language: Finnish

ORVON ONNI

Kirj.

Heikki Meriläinen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kaukana puolen päivän suunnalla, monien kuusikkokumpujen, korpirotkelmien, noroisten notkojen, mäntyisten mäkien ja haapaisten rinteitten takana — siellä laskeutui maa viimein koivikkolehtoisena loivana vietteenä suuren Teerijärven kaislikkoiseen rantaan. Sinne asti ulottuivat ison Timolan tilukset. Tänne Teerijärven rannalle oli nyt Timolan isäntä luvannut talonpaikan viisitoista vuotta palvelleelle rengilleen Pekalle. Tämä oli nimittäin mennyt kihloihin talossa kaksikymmentä vuotta palvelleen Kertun kanssa ja tahtoi nyt päästä omiin leipiinsä. Pekka oli tänä kesänä vielä renkinä Timolassa, mutta isäntä antoi hänen yhden päivän viikossa talon ruualla olla omalla rakennuksellaan. Pekka pyysi aina lauantaipäivän vapaapäiväkseen ja jo perjantain ja lauantain välisinä öinä kuuluivat Teerijärven rinteeltä Pekan kirveen tuimat iskut. Eikä kauankaan kestänyt kun kulloinkin rysähti maahan valtainen puu, jolle vaarojen rinteet soittivat kuolinlaulua. Niinpä juhannuksena olikin korkeametsäisen Lummeniemen kainalossa kivisen rannan töyräällä valmiina hohtavaseinäinen pirtti, jonka tiilisestä piipusta hieno savun hailuva hiljalleen kohosi juhannuspäivän helteiseen ilmaan kertoen soutajille asukasten jo olevan talossa. Kerttu olikin jo tullut myötyriksi uuteen kotiinsa. Olipa Timolan vanha emäntä vielä toimittanut niin, että Kerttu pitkän palvelusaikansa muistoksi sai talosta Pulmikki nimisen nuoren lehmän. Pulmikkinsa kanssa Kerttu nyt alkoi saloa asua tehden talvikontua lehmälle, milloin taittaen lehtiä metsästä, milloin sirpillä leikaten järvestä lumpeita, kaihiloita ja ryöheitä ryötien latvoja, niin että talviruokaa ilmestyi rannalle suova suovan perästä. Mutta Pekka se aina jo perjantain ja lauantain välisenä yönä nähtiin talonsa vaiheella kuokkimassa peltoa. Hattunsa hän oli jättänyt juurikon sarveen, märkä paita oli tarttunut hikiseen selkään ja korkealle kohosi Pekan suuri kuokka uhmaten maan pensaista kamaraa. Lauantai-iltana olikin aina kaukana jälessä se paikka, mistä kuokkija edellisenä iltana oli lähtenyt.

Vuosi vuodelta vainiot suurenivat, metsänrinta pakeni ja joka kevät lainehti vainiolla sankka touko. Ilmestyipä vielä pihamaalle juoksentelemaan kirkassilmäinen pienokainen, jonka punaposkinen, suurisilmäinen muoto usein näkyi akkunastakin, milloin katsomassa järvellä liikkuvia kalastajia, milloin vainiolla liikkuvaa isää ja äitiä, milloin taas karjaa kotiin tulevaksi odottamassa. Tämä karjan kotiin paluu se olikin hänelle päivän suurin tapaus. Akkunasta hän näki, kuinka Pulmikki kimakkaäänisine kelloineen etumaisena tulla keikutteli ja kartanon lähelle päästyään suurella äänellä ammua rönkäisi juuri kuin sanoakseen terveiset päivän matkalta. Kun äiti oli saanut lehmät sidotuiksi navettaan, silloin Mimmikin tuli sinne pientä Ilokukkaansa puhuttelemaan ja hyväilemään.

Oli heinänteon aika. Pekka oli talonpaikkansa mukana saanut Timolalta Pehkosennevan niityn, josta joka kesä saatiin enemmän kuin yhden lehmän heinät. Pehkosennevasta lähti metsien läpi heinärantainen Pehkosenpuro laskemaan Teerijärveen. Tälle puron varrelle oli Pekka myös raivannut niittyä, joka kasvoi niin monenlaista ja hyvätuoksuista heinää, ett'ei mikään tavallinen vainio semmoista kasva.

Tälle niitylle oli nyt lähdettävä heinään. Mimmi ei kuitenkaan omilla jaloillaan voinut sitä kolmen kilometrin pituista tietöntä erämaan taivalta kulkea, ja tuollainen kolmivuotinen tytön pampula olisi ollut raskas kantaakin, kun vielä eväät sekä viikatteet ja haravat olivat niitylle selässä vietävä.

Kun Kerttu ei silti tahtonut jäädä niityltä pois, pyysi hän Timolan mummon kotimieheksi ja Mimmin kumppaniksi päivän ajaksi.

Oli kaunis maanantaiaamu, niin kaunis kuin heinäkuun aamu suinkin voi olla. Sinertävä lämpimän autere lepäsi vaarojen rinteillä ja järven ulapallakin. Koko luonto oli kuin läpinäkyvän harson peittämä. Jo varhain auringon noustessa olivat Pekka ja Kerttu eväskonttineen, viikatteineen ja haravoineen matkalla Pehkosennavan niitylle.

Pehkosennevan niitty oli pitkin aukean suon laitaa, joka kasvoi pitkää saraheinää. Kun tämä sara tässä aukean, äärettömän suon rantamalla oli varttuneempaa kuin puron, varrella kasvava heinä, ryhtyi Pekka sitä ensiksi niittämään. Päivän kuluessa puolille rupesi se sinertävä autere, joka aamusta alkaen oli peittänyt vaarojen rinteet, selkenemään hienoksi sumuksi ja etelästä alkoi kuulua ukkosen jyrähtelyjä. Pekka sanoi silloin Kertulle: Alapas kanniskella noita ensimmäisiä niitoksia ruolle, ukkonen kuulostaa siirtyvän tänne päin. Voi tulla suurikin sade. — Kerttu rupesikin kiireimmän kautta suoltamaan heiniä kokoon, ja ruko toisensa perästä syntyi kahisevista, puolikuivista heinistä.

Pekka näki, että Kerttu yksinäänkin sai kuivimmat heinät kokoon, eikä lähtenytkään hänelle avuksi kuten ensin oli ajatellut. Hän niitti vain ja ajatteli, että jos nämä vastaniitetyt heinät kastuvatkin, niin tottapa kerran kuivuvat..

Ukkonen likeni kerta kerralta. Etelän taivaalta alkoi hienon autereen läpi näkyä musta pilven jänkä ikäänkuin talon seinä; se tuli selvästikin aivan kohti, vierimättä kumpaankaan puoleen. Niityllä heinämaan keskellä, oli vähäinen kuiva kumpu. Tällä kumpareella kasvoi iso satavuotinen aarniokuusi, jonka alimmat oksat ulottuivat maahan asti. Sitä kuusta olivat heinämiehet ilmoiset ikänsä pitäneet majanaan, ja siksipä oli oksia karsittu vain yhdeltä puolelta juuri kuin oveksi havumajaan.

Salamat leimahtelivat jo aivan lähellä, ja kovasti räjähteli ukkonen. Pilven mukana kulkeva tuuli humisi metsässä, humahteli niityllekin ja lennätteli heinätukkoja ilmaan. Jo rupesi kohinakin kuulumaan lehtoisen vaaran rinteeltä. Silloin Pekka heitti viikatteensa niitoksen laitaan ja lähti juoksemaan tuttuun oksamajaan päin. Kun Kerttu sen näki, viskasi hänkin haravansa heinärukoa vasten ja lähti myös kuusta kohti, jonne Pekka oli jo ennen häntä kerinnyt. Kesken juoksuaan Kerttu kuitenkin muisti, että oli kaulaliinansa jättänyt tuon ensimmäisen rukonsa päälle ja lähti niin juosta hilpaisemaan pelastaakseen sen kastumasta. Ei hän kuitenkaan ollut ehtinyt sataakaan askelta, kun äkkiä humahti koko läheinen maailma yhdeksi ainoaksi tuleksi, ja samassa silmänräpäyksessä räjähti niin voimakkaasti, että maa aaltoili jalkojen alla. Säikähtyneenä Kerttu pysähtyi juoksussaan ja lähti palaamaan kuusen luokse. Täällä hän heti näki, että salama oli lyönyt puuhun. Eväskontit se oli viskannut kauas, ja kolmisen syltä kuusesta makasi Pekka suullaan kädet ja jalat harallaan juuri kuin ilmasta viskatulla. Kauhistuneena tarttui Kerttu Pekan hervottomaan käteen ja alkoi siitä repiä sanoen: Kuule, kuule! Säikähditkö sinä niin kovin? — Kuule, toinnu nyt, minä olen aivan terve. — Kuule, toinnu nyt toki! Älä Jumalan tähden nyt kuole siihen. — Toinnu nyt! — Kuule, sano nyt jotakin! Mihin koskee?

Kerttu käänsi nyt Pekan selälleen ja näki silloin hänen auki olevat silmänsä elottomina ja kasvot melkein mustina. Silloin tulvahtivat Kertun silmiin kyynelet ja tuskainen hätä täytti sydämen. Ei hän kuitenkaan vielä uskonut asian niin olevan kuin se oli. Hän suuteli Pekkaa ja pyysi yhä: Toinnu nyt toki! Sano nyt, mitä minä tekisin. Toinnu nyt viimeinkin!

Pekka ei tointunut. Vähitellen alkoivat jäsenet kangistua. Pääkin, jota
Kerttu suuteli ja hyväili, kävi kylmäksi ja jäykäksi.

