Lionel (kurottaa hänelle kättä).
Mylord!
Jää hyvästi! Kun tappelusta päästään,
Teill' kyynelvelkaa maksan, elävänä
Jos silloin oon. Vaan sallimus nyt kutsuu,
Jok' oikeutta tappotanterella
Viel' istuu arpojansa puistaen.
Tois' puolla haudan kohtelemme. Lyhyt
On pitkän ystävyyden suhteen ero.
(Menee).
Talbot.
On kohta loppu, maalle ikuiselle
Ma tomurahdut annan, jotka tuskan
Ja riemun vuoks' ma ruumihiksi sain —
Ja mahtavasta Talbotista, joka
Maa-ilman mainehellaan täytti, muuta
Ei jää kuin kouran täysi multaa. — Niin
Käy ihmisen — ja voitto ainoa,
Jon elon taistelusta saavutamme,
On varma tieto mailman tyhjyydestä
Ja harras kammo niihin kaikkihin,
Mit' arvokasta oil ja suurta meistä.
Seitsemäs Kohtaus.
KAARLO. BURGUND. DUNOIS. Du CHATEL ja SOTAMIEHIÄ tulee esiin.
Burgund.
Me vallin saimme.
Dunois.
Päivä meidän on.
Kaarlo (havaiten Talbotin).
Kah, kenpä tuossa vastenmielisesti
Jäähyväisiä auringolle heittää?
Se hankinnaltaan halpa mies ei oo.
Hänt' auttakaat, jos apu häll' on hyödyks'.
(Sotamiehiä kuninkaan seurueesta tulee lisää).
Fastolf.
Pois! Kunniata kuollehelle, jota
Te elämässä aina kavahditte!
Burgund.
Oi, mitä näänkään! Talbot verissänsä!
(Menee häntä kohden. Talbot tuijottaa häntä ja kuolee).
Fastolf.
Pois, Burgund! Urhon viime silmäystä
Ei haahmo petturin saa myrkyttää!
Dunois.
Oi Talbot julma! Voittaa mahdotoin!
Kah, mahdatkos niin ahtahasen paikkaan,
Ja Franskan laaja maa sun roima-mieltäs
Ei voinut tyydyttää. — Nyt vasta, Sire,
Ma kuninkaaksi teitä tervehdän:
Niin kauvan otsallanne kruunu horjui,
Kuin tuossa ruumihissa henki liikkui.
Kaarlo (kuollutta äänetöinnä katseltuansa).
On ylhäisempi hänen voittanut,
Me emme! Franskan tanterella nukkuu
Hän niinkuin urho kilvellänsä, jota
Ei jättää tahtois. Pois hän kantakaat!
(Sotamiehet nostavat ruumiin maasta ja kantavat sen pois).
Häll' rauha olkoon! Oivan muistomerkin
Hän saakoon! Franskan sydämessä, jossa
Hän urhotyönsä päätti, hänen luunsa
Myös kätkyköön! Niin kauvas miekallaan
Ei kenkään tunkenut. Se paikka, missä
Hän löytään, hautakirjoituksen antaa.
Fastolf (antaen miekkansa pois).
Sun vankis, herra, oon.
Kaarlo (antaa miekan hänelle takaisin).
Ei tunnon työtä
Ei sota julma estä, vapaana
Te haltianne hautaan saattakaat.
Du Chatel — Agnes pelkää, tuskastaan
Hän päästäkäät ja tieto viekäät, että
Me eletään ja voiton saimme; Rheims'iin
Hän loistehella saattakaat!
(Du Chatel menee).
Kahdeksas Kohtaus.
EDELLISET. La HIRE.
Dunois.
La Hire,
Miss' neitsyt on?
La Hire.
Kuin? Tuota kysyn teiltä.
Hän teidän rinnallanne taisteli.
Dunois.
Ma teidän luulin häntä suojaavan,
Kun kuningasta riensin auttamaan.
Burgund.
Ma vihollisten ahdingossa äsken
Näin valkolipun vielä liehuvan.
Dunois.
Voi meitä! Missä on hän? Turmaa pelkään!
Oi tulkaat, tulkaat häntä auttamaan. —
On into hänen liian kauvas vienyt.
Hän saarroksissa yksin taistelee.
Ja ylivoiman eessä uupuu vihdoin.
Kaarlo,
Hänt' auttamaan!
La Hire.
Ma käyn.
Burgund.
Me kaikki käydään!
(Rientävät pois).
Autio seutu, toinen osa sotatannerta. Rheims'in tornit näkyvät etäältä auringon valaistuksessa.
Yhdeksäs Kohtaus.
RITARI ihan mustissa tamineissa, silmikko silmäin edessä.
JOHANNA ajaa häntä takaa, karkottaen hänen etupuolelle
näyttämöä, johon hän seisahtaa neitsyttä odottamaan.
Johanna.
Nyt, ilkipintainen, sun juones huomaan!
Mun valhekarkailulla tappelusta
Oot houkutellut, monta Brittiläistä
Sen kautta kuolemasta auttain. Vaan
Nyt turmio sun itses sauttaa.
Musta Ritari.
Miksi
Mua tavotat ja kintereissäni
Niin hurjapäänä kuljet. Minun ei
Oo määrä sinun miekkas kautta kuolla.
Johanna.
Sua sydämeni pohjukasta kammon,
Kuin yötä, jonka muodon lainasit.
Sua maalimasta pyyhkimähän pois
Mua vihan kiihko vaatii ankarasti.
Ken ootkaan? Silmäs näytä. — Talbot'in
Jos tappelussa kaatuvan ma nähnyt
En ois, sun Talbot'iks' ma luulisin.
Musta Ritari.
No, etkös ennushengen ääntä kuule?
Johanna.
Se rinnan pohjukasta julki huutaa,
Ett' eessäni on turmio.
Musta Ritari.
Johanna
D'arc! Rheims'in porttiloille tunkenut
Oot voiton lentimillä. Kunniaas
Jo tyydy. Laske onni, joka sua
Kuin orja palvellut on, ennen kuin
Se suutuksissa karkaa: vakavuutta
Se kammoo, isäntänsä pettää aina.
Johanna.
Miks' kesken kulkuani käsketkään
Mun seisahtaa ja työni heittää. Sen
Ma täytän, lupaukseni ma suorin.
Musta Ritari.
Sua vastustaa ei auta. Taistelussa
Jok' ainoassa voitat. — Taisteluun
Äl' lähde toki. Varotusta kuule!
Johanna.
Ma luotani en miekkaa laske ennen
Kuin korskan Englannin ma lannistan.
Musta Ritari.
Kas, tuolla nousee tornin korkehin
Rheims, matkas määrä — hiippakirkkojen
Näät välkkyvän: sinn' loistehella riennät,
Sun kuninkaasi kruunaat, lupaukses
Sa suoritat. — Vaan käännä takaisin!
Äl' lähde sinne! Varotusta kuule!
Johanna.
Ken oot sa valhekieli liukas, joka
Mua säikyttää ja huumauttaa pyydät?
Kuin rohkenitkaan väärää ennustusta
Mull' viekkahasti lausua!
(Musta ritari koettaa paeta, mutta neitsyt astuu hänen tiellensä).
Ei, vastaa
Mull' puolestas, tai kuole tuohon paikkaan.
(Hankkii sivaltaa häntä miekalla).
Musta Ritari (koskee häntä kädellänsä, neitsyt jää järkähtämättä seisomaan).
Tapa mitä kuolon on!
(Pimeyttä. Salamaa ja jyristystä. Ritari katoo).
Johanna.
Tuo eläväinen ei. Se valhe-haamu
Ol' tuonelasta, henki ilkeä,
Jok' allikosta tulta suitsuvasta
Nous' säikäystä mulle tuomaan. Keitä
Ma Herran miekan kanssa pelkäisin?
Ma voitollisna tieni käydä tahdon,
Ja vaikka horna itse ahdistaisi,
Se rohkeuttani ei lannistaisi!
(Hankkii mennä).
Kymmenes Kohtaus.
LIONEL. JOHANNA.
Lionel.
Käy taisteluhun hylky. — Molemmat
Me elävänä emme täältä lähde.
