Esirippu lasketaan).
TOINEN NÄYTÖS.
Maisema vuorten lomassa.
Ensimmäinen Kohtaus.
TALBOT ja LIONEL, englantilaisia sotapäälliköitä.
FILIP, BURGUNDIN HERTTUA. RITARIT FASTOLF ja
CHATILLON sotamiesten ja lippujen kanssa.
Talbot.
Tääll' vuorten keskustassa viipykäämme
Ja leiri luja laatikaamme, josko
Nuo karkujoukot koota voitaisiin,
Jotk' ensi kauhu, sinne tänne temmas.
No, vahdit vahvat siis, ja kukkuloille,
Jos mihinkään; Yö meitä kyllä turvaa,
Ja jollei siipiä oo vainojilla,
En hyökkäystä pelkääkään. Vaan huolta
Tok' tarvitaan, sill' vainolainen meillä
On rohkea, ja lyötynä me ollaan.
(Ritari Fastolf menee sotamiesten kanssa).
Lionel.
Me lyötynä! Pois huuliltanne tuo!
En aatellakaan voi, ett' franskalainen
Englantilaisen selän nähnyt on.
— Oi Orleans! Sie mainehemme hauta!
Sun tantereilles kunniamme jäi.
Oi pilkan päivää! Kenpä vastapäin
Sit' uskoinkaan! Poitiers'in, Crecy'n
Ja Azincourt'in luona voittaneet
Naispuolen kautta pakosalle syöstyt!
Burgund.
Sa lohdukkeena tok', ett' ihmiset
Ei meitä voittaneet, vaan itse piru.
Talbot.
Niin hulluutemme piru — Säikyttääkö
Se rahvan peikko teitäkin, Burgund?
Ei pelkuruutta taika-usko peitä —
Pois teidän puolla ensin pötkittiin.
Burgund.
Ei seissyt yksikään. Kaikk', kaikki karkas.
Talbot.
Ei Herra! Teidän puolla alku tehtiin.
Te leirihimme syöksähditte huutain:
Nyt horna riivaa, piru Franskaa puoltaa!
Ja niinpä kaikki muutkin häiritsitte.
Lionel.
Se totta. Teidän puoli ensin väistyi.
Burgund.
Se ensi hyökkäyksen kestää sai.
Talbot.
Niin, tyttö leirin heikon kohdan tunsi!
Hän tiesi missä pelkoa hän kohtais.
Burgund.
Burgundin päähän kaikki pannaan siis?
Lionel.
Me Brittiläiset emme yksin suinkaan
Orleans'ia ois tuhlanneet!
Burgund.
Orleans'ia te ette nähneet oisi!
Ken teille tänne raivas tietä, kenpä
Teill' uskollista kättä tarjoa, maalle
Kun ventovierahana käkesitte?
Ken Henrikkinne kruunas Parisissa
Ja hälle Franskalaisten mielet voitti?
Tää vahva käsi ellei teitä maahan
Ois saattanut, te ette savua
Ois Franshan lietosista nähdä saaneet.
Lionel.
Jos suuret sanat auttais, yksinpäin
Te Franskan voittaneet jo olisitte.
Burgund.
Te pahaksutte, että Orleans
On teiltä hukkunut ja sappeanne
Mull' ajelette. Miksi hukkunut
Se meiltä on pait ahnuutenne tähden?
Se mulle ol' jo antauntua,
Te itse, kaihelmanne siitä esti.
Lionel.
Sit' emme teitä varten saartaneetkaan.
Burgund.
Kuin teidän ois, jos pois ma luopuisin?
Lionel.
Ei huonommin kuin Azincourtin luona,
Miss' Franskan maan ja teidän lannistimme.
Burgund.
Ol' ystävyyteni tok' teille tarpein,
Ja kallihisti vallanhoitaja sen osti.
Talbot.
Niin kallihisti sotamaineellamme
Sen Orleans'in eessä maksaa saimme.
Burgund.
Vait' oitis! Katumusta karttakaa!
Kuin? Hyljäsinkö herran laillisen
Ja pettäjäksi inhotuksi käännyin,
Ett' vierahalta moista kuulisin?
Miks' täällä viivyn, Franskaa vastustain;
Jos kiittämättömiä palvelen,
On vanha kuuinkaani suotuisampi.
Talbot.
Dauphin kanssa kauppaa hieroksitte,
Se tuttu on; vaan kavaluutta vastaan,
Me neuvot löydetään.
Burgund.
Haa, hornan pätsi!
Niin mua kohdellaanko? — Chatillon!
Pois väestömme säälikäätte: kotiin
Me mennään.
(Chatillon lähtee).
Lionel.
Onnellista matkaa! Niin
Ei Brittiläisten maine loistanut,
Kuin koska, kelpo miekkahansa luottain,
Hän auttajatta työnsä täytti. Kukin
Nyt taistelunsa yksin taistelkoon;
Se totta: Englannin ja Franskan veri
Ei kunnon lailla koskaan yhdy.
Toinen Kohtaus.
EDELLISET. KUNINKAAT ja ISABELLA, hovipalvelia muassaan.
Isabella.
Mitä
Mun kuulla täytyy? Malttakaatte, herrat!
Mik' aivonhäiritsiä kiertotähti
On aistit terveet teiltä riivannut?
Yks'mielisyys kun yksin auttaa voi,
Te riidoin erkanette keskenänne
Ja toinen toisianne turmelette.
— Tuo äkki käsky, jalo herttua,
Taas purkakaatte. Talbot mainio,
Te suuttunutta taasen suositelkaat!
Te, Lionel, nää henget ylpeät
Mua auttakaatte rauhaan kääntämään.
Lionel.
En, rouva, mie. On minun kaikki yhtä.
Ma aattelen: jotk' yhtenä ei viihdy,
Ne toisistansa irrallensa käykööt.
Isabella.
Kuin? Vaikuttaako hornan ilvejuoni,
Mi tappelussa meille turmaa tuotti,
Nyt täällä myöskin, mielet muuttaen?
Ken riidan alkoi? Lausukaat! — Mylord!
(Talbotille),
Niin hyötyänne unhotitteko,
Ett' kunnon liittolaisen loukkasitte?
Mit' ilman häntä voitte? Kuninkaanne
Hän istuimelle nosti, ja hän itse
Sen kannattaa ja mieltä myöden kaataa;
Hän joukoillansa teitä vahvistaa
Ja nimellään. Jos kaikki asukkaansa
Englanti tänne tois, tää valtakunta
Ei, koossa ollen lankeis sittekään;
Ei, Franska yksin Franskan voittaa taitaa!
Talbot.
Me kunnon ystävälle arvo suodaan,
Vaan vilpillistä vastustamme syyllä.
Burgund.
Ken kiittämättömyyttä harjottaa.
Se valheen merkin kantaa otsassaan.
Isabella.
Kuin, herttua? Niin, niinkö häpeän
Ja kunnian te hylkäsitte, että
Sen kätehen, jok' isän teiltä murhas,
Te teidän laskisitte? Niinkö hurja
Nyt ootte, että kunnon suostumusta
Dauphinin kanssa aattelette, jonka
Te turman partahalle itse veitte?
Niin täperälle hänen saitteko,
Ett' itse työnne purkaisitte taas?
Tääll' ystävänne! Menestystä teille
Englannin yhtyydessä löytyy vaan.
Burgund.
Dauphin kanssa suosioon en pyydä;
Vaan hylkimistä korskan Englannin
Ja röyhkeyttä kärsiä en voi.
Isabella.
Oi tulkaat! Hälle anteeks' antakaat!
On huoli raskas päälliköllä aina,
Ja nurjamieliseksi turma saattaa.
Oi tulkaat! Syleilkäätte! Sallikaat
Tuo säre uutena mun parantaa.
Talbot.
Burgund, mit' aattelette! Sydän jalo
On valmis järjen alle taipumaan,
Sen viisahasti kuninkaatar lausui;
Tää käden-anto haavan lääkitköön,
Jon kieleni on vahingosta lyönyt.
Burgund.
Hän järki sanan lausui, vihani
Ma välttämättömyyden tähden uhraan.
Isabella.
No niin! Tää uusi liitto suudelmalla
Nyt päättäkäät, ja äkkilausehenne
Sitt' taivon tuulet vieköön!
(Burgund ja Talbot syleilevät).
Lionel (katsellen heitä, itsekseen).
Onnea
Vaan liittohon, jon Raiviotar laatii!
Isabella.
Yks' tappelu on meiltä hukkaan mennyt.