Kerttu hätääntyi yhä enemmän. Ei hän vieläkään oikein ymmärtänyt, mitä tämä kaikki oli. Tuntui kuin olisi pahaa unta nähnyt. Ei hän huomannut sadettakaan, vaikka sitä tuli kuin saavista kaataen. Siinä hän yhä vain suuteli Pekan sateen valamia jäykkiä huulia ja käsillään rintojaan painaen itki ja siunasi.

Sade meni viimein ohi ja puhdistuneelta taivaalta alkoi taas paistaa aurinko synnyttäen pakenevan pilven rinteelle kaksi niin heleää kaarta, ettei Kerttu muistanut sellaista ennen koskaan nähneensä. Se oli kuin sanoma taivaan autuaasta puhtaudesta.

Kerttukin jaksoi nyt vähitellen ruveta ymmärtämään tapahtuneeksi sen, mitä todella oli tapahtunut. Ei hän osannut muuta tehdä kuin lähteä kotiin. Hän riisui kengät jalastaan ja lähti juosta huurottamaan. Matkan teko oli kuin unissa kulkemista. Risut repivät nilkkoja ja säärivarsia, niin että veri juoksi, mutta siitä hän ei tiennyt, juoksi vain eteenpäin aivan kuin vihollista pakoon, ja katkeamatta kuului suusta tuskainen: Voi, voi, voi.

Kun koti oli tullut näkyviin, koetti hän tyyntyä, etteivät kotona olijat kovin säikähtäisi. Hän hiljensi menonsa kävelyksi, mutta väkisinkin pyrki jalka ottamaan juoksuaskelia.

Mimmi oli akkunassa. Nähdessään äitinsä tulevan alkoi hän käsiään räpyttäen iloisesti huutaa: äiti tulee! äiti tulee!

Kertun hyvät yritykset salata kyynelensä ja sisäisen tuskansa kotoväeltä menivät aivan hukkaan, kun hän näki Mimmin ikkunassa ja kuuli lapsen sydämmelliset ihastuksen huudot. Väkisin tulvahtivat kyyneleet esiin. Ennenkuin pirtin oven aukaisi, pyyhki hän ne kuitenkin paitansa hihalla pois.

Mummo istui pirtissä Mimmin kehdossa ja kutoi sukkaa. Kun Kerttu aukaisi oven, putosi mummon käsistä sukankudelma ja säikähtyneenä hän melkein huudahtaen kysyi:

— Mitä siellä nyt on tapahtunut?

Mimmikin hämmästyi nähdessään äitinsä oudon ilmeen ja kuullessaan mummon hätäisen kysymyksen. Hän tyrmistyi mummon luokse kehdon päähän seisomaan ja katseli pyörein silmin sormi suussa äitiä.

Kerttu ei oikein tiennyt, miten vastaisi mummon kysymykseen, istui vain penkille ja koetti hillitä purkautuvaa itkuaan. Lopulta hän sai sanotuksi:

— Pekka jäi sinne.

Sekin sana oli kuitenkin liikaa. Kerttu parahti hillittömänä huutavaan itkuun.

— No ei kai Pekka sentään kuollut ole? sai mummo kysytyksi.

Kun Kerttu itkun tieltä sai puhalletuksi ulos sydämmensä pohjalta pakotta vimman palan, nielaisi hän kurkustaan alas tyhjän nielaisun ja sanoi:

— Ukkonen löi… Ei se tointunut… Minä pudistelin sitä, mutta se ei tointunut… Sinne jäi.

Mummo löi käsiään yhteen ja seisaalleen hypähtäen huudahti tuskaisesti:

— Hyvä Isä kaikkivaltias hyvästi siunatkoon! Minun täytyy lähteä heti kotiin ja toimittaa miehet noutamaan sitä sieltä meille, kun meille on sieltä tiekin.

Mummo näin puhuessaan kääri hameen vyötäisiinsä, niin että helma tuli polvien tasalle, ja lähti. Mennessään hän vain sanoi:

— Pysy sinä täällä kotona Mimmin kanssa. Kohtahan ne tulevat lehmätkin, äsken jo kuului Pulmikin kello tuolta niemen tyveltä. — Mummon mentyä Kerttu antoi kyyneltensä vuotaa valtoinaan. Hän vaipui istumaan kehtoon ja Mimmi kiipesi hänen syliinsä. Puristaen Mimmiä rintaansa vasten ja suudellen hänen pellavaista päätänsä sai Kerttu sanotuksi:

— Sinunko tähtesi suuri kaikkivaltias Jumala varjeli minut…? Vai mitä muuta saattoi Jumala tarkoittaa sillä, että vielä olen tässä… Hän yksin tietää…

Kaksin käsin Mimmi vain kääriytyi äitinsä kaulaan ja kysyi:

— Milloin te itä tulee?

Kerttu ei oikein tiennyt, mitä hänen oli lapselle vastattava ja hän virkkoi vain, että mummohan se juuri meni isää hakemaan. Kyllä kai se mummon kanssa tulee.

Sitten Mimmi kädellään pyyhki äidin kasvoilta yhä valuvia kyyneliä ja kysyi:

— Mitä te äiti itkee?

— Sitä kun on paha mieli. Sitähän se Mimmi kultasenikin aina itkee, kun on paha mieli, sanoi äiti ja suuteli taas Mimmiä.

— Eipä minulla ole nyt paha mieli, sanoi Mimmi ja nojasi kasvonsa äitinsä kasvoihin, niinkuin olisi halunnut osansa äidin kyynelistä.

Hyväillen yhä Mimmiä sanoi Kerttu:

— Lapsi kulta… Jumalan kiitos et toki tiedä, mitä minä tiedän.

Samassa helähti jo Pulmikin kello kujalla. Totuttuun tapaansa työnsi kellokas päänsä kujan aidan päälle ja ammui nyt ammumistaan, niinkuin olisi silläkin ollut tieto tapahtuneesta.

Huokaisten nousi Kerttu ottamaan lehmiä navettaan. Mimmi jäi pirtin akkunasta katsomaan, milloin hänen Ilokukkansa joutuu navettaan, se kun tuolla muita paljon jäljempänä tulla kyötysti. Kun hän sitten näki sen saapuneen, niin samaan tapaan kuin joka ilta ennenkin juosta kirmaisi sitä puhuttelemaan. Isoja lehmiä Mimmi pelkäsi eikä tohtinut niitä puhutella, eikä Ilokukkaakaan ennenkuin isot lehmät oli kytketty parsiinsa.

Kun lehmät oli lypsetty ja ne olivat saaneet kuivaa allensa, palasi Kerttu tyttönsä kanssa tupaan. Mutta Kerttu ei saanut täällä aikaansa millään keinolla kulumaan. Ei auttanut muu kuin lähteä Mimmin kanssa Timolaan. Kun tie oli huonoa, piti Mimmiä pitkät matkat kantaa, mutta siellä, missä polku kulki tasaisia maita, sai Mimmi juosta kipittää omillakin jaloillaan, kunnes taas tuli pahempi matka, jolloin äidin täytyi ottaa lapsi syliinsä.

Samalla hetkellä kuin Kerttu Mimmin kanssa pääsi Timolan pihaan, tuli toisesta portista kaksi Timolan nuorta miestä korennolla kantaen Pekan ruumista. Mummolta asian kuultuansa olivat he jo kotoa ottaneet matkaansa talvireen liisteet, joille olivat panneet ruumiin, sitoen liisteet köydellä vahvaan korentotankoon. Kartanolla miehet nyt laskivat maahan raskaan kantamuksensa ja päästelivät köydet irti, niin että liisteet oikenivat ja ruumis jäi siihen selälleen. Suurimmasta pienimpään keräytyi nyt koko Timolan väki ruumiin ympärille. Mutta kun Mimmi näki isänsä siinä makaavan, ihastui hän kovin, huusi: itä, itä, itä! ja meni sitten hiljaa silittämään vainajan partaisia kasvoja yhä hokien: itä, itä.

Kaikkien silmät vettyivät, kun he näkivät nyt Pekan rotevan ruumiin kylmänä ja jäykkänä ja kuolon tuimasta iskusta mustuneina ne kasvot, jotka aina olivat ilmaisseet iloa ja rohkeutta. Timolan vanhan isännänkin kurttuisille kasvoille vierivät vedet hänen lausuessaan.

— Tosi on, kun sanotaan: ei syntyvä sijaa katso eikä kuoleva maita valitse… Sijan tietää kuhun syntyi, vaan ei tiedä kuhun kuoleman pitää.

Ottaen Mimmiä Kädestä sanoi mummo:

— Annetaan nyt isän nukkua ja lähdetään me minun kamariini. Minulla on sinulle hyvää antamista.

Mimmi lähtikin mummon mukaan tämän kamariin, missä mummo hänelle haki kaikenlaisia kuvia katseltaviksi ja viivytteli häntä siksi, kunnes Pekan ruumis oli viety riiheen odottamaan kirstua. Talon isäntä lupasi sen hankkia ja sanoi ensi keskiviikkoaamuksi toimittavansa pienet peijaiset hyvän renkinsä kunniaksi.

Niin lähtivät Kerttu ja mummo kotiin vuorotellen Mimmiä kantaen.
Matkalla Mimmi vähänväliä jälkeensä pälyten kyseli:

— Milloin te itä tulee? Onko te itä jo mennyt kotiin?

Mutta kotiin tullessa ei isää näkynyt, eivät äidin silmät kuivuneet kyynelistä eikä mummokaan ollut niin iloinen kuin tavallisesti. Kaikki tämä oli Mimmistä käsittämätöntä. Hänenkin mielensä kävi vakavaksi, ja hän alkoi yhä hartaammin kysellä:

— Milloin te itä tulee? Mimmin on ikävä itää.

Kun mummo ja Kerttu eivät voineet antaa hänelle sellaista vastausta, jonka olisi oikeaksi vastaukseksi ymmärtänyt, niin tyttösenkin mieli murtui. Kyynelet alkoivat vuotaa ja hän valitti valittamistaan:

— Mimmin on ikävä itää.