Sa uljahimmat meistä lyönyt oot;
On Talbot jalo suuren elämänsä
Mun helmahani heittänyt. — Sen sulle
Ma kostan taikka kuolen itse. Mutta
Ett' tietäisit, jos elän taikka kuolen,
Ken kunniaa sull' tuo — Oon Lionel
Englantilaisten viime päällysmies,
Ja voittamatta miekkani on vielä.
(Hyökkää häntä vastaan; hetken taisteltua
neitsyt lyö miekan hänen kädestänsä).
Oi, onnen juonta!
(Ottelee neitsyen kanssa).
Johanna (tarttuu takaa päin hänen kyperätöyhtöönsä ja temmaa kyperän hänen päästänsä, niin että kasvot paljastuvat ja sivaltaa samassa oikealla kädellänsä miekan häntä tappaaksensa).
Kärsi mitä etseit!
Mun kauttani sun pyhä neitsyt uhraa!
(Katsoo häntä silmiin; tulee hänen silmäyksestänsä liikutetuksi,
jää järkähtämättä seisomaan ja antaa sitte käden hiljaa vaipua).
Lionel.
Miks' emmit? Miksis kättäs viivytät?
Vie henki myös, kuin kunniankin veit;
Sun käissäs oon, en säästämystä pyydä!
(Neitsyt viittaa häntä pakenemaan).
Ma karkuun lähtisinkö? Hengestäin
Sua kiittäisinkö? Ennen kuolen!
Johanna (silmät toisaalle käännettynä).
En muistaa tahdo ollenkaan, ett' henkes
Mun vallassain on ollut.
Lionel.
Sua kammon, lahjaas kammon. Säästämystä
En pyydä — Tapa vihamiehes, joka
Sua tappaa tahtois.
Johanna.
Tapa minä!
— Ja karkaa!
Lionel.
Mit' on tää?
Johanna (kätkee silmänsä).
Voi minua!
Lionel (astun häntä lähemmäksi).
Englantilaiset kaikki tappelussa
Sun tiedän tappavan — Miks' minua
Vaan säästät?
Johanna (nostaa äkkiä miekan häntä vastaan, mutta laskee, häntä silmiin katsottuansa, sen kiiruusti alas).
Pyhä neitsyt!
Lionel.
Miksi häntä
Sa mainitset? Hän sinua ei tunne;
Sa häntä et.
Johanna (tuimimmassa tuskassa).
Oi, mitä tehnyt oonkaan!
Ma lupaukseni oon rikkonut!
(Vääntää toivotoinna käsiänsä).
Lionel (katselee häntä säälien ja astuu lähemmäksi).
Oi tyttö raukka! Sua surkutan.
Mua liikutat; mull' yksin jaloutta
Oot osottanna; vihani ma tunnen
Jo lauhtuvan, ja heltyä mun täytyy!
Ken ootkaan? Mistäs tulet?
Johanna.
Joudu! Karkaa!
Lionel.
Sun nuoruuttas, sun kauneuttas säälin!
Sun silmäs sydämeeni tunkevat.
Sua auttaa tahtoisin — Vaan lausu, kuinka?
Käy, kauheasta yhtyydestä luovu —
Nuo sota-aseet heitä!
Johanna.
Kelvotoin
Oon niitä kantamaan.
Lionel.
Ne heitä, joutuin,
Ja mua seuraa!
Johanna (kauhistuksella).
Sua seuraisin!
Lionel.
Voit autetuksi tulla. Mua seuraa!
Sua auttaa tahdon, älä viivy vaan.
Sun tähtes huolen tunnen haikean
Ja halun oudon sua auttamaan —
(Tarttuu hänen käsivarteensa).
Johanna.
Burgund! He kaikki! Mua etsivät!
Jos sinun huomaavat —
Lionel.
Sua suojaan.
Johanna.
Jos heidän kauttaan kaadut, kuolen miekin!
Lionel.
Sull' kallis oonko?
Johanna.
Taivaan pyhät!
Lionel.
Näänkö
Sun vastapäin! Oi, kohdataanko vielä?
Johanna.
Ei milloinkaan!
Lionel.
Tuo miekka pantiks', että
Sun vielä nään.
(Temmaa häneltä miekan).
Johanna.
Oi, hurja, rohkenetkos?
Lionel.
Ma heitä väistän nyt, sun vielä nään.
(Menee).
Yhdestoista Kohtaus.
DUNOIS ja La HIRE. JOHANNA.
La Hire.
Hän hengiss' on.
Dunois.
Johanna, älä pelkää!
Sun luonas ystäväs on voitollisna.
La Hire.
Tuoll' eikö juokse Lionel?
Dunois.
No juoskoon!
Johanna, oikeus on voiton saanut.
Rheims porttilonsa avaa, riemastellen
Kaikk' kansa kuningasta vastaan käy.
La Hire.
Mi neitsyen? Hän vaalenee? Hän vaipuu?
(Johanna horjuit ja on kaatumallansa).
Dunois.
Hän haavotettu on — Pois pantsari —
Se kyynär'varsi on — ei haava suuri.
La Hire.
Oi, hänen vuotaa veri!
Johanna.
Henkeni
Sen kanssa juoskoon pois!
(Makaa hermotoinna La Hiren sylissä).
NELJÄS NÄYTÖS.
Juhlallisesti koristettu sali. Pylväät ovat kukkaiskiehkuroihin puetut; näyttämön takaa huilun ja torven soittoa.
Ensimmäinen Kohtaus.
JOHANNA.
Johanna.
On myrsky laannut, miekka käistä vaipuu,
Ja karkeloiksi vaarat vaihtuvat,
Tiet, tanhuat nyt riemu-ääntä raikuu,
Kaikk' alttarit ja kirkot loistavat,
Ja lehvät nuoret voittokaariks' taipuu.
Ja kiehkuroita pylväät kantavat;
Tää laaja Rheims ei riitä vierahille,
Jotk' aaltoellen käyvät juhlasille.
Ja yksi riemutunto rinnat täyttää,
Ja yksi aatos mielet hallitsee.
Ja riitaveljet ystävyyttä näyttää
Ja innostuksen maljaa maistelee.
Ken Franskan kieltä huulillansa käyttää,
Se Franskan nimeä nyt uljailee:
Nyt uuden hohdon kruunu vanha voittaa,
Ja Kaarloansa Franska kunnioittaa.
Vaan mull', jok' oon tän loiston tuottanunna,
Mull', mulle ei se tyydytystä saa;
Mun mieleni on suurin muuttununna,
Ja voiton juhlia se karkoaa,
Se Brittiläisten luo on kulkenunna
Ja silmä vainolaista tarkastaa;
Mun ystäviltä täytyy piileskellä
Ja rinnan raskas velka kätkiellä?
Ken? Miekö? Miekö syömessäin
Nyt miehen muodon kantaa voisin?
Mie, miekö, taivas mielessäin,
Maailman rakkautta joisin?
Mie, Franskalaisten auttaja,
Mie, Herran sanansaattaja,
Mie vainoojata armastaisin?
Sen auringolle ilmottaisin,
Ja häpeään en kuoliskaan?
(Soitto näyttämön takana muuttuu vienoksi, suloiseksi musikiksi).
Voi, voi! Säveleitä näitä!
Mua kuinka hurmaavat!
Hänen muotoaan ne tuovat.
Hänen ääntään soittavat!
Oi jos myrsky taasen entäis.
Nuolet ympärilläni lentäis,
Missä kuolo raivoaa!
Mieltä saisin rohkeaa!
Äänet hellät, sointu kaunis
Sydäntäni kiedottaa!
Voiman kaiken rinnassani
Huoliks' herttaisiksi muuttaa,
Kaihon kyyneliksi uuttaa!
(Hetken päästä vilkkaammin).
Hänt' oisko tappaa tarvinnut? Oi kuinka
Sen tehdä taisin, häntä silmähän
Kun näin? Ei, ennen omaan rintanani
Ma kalvan syössyt oisin? Väärin ol'ko,
Ett' ihmisyyttä tunsin? Syntiäkö
On sääli? — Sääli! Kuulitkos sen ääntä,
Kun surman saalihiksi toiset syöksit?