Ol' onni vastollisna, vaan sen vuoks'
Ei sortua nyt auta. Taivaan suojaa
Dauphin ei toivokaan, ja pirun juonta
Hän avuksensa huutaa; mutta turhaan
Hän surman saalihiksi antauu,
Ja horna itse hänt' ei auttaa voi.
On uljas neito vihollisten eessä;
Mie teitä tahdon johdattaa ja neinnä
Ja profetissana teill' olla vasta.
Lionel.
Pois Parisihin, rouva! Kelpo miekoin
Me voittaa tahdotaan, ei naisten kautta.
Talbot.
Pois, poijes! Tänne tultuanne kaikki
Käy taaksepäin ja siunausta puuttuu.
Burgund.
Pois! Hyötyä ei tästä täällä synny:
On soturille teistä loukkausta.
Isabella (katselee keitä miehestä mieheen hämmästyneenä).
Burgund, te myöskin! Kiittämättömäin
Lord — kurjain kanssa mua vastustatte.
Burgund.
Pois! Soturilta puuttuu rohkeutta,
Kun teidän eestä toimivansa luulee.
Isabella.
Ma teitä tuskin rauhaan saattaa taisin,
Kun mua vastaan liittohon jo käytte.
Talbot.
Pois täältä, rouva! Perkelettäkään
Me emme pelkää, kun vaan teistä päästään.
Isabella.
Ma harras liittolainen olen teille,
Ja teidän asianne munkin on.
Talbot.
Vaan teidän ei tok' meidän. Kunnon työtä
Me täällä toimimassa ollahan.
Burgund.
Ma isän hurmemurhaa kostan: mua
Se puhdistaa.
Talbot.
Vaan tottakin, se mitä
Te Dauphinille teette, kelvotointa
On Jumalan ja ihmistenkin eessä.
Isabella.
Häll kirousta polveen kymmenenteen!
Hän äidin päätä ilkastellut on.
Burgund.
Hän puolison ja isän eestä kosti.
Isabella.
Hän tapojani mestaroita pyysi!
Lionel.
Se säädytöintä pojan tehdä ol'.
Isabella.
Maanpakolaisuuteen hän minun syöksi.
Talbot.
Niin, kansan julki ääntä kuullaksensa.
Isabella.
Mull' kirousta, jos häll' anteeks' annan.
Ja ennenkuin hän isän valtakunnan
Saa —
Talbot.
Ennen äidin kunnian te myytte.
Isabella.
Te heikot sielut ette tiedä,
Mit' ärtyneenä äidin sydän voi.
Me suosiaani suosin, vainojaani
Me vainon, ja sen katkerammin juuri,
Jos poikani se on, jon itse siitin.
Joll' hengen annoin, siltä myös sen ryöstän,
Jos riettahalla konnan julmuudella
Hän helmaa loukkaa, jossa maannut on.
Te jotka poikoani ahdistatte,
Teill' ei oo oikeutta siihen eikä syytä.
Mit' on hän teitä vastaan tehnyt taikka
Ees laiminlyönyt? Kunniaa ja valtaa
Te ahnehditte; häntä vihata
Mie yksin saan: sill' itse hänen siitin.
Talbot.
Se äidin lempeä!
Isabella.
Te lipilaarit,
Te jotka itseänne luulotatte
Ja maailmaa, oi, kuinka teitä kammon!
Te Brittiläisil rosvokäsillänne
Tänn' kurotatte, miss' sen verta maata
Ei teillä oo, kuin hevon jalka peittää. —
Tää herttua jok' itsensä hyväks'
Voi houkuttaa, hän isiensä vallan,
Hän isänmaansa ikikammotulle
Ja vierahalle myy. — Ja yhtäkaikki
On huulillanne aina oikeus.
— Ma viekkautta kammon. Niinkuin olen,
Mun maailma nähköön.
Burgund.
Niin, sen mainehen
Te miellä ankaralla puolustitte.
Isabella.
On mulla luonto vilkas, veri lämmin
Kuin muillakin, ja kuninkaattareksi,
Ei varjohaltiaks' ma tänne saavuin.
Ma riemun kaiken heittäisinkö, syystä
Ett' onnen puuska nuorra, hilpeällä
Mun hourupäiseen puolisohon liitti?
Kuin henkeäin ma vapautta lemmin,
Ja kenpä tuota loukkaa — Mutta miksi
Täss' oikeuksistani ma riitelenkään?
On teissä veri sakea, ja raivo
Teill' tuttu on, vaan eipä nautinnot!
Tää herttua, jok ijän pitkän pahan
Ja hyvän vaihe'illa horjui, vihaan
Ei pysty, eikä lempehenkään oikein.
— Melun'iin lähden. Kumppaniks ja ratoks
(Osoittaen Lionelia.)
Tuo mulle antakaat ja mieltä myöden
Sitt' tehkäät! Mie Burgundilaisia
Ja Brittiläisiä en muistakkaan.
(Viittaa hovipalveliallensa ja hankkii lähteä.)
Lionel.
Sen lupaan. Kaunihimmat pojat, jotka
Me voitetaan, Melun'ihin me pannaan.
Isabella (palaten).
Te miekallanne tiette hyöriellä,
Vaan Franskalainen yksin sievistellä.
(Hän menee).
Kolmas Kohtaus.
TALBOT. BURGUND. LIONEL.
Talbot.
Hyi hylkyä!
Lionel.
No herrat! Paetaanko
Nyt kauvemmaksi pois, vai käännetäänkö
Jo rohkealla väkirynnäköllä
Tän päivän häväistystä torjumaan?
Burgund.
Sit' emme voi, on kansat pakotiellä
Ja miehet kaikki kammoksissa vielä.
Talbot.
On kauhu tyhjä, hetken liikutus
Vaan meidän voittanut. Se kummitus
Jon arka mieli säikyksissä nosti,
Ei, likemmältä nähden, kestäkään.
Mun neuvoni on siis, ett', päivän tullen
Me armeijamme vihollista vastaan
Taas viedään.
Burgund.
Miettikäätte. —
Lionel.
Suokaat anteeks'.
Täss' ei oo miettimistä. Takaisin
On tuota päätä kaikki saatava,
Jos iki-häväistystä emme tahdo.
Talbot.
Niin huomispäivänä jo taistelemme
Ja kauhun valhehaamu poistetaan,
Mi kansojamme huumettaa ja sortaa.
Tuon neito-pirun kanssa kaksinkimppuun
Me yhtykäämme. Meitä vastaan jos
Hän käy, no niin, niin viimis kerran meille
Hän turman tuotti nyt; vaan josko ei —
Ja tuota löylyä hän karttanee —
Niin tenhoksista armeijamme pääsee.
Lionel.
Niin, niin. Ja mulle, herra, heittäkäät
Tää helppo leikki, jok' ei verta vaadi.
Tuon kouvon elävältä tahdon ottaa,
Ja Brittiläisten leiriin, Bastardin,
Tuon hänen hellikkonsa, silmäin eessä,
Ma kansan riemuks hänen kannan pois.
Burgund.
Se teiltä jäädä voi.
Talbot.
Jos hän saatais,
En häntä suinkaan hemmotella aivo.
No tulkaat! Luontoamme uupunutta
Me huopehella virkistyttäkäämme,
Ja päivän valjetessa matkaan sitte!
(He menevät).
Neljäs Kohtaus.
JOHANNA, lippu kädessä, kyperään ja rintahaarniskaan puettuna, mutta muutoin naisen vaatteissa. DUNOIS, La HIRE, RITAREITA ja SOTAMIEHIÄ ilmestyvät ylhäällä vuoritiellä, hiipivät hiljaa eteenpäin ja tulevat kohta sen jälkeen näyttämölle.
Johanna (ympäröitseville ritareille, sillä välin kuin vielä astutaan ylhäältä alas).
On vuorten taakse päästy, leiriin tultu!
Yön hiljaisuus, mi kulkuanne suojas,
Nyt rikkokaat ja vihollisten kauhuks'
Yks' äänisesti: Jumala ja neitsyt!
Jo huutakaatte.
Kaikki (huutavat korkealla äänellä hurjasti aseitansa kalskuttaen).
Jumala ja neitsyt!
(Rumpujen ja torvien ääntä).
Vartia (näyttämän takaa).
Hoi! Vainojia! Vainojia! Hoi!
Johanna.
Nyt soitot tänne! Tulta viskatkaat!
Nyt kauhistusta liekit lisätköön,
Ja kuolon uhka kaikki saartakoon!
(Sotamiehiä rientää pois, hän yrittää seurata).
Dunois (pidättäen häntä).
Johanna, tehtäväs nyt tehnyt oot!