Iltasen syönnistä ei kenelläkään tahtonut tulla mitään — ei Mimmilläkään, niin oli hänen mielensä apea. Heti illallisen jälkeen laittoi mummo itselleen vuoteen ja kehotti Mimmiäkin tulemaan sinne:

— Ruvetaanhan nyt nukkumaan. Ehkäpä se isäkin unenaikana tulee, kun saa kyllikseen nukkua siellä Timolan sängyssä.

Siihen Mimmi tyytyikin ja nukkui kohta. Mutta mummon ja Kertun silmät pysyivät valveilla vielä kauan. Nyt Kerttukin, saatuaan tarpeeksi itkeä, kykeni puhelemaan ja kertomaan, miten kaikki aamulla oikeastaan oli tapahtunut ja miten hän pelastui juuri viime tingassa: muisti kaulaliinansa jääneen heinäruon päälle ja näki kerkiävänsä vielä ennen sadetta sen sieltä noutaa. Nyt Kerttu vasta huomasi, kuinka hänen nilkkojaan ja säärivarsiaan kihelmöi, kun risut olivat viiltäneet niihin pitkiä, verta vuotavia haavoja. Hän nousi ylös ja haki kermaa, jolla voiteli pahimpia paikkoja ja sai vaivan asettumaan. Kun mummoakaan ei tuntunut nukuttavan, niin Kerttu teki hellaan tulen ja keitti kahvia. Kahvilla olikin vanha hyvä voimansa; se lauhdutti raskasta mieltä ja irroitti kielet tuttavalliseen puheluun.

Mummo oli tuokion ääneti ja näkyi miettivän jotakin vakavaa. Viimein hän sanoi:

— Niin on kuin vanha sananlasku sanoo:

"Etehen on elävän mieli, kuollut taakse katsokohon." Ehkä lienee minun ruvettava tässä tämän kotisi silmäksi ja Mimmille huviksi, niin sinä rupeat yksinäsi tekemään heinää. Meidän miehet sanoivat siellä Pehkosenpuron raiviolla olevan tavattoman hyvät heinikot, ihan miestä vyötäisille; sieltähän sinä helpostikin kokoat ainakin kahden lehmän heinät. Kolmas lehmä joutaakin nyt myytäväksi.

Kerttu tarttui kaksin käsin mummon käteen ja sanoi:

— Voi kuinka olette hyvä, jos näin rupeatte meille avuksi! Eihän tässä todellakaan saata menneen jäljessä mennä, mutta mitä minä yksin voisin, kun Mimmi ei kykene mukaani eikä ole rahaa millä palkata heinämiestä… Lähden ihan huomenna hajoittamaan niitä rukoja ja korjaamaan heiniä suovaan.

Suovan minä kyllä osaan tehdä niinkuin miehetkin. Ja ehkäpä työkin osaltaan haihduttaa tätä mielen painoa… Keskiviikkoaamuna menen katsomaan lähtijää ja menisin kirkollekin kun jaksaisin.

Viimeisten sanojen mukana hyrskähti itku jälleen ilmoille.

Tuokion perästä pyyhki hän taas kasvonsa esiliinaansa ja sanoi vakavana:

— Mutta miten tehdään Mimmille? Annetaanko hänen vielä nähdä isää vai ei?

— Mielestäni on parasta, ettei näytetä, sanoi mummo. Sinä keskiviikkoaamuna jo Mimmin nukkuessa menet meille ja minä jään tänne kotia hoitamaan. Kaipa minä lehmistäkin sentään maidon saanen.

— Sehän tässä lienee parasta, myönsi Kerttu.

Päivä jo rupesi valkenemaan, kun Kerttu ja mummo alkoivat kähennellä vuoteelleen, missä Mimmi aivan henkihieverinä nukkua sihotti. Sen nähdessään sanoi Kerttu surumielisesti hymyillen:

— Lapsi kulta… Jumala lienee orpojen isä minkä sinunkin.

Silloin tulvahtivat uudet kyynelet. Niitä pyyhkien Kerttu laskeutui
Mimmin viereen ja mummo asettui lapsen toiselle puolen.

TOINEN LUKU.

Seuraavina päivinä ja viikkoinakin Mimmi aina tuon tuostakin pillahti itkemään ja sanoi:

— Kun ei tule te itä.

Mummo pyyhki kyynelet, hyvitteli tyttöstä ja sai sen taas miten kuten viihtymään. Niin Mimmiltä vähitellen viikkojen vieriessä kokonaan unohtui isän ikävä, ja sitä myöten kirkastuivat Kertunkin kasvot eloisammiksi ja työn teko alkoi taas käydä reippaasti entiseen tapaan.

Heinän sai Kerttu tehdyksi yksinään, mutta viljan korjuussa piti Timolan miesten käydä auttamassa. Tämän korvaukseksi Kerttu talven tultua kehräsi Timolan emännälle villoja ja pellavia ja kevätpuoleen, kun päivä alkoi jatkua, kutoi kankaita. Timolan emännät taas antoivat Kertulle, mitä tiesivät tämän tarvitsevan, niin että oltiin vähin kuin yhtä perhettä.

Siten kului talvi ja kevät.

Kertun koti oli aina hauska ja tämän kodin auringonpaisteena ja ilona oli pieni Mimmi tyttö.

Tänä kesänä alkoi Kerttu kuitenkin tuntea jotakin sisäistä vaivaa, joka päivä päivältä ja viikko viikolta yhä paheni. Tämä huolestutti häntä itseään kovin, mutta ei hän siitä silti kenellekään ollut mitään puhunut.

Nyt juuri tuntui se pahemmalta kuin milloinkaan ennen. Siinä rukkinsa takana istuessaan hänen täytyi käsillään painaa pakoittavaa sydänalaansa. Silloinpa juuri ilmestyi siihen Timolan mummo, eikä Kerttu voinut olla hänelle sanomatta:

— Kuolon kellot ne taitavat minullekin jo soida. On kauan aikaa täällä sydänalassani tuntunut vaiva, joka yhä vain näyttää pahenevan.

Mimmi oli tapansa mukaan tullut mummon viereen istumaan. Nyt hän äitinsä sanat kuullessaan painoi päänsä mummon kylkeen. Mummo hyväili lasta ja sanoi:

— Eihän sitä ole rautaa rinnassa kenelläkään, eikä surmaa ole nimetöntä, kuten sanotaan. Mutta ehkäpä sitä vaivaa nyt ei sentään vielä voi pitää kuoleman sanantuojana. Tunnen minäkin aika-ajoin ja monena vuonna jo olen tuntenut sydänalassani väänteitä ja kouristuksia, ja kirkasta vettä kuohuu ylös, mutta kun se aikansa on ollut, niin viikkokausia saa taas olla rauhassa.

— Parempihan tuo toki niin olisi, sanoi Kerttu. Tuokin Mimmi parka jäisi vieläkin orvommaksi.

Kertun silmiin tulvahtivat vedet. Mummo puristi Mimmiä kainaloonsa lujemmin ja sanoi:

— Mimmi jäisi minun tytökseni. Rupeaisithan sinä minun tytökseni?

— Mihin se äiti sitten aikoo mennä? kysyi Mimmi itku kurkussa.

Mummo silitti Mimmin päätä ja ajatteli jo sanoa, että äiti aikoo mennä isän luokse taivaaseen, mutta kun hän pelkäsi mainita Mimmille isän nimeä, niin hän sanoi vain: — Ei äiti minnekään aio mennä. Mimmin kanssa hoitaa karjaa ja väliin aina kehrää lankaa. Ja kun äiti tuo lankoja meille, niin me annamme sieltä äidille aina tuomisia.

Siihen tyytyi Mimmi, ja Kerttukin rupesi kehräämään näyttääkseen lapselle, ettei hän ollut kipeä. Hän kehräsi kehräämistään, kiirehti valmiiksi Timolan mummon tuomia uusia kehruuksia niin uutterasti, että nukkui vain yösydännä muutamia tunteja. Eipä siinä joutanut kipujaankaan ajattelemaan.

* * * * *

Oli marraskuinen poutapäivä. Lumi peitti maan, ja lukemattomat pienet kiilut säteilivät puitten huurteisissa oksissa ja lumen pinnalla valjun auringon paistaessa. Kerttu oli juuri aamulla saanut mummon viimeksi tuomat kehruukset langalle ja lähti nyt viemään niitä Timolaan. Mimmille hän neuvoi tuvan seinällä olevaa kelloa, että kun tuo lyhyempi viisari kiertää tähän, niin silloin äiti tulee kotiin.

Kerttu tulikin Timolasta jo vähän ennemmin kuin oli luvannut ja toi suuren kontillisen tuomisia. Siinä oli makkaroita, lihatönkkiä, leipiä, lihakukkoja ja Mimmille uudet kengät ja kaulaliina.

Mimmi kaiken tämän nähdessään taputti ilosta käsiään, ja virkkoi:

— Ennenpähän tulittekin — eipähän tuo viisari päässytkään sinne, mihin sanoitte.

— Niin tulin, että sinun ei kerkiäisi tulla ikävä, sanoi Kerttu pyyhkien hikeä kasvoiltaan ja kaulastaan. Hän oli väsynyt raskasta konttia kantaessaan.

Sitten hän lähti hoitamaan karjaansa, mutta siellä rupesi häntä niin ankarasti viluttamaan, että kun hän tuokion perästä palasi, värisi koko ruumis kuin kaisla virrassa.

Kerttu keitti kahvia ja joi sitä, mutta siitä ei ollut apua; yhä vaan vilutti.

Hän hoiti karjansa tavallista aikaisemmin päästäkseen vuoteeseen. Ehkäpä vuoteessa lämpenee, ajatteli hän, ja hautautui moninkertaisien peitteitten alle. Mutta kauan sielläkin vielä vilu ruumista tärisytti.