Se ääni miks' ei soinut. Wales'ilainen,
Tuo hemmokas, kun henkeänsä pyysi?
Oi sydän! taivon valkeutta peijaat,
Kun säälin ääntä kuullehesi kiistät.
Miks' hänen silmähänsä katsoa,
Miks hänen kasvojaan mun nähdä täytyi?
Oi onnetoin! Kun katselit, sun velkas
Jo alkoi. Sokeoita Herra käyttää;
Sun umpisilmin tuot'ois tullut täyttää!
Kun katselit, sun Herra hylkäs pois,
Ja hornan alho, sulle aukes!
(Huilunsoitto uudistuu; hän vaipuu hiljaiseen surumielisyyteen).
Sauva hurskas! miksi, miksi
Miekkahan sun vaihdoin pois!
Tammi pyhä! etten ääntäs
Milloinkaan ma kuullut ois!
Taivon neitsyt! ettet mulle
Tullut oisi konsanaan!
Kruunus korjaa, siit' en sulle
Ylistystä annakaan.
Taivon näin ma avonaisna,
Autuasten kasvot näin!
Maassa viivyn hehkuvaisna,
Taivas taantuu mielestäin!
Miksi työtä raskahinta
Tahtos tuima mulle toi!
Voiko puutua se rinta,
Jolle taivas tunnon loi?
Voimas jos sa tahdot näyttää,
Voitpa puhtaina käyttää,
Enkeleitä, heimojas,
Saada loistohuoneestas,
Autuaita, joit' ei vaiva
Sorra, eikä tunto kaiva!
Toimestaan siis neito päästä,
Paimentyttö heikko säästä!
Huolinko ma tappeluista,
Taisteluista valtiain?
Viatoinna vuoriloilla
Lampahissa kuljin vain.
Mutta sieltä pois mun ryöstit,
Ruhtinasten seuraan veit,
Synnin suuhun niin mun syöstit,
Syylliseksi itse teit!
Toinen Kohtaus.
AGNES SOREL. JOHANNA.
Sorel (tulee syvässä mielenliikutuksessa; nähden neitsyen hän kiiruhtaa esiin ja lankee hänen kaulaansa; vähän mietittyänsä hellittää hän äkkiä pois ja lankee hänen jalkainsa juureen).
Ei! Niin ei! Maassa sinun eessäs —
Johanna (hankkii nostaa häntä seisoalle).
Nouse!
Mik' on sun? Itses unhotat ja mun.
Sorel.
Oi salli! Riemun pakko jalkoihis
Mun viskaa — sydämeni tunnontulvaa
Mun Luojan eessä täytyy tyhjentää:
Sun haahmossas ma häntä palvelen,
Sie taivon enkelinä herrani
Toit Rheims'ihin ja kruunun hälle annat.
Mit' ennen hurmoksissakaan en nähnyt,
Käy täydeks'! Saattojoukko valmistuu,
On jnhlahankkinassa kuningas,
Ja koossa päärit, kruunun mahtavan
Sen arvomerkkilöitä kantamassa;
Päin hiippakirkkoa jo kansa tulvaa,
Ja riemastusta kuuluu, kellot soivat.
Tät! onnenrikkautt' en kantaa voi!
(Johanna auttaa häntä hiljaa seisoalle. Agnes Sorel hillitsee
itsensä hetkeksi, katsellen neitsyttä tyyskemmin silmiin).
Yks'vakaiseksi, jäykäks' aina jäät;
Luot onnea vaan onnea et maista.
On rintas kylmä, riemujamme hylkäät,
Oot taivon kirkkautta nähdä saanut,
Ja mailman onni sydämees ei koske.
(Johanna tarttuu kiireesti hänen käteensä,
mutta hellittää siitä äkkiä taas).
Oi, joska tuntisit, jos nainen oisit!
Paa poijes taminees, on sota loppu,
Käy su'un hempeämmän puolle taas!
Sua sydämeni säikähtää, niinkauvan
Kuin ankara sa oot kuin itse Pollos.
Johanna.
Oi, mitä multa vaadit!
Sorel.
Asees riisu!
Pois tamineesi heitä! Rakkaus
Ei rautapaidan alle päästä voi,
Oi, nainen oo, ja rakkautta tunnet.
Johanna.
Ne riisuisinko? Nytkö? Kuolemalle
Ma rinnan tahdon paljastaa! Ei nyt!
— Oi, joska vaski seitsenkertainen
Mua juhliltanne itseltänikin suojais!
Sorel.
Kreiv' Dunois sua pyytää. Sydän jalo,
Jok' urhotöille vaan ja kunnialle
On altis, sulle hartahasti hehkuu.
Oi, ihanaa on urhon lempi saada,
Vaan ihanampi vielä häntä lempiä.
(Johanna kääntyy kauhistuksella pois).
Sa häntä kammot! — Hant'et lempiä
Vaan taida — Häntä kammoisitkos! Kammoks'
Se onpi, joka hellikkomme ryöstää,
Vaan hellikosta sie et tiedäkään!
On mieles tyyni — tuntea jos voisit —
Johanna.
Mua surkutellos! Sattumaani itke!
Sorel.
Mit' onnestas vois vielä puuttua?
Oot sanas täyttänyt, on Franska vapaa,
Sun kuninkaasi voitollisna tuonut
Oot Reims'ihin ja mainioksi tullut;
Sua suuri kansa kiittää, kunnioittaa;
Sun ylistystäs kilvan veisataan,
Sie juhlan jumalattarena oot;
Ja kruunu päässä itse kuningas
Ei julkisemmin loista.
Johanna.
Oi, jos voisin
Maan uumenissa piileskellä!
Sorel.
Mikä
Sun on? Mik' outo mielenmuutos tää?
Ken rohkeasti katsahtaa nyt tohtis,
Jos silmät maahan luoda sunkin täytyy?
Mie kainostella saan, mie, joka tunnen
Niin pieneks' itseni ja sinuhun,
Sun urhovoimahas en nousta taida!
Oi tunnustanko heikkouteni
Sull' tykkänään? Ei isänmaamme onni,
Ei valta-istuimemme uusi loisto,
Ei kansalaisten ylpeys ja riemu
Saa sydän-raiskoani sykkimään.
Yks' ainoa sen täyttää solkenansa:
Tää yksi tunne siihen mahtuu vaan:
Hän palvelusta saa, hän siunataan,
Nää kukkaset, ne hälle kylvetään,
Ja hän on mun, mun armahani on.
Johanna.
Oi miekkoinen! Oi autuas! Sa lemmit,
Miss' kaikki lempivät! Sun sydämes
Saat ilmi tuoda, ihastukset virkkaa
Ja inhimisten eessä julki näyttää!
Tää kansan juhla lempes juhla on,
Nää joukot kaikki, jotka kaupungissa
Nyt tunkevat, sun mielenliikutustas,
Ne tuntevat, sen tehden pyhemmäksi;
Sie seppeleitä saat ja riemastusta,
Sie kansan innostukseen yhdistyt,
Sie kaikki voittavaista armastat,
Ja mitä näät, on lempes heijastusta.
Sorel (lankee hänen kaulaansa).
Oi, mua ymmärrät! Oi, väärin sua
Ma tuomitsin, ei lempi outo sulle,
Min tunnen, mahtavasti lausut sie.
Nyt pelvostansa sydämeni pääsee
Jo empimättä sua vastaan kiitää —
Johanna (temmaa itsensä irki hänen syleilyksestänsä).
Ma heitä! Ruttolähisyyteni
Sua saastuttaa! Oo onnellinen lähde!
Suo yöhön synkeähän vaurioni
Ja kauhistukseni ja häpeäni
Mun kätkeä —
Sorel.
Mua säikäytät, sua
En ymmärrä; vaan ymmärsinkö koskaan?
En, sulkehessa rintas synkkä multa
Ain' ollut on. — Ken pyhän sydämes,
Ken puhtaan sielus säikähdystä arvais!
Johanna.
Sie pyhä oot! Sie puhdas! Sydämeeni
Jos silmäs nähdä voisi, vihollisna
Ja pettäjänä pois mun syöksisit!