Tänn' leirin keskukseen oot meidän tuonut
Ja vainolaiset valtahamme saanut,
Vaan taisteluun äl' itse lähde nyt,
Tää hurmehetki meille yksin heitä!
La Hire.
Sie voiton tietä armeijalle näytä,
Sie lippu käissä meitä johdata;
Vaan kuolon miekkahan äl' itse ryhdy,
Sie tappelujen vilppi-jumalaa
Äl' lähde koittamaan: se silmitöinnä
Ja säälitöinnä vallitsee.
Johanna.
Ken mua
Sais estetyks'? Ken käskiääni käskis?
Siinn' nuoli lentää minne joutsi johtaa.
Miss' vaara on, Johannan olla täytyy;
Ei nyt, ei täällä kaatua mun määrä:
Mun henkeäin ei kenkään ennen ryöstä,
Kuin irrallein ma pääsen Herran työstä.
(Menee).
La Hire.
No, Dunois! Me häntä seuratkaamme
Ja urhomiekallamme turvatkaamme!
(Menevät).
Viides Kohtaus.
ENGLANNIN SOTAMIEHIÄ, paeten näyttämön ylitse;
sittemmin TALBOT.
Ensimmäinen Sotamies.
Neitsyt leirin keskellä!
Toinen.
Ei mahdotointa! Kuinka leirihin hän pääsi?
Kolmas.
Ilman kautta! Piru häntä auttaa!
Neljäs ja Viides.
Pois, pois! Kuolo meidän perii!
Talbot.
He eivät kuule — seisahtaa ei huoli!
On kuuliaisuus kaikki katkennut!
Kuin horna joukottakin kirotuita
Ois oksentanna, hurja luulo hemmon
Ja uljaan mieletöinnä temmaa pois;
Ma pientä parvea en asettaa
Voi vihollisten tulvaa vastaan, joka
Tänn' aaltoellen, yltyin tunkee! — Kuinka?
Mie yksin oonko selkeä ja kaikki
Muut taudin huumehesta raivoksissa?
Vai Frankki — raukkoja me paetaan,
Joist' ennen voiton saimme tuhat kerrat!
Ken, kenpä on tuo voittamaton siis,
Tuo hirmuhenki, joka sodan onnen
Saa kääntymään ja kehnon sotajoukon
Voi lampahasta leijonaksi muuttaa?
Vai velho, sankariksi teeskelenä,
Nyt tosi-sankareita säikyttää?
Vai nainen maineheni multa ryöstää?
Sotamies (syöksee sisälle).
Pois, herra! Neitsyt, neitsyt!
Talbot (pistää hänen kuoliaksi).
Poijes hornaan
Sie itse! Sen tää miekka tappaa, joka
Mull' pelkoa ja karkaamista haastaa!
(Menee).
Kuudes Kohtaus.
MONTGOMERY.
Montgomery (yksin).
Minn' riennän? Kaikkialla vainojia vaan!
Tuoll' inha johtaja, jok' uhkamiekallaan
Kuin surma itse meitä kuoloon ahdistaa,
Ja tuolla neitsyt julma, joka raivoaa
Kuin liekin voima — eikä viitaa missäkään
Tai luolan suojaa, jossa piileskellä vois!
Oi, etten koito merten taakse konsanaan
Ois saapunut! Mun mieli turhan-aikainen —
Sai kunniata halpa täältä etsimään,
Ja onni nurja kauheahan tappeluun
Mun ohjaa nyt. — Oi, josko täältä kaukana
Ma oisin kukkaisrannikolla Savernin,
Sen suojan alla, jonne multa äiti jäi
Ja hento hellä morsiankin murheesen.
(Johanna ilmestyy etäältä).
Oi mua! Mitä nään! Tuoll' on se hirmuinen!
Hän liekin pyörtehestä astuu synkkänä
Kuin hornan syvyydestä öinen kummitus. —
Minn' pääsenkään! Hän mua leimusilmillään
Jo tavottaa ja matkan päästä tarkastaa
Kuin käärme voittosaalistansa ainakin.
Mua taikasolmu kiertää kiertämistään nyt,
Niin etten kahlehista pääse minnekään!
Jos kuinka sydämeni vastaan tylkiköön,
Tuo kuolon haamu silmiäni kietoo vaan!
(Johanna astuu muutaman askelen lähemmäksi,
mutta seisahtuu jälleen).
Hän luotuu! Hänen hyökkäystään odottaa
En tahdo! Hänen polviansa syleilen
Ja henkeäni rukoilen — hän nainen on —
Kentiesi kyyneleillä hänen taivutan!
(On neitsyttä lähestymällänsä, mutta tämä astuu
urheasti häntä vastaan).
Seitsemäs Kohtaus.
JOHANNA. MONTGOMERY.
Johanna.
Oot kuolon mies! Sull' Brittiläinen äiti on!
Montgomery (lankee hänen jalkoihinsa).
Oi, malta julma! Suojatointa säästäös!
Oon miekan heittänyt ja kilven. Jalkoihis
Ma turvatoinna, rukoellen lankean,
Mull' henki suo ja lunnahia ottaos!
Mull' isä voimakas on maassa Vallis'in,
Miss' kiertäen, kuin käärme, hohto-aaltojaan
Saverné vihreöille tantereille tuo,
Ja piirikunnat laajat häntä kuulevat.
Hän suuret kullat maksaa lempi pojastaan,
Jos Franskan leirihin mun kuulee joutuneen.
Johanna.
Oi tyhmä! Surman ruoka! Neidon kynsihin,
Niin julmiin, lankesit, joist' ei oo pääsöä
Tai lunastusta toivomista konsanaan.
Jos krokodiilin suuhun oisit sattunut
Tai saalihiksi täplikkäisen tiikerin,
Jos jalopeuran pennut oisit ryöstänyt,
Sa laupeutta löytäisit ja sääliä!
Vaan kuolemaksi neitsyt aina kohdataan,
Sill' liitto ankarainen henkimaaliman,
Tuon loukkaamattoman, kanss' tehty velvottaa
Mun miekoin kaikki eläväiset tappamaan,
Jotk' eteheni tappelujen Herra tuo.
Montgomery.
On sanas kauheat, vaan silmäs hellät tok'.
Et lähemmältä hirveälle näytäkään:
Sun lempimuotos sydäntäni viehättää!
Oi, kautta hellyyden, sun sukuus juurtuneen,
Sua rukoilen. Mun nuoruuttain sa sääliös!
Johanna.
Vait su'ustain! Mua naiseks' mainita et saa!
Kuin henget vapaat, jotka niinkuin ihmiset
Ei kosi, sukupuolihin en liity mie,
Ja rautapaidan alla syön ei liikukaan.
Montgomery.
Oi, kautta rakkauden, kaikki voittavan
Ja kaikkivaltiaan, ma sua rukoilen!
On mulla hellä morsian, niin kaunoinen
Kuin sie, ja niinkuin nuori kukka hempeä.
Hän itkusilmin sulhoansa oottelee.
Jos itse toivot lempiväs ja onnea
Sen kautta saavas, ällös jaatko kahtia,
Min lemmen liitto toisihinsa kiinnittää.
Johanna.
Sa jumaloita huudat uppo-outoja,
Joist' ollenkaan en huoli. Lemmen liittoa,
Jon kautta mua rukoilet, en tunne, en
Sen palvelusta turhaa suosi milloinkaan.
Käy vastarintahan. Sua kuolo kutsuu pois.
Montgomery.
Min sääli isä-raukkaa, sääli äitiä,
Jotk' kotihini jäivät, Varmaan sullakin
On vanhemmat, jotk' onneas nyt itkevät.
Johanna.
Oi kurjan kurja! Mieleheni johdatat,
Kuin monta äitiä tääll' lasta vailla on,
Kuin monta lasta orpona, kuin montapa
On morsianta teidän tähden leskenä.
Englannin äidit hornan tuskaa vuorostaan
Nyt tuntekoot ja kyyneleitä koittakoot,
Joit' onnetoinna Franskan äidit itkivät.
Montgomery.
Oi, raskas maalla vierahalla kuolla on!
Johanna.
Ken teitä maahan vierahasen käski, ken
Tänn' tantereitten ahkeruutta raastamaan,
Meit' tuviltamme tempomaan ja suojihin,
Niin rauhaisihin, sodan tulta tuottamaan?
Te turhan mielen unelmissa näitte jo,
Kuin vapaan Franskalaisen orjan häpeään
Te syöstää saitte ja tän suuren, laajan maan
Kuin purren heikon laivahanne kiinnittää!