Viimein se kuitenkin lakkasi ja tuli yhtäkkiä niin lämmin, että vaatteet kastuivat hiestä märjiksi. Se tuntui Kertusta hyvältä, ja hän nukkui levollisin mielin. Mutta aamusella ylös noustessa oli pää kipeä, siinä tuntui viimailua ja eilinen vilu palasi jälleen. Hän pukeutui nyt moninkertaisiin vaatteisiin ennenkuin lähti karjaa hoitamaan. Mutta siitä ei ollut apua; vilu vain yltyi ja tuntui muuttuvan taudiksi.

Kun ei muuten luullut tästä pääsevänsä, niin lämmitti saunan ja aikoi kylpeä niin kuumassa, että koko ruumis ainakin lämpiäisi. Vaikka saunan löyly tuntui pyörryttävän, koetti hän väkisinkin kylpeä. Mutta silloin rupesi taju himmenemään, hän pelkäsi jo jäävänsä saunaan kuolemaan, kääräisi nopeasti vaatetta ympärilleen ja lähti pyrkimään pirttiin. Sinne hän pääsikin, mutta ennenkuin ehti sänkyyn, humahti maailma mustaksi silmissä ja hän kaatui lattialle.

Mimmi hätääntyi: "Äiti, äiti, nouskaa sänkyyn, nouskaa tänne sänkyyn, minä peitän."

Hetken perästä valkenikin Kertun silmissä maailma, hän pääsi sänkyyn, mihin Mimmi parhaansa mukaan hänet monilla peitteillä kattoi. Siinä kuitenkin rupesi rinnan vasenta puolta niin pistämään että henki oli salpautua. Hätä täytti Kertun mielen ja hän sanoi itsekseen: "Herra taivaan Jumala hyvästi siunatkoon, nyt tulee kuolema." Sydän hytkähti, kun hän muisti Mimmiä. Kasvot vääntyivät tuskasta ja koko ruumis rupesi tutisemaan, niin että peitteet värisivät.

Kertun tauti muuttui vakavaksi taudiksi ja koveni päivä päivältä. Sekin lisäsi Kertun hätää, ettei heillä sattunut käymään ketään ihmistä eikä päässyt Timolaan. Kuolemme kaikki yhteen kasaan, elukat ja ihmiset, hän ajatteli ja pelkäsi.

Tauti tiukkeni päivä päivältä. Yön aikana Kerttu houraili ja oli pitkät ajat tiedottomana, mutta päivän aikana tointui tajulleen ja Mimmin avulla hoiti karjaakin. Kolmantena päivänä iltapäivällä navetasta palatessaan hän kaatui navetan ja pirtin välille ja pyörtyi siihen tajuttomaksi. Hän jaksoi vain höpistä sekavia houresanoja. Kuului siunauksia ja raamatunlauseita, virsien säkeitä ja väliin höpinää lehmien lypsystä, juuston keitosta ja kaikesta sekaisin. Silmät pysyivät kauan liikkumattomina, kun Mimmi itkien rukoili äitiä nousemaan pois ja lähtemään pirttiin. Viimein sairas kuitenkin heräsi kuin unestaan ja huomattuaan asemansa kokosi kaikki voimansa, lähti ryömien konttaamaan pirttiin, ja pääsi siellä sänkyyn. Huulilta kuului helpoittava huokaus: "Jumala, rakas isä, meitä armahtakoon." Tuokion perästä hän pyyhki kyynelet silmistään ja pyysi Mimmiä ojentamaan hänelle uudentestamentin. Kirja vapisi kuitenkin sairaan käsissä niin ettei lukemisesta mitään tullut. Hänen täytyi laskea auki oleva kirja rinnoilleen ja tavoitella ulkomuistista joitakin lauseita.

Kun Mimmi näki äidin lopettaneen lukunsa, tuli hän luokse ja sanoi pyytävällä äänellä: "Mitäs nyt äiti iltaseksi keittää? Emmehän me ole vielä syöneet päivällistäkään, ja mun on nälkä."

Kyyneltulva rupesi pursuamaan sairaan silmistä ja hän sanoi: — Voi lapsikulta… Minä olen kipeä… En jaksa nousta keittämään… Onhan siellä voita pytyssä ja leipää hyllyllä… Kun ei tule mummokaan käymään täällä!… No, Jumala se kuitenkin lähettää enkelinsä meitä pelastamaan kuten lähetti Danielia pelastamaan jalopeurain luolasta ja Joonasta valaskalan vatsasta. Sen sanottuaan Kerttu vaipui hourailuun eikä kuullut, kun Mimmi kysyi: "Minkälainen se Jumalan enkeli on. Onko äiti nähnyt milloinkaan Jumalan enkeliä?"

Koko yön hourittuaan Kerttu tointui päivän valjetessa tajuihinsa. Mutta hän kärsi sanomattomia tuskia. Koko ruumis vääntyili kouristuksissa, kasvotkin olivat muodottomat. Mutta hammasta purren Kerttu koetti Mimmiltä salata tuskansa eikä valittanut ääneen, siunaili vain milloin tuskalta sai sen tehdyksi. Kun nouseva aurinko valaisi huoneen, niin Kertun tuskat rupesivat taukoamaan. Ruumis vain tuntui olevan voimaton, oli kuin kaikki jäsenet olisivat olleet sidotut sängyn pohjaan. Lehmien ammunnan kuuluessa navetasta Kerttu sanoi Mimmille: "Koitappas auttaa minua ylös. Nosta päätäni ensin… Sillä lailla… Työnnä nyt hartioitani avuksi, minä koetan käsilläni."

Kerttu pääsi nyt istualleen, mutta samassa maailma musteni silmissä ja hän kaatui sänkyyn. Hän sai vain sanotuksi tuskaiset, toivottomat sanat: "Jumala rakas isä, siunaa meitä. Ei tule minusta mitään." Kädetkin olivat voimattomat ja niin kankeat, ettei voinut pyyhkiä silmäkuopistaan kosteutta, tuokion kuluessa se kasvojen kuumuudesta kuivui itsestään. Ei hän voinut enää ottaa kirjaa lukeakseen, vaan kuiskasi heikolla äänellä: "Mimmi rakas… Ota se pieni kirjasi… Tule tähän likelle ja lue siitä minulle."

Mimmi haki punakantisen aapisensa, siirsi tuolin äitinsä sängyn viereen, laski kirjan tuolille, laskeutui lattialle polvilleen ja sanoi: "Mitä minä tästä lukisin?"

— Isä meidän, vastasi Kerttu heikosti, ja kasvot vaalenivat.

Mimmi ymmärsi äitinsä taudin vakavaksi. Kirjan lehdet kastuivat kyynelistä, eikä hän tahtonut päästä alkuun. Viimein hän kuitenkin pyyhki silmänsä ja kuivaa kurkkuaan nieleskellen rupesi harvakseen lukemaan. Sairaan huulet liikkuivat Mimmin sanojen mukaan.

Tyttö sai vaivoin sanotuksi: "Tapahtukoon sinun tahtosi". Hänen oli vaikea jatkaa, sillä silmät kostuivat ja näkö himmeni kyynelten tulviessa.

Kertun rinnasta kuului nyt korskahdus ja voimakas hengähdys. Mimmi luuli äidin nukkuvan ja pyyhki kyynelensä. Hän ei tahtonut lukemisellaan häiritä äidin unta, vaan jätti kirjan tuolille, hiipi äidin taakse sänkyyn ja painautui pitkäkseen. Kun navetasta kuului myötäänsä lehmien haikea ammunta, niin Mimmi tuokion perästä alkoi hiljalleen nykiä äitiä ja pyydellä: "Voi kun Ilokukka ja Mansikki ammuvat! Eikö äiti jo jaksaisi nousta, lähtisimme navettaan?… Johan äiti nyt on saanut nukkua… Nouskaa nyt toki jo."

Ulkoa rupesi kuulumaan askeleita. Mimmi hyppäsi pystyyn ja meni ovelle kuin lentämällä. Oven avattuaan hän käsiään räpyttäen alkoi hokea: "Mummu rakas, mummu rakas, kun tulitte. Äiti on ollut kipeä, se nukkuu nyt eikä ole herännyt, vaikka minä olen herätellyt lehmiä hoitamaan."

Mummo ei puhunut Mimmille mitään. Outo aavistus povessaan kiirehti hän sängyn luo ja tarkasti nukkujaa. Silloin hänen kasvonsa vaalenivat, hän liitti kätensä ristiin ja sanoi syvällä äänellä: Rakas Jumala, kaikkivaltias isä, hyvästi siunatkoon. Mummo luki hiljaa isämeidän ja herransiunauksen.

Sitten vasta kysyi Mimmiltä: "Onko se äiti jo kauankin nukkunut?"

— Aurinko nousi juuri ja paistoi tästä akkunasta tuohon seinään.

Kun navetasta kuului myötäänsä lehmien ammunta, niin mummo pyyhki esiliinallaan kasvonsa ja sanoi: "Lähdetään nyt, Mimmi rakas, hoitamaan lehmiä. Annetaan äidin nukkua, että paranee, kun on ollut kipeä."

Kun navetan ovi avautui, rupesivat lehmät hätäisinä ja palavin silmin riekkumaan, ilmoittaen tuskaisaa ikäväänsä, jonka veroista ne eivät olleet ikänään tunteneet. Mummo antoi lehmille ensiksi vettä, mutta ei niin paljon kuin ne olisivat juoneet. Sitten ne saivat heiniä ja vähän ajan perästä lisää vettä. Haettuaan lypsyastiat mummo rupesi lypsämään. Mutta lypsäessä eivät lehmät malttaneet syödä vihkojaan, ne vain kiitollisina nuolla lupsuttivat mummon kuvetta.