Kolmas Kohtaus.
DUNOIS. Du CHATEL ja La HIRE, kantaen Johannan lippua.
Dunois.
Sua, neitsyt, tavoitamme. Valmihina
On kaikki; kuninkaamme tahto on,
Ett', lippu käissä hänen eellään kuljet;
Saat ruhtinasten joukkoon liittyä
Ja häntä lähimmäisnä käydä: sillä
Ei kiellä hän, ja koko maalima
Voi todistusta kantaa, että sulle
Tän päivän kunnian hän myönnyttää.
La Hire.
Täss' lippu onpi. Siihen tartu, neitsyt!
Sua ruhtinaat ja koko kansa oottaa.
Johanna.
Mie lippu käissä eellä kulkisinko?
Dunois.
No kenpä? Kellä kättä kelvollista
On, niinkuin sulla tuota kantamaan.
Se tappelussa kanssas kulki, sitä
Nyt rauhan tiellä kaunisteena kanna.
(La Hire kurottaa hänelle lippua; hän kavahtaa sitä).
Johanna.
Pois! Pois!
La Hire.
Mik' on sun? Omaa lippuas
Sa säikähdät. — Oi, katso tuota oikein!
(Levittää lippua).
Se on se, jota voitollisna kannoit.
On taivon kuninkaatar seisomassa
Maanpallon päällä siinä: sillä niinpä
On pyhä äiti sulle neuvonut.
Johanna (kauhistuksella lippua katsellen).
Hän on se, hän! Niin mulle ilmestyi hän.
Oi, kuinka kulmiaan hän synkistää,
Ja vihantulta julmin silmin iskee!
Sorel.
Hän haltioissaan on! Oi malta mieles!
Oi toivu! Olevaisia et nää!
Se maalikuva pettäväinen on,
Hän itse taivon kuoriloissa kulkee!
Johanna.
Oi julma, käytkö rankaistusta tuomaan?
Mua ruhdo, raasta, tartu ukonnuolees
Ja syntiraskas pääni sirkaleiksi lyö.
Oon liiton rikkonut, sun pyhän nimes
Oon pilkaks' tehnyt, suurin solvaissut!
Dunois.
Voi meitä! Kauheoita lausuu hän!
La Hire (hämmästyksissä Du Chatel'ille).
Tät' ymmärrättekö?
Du Chatel.
Sen minkä nään,
Sen nään ma. Kauvan tuota pelkäsin.
Dunois.
No mitä!
Du Chatel.
Mitä aattelen en virka.
Oi että kaikki tehty oisi, että
Jo kruunu päässä kuninkaamme ois?
La Hire.
Kuin? Onko kammo, jonka lippu nosti,
Jo itseheskin tarttununna? Anna
Englantilaisten tuota säikähtää,
Se vainoojille kauhistusta liehuu,
Vaan ystäville on se armias.
Johanna.
Niin ystäville on se armias,
Vaan vainolaisten päälle kauhun tuottaa.
(Kruunausmarssin säveleitä kuuluu).
Dunois.
No tartu lippuun. Juhlaretki alkaa,
Ja joka hetki kallis onpi nyt!
(Tunkevat hänelle lippua; hän ottaa sen käteensä kovasti
vastusteltuansa ja lähtee liikkeelle; toiset seuraavat
häntä).
Näyttämö muuttuu aukeaksi paikaksi tuomiokirkon edustalla.
Neljäs Kohtaus.
Perällä paljon katselijoita; niitten joukossa BERTRAND,
CLAUDE MARIE ja ETIENNE astuvat esiin, sittemmin myöskin
MARGOT ja LOUISON. Kruunausmarssin säveleitä kumisee etäältä.
Bertrand.
Jo soitto kuuluu! Kohta luotuvat!
No kuinka? Kiivetäänkö portahille
Vai koitetaanko eemmäs tunkea,
Ett' juhlaretki oikein nähdä saadaan?
Etienne.
Ei auta. Kaikki raitit ihmisiä,
Niin ratsahin kuin vaunuloissa, kuohuu.
Ei, liittykäämme näihin huoneisin,
Täält' estämättä retken kulkua
Me nähdä voimme.
Claude Marie.
Onpa aivan niin,
Kuin puoli Franskaa täällä koossa oisi;
Niin vahva virta on, ett' meidänkin
Se Lothringista kaukaisesta tänne
On temmannut!
Bertrand.
Ken laaksossansa nyt
Vois jouten istua, kun isänmaassa
Niin mahtavia sattuu! Yltä kyllin
On työtä maksanut ja verta, ennen-
Kuin kruunu oikeahan päähän joutui!
Ja kuninkaamme synnynnäinen, jolle
Nyt kruunu annetaan, ei huonompaa
Saa juhlasaattoa kuin vieras, jonka
Parisilaiset Saint Denis'ssa kruunas!
Se mies ei ole, joka juhlaa hylkää
Ja kuninkaall' ei huuda: eläköön!
Viides Kohtaus.
MARGOT ja LOUISON, lähestyvät heitä.
Louison.
Me sisaremme nähdä saamme, Margot!
Mun sydän sykkii.
Margot.
Loistehessa hänen
Me nähdä saamme, saamme lausua:
Se Johannamme, sisaremme on!
Louison.
Ma tuota uskoa en taida, ennen-
Kuin hänen silmin nään, ett' sankari,
Jok' Orleans'in neitsyeksi huutaan,
On sisaremme, meiltä hukkaan mennyt.
(Marssin sävelet kuuluvat yhä lähemmältä).
Margot.
No epäiletkös? Silmin nähdä saat!
Bertrand.
Kas, tuolla tullaan!
Kuudes Kohtaus.
HUILUN- ja TORVENSOITTAJAT alottavat juhlasaaton; niitten perässä tulee LAPSIA, valkoisissa vaatteissa, lehvät kädessä; sitten kaksi SANANSAATTAJAA; sitte järjestyksessä joukko PERTUSKAMIEHIÄ ja RAATIHERROJA; sen jälkeen kaksi MARSALKKIA, sauvat kädessä; BURGUNDIN HERTTUA, kantaen miekkaa, DUNOIS valtikan kanssa, muita YLIMYKSIÄ, kantaen kruunua, valtio-omenaa ja tuomarin sauvaa sekä toisia, kantaen uhrilahjoja; niitten perässä RITARI täysissä tamineissa sekä KUORIPOIKIA suitsutus-astian kanssa; sitten kaksi PIISPAA pyhän voidepullon kanssa ja ARKKIPIISPA kristuskuvan kanssa; häntä seuraa JOHANNA, kantaen lippua. Hän kulkee alla päin ja epävakaisin askelein; sisaret osottavat hämmästystä ja iloa, kun näkevät hänen. Hänen perässänsä tulee KUNINGAS kunniataivaan alla, jota neljä PARONIA kantaa, sitte HOVILAISIA ja viimeiseksi SOTAMIEHIÄ. Kun juhlasaatto on kirkossa, marssi taukoo.
Seitsemäs Kohtaus.
LOUISON. MARGOT. CLAUDE MARIE. ETIENNE. BERTRAND.
Margot.
No, näitkös sisartamme?
Claude Marie.
Häntä, joka
Tuoll' kultahankkinassa, lippu käissä,
Käv' eellä kuninkaan?
Margot.
Se Johannamme!
Louison.
Ja meitä ei hän tuntenut, ei luullut!
Ett' siskorinnat täällä sykkivät!
Hän maahan katsoi, kalvealta näytti
Ja säikähdellen lippuansa kantoi —
Ma riemuita en voinut häntä nähden.
Margot.
Ma suuruudessa, loistehessa nähnyt
Oon sisaremme. — Kenpä unissaan
Ois aatellut ja ounastellut, kun
Hän paimenessa vuorillamme kulki,
Ett' moista kirkkautta hälle syntyis.
Louison.
Tää isän unta, Rheims'in kaupungissa
Ett' sisartamme kumarrella saadaan.
Kas, tuolla kirkko, jonka unissaan
Hän näki, kaikki toteen käynyt on.
Vaan surkeoita isä näki myös!
Mua huolettaa, niin suurra häntä nähden!