Te hourut! Franskan kilpi ripustettuna
On Herran istuimelle: ennen tähdenkin
Te Otavasta poijes riistää voitte, kuin
Tän valtakunnan helmilöistä yhdenkään!
On koston päivä tullut: eläväisenä
Te ette merta pyhän mittaella saa,
Jon maitten jakajaksi Herra pannut on,
Ja jota riettahasti saitte viiltämään.
Montgomery (hellittää hänen kädestänsä).
Mun kuolla täytyy! Kuolo julma ahdistaa.
Johanna.
No kuole, veikko! Miksi kammot kuolemaa,
Jok' edessäs on kuitenkin? — Mua katsopas!
Ma neitsyt oon ja paimeneksi synnyin vaan!
Ei tottununna miekkahan oo hyppyset,
Jotk' ennen paimen sauvaa tyyntä kantoivat.
Vaan riistyneenä kodon tantereilta pois,
Pois isästäin ja helmasesta siskojen,
Mun täällä täytyy — toivon ääntä tottelen,
En omaa mieltä — teille tuskaks', itsellein
Ei riemuks', peikon julman lailla kulkea
Ja turmaa tuoda, turmaan tulla itsekin!
Sill' paluupäivän riemua en nähdä saa.
Ma monta, monta teistä vielä kuoletan
Ja monta leskeks' vielä teen, vaan viimeiseks'
Ma itse sorrun, kohtaloni täyttäen.
— Sie kohtalos nyt täytä myös. Käy miekkahan,
Me hengen aimo — lahjan eestä taistellaan.
Montgomery (nousee seisoalle).
Jos kuolevainen oot, kuin mie, ja miekkani
Sun ihoos pystyy, voipa munkin onnistaa
Englannin turvaks' hornaan sinut uuvuttaa.
Ma Herran armohoimiin kohtaloni tuon,
Sie, hylky, hornan enkeleitä avukses
Nyt huuda! Henkeäs käy puoltamaan!
(Tarttuu aseisin ja hyökkää häntä vastaan; sotamusikkia
kuuluu kaukaa, Montgomery kaatuu vähän aikaa taisteltuansa).
Kahdeksas Kohtaus.
JOHANNA.
Johanna (yksin).
Sa surman suuhun riensit — Lähde matkojas!
(Kääntyy hänestä pois ja seisoo ajatuksiin vaipuneena).
Oi neitsyt suuri, mahtavia vaikutat:
Mun kättäni, niin rauhallista, karkaiset
Ja mielen hennon taipumattomaksi teet.
Mun sieluani viiltää, kättä vavistaa,
Kuin pyhyyteen se tunkisi, kun loukkaamaan
Ma vainojani uhkeata vartta käyn,
Ja miekan huotraa kiiltävää jo säikähdän;
Vaan tarvittaissa voimaa kohta saan,
Ja eksymättä säikkyneessä käissäni
Kuin eläväinen henki miekka reutoaa.
Yhdeksäs Kohtaus.
RITARI, silmikko silmäin edessä. JOHANNA.
Ritari.
Haa, heittiö! Sun hetkes tullut on,
Sua, kouko julma, tappotanterelta
Oon kauvan etsinyt! Mee hornahan,
Miss' kotos on ja mistä nousit tänne.
Johanna,
Ken, kenpä sie, jon häijy henki mulle
Toi vertahan? Kuin ruhtinas sa liikut
Ja Brittiläiseltä et näytä myös:
Sun merkkinäs Burgundin vyöhyt on,
Jon eessä miekan kärjen maahan lasken.
Ritari.
Sa hylky, ruhtinaisen käden kautta
Et' kuolla ansaitsiskaan. Kirves pyövelin
Sun kurjan pääsi ruumihistasi
Sais leikata, vaan eipä urho miekka
Burgundin kuninkaisen herttuan.
Johanna.
Tuo jalo herttua oot itse siis?
(Ritari avaa silmikkonsa).
Niin olen. Kurja, säikähdä ja kammo!
Sua pirun juonet eivät auta nyt,
Oot pelkureita ennen voittanut;
Nyt miehen näet.
Kymmenes Kohtuus.
EDELLISET. DUBOIS ja La HIRE.
Dunois.
Käänny, Burgund! Miesten,
Ei naisten kanssa taisteluhun käy.
La Hire.
Me profetissan päätä suojelemme:
Tän rinnan miekkas ensin puhkaiskoon —
Burgund.
En tuota Circe-hylkyä ma pelkää,
En teitä liioin, jotka niin hän muutti.
Hyi, hävetkäätte, Bastard ja La Hire,
Ett' vanhan uljuutenne hornan juoniks'
Te alennatte, aseenkantajiksi
Nais saatanalle käytte. Tänne tulkaat!
Ma teitä käsken kaikkia! Se Herraan
Ei luota, joka pirun turvaa etsii.
(Hankkivat taistella, Johanna menee heidän väliinsä).
Johanna.
Ei, hiljaa!
Burgund.
Kammoksutkos kultas tähden?
Hän silmäis eessä —
(Hyökkää Dunois'ta vastaan).
Johanna.
Hiljaa! Hillitkäätte,
La Hire, heitä — Pranskan verta säästäkäät,
Tää taistelu ei miekkasilla pääty.
On tähtilöissä toisin suotu — Pois,
Pois toisistanne — Kuulkaat, totelkaat
Sen hengen ääntä, joka mua johtaa.
Dunois.
Miks' kättä nostamaani hillitset
Ja miekan hurmeratkaistusta estät?
On rauta paljastettu, isku lankee,
Jon kautta Franska sovitusta saa.
Johanna (astuu heidän väliinsä ja erottaa molemmat puolet kauvas toisistansa; Bastardille).
Sie syrjään astu!
(La Hire'lle).
Paikastas äl' liiku!
Ma herttuata puhutella aivon.
(Kaikki rauhotettuansa).
No kuinka, Burgund? Miss' on vihamiehes,
Jot' ahmaellen silmäs etsivät?
Tää prinssi Franskan poika on kuin sie;
Tää urho veljes on ja kansalaises;
Ma itse isänmaasi lapsi oon.
Me kaikki, joita hukuttaa sa tahdot,
Sun heimojasi ollaan — helmat kaikki
Sull' auki on ja polvet valmihit
Sull' taipumahan — sulle kärjetöinnä
On miekkasemme. Ylevältä tuntuu
Sun kasvos vainojankin kyperässä,
Ja kuninkaamme muodon niissä näämme.
Burgund.
Sa makealla liehasuulla pyydät,
Sireni, uhriasi kutsua.
Vaan minua et hurmaa. Sulkehessa
On kieles käärmehiltä korvani,
Ja silmäs leimunuolet liukuvat
Mun kelpo-pantsarini päältä pois.
Aseisihin, Dunois!
Ei haastaen, vaan lyöden taistelkaamme.
Dunois.
Nyt haastaen, sitt' lyöden. Pelkäätkös
Sa haastantaa? Se arkuutt' onpi myös,
Ja kehnonlaista asiata tietää.
Johanna.
Ei pakko vaativainen meitä tuo
Sun jalkais juureen! rukoellen emme
Sun luokses saavu. Katso ympärillesi
On Brittiläisten leiri tuhkana
Jo kuolleitanne tanner täpö-täynnä,
Sa Franskalaisten toitotusta kuulet:
On Herra ratkaissut, on voitto meidän.
Tän nuoren, kauniin laaker'oksan jaata
Me ystävämme kanssa tahdotaan.
— Oi tullos! Jalo, karkulainen, tullos
Sinn' kussa oikeus ja voitto on.
Mie, taivon lapsi, kättä sisaren
Sull' tarjoon. Puolellemme puhtahalle
Sun saada tahdon. — Taivas Franskaa suojaa.
Sen enkeleitä — niitä et sa nää —
On kuninkaamme eestä taistelussa;
He liljat käissä käyvät. Asiamme
On päivänvalkoinen kuin lippu tää,
Ja puhdas neitsyt on sen vertakuva.
Burgund.
On valheen viekas kieli hurmaavainen,
Vaan niin kuin lapsi ainakin se haastaa.
Jos häijyt henget sille sanat saavat,
Ne puhtautta apinoivat tarkoin.
Oon tarpeeks' kuullut. Aseisin! Ma tunnen,
Ett' korvani on kättä taipuvampi.
Johanna.
Mua velhoks' kutsut, hornan juonihin
Mua syypääks' lausut — Rauhaa laatia
Ja vihaa estää hornan työtä onko?
Tai voiko sopu manalasta nousta?
Mit' on niin viatointa, pyhää, suurta,
Kuin isänmaansa eestä kilvotella?