Mummo kuuli Mimmiltä, ettei äiti ollut eilen jaksanut lehmiä lypsää eikä kahteen päivään keittänyt mitään ruokaa. Hän keitti nyt juustoa ja söi sitä Mimmin kanssa. Syödessä Mimmi sanoi: "Minä herätän äidinkin syömään, se on ollut monta monituista päivää syömättä, sen on nälkä."

— Älä mene herättämään. Annetaan sen nukkua, sanoi mummo tyynesti.

Siihen tyytyi Mimmikin, pisteli ahnaasti juustoa ja sanoi: "Äiti aina teitä ikävöi tulevaksi. Nyt te tulitte, mutta äiti ei herää."

— Annetaanhan sen nukkua, vakuutteli yhä mummo.

Syömästä päästyä mummo sanoi: "Lähdetään nyt meille, Mimmi. Onpa teillä sievä kelkka, otetaan se mukaan; jos sinä uuvut lumista tietä tarpoessasi, niin minä vedän sinua kelkalla."

— Kyllä minä jaksan kävelläkin, sanoi Mimmi iloisesti ja laittautui lähtöön.

Timolan väki kummasteli, kun mummo tuli Mimmin kanssa. Muutenkin mummon kasvoissa väikkyi jotakin outoa. Nuori emäntä kiirehti kysymään: "Mitä sitä nyt Lummelahdesta kuuluu?"

— Sieltä kuuluu kummia, sanoi mummo syvästi huoahtaen.

— Mitä kummia? Onko kuoltu vai mitä? kiirehti emäntä kysymään.

Mummo katsahti Mimmiin ja viittasi emäntää kädellään, mistä emäntä ja kaikki muutkin ymmärsivät kiertää Mimmiä. Sitten mummo rupesi kertomaan viimeöistä untaan. Hän oli nähnyt samanlaista unta kuin Pekka vainajankin kuoleman edellä. Reellä vedettiin jotakin outoa, ja ihmisjoukko seurasi perässä. Ja meille oli tehty uusi sievä huone, oikein sievä ja valoisa. Se tietää minulle aina kuolemaa, kun uuden huoneen näen. Tänä aamuna herättyäni en saanut tunnonrauhaa, vaan piti päästä lähtemään sinne, missä minua tarvittiin. Oli aivan Jumalan johdatus.

— Vai semmoista kuuluu, vai semmoista kuuluu! toistelivat ihmiset.

Sitten mummo sanoi mietteissään: "Kun olisi joku joka lähtisi Pienelään ja pyytäisi Ingan tulemaan tänne. Lähtisimme Ingan kanssa pesemään ja korjaamaan ja hoitamaan elukoita."

Palvelustyttö Liina lähti Pienelään, ja kohta olikin kirkassilmäinen reipas Inga Timolassa valmiina lähtemään. Mutta isäntä sanoi, että on paras mennä hevosella ja tuoda ruumis tänne riiheen odottamaan viimeistä lähtöä.

— Sehän on viisain tuuma, sanoi Ingakin. Ehkä olisi parasta täältä ottaa lautakin, jos sieltä emme löytäisi.

— Sitähän minä juuri ajattelen, että pannaan tuolta riihen luota Pekka vainaan lauta rekeen, niin siellä ei tarvitse hapuilla, sanoi isäntä ja lähti valjastamaan hevosta.

Kun mummo rupesi lähtemään, niin pyrki Mimmi mukaan, mutta mummo sanoi vakavasti: "Minä menen tuon Ingan kotona käymään, olehan sinä täällä niin kauan." Siihen tyytyi Mimmi ja jäi sormi suussa ja vesikiehteet silmissä katsomaan lähtijöitä.

Ilta jo hämärsi, kun mummo ja Inga tulivat. Mimmi oli itkemässä: kun ei tule se mummo, että lähdettäisiin äidin luo kotiin. Emäntä koetti häntä parhaansa mukaan tyynnyttää ja hyvitellä.

Mummo rupesi myös puhelemaan: "Antaa äidin nukkua, jotta tulee terveeksi. Lähdetään huomenna." Siihen Mimmi tyytyi, istui mummon viereen ja painoi päänsä hänen kylkeensä juuri kuin olisi siinä ainoan turvansa vaistonnut.

Huomenis lähdettiin noutamaan Timolaan lehmät ja kaikki talon tavarat. Mummo otti nyt Mimmin mukaan, ja kun tämä ei löytänyt äitiä, niin mummo sanoi: "Äiti on mennyt Jumalan luokse; siellä se tulee terveeksi; ei tuntenut muuten paranevansa."

Sormea suussaan pyöritellen kysyi Mimmi suruissaan: "Milloinka se äiti sieltä Jumalan luota tulee?"

— Eihän sitä tiedä, milloin se sieltä joutuu, mutta me lähdetään meille ja viedään sinne meidän navettaan Ilokukka ja Mansikkikin. Siellä me yhdessä niitä hoidamme. Sitten ei tulekaan äitiä ikävä, jos se viipyykin.

Mimmi otti punakantisen aapisensa poveensa ja yhtä ja toista kysellen lähti mummon kanssa Timolaan. Siellä hän riisui päällysvaatteet yltään, kuin ainakin kotonaan, mutta aapistaan piti käsissään ja sanoi pyytävällä äänellä mummolle: "Missä minä pitäisin tätä kirjaani, ettei Pauli ja Hannes saisi sitä repiäkseen?"

Mummo otti kirjan ja sanoi: "Pidetään täällä minun kirjojeni joukossa… Eihän toki sinun kirjaasi kenenkään repiä anneta."

Mummo pani kirjan omaan kirjahyllyynsä toisten väliin, istui sitten penkille Mimmin lähelle ja silittäen lapsen pellavaista päätä sanoi raskaasti:

— Lapsi parka.

Mimmi ei tuota äänensävyä ymmärtänyt, painautui vain lähemmäksi mummoa.
Mummon silmät katsoivat kosteina suoraan eteensä.

KOLMAS LUKU.

Timolan mummo piti Mimmistä hyvää huolta, mutta kun talossa oli paljon lapsia, niin näytti Mimmi olevan liikaa talon isäntäväen mielestä. Sen tiesivät talon lapsetkin, minkä vuoksi lapsijoukossa syntyi usein riita, johon Mimmi oli syytön, mutta sai kuitenkin ensimmäiseksi korvilleen ja kiitti kun itku kurkussa pääsi mummon turviin. Siten aika kului tulevaan kesään.

Tänä keväänä oli tähän Hailikannan seurakuntaan tullut uusi kappalaispappi Uuno Pilvensalo. Pastori Pilvensaloa sanottiin hyväksi ihmiseksi ja myöskin hänen komeaa rouvaansa kiitettiin. Pastorin rouvasta tiedettiin myös "ettei hän työtä tee eikä kehrää". Kun ei pastori Pilvensalolla ollut lapsia, lähti Timolan mummo nyt juhannuskirkkoon Mimmin kanssa siinä toivossa, että pastori Pilvensalon herrasväki ehkä ottaa Mimmin hoiviinsa. Timolasta oli kirkolle kolmen penikulman matka, minkä vuoksi mummo lähti kolme päivää ennen juhannusta. Kaikki kielsivät häntä ottamasta Mimmiä mukaansa, mutta mummo ei kieltoa kuunnellut. Hän varusti eväskontin, ja kun aamuaurinko tuona päivänä oli ehtinyt puitten latvoille, nähtiin mummon ja Mimmin vainioitten takana painuvan tien aukon kohdassa näkymättömiin, Mimmin iloisena hyppiessä ja sinne tänne juoksennellessa.

Ennen puoltapäivää juhannusaattona olivatkin matkalaiset jo istumassa pappilan korkeilla kattopäällisillä portailla. Hetken vain olivat siinä odotelleet, kun pastori Pilvensalo rouvineen palasi kävelyltä. Eivät olleet näkevinäänkään istujia eivätkä vastanneet edes mummon hyväänpäivään siitä sisälle mennessään. Mutta pienen hetken perästä, saatuaan riisutuksi kävelytakkinsa, harsonsa ja hattunsa tuli rouva ystävällisesti tervehtimään mummoa, istui vastapäätä toiselle penkille ja alkoi kysellä, mistä kaukaa oltiin, oliko hänellä iso koti, paljonko oli ihmisiä, paljonko lehmiä ja muuta sellaista.

Viimein rouva kysyi, oliko tämä tyttö talon lapsia.

Mimmiltä meni sormi suuhun, ja hän painoi päänsä mummon kylkeen, kun kuuli hänestä ruvettavan puhumaan.

Mummo hieman rykäisi ja silitti laihalla suonikkaalla kädellään Mimmin päälakea ja sanoi vakavasti:

— Ei ole talon lapsia. Tämä on täysi orpo, ei ole isää eikä äitiä, täällä makaavat haudassa kumpainenkin.

— Orpo… kaunis lapsi… Kuinka vanha hän on? sanoi rouva osaaottavalla äänellä.

— Tulevassa kuussa Jaakon päivänä täyttää kuusi vuotta.

— Orpo-raukka. Milloin hän jo jäi orvoksi?

— Tämä oli täyttämässä kolmannen ikävuotensa kun heinäkuussa heinäniityllä ollessa ukkonen surmasi isän. Sitten äiti asui tämän tyttönsä kanssa mökissään, mutta taisi liian paljosta työstä saada sairauden. Viime marraskuussa kuoli äiti.

— Orporaukka… Kovasti on Jumala koetellut… Siitä saakkako lapsi on ollut teillä?

— Siitä saakka. Olin ensimmäinen näkijä, kun tapasin tämän kuolleen äitinsä luota mökin pirtissä.

— Voi, voi… Vai sillä lailla tapasitte… Mutta Jumala kuitenkin laittoi niin, että lapsi pääsi turviin. Hän saanee olla teidän turvissanne edelleen, ettei tarvitse joutua kunnan huutolaiseksi.