Bertrand.
Miks' siekailemme? Kirkkoon joutukaamme
Jo toimitusta katsomaan!
Margot.
Niin! Siellä
Kentiesi sisareemme yhdytään.
Louison.
Me hänen nähdä saimme. Kääntäkäämme
Jo kotiseuduillemme.
Margot.
Kuinka? Ennen-
Kuin häntä tervehdämme?
Louison.
Meihin ei
Hän enää kuulu; ruhtinasten luona
On hällä paikka — Keitä oommekaan,
Ett' hänen loistohonsa tunkisimme?
Hän vieras ol', kun meidänkin hän ol'!
Margot.
Hän meitä halveksiiko?
Bertrand.
Kuningaskaan
Ei meitä hylkää! Ystävällisesti
Hän alhaisinta tervehtää. Jos kuinka
Hän noussut oisi, häntä ylhäisempi
On kuninkaamme.
(Toitotusta ja rumputusta kuuluu kirkosta).
Claude Marie.
Kirkkoon joutukaamme!
(Rientävät perälle, jossa katoovat kansan joukkoon).
Kahdeksas Kohtaus.
THIBAUT tulee, mustissa vaatteissa. RAIMOND
seuraa häntä, tahtoen häntä pidättää.
Raimond.
Oi älkäät, isä, ahdinkohon käykö!
Tääll' ihmisiä hilpeöitä näätte,
Ja nurjuutenne juhlaa häiritsee.
Oi tulkaat! Kaupungista lähtekäämme!
Thibaut.
No, näitkös lastani? Oi, katselitkois
Hänt' oikein?
Raimond.
Teitä pyydän, lähtekäät!
Thibaut.
Oi huomasitkos, kuinka jalka horjui.
Kuin kalvea hän ol' ja riutunut!
Se kurja kohtalonsa tuntee; nyt
On avun hetki, tuota käyttää tahdon.
(Hankkii mennä).
Raimond.
Oi älkäät! Mitä tehdä yritätte?
Thibaut.
Ma hänen heijahdan, ma hänen syöksen
Pois valhe-onnestaan; niin, väkisin
Ma hänen Herran luokse saatan, josta
Hän poijes luopui.
Raimond.
Miettikäät! Oi älkäät
Te omaa lasta turmiohon syöskö!
Thibaut.
Kun sielu säilyy, ruumis kuolla saa.
(Johanna syöksee kirkosta ilman lippua, kansa tunkee
häntä kunnioittamaan ja suutelee hänen vaatteitansa,
väen ahdinko pidättää häntä perällä).
Tuoll' on hän! Kalveana pyhyydestä
Hän syöksee. Tuska hänen sieltä temmaa.
Se taivon oikeus on, joka häntä
Nyt saavuttaa!
Raimond.
Jää hyvästi! Ma teitä
En eemmäs seuraa! Täynnä toivoa
Tänn' ennätin, ja täynnä huolta lähden.
Ma tyttärenne nähdä sain ja tunnen,
Ett' uudestaan hän multa hukkaan joutuu.
(Hän menee, Thibaut rientää pois toisalle päin).
Yhdeksäs Kohtaus.
JOHANNA. KANSAA, sittemmin hänen SISARENSA.
Johanna (on torjunut kansan luotansa ja tulee esiin).
En jäädä voi — Mua henget väijyvät,
Kuin Herran voima urvut kaikuvat,
Ja päähäni nuo kirkon holvit lankee;
Mun taivas-alle täytyy! Pyhyyteen
Jäi lippu multa, siihen sormillani
En konsanansa koske! Ol'pa juuri
Kuin siskoseni armahat, kuin Margot
Ja Louison, ois unen-näkönä
Mun silmieni eessä kulkeneet —
Se pettäväinen ilmestys ol' vaan!
He kaukana, he siintämättömissä,
Kuin puhtaus, kuin lapsen onni multa!
Margot.
Tuo Johannamme on!
Louison (rientää häntä vastaan).
Oi siskoseni!
Johanna.
Ei harhausta tuo — Ma teidät nään,
Sun, Louison, ja sunkin, Margot'ini!
Tääll' ihmis-rikkahassa autiossa
Ma siskorinnat lempiväiset kohtaan!
Margot.
Hän meidän tuntee, sisko hellä on.
Johanna.
Ja lempi teidän tänne johdattaa,
Niin kauvas, kauvas! Ette suutu mulle,
Vaikk' lemmetöinnä, hyvästittä lähdin!
Louison.
Sun Herran himmi käsky poijes vei.
Margot.
Sun mainehes, mi mailmaa liikuttaa,
Mi nimes kaikkein huuliloille saattaa,
On laaksostamme meidän nostanut
Ja juhlan viettehesen tänne tuonut.
Sun kirkkauttas katsomaan me tultiin,
Ja yksin emme oo!
Johanna (äkkiä).
On isä täällä!
Miss', missä on hän? Miksi piilee?
Margot.
Isä
Ei täällä oo.
Johanna.
Oi eikö? Lastaan eikö
Hän nähdä tahdo? Siunaustaan eikö
Hän antanut?
Louison.
Hän meist' ei tiedä.
Johanna.
Miks' ei?
Te hämmennytte! Maahan katselette!
Oi, lausukaat, miss' isä on?
Margot.
Siit' asti
Kuin lähdit —
Louison (viittaa hänelle).
Margot!
Margot.
Raskasmieliseksi
On isä käynyt.
Johanna.
Raskasmieliseksi!
Louison.
Oi lohdu! Isän ennushengen tunnet!
Hän taasen rauhottuu, kun meiltä kuulee,
Ett' onnellisna oot.
Margot.
Niin, onellisna
Tok' ootkin? Muut' et olla voi, niin suurra
Ja arvollisna ollen.
Johanna.
Oonpa kyllä,
Kun teidän nään, kun lempi-ääniänne
Ma jällen kuulla saan ja muistelen,
Kuin taaton tantereilla ennen kuljin.
Kun vuorillamme karjoani kaitsin,
Kuin eedenissä olin onnellisna —
Siks' enkö jällen tulla voi?
(Kätkee kasvonsa Louisonin rintaa vastaan. Claude Marie, Etienne
ja Bertrand ilmestyvät ja jäävät kainona etäälle seisomaan).
Margot.
No tulkaat!
Sie Etienne! Sie Bertrand! Claude Marie!
Ei sisko ylpiele; leppeästi
Hän haastelee, niinkuin ei koskaan ennen.
Kun meidän keskellämme vielä liikkui.
(He astuvat lähemmäksi ja hankkivat antaa hänelle kättä; Johanna
katselee heitä tylsin silmin ja vaipuu syvään hämmästykseen).
Johanna.
Miss' ollut oon? Onk' unta pitkällistä
Kaikk' ollut vaan, ja valvahdinko? Oonko
Ma Dom Remi'sta poissa; Eikö totta?
Ma taikatammen alle uinahdin
Ja valvahdin, ja ympärilläni
On hellät tuttavani seisomassa?
Ma kuninkaista, tappotantereista
Ja urostöistä unta näin — Ne kaikki
Ol' haavehia vaan — Sill' unta selvää
Sen tammen alla nähdään — Kuinka Rheims'iin
Te saittekin? Ja kuinka itse tänne
Ma sain? En Dom Remi'sta koskaan
Oo lähtenyt! Se myöntäkäät ja hoivaa
Mull' antakaat.
Louison.
Tää Rheims on. Urostöistä
Et unta nähnyt vaan; ne täyttä totta
Oot itse tehnyt. — Ympärilles katso
Ja kultatamineitas sormin koske!
(Johanna lyö rintohinsa, vaipuu ajatuksiin ja säikähtää).
Bertrand.
Tuon kyperän mun käistäni te saitte.
Claude Marie.
Ei ihmekään, ett' unta näkevänne
Te arvelette; työnne, vehkehenne
Ei unta nähden kummemmasti liittyis.
Johanna (äkkiä).
Oi tulkaat! Joutukaamme! Teidän kera
Käyn suojahamme, isän helmaan taas.
Louison.
Niin, tullos, tullos!
Johanna.