Oi, koska luonto niin on häirennyt,
Ett' taivas asiata oikeaa
Jo hylkäjää ja lemmot suosivat?
Jos otollista sulle lausun, mistä
Sen saada taisin, ellei taivon maista?
Ken lammaslaitumella luokseni
Ois tullut lapsellista paimenpiikaa
Niin korkeoihin toimiin johtamaan?
En ruhtinasten eessä seissyt koskaan,
Ja puheenlahja suulleni on outo.
Vaan nyt kun sua taivuttaa mun täytyy,
On mulla ymmärrys ja tieto suuri,
Ma maitten, kuningasten onnen nään
Mun silmieni eessä selkeään,
Ja ukonnuoli suussani on juuri.
Burgund (nostaa silmänsä häntä kohden ja katselee häntä hämmästyksellä ja syvästi liikutettuna).
Oi, kuinka on mun? Kuinka? Jumalako
Mun sydämeni ajatukset muuttaa?
— Se hellä muoto vilpistää ei voi?
Ei, ei! Jos tenhon mahti mua hurmaa,
Se taivon voima on. Mull' ääni soi,
Ett' enkeleitten Herra häntä turvaa.
Johanna.
Hän liikutettu on! Ma turhanpäiten
En rukoillut; kiukun ukkoispilvi
On hänen otsaltansa sulannut,
Ja hänen silmistänsä rauhaisista
Jo tunnon kultapäivä pilkistää.
— Pois miekat pankaat — rinta rintaa vastaan —
Hän itkee, hän on voitettu, on meidän!
(Miekka ja lippu vaipuvat hänen kädestänsä, hän rientää Burgundia kohden ja painaa häntä tulisella innolla rintaansa vastaan. La Hire ja Dunois hellittävät miekoistansa ja kiiruhtavat Burgundia syleilemään).
KOLMAS NÄYTÖS.
Kuninkaan hovileiri Chalons'issa Marnen varrella.
Ensimmäinen Kohtaus.
DUNOIS ja La HIKE.
Dunois.
Me ystävät ja sotaveljet oltiin,
Me yhtä asiata puolustettiin
Ja kuolemahan rinnatuksin käytiin.
Tää liitto, kohtaloissa koeteltu,
Nyt naisen tähden älköön rikkuko!
La Hire.
Oi prinssi!
Dunois.
Ihmeneittä rakastatte,
Ja hyvin tiedän, mik' on päätöksenne.
Luo kuninkaan on teidän mieli mennä
Ja neitokaista hältä lahjaks' pyytää —
Hän urhoudeltanne palkkiota
Ei kieltää voi. Vaan tietäkäät, ett' ennen-
Kuin toisen kainalossa Johannan
Ma nään —
La Hire.
Oi, kuulkaat, prinssi!
Dunois.
Hänen luokseen
Ei silmän äkki hehku mua temmaa.
Tää mieli voittamaton naisehen
Ei koskaan taipununna, ennenkuin
Tuon taivahisen näin, joss Herran tahto
Soi Franskan auttajaks' ja mulle vaimoks',
Ja sinä hetkenä ma valan vannoin,
Ett' morsianna hänen kotihin
Ma veisin. Sillä väkevälle kelpaa
Vaan väkevä, ja leimusydän tää
Ei tyydy, ellei liity rintaan, joka
Sen voiman ymmärtää ja kestää jaksaa.
La Hire.
Kuin voisin, prinssi, urhokunniaanne
Mun vähät ansioni verrata!
Miss' kreivi Dunois käy kilpasille,
Ei tanterelle jäädä tohdi kenkään.
Vaan halpa paimentyttö puolisoksi
Ei teille käy. Se veri kuninkainen,
Jon suonissanne tiette juoksevan,
Niin alhakaista yhdistystä hylkää.
Dunois.
Hän luonnon suuren lempilapsi on,
Kuin mie, ja mulle yhden vertainen.
Hän kättä ruhtinaista halventaisi,
Hän, jok' on enkeleitten morsian,
Hän joka päänsä sulkee loistohon,
Maa-ilman kruunuloita kirkkahampaan,
Hän joka kaikki, mit' on suurta, korkeaa,
Niin piennä jalkojensa alla näkee?
Sill' ruhtinasten kaikki istuimet
Jos päällistyksiin, tähtiin asti, koottais,
Ei sinne ennättäis, miss' yllä maan
Hän seisoo majesteetissaan.
La Hire.
No, kuninkaamme päättäköön.
Dunois.
Ei itse
Hän päättäköön. Hän Franskan vapautti
Ja sydämeltään vapaa olkoon itse.
La Hire.
Kas, tuoll' on kuningas!
Toinen Kohtaus.
EDELLISET. KAARLO. AGNES SOREL. Du CHATEL ja CHATILLON.
Kaarlo (Chatillonille).
Hän tulee? Kuninkaaks', te mainitsette,
Mua tunnustaa ja kunnioittaa tahtoo.
Chatillon.
Tääll' kuninkaallisessa kaupungissaan,
Chalons'issa, mun herrani Burgund
Sun jalkais juureen lankee. — Minun käski
Hän kuninkaana sua tervehtää.
Hän mua seuraa, itse kohta saapuu.
Sorel.
Oi, auringota kaunokaista päivän,
Jok' auvon tuo ja suosion ja rauhan.
Chatillon.
Hän kahden sadan huovin kanssa tulee
Ja jalkais juureen tahtoo langeta;
Vaan hänpä oottaa, ettet tuota salli,
Ett' orpanana häntä syleilet.
Kaarlo.
Mun sydämeni häntä kohden hehkuu.
Chatillon.
On pyyntö herttuan, ett' riidastanne
Ens' kohtelussa hiiskumallakaan
Ei mainittaisi.
Kaarlo.
Lethe-virta nielköön,
Mit' ollut on. Me riemupäiviä,
Nyt alkavia, katselemme vaan.
Chatillon.
Ne jotka Burgundia puolustit,
Ne kaikki suostumukseen pääsköhöt.
Kaarlo.
Niin valtakuntani ma suurennaan.
Chatillon.
Ja Isabella kuninkaatar rauhaan
On suljettava myös, jos siihen suostuu.
Kaarlo.
Hän mua vastustaa, ma häntä en.
On riita loppunut, kun hän sen päättää.
Chatillon.
Kaks' toista ritaria sanas taatkoon.
Kaarlo.
Se pyhä on.
Chatillon.
Ja arkkipiispa sun
Ja hänen kesken, rauhan vahvistukseks'
Ja sinetiksi, rippileivän jaatkoon.
Kaarlo.
Niin taivaan autuus mulle suotakoon,
Kuin sydän käden-antoani seuraa.
No, mitä muuta vaatii herttua?
Chatillon (silmäillen Du Chatelia).
Tääll' yhden nään, jon läsnä-olo voisi
Ens' tervehdystä myrkyttää.
(Du Chatel lähtee ääneti).
Kaarlo.
Niin, lähde,
Du Chatel! Kunnes herttua sun kasvos
Voi kärsiä, sa piiloksissa ollos!
(Seuraa häntä silmillänsä, kiiruhtaa sitte
hänen perässänsä ja syleilee häntä).
Oi Ystäväni! Enemmän kuin sen
Mun eestäni sa tehdä tahtoisit!
(Du Chatel menee).
Chatillon.
Muut pykälät tää kirja mainitsee.
Kaarlo (Arkkipiispalle).
Tää toimeen pankaat! Kaikki vahvistamme.
Me ystävästä emme hintaa kiellä.
Te Dunois, nyt sadan ritarin
Kanss' hertuata vastaan lähtekäät.
Puunlehvät käissä sotajoukot kaikki,
Ne veljiänsä vastaan astukaat.
Kaikk' kansa juhlavaattehisin käyköön,
Ja kaikki kellot ilmaiskoon, ett' Franska
Burgundin kanssa liittyy uudestaan.
(Hovipalvelia tulee. Torvien ääntä kuuluu).
Kah! Mitä tietää torventoitotus?
Hovipalvelia.
Burgundin herttua käy kaupunkiin.
(Menee).
Dunois (menee La Hiren ja Chatillonin kanssa).
Pois, häntä vastaan!
Kaarlo (Sorelille).
Sa itket, Agnes! Tuskin itsekään
Tän hetken ankaruutta kestää jaksan
Kuin monta miestä kuolo korjas, ennen-
Kuin rauhallisna yhteen tulla voimme!
Vaan myrskyn raivo taukoo, synkehimmän
Yön jälkeen päivä koittaa, ja kun hetki
On tullut, heelmät myöhät kypsyvät.
Arkkipiispa (ikkunassa).