— Kyllä kai sitä olisi ruokaa hänellekin, mutta yksi asia minua surettaa. Talossa, miniälläni, joka hoitaa talouden ja on emäntänä, on paljon lapsia, joten aina näkyy, että tämä on liikaa. Sen tietävät lapsetkin, että tämän kohdalla on aina matala aita. Jos mitä lapsijoukossa tapahtuu, niin tämä saa syyn ja kurituksen toisten päästessä syyttömiksi.

Rouvan kasvot saivat kärsivän ilmeen. Pudistaen korkeatukkaista päätään hän virkkoi: "Voi, voi."

Mummo katsahti Mimmiin, mutta kääntyi samassa rouvaan ja sanoi;

— Minä olen kuullut, että teillä ei ole lapsia, ja siksi otin tämän tytön mukaani näyttääkseni teille, ottaisitteko ehkä te sen hoiviinne, ettei todellakaan joutuisi kunnan huutolaiseksi.

— Oh-hoh, oh-hoh, virkkoi rouva päätään pudistaen.

Samassa tuli pastori sisältä ja istui rouvan lähelle penkille. Rouva kääntyi silloin pastoriin ja sanoi:

— Kuulepas sinä, Uuno, tuo lapsi on orvoista orvoin. Hän oli kolmivuotias, kun salama löi isän kuoliaaksi, ja viime marraskuussa on äiti kuollut mökkiinsä, josta tämä Timolan vanha emäntä on kuolleen äidin luota pelastanut tämän tytön. Ja kun Timolassa kuuluu olevan paljon lapsia, joten tämä tuntuu siellä liialta, niin emäntä on tuonut tytön tänne ja kysyy ottaisimmeko me hänet hoiviimme… Ja eiköhän otetakin.

Pastori mietti hetkisen ja sanoi sitten tyynesti:

— Sinä saat päättää.

Rouvan punakat kasvot, muuttuivat iloisiksi ja suurista silmistä leimahti ihastus, kun hän ojensi kumpaisenkin kätensä tyttöä kohti ja sanoi iloisesti: — Jumala on orpojen isä. Tule nyt tänne minun syliini!

Mimmiä ihastuttivat monet sormukset, joita kiilui rouvan kuultavan puhtaissa sormissa. Hän meni hymysuin rouvan luokse. Tämä otti hänet syliinsä, istutti polvelleen, puristi kaksin käsin pulleaa rintaansa vasten ja kysyi:

— Mikä sinun on nimesi?

— Mimmi.

— Vai Mimmi sinä olet. Rupeatko sinä minun tytökseni?

Mimmin sormi meni jälleen suuhun. Hän painoi korvallistaan lujemmin rouvan pehmeään rintaan ja virkkoi kuiskaten: — Rupean.

Rouva silitti nyt Mimmin otsaa, missä vaskelle vivahtava pellavatukka oli yli pään kammattu, ja sanoi painokkaasti:

— Jumala on orpojen isä. Nyt et sinä enää ole orpo, lapsikulta.

Sitten rouva kääntyi mummoon päin ja sanoi:

— Älkää olko enää Mimmistä huolissanne. Mieheni ja minä pidämme nyt häntä ihan omana lapsenamme.

— Jumalalle kiitos! virkkoi mummo ja kyynelet rupesivat pyrkimään silmäkulmiin.

Pastori istui selkä porrasten kaidetta vasten, nosti suorana sojottavan jalkansa toisen päälle, ja sanoi miettivästi:

— Ei emännän kuitenkaan tarvitse luulla, että tyttö miksikään korkea-arvoiseksi neidiksi täällä paisuu. Kun tyttö on alhaisen kansan lapsia, niin on hänelle onnellisinta pysyä omassa säädyssään. Mutta vaikka hänestä tuleekin vain kunnon karjakko, niin silloinkaan hän ei ole tyhjään elänyt.

Nyökytellen lihavaa päätään pastori jatkoi:

— Me puolestamme kyllä teemme parastamme, siitä saatte olla vakuutettu.

— Se on jo paljon. Enempää minä en uskalla toivoakaan — sanoi mummo. — Minä olen ikäni koettanut olla armelias köyhille ja köyhien turvattomille lapsille. Mutta tämä Mimmi on erityisesti minun sydämelläni senkin vuoksi, että hänen isänsä oli meillä viisitoista vuotta renkinä eikä kertaakaan tehnyt toisin kuin oli toivottu. Monesti hän teki paremminkin. Ja hänen äitinsä oli kaksikymmentä vuotta meillä, ensin ruotilaisena, jouduttuaan kolmivuotiaana orvoksi ja sitten palvelijana, kunnes tämän isän kanssa tuli naimisiin, eikä sillä ajalla kertaakaan mieltäni pahoittanut. Sitten, heidän mentyä naimisiin, me annoimme maata, jotta he saisivat tehdä mökin. Annoimme valmiin niityn, josta he joka kesä saivat enemmän kuin yhden lehmän heinät. Se niittypä kuitenkin oli surman paikka Pekka-vainajalle. Siellähän se oli se iso kuusi, jonka juurelta salama hänet surmasi. Siinä meni roteva mies.

— Tämän Mimmin äitikinkö oli teille joutunut orpona? — keskeytti rouva mummon kertomuksen.

— Niin. Hänen äitinsä, Mimmin äidin äiti, oli tavattoman kaunis ihminen ja hän joutui erään merikapteenin kanssa kihloihin. Kapteenille hän synnytti tytön ja tytön ollessa kolmivuotias sai hän tietää sulhasensa merionnettomuudessa hukkuneen. Se tieto koski niin, että hän sai halvauksen ja kuoli samana päivänä.

— Merikapteeni… Mimmi ei siis olekaan aivan talonpoikaista perää, vaan hänessä on muutakin verta, sanoi rouva, katsoi hymyillen Mimmin kirkkaisiin suuriin silmiin ja silitti päätä.

— Sinun äitisi äiti, isoäitisi, kuuluu olleen tavattoman kaunis. Kun sinulla ei ole muutakaan perintöä, niin perinet sen isoäitisi kauneuden lapsikulta…

Sen sanottuaan rouva suuteli tyttöä ja vieläkin hellemmin puristi tyttöä rintaansa vasten.

Tuokion perästä hän kuitenkin hellitti, nousi ja sanoi hymyillen:

— Lähdepäs nyt täältä sisästäkin päin näkemään tätä uutta kotiasi.

Samalla hän nyökäytti mummolle päätään ja sanoi:

— Emäntä on hyvä ja tulee myös.

Tultiin saliin, jossa oli kattoon saakka ulottuvia kasveja. Mummo ei ollut nähnyt tällaista kauneutta ja siksi hän huudahti:

— Hyvä Jumala, millaisen kodin Mimmi saakaan. Mutta osaatkohan sinä alussa olla niin, ettet tekisi pahaa noille kasveille.

— No älkää huoliko, kyllä me Mimmin kanssa tulemme toisemme ymmärtämään, sanoi rouva, istutti mummon kukitetulla vaatteella verhottuun keinutuoliin ja poistui sitten keittiöön.

Hetken päästä palvelija toi kahvia ja rouva viittasi tarjoamaan sitä ensin mummolle. Mummon ottaessa kahvia ja leivoksia tarjottimelta rouva taputti Mimmiä kasvoille ja iloisesti hymyillen sanoi:

— Tietääkö Signe, että tässä on tämän talon ainoa lapsi, näin isona syntynyt esikoinen.

— Onneapa olkoon vastasyntyneelle! virkkoi palvelija hiukan hämmästyneen näköisenä.

Rouvan ottaessa kahvia palvelija katsoi Mimmiin ja sanoi:

— Sievä lapsi. Kyllä siinä ei teon vikoja ole.

— Ei olekaan, Jumalan kiitos, sanoi rouvakin ja katseli Mimmiin, joka vaistomaisesti lähenteli mummon tuolia.

Sitten rouva haki Mimmillekin kahvia, kaatoi toiset puolet kermaa, sekoitti siihen sokeria, pani lautaselle monenlaiset leivokset ja opasti Mimmin matalammalta pöydältä niitä nauttimaan.

Juotuaan toisen kuppinsa mummo kaivoi povestaan aapisen ja sanoi:

— Kirjoineen se Mimmi taloon tulee. Tässä on sen kirja, jota se meillä on huolitellut, ettei joutuisi talon pienten poikain revittäväksi, ja hukassa se ehkä olisikin, jos minä en olisi tallettanut. Tämä on merkillinen kirja. Katsokaahan rouva! Tässä kirjan ensimmäisellä lehdellä näkyy orvon kyynelet. Se on kastunut Mimmin kyynelistä hänen lukiessaan tätä lukua kuolevan äitinsä vuoteen ääressä. Sen tähden se on noin kurttuiseksi kuivunut. Näkyy ihan pisaroitten sijat.

— Ihmeellistä! — huudahti rouva… Todella ihmeellistä… Tämä on niin merkillinen ja arvokas kirja, että Mimmin pitäisi kaikin mokomin ymmärtää säilyttää se elämänsä halki… Minun täytyy näyttää Uunolle.

Sen sanottuaan rouva mennä lehahti kansliaan, missä pastori oli asiakkaiden kanssa toimessaan.

Hetken perästä tuli sitten pastorikin saliin aukinainen aapinen kädessään ja kasvot loistaen sanoi:

— Tämä on merkillinen kirja. Me säilytämme sen tallessa, kunnes Mimmi ehtii siihen ikään, että osaa antaa sille oikean arvonsa… Orvon kyynelet.

Sitten pastori näytti kirjaa Mimmille ja kysyi:

— Luitko sinä tästä kirjasta äidillesi hänen kuollessaan.