Kaikki ylön määrin
Mua kiittävät! Te lapsellisna, piennä
Ja heikkona mun näitte: lempeä
Te mulle suotte, kumarrusta ei!
Margot.
Tuon loiston kaiken luotas heittäisit?
Johanna.
Ma hemmun heitän, joka sydämenne
Mun sydämestäni vaan luovuttaa,
Ja paimeneksi tulla tahdon taas.
Kuin palkkalainen teitä palvelen,
Ja ankarinta vaivaa siitä kärsin,
Ett' teitä korkeammaks' nousta tahdoin.
(Torvien toitotusta).
Kymmenes Kohtaus.
KUNINGAS tulee kruunauspuvussa kirkosta. AGNES SOREL, ARKKIPIISPA,
BURGUND, DUNOIS, La HIRE, Du CHATEL, RITAREITA, HOVILAISIA ja KANSAA.
Kaikki Äänet (huutavat huutamistaan, kun Kuningas tulee esiin).
Oi, terve, kuninkaamme, Kaarlo hyvä!
(Torvet alkavat yhteen ääneen räikkyä Kuninkaan antamasta
viittauksesta, sananjulistajat nostavat sauvansa ja vaativat
vaikenemista).
Kuningas.
Suur' kiitos lemmestänne, kansalaiset!
Tää kruunu, jonka Herra päähäni
On pannut, miekan tutkaimella saatiin,
Ja kansalaisten verta siihen tarttui;
Vaan öljy-oksa, tuota rauhaisesti
On ympäröivä. Kiitos puoltajille
Ja unhotusta vastaanseisojille,
Sill' armoaan on Herra meille suonut,
Ja ensi lausuntomme: armo, olkoon!
Kansa.
Oi terve, kuninkaamme, Kaarlo hyvä!
Kuningas.
Tän Franskan kruunun taivon Jumala
On kuninkaille aina antanut.
Vaan senpä nähtävällä muotoa
Me hältä saimme.
(Kääntyen Johannaan).
Kas', tässä Herran käskyläinen, joka
Teill' synnynnäisen kuninkaanne tuotti
Ja niskoiltanne vieraan vallan mursi!
On hänen kunniansa kuin Denis'in,
Tuon pyhimyksen, maamme suojaajan,
Ja alttareita hälle nostetaan.
Kansa.
Oi terve, terve neitsyt, auttajamme!
(Toitotusta).
Kuningas (Johannalle).
Jos ihmislapsi oot kuin myö, niin lausu,
Mik' onni sua riemastuttaa voi?
Vaan isänmaas jos taivahissa on,
Jos korkeamman luonnon kirkkautta
Sa neidon ruumihissa kätket, pois
Tää silmiemme peite korjaa, että
Sua hohtohaahmossas me näämme, niin-
Kuin autuaat, ja maassa matalassa
Sua kumarramme.
(Yleistä äänettömyyttä; kaikkien silmät ovat neitsyeen kääntyneet).
Johanna (parkasee äkkiä).
Taivas, isäni!
Yhdestoista Kohtaus.
THIBAUT tulee väkijoukosta ja seisoo vastapäätä häntä.
Useammat äänet.
Kuin? Hänen isänsä!
Thibaut.
Niin, niinpä niin,
Mie kurja, jonka taivon oikeus
Toi omaa lasta vastaan kantajaksi.
Burgund.
Tää mitä tietänee?
Du Chatel.
Mua kauhistaa!
Thibaut (kuninkaalle).
Sa Herran kautta luulet voittaneesi
Oi tyhmä ruhtinas! Oi kansa hurja!
Sa hornan kautta voitit.
(Kaikki kavahtavat ja osottavat hämmästystä),
Dunois.
Houraileeko
Se mies?
Thibaut.
En mie, sa itse hourailet,
Ja kaikki nää ja viisas arkkipiispa,
Kun luulla voitte, että taivon Herra
Naishyljyn kautta ilmi tulla tahtois.
Saas nähdä, julkeneeko isän silmiin
Tuon jyrkän valheen syytää, jolla kansan
Ja kuninkaan hän petti. Jumalan
Kolm'yhtehisen eessä mulle vastaa:
Vanhurskas ootkos, ootkos ilman saastaa?
(Yleistä äänettömyyttä; kaikkein silmät
tähtäävät häntä; hän seisoo järkähtämättä).
Sorel.
Hän hämmästyy!
Thibaut.
Niin, niinpä, hirmunimen eessä,
Jot' itse hornan syvyydet
Ei kestää jaksa! — Hänkö hurskas ois
Ja Herran käskyläinen? — Turman teillä
Nää aateltiin, tuon taikatammen alla,
Miss' häijyt henget vanhastansa liikkuu —
Hän siellä sielun kuolemattoman
Möi ihmiskunnan vainojalle, jotta
Maa-ilman kunniata tuokioksi
Häll' annettais — Hän kättä nostakoon,
Ett' merkit, hornan polttamat, me nähdään!
Burgund.
Oi kauheaa! — Vaan isän todistusta
Ei kieltää voi, kun tytärtään hän syyttää!
Dunois.
Ei, eipä hourupäätä uskomista,
Kun lapsessansa itseänsä solvaa.
Sorel (Johannalle).
Oi haasta! Vaiti-olo kurja heitä!
Sua uskotaan. Niin, sinuun luotetaan.
Yks' sana suustas vaan, yks' ainoa
On meille kylliks' — Mutta haasta! Tyhjäks'
Tuo julma syytös tee. — Oi lausu, että
Sa syytön oot, ja sua uskotaan!
(Johanna seisoo liikahtamatta, Agnes Sorel
peräyntyy hänestä kauhistuen).
La Hire.
Hän hämillään on. Säikähdys ja kammo
On hänen vaijentanna — Moinen syytös
Voi itse puhtauden tyhmistyttää.
(Lähestyy häntä).
Oi neitsyt, toinnu! Puhtokaisuudella
On kieli, voitonmuoto, joka niin-
Kuin ukon-nuoli solvauksen sortaa!
Oi nouse ylevässä kammossas
Ja häväistykseen, rankaistukseen saata
Ne, jotka puhtauttas herjaavat.
(Johanna seisoo järkähtämättä. La Hire peräyntyy
kauhistuneena; mielen liikutus kasvaa kasvamistaan).
Dunois.
Miks' kansa pelkää, miksi ruhtinaatkin
Jo empivät? Hän puhdas on — sen tiedän,
Sen urhokunnialla taata tahdon,
Ma hansikkani tuohon paikkaan viskaan:
Ken häntä syylliseksi väittää tohtii?
(Ukkonen jyristää kovasti; kaikki seisovat kauhistuneena).
Thibaut.
Sen Herran kautta, joka tuolla jyskii,
Mull' lausu, ootkos syytön? Koita kieltää,
Ett' sydämessäs vihamiestä kätket!
(Ukkonen jyristää kovemmin; kansa pakenee kaikkialle).
Burgund.
Kies auta! Mitkä merkit kauheat!
Du Chatel (kuninkaalle).
Oi kuninkaani! Paetkaamme täältä!
Arkkipiispa (Johannalle).
Ma Herran kautta kysyn: syyttömyys
Vai syyllisyyskö kieles kiedottaa?
Jos ukon ääni puolestas nyt pauhaa,
Tää seppel ottaos ja merkki anna!
(Johanna jää järkähtämättömäksi. Vielä ankarampia
ukkosen jyräyksiä. Kuningas, Agnes Sorel, Arkkipiispa,
Burgund, La Hire ja Du Chatel menevät).
Kahdestoista Kohtaus.
DUNOIS. JOHANNA.
Dunois.
Mun, mun sa oot — Jo ensi katsannossa
Ma sinuun luotin, luotan nytkin vielä.
Sua uskon enemmän kuin merkkejä
Ja itse jyristystäkin, mi tuolta kuuluu.
Sa ylevässä kammossas oot vaiti,
Ja puhtauden valkovaattehissa
Et solvausta julmaa maahan lyö.
— Niin ällös, mutta mulle itses usko:
En puhtauttas epäellyt koskaan.
En pyydä sanaakaan, vaan kättä anna
Sen pantiks', että miekkahani luotat
Ja kunnon asiaasi turvallisna.