Hän ahdingossa viipyy. Ratsahilta
Hän nostetaan ja hänen jalkojansa
Ja liepeitänsä kansa suutelee.
Kaarlo.
Tää oiva kansa on, niin lemmessään
Kuin vihassansa kiivas. — Kuinka pian
Se unhottaa, ett' vanhemmat ja lapset
Tää herttua on heiltä surmannut:
On tuokiossa elin-aika pitkä!
Oi malta, Sorel! Riemus innokas
Voi häntä pistää myöskin; häntä täällä
Ei loukata, ei huolestuttaa saa.
Kolmas Kohtaus.
BURGUNDIN HERTTUA. DUNOIS. La HIRE. CHATILLON ja KAKSI MUUTA RITARIA herttuan seurueesta. Herttua seisahtaa ovelle, kuningas rientää häntä vastaan, Burgund astuu kohta likemmäksi ja hankkii kumartua toiselle polvellensa, mutta kuningas ottaa hänen syliinsä.
Kaarlo.
Te meitä heijahdatte — Teitä vastaan
Me panna hankittiin — Vaan ripeät
On hevosenne.
Burgund.
Velvollisuuteeni
Ne mua toivat.
(Syleilee Sorelia ja suutelee hänen otsaansa).
Sallikaattc, serkku!
Tää oikeus on Arras'in haltialla,
Ja nainen kaunis tottumusta vanha
Ei kieltää saisi.
Kaarlo.
Kartanonne, kuuluu
On lemmen valkama ja kauppapaikka,
Miss' kauneutta kaikenlaista viihtyy.
Burgund.
Me kauppakansaa oomme, kuninkaani!
Mit' oivallista kaikkialla kasvaa,
Se Brüggen kaupungissa näytteheksi
Ja nautteheksi pannaan; eellä kaiken
On naisten kauneus tok' meille kallis.
Sorel.
On naisten lempi kallihimpi vielä;
Vaan myytävillä sit' ei nähdä missään.
Kaarlo.
Te epämainehessa ootte, serkku,
Ett' naisten suurin lahja teill' ei kelpaa.
Burgund.
Se synti mulle maksaa. Onni teidän!
On sydän teille varhain neuvonut,
Mit' olo hurja mulle vihdoin viimein!
(Havaitsee Arkkipiispan ja kurottaa hänelle kättä).
Oi arvon herra, siunausta teiltä!
Te hurskauden tiellä aina löytään:
Ken teitä etsii, oikeassa käyköön.
Arkkipiispa.
Jos koska mestarini mua kutsuis,
Oon kylliks saanut, ilomielin lähden,
Kun silmilläin tän riemupäivän näin.
Burgund (Sorelille).
Te juvelinne hukkasitte, kuuluu,
Ett' asehiksi mua vastahan
Ne ta'ottais? Kuin? Ootteko niin uljas?
Ja täyttä tottako mua vainositte?
Vaan loppunut on taistelumme nyt:
Kaikk' kadonneet nyt ilmi käyvät taas.
On juvelinne myöskin löytyneet;
Ne mulle turmioksi määrättiin,
Vaan rauhan merkkinä ne teille tarjoon.
(Ottaa seuralaisen kädestä juvelilippaan ja kurottaa
sen hänelle avoinna. Agnes Sorel katselee kuningasta
hämmästyneenä).
Kaarlo.
Se lahja ottaos, se kallis pantti
On lemmen suloisen ja sovun kauniin.
Burgund (pistäen komean ruusun hänen hiuksiinsa).
Miks' Franskan kruunu tää ei olla saa?
Ma yhtä mieluisalla sydämellä
Tän kassapäänne sillä kaunistaisin.
(Tarttuu hartaasti hänen käteensä).
Ja — minuun luottakaat, jos ystävää
Te joskus tarvitsette!
(Agnes Sorel purskahtaa itkuun ja astuu syrjemmäksi,
kuningaskin taistelee liikutustansa hillitäksensä, kaikki
läsnä-olevaiset luovat heltyneellä mielellä silmänsä
molempiin ruhtinaisin).
Burgund (katselee kaikkia miehestä mieheen ja lankee kuninkaan syliin).
Kuninkaani!
(Ne kolme burgundilaista ritaria rientävät samalla Dunois'in,
La Hiren ja Arkkipiispan luo ja sepäilevät heitä. Molemmat
ruhtinaat ovat hetken aikaa äänetöinnä toinen toisensa sylissä).
Ja teitä vainosin! Ja teidän heitin!
Kaarlo.
Oi hiljaa! Malttakaat!
Burgund.
Tuon Brittiläisen
Ma kruunautin! Häntä tottelin!
Ja teitä, haltiaani, surmaan syöksin!
Kaarlo.
Ei siitä! Kaikk' on anteeks' suotu. Kaikki
Tää ainokainen hetki pyyhkii pois.
Se sattumaa, se onnen juonta ol!
Burgund (tarttuu hänen käteensä).
Ma kaikki korvaan! Mua uskokaat!
Kaikk' kärsimykset teille palkitaan,
Te valtakunnan kaiken saatte jälleen —
Maakylää pientä ei se vaille jää!
Kaarlo.
Me yhtynynnä ollaan. Vihollista
En pelkää.
Burgund.
Uskokaat, ett' ilomielin
En kiistaan käynyt. Oi, jos tietäisitte —
Miks' ette häntä luokseni te panneet?
(Osottaen Sorelia).
En hänen itkuaan ois kestää voinut,
— Nyt hornan valta meitä toisistamme
Ei riistä, rinta rintahan kun liittyi!
Nyt paikkani ma löysin oikean:
Tän syömen luona harhatieni loppuu.
Arkkipiispa (astuu heidän väliinsä).
Te yhtynynnä ootte. Franska nousee
Kuin Feniks-lintu nuorra tuhastaan,
Ja loiston aika vastahamme koittaa.
Maan haavat käyvät kiinni, kaupungit
Ja kylät raastetut, ne raunioistaan
Niin uljahana taasen nousevat,
Ja ruoho uusi tantereita verhoo —
Vaan taistelunne uhrit, kuolon vieraat,
Ei nouse; kyyneltulva tuottamanne
On vuotanut ja vuotaneeksi jää;
On polvi kasvavainen kukkiva,
Vaan mennyt surman saalihina ol',
Ja lasten onni isiä ei nosta.
Se heelmänä on veljesriidastanne!
Siit' oppikaatte! Sodan jumalaa
Te kammokaat, kun miekan paljastatte.
On helppo suurten vaino nostattaa,
Vaan nöyränä, kuin haukka ilman teiltä
Taas miehen käille laskee, ihmis-ääntä
Tuo raivojumala ei kuulla tahdo.
Ei vasta päin, kuin äsken, taivahista
Käy avuntuoja oikeahan aikaan.
Burgund.
Oi Sire! On rinnallanne enkeli
— Miss' on hän? Miks' en häntä täällä nää?
Kaarlo.
Miss', missä on Johanna? Miksi puuttuu
Hän tänä suurra juhlahetkenä,
Jonk' itse meille tuotti?
Arkkipiispa.
Neitsyt pyhä
Ei joutohovin laimeutta kestä,
Ja ellei taivon käsky häntä vaadi
Maa-ilman markkinoille, kainostellen
Hän kansan turhaa silmäilystä karttaa!
Hän Herran kanssa haastaa luultavasti,
Kun Franskan eestä ei hän työtä tee:
Sen tähden häntä seuraa siunaus.
Neljäs Kohtaus.
EDELLISET. JOHANNA, (neitsyt tulee haarniska päällä. Mutta
ilman kyperää, pää seppeleellä kaunistettuna).
Kaarlo.
Johanna, pappeuden koristeissa
Käyt liittoa, jon laadit, vihkimään.
Burgund.
Kuin kauhea ol' neitsyt tappelussa,
Ja kuinka rauha häntä kirkastaa!
— Johanna, oonko tahtos tehnyt? Ootkos
Nyt tyytyväinen? Suosiotas saanko?
Johanna.
Sull' itselles teit parhaan palveluksen,
Nyt siunatussa loistehessa hohdat,
Sie, joka veripunaisessa välkkehessä,
Kuin kammo kuuhut, taivahalla riipuit.
(Katsellen ympärillensä).
On monta kunnon ritaria täällä,
Ja kaikki silmät riemun tulta välkkyy,
Vaan yhden huoleisen ma tiedän tok'.
Jon riemun riehuessa piillä täytyy.
Burgund.
Ja kenpä velkoa niin suurta tuntee,
Ett' suosioomme turvata ei tohdi.
Johanna.
Hän tulla saako? Lausu, että saa!