Mimmi osoitti hienolla valkoisella sormellaan paikkaa ja sanoi:

— Luin vain tuohon asti, en nähnyt enempää… Eikä äiti tahtonutkaan enempää, huokasi vain raskaasti ja nukkui.

Pastori silitti Mimmin päätä ja sanoi mummolle:

— Ajatelkaas minkälaista lääkettä oli kuolevan äidin sydämelle kuulla Jumalan pyhimmät sanat viattoman lapsen äänellä. Ja nuo kyynelet tuossa paperilla ovat meille juuri kuin Jumalan sormilla kirjoitetut käskysanat… Mooseksen taululla.

Pastori lupasi panna kirjan talteen. Hän lähti se kädessä omaan kamariinsa.

Mimmin mieli nyrvähti pahaksi, kun hän näki kirjaansa vietävän. Hän tuli mummon luokse ja sanoi nureksien:

— Minun kirjani…

Kun rouva huomasi sen, hypähti hän hyllyvältä istuimeltaan ja sanoi:

— Lapsikulta, älä sure kirjaasi. Onhan meillä kirjoja. Hän otti nenäliinansa, jolla pyyhki Mimmin kasvoja, ja pyyhkiessään hoki suopeasti:

— Orvon kyynelet… Toivottavasti voin kuitenkin, Jumalan kiitos, pyyhkiä sinun kyyneleesi… Nyt ne lapsen silmät kirkastuivat entistä kirkkaimmiksi ja kasvotkin tulivat punaisiksi kuin mansikka.

Sitten rouva toi kuvalehden, levitti sen matalalle pöydälle ja sanoi:

— Katsopas tätä… Katsopas, tuossa isä ja äiti ajaa köröttävät joulukirkkoon ja pieni tyttönen istuu välissä. Ehkä senkin nimi on Mimmi. Hevonen juosta lönköttää, ja tuolta näkyy kirkko.

Mimmi alkoi selailla kuvalehden sivuja ja näkyi unohtaneen oman kirjasurunsa. Rouva istahti tuoliinsa ja kysyi mummolta:

— Onko Mimmi papin antama nimi vai onko jokin lyhennys.

Mummo hieman rykäsi ja sanoi:

— Papin antama nimi on Vilhelmiina. Äitinsä äidiltä on hän sen perinyt. Mutta äiti ja isä alkoivat kutsua Mimmiksi, ja siksi me kaikki muutkin olemme kutsuneet.

— Aika soma nimi lapselle, mutta kun hän kasvaa isoksi, niin me rupeamme kutsumaan Minnaksi, sanoi rouva tuntien jo oikeutensa tällaiseen nimenmuuttoon. Mummo hykähti ja sanoi hymyillen: — Sehän menee sitten niinkuin luotua latua. Hän on iso-äidiltään perinyt nimensä ja tätä juuri kutsuttiin Minnaksi.

Rouva ei kerinnyt siihen jatkaa. Palvelija ilmestyi ovelle ilmoittamaan, että päivällinen oli pöydässä.

Rouva nousi ja sanoi:

— Lähdetäänpäs sitten päivälliselle… Emäntä, olkaa hyvä.

Päivällispöydässä rouva istutti mummon vierelleen ja sanoi:

— Emäntä johtaa nyt tällä kerralla vielä Mimmin syöntiä. Sitten emännän mentyä koetamme tulla toimeen omin väkimme.

Lapsen silmät rupesivat pyörimään ja hän virkkoi tuskin kuuluvasti:

— Mihinkä se mummo menee? Mummo kiirehti sanomaan:

— Minä lähden vielä käymään Timolassa Hanneksen, Paulin, Hiljan, Liinan ja Lemmen luona.

— Tuottehan te sieltä minun kuppini? kuului Mimmin suusta harras pyyntö.

Kaikki purskahtivat nauramaan, mutta mummo ehätti sanomaan:

— Tuonhan minä toki. Mitenkäs minä sen jättäisin tuomatta, isäsi tekemän maalatun pahkakuppisi.

Siihen tyytyi Mimmi ja söi hyvällä halulla rasvaista lihapullaa ja voileipää ryypäten aina maitoa pienestä kupista, johon rouva kaasi lisää, kun näki entisen vähenevän.

Päästiin jälkiruokaan. Palvelija kantoi kullekin suuret vadilliset kermavaahtoa, johon oli sekoitettu sokerikakkua ja siroteltu vaarainhilloa. Mimmin silmät pälyilivät toisiin, mutta kun kaikki kävivät jälkiruokaan käsiksi, niin Mimmikin rupesi kirkkaalla lusikallaan nostelemaan suuhunsa pehmyttä ruokaa. Rouva kääntyi mummoon ja kysyi:

— Tietääkö emäntä, mikä tämän ruuan nimi on?

Mummo hymähti ja vastasi:

— Lienee tämän nimikin "Makea", kun on itsekin niin makeaa. Kaikkihan ne ovat nimensä kaltaisia.

Rouva selitti hymysuin:

— Tämän nimi on "Pappilan hätävaraa".

— Ettäkö tällaiseen pappilassa varaudutaan silloin kun hätä on. Kyllä minun mielestäni tälle vaan sopisi paremmin nimeksi "Makea", sanoi mummo ja aikoi lopettaa syöntinsä, vaikka vati oli vasta puolillaan.

— Meillä oli ennen tapana sanoa, että ennen lukkari pois kirkosta ennenkuin kiisseli mahasta.

Rouva ja mummo hyrähtivät makeaan nauruun, ja kun rouva näytti hyvää rohkaisevaa esimerkkiä, uskalsi mummokin pistellä vatinsa tyhjäksi. Hän kääntyi sitten Mimmin puoleen ja sanoi:

— Sinä lapsirukka taidat haljeta tämän makean ääreen. Heitä nyt jo pois.

Mimmi totteli ja laski lusikkansa vadin laidalle. Ja kun tytön suupielistä näkyi, mitä hän oli viimeksi syönyt, pyyhki mummo esiliinallaan nuo liiat jätteet.

Syömästä päästyä mentiin taas saliin, ja siellä Mimmin silmät ennen pitkää rupesivat vierähtelemään kiinni. Näkyi tulevan uni.

Rouva saattoi lapsen omaan kamariinsa ja hetken perästä palattuaan sanoi hymyillen:

— Makeatapa oli Mimmille tämän talon uni. Heti kun pääsi pehmeään vuoteeseen, vierähtivät silmät umpeen.

Mummo nousi istuimeltaan.

— Taitaa olla viisainta, että jätän Mimmin nukkumaan ja lähden tuonne isoon pappilaan tervehtimään vanhaa rovastinnaa. Se on aina minulle niin hyväntahtoinen… Olen siellä yötä, huomenna käyn kirkossa ja sitten lähden rientämään kotiin.

Mummo ojensi rouvalle kätensä hyvästelläkseen ja sanoi:

— Olen kovin iloinen Mimmin kohtalosta.

Rouva tarttui mummoa käteen, vei hänet kamariinsa, missä Mimmi oli nukkumassa, ja sanoi:

— Lähdetään nyt vielä katsomaan Mimmiä, vaikka hän nukkuukin.

Mimmi nukkui hyllyvällä sohvalla kukitetun kevyen peitteen alla niin että kasvot vain näkyivät. Luultavasti hän näki unta, koska huulet liikkuivat, suupielet vetäytyivät mieluiseen hymyyn ja koko ruumis hieman vavahteli.

Mummo ja rouva katsoivat sitä hetkisen. Molemmat olivat puhumatta, ettei Mimmi heräisi. Viimein kuitenkin mummon kädet menivät vaistomaisesti ristiin ja hän sanoi liikutettuna:

— Tosi on, kuten sanotaan, että on se osa orvollakin, vaivaisellakin
Jumala.

NELJÄS LUKU.

Pastori Pilvensalon perheeseen syntyi lapsi, sitten toinen ja kolmaskin. Mimmiä koetettiin taivuttaa lasten hoitoon, mutta rouvan mielestä ei hänestä siihen ollut, ei komentamalla eikä opilla millään.

Elukkain hoitoon oli hänellä luontaisempi taipumus kuin ihmislasten valvojaksi. Karjanhoitoon hän aina vaan pyrki ja navetasta hän aina toi uutisia, miten mikin lehmä häntä nuoli ja hyväili, kun harjasi selkää ja kaulaa. Ja miten ne alkavat parsissaan kiekkua, kun hänet näkevät harja kädessä, ja jokainen toivoo joutuvansa ensimmäisenä hänen harjattavakseen.

Isommaksi tultuaan Mimmi saikin yksinomaiseksi tehtäväkseen karjan hoitamisen. Ja sitten ei Mimmiä enää kutsuttu Mimmiksi, vaan Minnaksi.

Minna oli nyt tänä kesänä täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja alkoi kuulua, että taloon syksystä otetaan koulunkäynyt karjakko ja että Minna sitten tulee auttelemaan karjakkoa ja sisäkköä. Minnaa huolestutti tämä kohtalon käänne. Joskus nähtiin hänet surullisissa mietteissä, mutta kukaan ei siitä välittänyt.

Insinööri Hövelinin perhe ja pastori Pilvensalon perhe olivat keskenään hyviä naapureita ja etenkin rouvat kävivät usein toisissaan. Tänäkin syyskuun iltana rouva Hövelin tuli rouva Pilvensalon vieraaksi. Mutta tänä iltana eivät rouvat olleet kuten ennen salissa, vaan rouvan kamarissa; näytti siltä, että heillä oli jotakin kahdenkeskistä puhuttavaa. Sinne kutsuttiin nyt Minna kolmanneksi.