(Tarjoo hänelle kättä, mutta hän kääntyy vavahtaen
pois; Dunois jää tyrmistyksissä seisomaan).
Kolmastoista Kohtaus.
JOHANNA. Du CHATEL. DUNOIS. lopulta BAIMOND.
Du Chatel (palaten),
Johanna d'Arc! On kuninkaamme tahto,
Ett' ilman loukkausta mennä saatte.
On portit auki. Rauha kuninkaan
On suojananne. Teit' ei solvata —
Kreiv' Dunois, no käydään — Kunniaa
Ei teille täällä kasva — Mikä loppu!
(Menee. Dunois kavahtaa tyrmistyksistänsä, luo vieläkin silmänsä
Johannaan, ja lähtee pois. Johanna seisoo tuokion aikaa varsin
yksin, viimein ilmestyy Raimond, jää hetkeksi etäälle seisomaan
ja katselee häntä hiljaisella surulla. Astuu sitte likemmäksi
ja tarttuu hänen käteensä).
Raimond.
Tää hetki käyttäkäät. On kadut tyhjät.
Mull' kättä antakaat, Ma teitä seuraan.
(Hänen nähdessään Johanna antaa ensimmäisen tunnon merkin,
katselee häntä tuijottaen ja luo silmänsä taivasta kohden;
tarttuu sitte tulisesti hänen käteensä ja lähtee).
VIIDES NÄYTÖS.
Jylhä metsä. Etäällä kolarinmajoja. On varsin pimeä.
Kovaa jyrinää ja ukontulta, sillä välin ammutaan.
Ensimmäinen Kohtaus.
KOLARI ja KOLARIN VAIMO.
Kolari.
On Herran ilma: taivas, tulta lyöden,
On niinkuin virtaellen maahan vuotais,
Ja valko päivänä on täysi yö,
Niin että tähdet nähdä voisi. Niin-
Kuin irtipäässyt horna myrsky raivoo,
Maan pohja täräjää, ja vonkuen
Nää ikivanhat saarnet notkuvat.
Tää ilmapiirin raivo kauhea,
Jok' itse metsänpedot taltuttaa,
Niin että luolissansa piilevät,
Ei ihmisiä rauhaan taivuta —
Ma tuulten raivotessa, myrskyn kesken
Voin ampumista kuulla; sotajoukot
On toisiaan niin läsnä, että heidän
Vaan metsä erottaa, ja joka hetki
Voi verenvuodatusta julmaa tuoda.
Kolarin vaimo.
Voi, Herra auttakoon! Ol' vainolaiset
Jo lyötynä ja hajallansa. Kuinka
Nyt meidän kimppuhumme taasen käyvät?
Kolari.
He kuningasta eivät enää pelkää.
Kun neitsyt Rheims'in kaupungissa velhoks'
On muuttunut, ja horna meit' ei auta,
Käy kaikki taaksepäin.
Kolarin vaimo.
Ken tuolta tulee?
Toinen Kohtaus.
EDELLISET. RAIMOND ja JOHANNA.
Raimond.
Ma mökkilöitä näen. Täällä suojaa
Me myrskyn julmuudelta saamme. Eemmäs
Te ette jaksa. Kolme päivää ootte
Jo kiertänynnä, ihmisiä karttain
Ja metsän juuret ruokananne.
(Hyrsky asettuu, taivas seestyy ja kirkastuu).
Täällä
On armiaita kolareita. Tulkaat!
Kolari.
Te hoivan tarpehessa ootte, näyttää.
Min huonehemme tarjoo, teidän on.
Kolarin vaimo.
Miks' hennon neidon rautatamineessa
Ma nään? Vaan onpa juuri moinen aika,
Ett' nainenkin jo pantsaria kaipaa!
Its' Isabella rouva, mainitaan,
Käy miekka vyöllä Brittiläisten luona,
Ja neitsyt nuori, paimentyttö halpa,
On kuninkaamme eestä taistellut.
Kolari.
Miks' tässä juttelette? Mökistämme,
Jo neitsyelle virvotusta.
(Kolarin vaimo menee majaan).
Raimond (Johannalle).
No, näätte sen, ei kaikki julmia,
Ja korpikaan ei sydämiä puutu.
Oi, reippautta siis! On myrsky laannut,
Ja rauhallisna päivä mailleen käy.
Kolari.
Te kuninkaamme luokse matkustatte,
Sen asustanne nään. — Vaan varotkaat,
On Brittiläisten leiri aivan läsnä,
Ja heitä metsä vilisee.
Raimond.
Voi meitä!
Kuin täältä sitte päästään?
Kolari.
Jääkäät siksi,
Kuin poikani on kaupungista tullut,
Hän teitä johdattaa, niin ettei syytä
Oo peljätä. Me polvut kaikki tiemme.
Raimond (Johannalle).
Pois kyperänne, tamineenne pankaat:
Ne ilmi saattavat, ei teitä suojaa.
(Johanna pudistaa päätänsä).
Kolari.
On neitsyt huolissaan — Ken tuolta tulee?
Kolmas Kohtaus.
KOLARIN VAIMO, tulee, pikari kädessä, majasta. KOLARIN POIKA.
Kolarin vaimo.
Se poika on, jot' ootetaan.
(Johannalle).
No juokaat!
Teill' onnea!
Kolari (pojallensa).
Anet! No, mitä kuuluu?
Kolarin poika (on tarkasti silmäillyt neitsyttä, joka juuri panee pikarin huulillensa; hän tuntee Johannan, astuu hänen luoksensa ja sieppaa pikarin pois).
Voi äiti, äiti! Mitä teette? Ketä
Te kestitätte? Orleansin velho
On tuo.
Kolari ja Kolarin vaimo.
Oi Herra, meitä auta!
(Tekevät ristinmerkin ja pakenevat).
Neljäs Kohtaus.
RAIMOND. JOHANNA.
Johanna (tyynesti ja lempeästi).
Mua kammoo seura, kaikki karkaavat:
Pie huolta itsestäs ja karkaa myös.
Raimond.
Ma karkaisinko? Nytkö? Kenpä teitä
Sitt' johdattais?
Johanna.
En johdatusta puutu.
Sa jyristyksen pääni päältä kuulit.
Mua kohtaloni johtaa. Määrän päähän
Mä pyrkimättänikin ennätän.
Raimond.
Minn' mennä voitte? Tuolla Brittiläiset,
Jotk' uhriks' teidät pyytävät, ja tuolla
Taas meikäläiset, jotka teidät hylkäs.
Johanna.
Jos kuinka käy, en siitä päästä voi.
Raimond.
Ken teitä ruokkii? kenpä eläimiltä
Ja ihmisiltä, julmemmilta, suojaa?
Ken sairahana teitä hoitelee?
Johanna.
Ma kaikki kasvit, kaikki juuret tunnen:
Ma lampahista syötävät ja hyljyt
Oon oppinut — Ma tähtilöitten retket
Ja pilvilöitten kuivun ymmärrän
Ja vesisuonten juoksun kuulen. Suurta
En kaipaakaan, ja täynnä eloa
On luonto.
Raimond.
Se syytös julma teidän vaikahutti?
Nyt haastaa voitte, kuninkaamme eessä
Kun haastaa tarvittiin, te hämmästyitte?
Johanna.
Ma äänetöinnä taivuin kohtaloon,
Jon mestarini, taivon Herra, sääsi.
Raimond.
Ei vastausta teillä isällenne!
Johanna.
Min isä lausui, Herra lausui myös,
Ja isällistä kärsin.
Raimond.
Taivas itse
Ol' teitä vastaan!
Johanna.
Taivas haastoi: siksi
En hiiskunut.
Raimond.
Yks' ainokainen sana
Ois teidän voinut puhdistaa, ja mailman
Tän hairauksen valtaan hylkäsitte?
Johanna.
Ei hairausta tuo, vaan sallimusta.
Raimond.
Sen häväistyksen kaiken viatoinna
Te suvaitsitte, valitusta teiltä
Ei kuulunut! Ma teitä hämmästyn,
Oon säikyksissä; sydämeni kääntyy!