Tee täydeks' ansios. Se sopimus
On tyhjä, jok' ei syöntä muuta varsin
Yks' vihan eine, riemun maljaan jäänyt,
Voi siunauksen juoman myrkyttää.
— Ei loukkausta moista, jota Burgund
Tän ilopäivänä ei unhottaisi.
Burgund.
Sun ymmärrän!
Johanna.
Ja tahdot anteeks antaa?
Sa tahdot, herttua? — Du Chatel, tullos!
(Avaa oven ja johdattaa Du Chatelin sisälle;
tämä jää etäälle seisomaan).
On vihamiehillensä herttua
Nyt leppynyt ja sulle myös.
(Du Chatel astuu muutaman askelen eteenpäin
ja etsii herttuan silmistä vastausta).
Burgund.
Oi, miksi
Mun luulet? Tietkös, mitä multa vaadit?
Johanna.
On hellän herran portit aina auki,
Hän vieraitaan ei torjuu; vapaana,
Kuin taivon kansi maata ympäröitsee,
Niin armo ystävän ja vihamiehen
Myös sulkekohon; päivä sätehillään
Kaikk' avaruuden ääret valaisee,
Ja kastettansa taivas tasaisesti
Suo tantereille; mit' on oivallista
Ja taivahista saatua, se kaikki
On yhtehistä myös ja ehdotointa;
Ja laskoksissa vaan on synkeys.
Burgund.
Hän minun tehdä voi, min tahtoo vaan:
Häll' sydämeni on kuin meden vaha.
— Du Chatel, tulkaat! Teille anteeks' annan
Sa isä, ällös suuttuko, jos kättä,
Sua surmannutta, lempeästi painan.
Te tuonen henget, mulle anteeks suokaa
Ett' koston lupausta hirveää
En täytä. Siellä kuolon iki-yössä
Ei sydän liiku, ikikestävää
Ja seisovaista kaikki on — vaan toisin
On täällä päivän valkeassa laita.
Tääll' ihminen, tuo herkkätuntoinen,
On hetken valtiaisen helppo saalis.
Kaarlo (Johannalle).
Mit' enkö, neitsyt, sulle velkaa oo!
Kuin ihanasti lupaukses täytit!
Kuin nopeasti kohtaloni muutit!
Mull' ystäväni voitit, vihamieheni
Löit maahan, kaupunkini vieraan ikeen
Alt' autit pois. — Sa yksin teit sen kaiken.
Oi, lausu, kuinka sulle kostaa voin!
Johanna.
Oo laupiainen onnen päivinä
Kuin vaurionkin — loiston kukkuloilla
Äl' unhota, mit' ystäväinen maksaa:
Sen alhaisuudessas sa tuta sait.
Äl' armoa ja oikeutta kiellä
Ees halvimmaltakaan: sill' paimenen
Sun auttajaksi Herra tuotti — Franskan
Maan kaiken koota saat, saat kanta-isäks'
Ja pääksi suurten ruhtinasten tulla;
Sun oksas kirkkahammin loistavat,
Kuin valta-istuimellas ennen olleet.
Sun sukus kukostaa, niinkauvan kuin
Se kansan lemmen säilymähän saa.
Se ylpeyden kautta lankee vaan,
Ja hökkeleistä, joista avuntuoja
Nyt sulle lähti, salaisesti kasvaa
Syyn-alaisille jälkeisilles turma.
Burgund.
Oi neitsyt, hengen ilmestystä täynnä!
Jos silmäs vastaisiin voi tunkea,
Mull' su'ustain nyt lausu myös. Niin suureks',
Kuin alku ennustaa, se leviääkö?
Johanna.
Sa ylhäiseks', valt'istuimehen asti,
Teet istuimes ja vielä ylemmäksi
Sun mieles pyrkii; rakennuksen uljaan
Se pilviin nostattaa. — Vaan käsi taivaan
Sen kasvamista estää äkkiä.
Sun huonees ei sen vuoksi sorru toki!
Se neitsyessä loistokkaana jatkuu,
Ja valtikkaita, kansankaitsioita,
Sen helmasesta kukkimahan käy.
Kaks' suurta valtakuntaa heillä on,
Maa-ilma tuttu heitä tottelee,
Ja uusi myös, jon Herran käsi vielä
Tois puolla merten käymätöinten kätkee.
Kaarlo.
Oi, lausu, jos sen näet, yhdistääkö
Tää ystävyyden liitto, jonka nyt.
Me uudistimme, jälkeisemme myös?
Johanna (hetken vaiti oltuansa).
Te kuninkaat ja herrat! Vainoa
Te kammokaat! Karttakaatte riitaa,
Kun luolassaan se nukkuu, nostamasta:
Se myöhän jällen talttuu! Lapsia
Se siittää, rautahisen sukukunnan,
Ja liekki liekin voimaa kartuttaa.
— Se kylliks! Nykyisyttä riemuitkaat,
Ja vastaisuus mun peittää antakaat.
Sorel.
Sa, neitsyt pyhä, sydämeni tutkit,
Sa tiedät, loistoako etsin turhaa:
Oi, anna lempivastausta mullekin.
Johanna.
Maa-ilman suuret vaiheet näen vaan;
Sun kohtalos sa sydämessäs kannat!
Dunois.
Vaan minkä kohtalon sa itse saat,
Sa neitsyt jalo, jota taivas suosii?
Sull' hurskahalle, puhtahalle varmaan
Maa-ilman suurin onni kukkii.
Johanna.
Onni
On kaikkivallan kainalossa tuolla.
Kaarlo.
Sun onnes kuninkaasi huolla olkoon!
Sun nimes Franskan maassa loistavaksi
Ma tehdä tahdon; su'ut myöhäisimmät
Sua autuaaksi kiittävät — ja kohta
Sen täyttän. Polvilles laske!
(Vetää miekan ja koskee häntä sillä).
Nouse
Nyt aatelisna! Syntys halpuudesta
Ma, kuninkaas, sun nostan — Haudassaan
Sun esivanhempas ma aateloitsen —
Sa liljan vaakunassas kantaa saat,
Sa ylhäisinten vertaiseksi käyt,
Ja veri Valois'in, tää kuninkainen,
Sun vertas korkeampi olkoon vaan!
Sun kättäs suuren suuret pyytäköön;
Ma itse puolisolle ylevälle
Sun naittaa tahdon.
Dunois (astuu esiin).
Sydämeni hänen
On alhaisuudessansa valinnut:
Tää uusi loisto, häntä ympäröivä,
Ei hänen arvoansa nosta eikä
Mun lempeäni myös. Täss' kuninkaani
Ja pyhän arkkipiispan eessä hälle
Ma ruhtinaista kättä julki tarjoon,
Jos moista ansainneeks' hän minun katsoo.
Kaarlo.
Oi neitsyt kaikkivoipa, ihmeinä
Sa kartutat! Nyt uskon, ettei mikään
Sull' mahdotointa oo. Tän rinnan uljaan
Sa voitit, joka lemmen valtaa aina
On pilkannut.
La Hire (astun esiin).
Jos Johannan ma tunnen,
On sydän nöyrä paras lahja hällä.
Hän suurten suosimusta ansaitsee,
Vaan heihin ei hän toivoansa nosta.
Hän korkeutta joutavaa ei pyydä;
Hän kunnon miehen rakkauteen tyytyy
Ja kohtalohon hiljaisehen, jonka
Ma kättä kaupaten nyt hälle tarjoon.
Kaarlo.
Sa myös, La Hire! Kaks kelpo kosiaa
Yht' urhokkaat ja kuulut. — Tahdotkos
Sa, joka vainojaani suositit
Ja maani yhdistit, mult' ystäväni
Nyt erotta? Yks hänen saada voi,
Ja kumpikin sen palkan ansaitsee.
No, Agnes sydämes nyt päättäköön.
Sorel (astuu lähemmäksi).
Ma jalon neidon näen hämillään,
Ja kainouden hehku posket punaa.
Häll' aikaa suotakoon, ett' sydäntään
Hän kuulla saisi, ystävähän luottaa
Ja rinnastansa murtaa salpaus.
On hetki tullut, jolloin sisarena
Tät' ankarata urhoneittä miekin
Voin luotua ja helmaa uskollista
Häll' kaupata. — Kuin naiset naisellista
Me ensin punnitkaamme. Päätöstämme
Niin kauvan oottakaatte.
Kaarlo (aikoo lähteä).
Olkoon niin.
Johanna.