Minnan kasvot olivat entistä punakammat, kun hän istahti ovenpieleen.
Mitähän tämä nyt on, kun näyttävät niin asiallisilta, hän ajatteli.
Eikä hänen kauan tarvinnutkaan siinä istua, kun oma rouva kääntyi
häneen päin ja sanoi ystävällisesti:

— Kuulepas sinä Minna hyvä, tämä naapurin rouva on tullut kysymään, saisiko hän sinut tulevaksi vuodeksi karjakokseen. Meille tulee tänä syksynä koulunkäynyt karjakko, mutta minä en silti käske sinua luotani pois, vaan sinä saat jäädä sisäkön ja sen tulevan karjakon apulaiseksi, jos niin tahdot. Mutta jos mieluummin tahdot lähteä tämän hyvän naapurimme palvelijaksi, niin en kiellä.

Minna mietti pitkään. Korvanlehdetkin kävivät tulipunaisiksi. Viimein hän sanoi:

— Kyllä minä en ikinä rupea kahden palvelijan käskettäväksi. Ennemmin lähden Timolaan. Ehkäpä antavat minulle työtä ja ruokaa… Mitäpä tästä elämästä muuta onkaan, kunhan päivä menee toinen tulee.

Rouva Hövelin tekeytyi nyt hartaaksi pyytäjäksi. Hän virkkoi:

— Kyllä minä sen uskallan taata, ettei meillä ole pahempi kuin tässäkään talossa. Meillä on yhtä hyvä navetta kuin täälläkin eikä muukaan ole pahemmin. Ja meidän nuori väki on iloista väkeä, niin ettei meillä ikävä ainakaan tule vaivaamaan. Meidän nuoret remuavat, niin etteivät harakatkaan uskalla olla katolla.

— Orvolla ei ole iloja, sanoi Minna ja nosti esiliinaa silmiinsä päin.

Talon rouva sanoi nyt ystävällisesti:

— En minä sentään Minnana lähtisi Timolaan, kun on niin hyvä palveluspaikka tiedossa… Sinä olet kasvanut ihmisten ilmoilla, miten sinä lähtisit sinne erämaan kätköön, Jumalan selän taakse. Pitäisin sinua vedessä juotavana, jos nyt lähtisit sinne.

Minnasta tuntui oudolta ajatella menoa Hövelinien perheeseen, mutta ei tahtonut tehdä kuitenkaan toisin kuin hänen suuri hyväntekijänsä toivoi ja kehoitti: — No, jospa häntä sitten koetan, virkkoi hän. — Tottapahan taivaan alus on auki, jos ei minussa ole paikkani täyttäjää.

Rouva Hövelin tarttui Minnan käteen ja sanoi iloisesti;

— No, tuohon käteen. Minä olen sitten siinä varassa. Mutta puhutaanpa vielä palkasta. Mitä sinä meinaat vuodelta?

— Saatte maksaa mitä näette minun ansaitsevan, sanoi Minna ja lähti ulos asioilleen.

Mutta Minnan mentyä talon rouva sanoi:

— Joutaapahan Minna tulla tuntemaan muutakin kuin mitä meillä on tuntenut. On kasvatettu kuin kukkaa kämmenellä. Toivoin siitä saavani lapsenhoitajan, mutta sitä siitä ei tullut. Muuhun hänellä ei ole taipumusta kuin elukkain hoitoon. Luultavasti teillä, missä karja ei ole niin suuri, tulee menestymään hyvinkin. — Eipä häntä meillä muualle käsketäkään, kunhan vaan karjansa hoitaa, sanoi rouva Hövelin ja nousi lähtemään.

* * * * *

Oli tullut marraskuun ensimmäinen päivä, jolloin Minnan oli lähdettävä uuteen palveluspaikkaansa.

Juuri kun Minna kyynelsilmin jätteli hyvästiä talonväelle, tuli pastori Pilvensalo juhlallinen pyhyys leveissä kasvoissaan ja toi Minnalle talteen panemansa vanhan aapisen ja sanoi: — Nyt sinun lähtiessäsi pahaan maailmaan, jossa ei ole sinun kohtalosi huoltajaa, annan minä tämän merkillisen aapisesi edes vähäiseksi oppaaksi elosi tiellä. Ja suokoon Jumala, että tämä kallis muisto pysyisi sinulla varjelevana kilpenä kaikkea maailman elämän saastaa vastaan, ettei sinun tarvitsisi vuodattaa riettauden eikä synnillisen elämän tuottamia kyyneleitä.

Sen sanottuaan pastori antoi kirjan Minnalle, joka kyynelsilmin kiitti kaikesta. Puristaessaan vielä Minnan kättä pastori sanoi painokkaasti:

— Toivon, että muistat sanani.

* * * * *

Insinööri Hövelinillä oli kuusi poikaa, joista vanhin Benjami oli jo ylioppilas ja kuului lukevan tuomariksi. Se rupesi salaisesti hyväilemään Minnaa taivuttaakseen tämän uskomaan hänestä hyvää.

Tähän asti oli Benjami lähennellyt sisäpiikaa Mantaa ja Manta alkoi uskoakin Benjamia tulevaksi miehekseen. Nyt Minnan tultua taloon Mantan terävä ja kaikkea seuraava silmä huomasikin Benjamin mieltymyksen Minnaan. Eräänä marraskuun päivänä Manta tuli navettaan Minnan ollessa siellä karjaa hoitamassa ja sanoi:

— Kuulepas sinä Minna, minä en saa mielestäni erästä asiaa enkä malta olla siitä sinulle ilmoittamatta, kun täällä nyt ei näy olevan muita korvia kuulemassa kuin lehmien.

Minna seisahtui naurahtaen Mantan luokse ja sanoi iloisesti:

— No, kun ei useampia asioita ole niin sano pois.

— Elähän naura. Ei se ole naurun asia, sanoi Manta tosissaan.

— Eipähän tässä nyt vielä itkeäkään osaa, vastasi Minna yhä nauraen.

Manta tekeytyi yhä totisemmaksi ja sanoi:

— Minä olen huomannut, että tuo Benjami on ruvennut sinua hyväilemään, ja olen siksi ajatellut sanoa sinulle, että älä usko liikoja. Herraspoikiin ei ole luottamista.

Manta ei kerinnyt sanoa enempää, kun Minna jo vastasi:

— Hopsista pussiin ja pussin suu auki. Älä virka viheliäinen, älä vaivainen valita. Minulla on toki yhtä suuret silmät päässäni kuin sinullakin näkemään, mitä missäkin on. Vai minä nyt tuon vedessä juotavan haikaran hyväilemisiä jonakin pitäisin. Hyh! Kyllä minä toki tiedän linnuksi tiaisen. Kyllä siltä huolelta saat yösi nukkua niin makeasti kuin muuten osaat.

— Niin… Minä vain sanoin hyvän hyvyyttäni, kun sinä olet ollut vähemmin täällä maailman jaloissa kuin minä. Kun sinä olet kaunis ja sorja, niin voisi ehkä luulla sentähden herraspoikien sinusta pitävän.

— Kaunis… Hui-hai… jopa olet lapsekas. Vehnäkakku on kaunis enkä minä. Mutta sijaani minä vältän. Nämä kulipäät eivät välitäkään kauneudesta, kunhan vaan saavat hyvää hoitoa, sanoi Minna hieman ylpeästi ja rupesi toimiinsa.

Nähtyään Minnan hyväilemisen turhaksi, Benjami rupesi tekemään hänelle kaikenmoista kiusaa ja pilaa. Kun hän sai Minnan itkemään, niin heti nauraa hohotti niin pirullisesti kuin taisi. Eikä Benjami nyt enää kutsunut häntä Minnaksi vaan Minkaksi. Kaikki muutkin rupesivat käyttämään samaa nimitystä. Marraskuun lopulla ei Minna enää kuullut keltään oikeata nimeään. Minkasta vain puhuttiin.

* * * * *

Oli jouluaatto. Kaikki pojat olivat nyt koulusta kotona ja kerran he Benjamin kehoituksesta lähtivät Minkkaa kiusottelemaan ja yllättivätkin hänet karjakartanolla, kun tämä juuri oli tuomassa heiniä vajasta navettaan. Oli lauha ilma. Viimeyönä satanut lumi oli niin nuoskaa, että puristui käsissä palloksi.

Nyt pojat rupesivat kilpaa yksissä tuumin syytämään tyttöä vastaan suuria kovia lumipalloja. Kun Minna tiesi, että armon pyytäminen niitä vain yllyttäisi, koetti hän heinäsylyksineen rientää navettaan. Mutta samassa sattui kova pallo silmään, Minnalta putosi heinäsylyys ja kaksin käsin silmäänsä tapaillen hän parahti: "Voi, Voi! Älkää Jumalan luomat tappako!"

Silmäänsä painellen ja voivotellen Minna sokeana meni navettaan. Mutta pojat vain nauraen pommittivat minkä kerkesivät. Vasta kun Minna pääsi navettaan ja sai oven vedetyksi kiinni, lähtivät kiusanhenget iloisesti nauraen sisälle.

Minnan silmää rupesi pakottamaan. Hän koetti hautoa sitä kylmällä kääreellä, mutta siitä ei ollut apua. Aikansa navetassa oltuaan Minna tuli väen pirttiin ja pieneen kuvastimeensa katsoessaan näki, että silmää ympäröi musta kuollut veri, joka silmän alapuolella oli levinnyt laajemmalle. Silmävalkuainenkin oli kuin verikappale. Lisäksi tuli katkera itku. Hän pelkäsi silmän iäksi jäävän sen näköiseksi kuin se nyt oli.

Sitten hän laittoi silmälleen pehmeän kääreen ja lähti silmäpuolena hoitamaan karjaa. Hän tuli navetasta väenpirttiin vasta iltamyöhällä, kun sisällä jo paloi joulukuusi ja koko suuri rakennus näytti olevan paljasta valoa.

Rouva Hövelin tuli nyt käskemään Minnaa joulukuuselle sanoen kaikkien toisten jo siellä olevan. Renki Topiaskin oli muka jo saapunut.