Niin kernahasti uskoisin: sill' työläs
Ol' teitä syylliseksi luullakaan.
Vaan aavistinko ees, ett' ihmissydän
Vois ääretöintä äänetöinnä kantaa!
Johanna.
Oi kelpaisinko Herran käskyläiseks',
Jos umpi-silmin hänt' en tottelis?
Niin huono enpä oo, kuin arvelet,
Ma kurjuudessa oon, vaan säätyäni
Ei loukkaa tuo; ma hylkyläisenä
Ja karkurina oon, vaan erämaassa
Sain itseäni tuta. Urhon loiste
Kun mua ympäröitsi, rinnassani
Ol' riita; kurjan kurja olin silloin,
Kun onneani mailma kiitti — Nyt
Oon toipunut, ja luonnon myrsky, joka
Maa-ilmaa uhkas, ystäväni ol':
Se luonnon puhdisti ja munkin myös.
Mull' rauha on — Nyt tulkohon jos mikä
En heikkoutta tunne ensinkään!
Raimond.
Oi rientäkäämme, puhtauttanne
Maa-ilman kaiken eessä julki saamaan.
Johanna.
Ken vimman tuotti, siitä päästää myös!
Ei kypsymättä onnen heelmä kirpoo!
Mull' puhdistuksen päivä koittaa kerta,
Ja jotka nyt mun hylkäs, hurjuutensa,
Ne vielä huomaavat, ja kyyneleitä
Mull' itketään.
Raimond.
Ma tyynnä, äänetöinnä
Nyt oottaisinko, kunnes sattuma —
Johanna (tarttuen, hellästi hänen käteensä).
Sie kappaleitten ulkopuolen näät,
Ja luonnon verho silmäs himmentää.
Mie näillä silmin henkimaaliman
Oon nähnyt — Jumalitta hiustakaan
Ei ihmiseltä lankee — Näätkös, kuinka
Tuoll' aurinkoinen laskee — Aivan niin
Kuin huomeltain se öiset usvat voittaa,
Niin totuudenkin päivä vielä koittaa!
Viides Kohtaus.
Kuninkaatar, ISABELLA SOTAMIESTEN kanssa, ilmestyy perällä.
Isabella (vielä näyttämön takana).
Tää tie on Brittiläisten luo!
Raimond.
Voi meitä!
Nuo vainolaisia!
(Sotamiehet tulevat esiin, huomaavat, perällä ollen,
Johannan ja horjuvat säikähdyksissä taaksepäin).
Isabella.
Miks' seisahdatte?
Sotamiehet.
Kies auta!
Isabella.
Aavehia näättekö?
Te sotureitako? Ei pelkureita!
(Tunkee toisten välitse, astuu esiin
ja säikähtää, kun huomaa Johannan).
Oh, mitä näänkään!
(Malttaa äkkiä mielensä ja astuu häntä vastaan).
Vankini sa olet!
Johanna.
Niin olen.
(Raimona, pakenee osottaen epätoivon tuskaa).
Isabella (sotamiehille).
Rautoihin hän kohta pankaat!
(Sotamiehet lähestyvät neitsyttä peljäten;
hän tarjoo kätensä ja pannaan kahleisin).
Tää mahtava ja julma onko, joka
Kuin lampahia joukkojanne seuhtoi,
Jok' itseään ei suojata nyt voi?
Hän ihmehiä toimittaako, missä
Hänt' uskotaan, vaan naiseks' muuttuu kun
Hän miehen kohtaa?
(Neitsyelle).
Miksi joukkos heitit?
Miss' Dunois, sun ritaris, nyt on?
Johanna.
Oon karkotettu.
Isabella (astuen hämmästyksissä taaksepäin).
Karkotettu? Kuinka?
Dauphinin luota?
Johanna.
Ällös tiedustelko?
Oon vallassas, mun kohtaloni määrää.
Isabella.
Oot karkotettu, siekö, joka hänen
Oot turman suusta auttanunna, joka
Oot kuninkaaksi hänen tehnyt itse?
Oot karkotettu! Poikani ma tunnen!
— Hän leiriin saattakaatte. Armeijalle
Tuo kouko kammoksuttu näyttäkäät!
Hän taikuriko? Hänen taikanansa
On hulluutenne, arkuutenne vaan!
Hän narri on, jok' eestä kuninkaansa
On itsens' uhrannut ja oivan palkan
Nyt saapi. — Lionelin luo hän viekäät —
Ma Franskan onnen kahlehissa
Häll' annan.
Johanna.
Lionelin luokse? Ennen
Mua kohta, tappaos, kuin hänen luo
Mun työnnät.
Isabella (sotamiehille).
Totelkaat. Hän poijes viekäät!
(Menee).
Kuudes Kohtaus.
JOHANNA. SOTAMIEHET.
Johanna (sotamiehille).
Englantilaiset! Älkäät kynsistänne
Mua päästäkö! Mull' kostakaatte! Miekat
Mun sydämeeni syöskäät! Hengetöinnä
Ma päällikkönne luokse laahatkaat!
Oi aatelkaat, ett' teidän mainoimmat
Ma surmasin, ett' teit' en säälinyt,
Ett' brittiläistä verta virrottain
Ma vuodatin, ett' urhopojiltanne
Ma paluupäivän riemun ryöstin pois!
Mun vertani nyt etsikäätte! Nyt
Oon vallassanne: heikkona kuin nyt
En aina liene —
Sotamiesten Päämies.
Me käsky täytetään!
Johanna.
Oi täytyneekö
Viel' kurjemmaks' kuin nyt mun muuttua!
Oi hirmuneitsyt! Lyöntis kirveltää!
Oi, ootkos tykkänään mun hyljännynnä?
En jumalaa, en enkeleitä nää;
On ihmeet poissa, taivas peittynynnä.
Franshan leiri.
Seitsemäs Kohtaus.
DUNOIS ARKKIPIISPAN ja Du CHATELLIN välissä.
Arkkipiispa.
Tuo synkkä mieli voittakaatte, prinssi!
Luo kuninkaanne kääntäkäätte taas,
Oi, älkäät heittäkö nyt asiaamme,
Kun, ahdingossa ollen uudestaan,
Me urhomiekkoanne tarvitaan.
Dunois.
Miks' ahdingossa ollaan? Miksi noussut
On vainolainen taas? Ol' kaikki tehty,
Ol' Franska voittanut ja sota loppu
Te auttajamme karkotitte: itse
Nyt auttajanne olkaat! Leiriä
En nähdä tahdo, miss' ei häntä löydy.
Du Chatel.
Oi malttakaatte! Moista vastausta
Meill' älkäät antako!
Dunois.
Du Chatel, vaiti!
Ma teitä kammon, teit' en kuulla voi:
Te ensimmäisnä häntä epäilitte.
Arkkipiispa.
Ken eikö eksynyt ja horjununna
Sin' inhopäivänä, kun kaikki
Vaan häntä vastaan todistusta kantoi!
Me hurmoksissa oltiin, heijahtain
Se puuska sydäntämme kohtas — Kenpä
Ois tutkimahan ehtinynnä silloin?
Nyt malttia me saamme uudestaan;
Me hänen näämme semmoisna kuin täällä
Hän kulki, moittimista emme löydä —
Me väärin tehnehemme peljätään —
On kuninkaamme katumuksissaan,
La Hire on lohdutoinna, itseään
Burgundi syyttää, kaikki murheesen
Nyt sulkeuu.
Dunois.
Hän pettäjäkö? Totuus
Jos näkyväisen muodon ottaa tahtois,
Sen hänen katsantonsa kantaa täytyis!
Jos puhtautta, vakavuutta maassa
On niissäkään — ne hänen huulillaan
Ja hänen silmissänsä olla täytyy!
Arkkipiispa.
Meit' ihmehellä taivas johtakoon
Ja salaisuuden ilmi tuokoon, jonne
Ei kuolevaisen silmä tungekaan,
Vaan kuinka tuota selvitän ja suorin,
Me jomminkummin oomme rikkoneet:
Me hornan juoniloilla taistelimme,
Tai pyhän karkotimme, kummallai
Me taivon rankaistusta kartutimme
Tän kurjan maamme päälle uudestaan.