Ei, Sire! Mun poskiani kainous
Ei punannut. Tän jalon rouvan kanssa
En haastaa saata, mitä miesten eessä
Ma häpeäisin. Kunniaksi mulle
On näitten urhoritarien pyyntö;
Vaan lammaslaumastain en luopunut
Maa-ilman turhan korkeuden tähden
Ja vihkiseppelettä hartoen
En vaski hankkinahan sulkeunna.
On mulla toinen toimi tykkänään
Sen neitsyt puhdas yksin täyttää taidaa.
Ma korkehimman käskyläinen olen
Ja miehen puolisoks' en tulla voi.
Arkkipiispa.
Miespuolle rakkahalle kumppaniksi
On nainen syntynyt — jos luontoa
Hän tottelee, hän taivon mieltä parhain
Myös noudattaa! Jos Herran käskyä
Sa tehdä taisit, tappotanterella
Kun sinun huusi, asees luotas laske
Ja hempeämpään sukukuntaan käänny,
Jon kieltännynnä oot, ja jot' ei pantu
Oo miekan tuhotöitä laatimaan.
Johanna.
En tiedä, arvon herra, vielä virkkaa,
Min henki mulle työksi antanee;
Vaan ajan tultua, sen ääni kaikuu,
Ja tuota kuulen. Työni täyttämään
Se mua vaatii nyt. Mun herrani
Ei otsallansa kanna kruunua
Ja voitelusta kiirehensä puuttuu,
Ei kuninkaaksi häntä puhutella.
Kaarlo.
Me Rheims'ihin par' aikaa matkustamme.
Johanna.
Ei viivytystä, sillä kaikkialla
On vainojia tietäs sulkemassa.
Vaan halki kaikkien sun saatan tok?
Dunois.
Vaan kaikki kun on päätetyksi saatu,
Ja Rheims'ihin me voitollisna tullaan,
Oi, sallitkos mun silloin, neitsyt pyhä —
Johanna.
Jos voiton seppelellä taivas suo
Mun tästä kuolon taistelusta päästä,
On työni loppu — paimenella ei
Oo tointa muuta kuninkaansa luona.
Kaarlo (tarttuen hänen käteensä).
Sun hengen ääni hurmaa nyt, ja vaiti
On kiihtyneessä sydämessäs lempi:
Vaan aina ei se vaiti oo, se usko!
Taas miekka talttuu, voitto rauhan tuo:
Kas, silloin riemu kaikki rinnat täyttää,
Ja tunnot lempeämmät sydämissä,
Nyt elpyneissä, vallan saavat taas —
Ne sunkin sydämessäs vallan saavat,
Ja kaipauksen kyyneleitä itket,
Niinkuin et koskaan ennen — sydämes,
Jon taivas täyttää nyt, päin ystävää
Maan päällä kääntyy miellä rakkahalla —
Sa tuhansia onnistuttaa sait
Ja päätät yhtä onnistuttamalla!
Johanna.
Dauphin, oi ootkos taivon ilmestykseen
Jo suuttunut, kun Herran astian
Sa särkeä, tän neidon puhtahan
Maan rikkasihin tempauttaa tahdot?
Te sokeat! Te heikko-uskoiset!
Te taivon kirkkautta nähdä saatte,
Se ihmehiä teille ilmaisee,
Ja mie en teistä oo kuin nainen vaan.
Oi, voiko nainen vaskivaattehissa
Miestappeluhun ryhtyä? Voi minua,
Jos Herran kostomiekkaa käissä
Ma kantaisin ja sydämessä toki
Miespuolen rakkautta kätkisin!
Mun syntymättäkin ois huokeampi!
Ei siitä sanaakaan, se muistakaat,
Jos mua ette raivouttaa tahdo!
Jo miesten silmäkin, kun mua pyytää,
Mull' kauhistukseks' on ja saastutukseks'.
Kaarlo.
Ei, laatkaat! Hän ei taivu!
Johanna.
Käsky anna
Ett' sotatorvi taasen kaikukoon!
Tää hiljaisuus mua ahdistaa ja painaa!
Se uupumasta nostaa jällehen,
Se työhöni mull' uudet voimat lainaa,
Mua sallimaani kohden temmaten.
Viides Kohtaus.
ERÄS RITARI (pikaisesti).
Kaarlo.
Mik onpi?
Ritari.
Marnen yli vainolainen
On kulkenut ja hyökkäystä hankkii.
Johanna (innoksissa).
No eija! Siteistään nyt sielu pääsee.
Aseisin! Ma joukot järjestän.
(Kiiruhtaa pois).
Kaarlo.
La Hire,
Sa häntä seuraa — Rheims'in eessä vielä
Me kruunustamme kiistaella saadaan!
Dunois.
Se urhoutta ei. Se epätoivon
On viime hurja puuha vaan.
Kaarlo.
Burgund,
En teitä kiihota. Nyt päivä on
Niin monta turman päivää palkita.
Burgund.
En moitteen syytä anna.
Kaarlo.
Edellänne
Ma itse kuljen tiellä kunnian,
Ja kruunun saantikaupunkimme eessä
Ma kruunun voitan. — Agnes, ritaris
Jäähyväiset sull' lausuu!
Agnes (syleilee häntä).
En itke enkä sinun tähtes pelkää,
Ma uskon vaakuudella tähtiin katson.
Niin monta armotyötä taivas ei
Meill' tehnyt ois, jos meiltä vaatis verta.
Ma Rheims'in kartanoissa herroain
Saan helmaella voitollisna kerta.
(Torvet raikkuvat rohkeaa toitotusta, joka näyttämöä muutettaessa vaihtuu hurjaksi sotamelskeeksi; soittokunta alkaa näyttämön avoinna ollen soittaa, ja sotatorvien ääni kuuluu näyttämön takaakin).
(Näyttämö muuttuu aukeaksi maisemaksi, jota puut ympäröitsevät. Soiton kestäessä nähdään sotamiesten kiiruhtavan teaterin ylitse peräpuolelle näyttämöä).
Kuudes Kohtaus.
TALBOT nojaten FASTOLFIIN, SOTAMIESTEN seurassa.
Kohta sen jälkeen LIONEL.
Talbot.
Tänn' puitten alle mua saattakaat,
Ja tappeluhun jällen kääntäkäät:
Ma apumiestä kuollaksein en kaipaa.
Fastolf.
Oi onnetointa, surkeata päivää!
(Lionel astuu esiin).
Oi mitä nähdä saatte, Lionel!
Tääll' päällikkömme kuolinhaavaa potee.
Lionel.
Sen Herra estäköön! Oi nouskaat, Lordi!
Ei aikaa uuvuksissa maata nyt.
Pois kuolo kiistäkäät ja tahdollanne,
Niin mahtavalla, luonto karkaiskaat.
Talbot.
Ei turhaa! Koston päivä tullut on,
Jok' istuimemme Franskan maalla murtaa.
Ma tappelussa hurjimmassa tyhjään
Kaikk' kaikki koetin, ja täällä nyt
Ma nuolen iskemänä loijun, enkä
Voi nousta milloinkaan. — Rheims kadotettu
On, Parisia auttakaatte siis!
Lionel.
Dauphinin kanssa on se liittoon käynyt;
Sen tiedon lentoviesti tuotti äsken.
Talbot (temmaa kääreen auki).
Niin vuotakaatte virrat purpuraiset,
Tää päivä kirkas mua inhottaa.
Lionel.
En jäädä ehdi. — Fastolf, päällikkömme
Te suojaan saattakaatte: kauvan aikaa
Me tällä paikkaa emme kestää voi.
Pois kaikkialta meikäläiset karkaa,
Ja hillitöinnä neitsyt rynnistää —
Talbot.
Sa, vimma vallitset, mun kuolla täytyy;
Ei typeryyttä voita jumalatkaan!
Sa, järki, taivahisen päästä saatu,
Maa-ilman viisas luoja, tähtien
Tien johtaja, oi, missä valtas on,
Jos typeryyden raivohevon häntään
Niin takerruit, ett', turhaan huutaen,
Tuon hurjapäisen kanssa hornan suuhun
Sun, silmät auki, syöstä täytyy vaan!
Se kurjan kurja on, jok' ylhäisen
Ja suuren eestä miellä viisahalla
Saa elämänsä altiiks! Houkkiolle
Maa-ilma kuuluu. —
Lionel.
Monta hetkeä
Ei elämänne kestä. — Jumalaanne
Jo aatelkaat!
Talbot.
Jos meidät urhona
Ois urhot voittaneet, vois lohdutukseks'
Meill' olla sallimus, jok' ensinkään
Ei pyöreänsä kierämästä lakkaa —
Vaan ilki-juonen tähden uupua!
Tää vieras elämämme eikö voinut
Ois julkisemmin päättyä.